// Alaotsikko: angst, death
Title: Liian myöhään
Author: nullpunktz
Raiting: PG (K-11)
Genre: Angst, death
Warnings: Murha
A/N: Angstipalanen taas. 8) Kymmenen pitäisi kirjoittaa, tämmöisiä lyhyitä pätkiä. Neljä valmiina, kuusi jäljellä. :3 Kommentoikaa, lukekaa, nauttikaa.
Angstipätkät vol. 3
--
Montako vuotta siitä jo on? Montako arpea aikaisemmin sinä lähdit?
Murtunut sydän sattuu edelleen, sen sirpaleet pistelevät jalkapohjissa, kun kävelen niiden päältä. Pistävä tikari rinnassa, paino harteilla. Haluan unohtaa sinut, mutten pysty. Sanon, etten rakasta sinua. Kuitenkin rakastan.
Olet sanonut useasti, että olen ainoasi, kuitenkin, olet jättänyt minut monesti yksin, itkemään. Terän tanssi iholla, muistuttaa hinnasta, jonka maksan takiasi. Terä tanssii iholla, jättäen jälkeensä haavoja, jotka eivät koskaan katoa. Jättää jälkensä, niinkuin sinäkin jätit minuun.
Hetki on tullut, salamat iskevät ruumiiseeni, nostaen minut korkeuksiin.
Adrealiinihumala turruttaa kipuni, turruttaa tunteeni. Hetken luulen näkeväni valon, mutta sitten sen katoaa. Unohtaa minut, niinkuin aikakin on minut unohtanut. Aika on jättänyt minut rauhaan, silti jättäen liikkumattomuuden merkkinsä minuun. Vereni valuu lattialle, sotkeutuu veteen ja valuu viemäriin. Kyyneleet eivät ole aitoja, ne ovat vain vettä sisälläni.
En syytä sinua kivusta, kyynelistä tai verestä. Syytän siitä pilaantunutta sieluani, tuhoutunutta sydäntäni. Vaalin sinua kaikilla voimillani, yritin tukea matkaasi kaukaisuuteen. Kun katosit horisonttiin, revit sydämen samalla irti rinnastani.
Sanon etten välitä, sanon etten rakasta. Kuitenkin, vain tämän päivän olen vierelläsi. Huomaatko minua? Huomaatko tuskaani? Vertani? Hetken ajan haistat tuoksuni, pyörähdät ympäri. Silmäsi tummuvat, ja sielusi pirstaloituu tuskasta, jota olet piilotellut jo pitkään.
Näetkö minun itkevän? Näetkö sen, mitä olet piilotellut sisimmässäsi? Tietoa siitä, että juuri sinä tuhosit minut, vaikken sinua syytäkään. Syytän omaa heikkouttani, etten kestänyt lähtöäsi, joka tapahtui kuin piiskan isku. Piiskasit minua liian kauan, lietsoit minussa tuskaa. Kunnes sanoit hyvästi, ja sanoit, ettet rakasta.
Rakastaa. Ei rakasta. Unohtaa. Ei unohda.
Tunkeudun uniisi, pelotan sinua. Vihani on lannistumatonta. En ole enää heikko, näetkö? Olen vahva, ja tarvitsen henkesi. Verelläsi piirrän sydämen rintaasi. Verelläsi kirjoitan SOS.
Kuvat välähtelevät silmissäni, kun putoan. Putoan syvälle syntiin, ja tuskaan. Mitä tein? Mitä unohdin? En syytä sinua, syytän omaa jääräpäisyyttäni, omaa vihaani. En sinua. Olit viaton, yhtä viaton kuin kuollessasi. Et voinut tietää, mitä lähtösi tekee minulle. Et voinut tietää, koska olit itsekin niin nuori.
Terä ei tärise kädessäni, kun kaiverran sillä sanoja ihooni. En halua unohtaa, en sinua. En mitään. Never forget. Nauran mielipuolisesti, kun terä viiltää liian syvältä, nauran kuin heikkopäinen muiden hädälle. Te kaikki itkette ja huudatte. Ja minä nauran. Nauran niin kauan, kunnes happi loppuu. Happi puristuu keuhkoistani ulos, saadessani kohtauksen.
Tuntuu kuin olisi ulkopuolinen. Ulkopuolinen omassa elämässäni. En välitä mitä minulle tapahtuu. En jaksa välittää. Syöpä, kasvain, AIDS. Ihan sama minulle, en välitä. Haloo, kuuleeko kukaan? En nähkääs välitä siitä mikä minulla on.
Katsokaas, olen täysin terve! Olen terveempi kuin ikinä. Mutta te ette kuule. Suutun. Miksi ette kuule? Hei, kuunnelkaa! Minuun ei enää satu! Olen ehjä! Katsokaa minua! Ja niin te katsotte, katsotte hentoa ruumistani sairaalasängyssä. Älkää katsoko! Tehkää jotain, en halua kuolla!
Liian myöhään tajuan, että olisi ollut parempi jos olisin ajatellut aikaisemmin.
