Larjus: Joo se on ihanaa huomata miten kirjoittaessa jotkut asiat jotka on vasta vähän aikaa sitten olleet täysin pimennossa itsellekin alkaa selkiytyä. Toki olen joitain juttuja etukäteen suunnitellutkin mutta osassa asioista luotan siihen että keksin kyllä jotain sitten kun sen aika tulee. Ja se on kyllä aina vaarana että jos lukee tekstiä jossa herkutellaan niin itsellekin tulee herkkuhimo  Kiitos jälleen kommentista, ne ilahduttavat mua aina suuresti.

---------------
Luku 13
Pimeitä unia

Alexia ei taaskaan näkynyt astuessani sisään koulun auditorioon. Hän oli mahtava ohjaaja, mutta yksi hänen huonoista puolistaan oli epäilemättä hänen taipumuksensa menettää ajantaju aina silloin kun hän teki jotain mistä piti, esimerkiksi suunnitteli ryhmän tapaamisia tai jutteli ystävilleen. Etsin vaistomaisesti katseellani Susania, jonka kanssa vietin yleensä luppoajan teatteriharjoituksissa. Häntäkään ei kuitenkaan näkynyt missään, mikä oli huomattavasti harvinaisempaa kuin Alexin myöhästely.

Joku heilautti minulle kättään oppilaiden joukosta selvästikin tarkoituksenaan kiinnittää huomioni. Käännyin katsomaan siihen suuntaan. Vilkuttaja oli se sama tyttö, jonka olin edellispäivänä nähnyt keskittyvän tiiviisti kirjoitustunnilla. Päätin mennä hänen luokseen, sillä Susan  ei ollut paikalla ja olin aina iloinen saadessani tutustua uusiin ihmisiin. Hän oli tietääkseni uusi koulussamme, enkä halunnut hänen kokevan oloaan yksinäiseksi ensimmäisinä päivinään.

”Hei Eleanor!” tyttö huudahti heti minun tultuani tarpeeksi lähelle.
”Ai, sinä tiedät nimeni”, sanoin hiukan hämmentyneenä, vaikkei siinä oikeastaan edes ollut mitään outoa. Minä olin suosittu puheenaihe koulumme oppilaiden keskuudessa, sillä monia sekä ihastutti että vihastutti se, miten avoimesti ja rohkeasti uskalsin olla oma itseni ja miten minua eivät muiden mielipiteet paljon hetkauttaneet. Mitähän tuokin tyttö oli minusta jo ehtinyt kuulla? No, tuskin ainakaan mitään erityisen kamalaa kun hän oli kerran ihan vartavasten seuraani hakeutunut.

”Joo, kuulin sen ohimennen jostakin eilen lounastauolla”, tyttö sanoi pirteästi. Samassa muistin, että olin nähnyt hänet pikaisesti unessani edellisyönä. Unen loppupuoli oli varastanut huomioni niin että olin melkein ehtinyt jo unohtaa sen merenneitounen jota näin aluksi. Tuo tyttö oli vilahtanut siinä ja sanonut jotakin sen päivän kirjoitustehtävästä. Nyt muistin sen niin elävästi, sillä hänen äänensä oli ollut unessa juuri sellainen kuin se oli silläkin hetkellä. En muistanut kuulleeni hänen sanovan mitään eilen, joten jäin pohtimaan mistä alitajuntani tiesi miltä hän kuulosti. Ehkä olin tiedostamattani kuullut hänen puhuvan vaikkapa käytävällä enkä vain ollut huomioinut asiaa sen kummemmin. Se tuntui todennäköiseltä, sillä hän ei lyhyen tuttavuutemme perusteella vaikuttanut olevan kovin ujoa sorttia.

”Minä olen Hazel”, tyttö esittäytyi hymyillen.
”Hauska tavata. Oletko sinä muuttanut jostain kaukaakin?” kysyin uteliaana. Koska harrastin teatteria kiinnitin usein huomiota pieniin yksityiskohtiin ihmisten käytöksessä, kuten esimerkiksi heidän puhetapaansa tai heidän käyttämiinsä sanoihin. Tämän tytön puhetyylissä oli jotakin mistä päättelin ettei hän todennäköisesti ollut kotoisin Lontoosta. Se myös muistutti minua etäisesti jostakin, vaikken heti saanutkaan päähäni mistä.

