Tätä on odotettu!
Mitään järkevää en just nyt osaa sanoa, mutta todella hyvin kirjoitettu ficci.
Sait myös haasteen sanan hyvin ficin taustateemaksi niin, ettei se ollut vaan yks random sana, joka toistui pari kertaa.
Bellatrixin ja Dianan suhteesta luen lisää erittäin mielelläni, mutta senhän sä jo tiesitkin.
No niin. Tällanen fiksu ja filosofinen kommentti täältä. 

Nimi: Teen sen ylpeydellä
Kirjoittaja: minä eli Uniprinsessa
Ikäraja: S
Genre: draama, vähän romance (sekä femme että het mainitaan)
Paritukset: Bellatrix/Diana (OFC), taustalla kummittelee Bellatrix/Rodolphus
Vastuunvapaus: en omista.
Haaste: FF100 sanalla 085. Nainen

Yhteenveto: Bellatrix saa tietää suunnitelmasta, joka on tehty hänen selkänsä takana, eikä ole siitä kovin innoissaan.

A/N: Lisää Bellatrix-aiheisia tekstejäni voit lukea täältä
 Diana Higgs on esiintynyt aiemmin Bellatrixin ensimmäisessä ja toisessa kouluvuodessa, mutta niistä ei tarvitse tietää mitään lukeakseen tämän.


Teen sen ylpeydellä

Bellatrix PoV

”Me olemme päättäneet, että sinun on aika mennä naimisiin, Bellatrix. Ensi kesänä.”

Äidin sanat löivät minut täysin ällikällä. Olin kyllä heti arvannut, että jotain merkittävää oli tapahtunut. Äiti oli harvoin enää tehnyt aloitetta keskustellakseen kanssani sen jälkeen, kun isä oli noin kymmenen vuotta sitten joutunut Azkabaniin; äiti syytti siitä edelleen minua. Äidin kaikki tunteet ja elämänhalu olivat tuntuneet olleen poissa siitä lähtien, ikään kuin ankeuttajat olisivat imeneet hänestäkin kaiken ilon. Ehkä ne olivatkin, niin usein hän ravasi isän luona vankilassa.

”Tiedät kyllä, etten aio suostua”, totesin ilmeettömänä. Olin osannut odottaa, että tämä keskustelu tultaisiin jossakin vaiheessa käymään. Tämä tuntui kuitenkin olevan yksi niistä asioista, jotka tulivat järkytyksenä yritti niihin valmistautua miten paljon tahansa.

”Sinun on pakko. Nyt sinulla on vielä joitakin maineesi rippeitä jäljellä, mutta jos nyt niskuroit ja heittäydyt hankalaksi, saamme todennäköisesti kaikki häpeäleiman”, äiti huomautti. ”Ja sitä paitsi, puhdasveriset avioliitot ovat entistä tärkeämpiä nyt, kun Pimeyden Lordi on nousemassa vihdoin valtaan koko velhomaailmassa. Itse asiassa, hän on myös osoittanut olevansa tyytyväinen tähän järjestelyyn. Eikö sinustakin olisi tärkeämpää ajatella koko velhomaailman parasta kuin vain sinua itseäsi?”

Äiti oli käyttänyt suvun mainetta tekosyynä viimeiset kymmenen vuotta joka tilanteessa, missä minä olin ollut hänen kanssaan eri mieltä. Niitä tilanteita ei kyllä ollut paljoakaan tullut, sillä hän oli lähes kaikki ne vuodet vain tuijottanut tyhjyyteen ja syönyt vain silloin, kun kotitontut puoliväkisin tunkivat hänelle ruokaa.

Minun oli pakko myöntää, että valitettavasti hänen toinen argumenttinsa oli hyvä. Puhdasverisyydestä oli tullut yhä tärkeämpää viime vuosina, kun Lordi Voldemort oli alkanut avoimesti kerätä kannattajia ja hyökätä jästejä ja jästisyntyisiä vastaan. Kuolonsyöjien kokouksissa, joihin minäkin olin viime vuonna alkanut osallistua, oli puhuttu paljon puhdasveristen sukujen jatkamisen tärkeydestä. Vaikka ajatuskin naimisiinmenosta jonkun itsestään liikoja kuvittelevan velhon kanssa  inhotti minua, tajusin silti tosiasiat. Jos Lordi Voldemort saisi tietää minun kieltäytyneen, hän suuttuisi pahan kerran – varsinkin jos hänelle oli jo ilmoitettu asiasta. Ja kaikki me kuolonsyöjät tiesimme, millaista jälkeä hän sai suuttuessaan aikaan. Oli niin sukulaisteni tapaista päättää tällainen asia ennen kuin minulle kerrottiin mitään. He kai tiesivät, että aikoisin panna vastaan jos se vain olisi mahdollista. Siksi he olivat varmaan kertoneet Pimeyden Lordillekin asiasta.

