ESINÄYTÖS:

           TUOMIOPÄIVÄN MIEHET

 
 
 






Varo huppuun kätkeytyvää muukalaista yömarkkinoilla; sielujen sadonkorjuu saattaa vaania kaupunkisi yllä. 

Näin Valkyrian on kuullut ihmisten kuiskivan toisilleen ympäri maailmaa. He tulevat kuiden kalpeansinisessä 

valossa, niittäen surun uutisia.

      Aloríalaiset runosuonet kirjoittavat yhä lauluja ulottuvuussyklin mahtavimmalle perheelle, mutta eivät 

koskaan Valkyrianille. Sateen balladi nimettömiä hautakiviä vasten on liian äänekäs. Hiljaisuus, joka 

lankeaa menetetyn jalosukuisen jäljessä liian raskas. Joutsenelta pudonnut mies on vaeltanut kauan selkä 

punahehkuisten karkotussanojen kaivertamana, raahaten vain raadeltujen aaveiden verhoa viittanaan. 

Taisteluiden kaiut kirjovat sitä. 

     Huhut hänestä lävistävät neljä ulottuvuutta ja niiden tähtien välissä limittyvät kadut.

     Mies lasikuun valtakunnasta on pudonnut kauas kotoaan. Nyt mustarastasmaagilla on voimaa ja valtaa 

ja kuorensa, kylmä, kylmä Kahovát Kawanquanin linna. Syvistä juurista nousee totuus: tämä soturi on suvustaan 

erottuva nokitahra.   

     Valkyrian on aina vihannut Alorí Castaligtin mitäänsanomatonta lämpöä, joka lukkiutuu kuplaksi 

pyhällä merellä kelluvan saarekkeen ympärille – niin että alle jää mustan veden tähdistä kuvastuva

hartaanvalkea, kuolleen jumalan sydämelle rakennettu valtakunta. Nyt hän kulkee kaukana lapsuutensa 

marmorikaduista. Alempana. Saappaiden rautavahvikkeet pureutuvat jäähän vuorten varjossa, jossa 

roudan polku vie myrskykivilinnan raunioituneiden osien halki. Tornit ja lohkareet ovat murtuneita luita 

ja hampaita kuolonkankeassa maaperässä, talvipäärynäpuut tarraamassa suonimaisilla juurillaan niiden 

ympärille. Yllä kaartuvalla kristallitaivaalla liitelee kirkkauden vangitsema kotka. 
 
     Kun lyhdyt hiipuvat, eikä mitään ole jäljellä, mustat korpit tikareineen tulevat viemään sinut kotiin.

     Hallan kukinnot sekoittuvat mustiin hiuksiin. Metsästysjousi painaa selässä ja puoliviitta roikkuu toisen 

olan peittävänä, kun Valkyrian harppoo kohti puiden seasta kohoavaa katedraalin luurankoa. Kasvoja ei 

näy; ilmeen kätkee tuulenreuhtoman takin ja manttelin väriin sopiva kolmikolkkahattu. Sen nokka 

muistuttaa jotain hirveää; se on kuin ruttomaskin. 

     Jos näet käyrän siluetin, sulje silmäsi ja rukoile Isä Yönkoittoa. Mitä ikinä teetkin, älä katso heitä.

He kantavat kalseita valoja, jotka tuovat ikuisen unen yllesi. 
 
     Huhuja, huhuja killasta, joka on noussut Hallasthårin muinaistomuisista varjoista. Valkyrian

rakastaa niistä jokaista; hän rakastaa niitä salamurhaajia ja heidän kierreteräisiä hyökkäyksiään pahaa-

aavistamattomien vihollisten kimppuun. Verilöylyjä, joita pyhimykset järjestävät petturiperheiden 

illallisjuhlissa, sillä hylätyssä pohjoisessa pyhimykset ja salamurhaajat kulkevat samoissa kengissä. Ne,

jotka kestävät kylmyyttä ja karuutta ja rukoilivat ylempiä pyhimyksiä, rukoilevat samalla tajuamattaan

Sielunpolttajien kiltaa. 

     Heidän rukouksensa kaikuvat salamurhaajille. 

