// Alaotsikko: Kuutamo heittää maahan thestralin varjon. Sallittu.
Nimi: Kadonnut polku
Kirjoittaja: Daraganyan
Ikäraja: Sallittu
Paritus: havaittavissa, jos niin haluatte
Genre: Angst. Jotain muuta.
Vastuunvapaus: Eip, en omista niitä hahmoja, jotka tunnistatte olevan kirjoista, ne kuuluvat J.K. Rowlingille ja niiden suomenkieliset nimitykset Jaana Kaparille. Mutta juoni, ja muutama muunneltu totuus ovat kyllä minun.
Yhteenveto: Kuutamo heittää maahan thestralin varjon.
Kiitän taikaeläinhaasteen perustamisesta, Eeyore. Tämäkin osallistuu siihen.
Kirjoittajan sana:
Eipä mitään erityistä. Tämä kirjoitti osittain itsensä, mutta minä niitä näppäimiä taisin painaa. Itse pidän yllättävänkin paljon, toivottavasti tekin.
Kadonnut Polku
Yksisarviset kuvastavat kaikkea puhdasta, kaunista, viatonta. Kun puhutaan taikaolennoista, kaikki muistavat nämä, tuntevat lämmön hiipivän sydämeensä muistaessaan valkean, ehkä vielä kullansävyisen turkin ja pehmeät silmät. Yksisarviset olivat niitä olentoja, joista äidit kertovat satuja tyttärilleen. Ne nähtiin täydellisinä, hyvyyden peilikuvina ja kauneuden ihanteena.
Miksi siis eräs mies pysähtyi sellaisen nähdessään, miksi tämä saman miehen silmissä hehkui inho? Hän oli kävellyt pitkin, matkaavoittavin askelin kohti kielletyn metsän reunaa ja pysähtynyt sitten. Taikaolentojen hoidon opettaja oli juuri esitellyt luokalleen noita olentoja. Mies irvisti halveksuvasti nähdessään rohkelikkotyttöjen ihailevat ilmeet. Voi, hän saattoi mielessään kuulla kaikki ne huokaukset ja hihkaisut. Säälittävää. Mitä nekään tytöt ymmärsivät elämästä, kauneudesta ylipäätään? Saati sitten samanikäiset pojat. Mies pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti puiden anteeksiantavaa varjoa.
Mitä kaunista on naiivissa, kauniissa heijasteessa joka ei ymmärrä mitään? Kuinka rakastettava voi olla joku, joka elää koko elämänsä kuolemaa peläten koska ei ymmärrä sitä? Ja miksi hitossa kaikkien piti ihannoida jotain typerää, ylikaunista ja puhdasta, vaikka sellaisesta puuttui kaikki syvyys, kaikki viisaus ja kaikki ymmärrys. Missä oli se niin laajalti mainostettu hyväksyntä ja suuresti ihailtu erilaisuus?
Mies ei tulisi enää koskaan kohtaamaan kauneuden kasvoja puhtaina ja tahrattomina. Sen tähden hän ei etsinyt sitä tanssisaleista, ei taiteesta, ei yksisarvisten luota. Kaiken tämän sijaan hän kulki metsän varjojen seassa yhä syvemmälle, niin syvälle, että tiheät ja vanhat puut saivat päivänvalon katoamaan ja toivat tilalle syvät varjot. Tumma, leveä viitta heilahteli miehen askelten tahtiin, tarttui kiinni puun kuolleeseen, maahan pudonneeseen oksaan ja repesi. Eikä mies välittänyt, jatkoi vain matkaansa, tiesi minne mennä vaikka polku oli kauan sitten kadonnut.
