Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: drama
Ikäraja: S
Paritus: Lily/James, Harry/Ginny
Yhteenveto:"Mitä Lily ja James olisivat tehneet, jos olisivat olleet täällä?"
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Tämän ficin idea lähti mua jonkin aikaa häirinneestä seikasta, eli siitä, miten Row onnistukin naittaan Harryn jollekin niin samanoloselle naiselle, kuin Lily oli. Tulee mieleen, että kyllä sillä Harrylla jonkinlainen kompleksi oli pakko olla epilogin hattaraisesta onnellisuudesta huolimatta. Osallistuu FF100 sanalla 24.Perhe. Elän kommenteista.
Henkäys mustikkapiirakkaa
Pyhän Mungon synnytysosaston vaaleankeltaiset seinät olisivat puistattaneet ketä tahansa, eikä Harry Potter tehnyt poikkeusta. Hän ei saanut kaikelta siltä keltaisuudelta hetkenkään rauhaa, ei pientä hiljaisuutta tukkeutuneille ajatuksilleen. Tuoli hänen allaan oli turhan kova, ja varmasti monen yhtä hermostuneen tulevan isän kuluttama. Hänen vaimonsa hiljaisen uninen mutina piti häntä hereillä tässä oudossa paikassa. Parantaja oli sanonut, ettei ollut mitään pelättävää. Hyvähän hänen oli sanoa, kun ei ollut se, joka parhaillaan odotti vaimonsa vierellä ensimmäistä lastaan syntyväksi seuraavien vuorokausien sisään.
Ginny oli edellisenä päivänä jouduttu ottamaan Mungoon tarkkailtavaksi, kun oli tullut syytä epäillä, että heidän lapsensa saattaisi syntyä hieman etuajassa. Vaikka nainen nyt nukkuikin rauhallisesti aivan Harryn silmien edessä, ei mies voinut olla kiemurtelematta pienen levottomuuden kourissa. Ginny oli kyllä monta kertaa sanonut hänelle, ettei hän menettäisi mitään vaikka piipahtaisikin välillä kahviossa. Silti Harry piti pintansa ja istui kuin naulattuna samalla ankealla tuolilla, samojen pelottavien seinien sisällä jo toista vuorokautta. Tämä oli naurettavaa, ja hän tiesi sen, muttei voinut itselleen mitään.
Valkopukuinen parantaja ilmestyi ovelle niin kuin aiemminkin, kun kello oli lyönyt tasatuntia. Sanaa sanomatta hän toi Harrylle kupin kahvia ja leivonnaisen, suoden hänelle samalla lyhyen ymmärtäväisen, lämpimän hymyn. Harry hymyili kiitokseksi hänen katoavalle selälleen, kun nainen lyhyellä vilkaisulla varmisti Ginnyn olevan kunnossa. Hetken kuluttua hän kiinnitti katseensa takaisin seiniin. Harry alkoi olla varma, että ne tekisivät hänet ennen pitkää hulluksi.
Kello alkoi näyttää jo yhtä yöllä. Harryn mieli ei enää rekisteröinyt nuokkumistaan Ginnyn sängyn reunaa vasten, ajatusten tanssiessa kaoottista rivitanssia hänen päänsä sisällä. Hän valvoi aivan turhaan. Kyllä hän heräisi, jos jotakin tapahtuisi. Eikö heräisikin?
Ajatus, tai kenties siihen liittyvä epävarmuus sai hänet säpsähtämään uudestaan jalkeille. Hän ponnahti ylös alkaen harppoa ympäri huonetta mutisten hiljaa mantraa, johon liittyivät ainakin sanat ”naurettavaa” ja ”typerää”. Vasta kuullessaan erään kuuluisan parantajavelhon maalauksessaan naurahtavan ääneen, hän virkosi transsistaan, ja istuutui takaisin sille hemmetin tuolille. Miten ihmeessä hän oli edes joutunut tähän tilanteeseen?
Hänen väsyneet silmänsä osuivat heidän hääkuvaansa kahden vuoden takaa, jonka Ginny oli välttämättä halunnut vuoteensa reunalle. Lyhyen hetken häntä nauratti: kuvassa oli huomattavaa yhdennäköisyyttä erään toisen hääkuvan kanssa. Punatukkainen morsian, mustatukkainen silmälasipäinen sulhanen. James ja Lily. Harry ja Ginny.
