Luku 1.
"Melu on valtava. Tuhatpäinen yleisö huutaa ja mylvii vaatiessaan lisää. Aurinko häikäisee silmiäni mutta en välitä siitä. Nuo tuhannet ihmiset ovat tulleet katsomaan meitä, vain meitä, joten nyt on pistettävä kaikki peliin. Hurmos on valtava ja minun ei tarvitse katsoa bändikavereita tietääkseni että he ovat samanlaisessa mielentilassa. Yleisön huuto vain yltyy kun basisti rämpäyttää ilmoille E:n. Huuto vain yltyy kun tulee A:n vuoro. Kitaristi kääntyy puoleeni ja virnistää niin leveästi kuin onnellinen hymy antaa myöten, enkä voi olla hymyilemättä takaisin. Kun viimein aloitamme biisin, yleisö räjähtää. Vaikka vokalistimme olisi hiljaa, koko yleisö laulaisi silti mukana. Hakkaan kannuja kuin viimeistä päivää samalla kun todellisuus hämärtyy. Musiikki ja me, yleisö ja me. Melu on valtava, ja juuri kun biisi on huipentumassa…”
”…eiköhän lopetella. Maria, älä nyt kovin. Ne kalvot ovat vanhat ja hauraat eivätkä ne kestä moista paukutusta. Noniin, muistakaa että torstaina on levyraati johon jokainen tuo yhden kappaleen. Hyvää viikonloppua kaikille!” Avasin silmäni ja katsoin ympärilleni. Täysi stadion muuttui tavalliseksi, joskin todella vanhanaikaiseksi luokkahuoneeksi jonka soittimet olisivat sopineet paljon paremmin sorsanmetsästykseen kuin musiikin tekemiseen. Muut musiikinryhmäläiset pakkasivat laukkujaan ja juttelivat iloisesti eivätkä yrittäneetkään peittää tyytyväisyyttä sen suhteen että äsken loppunut tunti oli ollut toiseksi viimeinen laatuaan tälle lukuvuodelle. Laskin katseeni käsissäni oleviin kolhuisiin rumpukapuloihin ja nakkasin ne nurkkaan josta olin ne tuntia aiemmin joutunut tonkimaan. Myös rumpujen kalvot näyttivät enemmän edamjuustolta, ja oli vain ajan kysymys että milloin ne kuluisivat lopullisesti käyttökelvottomiksi. Tosin en epäillyt yhtään etteikö koko rumpusetti romahtaisi kasaan pienestä tuulenvireestä. Nousin jakkaralta ja raahustin laiskasti pakkaamaan laukkuani. En vaivautunut ottamaan mukaan harjoittelemamme kappaleen nuotteja, sillä en minä sitä kuitenkaan joutuisi soittamaan. Musiikinopettajamme mielestä minä en osannut soittaa ollenkaan. Kornia sinänsä, sillä olin kuitenkin osannut soittaa lukuisia kappaleita rummuilla ennen kuin aloitin ensimmäisen luokkani. Mutta minkä minä sille voin, että kaikki eivät pitäneet Morbid Angelia, In Flamesia, King Diamondia, Black Sabbathia tai edes Fallosta musiikkina. Antaa Pertin, joka soittaa niin rauhallisia tahteja, hoitaa kevätjuhla. Minä sain soittaa kotonakin enemmän kuin tarpeeksi.
Mielialani koheni huomattavasti kun pääsin ulos tunkkaisesta koulurakennuksesta, sillä aurinko oli tullut esiin pilvien takaa eikä aamuisesta rankkasateesta ollut enää muita merkkejä kuin kostea asfaltti jalkojen alla. Toiseksi viimeinen viikko ennen kesäloman alkua oli tuntunut kuluvan aivan liian hitaasti, varsinkin kun yhdeksäsluokkalaiset olivat joka hetki kyselemässä korvan juuressa että montako aamua. Itselläni oli vielä vuosi yläastetta jäljellä, eikä mitään kiirettä pois. Sitä paitsi minusta ei ollut tulossa ylioppilasta tai lääkäriä tai mitään sellaista. Minusta tulisi muusikko, maailman parhaimman bändin rumpali. Halusin päästä siihen pisteeseen, että muut ostaisivat enemmän minun bändini levyjä kuin minä muiden. Mutta siihen menisi aikaa, pitäisi ensin hommata jostain bändikin. Olin jo vuoden verran puuhannut asiaa, mutta kaikilla soittotaitoisilla tuntui olevan jo useampi kuin yksi projekti meneillään, ja he kaikki tuntuivat uskovan vakaasti että minä olin liian nuori heidän bändiinsä. Sitä paitsi minä olin tyttö. Ei tyttö voi soittaa rumpuja hevibändissä. Saavat vielä nähdä.
