nimi: Kipeää
kirjoitettu: 28.1.2009
paritus: Remus/Sirius, Remus/Tonks
ikäraja: K-11
genre: romance, drama, angst, one-shot
A/N: Ensinnäkin mulla on kyllä jatkuva ongelma ficcien genrejen määrittelystä. Romance kuulostaa liian siirappiselta ja kauniilta, draama liian monimutkaiselta ja tapahtumarikkaalta ja angst liian, tuota, angstilta. Toisekseen mulla on jatkuva ongelma siitä, pitäisikö tämäntyyppiset tarinat pistää Pimeyden voimiin vai Hunajaherttuaan, kun nämä eivät oikein tunnu sopivan kumpaankaan. Pistetään nyt vaihteeksi tänne.
Ja ah, olisipa mielenkiintoista joskus kirjoittaa jostain muustakin, mutta nykyään tuntuu että Siriuksen ja Remuksen rakkaustarina on melkein ainoa, joka saa minut innostumaan ficeistä ja erityisesti suomeksi kirjoittamisesta sen verran, että tällaista tapahtuu.
Palautteesta tykättäisiin hyvin paljon!
*
Kipeää
Yleensä tarkastelen kirjoja mieluummin yksin. Nyt Nymphadoran pää on sylissäni ja hän tuijottaa niiden kansia sitä mukaa kun otan ne hyllystä, vilkaisen nimen, pyyhin pölyt ja laitan takaisin. En tiedä pitäisikö olla loukkaantunut vai iloinen. Ehkä molempia. Ehkä minusta on ihan hyvä että joku pitää päätään sylissäni niin etten pääse katoamaan mihinkään. Ehkä ihan hyvä.
Eikä hän kauheasti kysele. Melkein toivon että hän kyselisi, hyvin aiheellisia ja hyvin pistäviä kysymyksiä kuten mikset sä ikinä lue näitä. Enkä opi ymmärtämään että hän jollakin hiljaisella tavalla hyväksyy sen, että minulle tämä kaikki on raadollista toista rakkautta. Silitän hänen juuri nyt viininpunaisia hiuksiaan ja mietin kuinka järkyttävän nuori hän loppujen lopuksikin on, ja minusta tuntuu että pala minusta on jo elänyt tuhat vuotta ja kuollut kahdesti. Ja hän tajuaa sen eikä silti antanut ajaa itseään pois.
Joskus öisin painan kasvoni hänen hiuksiinsa ja tunnen itseni täysin vieraaksi koska se kaikki on niin sydäntärepivän erilaista. Ainoa syy siihen että edes kykenen.
Lisäksi tietysti rakastan häntä. Turha mennä valehtelemaan, kyllähän minä rakastan. Kaikella mitä on jäljellä.
*
Inhoan sitä mitä muistoille tapahtuu. Inhoan niitä iltoja kun makaan sängyssäni ja tuijotan kattoa ja yritän muistaa mutta kaikki minkä olen unohtanut pysyy pimeänä, enkä voi edes arvata miten paljon sellaisia asioita on. Ja sitten on tietysti kaikki jonka muistan niin hyvin etten saa unta, ja se taas ei katoa millään vaan muuttuu aina vain tarkemmaksi, niin että jonain päivänä varmaan se todellinen osa minusta on kuollut vuosikymmeniä sitten.
Muistan parhaiten sellaisia asioita jotka edelleen salpaavat minulta hengen.
*
Kaikki sen maailman epävakaus oli aikoinaan meissä. Mitään mitä sanottiin ääneen ei todellisuudessa ollut ja sitä mitä oli ei koskaan lausuttu, enkä koskaan saanut aivan kiinni mistään, mutta vasta nyt minulta tuntuu että ympärilläni on tyhjää. Ei silloin.
Ei niin kuin kesällä uimarannalla lähellä Potterien kotia, James ja Lily nukkuvat ullakkohuoneessa ja minä olen siellä ihan vain pelastamassa Siriusta, ja jotenkin me päädymme lähtemään ulos koska kumpikaan ei kuitenkaan nuku. Harhailemme ja törmäilemme toisiimme ja Sirius nauraa itsekseen ja minulla on kylmä, ja lopulta olemme uimarannalla enkä edes oikein tajua, kuinka hän saa minut huijattua veteen. Luultavasti työntämällä laiturille ja tönäisemällä.
Hän seisoo vieressäni järvessä, mustat hiukset valuvat kasvoille ja no, eihän Sirius Musta ole erityisen täydellinen. Kuunsirppi paistaa aika kirkkaasti ja pystyn näkemään juovat hänen silmiensä ympärillä, tumman viivan huulissa, arven joka kulkee hänen leukaansa pitkin. Hän vakavoituu yllättävällä eleellä joka enteilee kutakuinkin maailmanloppua ja naulitsee minut järveen vyötäröäni myöten jäätymään.
”Että ihan sitä mä vaan. Ihan sitä mä vaan että miten voi olla niin sokea, että näkee valon vasta sitten kun se on jo sammunut”, hän tokaisee käsittämättömästi ja suutelee minua, tai ehkä se on enemmänkin yhteen osuvien huulien törmäys. Puristan sormeni nyrkkiin hänen olkapäillään, rutistan jonkun vanhan villapaidan ja tarraudun siihen. Se on hyvin konkreettista, tietysti, meidän sinne päin suutelumme kun hän haparoi poskiani ja kaulaani eikä oikein tunnu tietävän, mitä koskettaa. Ja kuitenkin minulla on hyvin absurdi olo.