Ensimmäisellä kerralla se oli George, joka oli tajunnut huomauttaa häntä asiasta. ”Isällä ja pojalla on näemmä jokseenkin samanlainen naismaku”, hän oli sanonut naureskellen, ja siirtynyt tutkailemaan muita mustavalkoisia valokuvia. Harry oli hymyillyt ajatukselle, ja kuullut sen jälkeenpäin tuhansia kertoja uudestaan. Vähän samalla tavalla, kuin kommentit hänen kirkkaanvihreistä Lily-silmistään, ja räjähtäneestä James-tukastaankin.
Lyhyt muisto sai Harryn pohtimaan jo ties kuinka monetta kertaa, että mitä jos hänen vanhempansa olisivat täällä. Mitä jos he voisivat olla paikalla kokemaan ensimmäisen lapsenlapsensa syntymän? Joskus Harrysta tuntui, kuin hänestä olisi viety palanen heidän mukanaan, osa, joka ei koskaan tulisi takaisin. He saattoivat olla paikalla, olla hänen luonaan ajatuksissa, mutta eivät koskaan oikeasti lähellä.
Hänen tulevalla pojallaan tulisi olemaan alusta asti vain toiset isovanhemmat, vain toinen puoli sukua. Lapsi saattaisi periä Potterien puolelta vaikka koko ulkonäkönsä, eikä yhtäkään Harryn setää tai tätiä olisi paikalla ylpeilemässä sillä. Ei edes Siriusta, jonka Harry oli aikoinaan kuvitellut olevan paikalla.
Kello löi taasen, tällä kertaa kahta. Muutaman minuutin sisään parantajaneiti kipitti sisään huoneeseen kahvikupin ja huolitellun hymyn kera. Harry nyökkäsi tälläkin kertaa kiitokseksi, otti kupin vastaan, ja odotti naisen häipyvän taas saman tien. Sen sijaan parantaja alkoi kaivaa kaapunsa taskuja, ja löydettyään etsimänsä, asetti sen kahvin viereen. Pieni ja nuhjuinen, kellastunut, ja epäilemättä vanha kirjekuori.
”Eräs kotitonttu toi tämän, käski toimittaa Harry Potterille”, hän kuiskasi, ja enempää selittelemättä asteli ovesta ulos vikkelin askelin. Harry kohotti toista kulmakarvaansa naisen viipotukselle, mutta keskitti sitten harmistuneena huomionsa kirjeeseen. Vaikutti siltä, että hänestä huokuva alakuloisuus sai jopa parantajat kaikkoamaan.
Kuoren päälle oli kirjoitettu vain yksi sana vihreällä musteella. ”Harrylle.” Ainakaan kirjoittaja ei halunnut tehdä tarkoitustaan liian selväksi. Harry repi kuoren huolimattomasti auki kynnellään, ja melkein pudotti lattialle pienen samettipussin, joka sen sisältä paljastui. Pussin alla oli pieni palanen pergamenttia, jonka auki taiteltuaan hän hengähti äkkiä terävästi. Käsiala oli hänelle liiankin tuttu.
Harry,
en tiedä tulenko olemaan elossa ojentamaan tämän sinulle omin käsin. Tietenkin toivon, että olen, mutta maailmaan ei voi koskaan luottaa. Annoin kuitenkin Oljolle määräyksen tuoda tämän sinulle, jos en itse pysty.
Tässä on sinulle pieni lahja, toivon, että pidät siitä. Pidä sitä vaikkapa kummilahjana, vaikka tietenkin olen vain sinun, en lapsesi kummisetä. Uskon kyllä, että sinä tiedät mitä tehdä sillä.
Sirius
PS. Ja tosiaan, onneksi olkoon.
Harry raotti epävarmana samettipussia, jonka sisällä jokin välkkyi loisteputkista heijastuvaa valoa. Hän otti sen varovasti esiin asettaen kämmenelleen.
Pieni kristallinen pullo, jonka sisällä tanssiva helmenvalkea usva sai Harryn hetkeksi ymmälleen, ja sitten yhtä nopeasti ymmärtämään. Tietenkin. Mutta miten, missä…
Hän loi Ginnyyn pelokkaan katseen vilkaisten sitten tämän taakse asetettuja valokuvia. Hänen piti tehdä tämä, eikö niin? Kyllä Ginny ymmärtäisi, tai siis sikäli, että hän edes heräisi hänen poissa ollessaan. Hän ei viipyisi kauaa, taikaministeriö sijaitsi aivan kulman takana. Hän tekisi tämän, hän ei voinut jättää tekemättä.
