Hei Rakkaat ja kiitos jälleen kommenteista sekä kärsivällisyydestä! <3
Puoliverinen prinsessa: Albus ja Camilla saivat oman söpöstelykohtauksensa, minkä olivat ansainneetkin. He ovat selvinneet niin paljosta. Kehuistasi tuli hyvä mieli ja kommentti oli erittäin ihana. <3 En minäkään haluaisi, että tämä loppuu... Kiitos tsempistä!
Lunalotta: Will on juuri kaikkea tuota, mitä kuvailit. Jos joskus teen lapsia, haluan että niillä on Will isänä. XD Sierra/Viviane-keissi selvisi vihdoin, ja viimeisessä luvussa pääsemme hiukkasen tutustumaan oikeaan Sierraan. Samalla on myös Scorpia ja Domieta tarjolla, ei huolta.
Kiitoksia osanotosta eroon, nämä ovat tosi ikäviä asioita, mutta elämää vain kuitenkin loppujen lopuksi. Nyt jo kaikki näyttää kirkkaammalta, ja uusia kutkuttavia ihastuksia on ilmassa.
Lasijoutsen: Ihanaa, kiitos kaikista kehuista ja tsempistä. Olet ollut todellakin ahkera kommentoija, toivottavasti jaksat kirjoitella palautetta vielä vikaan lukuun (ja epilogiinkin...)
Saphira: Voi miten pitkä kommentti! Hyviä lainauksia. Dracon omena ei tosiaan loppujen lopuksi pudonnut kovin kauas Lucius-puusta. Hänestä tuli kunnollinen mutta silti Malfoyn sukuhaaraa vaaliva vanhoillinen perheen pää, joka haluaa, että kulissit ovat kunnossa. Scorpius taas on aivan toista maata. Ilmiintymistä on harjoiteltu perinteisellä seiskaluokkalaisten kurssilla, mutta en ole kirjoittanut siitä ficciin, joten moka on oikeastaan minun! Scorpius ei ole onnistunut kurssilla kertaakaan ilmiintymään, mutta nyt hän vihdoin onnistui siinä, koska oli niin tunnekuohun vallassa. Rosen raskauden etenemisestä saamme kuulla viimeisessä luvussa. Ainakin toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin.
Aww, sama täällä. Allekirjoittaneella on ollut melkein tippa linssissä, kun olen kirjoitellut viimeistä lukua. Tuntuu jotenkin niin lopulliselta, kun kohta ei ole enää tätä tarinaa, jonka pariin palata. :’(
A/N: Ranskis sai jälleen Vuoden HP-ficin pronssipikarin! Se on paras kruunu, jonka tämä päätös voi saada. KIITOS kaikille äänestäneille. <3
Puuh. Tässä sitä nyt vihdoin ollaan; viimeisen luvun äärellä, ja maaliviiva häämöttää. Vajaa neljä vuotta sitten takaperin en olisi uskonut, että näin pitkälle joskus päästään. Aloitin tämän ficin edeltäjän Kiveen kahlitun koiran kirjoittamisen yläasteella. Lukion viimeisenä vuonna päätin jatkaa tarinaa, ja niin Ranskalainen kaunotar sai alkunsa. Albus, Scorpius, Will ja kumppanit ovat kulkeneet mukanani koko teini-iän aikuisuuteen saakka. Elämäni on ehtinyt muuttua paljon tässä ajassa. Ranskista on kirjoitettu Englannissa ja Saksassa, joissa molemmissa olen asunut. Olen muuttanut kymmenen kertaa, vaihtanut ammattia ja tavannut elämäni rakkauden sekä eronnut. Tämä ficci on ollut stressinpurkukeino ja surun lievittäjä silloin, kun on ollut harmainta, ja myös päiväkirja, johon olen kerännyt hulluimpia sattumuksia matkan varrelta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tarina ole saanut vivahteita oman elämäni eri käänteistä.
Mutta kaikista suurin asia on se, että en todellakaan olisi tässä julkaisemassa viimeistä lukua, ellei olisi TEITÄ. Haluan kiittää jokaikistä lukijaa sekä erityisesti teitä kaikkia, jotka olette joskus jaksaneet väsätä kommentin tälle tarinalle. <3 Teidän ansioistanne olen jaksanut julkaista uusia lukuja, ja päämäärä tarinan päätökseen saattamisesta on pysynyt kirkkaana alusta alkaen. En ole kertaakaan harkinnut, että jättäisin tämän tarinan kesken - sen olen ollut teille velkaa alusta saakka. Olen niin kiitollinen, että olette jaksaneet luku toisensa jälkeen korjata tekstin virheitä ja kehua onnistuneita kohtia. Jokainen kirjoittaja tietää, kuinka hyvä mieli palautteesta tulee.
Ja mikä tärkeintä; olette pysyneet mukana koko matkan ajan.
Te olette kultaa. ISO KIITOS. XXxx
Viimeinen luku on omistettu Teille kaikille sekä ystävälleni, joka kuoli kaksi vuotta sitten autokolarissa.
~ Siunsäe
P.S. Epilogi olisi myös tulossa, joten aivan viimeistä kyyneltä ei kannata vielä vierittää._____________________________________
Neljäskymmenes ja viimeinen lukuNähdään taivaallaVaihto-oppilaskohun jälkeen meno Tylypahkassa tasaantui hiljalleen. Petollinen Viviane Dior matkusti suunnitellusti ja ilman ylimääräisiä kommervenkkejä kotiinsa Ranskaan, eikä hänestä sen koommin kuultu tai puhuttu. Hänen ikävähkö vierailunsa Tylypahkassa haluttiin unohtaa mahdollisimman äkkiä.
Sipinää linnan käytävillä sen sijaan aiheutti aito ja oikea Sierra Dior, joka sai rehtori McGarmiwalta luvan jäädä opiskelemaan loppukevääksi Englantiin hyvityksenä menettämästään vaihtovuodesta. Juoruilu kuitenkin laantui pian, sillä serkustaan poiketen uusi Sierra ei ollut millään lailla skandaalimainen ilmestys: hän oli kaikille ystävällinen ja luonteeltaan tasainen lukutoukka, joka piti Willille ranskantunteja iltaisin kirjaston nurkkapöydässä. Joku olisi voinut ajatella, että Rose olisi tullut mustasukkaiseksi, mutta paljastettakoon, että nuo kaksi olivat jo uppoutuneet niin syvälle odottavaan vauvakuplaansa, ettei edes
S.U.P.E.R.-kokeilla tuntunut olevan enää entisen kaltaista, elämää suurempaa painoarvoa. Muuten kaikki linnassa oli kuten ennenkin: Albus ja Camilla katosivat hyppytunneiksi Tarvehuoneeseen aina kun vain suinkin täpötäysiltä lukujärjestyksiltään ehtivät, ja Scorpius ja Dominique pussailivat kuvakudosten takana milloin enemmän, milloin vähemmän julkisesti.