”Etkö edes halua tietää, kenen kanssa sinä tulet loppuelämäsi viettämään? Sinä olet nyt nainen ja sinulla on naisen velvollisuudet. Olisit ylpeä siitä”, äiti sanoi tavoitellen arkisen kepeää äänensävyä.

”Ei sillä ole mitään väliä. Se on minulle ihan sama. Yhtä tyhjäpäisiä idiootteja ne kaikki ovat. Minun tuurillani se on varmaan Amikus Carrow”, tuhahdin. Minua suututti. Tämä oli turhauttavin tilanne, jossa olin pitkään aikaan ollut. Minun oli käytännössä pakko suostua, sillä muuten minulle kävisi erittäin huonosti. Olin silti jo päättänyt, että en alistuisi tähän kuin mikäkin täydellinen puhdasverinen pikkuvaimo. Menisin kyllä naimisiin, kun minun kerran oli pakko, mutta se mies ei minuun koskisi, ja minä pitäisin huolen siitä että hän myös ymmärtäisi sen heti alkuunsa. Väittäisin vaikka koko velhomaailmalle, että yritimme kaikkemme saada lasta, mutta jostain syystä se ei vain onnistunut.

”No jos se sinua yhtään lohduttaa, se ei ole Carrow.”

Ei se lohduttanut.

”Se on Rodolphus Lestrange.”

**********

”Rodolphus Lestrangeko? Mutta sinähän et voinut sietää häntä koulussakaan”, Diana huokaisi turhautuneesti ja pyöritteli sormissaan yhtä paksuista, mustista hiussuortuvistani. ”Onko sinun ihan pakko suostua?”

”Minähän selitin jo, että on. Pimeyden Lordi on jo hyväksynyt liiton ja sanonut olevansa siitä iloinen. Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minun on nyt ajateltava puhdasverisyyttä eikä itseäni”, sanoin vihaisena. En ollut vihainen Dianalle, mutta hänen jatkuva kyselynsä ei yhtään auttanut.

”Miksi sinä olet niin hurahtanut noihin puhdasverisyysjuttuihin? Eikö sinua yhtään häiritse, mitä se mies tekee jästisyntyisille ja jästeille? Tai se mitä olet itse joutunut tekemään?”

”Ei”, sanoin tiukasti ja myös tarkoitin sitä. Diana irrotti otteensa hiuksistani ja nojautui poispäin minusta. Aloin katua äänensävyäni sillä sekunnilla.

Olin lakannut välittämästä kuraverisistä jo kauan sitten. Olin oppinut kantapään kautta, että heidän kanssaan veljeilystä seurasi vain harmia. Heidän takiaan isänikin oli vankilassa.

”Suostutko sinä noin vain? Aiotko sinä nyt vaihtaa minut Lestrangeen?” Diana kysyi närkästyneen näköisenä.

”No en tietenkään. Ei meillä tule olemaan mitään romanttista rakkausavioliittoa, sinä tiedät sen kyllä varsin hyvin. Minä aion pitää hänet niin kaukana kuin mahdollista, jotta voin edelleen olla sinun kanssasi mutta esittää olevani onnellinen seurapiirivaimo”, sanoin päättäväisesti. Tämän avioliittouutisen ei tarvitsisi kuitenkaan pilata ihan kaikkea, etenkään sitä, mitä minulla ja Dianalla oli.

”Miten sinua ei muuten ole vielä naitettu kenellekään?” kysyin hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana Diana oli vain tuijottanut minua syyttävän näköisesti. Aivan kuin koko tilanne olisi minun syytäni.

”Minulla ei kuulemma ole tarpeeksi puhdasveristä ylpeyttä, jotta joku oman arvonsa tunteva velho suostuisi naimisiin kanssani”, hän vastasi hiljaa. ”Sinäkin olisit voinut välttää tämän kohtalon, jos olisit pysynyt erossa tiedät-kai-kenestä ja hänen kamalista teoistaan.”

Minua suututti. Diana oli sen vuoden ajan, jonka olin Pimeyden Lordin riveissä ollut, pitänyt sitä huonona ideana ja myös tehnyt sen minulle erittäin selväksi. Minulle alkoi jo riittää. Hänkin oli puhdasverinen, ja saisi mielestäni myös käyttäytyä sen mukaisesti. Tämä asetelma oli hiertänyt välejämme jo tarpeeksi kauan.

”Sinun perheesi vain ei ole tarpeeksi tärkeä, jotta kelpaisit naitettavaksi jollekulle yläluokan puhdasveriselle”, kivahdin kiihtyen tuttuun tapaani turhankin nopeasti.