Painettuaan vielä suukon vaimonsa otsalle, ja vilkaistuaan tätä viimeisen kerran, Harry kahmaisi viittansa tuolinsa selkänojalta, ja marssi ripein askelin ulos huoneesta. Hänellä oli nyt jotain tärkeämpää tehtävää kuin jatkuva tyhjän odottaminen.
Vasta päästyään muutaman käytävän päähän potilashuoneista, hän uskalsi kaikkoontua. Inhottava kuristumisen tunne, joka sekunnin päästä oli taas kadonnut, samoin kuin olivat steriili haju, kirpeän valkeat seinät ja mulkoilevat parantajatkin. Hän seisoi keskellä massiivista taikaministeriön ala-aulaa, eikä yllättynyt, kun ei nähnyt siellä ketään. Kukapa nyt haluaisi viettää laatuaikaa työpaikallaan keskellä yötä?
Hän kiirehti hisseille, ja suorinta reittiä omaan toimistoonsa auroreiden työpisteeseen. Miksi hän ei ollut muistanut viedä sitä kapistusta kotiin, miksi hänen oli pitänyt vain jättää se tänne… Ja totta kai hänen henkilökohtaisen toimistonsa piti olla niin sotkuinen, että Merlinkin olisi saanut sydänkohtauksen.
Pengottuaan tuskaisena jonkin aikaa, tietämättä tarkalleen mistä etsiä, hän muisti. Hän pamautti arkistokaappinsa oven auki, ja hyvä kun ei huudahtanut ”hahaa!” riemun puuskassaan. Sama ajatuseula, joka oli aikoinaan sijainnut Dumbledoren kansliassa, oli sittemmin päätynyt hänen työpaikkansa kaappiin käyttämättömänä ja tilaa vievänä. Miten hän oli edes voinut unohtaa massiivisen kivialtaan olinpaikan. Kuitenkin hän oli arvellut tarvitsevansa sitä vielä joskus, ja oli ollut oikeassa. Hän kaatoi Siriuksen muiston tärisevin käsin altaaseen painaen sitten päänsä väreilevään aineeseen henkeä vetämättä.
Harry sukelsi valon ja värien pyörteilevään maailmaan, joka alkoi sitten itsekseen muotoutua, kuin hänen omat ajatuksensa olisivat alkaneet selkeytyä. Hänen silmiensä eteen maalautui ahtaanpuoleinen, mutta auringonvalossa kylpevä asunto, josta ensimmäisenä hän erotti kaksi sohvalla toisiaan naurattavaa mustahiuksista miestä. Jostakin kauempaa paikalle lipui hienoinen helähdys vastapaistettujen leivonnaisten tuoksua, kenties muffinseja. Paikka vaikutti heti kotoisalta.
Tarpeeksi pian Harry kuitenkin tajusi arvanneensa väärin leivonnaisten suhteen, sillä kulman takaa näkymättömissä olevasta keittiöstä heitä päin purjehtiva punatukkainen nainen kannatteli käsivarsillaan muhkeaa mustikkapiirasta. Tässä muistossa nainen oli vielä paljon kauniimpi, kuin niissä harvoissa valokuvissa, joita Harrylle oli säästynyt: hänestä huokui sellaista onnellisuutta ja tyytyväisyyttä, joka peitti meneillään olevan sodan arvet täydellisesti. Kuvaa vain täydensi Lilyn pyöreä, ensimmäistä lastaan suojeleva maha.
Ymmärtäessään kunnolla missä oli, Harry alkoi katsella tarkemmin ympärilleen. Tummanpunainen sohva, jolla James ja Sirius istuivat, oli selkeästi kokenut kovia, samoin kuin muutkin huonekalut. Takaseinällä seisovassa kirjahyllyssä oli aseteltuina huomattava määrä kirjoja, joista suurin osa vanhoja koulukirjoja, sekä niiden lisäksi joitakin valokuvia. Harry pälyili niitä hetken, ja löysi nopeasti etsimänsä niiden joukosta: Lilyn ja Jamesin hääkuva, vieläpä tismalleen samoissa kehyksissä, kuin se tällä hetkellä oli esillä Harryn ja Ginnyn kodissa. Tämä oli hänen vanhempiensa yhteinen asunto ennen muuttoa Godrickin notkoon.
