Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Kiintoisa paritus veti minua puoleensa tässä tekstissä. Muistan kyllä lukeneeni sinulta Oliverista, mutta en Percylle paritettuna, joten tämä oli oikein virkistävä lukuvalinta! Pidän muutenkin kovasti tällaisista teksteistä, joissa ei tapahdu fyysisesti kovin paljon, vaan suurimmaksi osaksi tapahtumat keskittyvät hahmojen ajatuksiin tai vuoropuheluun. Niistä saa usein paljonkin irti esimerkiksi hahmojen persooniin tai keskinäiseen dynamiikkaan liittyen, ja niin tässäkin tapauksessa.

Hauskaa, miten rentona Oliver on koulu- ja huispausurakan jäljiltä! Vaikka hän on huispauskentällä usein aika intohimoinen ja energinen, hänelle on kuitenkin helppo kuvitella tällainenkin leppoisa puoli, etenkin kun kaikki on mennyt hänen näkökulmastaan hyvin ja voi vain nauttia olosta. Percyn puolestaan on helppo uskoa pohtivan ja puntaroivan asioita myös levollisina hetkinä. Tuo on hauska ja hyvin kuvaava yksityiskohta, että Percyn kosketuksetkin tuntuvat tarkoin harkituilta! Onneksi Oliver saa Percynkin rentoutumaan ja keskittymään hetkeen. Se on ainutlaatuista ja arvokasta, kun saa vain olla, murehtimatta mennyttä tai tulevaa. Juuri nyt kaikki on hyvin, ja edessä avautuu kokonainen elämä, joka kyllä kantaa sitä mukaa kun sinne astelee.

Vaikka Oliverin ja Percyn suhde vaikuttaa aika tuoreelta, tässä tilanteessa on ihanasti havaittavissa myös sellaista pysyvyyden tunnetta. Oliver vaikuttaa olevan vankasti sillä kannalla, että heidän on hyvä olla toistensa kanssa ja he myös aikovat pysyä yhdessä, ja se valaa minuunkin sellaista luottavaista, turvallista fiilistä. Tylypahkan päättymisen myötä on varmasti luvassa isoja elämänmullistuksia, mutta jonkin pysyvyyteen voi kuitenkin luottaa.

Kiitoksia tästä levollisesta lukupalasta, pidin! -Walle

Tervehdys kommenttikampanjasta!


Tämä ficci tuntuu jotenkin pidemmältä kuin on (mutta hyvällä tavalla!). Olet saanut lyhyeen kohtaukseen mahdutettua paljon taustatarinaa. Lukijalle tulee olo, että on lukemassa kohtausta pidemmästä tarinasta, mutta ei niin, ettei olisi kärryillä tai tuntuisi, että osa kontekstista puuttuu.

Sekä Harry että Draco olivat tässä hyvin canonille uskollisia, mutta kuitenkin pienellä aikuisuuden lisämausteella. Draco oli äksy ja epävarma ja Harry hiukan hukassa, mikä tuntui hyvin luontevalta tässä tilanteessa. Tykkäsin myös siitä, että Draco kutsui Harrya koko ajan mielessään Potteriksi. Niinpä niin, vanhoista tavoista on vaikea päästä eroon xD

Tässä oli paljon hyvää kuvailua, mutta mun ehdoton suosikki oli tämä ilmaisu

hulmahdus tavoitti hänen kasvonsa, minne se levitti punaa.

ihanasti ilmaistu!

Tämä oli ihana palanen ja lukisin mielelläni lisääkin siitä, miten näiden kahden suhde kehittyy. Kiitos tästä!

Äääää mikä fic 😭😭 Todella ihana, mut surku, niin että vihlaisee vähän rinnasta, koska voivoi Neville rukka :< Ei oo hänelläkään helppoa, elää vanhempiensa varjossa isoäidin odotusten ja paineiden alla, kun hänen haluttaisiin olevan jotain mitä hän ei ole. Hänen kaikki tuntemuksensa ovat siis ymmärrettäviä, ja häntä pystyy symppaamaan, vaikkei itse samanlaista kokemusta olekaan.

Katkeruus isää kohtaan oli vuosien mittaan hiipinyt salakavalasti Nevillen kimppuun, vaikka hän tiesi, ettei isä ollut koskaan muuta kuin rakastanut häntä ja halunnut antaa hänelle hyvän elämän.

Tää kohta varsinkin riipas sydämestä 😭 Hienosti kirjoitettu kyllä, kauniistikin, vaikka sisältö niin surkuisa onkin.

Tarinan loppukin oli kaikessa lohduttomuudessaan kaunis. Tekis mieli halata ja yrittää lohduttaa Nevilleä 🥺 Kiitos tästä lukukokemuksesta, hienosti kirjoitettu tarina, jossa olit hyödyntänyt sanalistaakin hyvin. Se ei ole mitään helppoa hommaa...