     Älä puhu koleille killanmiehille myrskykivisaleissaan. Mikään tuli ei tuo takaisin heidän armoaan.
  
     Se kaikki on tietysti oikein mainiota, mutta Valkyrian ei kykene unohtamaan viimeistä kertaa, 

jolloin saapui arkkijoutsenen selässä mustan tähtimeren poikki. Silkinvalkeat kaulahöyhenet sormien 

välissä, korvissa kirkas kotiinpaluulaulu, jonka kaikki aloríalaiset oppivat. Kaikki se ilmeisesti liian 

puhdasta hänen kaltaiselleen tahriintuneelle pojalle. Valkyrian ei ole enää poika, ja jopa mieheksi 

väittäminen on kiistanalaista. 

     Jos näet heidän punamerkkinsä ovessa, juokse. 

     Veriharakoiden nokat iskevät tuhkapuiden oksille hirtettyjä ruumiita sairastavan universumin 

rytmissä. Petturit tuomitaan siellä. Joillakin köysistä roikkuvista tai maassa kyyhöttävistä, nuolen 

lävistämistä ruumiista on yhä ruttomaski kasvoillaan. Tuomittujen viimeinen valinta koostuu kahdesta 

vaihtoehdosta: nuoli tai köydensilmukka. Punaiset jalanjäljet johtavat aukion keskelle ja sieltä pois. 

     Siinä edessä se nyt kohoaa: Rangaistuksen katedraali. Valkyrian vilkaisee taskukelloaan. Tuomio ei 

saavu koskaan myöhässä.  

     Vielä vuosikymmeniä sitten kaikki oli toisin.
     
     Oli syyskuun viimeinen päivä, kun miehen varjo saapui ihmisten maailman savuiseen suurkaupunkiin. 

Hän oli pukeutunut outoon hattuun ja iski eläintieteelliseen museoon ensimmäiseksi. Oravat ja närhet, metsämurmelit ja 

mustarastaat heräsivät lakatuilla puujalustoillaan, ja niiden kylmiin luihin syttyi elonliekki.

     Vuorilta saapuva tuuli huokuu mestaussalin holvikatossa. Ruttomaskinen väkijoukko odottelee 

öljyntummana ulappana, että Valkyrian kiipeää salamaniskemän alttarin eteen puhujankorokkeelle 

hatun takana riippuva oravanhäntä heilahtaen. 

     ”Tervetuloa, perheeni.” Koko sisäpiiri on kutsuttu. Seitsemän varjoa väijyy alttarinperän pylväiden

välissä. ”Kiittäkäämme ensiksi niitä, jotka suovat mahdin minun ja seitsemän siunatun korppini suoniin… 

johdattavat Yöttömän Yön Temppeliherramme… kiitos. Yö pitää salaisuuden. Vario noctia secreta.” 
   
     ”Lunar daemonis”, vastaavat ruttolääkärit.

     Aamu oli ollut enimmäkseen normaali: ei mitään enteilemässä muukalaisen saapumista kuumemuurin, epäuskon ja 

hyvin vanhojen voimien piilottamasta todellisuudesta. Myrsky oli kuitenkin kiehunut pinnan alla jo vuosia. Tänään oli 

päivä, jolloin muuan mies oli saanut tarpeekseen sivistyneestä elämästä. Hän aikoi irtautua siitä pamahduksen 

saattelemana.  

     ”Ihmisyyden syksy lähenee. Sielujen Sadonkorjuu on alkanut jälleen, jotta voimme maksaa velkamme 

Norrvarialle. Vanhan täytyy loppua, ja tämänkin maailman on kohdattava perikato alkaakseen jälleen 

uutena. Pian murtaudun vapaaksi kirouksesta ja sopimuksesta, jotka sitovat minua – silloin voin  

henkilökohtaisesti johdattaa meidät muutoksen ja jälleensynnyn näytökseen, joka on tuleva.”

     Valkyrian liikkui vikkelästi. Kukaan ei havainnut hänen seisovan kaaoksen kulissien takana vetelemässä naruista 

ja ohjaamassa hautajaiskellojen soittoa seuraavia tapahtumia, kun juhlavieraat laskivat vanhan sairaan pormestarin 

lepoon veitsenhymy selässään. Wangardén ihmismassat menossa päivittäisiä menojaan hauraassa aamuhämärässä eivät 

vielä aavistaneetkaan, että kaupungissa oli irrallaan kurssiltaan sinkoutunut komeetta.