Maaliskuun alussa saapui odotettu hiihtoloma. Seitsemäsluokkalaiset saivat vihdoin tilaisuuden hetkeksi hengähtää loputtoman pänttäämisen välissä. Ystävämme matkustivat koteihinsa loman ajaksi. Sierra pääsi vierailulle Weasleyn perheeseen Rosen kutsumana, mikä sopi ranskattarelle mainiosti.
Maahisten Maalismittelöt oli jokavuotinen tapahtuma, joka järjestettiin syrjäisessä velhojen asuttamassa maalaiskylässä. Yksipäiväisen tapahtuman ohjelma vaihtui vuosittain, mutta juonen ydin oli leikkimielisessä ja totisemmissakin ulkopainotteisessa kisailuissa. Alun perin tapahtuma juonsi juurensa vanhaan perinteeseen. Kauan sitten maahiset olivat velhojen vainoamia ja joutuivat piilottelemaan maan alla läpi elämänsä. Kerran vuodessa heillä oli tapana kerääntyä maan päälle turvalliseen paikkaan tapaamaan toisiaan, syömään, juomaan ja kilpailemaan keskenään. Vedonlyönti oli aina näytellyt tärkeää osaa olentojen välisessä kisailussa. Nykyään velhot ja noidat kokoontuivat maahisten järjestämään tapahtumaan heidän vieraikseen. Tänä vuonna Maalismittelöissä oli jälleen luvassa erilaisia kilpailuja, näytöksiä ja vedonlyöntiä sekä tietysti hyvää ruokaa, juomaa ja rentoa yhdessäoloa.
Myös ystävämme matkustivat paikan päälle juhlistamaan talviloman päättäjäisiä. Oli talven viimeinen kirpeä pakkaspäivä. Taivas oli selkeä ja kaunis.
Rose kantoi kädessään suurta vaaleanpunaista hattaraa, josta puikahti silloin tällöin esiin lumottu lampaanpää, joka määkäisi. Will seurasi häntä ihmisjoukon halki. Hän puristi tytön lapasen peittämää kättä. Maa oli roudassa. Hengitys höyrysi.
”Katsokaa, mitä Will osti minulle!” Rose sanoi pysähdyttyään muiden luo karkkikojun läheisyyteen.
”
Bää!” sanoi lammashattara.
Dominique tuijotti hattaraa. Sitten hän purskahti epäuskoiseen nauruun. ”Ei voi olla totta! Mikä söpöli.”
”Miten sinä raaskit edes syödä tuota?” Sierra kysyi ja tutkaili vaaleanpunaista sokeripilveä hämmästyneenä.
Rose hymyili ja asetti kätensä untuvatakin peittämälle vatsalleen. ”Helposti. Tämä pikkukaveri kyllä pitää huolen siitä, että turhat sympatiat ruokaa kohtaan heitetään roskakoriin.”
Kuin todistaakseen väitteensä todeksi hän vetäisi hattarasta irti ison tupon pehmeää sokeripilveä.
”
Bää-ä!” hattara määkäisi kauhistuneena.
”Saanko minäkin?” Scorpius kysyi ja astui lähemmäs Rosea.
”No ota nyt sitten”, Rose heltyi ja antoi pojan nykäistä itselleenkin suupalan.
”
BÄÄ!” hattara tuohtui.
”Ei Merlin, miten rasittava tuo on”, poikaystävänsä kylkeen painautunut Camilla huokaisi.
Albus vilkaisi tyttöä olkansa yli. ”Pitääkö sinullekin ostaa samanlainen?”
”Uskallakin. Huudatan sitä korvanjuuressasi koko päivän niin että ensin kuuroudut ja tulet sitten hulluksi.”
”Hulluhan minä kyllä jo olen. Mutta en ehkä silti uskalla ottaa riskiä.”
Camilla hymähti. ”Kermakaljan voin kyllä ottaa, jos tarjoat.”
Albus iski silmää hyväksyvästi ja katsoi sitten ympärillään seisovaa joukkiota.
”Hei, mitä olisitte mieltä jos käytäisiin vielä nopeasti kermareilla ennen Scorpiuksen ohjelmanumeroa?” hän kysyi.
Ehdotus ei saanut soraääniä. Jonkin ajan kuluttua he olivat löytäneet istumapaikat talvisesta tavernasta, jossa lajilleen epäuskollisen hyväntuulinen maahinen oli laskenut suuresta tynnyristä vaahtoavat tuopit heidän eteensä. Rose ja yllättäen myös Scorpius olivat tyytyneet nauttimaan lämmintä mehua.
”Loman päättäjäisille!”
Puutuopit kolahtivat yhteen. Pöydälle roiskui vaahtopisaroita.
”Enpä olisi ikinä uskonut näkeväni, että Scorpius Malfoy juo
marjamehua samalla, kun muut kittaavat kaljaa”, Dominique sanoi.
Scorpius tyrskähti ja heristi mukanaan olevaa viimeisen päälle kiillotettua luutaansa. ”Hei, saanen muistuttaa, että kaltaiseni huippu-urheilija ei sorru päihdyttäviin aineisiin ennen tärkeää hetkeä.”
”Ei kai sinua vaan jännitä?” Will tiedusteli.
”Ei tietenkään!” platinapää vakuutti. ”Haluan vain näyttää esimerkkiä, jotta teistäkin voisi joskus tulla jotakin. Sitä paitsi, pitäähän nyt jonkun pelata kevyillä myös mamman joukkueessa”, hän jatkoi ja vinkkasi Rosen suuntaan.
”Kiitos, mutta minä pärjään kyllä aivan hyvin itsekin”, Rose sanoi ja siemaisi mehuaan.
Mutta Dominique ei tyytynyt laimeisiin selityksiin. ”Pyh! Sinua jännittää. Voi meidän
nuorta lupausta...”
Scorpius virnisti viekkaasti. ”Itseäsi kohta jännittää. Ainakin kun kuulet, missä liigassa perheesi nuorimmainen vesa heiluttaa luutaansa nykyisin.”
”Turha yrittää vaihtaa puheenaihetta!”
”Sisko ei taida tietääkään, missä seurassa pikkuveli tälläkin hetkellä liikkuu - tai paremminkin; missä
kainalossa...” platinapää jatkoi virnuiluaan.
”Mitä yrität vihjailla?”
”Enpä paljon mitään. Satuin vain hetki sitten näkemään pikkuveikkasi aika läheisissä tunnelmissa erään nuoren komistuksen kanssa...”
Dominique punehtui. ”Älä viitsi.”
”Ei mitään hätää, siskokulta. Hän oli oikein mukavan näköinen nuori uros.”
