Tämä oli tosi mielenkiintoinen. Päätin alunperin alkaa tätä lukemaan, koska Lucius on hahmo josta en hirveästi ole lukenut. Se on kiinnostava hahmo sinänsä, että vaikka onkin kuolonsyöjä ja kirjassa näytetään lähinnä just sitä hänen pahaa puoltaan niin oikeasti hän myös välittää paljon perheestään ja olis valmis tekemään heidän puolestaan mitä tahansa.

Erityisesti tykkäsin tässä Luciuksen ja Narcissan suhteen kuvauksesta. Itsekin olen ajatellut että vaikka suhde onkin järjestetty niin kyllä he sitten jossakin välissä on oppineet rakastamaan toisiaan. Narcissasta oli muutenkin mielenkiintoista lukea, sillä hän kuuluu niihin hahmoihin joita vähemmän ficeissä näkee, tai jos näkeekin niin yleensä sivumainintana vaan. Ite kuitenkin Narcissa (ja Mustan sisarukset muutenkin) kuuluu suosikkihahmoihini ja heistä ehdottomasti kyllä mielelläni lukisin paljon enemmänkin.

Olit myös saanut tuon aatelisen jäykän tunnelman hyvin esille siinä miten otetaan sitä perhekuvaa ja siinä pitäis osata olla juuri oikein. Ja myöhemmin sitten kun Lucius on juhlissa joissa tutustuu Narcissaan, sain selkeänä mieleen sellasen seurapiirijuhlatunnelman vaikkei sitä tässä hirveesti kuvailtukaan. Jonkun yllä olleen kommentoijan Downton Abbey -vertaus oli omasta mielestäni aika osuva.

Kiitos tästä! Tämä on loistava osoitus siitä, miten pitkän tarinan pieneen sanamäärään voi saada mahtumaan jos kirjoittajalla on taitoa.

2. Yksinäisyys

Aamut ovat pahimpia. Iltaisin voi teeskennellä, että päivä on ollut tavallinen, sellainen, johon sisältyy kaikenlaista – tekoja, ihmisiä, paikkoja… Voi mennä nukkumaan ja kuvitella, että elämä on normaalia. Öisinhän nukutaan, eikä hän ole ainoa ihminen lukittautuneena taloonsa ilman yhtäkään ihmistä ympärillä.

Jos käy tuuri, kiltalaisiakin käy ilta-aikaan. Silloin hän on hetken osa maailmaa, vaikkakin kosketus talon ulkopuoliseen elämään on usein kivuliasta. Maailma jatkaa eteenpäin. Hänet on nostettu sivuun, eikä Sirius ole koskaan ollut hyvä pysymään paikoillaan.

Aamuisin edes teeskentely ei auta. Kellot eri puolilla kammottavaa taloa matelevat eteenpäin ja osoittavat, kuinka päivä kuluu hukkaan. Tähän aikaan maailmalle hyödylliset ihmiset aloittavat päivän askareensa. Ministeriöläiset raahautuvat työpöytiensä ääreen. Nyt Harry todennäköisesti menee päivän ensimmäiselle oppitunnille. Tähän aikaan ihmiset pitävät lounastaukojaan. Ja kaikki ne tunnit hän kiertää tyhjiä käytäviä ja portaikkoja kuin aave, jota kukaan ei näe. Toisinaan Olio kulkee ohi, ja vaikka Sirius ei välittäisikään puhua tontun kanssa, on karmivaa, kuinka se tuntuu katsovan hänestä suoraan läpi. Ihan kuin häntä ei olisi olemassa tontunkaan silmissä. Luultavasti sekin on hänen vikansa. Dumbledore muistuttaa aina, kuinka Oliollakin on tunteet. Joskus hän yrittää, mutta liian harvoin. Ja sekin ajatus tuottaa lisää yksinäistä syyllisyttä kaikumaan hiljaisissa, tomuisissa huoneissa.