     ”Minä, jumalten kiellettyjen lasten ruumiillinen ilmentymä, olen vielä tämän ulottuvuussyklin

vapahtaja. Kauan on koleus levinnyt kerran loisteliaan yhteiskuntamme pölyissä. Kauan ovat 

kaupunkimme kasvaneet näkemättä esi-isien tähtien kirjoituksia ja juhlatemppelit pysyneet valottomina. 

Jumalat ovat olleet poissa niin kauan, että heidän ikiuneen laulamansa hirviöt alkavat heräillä. Aion 

jälleenrakentaa sortuneen, palauttaa vakauden ja repiä eteemme paratiisin, jonka soturit ansaitsevat.” 
 
     Pokeripeli lamppujen säihkeessä päättyi pöytään iskettyyn ässähaihin. Synkkä patakuvio ja ristin apila tuntuivat 

enteilevän pahaa, herttasydän ja ruutu loimottavan veren etiäistä smaragdinväristä pöytää vasten. Lasi palavaa 

katkeraa auringonvaloa lämmitti Valkyrianin kurkkua, ja hatun varjoon piirtyi hymy. Hän oli nuoruudessaan vanha, 

tai vanhuudessaan nuori – sitä oli hankala määritellä. Hän näytti valveelta uinuvan iäisyyden virrassa, ajan ja 

olevaisuuden liikkeeseen tiukasti paikoilleenjuurtuneelta itkupajulta.

     ”Siinä missä Arkki rajoittaisi ulottuvuussyklin evoluutiota ja asettaa kieltoon epäpyhäksi väittämänsä 

vol halakin, minä näkisin meidän kehittyvän – etsivän vastauksia nurjien akaasien mahdista.” Valkyrian ei 

voi uskoa, että he kehtaavat kieltää vol halakin. ”He tuomitsevat voimani – aivan kuin heidän omia, 

pyhiä akaasejaan ei voisi väärinkäyttää.”
 
     Yleisö karjahtelee kannustavasti.

     ”Mitä hyötyjä Yötön Yö toisikaan meille kaikille! Voisimme jopa tarjota lääkettä kolheriin, jonka 

kosketus on niin kauan vajuttanut soturejamme pyhästä syntymäoikeudestaan.”    
 
      Yläkaupungilla hienoimmassa konserttisalissa orkesteri soitti Valkyrianin suosikkisävellyksiä. Se oli hyvä päivä 

lähteä. Hän jättäisi viimeisenä lahjanaan Wangardélle päivän pullollaan ihmeitä, jotka kirjata historiaan.

     ”Westar Avén ei auta meitä, eikä tule auttamaan Kal Yariskaan. He tekevät meistä jälleen vihollisensa. 

Mutta emme tarvitse muiden Neljännesten apua”, Valkyrian suoristaa ryhtiään, ”niin kauan kun meillä 

on toisemme, Temppeliherrat ja pyhä tarkoitus puhdistaa ja jälleenrakentaa kotimme. Me hävisimme 

Varissodan, mutta Mustarastaan sota on yllämme, ja tällä kertaa meistä kirjoitetaan voittajina.” 

     Keskipäivän aikoihin ulkonaliikkujat kokivat yllätyksen, kun kaupungin kuuluisa vanha suihkulähde alkoi 

purkautua kuin tulivuori sylkien rahaa hyökyvänä patsaana kohti taivasta. 

     ”Koittaa päivä, jolloin kilpi kaatuu, pohjoinen voi taas hyvin ja te voitte kutsua itseänne aatelisiksi.”

     Ihmiset kirkuivat kauhusta ja haltioissaan, kädet ojennettuna kohti kolikkojen sadetta, joka solisi välkkyen alas.