”Siis puhutaanhan me nyt Louista?” Rose kysyi. ”Hänkö oli jonkun pojan kanssa?”
Will ja Albus kääntyivät hitaasti katsomaan toisiaan. Heistä kummallakaan ei ollut mitään järkevää sanottavaa tilanteeseen. Albuksella oli kummallinen ilme kasvoillaan. Tätä hän ei todellakaan ollut odottanut kuulevansa.
”Keksit kaiken omasta päästäsi...” Dominique väitti.
”Aivan omilla silmilläni näin, eikä siinä jäänyt paljoa keksimisen varaan, usko pois”, Scorpius kohotteli kulmiaan. ”Kysäise itse pikkuveikalta ohimennen ensi kerralla, kun satutte samoille kulmille.”
”Just joo...” Dominique mumisi. Sitten hän upotti kasvonsa nenänpäätä myöten kaljatuopin paksuun vaahtopintaan. Hänen poskensa loistivat punaisina valkoisen vaahdon läpi. Oli asioita, joita halusit kuulla omasta veljestäsi, ja sitten oli
niitä asioita, joita et halunnut hänestä kuulla. Scorpiuksen paljastus kuului jälkimmäisiin.
”Mutta oi, kylläpäs aika rientää!” Scorpius sanoi ennen kuin hienoisesti kiusallinen tilanne ehti laimentua sen enempää. ”Meikäpojan täytyykin jo tästä lähteä kohti tulevia koitoksia.”
”Nytkö jo?” Rose kysyi ja vilkaisi kelloaan.
”Jep. Kerääntykäähän sitten piakkoin kentän laidalle ihastelemaan satumaista taituruuttani!” poika huikkasi.
”Noinkohan siinä mitään sellaista on, mitä emme olisi jo nähneet”, Camilla sanoi.
”Suosittelen kokeilemaan”, platinapää naurahti ja kääntyi katsomaan sivummalla mököttävää Dominiqueta kummallinen ilme kasvoillaan. Sitten hän kääntyi ja lähti viuhtomaan tärkeän näköisenä ihmismereen luuta tiukasti kainalossaan.
Will tyrskähti. ”Kaveri tuskin pysyy housuissaan.”
Huulenheitostaan huolimatta Scorpiuksen ei tarvinnut jäädä paitsi läheisimmästä kannustusjoukostaan tälläkään kertaa. Jonkin ajan kuluttua Albus, Will, Dominique, Rose, Camilla ja Sierra kokoontuivat lumen peittämän laakean aukion reunalle. Yleisöä oli ehtinyt kerääntyä paikalle jo hyvän verran. He selvittivät tiensä parhaille eturivin paikoille kyynärpäätaktiikalla, sillä seuraavasta esityksestä he eivät olisi jääneet paitsi millään hinnalla. Oli vuorossa kaikkien hartaudella odottama ohjelmanumero.
”Hei Al, oletko nähnyt isääsi ollenkaan tänään?” Rose kysyi, tai pikemminkin huusi äänekkään ihmismassan yli.
Albus puisteli päätään. ”En ole. Tulimme samaa matkaa, mutta hän katosi melkein heti. Hänellä on mennyt varmaan kaikki aika vanhojen muisteluun entisten pelikavereiden kanssa.”
”Eikös hänen entinen tyttöystävänsäkin ole täällä? Miten Ginny edes uskalsi laskea hänet paikalle?” Dominique härnäsi
Albus mulkaisi serkkuaan. ”Heh heh.”
Sitten hän veti syvään henkeä ja nosti katseensa yläilmoihin. Sininen taivas oli kuin loputon tyyni meri. Hän tunsi tutun väristyksen kulkevan kehonsa halki. Osasipa olla hyvät lentokelit. Melkein olisi tehnyt mieli itsekin ottaa luuta alle.
Ja niin odotettu hetki viimein koitti. Taioin voimistettu juontajamaahisen ääni kajahti ilmoille:
”Hyvät noidat, velhot ja maahiset! NYT on aika uskomattoman LEGENDAT VASTAAN LUPAUKSET -NÄYTÖKSEN!!”
Kuuluttajan sanojen päätteeksi aukion laidalle kerääntynyt monisatapäinen yleisö puhkesi kiljumaan ja osoittamaan suosiotaan.
”Tämä on hyvin erityinen päivä, sillä pääsemme todistamaan ennennäkemätöntä jälleennäkemistä, kun aikamme suurimmat etsijälegendat kohtaavat maamme tämän hetken kyvykkäimmät nuoret siepinmetsästäjät!”
Yleisön mylvintä voimistui.
”Toivottakaa siis lämpimästi tervetulleeksi LUPAUKSET etunenässään Rohkelikon nuori ihmeidentekijä SCORPIUS MALFOY!”
Yleisö osoitti kovaäänisesti suosiotaan, kun mahtipontisen musiikin saattelemana kentän halki lensi platinapäisen Rohkelikon etsijän johtama neljän huispaajan ryhmä. Mukana oli Scorpiuksen lisäksi Luihuisen nykyinen etsijä Artemis Flint sekä kaksi vastikään Tylypahkasta valmistunutta etsijää, jotka ovat sittemmin niittäneet mainetta huispausmaajoukkueiden pelaajina. Tänään kaikki olivat pukeutuneet omien tupiensa väreihin.
Scorpius teki tottuneesti näyttävän kunniakierroksen yleisön halki. Hän heitti muutamat ylävitoset innokkaimpien fanien kanssa ja asettui sitten leijailemaan riviin kolmen muun nuoren etsijän rinnalle. Flint vilkaisi platinapäistä punakaapua happamasti, kun tämä parkkeerasi mahtipontisin elkein hänen viereensä.
”Seuraavaksi toivotetaan tervetulleeksi kaikkien rakastamat vanhat konkarimme SIEPPILEGENDAT, jotka saapuvat areenalle johdossaan ainoa oikea HARRY POTTER!!”
Viimeistään nyt yleisön riemu repesi. Kentän pinnalle satanut kevyt pakkaslumi pölähti, kun neljä vanhempaa huispaajaa ampaisivat ilmaan korviahuumaavien suosionosoitusten saattelemina. Harry Potter oli kuin uudesti syntynyt kiitäessään vanhalla Tulisalamallaan korkeuksiin. Hän lähti kiertämään yleisöä omaan ikoniseen, vaatimattoman oloiseen tapaansa, mutta Albus pystyi näkemään isänsä kasvoilta jotain sellaista kipinää, mitä hän ei ollut vielä koskaan eläessään päässyt todistamaan.
