Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Romance, Fluffy!
Rating: S
Pairing: Alec/Magnus, Clary/Jace
Disclaimer: Varjojen kaupungit kuuluu Cassie Clarelle
Summary: "Tein kutsuvieraslistaan pienen lisäyksen ihan vain sinua varten.”
Osallistuu Ystävänpäivä-haasteeseen.
Tämä on teille Neith, Dria ja muut Malecistit, hope you like it niin ja kommentit olis tosi tosi kivoja :3
Ystävänpäivävelho
Kun Isabelle ilmoittaa äidille pitävänsä juhlat ystävänpäivänä, tämä nostaa katseensa sanomalehdestä ja kysyy: eikös se ole tänään? Äidin kasvot ovat väsyneet ja tämän silmänaluset ovat mustelmilla. Äidillä on päällään kukallinen aamutakki ja sormissaan painomustetta. Isabellenkin silmien alla on tummat kaaret, sillä tämä ei ole pessyt pois edellispäivän ripsiväriä. Isabelle nyökkää ja hymyilee Alecille, joka istuu hartiat lysyssä keittiön pöydän ääressä ja imeskelee kahvikuppinsa reunaa. Kuppi on tyhjä, eikä Alec jaksaisi nousta täyttämään sitä uudelleen. Ja sitä paitsi, pannu on jo melkein tyhjä. Tyhjän kupin reunassa on sentään vielä tuoksu jäljellä ja sen pohjaan on pinttynyt kahvinvärinen ympyrä. Kofeiiniriippuvaisen katselunautinto.
Alec laskee kuppinsa pöydälle ja katsoo Isabellea siniset silmät suurina. Hän ei ole varma, tahtooko tämä hänen sanovan jotakin. Mitä hän edes sanoisi? Eihän hän tahdo pitää juhlia. Hän ei pidä juhlista, eikä sen kummemmin myöskään ystävänpäivästä. Se on vain yksi päivä vuodesta, jolloin kaikki tahtovat olla rakastuneita, piirrellä sydämiä ja pitää silmillään vaalenpunaisia laseja, joiden läp maailma näyttää kahdentoista tunnin paljon romattisemmalta paikalta kuin on todellisuudessa. Magnus sen sijaan pitää ystävänpäivästä heidän molempien puolesta. Magnuksella on ystävänpäivän varalle suuria suunnitelmia, niin suuria, että niitä ajatellessaan Alec värähtää ja hänen tulee ikävä kahvin aikaansaamaa, jo haalistunutta lämmintä tunnetta vatsanpohjassaan.
Isabelle nostaa kahvipannun keittimen levyltä ja kaataa Alecin kupin puolilleen. Alec ottaa kupin takaisin käteensä ja katsoo äitiä silmiin vain nähdäkseen oman hämmästyksensä heijastuvan niistä. Äiti liikuttaa huuliaan muodostaen sanat: onko tuo todella Isabelle? Alec pudistaa päätään. Isabelle ottaa maitotölkin jääkaapista ja maito värjää kahvin vaaleanruskeaksi. Alec katsoo Isabellea kummissaan ja painaa huulensa vasten kupin lämpenevää posliinia. Mikä Isabellen on mennyt, rakkausko? Hänellä on mennä kahvi väärään kurkkuun. Ajastukselle rakastuneesta Isabellesta ei voi muuta kuin nauraa. Alec juo kupin tyhjäksi ja tuntee jäähtyneen kahvin valuvan kurkustaan vatsaansa. Häntä naurattaa yhä. Kehen Isabelle olisi rakastunut, Simoniinko? Eihän Isabelle rakastu ikinä, Isabelle on se, johon rakastutaan vahingossa.
Isabelle istuu kahareisin tuolille Alecin viereen. ”Clary, Jace ja vampyyripoika tulevat neljältä, jääkää tai lähtekää”, Isabelle sanoo, ja kun Alec tekee eleen noustakseen pöydästä, tämä tarttuu hänen käteensä. ”Ei, veliseni, vaihtoehdot eivät koske sinua. Tein kutsuvieraslistaan pienen lisäyksen ihan vain sinua varten.” Isabelle hymyilee aavistuksen verran liian leveästi, ja Alecin kurkkua kuristaa. ”Saat vihjeen: se kimaltaa.”