”Minusta tuntuu, että minä en enää tunne sinua, Bellatrix”, Diana sanoi hiljaisella äänellä. Hän näytti siltä, että purskahtaisi pian itkuun. ”Sinusta on tullut ihan outo sen jälkeen, kun aloit viettää aikaa niiden kuolonsyöjien kanssa.”

Se oli kieltämättä totta. Olin muuttunut suuresti tutustuttuani Pimeyden Lordin aatemaailmaan, mutta itse pidin muutosta ainoastaan hyvänä asiana. Olin viimein ymmärtänyt paikkani maailmassa. Minun kuului olla sen huipulla ja ottaa haluamani niiltä, jotka olivat liian heikkoja suojelemaan itseään. Olin toivonut, että Dianakin ennen pitkää tajuaisi sen.

”Minä olen nyt nainen, Diana. Minulla on siihen liittyviä velvollisuuksia, ja minä aion kantaa ne ylpeydellä”, sanoin määrätietoisesti.

Miten tahansa tätä julistustani ajattelinkin, lopputulos oli joka kerta sama. Diana ei ollut ainoa, joka ei uskonut siihen vähääkään. 

Nimi: Parempi kuin kukaan muu koskaan
Kirjoittaja: Uniprinsessa (aiemmin nimellä Juliet03, jos joku sattuu muistamaan)
Ikäraja: S
Hahmot: Bellatrix, Voldemort, Mustan suku
Varoitukset: ei kai mitään muuta varoitettavaa kuin misogyniset kuolonsyöjät
Haaste: FF100 aiheella Bellatrix Lestrange, sanana 001. Alku
Vastuuvapaus: En omista mittään.

Yhteenveto: Nuori Bellatrix osallistuu päivälliselle sukunsa ja lordi Voldemortin kanssa. Hänen on käsketty pysyä hiljaa, mutta päivällispöydän puheenaiheet tekevät sen vaikeaksi.

A/N: Arvoin pitkään että laitanko Godrickin notkoon vai tänne, mutta laitoin nyt sitten kuitenkin tänne. Vaikka periaatteessa ei ole angstia tai horroria niin on silti aiheeltaan aika synkkä. Jos joku valvoja kokee tarvetta niin saa siirtää. Lisää Bellatrix-aiheisia tekstejäni löytyy täältä


Parempi kuin kukaan muu koskaan

Orion Musta tuijotti veljentytärtään tiukasti.
”Ja muistakin, että sinun tehtäväsi on istua hiljaa ja kuunnella. Et puutu mihinkään keskusteluun ellei sinua puhutella, onko selvä?”

”Kyllä on”, 19-vuotias Bellatrix Musta sanoi hampaitaan kiristellen. Hänen setänsä oli sanonut saman asian sinä päivänä jo ainakin kymmenen kertaa. Bellatrix ei yleensä ollut nöyristelevää tyyppiä, mutta tämän tilanteen vakavuuden hänkin ymmärsi ja oli valmis tottelemaan setänsä ohjeita. Bellatrix oli pitkän kiistan tuloksena saanut Orionilta luvan osallistua päivälliselle muiden aikuisten sukulaistensa ja Pimeyden Lordin seurassa. Hän oli jo pitkään halunnut tavata miehen, jonka pauloihin koko puhdasverinen velhomaailma tuntui yhtäkkiä joutuneen, mutta toistaiseksi hän ei ollut saanut siihen lupaa. Hänen setänsä olivat perustelleet päätöstä sillä, että hän oli ollut liian nuori, mutta nyt he olivat vihdoin antaneet periksi.

”Ymmärräthän sinä, että jos et osaa käyttäytyä niin koko perheemme on vaarassa. Minä ja sisaresi saatamme joutua kärsimään, jos sinä teet jotain väärää”, tyttärensä vierellä seisova Druella Musta jatkoi. Bellatrix vakuutteli jälleen, että ymmärsi asian. Onneksi hänen molemmat nuoremmat sisarensa olivat parhaillaan turvallisesti Tylypahkassa, joten ainakaan välittömässä vaarassa he eivät olleet.

Orion ja Walburga Mustan talo oli sisustettu viimeisen päälle Pimeyden Lordin tulon kunniaksi. Kotitontut kantoivat saliin ruokaa kaikkein hienoimmilla suvun vaakunalla varustetuilla tarjoiluastioilla, ja koko pöytä astioineen ja kukka-asetelmineen lähes hohti katosta roikkuvien kristallikruunujen alla. Ruokasalin verhot oli avattu niin, että himmeä ilta-aurinko pääsi valaisemaan suurta huonetta. Bellatrix oli pukeutunut upeimpaan juhlakaapuunsa, ja koko muukin suku oli pukeutunut parhaimpiinsa.