Sirius Musta ei yksinkertaisesti ole sellainen ihminen jota voi suudella ja sitten unohtaa. Ehkä vika ei ole minussa. Sehän on kuitenkin ihan mahdollista.
*
Menettämisen maku on sellainen että siihen turtuu.
Enkä tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Joskus kun Nymphadora on poissa valvon öitä yksin ja tuijotan edelleen kattoon tai katselen kirjojani enkä koskaan lue, koska ei enää ole minne karata. Pääsen täältä vain yhteen suuntaan.
Ja mitä muka pitäisi ajatella siitäkin että on haudannut saman ihmisen mielessään kahdesti, ensin petturina ja sitten kuolleena, enkä tiedä kumpi on pahempaa. Olen kyllä tehnyt kutakuinkin rauhan itseni kanssa, niinhän sitä sanotaan, mutta ei se kauheasti auta että tiedän miksi palani kärventyvät yhä.
*
”Remus? Teetä?” Nymphadora kysyy.
”Kiitos.”
Aikoinaan me olimme kutakuinkin hulluja. Sirius osti sen asunnon Alphard-enolta saamillaan rahoilla ja me olimme kaikki käymässä siellä aika usein iltaisin, Sirius ja Peter joivat aika paljon, minä en viitsinyt ja Jamesin piti vielä nähdä Lilyä, niin että hän joka tapauksessa lähti yleensä melko aikaisin. Ja sitten Peterkin lähti ja minä aina jäin, aivan vahingossa, istuin Siriuksen sohvalla ja pyörittelin tyhjää lasia käsissäni. Hän käveli ympäri huonetta nauraen sitä haukkuvaa naurua enkä tiennyt tarkoittiko se mitään.
Kaikki on hyvin kömpelöä emmekä me ikinä ihan täysin totu. Sirius on vähän humalassa ja minä haluan sammuttaa kaikki valot ja sänky tuntuu liian viralliselta paikalta mutta lattiallakin on kylmä. Jälkikäteen on ehkä helpointa lukuun ottamatta sitä rakastumisen krapulaa, kun havahdun kasvot hänen niskassaan ja tajuan varsin hyvin ettei mikään voi estää meitä.
”Älä mene”, Sirius mutisee kun yritän lähteä vessaan.
”Pakko käydä kusella.”
”Tule takaisin.”
Käyn ja tulen, romahdan hänen viereensä sängylle ja yritän pidellä päästäni kiinni kun sitä särkee, henkistä tai fyysistä, en tiedä. Siriuksen nivelet ritisevät kun hän kääntyy niin että näkee minut, liu’uttaa sormeaan paljasta vatsaani pitkin enkä voi hengittää.
Emme koskaan puhu katumisesta. Emme ylipäänsä kauheasti puhu. Meistä. Puhumme aina vähän ohi, kuten ikkunoista ja sodasta ja Peteristä ja Lilystä ja Jamesista ja Longbottomien häistä ja kahvin keittämisestä. Silmiin katsomisessa on riittävästi totuutta. Suutelen Siriuksen huulia luultavasti kohtalaisen kovakouraisesti ja märästi ja yritän sitten olla hellempi, ikään kuin muistaa oman asemaani, ikään kuin muistaa että olemme sentään rakastuneita jos se niin hienosti halutaan sanoa. Sirius mumisee jotain, vangitsee niskani kädellään ja hengittää otsalleni kunnes tajuan, että hän on taas nukahtanut.
*
Parhaiten muistan tietysti itseni: minä lukemassa Päivän Profeetasta kuinka he kaikki tappoivat toisensa, minä kiertämässä kaikkien niiden harmaanväristen asuntojen nurkkia, minä heräämässä kun Sirius lopultakin palaa ja saan antaa anteeksi, minä kietomassa Nymphadoran käden ympärilleni niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Kipeää, kipeää, kipeää.
Sirius suutelee mustelmia, repii minut takistani sisälle ja kompuroimme kengät jalassa makuuhuoneeseen, Siriuksen on pakko käydä juomassa vettä, minun olkapäässäni on haava joka edelleen vuotaa verta, mutta tänä yönä me olemme vielä hengissä. Kyllä me tajuamme miten hienoa se on. Takerrun Siriuksen olkapäihin enkä välitä vaikka hän kaivaa sormensa selkääni kynnet edellä, kunhan vain tajuan että hän on siinä.
”Helvetin sota”, hän mutisee hengittämisen välissä. ”Helvetin tappelut.”
”Kaikki selvisivät”, minä sanon hänen iholleen, vähän kovettuneelle olkapäistä ja voisin piirtää kartan luomesta luomeen, osaan sen kaiken ulkoa. ”Frankin käsi paranee.”
”Tuuria”, hän ärähtää ja on hetkessä lattialla. Kumarrun katsomaan häntä sängyn laidan yli, sekavaa myttyä raajoja ja hiuksia ja ihoa ja katsetta ja jossain välissä pitäisi olla ihminen, kokonainen Sirius Musta joka nyt on yhdeksäntoista ja muka tarpeeksi vanha ja aikuinen mihinkään.
Pudottaudun hänen viereensä lattialle. Jostain vetää. Haistan hien ja veren ja se kaikki tuntuu hyvin inhimilliseltä, etenkin kun annan sormieni liukua Siriuksen niskaan ja hän värähtää liian väsyneenä vetäytymään pois. Mietin milloin me olemme loppu.
Enkä koskaan opi tietämään voiko elämänsä aikana rakastua useammin kuin kerran. Upotan sormeni Nymphadoran hiuksiin ja suutelen häntä, ja kyllä, ehkä, mutta olenko minä enää täällä?