Äiti taittelee sanomalehden kahtia ja taas kahtia, niin että se on vain neljäsosan alkuperäisestä. ”Mikä kimaltaa?” äiti kysyy Alecilta, joka tuijottaa pintajännityksen kahvikuppinsa reunan puoliväliin piirtämää kaarta. Hän ei tahdo vastata, hän ei tahdo äidin saavan tietää Magnuksesta. Brooklynin päävelhosta, joka on hänen poikaystävänsä. Hänen treffiseuransa ystävänpäiväksi.
”Mikään ei kimalla”, Alec sanoo ja yrittää ommella Isabellen suun kiinni katseellaan. Isabelle tietää, ettei Alec tahdo kertoa vanhemmilleen seurustelevansa. Ei, vaikka seurustelisi kenen tahansa muun kuin Magnuksen kanssa. Isabelle tietää, ettei hän ole vielä valmis tulemaan ulos kaapista, muuttumaan näkymättömästä näkyväksi. Se tuntuu liian vaikealta. Onhan hän katsellut maailmaa kaapin ovenraosta kahdeksantoista vuotta. Nyt hän on aikuinen, eikä vieläkään uskalla avata ovea, vaan tahtoo lukita sen sisäpuolelta.
”Alecin deitti”, Isabelle vastaa äidin kysymykseen ja Alec tahtoo taitella sanomalehdestä paperipussin ja pistää sen pähänsä. Hän ei tarvitse silmänreikiä, eihän hän tahdo nähdä äidin ilmettä. Vaikka toisaalta, silloin hän ei näkisi myöskään Magnusta. Tämän soikeita, kullanvihreitä silmiä, joissa on kapeat pupillit kuin kissalla, ja nauravaa suuta. Magnuksen kasvoja ja laihaa vartaloa, joka on pitkä kuin auringon asvaltille venyttämä varjo. Miestä, jota rakastaa.
”Onko Alecilla deitti?” äiti kysyy kiinnostuneena ja nojautuu pöydän yli lähemmäs Isabellea. Äiti, joka on tavallisesti niin tyyni ja ilmeetön, ja puristaa huulensa kapeaksi viivaksi, kun ei tahdo kuulla vastaväitteitä. Nyt äidin suu on melkein hymyssä ja tämän silmät loistavat kuin siniset led-lamput. Äiti keskittyy Isabellen sanoihin, eikä ole puoliksi omissa maailmoissaan, kuten yleensä. Alec puree alahuultaan. Valitsipa äiti huonon ajankohdan herätä horroksestaan ja kiinnostua heidän asioistaan. Tai Alecin asiasta, josta Isabelle yrittää tehdä omansa. On kuin Alec ei olisi huoneessa, osallistuisi keskusteluun, joka koskee häntä. Häntä ja Magnusta.
”On sillä”, Isabelle sanoo, ja tämän hymy levenee entisestään. Alec tahtoo tämän suupielten repeävän. Silloin Isabelle ei voisi sanoa mitään, minkä Alec saattaisi myöhemmin katua tulleen sanotuksi ääneen. ”Se ei ole vain tahtonut kertoa teille seurustelevansa”, Isabelle jatkaa ja vilkaisee pikaisesti hänen tyhjiä kasvojaan, joiden tietää olevan pelkkä naamari, ”eikä ilmeestään päätellen tahtoisi vieläkään, mutta onhan nyt sentään ystävänpäivä, ja se varmasti tahtoo viettää sen – ”
Alec vetää syvään henkeä, ja hänen keuhkoistaan tulee ilmapallo. Isabellen on nostanut velhon pöydälle, eikä hän enää voi piilottaa sitä takaisin pöydän alle ja olla kuin Isabelle olisi mitään sanonutkaan. Mutta hän ei tahdo Isabellen olevan se, joka kertoo äidille Magnuksesta. Hän tahtoo tehdä sen itse. Oikein. Niin kuin hänen olisi pitänyt tehdä jo silloin, kun ensimmäistä kertaa suuteli Magnusta juhlissa, joissa Simon muuttui rotaksi. ”Niin tahdon”, hän sanoo osoittaen sanansa kahvikupille, ”ja mielummin kahdestaan kuin teidän kanssanne.”
”Kerro lisää siitä tytöstä!” äiti sanoo, ja ilmapallo Alecin sisällä puhkeaa. Uloshengitys karkaa hänen nenästään ja suustaan, mutta hänen olonsa ei tunnut yhtään kevyemmältä. Äiti näyttää elävältä ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun Jace muutti asumaan Luken luokse. Claryn luokse. Äiti lakkasi hymyilemästä, kun Jace ei osannutkaan antaa tälle anteeksi. Alec ei tahtoisi pyyhkiä hymyä uudestaan pois äidin kasvoilta. Ei nyt, kun äiti muistaa taas, kuinka hymyillä. ”Tunneko minä hänet?”