Vielä alkusyksystä Remus vietti suuren osan ajastaan päämajassa. Silloin saattoi sanoa, että he asuivat siellä yhdessä. Nyt Remus tekee killan hyväksi jotakin. Aluksi hän meni tapaamaan muita ihmissusia, mutta retkiä on paljon ja ne kestävät kauan. Joskus Remus käy kokouksessa. Välillä hän jää yöksi, mutta katoaa aina lopulta, eikä Sirius enää jaksa muistaa, missä hän tällä hetkellä on. Hän ei ikinä sanoisi Remukselle niin, mutta osa Siriuksesta on varma, että hänen oma läsnäolonsa on liikaa. Ei kukaan pysty elämään loputtomiin aaveen kanssa, ja sellaiseksi hän usein tuntee olonsa. Hänen itsensä lisäksi talossa hiipivät myös muistojen aaveet, joista Regulus on piinaavin. Hän haluaa ulos enemmän kuin mitään muuta.

Lokakuu vaihtuu marraskuuksi, ja ikkunoiden takana levittäytyvä yksiselitteinen harmaa tyhjyys on täydellisessä harmoniassa hänen ajatustensa kanssa. Toisinaan hän istuu monta tuntia paikoillaan tuijottamassa ikkunaa tuliviskipullo seuranaan. Hän ei tarvitse äitinsä muotokuvaa kertomaan, että hänen elämänsä ei ole elämää ja ettei hänellä ole arvoa enää kenellekään. Joskus yksitoikkoisuuden muuttuessa täysin sietämättömäksi hän herättää tarkoituksella äitinsä verhojen takaa ja antautuu kuuntelemaan sitä loputonta solvauksien tulvaa, joka ravistaa välinpitämättömyyttä pois vähä vähältä. Usein hän onnistuu jopa suuttumaan. Joskus he huutavat kilpaa niin kauan, että hänen kurkkunsa käheytyy. Parempi sekin kuin tyhjyys. Välillä hän huomaa muistelevansa muutaman viikon takaista kohtaamista Severuksen kanssa. Siitä jäi kaikin puolin hämmentävä ja omituisella tavalla nöyryytetty olo, mutta sentään hetken hän todella eli. Sen jälkeen hän ei ole Severusta nähnyt. Ehkä parempi niin.

Tavallistakin harmaamman ja sateisemman keskiviikon illaksi on sovittu pienimuotoinen killan kokous, johon Severuskin yllättäen saapuu. Sirius tuntee sähkövirran kulkevan koko kehon läpi. Kai se on vanha, vaistomainen reaktio entisen ja ehkä nykyisenkin vihamiehen näkemiseen. Hän tuntee Severuksen käden olallaan. Hänelle on edelleen arvoitus, mitä keittiön ovella oikeastaan tapahtui, mutta hänen kehonsa muistaa jokaisen kosketuksen. On muistanut siitä lähtien, kun Azkaban teki jokaisesta inhimillisestä kosketuksesta  korvaamattoman lahjan.

Severus ei katso silmiin saati tervehdi. Hän istuu tikkusuorana toisella puolella pöytää ja tuijottaa omia käsiään, kelloa, muita huoneessa olijoita, mutta onnistuu aina jotenkin välttämään Siriuksen katseen. Tuttu kiukku herää hänen sisällään. On se kumma, ellei mokoma liero uskalla vilkaista häneen päinkään. Haastaisi edes riitaa. Pilkkakin on parempi kuin täydellinen sivuuttaminen. Hän on saanut tarpeekseen näkymättömyydestä ja olemattomuudesta.