Talon suurin katastrofin aines eli 10-vuotias Sirius Musta oli paimennettu veljineen yläkerran makuuhuoneeseensa, johon Oljo oli passitettu heitä vahtimaan. Walburga seisoi vähän väliä portaiden alapäässä ja heristeli korviaan mahdollisten äänten varalta. Jotenkin ihmeen kaupalla mitään ei kuitenkaan kuulunut, ja Bellatrix – sekä todennäköisesti monet muutkin sukulaiset - mietti pystyisikö Sirius todella pysymään hiljaa koko illan.

Kotitonttu oli juuri laskenut viimeisen paistiastian pöytään, kun ruokasalin takasta kuului paljon puhuva humahdus. Tutut vihreät liekit leimahtivat, kun takkaan ilmestyi hopeaviittainen, tummapiirteinen pitkä mies, joka pudisteli tottuneesti noet pois vaatteistaan ja astui takasta ulos.

”Hyvää päivää, herra Musta”, mies sanoi viileän kohteliaasti talon isännälle, joka kumarsi ja sanoi selkeällä äänellä:
”Hyvää päivää ja tervetuloa kotiimme, Herrani.”

Bellatrix seisoi huoneen perällä äitinsä vieressä, kuten häntä oli ohjeistettu. Hän yritti parhaansa mukaan nähdä muiden sukulaistensa yli takan edessä seisovan miehen. Häntä kiinnosti kovasti, mikä miehessä muka oli niin erikoista. Ensi näkemältä hän näytti melko tavalliselta. Jotkut varmasti pitivät häntä keskivertoa komeampana mustine hiuksineen ja arvokkaine piirteineen, mutta Bellatrixia hänen ulkonäkönsä ei hetkauttanut.

Vielä hetken ajan muutamat suvun miehet vaihtoivat hiljaisia sanoja herransa kanssa. Bellatrix oli niin kaukana, ettei saanut selvää heidän puheestaan, mutta luultavasti he kertoivat tämänhetkisten tehtäviensä edistymisestä. Kun he lopulta kävivät pöytään, Bellatrix näki sivusilmällään Walburgan yhä vilkuilevan hermostuneen näköisenä yläkerran portaikkoon päin.

Päivällisen aikana Bellatrix istui hiljaa ja kuunteli, kun miehet puhuivat. Se tuotti hänelle välillä suuriakin vaikeuksia, sillä hän oli tottunut sanomaan rohkeasti oman näkemyksensä asiasta kuin asiasta. Nyt hän kuitenkin keskittyi ruokaansa ja seurasi samalla keskustelua kiinnostuneena. Enimmäkseen keskustelu koostui Pimeyden Lordin vaativista kysymyksistä liittyen kunkin senhetkisiin tekemisiin ja ministeriössä sekä muualla velhomaailmassa tapahtuviin asioihin. Miehet eivät meinanneet malttaa omaa suunvuoroaankaan odottaa, kun olivat niin innostuneita kertomaan kuinka monta jästiä heistä kukin oli viimeisen viikon aikana tappanut. Pimeyden Lordi näytti nauttivan saamastaan huomiosta suuresti.

Bellatrix vilkaisi välillä vieressään istuvaa Druellaa, joka näytti jännittyneeltä ja ahdistuneelta. Hänellä oli näkyviä vaikeuksia saada ruokaansa niellyksi, ja Bellatrixia turhautti jälleen kerran äitinsä selkärangattomuus. Nainen näytti pelkäävän koko ajan joutuvansa itse Lordi Voldemortin huomion kohteeksi. He molemmat tiesivät kuitenkin, että mies tuskin kiinnittäisi huomiotaan heihin, sillä koska Cygnus oli Azkabanissa heillä ei ollut perheessään miestä. Bellatrix tajusi, ettei muistanut koskaan nähneensä Pimeyden Lordin palveluksessa yhtäkään naista. Jostain syystä tämä alkoi ärsyttää häntä. Oliko miehellä jotain naisia vastaan vai eikö velhomaailmassa todella ollut tarpeeksi rohkeita naisia liittymään kuolonsyöjien riveihin?

Kuin lukien Bellatrixin ajatukset Voldemort alkoi juuri puhua pöytäseurueelle:
”Alecto Carrow kävi veljensä kanssa puheillani viime viikolla. Amikus on suorittanut minulle hyvin mallikkaasti useita tehtäviä, ja ilmeisesti hänen siskonsakin on osoittanut halua liittyä palvelukseeni.”

