Kirjoittanut: Weruca
Beta: Wulf
Disclaimer: Kredittiä J.K:lle hahmojen luomisesta, minä vain kirjoitan niistä oman versioni.
Ikäraja: S
Paritus: Ehkä joku voi löytää tästä jonkinlaisia viitteitä Myrtti/Dracoon.
Summary: Kun Draco ensimmäisen kerran pakeni maailmaa tyttöjen vessaan..
A/N: Vanha ficci, jonka olen julkaissut aikaisemmin vanhassa Finissä.
HETKET
Ihmisen elämän määrittävät pienet, todella huomaamattomat hetket. Sellaiset tilanteet, jolloin näemme muiden heikkouden, kun ymmärrämme hetken ajan jonkun muunkin tuskaa kuin omaamme. Noiden pienten hetkien aikana me rikomme ne turvalliset rutiinit, jotka hallitsevat elämäämme, murramme ne muurit, jotka sulkevat meidät sisäänsä. Pienen hetken ajan me emme katsele maailmaa lasin lävitse, eristyksissä, vaan olemme todella osa sitä. Hetket, joina, ylitämme tai alitamme itsemme, hetket, jolloin ihmiset kohtaavat ja hetket, jolloin olemme yksin. Hetket määrittävät meidät, meidän elämämme.
Joskus me olemme täysin eksyksissä ja elämämme koostuu tuhansista pienistä paloista, jotka eivät sovi yhteen. Me olemme kärsimättömiä ja haluamme lopettaa hämmennyksen ja pelon. Silloin viimeinen asia, jonka haluamme kuulla, on neuvo olla kärsivällinen. Se kuitenkin on ainoa oikea neuvo, sillä joskus sellaiset hetket, jotka antavat meidän elämällemme tarkoituksen, ne viimeiset palapelin palaset, ilmestyvät vasta vuosien kuluttua. Hänen elämänsä määritti se hetki, jolloin hän kuoli.
Voi kuinka katkera ja vihainen hän olikaan ollut! Nyt myöhemmin ajateltuna hän ei ollut lainkaan vihainen, se kaikki oli ollut täysin oikeutettua. Tapa jolla hän kuoli, se kuka hänet tappoi, kaikki. Sillä vaikka hän olikin syrjitty, inhottu ja väärinymmärretty, hänen ei olisi ollut pakko olla heikko. Ja siitähän tässä kaikessa oli ollut kysymys; hän oli ollut liian heikko kestämään niitä paineita, jotka tämä maailma oli hänelle asettanut. Kerta toisensa jälkeen hän oli paennut muiden oppilaiden viiltäviä sanoja tähän kirottuun vessaan, ja jos hän ei olisi koskaan tullut tänne, hän ei olisi kuollut, ei tällä tavalla. Se oli selvästi universumin keino rajoittaa ihmisten määrää. Jos hän olisi ollut riittävän vahva kestääkseen jokaisen koetuksen, kaiken sen tuskan jota tämä maailma tarjosi, hän olisi saanut jäädä. Jälleen kerran Myrtti antoi muistojen elämästään täyttää maailmansa, aivan kuin se olisi ollut harvinaisen hyvä uni, jonka hän oli joskus nähnyt. Uni, joka muuttui jokainen kerta, kun hän ajatteli sitä, hieman utuisemmaksi, ja kaukaisemmaksi.. Ja kuten monesti aikaisemminkin, hänet keskeytti kiinni paiskattavan oven ääni.
Kuinka ärsyttävää se olikaan, hänen koko elämänsä kului siihen, että häntä pilkattiin. Hänen kuolemansa jälkeen hänet oli tuomittu elämään tässä kirotussa vessassa, johon ihmiset kuvittelivat voivansa tunkeutua milloin hyvänsä kuin johonkin yleiseen motelliin. Jälleen kerran Myrtti valmistautui ajamaan tunkeilijan pois.