Harryn jäljessä lensi keskittyneen oloinen nainen pitkä musta poninhäntä hulmuten. Cho Chang oli aikanaan erittäin taidokas Korpinkynnen väreissä pelannut etsijä. Sittemmin noita oli mennyt naimisiin jästimiehen kanssa ja muuttanut etelään. Dominique yritti sinnikkäästi varastaa Albuksen huomion vinkatakseen pojalle silmää, sillä tarina kertoi, että heidän vanhempiensa kouluaikana Harryn ja Chon romanssista oli kuhistu Tylypahkan käytävillä. Albus ei kuitenkaan ottanut tytön härnäämistä kuuleviin korviinsa vaan keskittyi esitykseen.
Kun legendat ja lupaukset olivat asettuneet riveihin toisiaan vastakkain, esiteltiin ensimmäisen kierroksen taisteluparit. Scorpius sai ensiksi vastaansa legendojen Dianan Morrisin, joka oli aikoinaan kyvykäs Luihuisen etsijä. Harryn vastustaja oli Artemis Flint. Albus toivoi kiivaasti, että hänen isänsä antaisi Flintille kunnon löylytyksen. Kaikki odottivat näkevänsä ikonisen Potterin ja Malfoyn suvun välisen kaksintaistelun, mutta yleisöä haluttiin tietenkin pitää nälässä.
”Tuliko Scorpiuksen isä katsomaan?” Sierra kysyi.
”Ei tullut. Heillä oli vielä vähän erimielisyyksiä selvitettävänään. Draco on kai liian ylpeä antaakseen periksi”, Will vastasi tytölle.
Sierra kurtisti kulmiaan. ”Voi harmi.”
Sitten juontaja oli puhkesi jälleen ääneen.
”Hyvä yleisö! Kilpailun säännöt ovat erittäin yksinkertaiset: yksi sieppi, kaksi etsijää. Kierroksia on kolme, ja siepittä jääneet etsijät tippuvat kisasta. Lopussa kruunaamme voittajan, josta tulee samalla epävirallisesti maamme tämän hetken kyvykkäin etsijä - oli hän sitten legenda tahi lupaus!”
Yleisö osoitti jälleen suosiotaan.
”Jee!” Rose kiljui innoissaan.
”Pidemmittä puheitta; ENSIMMÄINEN JAHTI ALKAKOON!”
Ensimmäiset kierrokset sujuivat hyvin odotetulla tavalla. Scorpius peittosi Morrisin nuoruuden ketteryydellään ja nappasi siepin alta aikayksikön. Harry taas nautti täysin rinnoin pelitilanteesta ja (Albuksen suureksi nautinnoksi) jekutti Flint-parkaa minkä kerkesi. Hän järjesti yleisölle pienimuotoisen shown esittäessään nähneensä siepin ja lennellessään kauan ympäri areenaa hämmentynyt Flint kintereillään. Lopulta sieppi olikin piilotellut koko ajan tuomariston tornin katolla, josta vanha etsijäguru nappasi sen huolettomalla itsevarmuudella.
”Näin ollen toiselle kierrokselle tiensä selvittävät kuka muukaan kuin HARRY POTTER sekä niin ikään legendojen CHO CHANG! Lupauksista jatkoon menevät JASON HOPLER sekä valovoimainen SCORPIUS MALFOY!”
”Onkohan Harrylla ja Changilla jatkot pelin jälkeen?” Dominique pohti äänekkäästi ennen toisen kierroksen alkamista.
Albus pyöräytti silmiään, mutta jätti kommentin jälleen kerran omaan arvoonsa. Hän ei antanut ällöttävän mielikuvan isästään lääppimässä tuntematonta naista pilata innostustaan.
Toisella kierroksella Harrylta kyytiä sai Hopler. He järjestivät kuitenkin yleisölle hienon näytöksen, sillä nyt myös Harry joutui tositoimiin. Hopler oli kuitenkin Tylypahkan jälkeen pelannut Harjuruusun Harakoissa pääetsijänä muutaman vuoden, joten hänestä riitti vastusta, eikä hän luovuttanut helpolla. Harry oli kuitenkin kuin häkissä vuosikausia virunut ja lopulta vapauteen päässyt lohikäärme, kun hän kiisi silmät kiiluen Rohkelikon punakultaisessa kaavussaan pienen kultapallon perässä.
Teräväliikkeinen Chang tarjosi haastetta Scorpiukselle. Platinapäällä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan hävitä tytölle. Hän halusi finaaliin hinnalla millä hyvänsä. Lopputulemana kiivaan ilmojen halki käydyn taistelun päätteeksi Scorpius onnistui ensin lähes pudottamaan Changin luudalta ja heti sen jälkeen nappaamaan siepin itselleen. Alkuun tappio näytti kirvelevän kunnianhimoista naista, mutta lopulta hän taputti nuorempaansa olalle ja kiitti hyvästä ottelusta ennen kuin lähti leijailemaan maata kohti.
Jännitys tiivistyi, kun finaali oli käsillä.
”Hyvä yleisö, tulette seuraavaksi näkemään jotain
legendaarista, kun poika-joka-elää saa vastaansa Tylypahkan historian yhden kyvykkäimmistä nuorikoista. Siis HARRY POTTER vastaan SCORPIUS MALFOY! Hyvät maahiset, noidat ja velhot, saanko pyytää NYT SITÄ ÄÄNTÄ!”
Ja yleisö suorastaan mylvi. Albus huusi ja hakkasi käsiään vimmatusti yhteen. Hän ei enää edes tiennyt, kumman halusi voittavan. Hurmos oli ottanut vallan, ja hän oli täysin uppoutunut otteluun. Hän pystyi tuntemaan yläilmoissa koitokseen valmistautuvan Scorpiuksen jännityksen. Isänsä keuhkoilla hän kykeni hengittämään raikasta, kosteaa kunnon huispausottelun hajua niin pitkän ajan jälkeen.
”KOLME. KAKSI. YKSI.” Kellon kumahdus. ”SIEPPI ON IRTI!”
Ja niin taistelu alkoi. Scorpiuksen otteesta näki heti, että hän uskoi täysin mahdollisuuksiinsa voittaa. Harryn olemuksesta taas oli äkkiä kadonnut kaikki nostalgian tuoma nautinto. Nyt hän lensi ilme kivettyneenä ympäri arenaa haravoiden aluetta katseellaan. Samalla hän seurasi Scorpiuksen liikkeitä sivusilmällään.
Sieppi oli ehtinyt kadota nopeammin kuin kukaan ehti huomata. Etsijät lentelivät tahoillaan ympäri kenttää etsien merkkiä pienestä kultapallosta. Areena pidätti hengitystään.
Yhtäkkiä Harry näki jotain ja ampaisi hetkessä täyteen vauhtiin. Eikä aikaakaan, kun Scorpius oli hänen kintereillään yhtenä punaisena viivana. Katsojat yltyivät kannustamaan villimmin kuin koskaan. Dominique, Rose ja Sierra intoutuivat kiljumaan ja huutamaan. Albusta nauratti, kun hän kuuli Dominiquen huutavan suoraa huutoa hänen isänsä nimeä.