Lily kantoi mustikkapiirakan Jamesin ja Siriuksen eteen, jota miehet tuijottivat valmiiksi nälkäisinä kuin pienet hyeenat. Tai lähinnä Sirius tuijotti, sillä Jamesin katse oli nauliutunut Lilyyn.
”Sinun ei pitäisi rasittaa itseäsi tuolla tavoin”, hän sanoi pehmeällä äänellä painaen vaimonsa poskelle kevyen suukon. ”Meidän ei tarvitse odottaa enää kauaa”, hän jatkoi hiljaa, ja Harry totisesti ymmärsi mihin hän viittasi. Oli vain todella, todella omituista ajatella, että hän itse eli sillä hetkellä tuon kauniin naisen valtavassa mahassa. Lily tosin näytti vain ärsyyntyvän miehensä sanoista, kuin olisi kuullut ne jo tusinan kertaa aiemminkin.
”Ei sinun tarvitse huolehtia minusta noin paljoa. Sitä paitsi, eikö Siriustakin jo ala rasittaa, kun sinä olet koko ajan varpaillasi? Hyvä kun annoit minun kantaa tuon piirakan tänne, vaikka en kai minä rasitusvammoja yhden vuoan kantamisesta saa. Sano nyt, mitä mieltä sinä olet, Sirius?” Lily piikitteli, mutta Sirius, jolle hän sanansa osoitti, oli kiinnostuneempi piirakasta kuin puhumisesta. Hän vain nyökkäili kiivaasti puraisujen lomassa, todennäköisesti tietämättä edes mihin myöntyi.
”Älkää alkako juonia minua vastaan”, James murisi ei-niin-kovin-vakuuttavasti, ja kaappasi palan piirakkaa. ”Ette kuitenkaan onnistu.”
”Emme vai? Ainakin räjähtävässä näpäyksessä sinä häviät meille 6-0. Turha väittää muuta.”
”Älä naurata. Sinä ja Sirius joukkueena? Nainen, sinä erehdyt tappelemaan vahvempiesi kanssa”, James jatkoi virnistäen. Hän ei näyttänyt pelkäävän edes Lilyn hitaaseen murhaan kykenevää katsetta, joka alkoi liekehtiä vihreissä silmissä. Harry oli varma, että jos Lily olisi joskus voinut käyttää katsetta häneen, hän olisi varmasti murtunut silmänräpäyksessä ja vajonnut vielä epämääräiseksi läntiksi lattialle. Jamesissa piili selkeästi jonkinlaista odottamatonta urheutta.
”Odotapa vain. Minä käyn ensin naistenhuoneessa teroittamassa kynteni, ja olen valmis rökittämään sinun itsevarman kuonosi…”
”Minun itsevarmuuteni odottaa yhä sitä kuuluisaa kolausta. Miten sinä edes pystyt asumaan samassa huoneistossa minun valtavan egoni kanssa.”
”Hah! Ainakin sinä viimein myönnät sen olevan valtava!”
”Hei, armaat kyyhkyläiseni”, Sirius keskeytti kavaltaen oman salakuuntelunsa. ”Nyt menee vähän liian pitkälle. Minä en halua tietää minkään valtavuudesta mitään. Tai ainakaan, kun on kyse Jamesista…”
James nauroi, ja Lily viskasi sohvatyynyn Siriusta kohti sihtaamatta kovin tarkasti, joten tyyny lennähti suoraa päätä parvekkeelle. Seuraavat pöllyävien tyynyjen ja Siriuksen suojeleman mustikkapiirakan täyteiset minuutit olivat kuin suoraan valontäyteisestä ja iloisesta unesta: kaikesta huomasi, että heidän elämänsä oli ollut melkoisen onnellista niin kauan kuin sitä kesti.
Harry pudisteli päätään huvittuneena, kun Sirius alkoi syyttää Lilyä tavaroiden hukkaan heittämisestä yhden tyynyn lentäessä epähuomiossa parvekkeelta meluisalle kadulle, samalla kun James palasi ystävänsä viereen tutkimaan, mitä leivonnaisesta oli jäljellä. Lily onnistui kuitenkin livistämään saarnalta nopeammin, kuin Sirius oli suunnitellut, ja lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen pirullisesti naureskellen. James katsoi hänen peräänsä, ja virne hänen suupielistään hiipui samaan tahtiin lattialle vaipuvien tyynyjen untuvien kanssa. Hän huokaisi.