Alecin sydän hakkaa kovempaa kuin koskaan ennen. Se sattuu, satuttaa. Hän nostaa katseensa kahvikuppiin pinttyneestä sururannusta äidin silmiin. ”Vaikka se on välillä vähän naismainen ja sen hiukset on aika pitkät, en silti sanoisi sitä tytöksi. Yltäähän minunkin otsatukkani melkein silmille”, Alec sanoo hiljaa Isabellen pidättäessä hengitystään. ”Ja tunnet sinä sen. Se on Brooklynin päävelho, aika kuuluisa”, hän jatkaa hymyillen varovaisesti, kuin kokeillen, saako niin tehdä.
”Ajattele, poikasi deittailee julkkista!” Isabelle naurahtaa. Aleciakin alkaa naurattaa. Koko tilanne on itseasissa naurettava. Tilannekomiikkaa.
Äiti on riisunut naamarin Alecin kasvoilta ja tehnyt siitä ilmeen itselleen. Vain äidin silmät näkyvän sen silmänrei'istä. Ne ovat haaleansiniset, hämmentyneet, hieman surulliset. Mutta eivät vihaiset. ”Seurusteletko sinä Magnus Banen kanssa?” äiti kysyy ihmeissään. Äiti ei huuda. Käske hänen sanoa sen olleen vain typerä Isabellen keksimä vitsi. ”Mutta silloinhan sinä olet – ”
”En kovin stereotypinen homo”, Alec sanoo. Sen ääneen sanominen ei tunnukaan niin kamalalta kuin hän on kuvitellut sen tuntuvan. Äidin silmät ovat suuret kuin lautaset, ja tämän suu on kiinni. Mutta naamari tämän kasvoilta putoaa, eikä tämä näytä vihaiselta. Äiti nyökkää ja lähtee etsimään isää. Mennessään tämä laskee kätensä hänen olkapäilleen ja liikahtaa kuin tahtoisi halata häntä. Mutta ei halaa. Äiti ei ole tehnyt niin pitkään aikaan. Ja sellaista, minkä jättää tekemättä kerran, on vaikea tehdä toisellakaan kertaa.
Isabelle nousee tuolistaan äidin lähdettyä, huuhtelee Alecin kahvikupin ja nostaa sen ylösalaisin astiankuivaustelineelle kuivumaan. Jatkaa elämää normaalisti, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Alec matkii Isabellea, sanoo juhlien olevan huono idea ja marssii mielenosoituksellisesti portaat yläkertaan.
Kun Magnus illalla ilmestyy Instituutin ovelle pukeutuneena pitkään takkiin, jonka kangas on peilinsirujen peitossa, Alec hymyilee tälle hermostuneena ja sanoo tämän olevan etuajassa. Magnus vastaa hänen hymyynsä ja suutelee häntä nopeasti. Tämän huulet vain hädin tuskin hipaisevat hänen huuliaan. Alec tarttuu Magnuksen valkoiseen kaulaliinaan ja vetää tämä kasvot omiensa tasalle. Hänen ei tarvitse enää välittää, vaikka joku näkisikin heidät, kaikkihan tietävät, isäkin. Hän suutelee Magnuksen alahuulta, ja tämän raottaessa huuliaan pujottaa kielensä tämän suuhun. Magnuksen kädet tarttuvat häntä vyötäisistä ja kohottavat häntä ylöspäin. Alec nousee varpailleen ja kietoo kätensä Magnuksen kaulaan. Magnuksen huulet maistuvat huulipunalta. Tämä painaa huulensa uudestaan hänen huulilleen, ja tällä kertaa niiden kosketus on kunnon suudelma. Tuntiessaan Magnuksen hymyilevän vasten huuliaan, hän irrottaa otteensa tämän kaulasta.
”Nauratko sinä minulle?” Alec kysyy Magnuksen riisuessa takkinsa pokeri-ilme kasvoillaan. Magnus on pukeutunut niin kuin ystävänpäivään kuuluu: neonpinkkeihin housuihin, tumman viininpunaiseen kauluspaitaan ja kiiltävänmustaan liiviin, jonka pitsikaulus on solmittu rusetille. Magnuksen silmiä kiertää musta rajaus, ja tämän hiuksiin on kammattu jakaus vasemman korvan päälle. Magnuksen ripsien kärjet ja hiukset kimaltavat aivan kuin tämä olisi kastanut ne hileliimaan.