Taisto oli todellakin eeppinen. Yleisö eli mukana, kun kaksi eri sukupolvien rohkelikkokaapuista etsijää hyökkäsivät uskaliaasti siepin perässä kohti maata väistäen sivulle vain silmänräpäystä ennen routaista ruohikkoa. Seuraavassa hetkessä he kohosivat ylös korkeuksiin, lähes näkymättömiin, ja syöksyivät sieltä hurjaa kyytiä alas, mutta vieläkään saalis ei antautunut. Kun he kiisivät alaspäin, Scorpius yritti tyrkätä Harrya, mihin vanhempi vastasi sääliä tuntematta vähintäänkin samalla mitalla.
Albus tuijotti taistelua silmät suurina. Hän halusi huispaamaan. Juuri nyt. Yhtäkkiä hän oli niin kateellinen, ettei saanut olla mukana ottamassa mittaa isästään. Hän ei ollut koskaan nähnyt tämän pelaavan noin tosissaan.
”SUOLISTA SE, HARRY!” Dominique kiljui poskipäät innostuksesta hehkuen. Salaa tyttö tietenkin toivoi Scorpiuksen voittavan, muttei halunnut kenenkään (varsinkaan pojan itse) kuulevan, että hän kannusti tätä. Kukkoileva platinapää oli jo muutenkin niin täynnä itseään.
Dominique näki, kuinka sieppi teki ylhäällä kaarroksen ja otti jälleen suunnan kohti maata. Hetken kuluttua hän tajusi, että tällä kertaa se itse asiassa kiisi suoraan heitä, tarkemmin sanottuna
häntä itseään kohti. Ja mikä huolestuttavampaa; kaksi isokokoista miestä lensivät päätöntä vauhtia sen jäljessä, Scorpius etunenässä.
Kultapallo lensi viivasuoraan Dominiqueta päin. Sitten se yllättäen pysähtyi leijailemaan aivan hänen kasvojensa eteen, eikä vaikuttanut olevan aikeissa enää hievahtaakaan. Sen takana hullua kilpalentoa painavat etsijät eivät kuitenkaan näyttäneet hidastamisen merkkejä. Dominique kiljaisi ääneen ja peitti kasvonsa käsillään valmistautuen iskuun. Yleisö kohahti.
Iskua ei kuitenkaan tullut, ja hetken kuluttua Dominique uskalsi raottaa sormia kasvojensa tieltä. Ensimmäinen asia, minkä hän näki, oli sieppi, joka leijui edelleen kiireettömänä hänen silmiensä korkeudella. Seuraavaksi hän tajusi, että Scorpius oli seisahtunut luudallaan vain parin käsivarren mitan päähän kultaisesta pallosta. Harry taas oli jättäytynyt leijumaan kauemmas, aivan kuin olisi luopunut taistelusta jo paljon aiemmin.
”Mi-mitä tämä nyt on?” Dominique sopersi ja katsoi Scorpiusta, jonka lumen kanssa kilpaa hohtavat hiukset olivat sotkeentuneet tuulen tuiverruksessa.
”Sinun kannattaisi varmaan avata se”, poika sanoi nyökäten kohti sieppiä. Hänen kasvoiltaan oli mahdotonta lukea mitään, mutta hän vaikutti jännittyneeltä.
Dominique vilkaisi ympärilleen hieman vaivaantuneena. Kaikki tuijottivat häntä silmät suurina vähintäänkin yhtä kummastuneina. Hän yritti etsiä paljastavia tiedonmurusia Albuksen kasvoilta, mutta poika näytti aivan yhtä puulla päähän lyödyltä kuin muutkin.
Tyttö käänsi katseensa takaisin ilmassa leijuvaan kultapalloon. Sitten hän katsoi Scorpiusta. Jokin pojan katseessa sai hänen sydämensä hakkaamaan. Hitaasti hän kohotti kätensä ja nipisti kultasiepin etusormensa ja peukalonsa väliin. Hän säpsähti, kun se alkoi väristä oudosti hänen kosketuksestaan. Sen siivet vetäytyivät piiloon, ja samalla sen kultaiseen pintaan ilmestyi särö, joka alkoi kasvaa, kunnes lopulta koko pallo aukeni hitaasti.
Samaan aikaan Scorpius laskeutui alas luudaltaan ja suki hermostuneena hiuksiaan. Sitten hän asetti luudan maahan ja polvistui valkealle lumipeitteelle tytön eteen. Dominique hätkähti, kun hän näki kultasiepin sisällä hopeisen, loistavalla timantilla koristellun sormuksen. Areenaa reunustava yleisö henkäisi syvään.
”Dominique Weasley, haluatko sinä ottaa riskin?” Scorpius kysyi ääni väristen. Hänen kasvojensa ilme oli vakavampi kuin Dominique muisti koskaan ennen nähneensä.
Dominique tuijotti sormusta ja eteensä polvistunutta poikaa vailla sanoja. Hän nielaisi. Kurkku oli muuttunut santapaperiksi.
Sitten hän pudisti päätään heikosti ja vastasi hiljaa: ”
En. Ei enää riskejä, kiitos.”
Scorpiuksen suupieli nytkähti vain hiukan. ”Hyvä. Kannattaa sitten varmaan ottaa se sormus, niin ei tarvitse enää pelätä, että jäät vanhaksi piiaksi.”
Domiquen alahuuli värisi. Hän näki vain jäiseen maahan polvistuneen pojan, joka katsoi häntä kuin ei olisi koskaan enää halunnut katsoa mitään muuta. Hän pelkäsi, ettei hänen äänensä tottelisi häntä, kun hän avasi suunsa.
”Maailman paskin kosinta, Scorpius Malfoy.”
Poika virnisti. ”Ja näillä näkymin myös ainoani.”
Sitten hän nousi ylös ja tuli aivan tytön lähelle. Dominique poimi vapisevin käsin sormuksen siepin sisältä ja päästi pallon takaisin lentoon. Tällä kertaa se karkasi heti omille teilleen. Scorpius ei kuitenkaan välittänyt siitä pätkän vertaa. Hän otti Dominiquen käden omaansa ja kumartui lähemmäs.
”
En minä oikeasti tiedä yhtään, mitä sanoa”, hän kuiskasi toisen korvaan.
Sitten hän tarttui sormukseen ja pujotti sen tytön nimettömään. Dominique tunsi pojan käsien vapisevan.
Sitten Scorpius upotti Dominiquen suudelmaan. Tytön poskilla valuivat kyyneleet, kun hän painautui hikistä poikaa vasten kietoen kätensä tämän kaulan ympärille. Jälkeenpäin he muistivat siitä hetkestä vain toisensa.