”Minä vain, tai siis, eikö hän tajua, etten minä voi olla noin tyyni tämän asian kanssa? Hänen mahansa se on, ei minun”, James sanoi haroen turhautuneena hiuksiaan. Sirius kuitenkin pudisteli hänen huolelleen päätään leikkisä virne suupielissään.
”Sarvihaara, rauhoitu, ja nuku rauhassa. Kyllä sinä varmasti heräät sitten kun se pahuksen lapsi päättää syntyä. Sano minun sanoneen, hänestä tulee kyllä sellainen mahdottomuus, että te ehditte panikoida myöhemminkin”, Sirius vastasi tyynesti virnistäen sanojensa vakuudeksi. ”Varsinkin tällaisella kummisedällä, siitä pojasta tulee varsinainen kauhukakara”, hän lisäsi ilmiselvän tyytyväisenä itseensä. James naurahti.
”Et sinä tiedä onko se poika vai tyttö, Sirius.”
”Mutta jos se on poika, niin eikö totta, että sen nimeksi tulee Sirius Junior? Lilylle ainakin kävisi.”
”Uneksi sinä vain. Me emme ole niin huikentelevaisia, että nimeäisimme lapsemme taivaankappaleiden mukaan, toisin kuin eräät. Jotain paljon maanläheisempää, en vain tiedä… ”
”Jotain kuten esimerkiksi James Junior?”
”No esimerkiksi.”
”Niin tietysti.”
Juuri kun James pääsi pudistelemasta päätään, kuului kylpyhuoneesta vertahyytävä huuto. Molemmat miehet lähes hypähtivät ilmaan säikähdyksestä, ja James ryntäsi suoraa päätä Lilyn luokse Siriuksen jäädessä paikalleen seisomaan jäykkänä kuin heinäseiväs. Muutaman sekunnin kuluttua Jamesin kalpeat kasvot ilmaantuivat kylpyhuoneen oven suuhun.
”Sirius, meille taisi tulla kiire…”
Ennen kuin Harry ehti sitä tajutakaan, muisto pienestä olohuoneesta oli jo kadonnut, ja asunnon lämpimät värit vaihtuneet kylmän valkoisiin käytäviin. Hän tiesi heti tarkalleen missä oli. Pyhän Mungon synnytysosasto ei ollut juuri muuttunut yli kahdenkymmenen vuoden aikana.
Siellä he istuivat rivissä, kolme hermostunutta odottajaa tuijottaen enemmän tai vähemmän apaattisina seinää. Kokoonpano tosin oli vaihtunut: Lily ja James olivat kadonneet, ja paikalla oli nyt heidän puolestaan Remus ja Peter.
”Mitä Peter tekee täällä”, Harry ehti ajatella, kunnes tajusi, että hänen vanhempansa olivat tuolloin vielä autuaan tietämättömiä heidän joukossaan majailevasta vakoojasta. Hän toivoi, että olisi voinut huutaa, saada heidät tajuamaan, mutta mennyttä ei voinut muuttaa. Eihän hänkään ollut kuin katselija toisen ihmisen muistossa.
Istumista tuntui kestävän tuntikaupalla. Sirius vajosi hiljalleen jonkinasteiseen koomaan kovalle puutuolilleen, ja Remus hyppäsi jatkuvasti hakemassa lisää kahvia, mutta Peter pysyi vain tiukasti paikallaan väännellen välillä hermostuneesti käsiään. Hänen katseensa oli lukkiutunut kauemmas sen käytävän suulle, jonka Harry tiesi johtavan vaaleankeltaisten seinien valtakuntaan. Ajatus heistä kolmesta odottamassa siinä, rauhattomina ja kerrankin hämmentyneinä, olisi voinut saada Harryn nauramaan jossakin toisessa tilanteessa, mutta ei nyt. Nuo miehet odottivat häntä.
Aika kului, sen tiesi vain kaukana käytävällä kumahtelevista kellonlyönneistä. Harry mietti pystyikö tällaisia muistoja jotenkin kelaamaan eteenpäin, muttei uskonut sen olevan mahdollista. Käytävällä kulki ainoastaan valkokaapuisia parantajia aina erilainen pullo tai puteli käsissään. Peter naksautteli välillä sormiaan niin lujaa, että niiden terävä ääni kaikui luonnottomassa valkeudessa. Remuksen kahvikupista kuului kilinää, joka teki Harryn levottomaksi. Hänelle ei ollut vaikeaa päätellä, miksi tilanne tuntui suorastaan kammottavan tutulta.