Magnus pudistaa päätään dramaattisesti ja kallistaa päätään kuin kysyäkseen: miksi minä sinulle nauraisin? Alec työntää kätensä mustien farkkujensa taskuun. Ei sillä ole väliä, vaikka Magnus nauraisi hänelle, tämän nauru on hyväntahtoista. Rakastunutta. Magnus kiertää kätensä Alecin ympärille ja kuiskaa: ”Hyvää ystävänpäivää, rakas.” Tämän hengitys koskettaa Alecin korvaa ja saa hänet värähtämään.
”Täällä sitä vain kaulaillaan tien tukkeena.” Alec kuulee Jacen äänen Magnuksen olkapään yli. Kuin automaattiohjauksella hänen jalkansa yrittävät astua kauemmas Magnuksesta. Mutta Magnus vetää hänet tiukemmin syliinsä, ja Alec painaa autopilotin katkaisijastaan pois päältä. Hän tahtoo ohjailla itse käsiään ja jalkojaan, ohjailla itseään. Tehdä, mitä tahtoo tehdä kysymättä lupaa itseltään.
”Olisi pitänyt arvata, että tuo on tulossa”, Jace sanoo Clarylle ja Simonille, jotka astuvan tämän perässä sisään Instituutin eteiseen. Alec tahtoisi huokaista teatraalisesti, mutta koska ei harrasta sellaisia eleitä, pitää suunsa kiinni ja tyytyy pudistamaan päätään Magnukselle, jolle teatraaliset eleet kuuluvat etikettiin. Magnus mutristaa suutaan ja tyytyy painamaan huulensa Alecin poskelle.
Alec irrottaa varovaisesti Magnuksen käsivarret ympäriltään, ja tällä kertaa tämä ei pysty pidättelemään teatraalista huokaustaan. Magnus kietoo kietoo sormensa hänen sormiensa lomaan kuin solmuksi, jota hän ei saisiauki, vaikka yrittäisi. Hän tyytyy pitelemään Magnusta kädestä. Magnus tietää, ettei hän pidä tämän hellyydenosoituksista, jos heillä on yleisöä, mutta ehkä hän voi tehdä myönnytyksen ystävänpäivänä, sehän on vain kerran vuodessa. Eikä heillä ole yleisönäkään kuin kolme henkeä. Hänen enkelikasvoinen veljensä, vampyyripoika ja tämän punatukkainen paras ystävä, joka on samalla Jacen sisko, vaikka Jace tahtoisi tästä tyttöystävän. Clary on niin pieni, että olisi mahtunut ryömimään sisään Churcin kissanluukusta. Alec ajattelee tämän näyttävän kutistuneen entisestään. Pesussa, ehkäpä. Valo maalaa Jacen kultaisille hiuksille sädekehän. Simonin ääriviivat väreilevät, mutta Alec ei kysy, onko tämä vain heijastus itsestään. Se olisi epäkohteliasta.
”Sitä vastoin minun olisi pitänyt arvata, että sinä olet tulossa”, Magnus sanoo Jacelle hymyillen hieman liiankin ystävällisesti. Alec puristaa Magnuksen kättä, ja solmu kiristyy. ”Isabelle ei viitsinyt mainita, ettei sinulla ole porttikieltoa. Jos olisi, en olisi tässä kuuntelemassa epäkohteliaita lausahduksiasi, vaan olisin kidanapannut Alecin ja pakottanut hänet katsomaan romanttisia komedialeffoja – ” Magnus nielaisee lauseen lopun Alecin vanhempien astuessa eteiseen kannoillaan Isabelle pikkumustassaan.
Alecin isä ojentaa kätensä Magnukselle. Magnus pitelee Alecia kädestä vasemmalla ja tarttuu hänen isänsä käteen oikealla kädellään. ”Robert Lightwood”, hänen isänsä sanoo, mutta ei onnistu hymyilemään. Magnus hymyilee tämänkin puolesta. ”Alecin isä.”
”Magnus Bane”, Magnus esittelee itsensä, ”Alecin poikaystävä.” Alec pitää katseensa isän kasvoissa, vaikka hänen tekisi mieli liimata silmänsä lattiaan ja kelata tapahtumia taaksepäin hetkeen, jolloin olisi voinut estää ne piirtämällä Hiljaisuuden riimun Isabellen suupieleen. Isän ilme on kiusaantunut, mutta ei vihainen. Alec on ihmeissään. Mitä hän on pelännyt, tai ketä? Eihän hänen vanhempiensa reaktioissa ollut mitään pelkäämistä.