”Mitä näkyy?” Sirius tivaa, kun Severus tuijottaa itsepintaisesti seinää hänen takanaan.
Hän saa vastaukseksi kyllästyneen huokauksen. Sirius on avaamassa jo suutaan pakottaakseen toisen sanomaan edes jotakin, kun Molly täräyttää teekannun keskelle pöytää. Hän mulkaisee Siriusta kuin käskien käyttäytymään. Ilme tuo mieleen professorit, jotka moittivat häiriökäyttäytymisestä oppitunneilla. Se myös saa Siriuksen tuntemaan itsensä typeräksi, mikä kaikkea muuta kuin liennyttää hänen kiukkuaan.

”No niin. Kaikki taitavat olla koolla”, Kingsley aloittaa.
Sirius lakkaa kuuntelemasta arviolta ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen. Hän voisi yhtä hyvin olla missä tahansa muualla, sillä mikään, mitä kokouksessa puhutaan, ei kosketa häntä mitenkään. Hän ei voi edesauttaa yhtään ainutta suunnitelmaa millään tavalla. On järjetöntä tuoda julki mielipiteitään koskien asioita, joihin hän ei voi osallistua kuin niistä kuulemalla.

Hän kaataa itselleen teetä jotakin tehdäkseen ja tuijottaa höyryävää kuppia kasvavan levottomuuden vallassa. Hän haluaa poistua, mikä on järjetöntä ottaen huomioon, että juuri seuraa hän on koko viikon kaivannut. Samaan aikaan hän haluaa avata suunsa, mutta pelkää, ettei sieltä tule ulos mitään, mitä ei olisi höystetty synkällä huumorilla, ivalla tai kitkeryydellä. Sitä paitsi mitä hän sanoisi? Koko keskustelu on jo kauan sitten ajelehtinut suuntaan, josta hän ei ole alkuunkaan selvillä.

Muutaman kerran joku kysyy hänen mielipidettään. Hän vakuuttaa olevansa samaa mieltä. Viimeisellä kerralla ilmeet pöydän ympärillä ovat sen verran omituisia, että Sirius päättelee vastauksen olevan keskusteluun sopimaton. Ehkä kukaan muu ei ole edes sanonut vielä mielipidettään. Ehkä hän vahingossa tuli sanoneeksi kannattavansa jästien alistamista. Hän ei jaksa ajatella.

Sirius tuntee katseen itsessään ja näkee Mollyn tuijottavan häntä hänen makuunsa turhan huolestuneen näköisenä. Sirius kääntää katseensa pois ja näkee, että Molly ei ole ainoa. Myös Severus on lopulta suvainnut katsoa häntä. Kulmat koholla ja aavistuksenomainen ivahymy huulilla. Hän mulkaisee Severusta, toivoo, että viesti menee perille ja keskittyy jälleen mukiinsa, jossa tee on jo jäähtynyt. Vasta kun tuolinjalat raapivat lattiaa, hän havahtuu siihen, että kokous on päättynyt.

Sirius on jo nousemassa itsekin, kun hän huomaa, että kaikki eivät ole tekemässä lähtöä. Severus istuu yhä melkein häntä vastapäätä eikä tee elettäkään poistuakseen. Siriuskin päättää jäädä aloilleen. Hän ei aio jättää Severusta itsekseen taloon pyörimään. Hän haluaa nähdä omin silmin, että mokoma epäilyttävä hiippari lähtee.

”Minulla on kahdenkeskistä asiaa”, Severus sanoo, kun Arthur jää ovenrakoon selvästi kysymys valmiina huulillaan.
”Selvä. Hyvää yötä sitten.”
Ovi sulkeutuu ja hiljaisuus tihenee saman tien.

”Mitä asiaa?” Sirius tiukkaa.
”Dumbledore pyysi, että varoitan sinua.”
”Mistä? Minä en ole rikkonut hänen typeriä sääntöjään millään tavalla”, Sirius aloittaa tarpeettoman kovalla äänellä.
Se ei ole aivan totta. Toisinaan, kun epätoivo on oikeasti hautaamassa häntä elävältä, hän livahtaa koirana pimeille kujille juoksemaan, mutta sitä ei tarvitse tietää sen paremmin Severuksen kuin Dumbledorenkaan.