Yleisö puhkesi aplodeihin ja hurraa-huutoihin. Joku loihti kukkasateen suutelevan parin ylle. Rose nyyhkytti vuolaasti. Albus ja Will kykenivät vain hieromaan silmiään. Korkeuksissa edelleen leijaileva Harry hymyili lämpimästi katsellessaan alhaalla toisiinsa kietoutunutta kahta nuorta.
Suudelman päätyttyä Dominique ja Scorpius jäivät paikoilleen hengittämään toistensa tuoksua. Ummistettujen silmien lävitsekin he pystyivät näkemään toinen toisensa molemminpuolisen hämmästyksen ja sen alta kuplivan onnen. Scorpius silitteli Dominiquen selkää kiireettömästi. Dominique halusi vain jäädä keinumaan pojan vahvaan otteeseen. Hän ei oikein kunnolla käsittänyt, mitä hetki sitten oli tapahtunut.
Sitten Scorpius perääntyi askeleen verran. Dominique avasi vastahakoisesti silmänsä ja näki, kuinka pojan kasvoille levisi tuttuakin tutumpi virnistys. Kahdessa vuodessa hän oli oppinut sekä vihaamaan että rakastamaan tuota pahaenteistä ilmettä.
”Tämä oli kivaa, Tulisielu, mutta nyt minun pitää mennä”, platinapää sanoi ja sipaisi tytön hiuksia.
Dominiquen silmät suurenivat hämmennyksestä. ”Minne??”
Poika iski silmää. ”No, voittamaan tämä kilpailu tietysti. Sinä kadotit siepin, muistatko?”
Ja niin rohkelikkopoika painoi vielä yhden suukon hölmistyneen tytön huulille. Sitten hän nousi luudalleen valtaisien suosionosoitusten saattelemana ja sinkosi taivaalle Harryn perässä aivan kuin äsken ei olisi tapahtunut mitään sen erityisempää. Dominique jäi tuijottamaan korkeuksiin katoavaa rohkelikkoa vailla sanoja. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa jotain säädytöntä, mutta hopeinen sormus poltteli hänen nimettömässään. Ja yhtäkkiä hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ennen omistanut korua, joka sopi hänelle niin hyvin.
”Showmies”, Albus totesi, kun he ottelun jälkeen kävelivät mäkeä alas.
Scorpius lasketteli hänen perässään mairea hymy kasvoillaan. Toisessa kainalossaan hän puristi kultasiepin muotoista pokaalia ja toisessa vaaleahiuksista niin ikään onnea hehkuvaa tyttöä.
”Jos jotain pitää tehdä, se tehdään tyylillä. Se on minun mottoni”, platinapää sanoi.
”Ai, minä kun luulin, että se oli ’Kolme naista kierroksessa on parempi kuin yksi rengastettuna’ tai jotain sellaista”, Camilla heitti.
”Tuo oli mautonta. Taitaa luihuistyttö olla kateellinen, kun alat olla tyttöporukasta ainoa, jolla ei ole rinkulaa toisiksi ensimmäisessä vasemmalta katsottuna”, Scorpius pisti takaisin.
Camilla tuhahti. ”Minulla ei ole mikään kiire rouvaksi. Se kuulostaa vanhalta.”
”Pakko myöntää, veli, että te otitte kyllä koko areenan haltuunne. Terveisiä vaan huomisen Profeetan etusivuille”, Albus totesi ja vilkaisi tuoretta kihlaparia hymyillen.
”Se oli niin
ihanaa. Tästä tuli oikea rakkauden juhla... Minua itkettää vieläkin”, Rose henkäisi ja nojautui ihastuneena Willin kylkeä vasten. Viimeksi mainittu puristi tiukemmin kiinni tytöstä, sillä ei ollut aivan varma, kantoivatko tämän jalat enää.
Albus nauroi. ”Kerää itsesi, Rosie.”
”En minä pysty. Olen raskaana”, punapää puolustautui
Scorpius hymähti ja katsahti sitten kainaloonsa juurtunutta tyttöä, joka oli pysytellyt koko matkan ajan ihmeen hiljaa. Lämmin hymy levisi pojan huulille, kun hän tavoitti säkenöivän sinisten silmien katseen. ”...No? Mitäs se morsian itse tästä kaikesta tuumaa?”
Dominiquen poskille nousi kevyt puna. ”En oikein tiedä... En minä nyt tätä suunnitellut, kun aamulla kiskoin villahousuja jalkaan. Mietin vielä, että jaksanko lähteä ollenkaan...”
Scorpius kohotti kulmiaan. ”No, olisiko kannattanut jäädä kotiin?”
Dominique pudisti päätään hymyillen. ”Ei.”
”Sitähän minäkin”, Scorpius sanoi ja katseli tytön kasvoja kuin ei saisi niistä millään tarpeekseen.
”Ei Merlin, miten kaunis morsian minulla on. Katsokaa nyt, miten upea tämä tuleva rouva Malfoy on!” hän huudahti.
Muut kääntyivät katsomaan heitä, eikä edes Camilla kyennyt pitämään hymynpoikasta poissa kasvoiltaan.
”En kyllä olisi tätä päivää uskonut näkeväni”, Will sanoi.
”Enkä minä olisi uskonut, että kaikki tämä sotku lopulta kulminoituu tähän”, Sierra sanoi ja viittasi lapasellaan Scorpiusta ja Dominiqueta. ”Kaiken sen jälkeen, mitä serkkuni ehti sekoilla syksyn aikana. Olen edelleen niin pahoillani.”
”Älä suotta! Minun pitäisi itse asiassa lähettää kiitoskortti Ranskan suuntaan, sillä ilman serkkutyttöäsi en olisi tajunnut, mikä aarre minulla on hyppysissäni”, Scorpius sanoi ja katsoi Dominiqueta, ”ja että se kannattaa merkitä omakseen mahdollisimman vikkelästi.”
Sierra hymyili. ”Epäilemättä oikea päätös.”
Dominique sulki silmänsä ja painoi suudelman kihlattunsa huulille. Sillä hetkellä hän olisi halunnut enemmän kuin mitään repiä vaatteet pojan yltä ja kaataa hänet sänkyyn. Hän ei olisi millään malttanut odottaa enää.
”Mentäisiinkö kohottamaan kihlajaismaljat nuoren parin kunniaksi?” Will ehdotti.
”Toki! Pitäähän tätä nyt juhlia.”
”Sopii minulle. Urheilusuoritus on ohi, joten eikun pöytä koreaksi vain”, Scorpius sanoi.
”Muuten joo, mutta minun ja Sierran pitää lähteä ihan kohta talleille”, Camilla huomautti.