”Sellaista kuulin”, isä mumisee äidin ojentaessa vuorostaan kätensä Magnukselle. Äiti on vaihtanut kukallisen aamutakkinsa siniseen hameeseen ja valkoiseen puseroon. Isällä on päällään puvun housut, kauluspaita ja solmio. He molemmat katsovat pitkään Magnuksen vaatteita ja vilkaisevat sitten Alecin mustia farkkuja, joiden polvet ovat kuluneet harmaiksi ja tummanharmaata neulepaitaa, jonka hihat on kääritty kyynärtaipeisiin. Hänen vanhempiensa silmissä heissä ei ole mitään samaa, he näyttävät liian erilaisilta toisilleen.
”Maryse Lightwood, Alecin äiti”, äiti sanoo ja kättelee Magnusta. Äidin katse on Magnuksen kasvojen sijasta velhon toisessa kädessä, joka pitelee kiinni Alecista. On kuin Alecin sydän valahtaisi hänen vatsaansa. Ehkä se haittaa. Ehkä he haittaavat, ja hänen vanhempansa vain näyttelevät hyväksyvänsä hänet ja sen tosiasian, että hänellä on poikaystävä. Näyttelevät hyväksyvänsä Magnuksen.
”Iloisempi ilme naamalle, äiti”, Isabelle sanoo hyväntuulisesti ja työntää Jace, Claryn ja Simonin edellään käytävään, ”pilaat juhlatunnelman ja saat Alecin itkemään Magnuksen paitaan pienen vesivahingon, ellet sano Magnuksen olevan ihan okei.” Jos Alec muistaisi, kuinka hymyillä, hän hymyilisi Isabellelle kiitollisena.
Äiti ei sano mitään, mutta hymyilee päästäessään irti Magnuksen kädestä. Hymyillessään äiti näyttää kauniilta, kuin kaksikymmentä vuotta vanhemmalta Isabellelta. ”Me olemme iloisia sinun puolestasi, poika”, isä sanoo heidän molempien puolesta, ja sydän Alecin vatsassa kasvattaa kädet ja kiipeää takaisin paikoilleen pitkin hänen selkärankaansa, joka on kuin tikapuut.
Alec kävelee olohuoneeseen käsi Magnuksen kädessä ja istuu tämän viereen sohvalle. Ja kun Magnus vetää hänet syliinsä, kenenkään muun kuin Jacen naama ei ala vihertää. Isabelle kertoo äidille ja isälle kuinka hän ja Magnus tapasivat kissanristiäisissä, ja he vain hymyilevät. Kun äiti kysyy Alecilta, mistä hän pitää Magnuksessa, Jacea alkaa naurattaa, ja hän punastuu tahtomattaan. Ja kun hän vastaa: silmistä ja hymystä, Magnus hymyilee hänelle ja suutelee häntä kevyesti huulille.
Kun kello tulee yksitoista, Alec riiputtaa päätään Magnuksen olkapäällä ja yrittää parhaansa mukaan pitää silmänsä auki. Magnus silittää hänen selkäänsä. Välillä tämän sormet eksyvät hänen paidanhelmansa alle ja koskettavat paljasta ihokaistaletta hänen farkkujensa yläpuolelle. Vaikka Magnuksen kosketus on kuin kipinöitä hänen ihollaan, hän tahtoisi vain painautua tämän syliin ja nukahtaa. Magnuksen silmät siristyvät kapeiksi viiruiksi tämän hymyillessä hänelle. Magnuksen silmäkulmissa on naururyppyjä. Alec räpäyttää silmiään ja yllättää äidin katselemasta heitä. Äiti näyttää pieneltä istuessaan yksin kolmenistuttavalla sohvalla. Alec kohottaa päätään ja Magnuksen käsi hänen selällään pysähtyy paikoilleen hänen paitansa alle. Pienen hetken osa hänestä tahtoisi sanoa kaiken olleen bluffia. Mutta hän ei tekisi niin Magnukselle, ei edes äidin takia.
