Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Romanceangsti
Rating: K-11 (kertokaa, mikäli pitäisi nostaa)
Pairing: Brittany/Santana (= Santittany|Brittana)
Disclaimer: Ei mulla mitään oikeuksia ole :' )
Summary: Mistä on pienet tytöt tehty?
A/N: Ensimmäinen Glee-stoorini. Kommentti oli plussaa. Lupailen tulevaisuudessa ainakin yhtä Klainea, katsotaan, mitä siitäkin tulee. Yrittäkää kestää minun tyyliä. Pahoittelen nimivalintaa. Tajuatte sen mahdollisesti tuossa loppupuolella.
Enjoy.
Go Cheeriot!
Mistä on pienet tytöt tehty?
He kaatuivat sylikkäin Santanan sängylle, käsivarret kiertyivät vyötäisille, huulet löysivät huulet. Heidän suudelmansa olivat suloisia, maistuivat huulipunalta, hubba bubalta, siltä vaaleanpunaiselta, purkkapalloilta. Heidän suudelmansa olivat pilvilinnoja, sirpaleita sieltä täällä, eivät valheita, vain jätetty kertomatta. Heidän suudelmansa olivat haavekuvia, kai unelmia, joita he eivät voineet saavuttaa, taivaanrannanmaalailua, sateenkaaria tähtitaivaalla. He olivat vain kaksi varjoa lattiassa, edessään askeleita, joita he eivät uskaltaneet ottaa, uskaltaisi koskaan. He olivat posliininukkeja, kasvoja haalistuneissa kiiltokuvissa, yhdessäkin rikkonaisia. He tiesivät, ettei heistä tulisi morsiamia valkeissa mekoissa, etteivät he kulkisi käsissään valkeita ruusukimppuja, kellokukkia, kissankelloja, eivät koskaan. Heidän suudelmansa olivat kyyneleitä, sanoja, joita he eivät olleet koskaan uskaltaneet yötuuleen kuiskata, taa ikkunaluukkujen, kaupungin valojen.
Santana veti Brittanyn syliinsä, Brittany käpertyi kärälle, painoi päänsä Santanan olalle, posken vasten tytön poskea, ilmeettömiä kasvoja. Santana silitti Brittanyn vaaleaa tukkaa, Brittany sulki silmänsä, yritti unohtaa, millaista oli hengittää, antoi Santanan kammata sata, vaikka tuhat kertaa. Brittany tahtoi unohtaa, millaista oli elää elämää, päivästä päivään samaa pakkopullaa, jota neiti Sylvester ei ollut antanut tämän pistää poskeensa. Brittany tahtoi unohtaa, millaista oli olla täydellinen, muistaa, miltä oli tuntunut rakastua, rakastaa. Santana työnsi vaaleat suortuvat Brittanyn kasvoilta tytön korvan taa, Brittany katseli Santanan kasvoja, tummia silmiä, kuunteli hiljaisuutta, unohtuneita lupauksia. He eivät sanoneet sanaakaan, hymyilleet, eivät kai koskaan. Se oli ollut heille rakkautta, peli vailla voittajaa, he kaksi eksyksissä pelilaudalla, maali kaukana takana. He eivät olleet osanneet kääntyä kannoillaan, palata. Siitä oli tullut heille vain leikkiä, hiekkakakkuja rantaviivalla, vesirajasta huuhtoutuneita askeleita, jotka kulkivat taaksepäin, takaperin liikuntasalissa.