”Ai niin! Teillä kahdella on vielä oma näytönpaikkanne edessä”, Albus sanoi ja katsoi käsipuolessaan kävelevää mustahiuksista tyttöä.
Tämä hymyili. ”Niin on, mutta ei se mitään. Menette ilman meitä.”
”Siitä puheen ollen, Camilla”, Sierra sanoi ja katsahti kelloaan. ”Meidän pitää itse asiassa lähteä jo nyt, että ehditään laittaa ratsut valmiiksi.”
Camillakin nyökkäsi. ”Totta. Darenikselle pitää antaa vielä minttua ennen lähtöä.”
”Mitä? Douppaatteko te niitä elukoita?” Scorpius kysyi.
”Ei. Yrtit helpottavat niitä hengittämään korkealla kylmässä ja ohuessa ilmassa. Suosittelisin sinullekin”, Camilla vastasi.
Scorpius pärskähti. ”Minä en mitään rehuja tarvitse.”
”Omapa on häpeäsi”, luihuistyttö sanoi. Siten hän irrottautui poikaystävänsä käsipuolesta. ”Pitää mennä.”
Albus kurtisti kulmiaan pettyneenä.
”No niin, me lähetään nyt. Nähdään vähän ajan päästä areenalla!” Sierra huikkasi.
”Joo, me käydään yksillä ja tullaan sitten kannustamaan. Lentäkää hienosti!”
”Yritetään.”
”Minä löin vetoa teidän puolestanne, joten paras olisi!” Dominique huudahti.
”Juu juu!” tytöt huikkasivat olkiensa yli ja olivat jo menossa.
Albus empi pienen hetken kannoillaan ja kääntyi sitten kaksikon perään. Hän tarttui Camillaa käsivarresta ja pysäytti tämän.
”Mitä nyt?” tyttö kysyi. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut olevan pahoillaan pikku viivästyksestä.
”Ei mitään...” Albus sanoi. ”En vain haluaisi laskea sinua.”
”Voi raukkaa... Tuleeko ikävä?”
Albus painoi kämmenensä tytön lumenvaalealle poskelle. Iho tuntui samettisen pehmeältä ja ohuelta kättä vasten. ”Tulee. Olethan varovainen?”
”Kiehtovaa... Osat ovat vaihtuneet”, Camilla sanoi ja virnisti. ”Ehkä alan pitää tästä.”
”Minä en. Olen paljon mieluummin meistä se, joka vaarantaa itsensä yläilmoissa.”
Camilla vakavoitui ja hymyili rauhoittavasti. ”Hei... Älä murehdi. Eivät ne ole minulle ekat kisat.”
”Vähän murehdin. Ne ovat isoja otuksia.”
”Sanoo herra lentelen-lumottu-puunoksa-jalkovälissäni.”
Albus ei pystynyt peittämään hymyään. Hän silitti tytön poskea. ”Puunoksalla ei ole omaa tahtoa. Se ei pillastu ja nakkaa minua kyydistä.”
”Ei pillastu minunkaan ratsuni”, Camilla sanoi. Sitten hän puristi pojan kättä. ”Nähdään taivaalla.”
Albus nyökkäsi ja veti tytön suudelmaan. Hän maisteli pehmeitä huulia kiireettömästi, vaikka tiesi, että toisen olisi jo pitänyt mennä. Camilla kosketti hänen poskeaan ja juoksutti sormenpäitään alas punaisen kaulahuivin reunalle saakka. Suudelma päättyi, kun he jäivät hetkeksi lepäämään silmät kiinni otsat toisiaan vasten.
Sitten Camilla nosti katseensa ja astui askeleen taaksepäin.
”
Olet rakas”, Albus sanoi ja tunsi tytön sormien lipuvan omiensa lomasta.
Camilla hymyili, ja hänen hartiansa kohosivat hiukan. Luminen maa hänen ympärillään oli yhtä vaalea kuin tytön kasvojen iho. Albus seisoi paikoillaan ja katseli. Hän oli varma, että muistaisi tuon hymyn ikuisesti. Sitten tyttö kääntyi ja katosi väkijoukkoon.
Yksiä sisälmyksiä korventavia tuliviskishotteja myöhemmin ystävämme olivat pakkautuneet jälleen tupaten täynnä olevan kilpailuareenan katsomoon. Rosen oli pitänyt päästä hetkeksi lepäämään, eikä Scorpius ollut epäröinyt kuuluttaa asiaa muulle yleisölle niin, että lopulta he olivat saaneet kokonaisen penkkirivin vapaaksi seurueelleen.
”Minua hävettää”, Rose sanoi.
”Aivan suotta. Odottavan äidin pitää ottaa kaikki ilo irti raskausajasta, ja tämä on yksi tapa”, Scorpius sanoi.
”Täältä kyllä näkee hyvin koko shown”, Albus myönsi.
”Mistä tässä koko hevoskotkahommassa nyt on ylipäätään kyse?” Scorpius kysyi.
”Täytyy tunnustaa, että minullekin laji on verrattain vieras”, Will sanoi.
”Kyse on loppujen lopuksi aika tuoreesta urheilulajista”, Rose sanoi, ”Se yleistyi vasta, kun hevoskotkien kanta elpyi Tylypahkan sodan ja Voldemortin kuoleman jälkeen. Kun hevoskotkia alettiin jälleen käyttää ratsuina, kehitettiin niille samalla erilaisia kilpailumuotoja. Camilla ja Sierra kisaavat tänään esteratsastuksessa. Siinä ratsukon pitää selvittää esterata, jossa on erilaisia haasteita. Nopein ja virheettömin suoritus voittaa. Esteet voivat olla eri korkeuksissa, toiset ihan maan tasalla ja toiset niin korkealla, ettei täältä alhaalta edes näe niitä. Virhepisteitä ratsukko saa, jos hevoskotka rikkoo estettä tai kieltäytyy suorittamasta sitä.”
”Vau. Onpa hurjaa”, Will sanoi.
Albus ja Scorpius katsahtivat toisiaan. ”Onneksi me huispataan. Paljon yksinkertaisempaa.”
”Joo, eikä luuta koskaan
kieltäydy jahtaamasta sieppiä.”
”Mutta siinäpä se jännitys juuri piileekin”, Dominique sanoi, ”Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Ja on hieno tunne, kun osaa hallita isoa eläintä, jolla on oma mieli ja tahto.”
Scorpius tyrskähti. ”Minulla riittää tarpeeksi haastetta sinussa.”
”Vertasitko sinä minua juuri hevoskotkaan?”
”En tietenkään, muru. Ne ovat paljon säyseämpiä ja elegantimpia kuin sinä.”
”Ja minä menin juuri kihloihin tuon kanssa”, vaaleaverikkö huokaisi.
”Omapa oli valintasi.”
”Tuo on kyllä totta”, Albus huomautti.