Varjot tuntevat sinut, tulija, vieras, ystävä. Miksi kuljet polulla jälleen kerran, etkö vieläkään löydä paikkaasi, oletko edelleen yksi varjo kaiken valon keskellä, tumma heijastus kirkkaan veden pinnassa, riitasointu musiikissa? Toivoin, ettet enää etsisi meitä, sinä, jonka puhe soi sellon äänellä korvissamme.Miehen kasvoille kohosi juuri ja juuri havaittava hymy. Tätä hän kutsui kauneudeksi, vaikka kukaan ei ehkä olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta hänen silmissään nuo repaleiset, mustat siivet olivat kauniit. Ensimmäisen kerran pitkästä aikaa kohosi lämpö hänen tummiin silmiinsä. Musta harja valui kaulaa pitkin elottomana, tumman, karvattoman nahan alta paistoivat terävät luut. Mies istui alas, nojasi puun runkoa vasten, sulki silmänsä. Rentoutui viimein. Tällaista kauneutta hän ymmärsi. Niin kauheaa, niin kaunista. Kuinka tarkasti nämä olennot kuvastivatkaan kuolemaa.
Yksisarviset kuvastivat kaikkea perinteisesti hyvää. Rakkautta, puhtautta, rehellisyyttä, klassista kauneutta ja ennen kaikkea viattomuutta. Valoa. Mutta kuka todella on viaton, milloin valkeaan ei ole sekoittunut harmaan sävyjä? Nämä olennot olivat syntyneet vastakohdaksi, sillä kaikella on pari. Ne olivat varjo, suru, katkeruus ja viha. Ja ne olivat näihin tunteisiin sekoittunut kauneus, sillä eikö puhdas viha ole yhtä kaunista kuin puhdas rakkaus, vaikkakin eri tavalla? Hiljaa, oikeastaan sen enempää ajattelematta, mies alkoi puhua.
”En enää jaksa vihata. Olen kuluttanut siihen kaiken energiani jo vuosia. Olen vihannut ensin isääni, sitten itseäni. Kiusaavia koulupoikia, tylsiä opettajia joita luulin epäoikeudenmukaisiksi, typerää poikaa josta kasvoi vielä typerämpi, vallanhaluisempi ja vaarallisempi mies. Olen vihannut virheitä ja olen vihannut niitä harvoja hetkiä, joina joku tekee oikein, ja se joku on väärä ihminen. Onko tämä minun osani? Vihata kaikkea, surra itseäni, kaivata kadotettua? Miksi kukaan ei voi ymmärtää maailmaa samalla tavalla kanssani?”
Olennot eivät ymmärtäneet puhetta, eivät koskaan ymmärtäneet. Miksi ymmärtäisivät? Tummat silmät. Tummat hiukset, olivatko ne hiukset? Ääni, yksi kauneimmista, melkein samanlainen kuin niiden omat äänet. Matala, surullinen melodia soi niiden korvissa. Sello, viulu, huilu, pianon pehmeä ääni. Kaikki äänet olivat musiikkia. Tämä ääni oli kaunista musiikkia. Tämä ääni ymmärsi. Tämä olento oli melkein samanlainen. Pieni, pörröinen olento hyppäsi oksalta toiselle, olennon korvissa helähti pieni, heleä-ääninen kello kuusenoksan heilahtaessa. Tuuli soitti jälleen lähes äänetöntä viuluaan.”Olen nähnyt kuoleman, te todistatte sen minulle joka kerta. Enkä enää jaksa pelätä sitä. En jaksa vihata sitä, en jaksa odottaa sitä. Enkä siitä huolimatta jaksa elää. Eikö olisi helpompi kohdata kuoleman kauniit ja rauhalliset kasvot? Pääsisin pois. Kuinka haluankaan päästä pois! Kuolema on välttämätön, eikä se tunne syyllisyyttä tai muistele menneitä. Tahtoisin vain päästä pois, tahtoisin vain olla vapaa. Onko se liikaa? Olenko jollakin lailla tehnyt niin paljon pahaa, että tämäkin oikeus on minulta riistetty?”