     ”Merkkiäni kantaessanne teidän ei tarvitse pelätä.” Valkyrian nostaa punaista korpin leukaluuta, joka

riippuu V-kirjainmaisena hänen hihaan piilotetusta vakauttimestaan; esineestä joka on kuin synkeä halkeil-

lut lumisadepallo obsidiaanista, tuhkasta ja savusta. Ruttolääkärit näyttävät omansa. Tahdistetun 

liikkeen kohahdus kaikuu katedraalissa. ”Yhdessä selviydymme, ja jos moinen voima tulee tarpeeseen, 

meidän perheemme on viimeinen seisaallaan.”

     Hetki kultasuihkun jälkeen salissaan soittava orkesteri alkoi haistaa palaneen käryä. Harmaa- ja pulleapartaiset 

trumpetistit ja elegantteihin mekkoihin pukeutuneet viulunsoittajat ehtivät tuskin reagoida. Sillä sekunnilla, kun haju 

täytti heidän sieraimensa, viulut, flyygeli, sello, jopa vaski-instrumentit, joiden ei olisi pitänyt mitenkään olla tulenarkoja 

roihahtivat liekkeihin.

     ”Ja kun murskaamme ne, jotka yrittävät tukahduttaa ulottuvuussyklin edistyksen – kun sota päättyy – 

palkitaan teidät mitä hienoimmilla lahjoilla. Kartanoita ja maata, nurjien akaasien salaisuus kaikkien 

käyttöön.” Valkyrian päättää puheensa hymyyn. ”Rakennamme uusia kirkkoja ja monumentteja, jotta 

historia ei milloinkaan unohda saavutuksiamme tällä uudella, kyriaanisella aikakaudella.” 

     Ruttolääkärit osoittavat suosiotaan, ja uusi aika polkee paikallaan. 

     Kaviaari oli maukasta: Valkyrian nyökytteli ja upotti seuraavaksi haarukkansa tuhtiin rapuun. Viimeinen 

ateria. Rauha oli asettunut hänen nuorekkaaseen mutta muinaiseen olemukseensa, kun hän istui ja odotteli, että jokainen 

huolella organisoitu juoni toteuttaisi ulkona itsensä. Valkyrian siemaisi punaviinitilkan loppuun ja antautui sitten 

ravintolan pöytiä, aterimia ja ihmisiä riipivään myrskypuhurimaiseen kamppailuun. Hän ei jättänyt ketään henkiin.

     ”Valvokoot Temppeliherrat polkuanne.” 

     Ruttolääkärit tervehtivät häntä pienellä kumarruksella, käsi sydämellä.  
 
     Täsmälleen kello 12:15 eläintarhan portit liukuivat auki, ja meripihkaturkkisia tiikereitä hiipi vapaina ja eksyksissä 

kaduille kirkuvien ihmisten laotessa tieltä. Kasinolla ruumiita lojui biljardipöydillä ja kiillotetuilla lattioilla hämyisän 

valaistuksen heijastuessa verilammikoista, unelmat ja savukkeet murhattuina. Valkyrian oli jopa palkannut 

karnevaaliseurueen huuhtoutumaan läpi kaupungin kuin monivärinen juhliva, mellakoiva joki kansalaisia tuolloin

vielä halvoissa valkeissa paperiruttonaamioissa. Yksi kerrallaan hän kulki läpi lempipaikkojensa ja tönäisi liikkeeseen 

kaikki suunnittelemansa kaaoksen spektaakkelit, tai katseli varjoista, kun ne kävivät toteen.  

     ”Aivan, yhtenäisyys… se on tärkeää näinä päivinä. Mutta mitä niistä, jotka epäonnistuvat lojaalina

pysymisessä? Heistä, jotka uskaltaisivat”, hän käännähtää hahmon puoleen, joka on kyyristynyt alttarin-

takaisen pylväikön varjoon, ”pettää perheensä vähäisestä rahapussista ja ryhtyä vakoojaksi viholliselle?”  
 
     Oli useita ikävämmän kategorian sanoja, joita Valkyrianiin yhdistettiin.  

     ”Juonimista terra dominia ja Yöttömän Yön Temppeliherroja vastaan ei tulla sallimaan. Silloin tällöin 

on asetettava esimerkki, ettei kukaan muu eksy yhtä pahasti tieltään.”

    Vain harva siinä maailmassa kuitenkaan tiesi, kuinka irvokas totuus todella olikaan.