En tosiaan ollut ainoa jolla oli loppunut hetki sitten koulu, vaan ryysis oli melkoinen jopa avaralla pihamaalla kun viisisataa oppilasta pääsi kerralla kotiin. Pääsin kuitenkin suhteellisen kivuitta pyöräkatoksille, missä avasin pyöräni lukon ja lähdin runnomaan sitä muiden pyörien keskeltä avarammalle alustalle. Se ei ollut helppoa, sillä en ollut ainoa pyörällä kulkeva ihminen.
”Maria! Odota!” Kuulin huudon takaani, ja kääntyessäni katsomaan näin Millan juoksevan pääovilta minua kohti. Pihamaa ei tosin ylittynyt hetkessä varsinkaan kun hänelläkin oli pyörä katoksessa, joten jäin odottamaan häntä muiden ihmisten virratessa ohitseni. Sälekaihtimien läpi näin kuinka viereisessä rakennuksessa lukiolaiset istuivat vielä seuraavan päivän kokeen valmistelevalla tunnilla odottaen malttamattomina pääsyä vapauteen ja vilkuillen toiveikkaina auringonpaisteessa kylpevälle pihamaalle.
”Ei helkkari kun täällä on kuuma” Milla huohotti kun pääsi viimein pyöränsä kanssa vierelleni.
”Milla hei, sitä kutsutaan kesäksi”, sanoin nauraen samalla kun kaivoin laukustani tummat aurinkolasit ja laitoin ne suojaamaan vihreitä silmiäni auringolta.
”Kesä tai ei, mutta ei täällä voi olla. Saan kohta auringonpistoksen.” Millan vaaleat pitkät hiukset tosiaan nappasivat auringonvalon helposti aiheuttaen ikävän päänsäryn. Itse olin onneksi kohtalaisen immuuni auringonpistoksille.
”Hanki hattu. Mennäänkö jäätelölle?”, kysyin samalla kun sidoin pääni ympärille tummanvihreän huivin. Vaikka en saanutkaan helposti auringonpistosta, niin en jaksanut arvostaa sitä kun aurinko kuumotti mustiin ja pörröisiin hiuksiini.
”Jos tarjoat.” Lähdimme polkemaan kohti keskustaa. Matkaa ei ollut kuin alle kilometri, mutta se oli aika pitkä matka Wahteran kokoisessa pikkukaupungissa. Kadut olivat täynnä koulusta päässeitä ja auringosta nauttivia nuoria ihmisiä joilla ei ollut muita huolia kuin että mitä pistäisivät päälle viikon kuluttua häämöttävään kevätjuhlaan.
”Voinko tulla teille yöksi? Isä ja äiti lähtivät sinne moottoripyöräreissulle viikonlopuksi, ja Sami aikoo pitää bileet kavereidensa kanssa. Minua ei oikein huvittaisi jäädä kotiin, varsinkaan kun uskon että sinne tulee enemmän kuin kaksi ihmistä. Samin tuntien puoli kaupunkia.” Sami oli Millan isoveli, ja täysin alkoholittoman ja muutenkin päihteitä vastustavan pikkusiskonsa vastakohta.
”Minun pitää kysyä mummilta, mutta uskon että se sopii. Ei hänellä ole koskaan ollut mitään sitä vastaan. Käydään ostamassa sushi tarvikkeet, ja voidaan katsoa illalla joku elokuva tai…”
”…soittaa rumpuja. Jos kuitenkin katsotaan joku elokuva. Meillä on muuten kotona wasabia ja paprikaa. Pitää muistaa ottaa ne mukaan samalla kun haen muut kamppeet.” Milla hymyili, enkä ollut varma olisiko minun pitänyt suuttua moisesta keskeytyksestä ja pilkasta. En kuitenkaan vaivautunut, päivä oli liian kaunis eikä Millalle kuitenkaan jaksanut olla kauaa vihainen.
