Kirjoittaja Lauranood
Tyylilaji Angst, Romance (lieviä viittauksia)
Ikäraja S
Yhteenveto Tämä on kertomus hetkestä ennen vaikeita päätöksiä. Kun mieli ja ruumis ei jaksaisi jatkaa enää, mutta jäljellä on silti raastava rakkaus toista kohtaan. Tiedätte, ettette ehkä sovi toisillenne, ette enää, mutta päätöksen tekeminen on vaikeinta maailmassa. Päästetäänkö irti vai jatketaanko taistelua.
A/N Pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä tai omituisista lauseenrakenteista.
Kyyneleitä ennen aamukahvia
Se on merkki yhdestä näistä asioista;
1 Lopun alku
2 Seuraavana aamuna heräät yksin, ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana ja…
3 Edessä on pitkä ja piinaava taistelu yhteisestä tulevaisuudesta
Minä haluaisin valita vaihtoehto neljän, sen, ettei se merkitsisi yhtään mitään. Tänä aamuna kohtaan silti tosiasiat. Jos itket viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla, ei se voi merkitä mitään kamalan hyvää. Kolmesta vaihtoehdosta paras olisi ehkä taistella rakkaudesta, uskoa parempaan huomiseen. Antaa anteeksi viikkojen mykkäkoululle ja tappelulle. Mutta olen niin väsynyt. Jokainen taistelu ja kotona vietetty hetki raapii osan sielustani mukanaan. Oloni on raskas kuin taivaankantta kannattelevalla titaanilla.
Tiedän, että keittiössä kahvi on tippunut jo aikoja sitten pannuun. Se odottaa minua siellä, mutta täällä minä makaan sängyssä ryttyisissä lakanoissa. Selkäni sinun rintaasi vasten, käsivartesi minun ympärilläni. Omat käsivarteni ovat tyynyn ympärillä. Ensimmäinen erä on jo käyty, kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja silmiäni on särkenyt jo monta päivää. Siinä me olemme, aivan hiljaa, jottei kumpikaan vain sanoisi mitään mikä voisi laukaista taas tilanteen.
”Olemmeko eroamassa?” sinä sanot hiljaisella ja painuneella äänellä kysymykseksi johonkin minun kysymykseeni. Minä makaan paikallani ja puristan tyynyä kovempaa, etten alkaisi itkeä äänekkäästi. Mistä minä tietäisin onko tämä eroamista. Olen koko aamun leikitellyt sillä ajatuksella. Olen tuntenut oloni tyhjäksi ja tunteettomaksi, mutta välillä oikein kova tuskan aalto ravisuttaa koko kehoani ja muutamat kyyneleet pääsevät karkaamaan silmänurkistani. Kumpikaan meistä ei ole vielä päättänyt onko aika luovuttaa vai jatkaa taistelua. Se tässä kai on pahinta. Uskon molempien miettivän sitä.
Me molemmat tiesimme, ettei tästä tulisi helppoa. Olemme aina olleet tällaisia, kaksi kalliota, jotka yrittävät hitsautua yhteen. Olisi typerää ajatella, että molemmat selviäisivät siitä vahingoitta. Kun kumpikaan ei ole valmis taipumaan tuumaakaan. Silti salaa, yön pimeimpänä tuntina, sillä hetkellä kun uni oli melkein saavuttanut meidät ja annoit suukon päälaelleni luullen minun jo nukkuvan. Halusin uskoa että tästä tulisi joskus helpompaa, että joskus myrskyn on laannuttava. Olemme selvinneet niin monen hirmumyrskyn ja väärinkäsityksen ylitse, etten haluaisi sen loppuvan näin. Itkien sängyllä, vain hiljaa henkisesti luovuttaen. Tuntuisi väärältä nyt antaa periksi näin helpolla, kaikki minkä edestä taistelimme olisi silloin turhaa. Mutta koska raja tulee vastaan? Koska ihmismieli ei enää jaksa huomiseen? Monesko isku on liikaa? Meillä on vain kysymyksiä eikä yhtäkään vastausta.
Mutta meillä ei ole nyt aikaa selvittää vastauksia, on jatkettava ainakin tämä päivä elämää. Meillä ei koskaan ole aikaa. Ehkä aikaa ei ole siksi, että jos olisimme hetkenkin läsnä toistemme elämässä, voisimme törmätä kysymykseen, johon emme edes halua vastata. Me istumme tässä pienessä kaksiossa hiljaisina haamuina, toivoen, että ongelmat katoavat jos niitä ei edes yritä kohdata. Sanomatta sanaakaan, ettemme vain sano mitään väärää, koska emme jaksa enää tapella. Emme jaksa enää käydä läpi kaikkea sitä mikä on jo käsitelty. Ehkä tämä tosiaan on loppu, mutta me selvitämme sen myöhemmin. Meillä ei ole aikaa rakastaa tänään.
Kaadan kaksi kupillista kahvia, toisen sinulle.