Joskus heitä oli ollut kaksi, kaksi paria käsiä, jalkoja, kaksi kesämekkoa, pitsiballerinoja. Se oli ollut ystävyyttä ensisilmäyksellä, rakkautta kai puolivahingossa, hyvänyönsuudelmia. Siitä oli tullut hetkiä autojen takapenkeillä, suudelma silloin, toinen tällöin, poikien ryypätessä päitään täyteen huoltoasemilla, pelkääjän paikoilla, sammuessa ratin taa. Joskus he olivat olleet kahden tytön kimppa, pelanneet tyttösäännöillä, tienneet, millaista oli hymyillä vasten huulia, ihastua, istua hiekkalaatikolla, katsella pilviä taivaan täydeltä. He eivät olleet tarvinneet ketään, eivät mitään, vain toisiaan, toisensa, he olivat olleet kaksi tyttöä ikuisesti yhdessä. Brittany hautasi kasvonsa Santanan tummaan tukkaan, hengitti tytön hiusten tuoksua, mansikkashampoota. Joskus he olivat olleet yksi, yhdessä, erikseen. Brittany tiesi, ettei ollut enää Santanan ainoa, tiesi, ettei ehkä ollutkaan tytölle se oikea. Santana tiesi, ettei Brittany osannut pitää lupauksia, ei salaisuuksia, sanoa ei niille, jotka tahtoivat pitää tyttöä hyvänä. Heistä oli tehty täydellisiä. Liian täydellisiä.
Brittany kierähti kyljelleen, Santana Brittanyn vatsalle, he makasivat aloillaan päiväpeitolla. Santana painoi huulensa Brittanyn huulille, suupielelle, pitkin tytön poskea tämän kaulalle. Brittany kiersi kätensä Santanan kaulalle, kallisti päätään, vaaleat kiharat valahtivat tyynylle, yli sängynlaidan. Santana suuteli Brittanyn niskaa, kosketti paljasta ihoa, kalpeaa kaistaletta tämän vyötäisillä, paidanhelman alla. Brittany yritti muistaa, millaista se oli ollut, ollut ennen. Ehkä heitä yhä oli kaksi, vaan milloin kolme, poikia tusina, toinen mokoma. He olivat kokeilleet kaikkia, antaneet poikien suudella, availla paidannappeja. He olivat unohtaneet, millaista oli pitää kädestä, unohtaneet hetkeksi toisensa. Eikä kaikkea voinut korjata, eivät he voineet liimata kokoon peilinsirpaleita, valokuvia, jotka olivat joskus repineet kahtia, kai vahingossa. Kerran Brittany oli kertonut Kurtille, miltä maistuivat poikien huulet, vaikkei voinut maistaa kuin surun Santanan huulilla. Brittany olisi ilomielin heivannut kaksilahkeiset Kurtin huoliksi – mitä he pojilla, olihan heillä joskus ollut toisensa.
Brittanyn kaulassa riippui puolikas sydämestä, siitä yhteisestä, säröilleestä rakkaudesta, heidän kahden yhteisestä huomisesta, menneestä eilisestä, vain muistosta jo kauas kadonneesta. Oli päiviä, jolloin he eivät muistaneet, kuinka hymyillä, kuinka itkeä, kuivata kyyneleitä. Oli hetkiä, jolloin he eivät muistaneet, miltä tuntui rakastaa, hetkiä, jotka saivat heidät unohtamaan, Brittany puristi nyrkkiinsä kahtia haljenneen hopesydämen, lupauksen, jonka Santana oli ripustanut ketjuun, sujauttanut piiloon Brittanyn paidan alle, kätkenyt katseilta. Brittany tunsi ihollaan hopean kylmyyden, kuin kuolleen hymyn, ajan saatossa sammuvan rakkauden. Mikään ei kestä ikuisesti, pysy salassa vuosia, vuosikausia. Ei tuleva toisi tullessaan aikaa parempaa, lesboparin leimaa, mikäli se olisi heistä kiinni, heistä kahdesta, yhdentekevistä suudelmista sängynlaidalla. Kenenkään ei tarvitsisi tietää tyttörakkaudesta, barbieista, jotka nukkuivat samassa sängyssä kenin ollessa poissa kotoa, kulkivat käsikädessä, suutelivat korttelinkulmilla iltahämärässä.