”Joo. Käydään illemmalla kaupassa. Meilläkin saattaa olla jotain, siitä on kauan kun viimeksi tein sushia joten ei voi muistaa.” Pyöräilimme kauppojen ja kahviloiden ja baarien patioiden reunustamaa kävelykatua kohti torinrantaa missä sijaitsi kaupungin paras, ja ainoa, jäätelöbaari. Meri kimmelsi torin toisella puolella olevassa pienvenesatamassa kun parkkeerasimme pyörämme Nino’s Icen seinustalle ja astuimme sisään. Pysähdyin tavan takaa katsomaan että onko oven vieressä olevalla ilmoitustaululla mitään uutta Millan mennessä edeltä tilaamaan. Joku kauppasi tammista kulmasohvaa, toinen halusi ostaa halkoja. Immortal sisters oli tulossa Wahteraan keikalle, ei sillä että olisin koskaan kuullut koko bändistä. Jonkun pyörä oli varastettu, siitä luvattiin löytöpalkkio.
Pieni lappunen kuitenkin kiinnitti huomioni. Se oli runtattu ilmoitustaulun oikeaan alakulmaan, ja kirjoittajassa oli selvää lääkärin ainesta sillä käsialasta sai hädin tuskin selvää. Hevibändi etsii osaavia soittajia. Ota yhteyttä. Luin ilmoituksen uudelleen ja jäin miettimään. Ilmoituksessa ei ollut mitään vaatimuksia iän- tai sukupuolen suhteen. Ei siinä tosin ollut juuri mitään muutakaan. Otin kännykän taskustani ja tallensin ilmoituksessa olevan puhelinnumeron joka ei muistuttanut mielestäni yhdenkään tietämäni seksilinjan numeroa joten ainakaan sen suhteen kyse ei ollut vain huonosta pilasta. Aloin jo henkisesti valmistautua, sillä illalla minä soittaisin noille ihmisille ja kysyisin että pääsisikö mukaan.
**
Kurvasin kotipihaan ja kaadoin pyöräni puolihuolimattomasti nurmikolle samalla kun kaivoin avaimia taskustani. Vaikka mummi oli varmasti kotona, aina hän oli, niin silti ovet olivat yleensä lukossa. Mummi pelkäsi varkaita melkein enemmän kuin sitä että taivas putoaisi hänen niskaansa.
Minä, mummi ja isä asuimme suuressa kivitalossa jonka isä ja äiti olivat rakentaneet silloin kun Falloksen keikkaliksat ja levymyynti nousivat sille tasolle että varaa alkoi olla. Nyt tosin äiti on kuollut, joten mummi muutti meille koska minä en kuulemma voinut olla yksin kun isä oli kiertueilla. Ei tosin sillä että olisin edes halunnut. Yksin asuminen ei houkuttanut varsinkaan koska nytkään vapauttani ei rajoitettu kohtuuttomasti.
Eteisessä poljin maiharit jalastani ja lähdin suunnistamaan kohti keittiötä. Nakkasin laukkuni keittiön yhteydessä olevan olohuoneen sohvalle ennen kuin päädyin jääkaapille. Melkein samassa mummin ääni kuului yläkerrasta:
”Siellä on lihakeittoa. Lämmitä sitä mikrossa!” Laskiessani suurehkon kattilan keittiötasolle, en voinut olla ihmettelemättä isoäitini kuuloa. Ei mummi tosin ollut kuin viisikymmentä seitsemän, mutta en minäkään ollut mitenkään erityistä melua pitänyt. Olin varma että
tuo nainen olisi kuullut vaikka Fat Manin räjähtämisen Nagasakista Multialle jos olisi ollut siihen aikaan jo syntynyt.