     Parissa sekunnissa Valkyrian vetää jousen selästään. Jänne tiukkuu ärtymystä, kun hän kiristää sen 

äärimmilleen taakse. Tähtää nuolenkärjen kahlittuja ranteitaan kohottelevan petturin sydämeen. 

     Heille mies teatterin valoissa, kasinoiden pelisaleissa, Eiffel-tornissa, Vatikaanin arkistoissa ja maailman-

johtajien illallisvieraana viskilasillinen kädessään oli vain yksi kallistakkinen karmija lisää. 

     ”Ole kiltti! Anna armoa…”

     Mutta Navalkyrjan… Navalkyrjan oli jotain muuta.  

     ”Näiden taivaiden alta ei löydy armoa”, hän sihisee, ”ei niille, jotka pettävät luottamukseni.” 

      Pelkkä kuiskaus Valkyrianilta saattoi hiljentää kokonaisen huoneen ja allekirjoitus kirjeen alalaidassa saada 

korkeimmatkin pomot hikoilemaan kravateissaan. 

     Suhahdus. Rautakärki lävistää kahlitun soturin sydämen. Hän nytkähtää nuolen voimasta. Kamppailee

tasapainon kanssa. Sortuu veltoille polvilleen, kuin rukoukseen. Veri hyökyy rintaan. 

     Kukaan ei tiennyt mistä hän tuli, vaikkakin moni oli salaa sitä mieltä, että vastaus saattoi hyvinkin olla jokin 

löytämättä jäänyt, kirotun entisaikain vainajan hautaholvi.

     Korppinaamioinen yleisö ei päästä äännähdystäkään. Harmaatukkainen vanki kähisee viimeiset 

sanansa punaisen pyrkiessä huulille. 

     ”Veljeni löytävät minut, tai joku muu… he saavat tietää, mitä teit minulle… niin monille muille…”

     Nauru räpiköi Valkyrianin rinnassa. Se muistuttaa jostakin. Siitä harakasta. Aivan kuin se sotkuinen 

olento märkine, repsottavine siipisulkineen, joka ryömi akatemia-aikoina Valkyrianin veitsen 

varastaneen pojan suusta. 

     ”He eivät koskaan saa tietää. Etkö ymmärrä? Vario noctia secreta.” 

     Petturivanki romahtaa nuolen lävistämänä alttarin eteen eikä liiku enää. 

     Useimmat eivät aavistakaan, kuinka helposti Arkin profeetat saattaa maksaa sylkemään mitä

mystisiä viestejä haluaakaan ihmisten kuulevan. Syy on yksinkertaisesti se, että aloríalaiset lähettävät

harvoin ajatuksen arvoisia unia, ja profeettojenkin täytyy syödä. 
  
     Profetiat – mikä kullanarvoinen väline poliittisessa kampanjoinnissa. Kuinka useita seuraajia

Valkyrian onkaan saanut vain laskemalla vesille pikku ennustuksen, joka sattuu mainitsemaan hänen

kuvaustaan vastaavan miehen maailmojen sankarilliseksi pelastajaksi. Kun ajat ovat kovat, pohjoisen

mustarastas tuo huomisen lupauksen. Valkyrian sattuu yllättäen kantamaan kauluksessaan hopeista 

mustarastaskorua.

     Valkyrian kääntää selkänsä, ja seitsemän ruttolääkäriä erkanee pylväsvälien varjoista poimimaan 

ruumiin. Jos Muusan kullanhohtoinen hahmo vielä kuiskisi Valkyrianin mielessä ja vilkuilisi hänen olkansa 

yli, peilaisivat sen utuiset silmät surua. Mutta Muusaa ei ole. Se oli viimeinen este seisomassa hänen 

ja yöttömän yön välillä. Toisinaan hiljaisuus häiritsee Valkyriania. Silti, fyysisen maailman mustarastaat 

pitävät hänestä ehkä enemmän kuin lapsuuden sieluneläin, joka on lentänyt ikuisesti pois.  

     ”Jatkakaa taistelua, pyhät soturini. Pian jumalanne on vapaa liittymään joukkoihinne.” 
 