Huoneessa kuului muutamia hörähdyksiä. Bellatrix oli yllättynyt tästä uutisesta. Vaikka he olivat Alecton kanssa olleet ystäviä kouluajoista asti, Alecto ei ollut koskaan puhunut aikomuksestaan liittyä kuolonsyöjiin.

”Mitä sanoitte hänelle, Herrani?” Pollux Musta, Orionin isä ja Bellatrixin isoisä, kysyi kovaäänisesti.

”Sanoin, että jos hän todistaa arvonsa minulle, voisin harkita asiaa”, Voldemort jatkoi samaan viileään sävyyn, jolla hän oli puhunut koko ajan. Muut miehet pöydän ympärillä vilkuilivat toisiaan.

”Mutta eikö teidän kannattaisi ennemmin etsiä lisää puhdasverisiä miehiä palvelukseenne? Eivät naiset pysty samaan kuin me”, Alphard Musta, Orionin ja Cygnuksen veli, sanoi ja muut mutisivat myöntävästi. Bellatrixia alkoi suututtaa yhä enemmän. Miten nuo juuri äsken herransa edessä polvillaan palvelunhalusta kiemurrelleet moukat kehtasivat puhua tuohon sävyyn? Bellatrix päätti, että hänen hiljaisuutensa olisi ohi.

”Minä hoitaisin teistä kenen tahansa tehtävät huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin kuin yksikään teistä itsetyytyväisistä nilviöistä”, hän sanoi kuuluvalla, uhmakkaalla äänellä ja koko sali hiljeni.

Druella katsoi tyttäreensä kauhistuneena ja Bellatrixista näytti siltä, että hän saattaisi kohta pyörtyä järkytyksestä. Orionin otsassa pullistui pikkuhiljaa suoni ja Alphard, Pollux ja muut tuijottivat nuorta naista kuin olisivat unohtaneet hänen edes olevan paikalla. Ainoa huoneessa olija, jonka kasvoilla ei näkynyt tippaakaan järkytystä, oli lordi Voldemort itse.

Mies, jonka silmät Bellatrix nyt erotti tummanruskeiksi, katsoi häntä huoneen poikki tutkivasti suoraan silmiin. Hän tuijotti takaisin rävähtämättä. Hetken täydellisen hiljaisuuden jälkeen mies sanoi:
”Sinunlaisesi naiset ovat harvassa.”

Äänensävy oli taas se sama viileän välinpitämätön, toteava tapa jolla mies oli puhunut koko illan. Bellatrix kuitenkin ymmärsi, ettei mies puhunut pilkallisesti. Hän oli jopa huomaavinaan miehen silmissä hiukan huvittuneisuutta.

”Minä todistan sinulle olevani parempi kuin Alecto Carrow tai kukaan muukaan voisi koskaan olla”, Bellatrix jatkoi yhä vain rohkeammin. Sillä hetkellä, tuntiessaan selittämättömän voimantunteen humahtavan lävitseen Pimeyden Lordin katseen alla, hän tiesi ilman epäilyksen häivääkään, että niin hän todellakin tekisi.

Waulish: Hauska että tämä valikoi luettavaksi juuri otsikon perusteella Ja hyvät ensivibat siitä sait! Ei sillä että mä pystyisin näistä hahmoista tuolla otsikolla mitään muunlaista kirjoittamaankaan.

Mukava kuulla, että pidit tämän tunnelmasta ja löysit siitä levollisuuttakin :3 Toisen vatsan kommentoiminen voi tosiaan helpostikin muuttaa tunnelman aika ikäväksi, mutta Otabek onneksi tietää, että Yuri ei ole tosissaan, kunhan vain leikittelee ja vitsailee omalla tyylillään (mihin Otabek sitten vastaa itselleen luontevalla tavalla) :3 Olisi Yurikin ilmaissut asiansa toisella tavalla, jos kyseessä ei olisi ollut pelkkä hyväntahtoinen leikki.

Kaksikon suhde vaikuttaa mukavan lämminhenkiseltä ja läheiseltä - sellaiselta, että molemmat ovat samalla aaltopituudella ja hupsuttelullekin on aina sijaa, kun se kumpuaa rakkaudesta.

Tää on just sitä, millaiseksi Otabekin ja Yurin suhteen kuvittelen, joten olen selvästikin onnistunut kuvaamaan sitä juuri oikealla tavalla! ♥ Jes

Kiitokset ihanasta kommentistasi! Kun luin sen nyt uudestaan niin hymyhän niin tehdessä taas nousi kasvoille


Maissinaksu: Hehee, hyvä kuulla että tämä oli mainiota viihdettä Vesijohtoveden laadusta olisin voinut päätyä ihan hyvin lukemaan ilmankin, että asialla on mitään kytköksiä itse ficiin, koska mä nyt vaan oon semmonen XD Harhaudun aina sivupoluille.