Olin juuri lopettelemassa syöntiä kun mummi tuli keittiöön hiljaa itsekseen hyräillen. Vai viisikymmentäseitsemän muka. Jos en tietäisi paremmin, voisin luulla mummia vain hieman päälle nelikymppiseksi. Aika oli kohdellut häntä todella hyvin, sillä tummissa kiharoissa ei ollut juurikaan harmaita hiuksia ja kasvojen rypyt ja juonteet olivat hyvin pieniä ja kaukaa huomaamattomia. Tapansa mukaan mummi meni laittamaan pöydälle jättämäni soppakattilan takaisin jääkaappiin ja pyyhki pöydältä liemiroiskeet. Neljän vuoden yhteiselomme aikana hän oli saarnannut minulle niin paljon omien jälkien siivouksesta ilman mainittavaa tulosta, että ei enää vaivautunut.
”Voiko Milla tulla meille yöksi?” kysyin vaikka tiesinkin jo vastauksen.
”Voi tietenkin, jos huoneesi on siinä kunnossa että sinne voi ylipäätään ketään päästää. En uskalla mennä edes katsomaan”, mummi ei ollut huomaavinaankaan silmienpyörittelyäni, vaan jatkoi aivan normaalisti: ”mitä ajattelitte tehdä?”
”Sushia, ja käydään varmaan vuokraamassa joku elokuva. Milla aikoi tulla tuossa neljän aikaan, joten pistän sen huoneen kuntoon ennen sitä.” Mummi nyökkäsi hyväksyvästi samalla kun vein käyttämäni astiat tiskialtaaseen. Olin usein miettinyt, että mistä ihmeestä se johtui että olin kaveripiirini ainoa joka oli isoäitiään lyhyempi. Totta kai tiesin että geenit ne olivat tuohonkin syyllisiä, mutta silti se ärsytti. Mummin kanssa liikkuessa tunsin itseni aina turhan lyhyeksi, vaikka sitä minä taisin ollakin. Vaikka isäni oli melkein 190 senttiä pitkä, minä olin vain 152, ja mummi lähes kaksikymmentä senttiä enemmän. Olin tullut äitiini, kuten muutenkin hoikan ruumiinrakenteeni suhteen.
Nappasin reppuni ja takkini mukaan sohvalta, ennen kuin kiipesin yläkertaan missä huoneeni sijaitsi. Astuessa huoneeni kynnyksen yli, ei voinut kuin todeta että mummin epäilyt olivat osuneet oikeaan. Lattiaa tuskin erotti likaisten vaatteiden, koulukirjojen ja muun satunnaisen rojun alta. Hämärä valaistus vain korosti asiaa. Huokaisin raskaasti ja koikkelehdin huoneen poikki lattialla lojuvia särkyvän näköisiä esineitä väistellen avaamaan ikkunaverhoja jotta valo pääsisi paremmin huoneeseen. Kymmenien julisteiden henkilöt tarkkailivat minua minkä poseeraukseltaan kerkesivät kun aloin tehdä toimintasuunnitelmaa siivouksen suhteen. Vilkaisin Fallokselle omistettua sängynpuoleista seinää valmistautuen samalla henkisesti tulevaan siivoukseen. Pieni hymy karkasi huulilleni kun isäni tuijotti useista julisteista ja lehtikuvista takaisin vakavasti poseeraten muun bändin kanssa. Fallos oli juuri nyt kiertämässä Etelä-Amerikkaa, mistä matka jatkuisi Aasiaan. Kotiin heitä ei kuuluisi kuin vasta viikkojen päästä jolloin oli vuorossa useita Suomen keikkoja. Käänsin katseeni takaisin lattialle huokaisten jälleen. Aloin kerätä likaisia vaatteita yhteen läjään, jonka jälkeen pinosin musiikkilehdet, Aku Ankat, Tex Willerit ja koulukirjat omiin pinoihinsa. Pinot nostelin siististi kirjahyllyyn. Naurahdin hiljaa kun jälleen löysin tummansinisen mattoni joka tuppasi katoamaan mystisesti siivousten välissä. Kun lattia oli kohtalaisessa kunnossa, kävin sänkyni kimppuun. Nakkelin likaiset lakanat pyykkipinoon ja hain kaapista uudet. Samalla vaivalla tosin otin lakanat myös Millalle.