     Valkyrian oli kietonut koko vieraan maailman pikkusormensa ympärille. Sinä päivänä tuo maailma pyöri liian 

kovaa. Liikenne syöksyi ohitse meluisana ja hänen vaikutusvaltansa ulottumattomissa virtaavana vuoristopurona, 

päätä särkevän hajuisena sellaisena. Vain yksi osa maisemasta ei pyörinyt liikkeen mukana.

     Hän seisoo – yhtä aikaa muistonsa kadulla ja salissa. Ruttolääkärit valuvat mustana massana ulos 

Rangaistuksen katedraalista, mutta Valkyrian pysyy yksin alttarisaarekkeella. Lattia näyttää ryömivän, 

olevan liikkeessä, sekoittuvan vanhaan mielikuvaan eteenpäin ryömivästä metallin ja valon saastepurosta. 

Siitä samasta, jonka hän yhä toisinaan kuulee ärjyvän painajaisissaan. Ne poikkeavat harvoin yhdestä 

kauhusta; siitä jossa koko maailma kastuu verestä. Unet värjäytyvät vuosi vuodelta punaisemmiksi. Ja se 

on hänen omaa syytään. 

     Tähdensiemen pysyy alttarilla, jota teloitusveri yhä juovittaa, ja alttari on ainoa liikkumaton kohta 

ruttolääkäreiden loittonevan meren jälkimainingeissa. 

     Hän seisoskeli kadun varrella kaiken valon imevässä historiallisen näköisessä puvussa ja takissa, joka oli kuin itsensä 

räyhänhenkien varjosta leikkaama. Hän katseli suurkaupungin silmiä puukottavaa välkettä, kuunteli tähdenlentona 

ohikiitäviä musiikin säveliä, joita valui ulos vierestä kaahaavien autojen ikkunoista, ja jokainen tuikahdus viiltämässä 

utuista mieltä muistutti Valkyriania hänen tappamiensa päivänkehrääjien poishiipuvista sieluista.  

     Tähdensiemenet ovat voimakkaita. Tähdensiemenet ovat kauniita. Ja väärälle tielle eksyessään

he upottavat valtakuntia. 

     Valkyrianin kasvojen nuoruus ei heijasta sisäistä väsymystä, ei vuosien painoa. Hän on nähnyt 

kaiken mitä siellä alhaalla on nähtävää, ottanut kaiken mikä siinä oudossa maailmassa on kiinnostavaa, 

mutta kotoa karkotuksen haava vaivaa häntä aina vain kirvelevämpänä. 

     Häpeä on vaikein tahra pestä pois. 

     Olisi ollut helpompaa menehtyä siinä tunnelissa, jossa hän seurasi mustarastasta loputtomilta

tuntuneiden öiden ajan. Olla löytämättä koskaan ulos. 

     Karkotus. Eksyminen. Harhailu.  

     Hän on eksynyt outoihin, hyönteisittömiin valoihin ja harmauteen, jota hän ei ymmärrä. Siinä

betoniviidakossa alkulähteen puuttuminen kummittelee iäti lohduttomana. 

     Wangardéssa on kerran elänyt oma taikuutensa. Niin kauan sitten, että se on hukkunut unohduksiin

ja salaisuudet joutuneet kadoksiin aikaan. Vain pyramidit ovat jääneet. Hiljainen muistutus muinaisesta

mahdista, jonka haipuminen on jättänyt maailman kylmäksi. Tänään ulottuvuudessa rätisee vain 

otsoninkatkuinen sähkö, ukkonen, jonka nämä tietämättömät ihmiset ovat kesyttäneet seiniensisäisten 

kuparijuurten verkostoihinsa. Planeetta repeytyy nyt heidän säälimättömien koneidensa kynsissä. 

     Muukalainen seitsemän nuolta selässään ilmestyi yllättäen, kuin todellisuuden halkeamasta vaeltanut 

aave. Nyt se aave pukeutuu vain kalleimpiin silkkeihin. Hänen silmissään on eksyneen villi koiran katse; 

pakoreittiä etsivän, tuomitun miehen ilme.   

     Auttakaa minua. Antakaa jokin merkki. 

     Ei ole jumalia häntä auttamassa. Nekin ovat hyljänneet kaikki kauan sitten.  
 