”Ei minua kiinnosta, mitä sinä teet tai et tee.”
”No mikä se asia sitten on?”
Sirius tuntee kärsivällisyytensä ehtyvän.
”Sinun pitää olla varovainen, kun pidät yhteyttä poikaan.”
”Hänellä on nimikin.”
Nyt Severuskin alkaa ärtyä, Sirius panee tyytyväisenä merkille.
”Entä sitten? Kaikelle, mikä on olemassa, ei ole aina käyttöä.”
Sirius tuntee miltei vastustamatonta halua syöksyä pöydän yli suoraan Severuksen kurkkuun kiinni.
”Severus, minä tiedän kyllä, ettei minusta ole hyötyä kenellekään. Ei sinun helvetti sentään tarvitse… Mitä nyt?”
Severus tuijottaa häntä kuin hän olisi sanonut jotakin täysin tilanteeseen sopimatonta.
”Miksi sinä käytät minun nimeäni?”
Siriuksen suu loksahtaa auki. Hetkeen hän ei saa vastatuksi mitään älyttömään kysymykseen.
”Miksi minä sinua sitten kutsuisin? Luulin, että olemme jo sen verran aikuisia, että nimittely voidaan jättää pois, mutta jos olen väärässä, voin toki alkaa jälleen kutsua sinua kaikilla niillä nimillä, joita aikoinaan käytimme.”
Tuttu syyllisyys nostaa päätään. Hänen on muistutettava itselleen, että vaikka hän olikin epäilemättä useammin aloittava osapuoli heidän välisissään kahakoissa, ei Severuskaan ollut viaton. Silti hän tietää olleensa itse pahempi, eikä se, mitä Severus myöhemmin elämässään teki, poista sitä tosiasiaa mhinkään.

”Tarkoitan, että miksi käytät etunimeä?”
”Käytithän sinäkin. Viimeksi lähtiessäsi”, sirius tarkentaa.
”Se oli pelkkää…” Severus empii ja todentotta punastuu aavistuksen.
”Pelkkää mitä?”
”Joka tapauksessa, en tee niin yleensä. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että me olemme niin läheisissä väleissä?”

On Siriuksen vuoro hämmentyä.
”Mitä tekemistä läheisyydellä on minkään kanssa? Sitä paitsi olen tuntenut sinut suurimman osan elämästäni. Olet ehkä yksi läheisimmistä vihollisista, joita minulla on. Professoreita puhutellaan sukunimillä. Minulle sinä olet Severus, piditpä siitä tai et.”
”Minä olen professori.”
”Et minulle.”

Vanha kello tikittää hiljaisuuteen. Juuri kun Sirius alkaa olla varma, että keskustelu on päättynyt, Severus avaa jälleen suunsa.
”Sinä olet aina tullut lähelle ja avannut joka ikisen tunteesi, olipa kyse sitten ystävästä tai vihollisesta.”
”En minä puhu tunteista”, Sirius protestoi.
”Ei sinun tarvitse puhua, Black. Tunteet tulvivat sinusta ulos halusit tai et.”

Sirius yrittää päättää, pitäisikö väittämästä loukkaantua vai ei.
”Parempi sekin kuin olla jatkuvasti kuollut kala.”
”Anteeksi?”
”Kylmä, niljakas ja käsittämätön.”

Severus tyrskähtää kesken teen siemaisun ja joutuu yskimään selvittääkseen kurkkuaan.
”Osaatko sinä nauraa?”
”En”, Severus tokaisee saaden tavanomaisen haudanvakavuutensa takaisin. ”Siitä Potterista, mieti, miten pidät häneen yhteyttä.”
”Jos olet täällä kieltääksesi minua olemasta yhteydessä Harryyn, olet typerämpi kuin kuvittelin.”
”En kiellä mitään. Dumbledore haluaa huomauttaa, että uusi opettajamme tarkistanee piankin kaikki saapuvat ja lähtevät kirjeet, ellei jo tee niin. Lisäksi Dumbledore varoittaa erittäin painavasti käyttämästä hormiverkkoa Potterin tapaamiseen. Saanen sanoa, että minustakin sellainen riskinotto on suorastaan mielipuolista jopa sinulta.”