Komppaan Wallea levollisen tunnelman luonnin kanssa. :3 Arkinen höttöily on niin kivaa sekä lukea että kirjoittaa. Otsikkokin hymyilytti ja kertoi, että tuskinpa sieltä mitään naamairveisen vakavaa sisältöä ole tulossa. 😄

Hihii, kiitos ♥ Arkihöttöily on parasta! Hyvä myös että sinäkin sait otsikosta oikeanlaiset vibat! Mut kuten todettu, en mä sillä mitään vakavaa olis saanutkaan aikaiseksi. Joskus hahmojakin höpsöttää, ja tylsyyttä on hyvä tappaa olemalla vähän pöljä. Onneksi Otabekilla riittää tarpeeksi ymmärrystä Yurille ja tämän päähänpistoille

Kiitos sinullekin ihanasta kommentista! Se sai taas hymyilemään ♥

Nimi: Elossa olemisen taito
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Sirius

A/N: No niin, lopulta saan aikaan kirjoittaa parista, joka on pyörinyt mielessä pienen ikuisuuden. Tämä siis sijoittuu viidennen kirjan aikoihin, ja osia tulee olemaan viidestä kymmeneen, riippuu nyt vähän, miten tämä lopulta rakentuu. Jotenkin se, miten nämä kaksi inhoavat toisiaan niin perusteellisen syvästi, on aina ruokkinut mielikuvitusta siitä, mitä sen kaiken vihan takana on ja miksi muuksi se voisi muuttua. Ja näin ensimmäisen osan kirjoitettuani tajusin, että onhan Siriuksella ihan suomeksikin käännetty sukunimi, mutta meni jo. Johtunee siitä, että on tullut luettua sen verran englanninkielistä tavaraa, että Black ja Snape tulee luontevammin kuin Musta ja Kalkaros


1. Häpeä


Kalmanhanaukio näyttää lokakuun lopussa ankeammalta kuin vielä milloinkaan. Severus ajattelee päämajaa ja saa sen ilmestymään eteensä numeroiden 11 ja 13 väliin. Looginen osa Severuksen aivoista kamppailee edelleen ymmärtääkseen, miten talot voivat noin vain antaa tilaa valtavalle Blackin suvun rakennelmalle, joka ei ole talo pienimmästä päästä. Onko talon olemattomuus pelkkää harhaa? Siirtyvätkö talot oikeasti? Taikuus on kiehtovaa, hyödyllistä ja ihmeellistäkin, mutta tiettyä epäloogisuutta siinä on. Ehkä siinä piilee selitys, miksi taikajuomat ovat aina kiehtoneet Severusta taikuuden haaroista eniten. Niissä on järkeä, sellaisia syiden ja seurauksien suhteita, jotka avautuvat, jos osaa käyttää aivojaan.

Olipa päämajan mystisen ilmestymisen taustalla millaista taikuutta hyvänsä, hänen on pakko astua sisään. Sitä hän nimenomaan mieluiten välttäisi, mutta elämä on sarja kärsimyksiä. Niin hänen onnetonta elämää elänyt äitinsä opetti jo silloin, kun hän oli lapsi. Myöhempi elämä on vahvistanut äidin viisauden, eikä sen suurempaa kärsimystä olekaan kuin Blackin tapaaminen.

Miksi hän ei voi antaa Lupinin sudenmyrkkyjuomaa jollekin kiltalaiselle, joka ei vihaa Blackia sydänjuuriaan myöten? Miksei hän voi iskeä sitä Dumbledoren kouraan ja luottaa killan johtajan hoitavan homman? Mutta tietenkään Severus ei tee niin, koska hän on Dumledoren uskollinen lähettiläs, joka juoksee sinne, minne Dumledoren sormi osoittaa. Jos rehtori käskisi hänen tanssia alasti kasvihuoneen takana keskiyön pimeinä tunteina, hän luultavasti tekisi niin. Itseinho on ottamaisillaan hänet valtaansa, mutta inho saa paremman kohteen, kun Black ilmestyy eteisaulan toiseen päähän.

”Sinä”, Black sihahtaa niin hiljaa, että sitä tuskin kuulee.
Blackin äiti jatkaa nukkumistaan muotokuvaa peittävän verhon takana. Kerrankin hänestä on jotain hyötyä. Blackin äiti on ainoa, joka saa poikansa pitämään suun kiinni. Severus on kateellinen Walburga Blackille.