Kun hän hitaasti ja äänettömästi kohosi vessakoppien yläpuolelle tutkailemaan häirikköä, Myrtti jähmettyi laskiessa katseensa tähän. Keskellä hänen vessaansa seisoi nuori poika. Hetken aikaa Myrtti luuli tuon nuorukaisen olevan Tom Valedro. Hän kuitenkin tiesi, että se ei ollut mahdollista. Siinä missä Valderon hiukset olivat olleet mustat kuin keskiyö, tämän pojan hiukset loistivat hopeisina hänen jäntevän kehonsa kylpiessä kuunvalossa. Tuossa kalpeassa pojassa oli kuitenkin jotakin samaa kuin Valedrossa. Vaikka tuo poika puristikin väsyneesti lavuaaria suojaa ja tukea etsien, hänessä oli samaa voimaa, samanlaista ylpeyttä kuin Valedrossa oli ollut ja hetken Myrtti vihasi sekä pelkäsi häntä yhtä paljon kuin Tom Valedroa, Luihuisen perillistä, hänen murhaajaansa. Hän oli aikeissa valua takaisin putkistoon odottamaan, että tuo julma Luihuinen – Myrtti tunnisti selvästi kaavussa olevan vaakunan – saisi tehtyä sen, mitä ikinä olikaan tullut tänne tekemään. Jostain syystä hän kuitenkin jäi.
Ainoa ääni tuossa hylätyssä vessassa oli pojan hengityksen ääni. Se kaikui huoneen kolkoissa nurkissa ja oli kuin melua Myrtin korville. Tuo nuorukainen muistutti häntä jälleen yhdestä asiasta, jonka Valedro oli häneltä vienyt. Myrtti kuuli selvästi, kuinka pojan hengitys muuttui pinnalliseksi ja katkonaiseksi Myrtti loi katseensa poikaan, jonka ruumis vapisi voimattomana. Kun poika viimein nosti katseensa, valmistautuen kohtaamaan ne tyhjät ja väsyneet, lannistetut silmänsä peilistä, Myrtti huomasi pojan kasvoilla olevat kyyneleet. Hän näki kuinka väritön pisara matkasi pitkin alabasterin väristä, virheetöntä ihoa pojan kaulalleen. Kaikki se viha, jota hän oli tuntenut, suli pois; se väistyi muistojen tieltä. Muistoista niistä monista kerroista, kun hän itse oli paennut maailmaa tänne.
Hän ei kuitenkaan kyennyt lohduttamaan poikaa, hän ei kyennyt sanomaan mitään. Se sama yksinäisyys, pelko ja viha, jota hän oli itse tuntenut -ja tiesi pojan tuntevan - sai otteen hänestä. Tällä kertaa se tuska ei ollut vain kaukainen, katkeroitunut muisto, jollainen se oli ollut jo vuosikymmenien ajan. Nyt se tuntui aivan yhtä pakahduttavana kuin silloin, kun hän oli elossa. Tunteiden kirjo valtasi hänen maailmansa ja hetkeen ei ollut mitään muuta, kuin tuskaa, yksinäisyyttä, pelkoa, hämmennystä, kauhua, kaipausta…
Pian Myrtti tajusi, että nyt tyhjässä vessassa kuului toinenkin ääni. Hetkeen hän ei tajunnut mistä tuo ääni kuului, kunnes hän ymmärsi sen olevan hänen oman hengityksensä. Ensimmäistä kertaa 50 vuoteen, Myrtti kuuli oman hengityksensä äänen, ja pienen hetken ajan hän tunsi oman sydämensä lyönnit. Myös poika kuuli uuden äänen ja Myrtti pelkäsi pojan lähtevän pois häpeissään tajutessaan, että ei ollut yksin. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan poika kohtasi hänen katseensa. Silmät joissa oli täysin saman tuska, kuin tämän omissa, harmaissa silmissä ja pienen hetken ajan Myrtti ei enää ollut vain yksi monista Tylypahkassa kummittelevista aaveista. Hetken aikaa hän oli ihminen, kohtalotoveri. Tuon saman pienen hetken aikana poika tajusi, että ei ollut yksin. Ja vaikka Myrtti ei sitä koskaan tulisi ymmärtämään, tuo hetki määritti Draco Malfoyn elämän, se sai hänet pysymään hengissä.