Sirius nyökkää hitaasti.
”Kiitos viestistä. Lupaan harkita asiaa.”
”Sinuna harkitsisin tarkkaan. Vai haluatko oikeasti takaisin ankeuttajien luo?”
Puistatus kulkee hänen kehonsa läpi ennen kuin hän ehtii estää.
”Sitähän minäkin”, Severus melkein kuiskaa. ”Mahtoi olla ikävä paikka sinun kaltaisellesi.”
”Mitä tuo on tarkoittavinaan?”
”Sinä voisit olla sanakirjassa sosiaalisen määritelmä. Olen varma, että olisin pärjännyt paremmin.”
”niin minäkin”, Sirius myöntää hetkeäkään ajattelematta.
Hetken on jälleen hiljaista. Lopulta Severus liikahtaa selvästi lähtöä tehden.

”Lisää teetä?” Sirius kiirehtii tarjoamaan ja suuntaa pikaisen loitsun teekannuun, joka täyttyy ja alkaa jälleen höyrytä.
Severus istuu ikuisuuden paikoillaan ja tarkastelee häntä arvioiden. Sirius liikahtelee kovalla tuolilla ja katuu typerää tarjoustaan. Miksi helvetissä Severus haluaisi viettää kalseassa päämajassa aikaa yhtään enempää kuin tarve vaatii?

Juuri kun Sirius on perumaisillaan puheensa, käsi ojentuu pöydän yli ja tarttuu teekannun kahvaan. Mykistyneenä Sirius seuraa, kuinka tee virtaa kannun nokasta heidän molempien mukeihin.
”Ulkona on kylmä”, Severus toteaa selitykseksi.
Niin varmasti onkin, mutta Siriuksen sisällä on lämpimämpää kuin yleensä iltaisin. Hän päättää kiittää siitä teetä ja ehkä aivan aavistuksen myös senhetkistä seuraa.

No voi ääää, tää oli samaan aikaan niin söpö ja höpsö ja hauska, etten voi muuta todeta kuin että tykkäsin! Ja paljon. Tai no voin todeta muutakin, kun en mä tätä kommenttia aio tähän jo jättää

Mulla on hämäriä muistikuvia siitä, että olisit joskus puhunut jostain tämäntyylisestä Fizzarozzie-ficistä, ja olikin ilo huomata, että oot saanut kirjoitettua! Mukava myös saada Finiin tästäkin parivaljakosta edes yksi fici Ja vielä tämmöinen ihanan kepeä ja suloisen siirappinen höpöily :3 Sopii heille niiiin hyvin ♥ Kyllä on todellista rakkautta Ozzien puolelta, että sietää Fizzin lievästi sanottuna erikoisia makumieltymyksiä Vaikka ne miten ällöttäisivätkin. Ketsuppi ja puuro eivät kyllä varmastikaan ole mikään kammottavin yhdistelmä.

“Jep! Haluatko?” Fizzarolli virnisti ja tarjosi viekoitellen ketsupilla silattua puurolusikallista.
“Tuuuota...”

Myönnä pois, myönnä pois, kyl säkin varmaan haluut puuroa...

“Niin, mutteivät välttämättä hyvällä tavalla, jos sallinet karkean – mitä vittua tuo on? Älä vaan syö sitä, kulta!”

Ahaha, voi Ozzieta, kun on niin järkyttynyt Fizzin ruokatuunailuista, että jää lauseetkin kesken XD Ja tuli se karkea ilmaisukin sieltä!

