Kirjoittaja: Carabella Lëralondîr
Ikäraja: Sallittu
Hahmot: Edward & nimetön kertojahahmo
Tyylilaji: Onko tälle tyylilajikin xD Ystävyyssöpöilyä. Oneshot.
Yhteenveto: Loppujen lopuksi, enkelit elävät ikuisesti ja suojatit elävät ikuisesti heidän sydämissään
A/N: Tämä on lyhytnovelli, jonka aikanani kirjoitin erääseen netissä olevaan kilpailuun. Voittoa ei kotiin tullut, mutta tarinasta tuli kieltämättä aika suloinen. Kirjoitettu eräälle rakkaalle ystävälle lahjaksi, joka toimi myös Edwardin esikuvana. Olkaapa hyviä.
*
Minulla on ollut siivet niin kauan kuin jaksan muistaa. Koskaan en ole uskaltanut kuitenkaan aukaista niitä ja lentää, antaa tuulen tarttua sulkiin ja kuljettaa. En ole koskaan ollut erityisen rohkea siinä suhteessa. Suojelusenkelille lentämistaito on pakollinen, vaan minulle annettiin suojatti ennen kuin osasin edes lentää. Se, joka minut opetti lentämään, oli suojattini. Se oli elämäni hienoin hetki.
Edward seisoi kallionreunalla ja minä katselin häntä epäilevästi. En ollut koskaan uskaltanut avata siipiäni, joten miksi nytkään. Mikä teki tästä päivästä niin erilaisen? Tämä päivä oli ensimmäinen sateeton päivä viikkoon ja Edward oli päättänyt opettaa minut lentämään. Kuinka? Eihän hänellä ollut edes siipiä, käsilläänkö hän räpyttelisi kuin onneton linnunpoikanen? Kättäni särki yhä sen jäljiltä, kun olin pudonnut aamulla sängystä. Hieraisin ihoani kevyesti ja huomasin sen hehkuvan aivan hieman.
Olimme ajaneet kolmensadan kilometrin päähän Grand Canyonin reunalle. En kyennyt katsomaan alas, sillä olin varma että pyörtyisin heti nähtyäni pudotuksen. Manasin hiljaa, etteikö poika voinut hieman matalampaa kalliota valita ensimmäiseksi lentoharjoituksekseni.
”Tule lähemmäksi”, hän käski.
”En”, minä kieltäydyin.
”Miksi?” Edward kysyi äänellään, joka sai minutkin rauhoittumaan. ”Mitä sinä pelkäät?”
”Pelkään putoavani. Tule pois sieltä tai sinä putoat kohta”, käskin tyynesti, vaikka ääneni värisi yhä.
”En minä putoa”, hän väitti. ”Sitä paitsi, jos putoan, sinun on pakko lentää pelastamaan minut. Sehän on tehtäväsi?”
”Niin on”, myönsin. ”Vaan toivon silti, että tulet pois sieltä reunalta. Voit kompastua kiveen tai liukastua sammaleen.”
”Näetkö täällä sammalia?”
”En. Kiviä kyllä.”
Tuuli oli tarttunut hänen vaaleisiin hiuksiinsa ja tanssitti hiljaa myös omia mustia kiharoitani. Suurimmalla osalla enkeleistä on vaaleat hiukset, mutta minä olen yksi niistä poikkeuksista. Epäluonnollinen kuolema. Totta puhuen, tunsin Edwardin lapsuudestani. Hän oli ollut paras ystäväni vielä kun olin elossa. Ja on yhä. Hän on sitä paitsi ainoa, joka näkee minut. Olen hänen Snuffleupagusksensa. Tiedättehän? Seesamtiessä Big Birdillä oli mielikuvitusystävä Snuffleupagus, jota kukaan muu ei nähnyt, vaikka Bird hänestä puhui. Mutta kukaan ei uskonut. Moni ei uskokaan enkelien olemassaoloon. Monet eivät osaa avata silmiään mahdottomalta tuntuvalle asemalle. Edward osaa avata silmänsä kaikelle.
Hän ojensi kätensä minua kohti ja hymyili niin tyynesti kuin ihminen saattaa hymyillä.
”Tule”, hän pyysi. ”Minä opetan sinut lentämään.”
”Työnnät minut kuitenkin alas”, epäilin.
”En koskaan”, Edward vastasi naurahtaen huolettomasti.
”En voi olla varma siitä, jos et lupaa”, sanoin.