”Minä muutin tänne Lincolnshirestä perheeni kanssa. Äitini sai täältä töitä. Hän meni opettamaan englantia erääseen lähellä olevaan kouluun, ja sen lisäksi hän pääsi mukaan johonkin kuulemma erittäin tärkeän järjestön tai muun sellaisen johtamiseen”, Hazel selitti kohauttaen olkiaan sen näköisenä ettei oikein tiennyt mikä äidin töissä oli muka niin hienoa. Hänen jutusteluaan kuunnellessani ymmärsin yhtäkkiä mistä hänen puhetapansa minua muistutti ja minua alkoi väkisinkin hymyilyttää. Vuosia sitten draamatunnilla olimme harjoitelleet erilaisia aksentteja. Meillä oli ollut tehtävänä kuunnella radiokanavia eri puolilta Britanniaa ja yrittää sitten imitoida kuulemaamme. Se oli yksi ikimuistoisimmista ja hauskimmista asioista joita olin koulussa koskaan tehnyt.
”Mitä sinä virnuilet?” Hazel kysyi hämmentyneenä huomattuaan ilmeeni. En halunnut kertoa hänelle matkineeni hänen puhetapaansa juuri tämän samaisen ryhmän kanssa vuosia aiemmin, joten vaihdoin äkkiä puheenaihetta.
”Oletko sinä vanhassa koulussasi osallistunut näytelmän tekoon?” kysyin seuraavaksi.
”En, meillä kyllä oli draamaryhmä mutta silloin en pitänyt sitä lainkaan kiinnostavana. Nyt kuitenkin halusin kokeilla jotakin uutta kun aloitin muutenkin täällä vähän niin kuin kokonaan uuden elämän ja opinto-ohjaaja ehdotti että tämä olisi hyvä tapa saada uusia ystäviä”, hän kertoi innostuneen oloisena. Sen kuuleminen ilahdutti minua. Oli aina mukavaa kun uudet ihmiset innostuivat teatterista – jotkut kun tuntuivat pitävän sitä nolona nörttien harrastuksena meidänkin koulussamme.

”Mitäs täällä on meneillään?” kuin tyhjästä ilmestynyt Susan kysyi hengästyneenä. ”Minä kävin kotona päiväunille eikä kello soinut. Melkein myöhästyin! Onneksi Alexkaan ei ole vielä täällä.”
Silloin hän huomasi Hazelin ja tervehti tätä kiinnostuneen oloisena. Sitten hän iski silmää minulle erittäin vihjailevaan sävyyn.

”Mitä sinä oikein ilmeilet?” tuhahdin huvittuneena vaikka tiesinkin melko varmasti mitä Susanilla oli mielessään.
”Etkö sinä ole vielä kuullut millainen maine Eleanorilla on, Hazel?” Susan jatkoi kiusoitteluaan.
”En itse asiassa ole, mutta kuulisin siitä erittäin mielelläni”, Hazel totesi lähtien mukaan Susanin leikittelyyn. Minusta tilanne alkoi jo tuntua hiukan kiusalliselta, mutta onneksi Alex porhalsi touhukkaasti paikalle juuri sillä hetkellä ja pelasti minut Susanin jutuilta.

************ 

Savua oli kaikkialla. Sitä tuprusi ovien alta, seinien raoista ja jopa sisään ikkunoista, minkä ei olisi pitänyt olla edes mahdollista. Sen kitkerä haju täytti kaikkien nenät ja suut, mutta ketään ei silti tuntunut yskittävän. Koulun hälyttimet huusivat kuin viimeistä päivää ja korvissani soi.
”Olkaa rauhallisia, oppilaat! Älkää hötkyilkö!” neiti Jenningsin huuto kaikui luokassa mutta sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta paniikissa juokseviin ja huutaviin oppilaisiin. Minut oli vallannut karmea, lamauttava pakokauhun tunne. Siinä missä monet luokkatovereistani rynnivät ympäriinsä kuin päättömät kanat, minä ja muutama muu – Matilda mukaan lukien – olimme jähmettyneet paikoillemme kuin patsaat, kykenemättöminä minkäänlaiseen liikkeeseen. Jostakin päin kuului rytinää. Se kuulosti aivan siltä kuin joku osa rakennusta olisi juuri sortunut. Pian olisimme kaikki mennyttä.