Asmodeus tunsi kylmän hikipisaran hiipivän niskaansa ja hyvin hitaasti otti askeleen kohti keittiön ovea. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä helkkaria todisti juuri sillä hetkellä.

Raasu XD Voi voi, miten iso ja hurja kuolemansyntikin on ihan hätää kärsimässä parin ruoka-aineksen yhdistelmästä! Sitä ei varmaan kenenkään muun Helvetissä parane tietää, mainehan siinä menis! (On kyllä muuten hyvä, ettei Ozzie ole ylensyönnin/mässäilyn synti... Mikä saikin mut miettimään, että mitähän Beelzebub mahtaisi tuumata Fizzin aamupalasta XD)

“Ole vain juuri niin luova ja hassu kuin... Ööm... Ei perkele tuo näyttää hirveältä, mikä sinua vaivaa, Froggie kulta?” hän voihkaisi luotuaan vahingossa silmäyksen Fizzarollin kupin pohjalle ja laski irti mussukastaan kuin tästä olisi voinut tarttua jotain.

Ai että Ozzien kaikki vuorosanat tässä on ihan täydellisiä! Niin sopivia hahmolle, miten puhuu hempeesti Fizzille ja samalla tuomitsee tämän aamiaisen ja kysyy mikä tätä vaivaa XD Mä niin pystyn kuulemaan kaikki vuorosanat hänen äänellään! Fizzin myös joo, mutta varsinkin Ozzien on niin täydellisesti juuri häntä.

Hihih, kiitos näistä keittiöketkuiluista! Oli tosi viihdyttävää lukea tätä (Ja toi "keittiöketkuiluja" olis muute hyvä otsikko kans )

Tää bannu oli PAKKO napata, koska mä niin odotan että tulis lunta ja kunnon talvi ;; Tässä oli just se fiilis, jota nyt kaipaan <3 Muutenkin taas upeita, as usual :3

Hahmoihin syvemmin paneutuvat tekstit ovat aina kiehtovia ja samaa kiehtovuutta löytyy paljon Luciuksestakin. Pidän myös kovasti sellaisista vanhanaikaisista ja kireämielisistä aatelisympäristöistä, joissa jokaista liikettä arvostellaan, ja jossa elävällä henkilöhahmolla on elämässään paljon murhetta ja painetta mutta myös jotain kaunista, josta tahtoo pitää kiinni. 🖤

”Et voi juosta ikuisesti pakoon kohtaloasi”, Abraxaksen sanat kaikuivat Luciuksen mielessä. Lucius kiristi otettaan punssilasistaan ja teki sitten tietä kohti Narcissaa.

Ah, järjestetty avioliitto, mikä ihana trope oletkaan. ❤️ En ole tainnut kamalasti antaa ajatuksia Luciuksen ja Narcissan keskinäiselle liitolle, mutta pidän ajatuksesta, ettei Lucius ole liian vastahakoisena lähtenyt tekemään tuttavuutta pelkästään isänsä painostuksesta. Jotain valoa velvollisuuksien risukasaankin!

Hänen täytyi näyttää edustavalta jopa, kun hän makasi kuolleena syvänvihreän silkkiverhoilun päällä, kaikkien nähtävillä.

Tämä oli niin surku sen lisäksi, että tärkeä ihminen on poistunut, ja että kuitenkin pitää edustaa moitteettomasti loppuun asti. Jotenkin tosi sykähdyttävää ja tavallaan julmaa. 🥺

Loppuratkaisu oli kyllä odottamaton! Ei Abraxas kyllä mikään unelmaisä ollut ja kaikenlaista törkeää päästeli suustaan, joten ihmekään, että jossain kohtaa lasi kaatuu nurin. Narcissa on onneksi tukena ja elämä voi jatkua jotakuinkin vapaanlaisempana, kun henkiset kahleet ovat vähemmän raskaat. 🤔 Kiitus tästä! ❤️

- Mai