// Alaotsikko: Angst, itsemurha, one-shot k-11
Title: Kauniiksi kuvattu loppu
Author: Juuulle
Rating: k-11
Genre: Angst, sisältää itsemurhan, one-shot
Summary: Katson taakseni ja huomaan kolme mustaa hahmoa lähestyvän, peruutan taaksepäin. Aina yksi askeleeni taaksepäin tuo niitä kaksi eteenpäin.
A/N Joo, kello oli ties mitä kun inspis tuli, i hope yo like it.
Sängyn mustat lakanat rypistyvät painoni alla. Ihoni vasten mustaa, saa sen hohtamaan melkein luonnottoman valkoisena. Valkoinen purkki kaatuu patjan päällä ja vierii minua kohti. Otan sen pieniin käsiini ja katson sitä. Miten niin pieni ja harmiton esine voikin saada aikaan niin yllättävän suurta tuhoa ja mielihyvää? Avaan valkoisen purkin kannen ja kaadan kaksi, valkoista ja pyöreää, pilleriä kädelleni. Katson niitä hetken ennen kuin suljen silmäni ja nielaisen. Tunnen niiden matkan suusta kurkkuuni ja niiden turvallisesti mentyä kurkustani alas avaan silmäni ja laitan purkin tyynyni alle.
Nouse ylös ja horjahdan tasapainon takia hieman sivulle ja otan tukea seinästä. Kohdistan silmiäni ikkunalaudalle, jossa on vain yksi kuva. Kuvassa oleva komea nuorukainen hymyilee iloisesti ja siniset silmät tuikkivat hennosti mustien hiuksien takana. Se on rippikuva, huomaa pienestä kultaisesta ristissä kaulassa ja valkoisesta kaavusta. Pääsen takaisin tasapainoon ja kävelen huoneen poikki kohti ikkunalautaa, pienillä ja laahaavilla askeleilla. Käteni ojentuvat kohti kuvaa ja nostavat sen silmien tasalle. Niin kauniit vaalean harmaat silmät, nyt vain mustien pupillien peittämänä katsovat kuvaa. Suuni menee automaattisesti hymyyn. Se on automaattinen reaktio, kuvalle ei vaan voi olla hymyilemättä. Se on vaan niin kaunis. Kuva on otettu kesällä, sen huomaa vihreästä nurmesta ja värikkäistä kukista nuorukaisen takana, puissa olevista vihreistä lehdistä. Silmäni sulkeutuvat ja pieni kyynel valuu poskeani pitkin, osuu lasiin ja murtuu. Pieni nyyhkäisy kaikuu huoneessa.
Autonvalot heijastavat ikkunasta suoraan kasvoihin. Räpäytän silmäni auki ja pyyhkäisen hihalla taulun kuivaksi. Hieman huojuen kävelen ikkunan eteen ja katson tummia hahmoja jotka kävelevät kohti ovea. Yhtäkkiä minua alkaa ahdistaa. Katson kuinka hahmot liikkuvat, hitaasti, ikään kuin harkiten jokaisen askeleensa. Yksi hahmoista nostaa jotain autosta, pitkän paketin. Nostaa sen olkapäille ja pistää oven kiinni, muut kaksi odottavat etäämmällä. Siirrän sädekaihtimia hieman syrjään. Katuvalot heijastavat tummia varjoja pitkin seinää, ne liikkuvat hiljaa, harkiten jokaisen askeleensa. Ne tulevat kohti taloa, tulevat kohti kotia. Ne hiipivät, soluttautuvat varjoon. Pakettia kantava hahmo tulee ensimmäisenä, loput kaksi perässä.
Katson kädessäni olevaa valokuvaa ja mietin miten suojella rakastani. Seuraan hahmojen kulkua pitkin pihaa. Varjot suurenevat seinällä, kun automaattinen ulkovalo menee päälle. Vain hetki aikaa. Voin kuulla raskaiden kenkien astuvan ensimmäiselle portaalle, sitten toiselle, kolmannelle. Musta hahmo lähestyy ovea ja ojentaa kätensä. Katson avuttomana kuinka hahmot tulevat ovesta sisään, paniikki iskee. Kuulen kuinka raskaat askeleet lähenevät, ne ovat jo sisällä. Äänet voimistuvat ja hiljenevät, ne liikkuvat talossa. Portaat narisevat askelien alla, ääni voimistuu, ne tulevat tänne.