”Minä lupaan”, hän sanoi ja nosti oikean kätensä rinnalleen. ”Lupaan koko sydämelläni, etten työnnä sinua alas kalliolta. Nyt, tule katsomaan.”
Otin muutaman varovaisen askeleen eteenpäin kohti kallion reunaa ja tartuin Edwardin käteen, puristaen sitä peloissani ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Räpytin silmiäni ja hengitin syvään, jotten ottaisi niitä askelia taaksepäin. Minä pelkäsin korkeita paikkoja.
”Avaa siipesi”, hän sanoi.
”En minä osaa”, väitin.
”Höpsis”, Edward hymähti ja hymyili. ”Et vain uskalla.”
”En uskallakaan”, myönsin.
”Tiedätkö millä pelot voitetaan?”
”No?”
”Ne kohdataan silmästä silmään ja annetaan niille monoa takamukseen.”
Edward sai minut naurahtamaan. Hän sai aina ihmiset nauramaan ja viihtymään luonaan. Siksi minäkin olisin jäänyt mielelläni. Jopa hymy kohosi huulilleni, sillä tunsin olevani turvassa, kun hän oli vierelläni. Rakas ystäväni Edward.
”No?”
”No mitä?”
”Levitätkö jo siipesi?” hän kysyi ja pudistin päätäni. ”Et jätä minulle paljon vaihtoehtoja.”
Edward kääntyi kasvokkain kanssani ja huomasin hänen hymyilevän sitä hymyä, joka kertoi hänen keksineen jotakin. Viimein tajusin sen merkityksen, kun tunsin hänen kätensä otteen kirpoavan omastani. Hän putosi tahallaan. Seisoin kauhuissani kallion reunalla ja suljin silmäni. Hengitin kerraan syvään ja hyppäsin pää edellä kohti varmaa kuolemaa – ainakin hänelle. Ymmärsin, etten voinut pelastaa Edwardia muutoin kuin levittämällä siipeni. Niinpä tein sen.
Tuuli tarttui kiinni sulkiin ja kuljetti minua mukanaan kuin lintua. Se tunne oli uskomaton. Oloni tuntui höyhenenkevyeltä ja uskalsin räpyttääkin. Sitten muistin Edwardin pudonneen. Vedin siipeni varovasti kiinni kylkiini ja putosin hyvin nopeasti, saavuttaen lopulta hänet. Tartuin kiinni hänen selästään ja avasin siipeni. Edward hymyili.
”Sinä lennät.”
”Ja sinä olet hullu.”
En laskeutunut vielä maahan vaan pidin kiinni Edwardista ja räpytin siipiäni ja nousin ylöspäin. Minä lensin, enkä tuntenut enää pelkoa, sillä huomasin siipieni kannattelevan minua ja Edwardia hyvin. Kuljetin häntä vähän aikaa, kunnes nousin ylös ja laskeuduin takaisin kallion päälle. Hymyilin ja pysttelin ilmassa.
”Näitkö?” Edward kysyi. ”Eihän se ollut vaikeaa.”
”Ei”, totesin. ”Tarvitsin vain hyvän opettajan. Ja hullun.”
Hän nauroi kulkiessaan kohti vaaleansinistä Volvoa. Minä tuijotin hänen selkäänsä hymyillen ja onnellisena – kaikkein eniten tyytyväisenä. Minä olin lentänyt. Ja se oli tuntunut ihanalta. Ehkä siipeni sittenkin kantoivat – ainakin hätätilanteissa. Uppouduin ajatuksiini ja heräsin auringon värjätessä horisonttia punaiseksi. Edward pysähtyi ja kääntyi.
”Tuletko sinä?”
Minä mietin hetken ja hymyilin.
”En”, vastasin. ”Minä taidan lentää takaisin.”
Niin minä opin levittämään siipeni ja tuntemaan tuulen niiden alla. Minä lensin ensimmäistä kertaa yhdeksääntoista vuoteen sinä kesänä Grand Canyonissa. Minä onnistuin tehtävässäni, eikä minun tarvinnut ikinä enää valehdella, ettenkö osaisi lentää. Minä tein sen kaiken, jotta voisin suojella Edwardia ja muita tulevia suojattejani. Loppujen lopuksi, enkelit elävät ikuisesti ja suojatit elävät ikuisesti heidän sydämissään.
A/N: Kovasti se toivoo saavansa sämpylöitä ruuaksi (=kommentteja). Ei subeja kiitos xD