    ”Minne seuraavaksi, herra?” Meluisan baarin edessä odottelee viininvärinen Jaguaari. Valkyrian tulee 

kuskin avoimen ikkunan kohdalle: ilmaan kiemurtelee silkkipukuun ikävästi pinttyvä pilvi tupakansavua. 

”Odotapa hetkonen, tuo hattu… se jalokiviliikkeeseen iskenyt mies…”

     Valkyrian hymyilee ja vetää kananmunankokoisen smaragdin hihastaan. Hetken päästä ikkuna liukuu

kiinni, smaragdi lentäen viime sekunnilla ulos, ajaja asfaltilla, Valkyrian ratissa. 
 
     Moottori hyrisee. Taivas riippuu matalalla pilvenpiirtäjien yllä. Se on yhtä harmaa kuin renkaiden

alla kiitävä asfaltti. Ilotulitteet ovat myöhässä. Alkaa sataa. Valkyrian vääntää särisevän radion täysille. 

Puristava tyhjyys hänen sisällään vaikuttaa kasvaneen viime päivinä. Tuolta se tuntuu, tuolta sähköiseltä 

rätinältä.
 
     Hän kaartaa moottori ärjäisten risteyksestä vasempaan, ajattelee niitä muutamaa hyvää muistoa, jotka 

hänellä vielä on jäljellä ja painaa kaasua. Sataa rankemmin – pisarat iskeytyvät kasvavalla väkivallalla

tuulilasiin. Ja siellä jossain veden lomassa välähtävät kaikki ne kuolleet silmät.

     Nopeusmittarin ampaistessa kolminumeroisten lukemien puolelle Valkyrian tuntee hetken ajan 

leijuvansa jossain pilvien yläpuolella, ennen kuin tie loppuu hänen altaan.

     Iloinen kappale radiossa ei pääty silloinkaan, kun Jaguaari syöksyy keula edellä suihkulähteen

solinaan. Hitaasti, kuin aika jumittaisi hetken lasinsirpaleet, marmorin- ja metallinkappaleet räjähtävät 

pisaroiden sekaan. Todellisuudessa aika hidastuu vain Valkyrianin mielessä. Ilotulitteet syöksyvät nyt 

taivaalle paukkuen kullan, purppuran ja jaden väreissä.
 
     Hänet havahduttaa hereille elämä tuulilasin läpi suihkuavan veden muodossa. Joku loksauttaa 

käsiraudat Valkyrianin laihtuneisiin ranteisiin.
      
     ”Herra Valkyrian! Olette pidätetty aseiden hallussapidosta, viidentoista henkilön kylmäverisestä 

murhasta, kirkon poltosta, pankkiryöstön yrityksestä ja hedelmätorivarkaudesta. Kaikkea sanomaasi 

voidaan käyttää todisteena sinua vastaan…”

     Mutta Valkyrian on poliiseille liian liukasliikkeinen. Kukaan ei jälkeenpäin osaa selittää, kuinka hän

pääsi livahtamaan. Ennen lopullista katoamistaan Wangardésta hänen saattaa kuulla soittavan epävireisiä 

pianoita unohdetuissa antiikkiliikkeissä kaduilla, joilla enää vain syksy vierailee.  

    Se katumuksen päivä jää hänen viimeisekseen ennen suurta kylmyyttä. Tuon päivän jälkeen Valkyrian 

ei kadu mitään pitkiin, pitkiin aikoihin. Seistessään kaukana pohjan muistosta Valkyrian hymyilee 

itsekseen lumiläikän saartamana, pitkät mustat hiukset tanssien rosoisilla yön matkalaisen kasvoilla. 

Miniatyyrimustarastas liihottaa ympyrää vakauttimen halkeilleessa lasipallossa. Nuolenlävistämää 

ruttolääkäriä kannettaan pois, ja tuuli tuoksuu tulevaisuudelta. 

     Hän muistelee synnyinpaikkaansa Alorí Castaligtia. Sen yksinäistä kiekkoa keskellä loputtomuuden 

mustaa ulappaa, johon neulamaiset tornit ja niiden yllä yhtä lailla kirkkaina hohtavat tähdet heijastuvat. 

     Valkyrian tahtoo nähdä ne valkoiset seinät murskana.