Kaunis ääni säröili. Melodia katkeili, siihen sekoittui hiljaisten rumpujen epätasainen tahti. Suru, miksi tuo oli surullinen? Eikö tuo pitänyt heistä? Tuo ei saisi olla surullinen, ei enää. Olento astui epävarmana eteenpäin, askeleen, toisen. Suuttuisiko, tulisiko musiikista pelottavaa ja villiä jos se astuisi vielä? Pelko. Epävarmuus. Askel. Ääni ei muuttunut. Toinen askel.Mies säpsähti tuntiessaan jonkin koskettavan otsaansa. Avasi silmänsä kohdatakseen tumman silmäparin, lähes samanlaisen kuin omansa. Kohotti kätensä epävakaasti ja laski sen olennon kaulaa vasten, tunnusteli sormillaan kaulan luita, puristi nyrkkinsä kiinni ohuisiin harjaksiin. Painoi otsansa olennon otsaa vasten, mustat hiukset sekoittuivat harjan jouhiin. Ja jälleen, hiljaa, mies jatkoi puhettaan. Avasi viimein sydämensä, vaikkakin hitaasti. Sanoista ei saanut selvää, vaikka olisi kuunnellut aivan läheltä. Ääni oli paikoin hiljainen ja särkynyt, paikoin voimakas, ivallinen. Toisinaan siihen sekoittui nauru, hymy, toisinaan kyyneleet kastelivat poskipäät. Kaikki muu pysyi jollakin lailla paikallaan pitkän aikaa.
Olento ei kuitenkaan ollut yksin, metsässä aivan sen lähellä odottivat muut sen kaltaiset. Ja hiljalleen tuo pehmeä ääni jonka ne kuulivat musiikkina ajoi pois niiden pelon. Ja niin myös ne tulivat tuon miehen lähelle, kuunnellakseen hiljaa. Ne seisoivat tämän ympärillä, tämän yläpuolella, kadoten osittain varjoihin jotka olivat yhä syventyneet, sillä aurinko oli laskenut.
Yksi niistä olennoista oli vielä pieni varsa, eikä se ymmärtänyt miksi kaikki olivat niin hiljaa. Hetken se jaksoi vain seistä. Toisen hetken se seisoi, koska tiesi että sen pitäisi seistä vain sen tähden että kaikki muut seisoivat. Sen jälkeen se kyllästyi, sillä kaikkien nuorten olentojen tavoin, se oli utelias. Ja sen tähden se kulki hiljaisin askelin sen thestralin vierelle, jota vasten mies oli painautunut, ja tönäisi pienellä turvallaan miehen hartiaa. Musiikki katkesi. Pieni varsa räväytti siipiään hiljaa, miksi musiikki katkesi? Outo olento katsoi varsaa silmiin. Äkillinen, terävä ääni, kuin rummunkalvon paukahdus. Varsa hypähti taaemmas, ravisti päätään. Piiloutui osittain varjoihin. Hiljaisuus. Se käveli eteenpäin, askeleen, toisen. Sen sisar oli väistänyt miehen luota. Ja tietämättään, pieni olento teki aivan samalla tavalla kuin sen vanhempi sisar sitä ennen. Askel, toinen. Hiljaisuus ei rikkoutunut. Miksei? Varsa oli tarpeeksi lähellä, se tönäisi toista uudelleen turvallaan. Ehkä se auttaisi?Mies tuijotti epäuskoisena eteensä. Mitään näin kaunista se ei ollut koskaan nähnyt. Pieni, kiiltävänmusta, hevosenkaltainen olento seisoi sen edessä. Sen sirot, vielä hauraat luut erottuivat juuri ja juuri lyhyen turkin alta. Kylmä, pohjoisesta puhaltava tuuli sai sen mustat jouhet leijailemaan. Epähuomiossa mies näki, että yksi sen jaloista oli muita lyhyempi, eikä se laskenut sille painoaan. Se jäi merkityksettömäksi yksityiskohdaksi. Ja se tönäisi miehen olkapäätä uudelleen, kuin jotain pyytäen.
”Mitä sinä haluat? Ei minulla ole mitään annettavaa. Mene pois, pikkupiru! Luuletko että olen joku suloinen, kiltti tarinankertoja joka on olemassa vain sinun iloksesi? Olenko minä sinulle vain yksi kaunis koriste sinua kiertävään, täydelliseen pikku maailmaasi? Kaikki muut varmaan palvovat sinua. Odottavat vierelläsi auttaakseen jokaisessa ongelmassa, kun et itse kuitenkaan mitään osaa. Utelias typerys. Mene pois, en tahdo katsella sinua! Olet ruma, mitä muuta voisit olla? Pieni, sivistymätön kakara, kolmijalkainen ja hyödytön, heikko!”