Severus viittaa keittiön suuntaan ja odottaa, että Black lähtee kulkemaan edeltä. Hän ei käännä vapaaehtoisesti selkäänsä Blackille eikä tämän sauvalle. On hänelläkin sentään jonkinlainen itsesuojeluvaisto. Sitä paitsi hän on venyttänyt onneaan vanhan vihollisensa kanssa koko syksyn. Vihjaus siellä, toinen täällä. Jonakin päivänä Black räjähtää kuin yliteholla käyvä painekattila. Odotus läikähtää hänessä ja yllättää hänet itsensäkin. Toisaalta viihde on näinä päivinä vähissä, ja olisi ehkä hauskaa pitkästä aikaa rääkätä ääliötä muutenkin kuin sanallisesti. Olisi virkistävää iskeä edes muutama kunnon kirous vanhojen aikojen muistoksi. Hän on sitä paitsi melko varma, ettei hän ole kironnut Blackia läheskään tarpeeksi usein, jotta he olisivat tasoissa. Black ansaitsee kaiken ja vähän enemmänkin.

Keittiö on talon huoneista ehkä siistein. Luultavasti siitä on kiittäminen Molly Weasleytä, joka ymmärrettävästi ei halua tehdä ruokaa hämähäkinseittien ja vuosikymmenten pölykerroksen keskellä. Jostakin syystä Molly vaikuttaa aina olevan se, joka joutuu kokkaamaan. Severus tekisi itse ruokaa mielellään. Se on aina tuonut hänen mieleensä taikajuomien keittämisen. Tässä talossa hän ei kuitenkaan raastaisi edes porkkanaa.

”Mitä asiaa?” Black äyskähtää heti, kun ovi sulkeutuu heidän perässään.
”Oletko ihan oikeasti noin yksinkertainen? Minä olen tuonut neljän kuukauden ajan saman liemen juuri ennen täysikuuta, ja sinä kysyt tuota joka kerta.”
”Anna se tänne sitten.”
”Jonkun olisi aika opettaa sinulle tapoja.”

Black puristaa käsiä nyrkkiin niin, että rystyset vaalenevat. Hänen sauvakätensä nytkähtää miltei tahdottoman oloisesti.
”Tapoihin ei kuulu kirota vierasta”, Severus jatkaa. ”Mutta ehkä sinä kuvittelet olevasi sellaisten pikkuseikkojen kuin kohteliaisuuden yläpuolella. Olethan sinä kuitenkin kunniallisesta perhees…”
”Turpa kiinni.”

Severus tuntee hymyn nykivän suupieliään. Black on niin helppo ja läpinäkyvä. Pari sanaa saa hänet menettämään malttinsa ja vähäisenkin järkensä. Olisipa hän ymmärtänyt jo koulussa, miten helppo Blackia on käsitellä. Niin itsevarmaa kuin Black aina esittikin, hänellä oli jälkikäteen ajatellen jo silloin joukko epävarmuuksia, joihin iskemisen hän teki naurettavan helpoksi. Nyt lojuttuaan 12 vuotta vankilassa hänellä on heikkoja kohtia enemmänkin. Myös itsevarmuuden kuori on kokenut niin monta kolausta, että sen riisumiseen ei tarvita näinä päivinä paljoa. Ja Severus tuntee vihollisensa. Hän tietää, miten heidät riisutaan aseista tai käännetään omat aseet heitä itseään vastaan.

Severus vetää kiirehtimättä pienen kristallipullon kaapunsa taskusta.
”Tule hakemaan.”

Black kävelee lähemmäs niin hitaasti, että jokainen askel näyttää vaativan erillistä päätöstä tai tahdonvoiman ponnistusta. Severuskin pitäisi mielellään etäisyyttä, mutta toisaalta Blackille lähestyminen on vielä vaikeampaa, ja juuri vaikeaksi hän haluaa Blackin elämän tehdä. Joskus, kun he ovat tarpeeksi lähellä toisiaan, Severus näkee inhon lisäksi myös aavistuksen häpeää tavassa, jolla Black välttää hänen katsettaan ja seisoo jäykkänä kuin routaiseen maahan isketty rautakanki.

He seisovat käsivarren mitan päässä toisistaan. Severus ojentaa pulloa ja pitää kiinni siitä vielä silloinkin, kun Black yrittää ottaa sen.
”Jos Lupinilla olisi ollut tätä parikymmentä vuotta sitten, olisitko yrittänyt tappaa minut omin käsin?”
Siinä se taas on. Häpeän välähdys, jota ei kätketä tarpeeksi nopeasti. Se on vahvempi kuin vielä milloinkaan. Severus nauttii joka sekunnista ennen kuin Black saa ilmeensä taas kuriin.