”Miten me päästään ulos täältä?” viereeni ilmestynyt kymmenvuotias Aiden Lee kimitti. Hänen ei olisi edes pitänyt olla kanssani samalla tunnilla. Meillä ei ollut koulussa muita yhteisiä tunteja kuin teatteri, ja koska neiti Jennings oli luokan edessä sen täytyi tarkoittaa että olimme joko englannin tai luovan kirjoittamisen tunnilla.

Hetkinen. Miten oli mahdollista etten minä tiennyt millä tunnilla olin ollut kun tulipalo syttyi? Siinä ei ollut mitään järkeä. Oliko savu täyttänyt jo aivonikin niin etten pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin pakoa?

Tai sitten tämä oli yksinkertaisesti pelkkää painajaista. Sellaista painajaista jota olin nähnyt ennenkin.

Hyppäsin pulpetille turvaan juoksevilta oppilailta. Nyt kun olin ymmärtänyt tilanteen, pakokauhu oli tiessään. Yritin ajatella savun hälvenevän, mutta siinä metelissä en pystynyt keskittymään riittävän tarkasti enkä onnistunut siinä. Sen sijaan onnistuin kuvittelemaan itselleni niin paksut kuulosuojaimet, etten enää kuullut palohälyttimiä tai huutavien ihmisten ääniä. Oli sekin jotain. Päätin vain pysähtyä hetkeksi ja rauhoittua kunnolla ennen kuin tekisin mitään muuta. Jos ryhtyisin mihinkään vielä puoliksi paniikin vallassa saattaisin päätyä aiheuttamaan jotain ei-toivottua. Huomasin myös, että kun minä rauhoituin myös savu alkoi hiljalleen hälvetä huoneesta tuulen mukana.

Myös tämä uni, kuten näkemäni tulvapainajaisetkin, oli traumaperäinen. Ensimmäisellä luokalla, ollessani vasta kuusivuotias, silloinen kouluni oli järjestänyt paloharjoituksen johon oli pyritty savukoneiden avulla tuomaan mahdollisimman paljon realistisuutta. Meitä nuorimpia oppilaita se oli kuitenkin pelottanut niin paljon etten minä ollut ainoa joka siitä oli nähnyt painajaisia vielä pitkään tapauksen jälkeenkin. Vanhemmat olivat nostaneet siitä sellaisen metelin ettei savukoneita oltu enää käytetty sen jälkeen.

Pääni selkiydyttyä hieman muistin Matildan mahdollisen uniavaimen, jota olin aikonut tänä yönä kokeilla. Olin toivonut unessa vain jotenkin tietäväni miten uniavain toimisi. Jouduin kuitenkin kokemaan sillä saralla pettymyksen. Päähäni ei ollut ilmestynyt sivuja lukemastani maagisesta ohjekirjasta eikä muutakaan ylimääräistä tietoa. Sehän olisi ollutkin aivan liian helppoa.

Suljin silmäni ja yhtäkkisessä itseluottamuksen puuskassa hyppäsin alas pulpetilta suoraan tuulen kannateltavaksi. Hetken aikaa ehdin pelätä että putoaisin päistikkaa lattialle ja satuttaisin itseni, mutta niin ei käynyt. Sekunnin murto-osassa tunsin taas nyt jo tutuksi tulleen pyörityksen ja kuulin korviahuumaavan huminan. Ainakin tämän minä osasin jo hyvin ja itsevarmuuteni kasvoi koko ajan.

Ehkä ovi Matildan uneen oli avautunut minulle silloin kun otin tiimalasin käteeni. Jospa se ei vaatisikaan mitään monimutkaisia rituaaleja tai muuta vaikeaa, ajattelin toiveikkaana. Päätin vain ajatella Matildan uneen pääsyä silläkin uhalla että päätyisin taas seinien tukehduttamaksi.

Olin hädin tuskin ehtinyt aloittaa Matildan ajattelemisen kun tunsin ikään kuin liukenevani uuteen paikkaan. Tajusin seisovani jossakin suuressa tilassa, jossa oli melusta päätellen paljon muitakin ihmisiä. Olinko Matildan unessa? No, jos olin niin koin sillä hetkellä erittäin suurta tyydytystä siitä että kerrankin jokin oli mennyt suunnitelmieni mukaan heti ensimmäisellä kerralla.