Brittany silitti Santanan poskea, sujautti sormensa tytön leuan alle, kohotti tämän kasvoja. Hän painoi suukon Santanan huulille, Santana kumartui, painoi kasvonsa vasten Brittanyn kasvoja, vastasi suudelmaan. He vetivät henkeä, hengittivät sanoja, jotka olivat jättäneet sanomatta, tahtoneet unohtaa, jäähyväisiä, joita eivät tahtoneet lausua, hyvästejä, jotka kaikuivat huoneessa, kimmelsivät silmäkulmissa. Vaan he tiesivät sen päivän vielä koittavan, päivän, jolloin olisi viimein aika valita, päivän, jona he unohtaisivat, kuinka kerättiin sirpaleita sankoon, teipattiin ehjiksi hymyt kiiltokuvissa, päivän, jona he särkyisivät, heistä kumpikin. He eivät tahtoneet olla sellaisia tyttöjä, eivät niin kuin Kurt, poika b-rapusta, se, joka käveli korkokengillä, lauloi sopraanoa, katseli sillä silmälä vain poikia. He tiesivät, etteivät he olleet sellaisia. Eivät tahtoneet olla. He eivät valitsisi toisiaan, ei heistä kumpikaan. He valitsisivat väärin, sen he tiesivät. He tiesivät, että tässä oli kaikki, kaksi tyttöä, rikkinäisiä sydämiä, kosketuksesta murtuneita, kerran korjattuja, silti säpäleinä.
Hetkiä tuli, hetkiä meni, hetkiä tulisi, hetkiä menisi, joskus se viimeinenkin, ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäisen he olivat unohtaneet, repineet brittanyn päiväkirjasta. Kuinka he olisivat voineet silloin tietää kaiken katoavan aikanaan? He olivat luulleet, ettei rakkautta voi repiä riekaleiksi, heittää tuulen riepoteltavaksi, sadepisaroiksi. Kuinka he olisivat voineet silloin tietää unohtavansa, kuinka rakastaa? Eivät he enää muistaneet, millaista oli rakastua, miltä maistui ensisuudelma. Kuinka he olivat voineet silloin tietää, ettei onnellisa loppuja ollut olemassakaan? He eivät saisi nukahtaa, eivät nyt, eivät koskaan. Silmät sulkiessa katoaa maailma, ei voi nähdä varjoja, toisen askelia, askelia, jotka kulkevat taivaanrantaan, jonka he olivat joskus yrittäneet maalata vaaleanpunaisella. Kuinka he olisivat voineet silloin tietää, että sydänsurut saattaisivat tappaa aikanaan? He olivat olleet lapsia, Brittany edelleen leikki-ikäinen, ei koskaan aikuinen. He olivat luulleet, että rakkaus oli ikuista. Brittany luuli yhä. Ei ollut aikaa, ei tarvittu sanoja, vain heidät kaksi, erilleen kasvaneet, itkunsa itkeneet, lopulta yhteen palanneet. Se ei menisi ohi, sen he tiesivät. He eivät osanneet päästää irti, koskaan päästäisi. Eivät enää.
He makasivat vieretysten vuoteella, koskettivat toistensa kasvoja, katselivat varjoa katonrajassa, kuin kahta toisiinsa kietoutunutta hahmoa, onnea, joka oli karannut heidän ulottuviltaan, kadonnut aikojen saatossa, ehkä toissapäivänä, eilen,viime viikolla. He olivat hukanneet hymynsä, huomisen, ripustaneet rakkauden narikkaan – löytäjä sai pitää, etsivä löytää, ei se, joka oli unohtanut, mikä joskus oli ollut kaikkein tärkeintä, kuka se ainoa oikea. Brittany ei enää muistanut, milloin he eivät olisi kertoneet valheita, milloin ei olisi ollut poikia, milloin vain Santana. Mennyt oli mennyttä, ei entistä takaisin saa, hetkiä vaaleanpunaisia, sydämenmuotoisia aurinkolaseja, ei koskaan. Brittany raotti huuliaan, vastasi Santanan suudelmaan. Sanat juuttuivat kurkkuun, tukahtuivat, he olivat hiljaa, makasivat hiljaisuudessa kahdestaan He eivät pyytäneet anteeksi, antaneet koskaan. He olivat syyllisiä kumpikin, kiittämättömiä, sydämet särkyneitä, sirpaleina. Siihen tarvittiin kaksi, poikia tuplana, mutta yhtä kaikki, he olivat menneet rikki. Santana nosti Brittanyn hameenhelmaa, Brittany tarttui Santanaa kädestä. Ei nyt, ei enää.
Sokerista, kanelista, valheista valkoisista – niistä on pienet tytöt tehty.
Fin.
Kommenttia kaipaillen, Sole.