He erkanevat saman tien, kun Severus irrottaa otteensa pullosta. Black peruuttaa liemen kanssa kunnes törmää vastakkaiseen seinään. Severus naurahtaa hiljaa ja laskee kätensä sauvalleen vain nähdäkseen, mitä tapahtuu. Ilmeisesti häpeä vaikuttaa vielä sen verran, ettei Black ymmärrä tarttua omaansa.
”Oliko sinulla muuta? Jos ei, voit varmaan raahata niljakkaan olemuksesi helvettiin täältä.”
Puhekyky selvästi on ennallaan. Toisaalta, mikäpä Blackin hiljentäisi.

”Totta kai. En pidättele sinua enempää. Sinulla on varmasti paljon tekemistä”, Severus myöntelee ja nyökkää kohti pöydällä seisovaa tuliviskipulloa.
”Se, että minä olen jumissa täällä, ei ole millään tavalla minun vikani, ja sinä tiedät sen.”
”Tiedänkö? Oletko nyt ihan varma? Koska ennenkään kiellot ja määräykset ovat koskettaneet sirius Blackia, miestä, joka on sekä laiton animaagi että vankikarkuri?”

Sanat uppoavat maaliinsa täydellisesti. Blackin sauva osoittaa häntä ja sylkee valosuihkuja, jotka kimpoilevat hänen omasta kilpiloitsustaan ympäri keittiötä. Osa osuu vahinkoa tekemättä kiviseiniin. Jotkut pirstovat astioita avonaisilta hyllyiltä ja kaatavat raskaita tuoleja ruokapöydän ympäriltä. Black on hyvä, mutta raivo saa hänet jälleen kerran hätiköimään. Puolustuksessa on aukkoja, jotka Severuksen on helppo paikantaa ja hyödyntää. Pian ensimmäinen loitsu osuu, heti perään toinen. Hetkessä Black makaa estomanauksen jähmettämänä keskellä lasinsirpaleita. Yksi niistä on viiltänyt pintahaavan hänen poskeensa. Veritahrat ja sirpaleet saavat keittiön muistuttamaan pahemmankin kahakan näyttämöä.

”Koska sinä opit, että äkkipikaisuus ja harkinnan puute viitoittavat tiesi ennenaikaiseen hautaan?”
Black irvistää, mutta estomanauksen teho ei ole hiipunut vielä niin paljon, että hän pystyisi puhumaan, onneksi.
”Mitähän Dumbledore ajattelisi, jos tietäisi, että jouduin hyökkäyksen kohteeksi killan päämajassa?  Saattaisi vaikka todeta, ettei sinulle voi vastaisuudessakaan uskoa minkäänlaista vastuuta.”
Black yrittää epätoivoisesti liikkua. Severus tuhahtaa ja antaa taian raueta.
”Sinä teet tuon täysin tarkoituksellisesti”, Black syyttää noustessaan sirpaleiden seasta.
”nytkö sinä sen vasta tajusit?”
”Miksi?”

Ensimmäistä kertaa heidän keskustelunsa aikana Severus tuntee joutuvansa puolustuskannalle. Se ei ole miellyttävä tunne. Jotta tuntisin eläväni, olisi rehellinen vastaus, jota hän ei ehdottomasti aio antaa.
”Siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi. Onpahan sinullakin jotain miettimistä.”
Hän kääntyy poistuakseen, mutta Black syöksyy hänen ohitseen ja tukkii tien ovelle.
”Mikä sinua vaivaa?”
Severus tuntee halua potkaista Blackia, mutta sille tasolle hän ei vajoa. Se taso on varattu yksinomaan Blackin kaltaisille typeryksille, jotka kiihtyvät hetkessä ja tekevät mitä tahansa, mikä mieleen ensimmäisenä juolahtaa. Hän osaa optimoida iskunsa.

”Sirius”, hän pakottautuu sanomaan niin pehmeästi kuin pystyy ja laskee kätensä Blackin olalle. ”Minusta kun aivan tuntuu, että sinulla niitä ongelmia on huomattavasti enemmän kuin minulla.”
”Black jähmettyy ehkä yhtä paljon sanoista kuin yllättävästä kosketuksestakin. Severus livahtaa hänen ohitseen eikä jää odottamaan temppunsa vaikutusten lakkaamista.

Hänkin tuntee Sirius Blackin vaikutukset. Veri tuntuu kiertävän tavallista voimakkaammin. Jopa synkkä Kalmanhanaukio näyttää eloisammalta kuin alle puoli tuntia takaperin. Häpeä, jonka hän näki vilahtavan Blackin katseessa, uhkaa hetken hiipiä häneenkin, mutta viime hetkellä hän saa sen torjutuksi. Sitä paitsi hän on melko varma, että Blackinkin katse oli vierailun lopuksi kirkkaampi, enemmän läsnä.