Paitsi ettei ihan täysin ollutkaan. Nimittäin kun avasin silmäni en nähnyt yhtään mitään. Tuntui aivan siltä kuin silmieni eteen olisi laskeutunut jonkinlainen näkymätön verho jonka läpi en nähnyt mitään muuta kuin hiukan ylhäältä päin tulevaa valoa. Joku törmäsi minuun takaapäin ja horjahdin päin jotakin kovaa. Äskeisessä tulipalounessa tuntemani pakokauhu alkoi salakavalasti hiipiä takaisin pintaan kun tunnustelin kasvojani tuntematta mitään outoa. Vaikka miten yritin sulkea ja aukoa silmiäni, näköni ei palautunut. Mikä minulla oikein oli?

Tunnustelin varovasti ympäristöäni. Lattia tuntui olevan tehty jonkinlaisista laatoista ja käsiini osui useita lokerikoita joissa oli puiset ovet. Ympäriltäni kuului puheensorinaa ja ovien pamahtelua. Olinko minä jonkinlaisessa pukukopissa?

Minua pelotti hiukan vähemmän nyt kun olin hahmottanut ympäristöstäni edes jotakin. En kuitenkaan uskaltaisi liikkua minnekään ennen kuin näköaistini palautuisi – kyllähän sen olisi pakko palautua ennen pitkää. Niin ainakin totisesti toivoin.
”Miksen minä näe mitään?” mutisin itsekseni. Itselleni puhuminen auttoi välillä minua selvittelemään ajatuksiani, mutta sillä hetkellä siitäkään ei ollut hyötyä. En tiennyt mitä odotin. Ehkä sitä, että uni jotenkin vastaisi epätoivoiseen kysymykseeni. Sen sijaan siihen vastasikin nuoren pojan nenäkäs ääni.
”No olisiko vaikka siksi että tämä on sokeainkoulu? Ei täällä kuulukaan nähdä.”
 
****************

Vasta herättyäni tajusin räväyttäneeni silmäni auki unimaailman lisäksi myös todellisuudessa yrittäessäni epätoivoisesti saada näköäni takaisin. Olin suunnattoman helpottunut pystyessäni jälleen katselemaan ympärilleni huoneessani. En ollut koskaan ajatellut että sokeus voisi olla noin kamalan ahdistavaa.

En vieläkään ymmärtänyt mikä oli mennyt vikaan. Miksi olin yhtäkkiä menettänyt näköni unessa? Uni oli toki ollut Matildan, mutta vaikka hän ei nähnytkään eikö minun näköni olisi kaiken järjen mukaan kuulunut toimia tavalliseen tapaan? Aamulla päätin alkaa listata paperille asioita joita minun täytyisi mennä siihen salaperäiseen kirjastoon selvittämään, muuten olisin kohta niin syvällä kysymysten suossa etten enää ikinä pääsisi ylös. Olisi myös kysyttävä Matildalta miten sokeiden unet toimivat; mahtoiko näköaisti olla niissä mitenkään läsnä?

Olipa syy yhtäkkiseen unisokeuteeni sitten mikä tahansa, päätin etten yrittäisi mennä Matildan uneen enää ennen kuin olisin selvittänyt tämän asian. En todellakaan halunnut äskeisen kokemuksen toistuvan.

Muakin tosiaan kiinnostaa vastaukset muutamiin sun esittämistä kysymyksistä, nimittäin kaikkia en oo vielä ihan kokonaan itsekään suunnitellut.

Se on hauskaa kirjoittaessa, kun aina ei itsekään tiedä, mihin suuntaan hahmot tarinaa johdattavat Tsemppiä kirjoittamiseen ja ideointiin!

Mieleeni juolahti, että entä jos Matilda vastaisi jotakin raivostuttavan käytännöllistä, kuten vaikka että ottaisi hammasharjan. Voisikohan jonkun tyypin uniavain olla hammasharja?

Sehän oliskin voinut olla ihan kiintoinen twisti Mutta kyllä tiimalasi oli paljon persoonallisempi vastaus, ja kiva yksityiskohta/nippelitietoa Matildasta ja tämän elämästä noin muutenkin. Ja kyllä se selvästikin on hänen uniavaimensa, kun alkoi hohtaa hopeisena. Kiinnostaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä Eleanor aikoo tehdä, ja miten uniavainta käytetään noin ylipäätään.