Sokerisiipi: Kiitos ihanasta kommentistasi! Mukava kuulla, että pidit tästä ja fiilaat myös tämän sisältöä. Luova työ on tuskaa, varsinkin kun jää jumiin omiin ajatuksiinsa ja epäilyksiinsä. Siitä on välillä tosi vaikea päästä eteenpäin. Mut ainakin mua omalla tavallaan lohduttaa, että muutkin omat samassa veneessä Voi ainakin jakaa tuskansa muiden kanssa.


Linne: Noooo parempi myöhään kuin ei milloinkaan Kiitos sullekin kun tulit kommentoimaan ♥ Sullahan hei joo toistuu Katulapsi-sarjassasi K-kirjain todella paljon, joten tää todellakin on laajempikin ilmiö. Ei kyllä mitään hajua, mistä se K aina tulee. Jonkun artikkelin muistan kyllä lukeneeni, semmosen jossa puhuttiin nimenomaan k-kirjaimen yleisyydestä Pitänee siis syyttää/kiittää k-kirjaimen kirouksesta koko suomen kieltä!

Lopulta valitsee sitten jotain joka kuulostaa täysin käsittämättömältä tai kymmenvuotiaan kirjoittamalta traagiselta heppatarinalta.

Apua, hajosin tälle 😂😂 Mutta hyvä vertaus!

Otsikko: Vie mut pois
Kirjoittaja: Violetu
Hahmot: Neville & perhe
Ikäraja: Sallittu
Genre: Tunnelmointi, angst
Haasteet: 12+virkettä XXI, Ime kappale tyhjiin 2

A/N: 12+virkettä on yksi suosikkihaasteistani, ja Nevillen perhe on viime aikoina noussut myös suosikki-kirjoitettavieni joukkoon.
Enjoy! Palaute ilahduttaa aina <3


***

Vie mut pois


Neville oli kypsä.
Jo lapsesta saakka hän muisti olleensa tuon tuostakin mieli maassa, kun häntä aina verrattiin mahtavaan ja legendaariseen Frank Longbottomiin.
Neville tiesi, ettei koskaan voisi voittaa isäänsä, yhtä hyvin kesäkukka voisi nousta maasta, jonka oli hyytänyt routa.

Kun Neville oli pieni, tarina isästä ja äidistä oli kuin satu, jonka mummi vaati saada kertoa aina nukkumaanmenon hetkellä. Tarina oli Nevillestä kuin sade; vaikka se virkisti ehkä luontoa kuivuuden keskellä, Nevillen se teki surulliseksi, kun hänen sukkansa kastuivat.
Tarina päättyi aina kelloon, joka pysähtyi samalla tavalla kuin Frankin ja Alicen ajatukset olivat pysähtyneet, kun nämä eivät kestäneet enää enempää kipua.
Mummi sanoi aina, että oli synti, että niin hyville ihmisille tapahtui jotain niin pahaa.

***

Neville käveli ikkunan ohi ja viittoi hänet huomanneelle isosetä Algielle, että hän ei ollut täällä.
Hän tarvitsi pienen hengähdystauon mummista, jotta jaksaisi olla elävä, kun loput isotädit ja isosedät saapuisivat joulunviettoon.

Lasinen enkeli heijasteli kynttilöiden valoa seuraavalla ikkunalaudalla, ja Neville pysähtyi hetkeksi ihailemaan sitä.
Kun mummi pelmahti sen ikkunan taakse, Neville joutui kumartumaan ja juoksemaan kyyryssä pihan poikki tallirakennukselle, ettei häntä huomattaisi.

Isän varjo oli leijunut Nevillen yllä jo ennen kuin hän edes ymmärsi, mitä se tarkoitti. Neville ei tiennyt kauanko vielä jaksaisi odottaa, että mummi näkisi hänet omana itsenään, Nevillenä, jonka ei ollut edes tarkoitus olla Frank 2.0.
Hänen pitäisi varmaan julkaista se sanomalehdessä vähän kuin kuolinilmoitus, tai kutsu valmistujaisiin. Jos Neville pitäisi sanamäärän maltillisena, kaksi kaljuunaa saattaisi riittää kuluihin.

Jos isä oli ollut muffinssi, Neville oli keksi, jonka mummi odotti kohoavan muffinssin lailla.

Katkeruus isää kohtaan oli vuosien mittaan hiipinyt salakavalasti Nevillen kimppuun, vaikka hän tiesi, ettei isä ollut koskaan muuta kuin rakastanut häntä ja halunnut antaa hänelle hyvän elämän.

Neville nojasi selkänsä tallin ovea vasten ja nosti verkkaisesti katseensa kohti tähtien täplittämää taivasta.
Hän veti villapaidan hihat palelevien sormiensa peitoksi, kietoi käsivarret ympärilleen ja antoi kyynelten tulla.


***