Etäisesti tutunnäköinen parantaja ilmestyi Peterin tarkkaileman käytävän suuhun pälyillen, jotakuta etsien. Hänen katseensa osui kolmikkoon, ja tyypillinen ammattimainen hymy syttyi hänen kapeille kasvoilleen.
”Oletteko te Potterien ystäviä?”
Sirius havahti transsistaan kuin sähköiskun saaneena, Peter vilkaisi kelloa. Remus nyökkäsi.
”Heille on syntynyt juuri poika. Voitte tulla katsomaan, jos haluatte, kunhan ette vain pidä hirveää meteliä.”
Sirius ja Peter ponnahtivat molemmat automaattisesti seisomaan, Sirius lievä hullunkiilto silmissään. Remus sentään kysyi näennäisen rauhallisena: ”Kai me voimme mennä? Tai siis, voihan olla että he haluavat olla vain keskenään.” Parantaja hymyili hänen epävarmalle mutinalleen.
”He itse asiassa vaativat teitä paikalle”, nainen totesi, eikä kolmikko viitsinyt viivytellä enää. He seurasivat häntä vaaleankeltaisien seinien väliin, Harryn kammotukseksi vain yhden huoneen päähän siitä huoneesta, jossa Ginny silläkin hetkellä makasi, tosin vain reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
Harry pysähtyi aivan huoneen ovella, katsoen kun hänen vanhempiensa parhaat ystävät hyökkäsivät sisään, Sirius hysteerisyyttään peitellen, Remus kevyt virne huulipielissään tanssien, ja Peter hiljaa ja kalpeana. Harrya alkoi yhtäkkiä epäilyttää. Ei kai hän voinut nähdä mitään tällaista, eikö se olisi jo liian omituista? Toisaalta taas uteliaisuus kaiversi hänen mieltään. Kai hän voisi, eikö Sirius ollut juuri sitä tahtonutkin…?
Saamatta järjellistä vastausta muodostettua hän astui sisään välittämättä siitä aivojensa osasta, joka vastusti päätöstä. Ei kai se mitään kovin kamalaa voisi olla, hänhän vain näkisi itse itsensä vastasyntyneenä.
Kaikki neljä kelmiä olivat lyöttäytyneet sängyn ympärille, ja Harryn oli yhtäkkiä vaikea hengittää katsoessaan ihmisiä, joiden piti olla hänelle läheisimpiä maailmassa. Kuitenkin vain piti, olisivat voineet olla. Paikalla oli vieläpä yksi ihminen, joka ei edes ansainnut sitä hetkeä, joka ei olisi ansainnut mitään, jos asiat olisivat menneet niin kuin olisi pitänyt.
”Mihin aikaan hän tarkalleen syntyi?” Peter kysyi yrittäen pitää äänensä tasaisena.
”23:58. Juuri ja juuri heinäkuun lapsi”, James vastasi huomaamatta Peterin lysähtämistä läheisimmälle tuolille. Ainoastaan Remus tuntui kiinnittävän tähän huomiota.
”Matohäntä, oletko sinä kunnossa?”
”Kaiketi, taidan vain tarvita vähän ilmaa”, rotta mutisi vastaukseksi ja pakeni huoneesta. Harry olisi halunnut kampata hänet ovensuuhun, ja kirosi, kun ei pystynyt.
”Hän on kaunis”, Lily mutisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Harry tajusi liikkuvansa lähemmäs häntä aivan vuoteen viereen, ja uskaltamatta katsoa äitinsä sylissä olevaa nyyttiä, hän silitti kevyesti Lilyn pehmeitä hiuksia. Hänen äitinsä näytti väsyneeltä, mutta se oli vain puoli totuutta. Edes aiemmin koetut onnen hetket eivät tuntuneet olevan mitään siihen tunteeseen verrattuna, joka näkyi Lilyn kyyneleisissä silmissä. Kunpa hän vain olisi tuntenut Harryn kosketuksen.
”Kovasti on isänsä näköinen”, Remus sanoi taaempaa, puristaen hiljaa Siriuksen olkapäätä.
