Nimi: Lolita
Kirjoittaja: Sakura
Paritus: Lucius/James
Tyylilaji: one-shot; angstivivahteinen rrromantiikka
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Lasinsirpaleita rikkonaisista marmeladipurkeista, älä astu päälle.
Tiivistelmä: Olit silti kauniimpi kuin koskaan kai, niin ihanan sekaisin, peloissasi ja uhmakkaana, hiukset silmillä ja huulet raollaan, sinä syntinen.
Vastuuvapaus: En omista, enkä hyödy, vain huvittelen.
A/N: Mun näkemykseni Luciuksen näkemyksestä. Se oli fifty-fifty Pimeyden voimien ja Hunajaherttuan välillä, mutta ei tämä kovasti söpöäkään ole, joten. Nimestä en tiedä; yhdistäkää mieluummin Nabokoviin kuin Japaniin, kiitos.
Lolita
Istuit nurkassa ja kas, et sulautunut seinien mustanhehkuisiin varjoihin, et liioin mykkiä katseita luovaan väkeen. Katselin kuinka kalpea olit, kuin kuumeinen, silmät tummat ruskeat, seepiaa ja ripaus kultaa. Se oli väärä paikka sinunlaisellesi, mutta et uskonut kun sanoin sen.
”Dumbledoren lelu, mitä sellainen täällä?”
”Vaimoni on raskaana.”
(Se punahiuksinen paholainen.)
Ja kyllä, minä nauroin sinulle hupsu poika. Ilouutista juhlistamassa yksin arki-iltana, vai pakomatkalla?
Pakomatkalla, arvasin. Sinä jätit brandysi raatelemaan lasin reunoja ja kävelit pois.
Seuraavana iltana olit palannut. Kerjäsit kai hankaluuksia, luulin, enkä tiedä vieläkään mikä on oikea vastaus. Mutta minä sain leikkiä sankaria!
”Syntymättömän lapsesi kunniaksi – ja ei, en yritä myrkyttää sinua. Jos haluaisin sinut, sinusta olisi enemmän hyötyä elävänä, näet.” Joit kirkkaanvihreän drinkin viimeistä pisaraa myöten, ahneesti kuin janoon nääntyvä, seikkailunhaluisesti kuin hullu. Ja tietysti se nousi päähäsi, hölmö. Saatoin nähdä ne kylmät väreet jotka purkautuivat ristiselästäsi ja juoksivat nikamia pitkin halvaannuttavana aaltona; räsynukke, lapsen lempilelu, jonka huolimaton äiti oli heittänyt roskakoriin.
Minä tartuin käteesi ja vedin sinut pois, hoikka jäntevä vartalosi tahdottomana vasten kylkeäni. Ulkopuolella nojauduit kylmään seinään ja takerruit minuun, pakokauhuinen vesikauhuinen hullu? Olit silti kauniimpi kuin koskaan kai, niin ihanan sekaisin, peloissasi ja uhmakkaana, hiukset silmillä ja huulet raollaan, sinä syntinen.
”Sudet asuvat pohjoisessa”, kuiskasit.
Ja: ”Tiikereitä Siperiassa.”
”Kuningaskobra… terraariossa…”
”Minä olen tässä”, sanoin. ”James.” Enkä tuntenut syyllisyyttä, ehen, mikä omatunto?
Suutelit minua kiltisti kuin koulupoika, riivit hiuksiani vähemmän kiltimmin, valkeita suortuvia jäi kosteisiin käsiisi, kietoutui sormiesi ympärille. Ne selkänikamasi, voi, lantiosi pehmeänterävät luut, sinä kuumana ja valmiina kuin vastataottu miekka.
Tulit parina päivänä teelle. Hipelöit perintöhopeita ja kielsin sinua, rikoit marmeladipurkkeja ainakin viisi. Persialainen takanedusmatto oli sentään mukavampi kuin tiiliseinä. Ja tee ehti jäähtyä aina.
Sitten me molemmat kyllästyimme, eikä se ollut yllätys ollenkaan.
Mutta minä väitän vieläkin, että hiuksesi ovat tummanruskeat eivätkä mustat.
A/N2: Sananen tai pari, mes chéris?