Dominique huokaisi toistamiseen, tällä kertaa hymyillen. Hän pyöritteli kimaltavaa sormusta nimettömässään ajatuksiinsa vaipuneena. Todellisuudessa hänellä ei ollut sillä hetkellä mitään valittamista. Hänen olisi tehnyt mieli kiljua onnesta.
Pian hevoskotkat ratsastajineen liitelivät areenalle lämmittelemään ja valmistautumaan suoritukseen. Sierralla oli allaan vaaleanruskean siipipeitteen omaava suurikokoinen hevoskotka. Camillan ratsu oli tummanharmaa, lähes musta, ja sen häntä hohti auringossa hopeisena. Albuksen mielestä eläimen tumma siipipeite toi mieleen tytön hiukset. Camillan ratsu liikkui nopeasti. Se oli selkeästi kanssakilpailijoita sähäkämpi tapaus. Albus tiesi, että hevoskotka oli ajoittain vaikeasti hallittava. Hän ei voinut mitään jännitykselle, joka puski vääjäämättä pintaan.
Rose tutki kädessään olevaa pientä ohjelmalehtistä. ”Ilmoittautuneita ratsukoita on kymmenen, joista yksi on jäänyt pois. Tämän mukaan Camillan tulisi lähteä kolmantena. Sierran startti on toisiksi viimeisenä.”
”Menevätkö ne kaikki yhtä aikaa?” Will kysyi.
”Ei, hölmö, vaan yksitellen. Se olisi liian vaarallista.”
”Minusta tuo on muutenkin aivan pähkähullua touhua”, Scorpius sanoi.
Albus ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti taivaalla sinne tänne sykkyileviä ratsukoita otsa huolestuneessa rypyssä. Jostain syystä hänellä oli tunne, että jokin oli vialla.
Scorpius tökkäsi häntä kylkeen. ”Aika siistiä, että sinun tyttösi on tuollainen hurjapää.”
”Minulle kyllä riittäisi, vaikkei olisi.”
”Hei, lepo vaan veli. Käärmetyttö on tehnyt tätä monta vuotta. Hän käy kahmimassa tuolta voittopokaalit mennen tullen.”
Albus naurahti ja antoi hartioidensa rentoutua. ”Hah, joo olet varmaan oikeassa.”
”Ainahan minä olen”, Scorpius vakuutti.
Jälkeenpäin hän harvemmin mainitsi, että se oli ollut ainoa kerta, jolloin hän ei ollut.
Kovaääninen juontajamaahisen ääni heräsi jälleen eloon: ”Riemukasta iltapäivää, hyvät noidat, maahiset ja velhot sekä muut olennot! Seuraavana vuorossa on päivän viimeinen suuri ohjelmanumero. On aika päästää mahtavat hevoskotkat ja heidän taidokkaat ratsastajansa valloilleen!”
Pian ensimmäinen sekä toinen ratsukko olivat jo suoriutuneet maaliin. Molemmat olivat saaneet virhepisteitä, mutta selvinneet kuitenkin kunniakkaasti ehjin nahoin. Rosen mukaan rata ei ollut tällä kertaa helppo. Siinä oli paljon erilaisia elementtejä, minkä takia sekä hevoskotkan että ratsastajan tuli olla oikea monitaituri selvitäkseen kaikista esteistä virheittä.
”Nyt on Camillan vuoro”, Dominique sanoi jännittyneenä. He kaikki syventyivät tuijottamaan lähtöalueelle siirtynyttä mustanpuhuvaa hevoskotkaa ja sen ratsastajaa, jotka valmistautuivat tulevaan suoritukseen.
Lähtökello kilahti ja säpäkkä hevoskotka singahti aikailematta kohti ensimmäistä haastetta. Ilmaan oli leijutettu pitkä putki, joka kaartui matkalla. Camilla ohjasi ratsunsa viileän keskittyneesti kohti putkea, jonne he sujahtivat kuin rasvattu. Hetken kuluttua he ilmaantuivat ulos putken toisesta päästä ja jatkoivat matkaa. Seuraava este oli aukion laidalla kasvava suuri tammi, jonka lehdettömien oksien läpi ratsukon tuli pujotella. Aiemmat suorittajat olivat katkoneet oksia matkallaan, mutta Camillan hoikka ja nopea tumma ratsu oli elementissään, ja he puikkelehtivat oksien lomassa saamatta naarmuakaan. Kolmas haaste oli läheisellä järvellä, jonka pinnalla hevoskotkan tuli uittaa kynsiään lyhyen matkaa ilman, että ratsukko kastuu kokonaan.
”Tuossa on vaikeutena se, että moni hevoskotka on vaikea totuttaa veteen. Ne eivät yleensä pidä siitä”, Rose selitti.
Camilla suoritti tämänkin tehtävän ongelmitta. Kaikesta näki, että hevoskotka oli koulutettu hyvin ja että ratsukko pelasi hienosti yhteen. Albus tuijotti niskat kenossa lumoutuneena, kun hänen tyttöystävänsä kiisi määrätietoisesti korkealle ilmaan kohti seuraavaa haastetta. Huoli alkoi pikkuhiljaa hälvetä.
Kyllä hän tämän hoitaa.Samaan aikaan Camilla lensi kohti ilmassa leijuvaa metallista, erehdyttävästi huispaussalkoa muistuttavaa rinkulaa. Ennen haastetta tytön ratsu kääntyi ilmassa väärinpäin. Katsomo haukkoi henkeään.
”Tuosta saa lisäpisteitä!” Rose sanoi jännittyneenä.
Tytön pitkät hiukset hulmusivat valtoimenaan, kun hän lensi pää alaspäin tähdäten tarkasti keskelle salkoa. Seuraavassa hetkessä ratsukko sujahti renkaan läpi, ja näytti jo, että he selvittäisivät haasteen leikiten. Viime hetkellä hevoskotkan takajalka kuitenkin osui kumahtaen rinkulan yläreunaan. Eläin kimmastui omasta virheestään ja potkaisi raivoisasti taaksepäin ennen kuin kääntyi äkisti oikeinpäin, minkä seurauksena Camilla menetti tasapainonsa.
Sitten se tapahtui. Camillan ote harjasta lipesi, ja hän tippui hevoskotkan selästä kiljaisten. Albus näki, kuinka hänen tyttöystävänsä putosi aina vain kiihtyvällä vauhdilla ilman halki kohti aukion routaista nurmipohjaa. Samassa kymmenet siniset valosuihkut lensivät tyttöä päin, kun yleisö yritti saada putoavan kiinni leijutusloitsulla, mutta yksikään niistä ei osunut kohteeseensa. Albus huusi. Sitten tumma mytty mätkähti maahan tömähtäen. Tuli aivan hiljaista.
Silloin Albus juoksi.