Jace istuu heitä vastapäätä valkoisessa nojatuolissa ja murjottaa, sillä Simonin pitelee käsivarttaan Claryn olalla. Simonin toinen käsivarsi on Isabellen olkapäällä, ja tämän kasvoilla on aavistuksen verran hämmästynyt ilme. Yhden tytön sijasta Simon on saanut kaksi. Eikä Jacelle ole jäänyt yhtäkään. Alecista Jacella on hyvä syy olla kateellinen. Ennen hän ei pitänyt Clarysta, koska olisi tahtonut enkelikasvoisen pojan itselleen. Nyt kun hän ei enää tahdo Jacea, hän voisi opetella pitämään Clarysta. Mutta se tuntuu liian vaikealta, pelkkä Claryn läsnäolohan satuttaan Jacea enemmän kuin mikään muu maailmassa. Se, ettei tämä voi saada tttö, jota rakastaa. Tai luulee rakastavansa. Ja vaikka Alecin tunteet Jacea kohtaan ovatkin muuttuneet, hän tahtoo silti tämän olevan onnellinen. Eikä Clary tee Jacea onnelliseksi, vaan pikemminkin surullisemmaksi kuin mitä tämä on tavallisesti.
Isabelle nousee Simonin vierestä ja hakee keittiöstä täytekakun. Isabelle on tilannut sen leipomosta. Silloin Max, joka on nuokkunut sarjakuvakirja sylissään lattialla kysyy, miksi siinä ei ole kynttilöitä. Magnus nostaa Alecin istuvaan asentoon sohvalla ja Isabelle ojentaa hänelle kakkupalan kertakäyttölautasella. Kun Alec kysyy lautasista, Isabelle sanoo, ettei kukaan tahdo toskata ystävänpäivänä. Magnus nyökkäilee tämän sanoille, ja Alecin tekee mieli painaa kakku tämän kasvoille. Magnus ei tahdo tiskata ikinä. Alec nojautuu vasten Magnuksen kylkeä ja lusikoi kakkunsa nopeammin kuin Max. Hän pudottaa lautasen sohvan käsinojan yli ja se leijailee lattialle kuin viallinen paperilennokki. Magnus ottaa muovilusikan hänen kädestään ja kietoo kätensä hänen ympärilleen. Hän antaa Magnuksen kohottaa kasvojaan ja painaa hänen huulilleen kermavaahdolta ja vadelmahillolta maistuvan suudelman. Max katsoo heitä kuin kysyen: noinko sitä kakkua kuuluukin syödä?
Puoli kahdeltatoista Isabelle sanoo Clarylle ja Simonille, että näiden on aika lähteä. Jace seuraa Clarya ovelle, vaikka äiti pyytää tätä jäämään. Jace pudistaa päätään ja lähtee pois uudestaan, mutta tällä kertaa ovilasi ei helähdä ja säry tuhansiksi sirpaleiksi eteisen lattialle, eikä Magnus joudu ylitöihin. Jace ei pysty antamaan anteeksi äidin luottamuspulaa. Äiti ei pysty antamaan anteeksi itselleen. ”Se on minun vikani, minä uskoin Imogenia”, äiti toistelee itsekseen, kuin uskoakseen sanat lopulta. Äiti ajattelee yhä, ettei se ollut hänen vikansa. Niin se on helpompaa.
”Eikö tuonkin ole jo aika lähteä kotiin?” Isabelle kysyy Alecilta, joka retkottaa Magnuksen sylissä kuin raajansa katkaisuut nukke. Häntä nukuttaa, ja hänen silmäluomensa tuntuvat painavilta. Ihan liian painavilta. Pian hän ei enää jaksa pidellä niitä auki. Siltä tuntuu, kun on liikaa univelkaa. Magnus nousee seisomaan ja nostaa hänet jaloilleen sohvalta. Hän kiertää kätensä Magnuksen kaulaan ja tämä pitelee häntä pystyssä.
”Ei kun Magnus jää yöksi”, Alec mumisee Isabellelle. Äiti kuulee sen ja nyökkää varovasti. Äiti ei tahdo tulla hänen ja Magnuksen väliin. Äiti ei tahdo tehdä hänelle samaa, kuin teki Jacelle. Äiti luottaa häneen. Tahtoo ajatella hänen olevan luottamuksen arvoinen.
Magnus taluttaa Alecin portaita ylös hänen huoneeseensa, riisuu hänet alusvaatteisilleen ja peittelee sänkyyn. Hetken kuluttua Magnus ryömii peiton alle hänen viereensä ja tämän paljas iho painuu vasten hänen ihoaan. ”Hyvää yötä, kauniita unia ja kullan kuvia”, Magnus kuiskaa hänen korvaansa ja suutelee hänen niskaansa.
Alecin silmät ovat auki pimeässä. ”Mutta jos nukahdan, minä en enää näe sinua.”