Kun viimein huone alkoi olla menettelevässä kunnossa, hain puhelimeni laukusta ja lysähdin sängylle. Nostin jalkani jalkopään seinälle ja tuijotin kattoon teippaamaani julistetta. Children of Bodomin jäsenet tuijottivat takaisin, ja annoin aivojeni sutata tyhjää katsoessani heitä kaikkia vuorollaan silmiin. Äiti oli aikoinaan ollut hieman kärmeissään, mutta sisäisesti huvittunut kun olin keksinyt pistää julisteen kattoon. Olin silloin vasta yhdeksänvuotias, mutta Bodom oli ehdottomasti yksi lempibändeistäni. Ajattelin, että olisi mukavaa herätä ja nähdä nuo muusikot ensimmäisenä aamulla. Vaikka innostukseni Bodomin suhteen oli vuosien mittaan laantunut, oli juliste yhä siellä – ja saisi minun puolestani ollakin kunnes tulisi aika heittää lusikka nurkkaan. Nostin kännykkäni silmieni tasalle ja naputtelin esiin bändi-ilmoituksesta poimitun numeron. Nimenä toimi yksinkertaisesti Bändi koska mitään tarkempaa ilmoituksessa ei ollut ollut. Tuijotin kuitenkin tuota yhtä sanaa peukalo vihreällä luurilla usean tovin samalla kun jännitys kasvoi sisälläni. Entä jos en saisi sanaakaan suustani? Entä jos bändin jäsenet olisivatkin jotain keski-ikäisiä ukkoja? Entä jos he vain nauraisivat? Entä jos. Aloin suuttua omaan pelkuruuteeni, ja olin jo painaa nappia. Mutta… Painallus, henkäisy, luuri korvalle. Tuut, tuut, tuut… Olin aivan varma että kuolisin. Jännitys kalvoi mahassani ja puristi rintaani niin että olin aivan varma että kohta oksentaisin. Halusin painaa punaista luuria ja suorastaan toivoin että kukaan ei vastaisi vaikka sisäisesti sitä halusinkin. Sitten: ”Joo?”
Ääni kuului selvästi nuorelle miehelle, ehkä joitain vuosia minua vanhemmalle. ”Maria täällä hei. Etsitte hevibändiin soittajia.” Luurin toisessa päässä oli hetken yllättynyt hiljaisuus ennen kuin ääni huomattavasti terävöityi: ”Niin?”
”Niin, että mitä soittajia kaipaatte? Soitan rumpuja.”
”Tuota, joo. Rumpalia me itse asiassa kaivataankin. Tiedätkö Dimitrin?” Nimi oli minulle tuttu, mutta meni hetken ennen kuin sain itseäni vuoden vanhemman pojan kasvot mieleeni.
”Yhdeksännellä Mehtolassa?” Kysyin viitaten Wahteran toiseen yläasteeseen, samaiseen jota itsekin kävin.
”Joo. Mene juttelemaan sille. Minä en näistä asioista pahemmin mitään tiedä, saatikka perusta. Moi”, puhelin tuuttasi korvaani vasten linjan katkeamisen merkiksi. Selvä, menisin siis juttelemaan tälle Dimitrille jonka tiesin sen perusteella että hän soitti kitaraa vuotta vanhempien ryhmässä. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan niin kaikki tiesivät Dimitrin vähintään nimeltä. Olihan hän sentään Vladimirin pikkuveli. Vladimir oli kuulemma muutamia vuosia sitten seonnut koulussa ja jahdannut oppilaita puukolla, minkä hänet oli suljettu puoleksi vuodeksi laitokseen. En ollut ollenkaan varma jutun todenperäisyydestä, sillä paljon oli vettä virrannut Wahteran koskessa tuon jälkeen. Mutta se oli ainakin yleisessä tiedossa, että nykyään Vladimir vaikutti ihan terveeltä – tai ainakin niin terveeltä kuin Wahteran lukiossa voi olla. Dimitri vaikutti kuitenkin mielestäni ihan mukavalta. Vaaleat hiukset olivat takaa sekaisin ja edestä sivuun kammatut, ja hieman veitikkamaiset kasvot aina hymyssä. Koska Dimitri oli vain vuoden minua vanhempi, eivät muutkaan bändin jäsenet voineen kovin vanhoja olla. Maanantai tuntui sekä pelottavalta että jännittävältä, kun mietin että miten asiani ilmaisisin. Koulussahan se oli sentään paras hoitaa, kai. Toivottavasti. Sitten sen näkisi..