Ja että vauvauutisia, hmmm... En voi olla miettimättä, onko asia kovinkin merkittävä juonen kannalta (vai onko se vain yksi tarinan taustalla tapahtuva asia johon mä heti tartun liikaa ). Ainakaan Eleanoriin ei pitäisi enää kohdistua lapsenlapsitoiveita. (Vähäks kans alkoi tehdä mieli suklaakakkua! Harmi kun mulla ei ole.)

Oi! Linnen suosituksesta tänne tupsahdin ja oi mikä ihana. <3

Siis voisin niiin hyvin kuvitella, että Percyn teini-ikä on menny tällaisenaan ohi. Tai ehkä teini-ikä on näyttäytynyt murjottamisena ja kirjoihin uppoamisena, mutta se on luettu väärin hmm. Kuitenkin ihanaa, että lähtenyt vähän hassuttelemaan, ja rakastin varsinkin tämän tekstin dialogia! Itse jotenkin sijoitin tämän joidenkin kokeiden jälkeen, esimerkiksi VIPit tai jotain muuta. Tiedätkö, että Percy havahtuu lukukierteestään ja on ihan että hetkinen, mihin hänen huispaava komistus on jäänyt matkan varrelta, ja haluaa vähän hullutella. Ja saada sitä lemmekästä huomiota...

Kiitos kovasti tekstistä, nautin tällaisesta fluffy-iltapalasta. ♥

- Syksy

Onpa legendaarista nähdä tämän ficin jatkuneen!  Pieni Harry on edelleen yhtä rakastettu ja ainutlaatuinen, minua jotenkin todella liikuttaa se, että toisin kuin alkuperäinen versio, tämä Harry on varttunut vanhempiensa hoivan ja hellyyden kukoistuksessa, niin suloista ja koskettavaa.

“Tiedän että toivoisit sitä, kulta”, Lily sanoi surumielisesti hymyillen. “Mutta ihmisten maailmassa moni kokee hänet pelottavana.”

“Niin kai”, Harry sanoi ja hänen kahdeksan mustaa silmäänsä alkoivat kostua. Tylypahkaan pääseminen oli ollut Harryn suurin unelma pikkupojasta lähtien ja enemmän kuin mitään muuta Harry toivoi, että hänen isänsä olisi voinut saattaa hänet junalle.

Tässä pienen hupaisan vireen kyllä antaa se, että Lily ei tunnu oivaltavan, että ihmisten maailmassa moni voi kokea myös Harry Hämäkäkinpojan hieman pelottavana. Niin hellyttävät kuin hänen kahdeksan mustaa silmäänsä ja karvaista jalkaansa ovatkin.

Ihanaa, ettei Harryn haavetta Tylypahkasta torjuttu vain siksi, että hän on hieman erilainen kuin muut oppilaat. ❤

Kieltämättä tämä sai toivomaan lisää jatkoa tarinalle. Toivon, että Harry ei joudu kiusatuksi, vaan että muutkin näkevät hänen erityisen ihanuutensa. Jospa jopa Dracostakin tulisi tämän Harryn kaveri, sehän voisi olla hänestä jopa aika siistiä. (Pohjimmiltaan nössö Draco ei varmaan uskaltaisikaan kiusata hämäkäkinpoikaa?  )

Tämä veti kyllä aika sanattomaksi. Kuvailu oli niin aitoa ja Ginnyn tunteet välittyivät lukijallekin todella voimakkaasti. Alkoi itseäkin surettaa ja ahdistaa ajatus että oma rakas koti yhtäkkiä hävitettäisiin jonkun minkälie talouskasvun vuoksi. Ja vielä enemmän suretti kun saatiin tietää että koko projekti oli täysin tarpeeton, kun vaan se olis ymmärretty aiemmin niin Kotikolon ois ehkä voinut pelastaa  :'(

Mieleen jäi mulle erityisesti tuo Harryn toteamus että Ginnyn koti on Godricin notkossa. Jotenkin oletin että Harrykin olisi ollut enemmän rikki Kotikolon tuhosta, olihan se hänellekin nuoruudessa tärkeä paikka ja Weasleyn perhe otti hänet melkeen kuin omakseen Tylypahkan lomien ajaksi. Mutta ehkä Harry on jo niin kyynistynyt kaikista kokemistaan vaikeista asioista ettei oikein tunne samanlaista tuskaa kuin vaimonsa. Tai ehkä se ihan tosissaan yritti vaan lohduttaa - aika huonoin tuloksin kylläkin.

Kiitos tästä tekstistä, se herätti paljon ajatuksia ja tunteita!