”Mutta äitinsä silmät”, Sirius sanoi, ja Harry huomasi, että hänen täytyi selvittää kurkkuaan pystyäkseen puhumaan. Huoneen kirkas valaistus kavalsi pienen kimalluksen hänen silmäkulmassaan, ja Harryn painaessa kätensä hänen vapaalle olkapäälleen, Sirius käännähti katsomaan hänen suuntaansa niin nopeasti, että hetken Harry luuli tämän voivan nähdä hänet. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut välittävän tai huomaavan yhtäkkistä liikettä. Remus mutisi hiljaa: ”Hänestä tulee vielä hyvä ihminen.”
Kukaan ei sanonut vastaan.
Vain haparoiva silmänräpäys, eikä Harry enää ollut Mungossa, ei lämpimän välittävän hiljaisuuden luona, vaan kylmässä ja autiossa taikaministeriössä. Vaikutti siltä, kuin Sirius olisi muistossaan nukahtanut, tai kenties, Harry mietti, hän ei ollut halunnut hänen näkevän enempää.
Harry kaivoi työpöydältään kaikkien papereiden alta pienen hopeaisen kehyksen, jonka tummuneisiin kehyksiin oli asetettu kuva punatukkaisesta tytöstä, naisesta. Ginevra Weasley. Vihreillä silmillä Harry olisi voinut luulla naista Lilyksi, tai ainakin tämän sisareksi. Ehkä väitteessä Jamesin ja Harryn naismaun samankaltaisuudesta oli kuin olikin jotakin järkeä.
Tutut kirkkaat silmät heijastuivat katsomaan häntä lasin pinnasta, eikä hän voinut olla naurahtamatta. Miten ironista, että juuri kelmit olivat olleet ensimmäiset sanomaan nuo asiat ääneen hänen ulkonäöstään. Lilyn vihreät silmät ja Jamesin mustat hiukset, olemus, vartalo. Ehkä jos he vielä eläisivät, he voisivat kertoa hänelle mitä tehdä. Heidän pitäisi olla täällä, tässä nyt. Elämä oli liian vaikeaa elettäväksi yksin.
Silmiään kiireesti räpytellen hän hautasi kehyksen takaisin paperiseen piilopaikkaansa, ja pakeni toimistosta. Hän oli ollut jo liian kauan poissa.
Harry ilmiintyi takaisin Pyhän Mungon ala-aulaan ja häikäistyi hetkeksi kaikesta siitä valosta ja melusta. Vaaleat seinät, joka paikka täynnä ihmisiä. Pitkiä käytäviä, hän osasi jokaisen askeleen ja käännöksen ulkoa. Vasen, oikea, vasen, vasen. Vaaleankeltaista, kaikkialla oli taas niin paljon vaaleankeltaista. Hän loi ohi kulkiessaan lyhyen katseen seinään, jonka edustalla hän tiesi kolmen miehen aikoinaan levottomina odottaneen. Penkit olivat vuosien saatossa kadonneet alkuperäisiltä paikoiltaan. Olikohan yksi niistä päätynyt Ginnyn huoneeseen Harryn istuttavaksi?
Mikään ei ollut muuttunut. Taimmaisessa vuoteessa nukkui punahiuksinen nainen tyytyväistä unta, häntä eivät maailman murheet sillä hetkellä tuntuneet painavan. Niin kovin rauhallista, että se oli oikeastaan kaunista.
Harry vei sormensa Ginnyn otsalle, veti sivuun muutaman hennon suortuvan. Hän painoi kevyen suudelman sormiensa jäljille, siveli hiljaisten huulten kaarta. Kyllä hän pystyi tähän. Hänen omat vanhempansa olisivat pystyneet, eikä rakkautta ollut koskaan maailmassa liikaa.
Harry asettui makuulleen sängylle Ginnyn viereen, ihmetellen etäisesti, miksei ollut tehnyt niin jo aiemmin. Naisesta huokuva lämpö sai hänet rauhoittumaan, hengittämään välillä. Tätä hän tarvitsi, ei seikkailuja vieraille maille, ei tusinaa kupillista kahvia. Tätä.
Taivaanrannassa aamu alkoi jo sarastaa, kun hän vielä puoliunessa muisti mitä hänen oli pitänyt tehdä. Heidän lapsensa tulisi olemaan poika, sen hän tiesi. Ginny olisi halunnut nimetä hänet Williamiksi. Ei, hänen poikansa nimi ei tulisi olemaan William.
”James Sirius Potter”, hän kuiskasi Ginnyn korvaan. ”James Sirius”, hän mumisi, ja vaipui lopultakin uneen.