Katson avuttomana ympärilleni, etsien piiloa. Etsien meille piiloa. Huone on liian iso, liian avara. Katse osuu lasiseen oveen. Parveke. Juoksen huojuen ovelle, samalla hetkellä kun huomaan oman oveni kahvan kääntyvän alaspäin. Se natisee, ne ovat täällä . Riuhtaisen kaikella voimalla parvekkeen oven auki ja juoksen pienelle tasanteelle. Tuuli heittelee mustia hiuksiani puolelta toiselle. Katson kuvaa sylissäni. Kuulen lähestyviä ääniä takaani, ne tulevat hakemaan meitä . Katson taakseni ja huomaan kolme mustaa hahmoa lähestyvän, peruutan taaksepäin. Aina yksi askeleeni taaksepäin tuo niitä kaksi eteenpäin. Kirkkaat ja punaiset silmät katsovat minua ja lähestyvät, ne tahtovat tehdä pahaa. Kädet ojentuvat eteenpäin, ne ovat luonnottoman valkoiset, läpikuultavat, ne tahtovat pahaa. Selkäni osuu kaiteeseen, en pääse taaksepäin, en pääse eteenpäin. Ei tämän näin pitänyt mennä, niiden piti auttaa, auttaa unohtamaan, ei tuoda tuntemattomia kotiini. Ei tuoda tummia hahmoja punasiniin silmineen tänne. Askelten rytmi kaikuu jo muistissani, ne lähestyvät ja saartavat meidät, ahdistavat nurkkaan. Ne ovat jo melkein ovella, enään pienen hetken olemme turvassa. Ne eivät pysähdy, eivät anna armoa.
Hahmot muuttuvat suuremmiksi, pienenemmekö me? Painan taulun koko voimillani rintaani vasten kun kädet tarttuvat minuun. Suljen silmäni ja hoen, “olemme turvassa, älä hätäile, ei meille mitään käy, ei sinulle mitään käy. Pidän siitä huolen, aivan varmasti pidän siitä huolen.” Tunnen kuinka kädet ohjailevat meitä eteenpäin, yritän vastustaa, toiset kädet tarttuvat minuun. Kyyneleet valuvat poskilleni, alan panikoida. Yritän riuhtaista itseni irti, yritän potkia, lyödä, purra, mitä tahansa että kädet irtoaisivat. Kolmannet tarttuvat, eivät käsiini, vaan poskieni molemmille puolille. Kädet ovat lempeät ja varovaiset. Avaan kyynelten sumentavat silmäni. Musta hahmo edessäni alkaa pikkuhiljaa tarkentua, ei enään niin tumma. Tunnen käsien tutkivan minua, venyttävän silmiäni ja tunnustelevan otsaani. Tumma kassi, nyt jo valkoiseksi muuttunut avataan. Se on täynnä pienen pieniä putkia ja pusseja. Jotain lämmintä menee ranteestani sisään, heikottaa. Liian rauhallinen, liian tyyni, yritän panikoida, mutta en pysty. Kädet ympärilläni höllenevät, enään yhdet kädet. Kädet nostavat minut syyliin ja kantavat mahdollisimman varovasti.Edessä kävelevät hahmot eivät ole enään tummia, vaan vaaleita. Valkoisia, liian vaaleita.
Tunnen taas tuulen, olemme ulkona. Edessä oleva auto ei olekaan musta, vaan iso ja valkoinen. Takaovet ovat auki. Minut lasketaan pehmeälle alustalle. Pieni valokuva lasketaan viereeni, ilman lasia, ilman reunoja. Ovet paiskataan kiinni. Kuulen askelten loittonevan eteenpäin, kohti auton rattia, ne vievät meidät pois. Siirrän kättäni hieman sivulle ja otan kuvan käteeni. Sen pinta on sileä, kuin silkkiä. Kuulen jonkun tulevan toiselta puolelta. Patja ympärilläni painuu lommoille. Kädet tunnustelevat kaulaani, ranteitani. Pieni valo pyörii silmissäni. Ääni kysyy jotain, en saa selvää, en jaksa välittää. Suljen silmäni ja tunnen jonkun tökkivän minua kyljistä, rupean hymyilemään. Kylkieni tökkiminen oli sinusta hauskaa, se sai minut aina kikattamaan. Nyt en jaksanut nauraa, tyydyin hymyilemään, silmät suljettuina ja kuva oikeassa kädessä puristettuna.
Tajuntani heikkeni, en enään pystynyt ymmärtämään mitä ympärilläni tapahtuu. Kuulin vain pieniä ääniä, nekin loppuivat aikanaan. Yhtäkkiä oli hyvin hiljaista. Avasin viimeisillä voimillani silmät, kohtasin itkuiset kasvot, äitini. En tuntenut lämmintä kättä, joka puristi omaani, en tuntenut kyyneliä jotka valuivat poskilleni, en tuntenut mitään. Ainoa minkä tunsin, oli kuva kädessäni. Huuleni kaartuivat hymyyn ja suljin levollisena silmäni. Pimeyttä.
Katie Jane Stanley. 16.5.1984 - 18.7.2000
Rakastettu tytär ja sisko. Ikuisesti kaipaavat läheiset ja ystävät.
Varjoa ei voi iskeä hengiltä, se tapetaan valolla.