Vihainen, agressiivinen musiikki. Varsa muisti liekit, tulen, jota se oli kerran juossut karkuun. Silloin sen oli ollut paettava. Nyt se ei pakenisi. Se oli satuttanut jalkansa. Pakeneminen oli tehnyt kipeää. Sitä ei kannattanut tehdä. Se löi siipiään vihaisesti, kohosi takajaloilleen, yllätyksekseen kohosi osittain ilmaan. Se lensi! Lensi, kuten sisarensa! Miksi se olikaan noussut lentoon, miksi se oli edelleen hieman vihainen? Merkityksetöntä. Se lensi!Mies nojautui tiukemmin vasten puuta, pelkäsi varsan terävien kavioiden osuvan kasvoihinsa. Oli varma suututtaneensa tämänkin olennon, olennon, joka sen silmissä oli niin kovin kaunis. Kateus pisteli miehen mieltä terävänä ja anteeksiantamattomana. Tuo nuori olento ei ollut viaton, sanan perinteisessä mielessä. Yksi sen jaloista oli kelvoton, se oli loukannut sen jossain. Se pelkäsi. Ja silti se oli yhä utelias. Ystävällinen. Nopea unohtamaan. Hymy kohosi miehen kasvoille tämän katsellessa nuoren varsan ilakointia sen hypellessä takajaloilleen uudelleen ja uudelleen, lyödessä siipiään, leijaillessa vain muutaman metrin korkeudella maasta.
Mies nousi ylös, otti puolestaan askeleen kohti kauemmas lentänyttä varsaa. Toinen, varsaa vanhempi thestral astui hänen eteensä. Ei estääkseen tätä kulkemasta, vaan kulkeakseen miehen kanssa. Se laskeutui polvilleen, siirsi toista siipeään taaemmas. Hieman epäuskoisena mies nousi sen selkään, tarttui käsillään kiinni sen mustaan harjaan. Olento nousi ylös, ravasi yllättävän tasaisin askelin varsan luokse.
Kirkas viulu jonka sävelmä kulki korkealta, pyytävänä ja vaativana samaan aikaan. Iloisena. Hennompi ja kevyempi ääni vastasi sille, kulki sen kanssa korkeuksiin, kisaillen siitä kumman ääni kulkisi korkeammalle.
Hyppy. Siivet, siivet, älä unohda siipiä! Miksi tämä on näin vaikeaa? Nopeammin, nopeammin, puiden lomasta. Aukiolle. Hyppää! Lennä, lennä... Tuuli heilautti harjan silmien eteen. Typerä tuuli. Älä häiritse. Minä lennän!Miehen kapeat huulet kaartuivat hymyyn. Olento puikkelehti puiden lomassa, hän puristi jouhia tiukemmin nyrkkiinsä. Seurasi katseellaan pientä, iloista otusta joka kulki ketterästi kolmella jalallaan. Tuli aukio, pieni olento ponnisti ylöspäin ainoalla terveellä takajalallaan, ja nousi lentoon, kohosi kohti pilvien peittämää taivasta. He seurasivat. Korkeammalle, nopeammin. Pilvet väistyivät hiljaa.
Musiikki palasi! Musiikki tuli takaisin, minä kuulen sen! Hiljaa, tuuli, häiritset taas! Se kääntyi ympäri, meni lähemmäs. Tönäisi jälleen olkapäätä. Kuunteli hetken ja lensi sitten taas eteenpäin. Sisarensa ympäri, näykkäisi tätä siivenkärjestä. Käännähti nopeasti jahtaamaan ohi lennähtänyttä lintua. Ei saanut sitä kiinni, antoi olla, pyörähti ympäri. Se lensi!Severus nauroi, päästi otteensa thestralin harjasta ja levitti kätensä sivuilleen. Kohotti katseensa tähtiin ja ohueen kuunsirppiin.
Musta koira istui järven rannalla ja katseli ylös, silmät ilosta välkehtien. Voi kuinka kaunis yötaivas sinä iltana olikaan, kuinka kaunista tuulen mukanaan kantama musiikki.
