Kirjoitti: sugared - 11.09.2022 20:04:22
Tyylilaji: kauhu, tai ainakin jotain sen suuntaista :D
Kirjoittajalta: Tämän tekstin inspiraationa toimi hiddenbenin juhannustaikatoive kesäisestä kauhusta, heinäkuinen vierailu Kylmäpihlajan majakalle sekä Return of the Obra Dinn -peli, jota suosittelen kaikille merellisen kauhun ystäville! Punaista lankaa, päätä tai häntää, tästä tekstistä ei kannata yrittääkään löytää, sillä kirjoittelin vain menemään, mitä mieleen tuli. Poria lukuun ottamatta paikat ja hahmot ovat omasta päästäni. :D Toivottavasti näitä serif-fontteja ei ole kovin veemäistä lukea, sopivat mielestäni jotenkin paremmin ajankohtaan.
Majakkamestarin merkintöjä mustalta vuodelta 1871
16. heinäkuuta, 1932
Koskien Suomen Tiedeseuran vuonna 1871 tilaamaa selontekoa Heiskankärjen linnustosta
Arvoisa vastaanottaja,
toimitamme haltuumme oheisen lokikirjan, joka löytyi Yyterin uimarannalta 12. heinäkuuta.
Lokikirja oli suljettuna pulloon, johon helsinkiläinen terveyskylpijä kopautti sukellukselta noustessaan päänsä. Mukana olleen asiakirjan, joka oletettavasti oli merkinnöissä mainittu ornitologinen selonteko, vei varomattoman löytäjän kädestä musta lintu, joka silminnäkijän kuvauksen perusteella tunnistettiin todennäköisimmin naakaksi. Lokikirjan lisäksi toimitamme teille tositteet koskien löytäjälle maksettua löytöpalkkiota sekä korvausta kivusta ja särystä, jotka tilitettiin Satakunnan ruumiinterveysyhdistyksen kassasta.
Parhain terveisin
Elisa Varma
sihteeri
Satakunnan ruumiinterveysyhdistys
P.S.
Lokikirja herätti uteliaisuuteni syistä, joiden uskon valkenevan Teille, arvoisa vastaanottaja, heti kun ehditte laittaa tärkeän työnne hetkeksi sivuun ja paneutua merkintöihin. Minun ei tarvinnut haastatella montaakaan paikallista ennen kuin selvisi, että vuosi 1871 tunnettiin mustana vuotena poikkeuksellisten haaksirikkojen vuoksi.
12. huhtikuuta, 1871
Posti toi kirjeitä, siis Mattson toi postin, ja sen mukana oli sitten niitä kirjeitä. Tällä kertaa hän sai ne kuivana saarelle asti, mistä katsoin asialliseksi häntä onnitella.
Pyhäjärvellä ovat jäät lähteneet. Sitä on odotettu, ja silti Yngve jo valittaa, miten paljon sutjakampaa oli hiihtää järven selän taitse kuin työntää soutuvene vesille aina, kun on asiaa kirkonkylälle.
Tyytymättömyyttä, sitä se elämä mantereella teettää. Meri on levoton ja tyytymätön ihmisen edestä. Se liikkuu alati, eikä ole kahta kertaa sama. Kun sitä tuijottaa säännöllisesti ja riittävän pitkään, eivät mitättömät murheet löydä tietään mieleen asti.
Jänikset söivät ne omenapuun taimet, jotka Yngve oli syksyllä istuttanut. Tunsin mielipahan piston kolmannen kylkiluun tuntumassa, kun hän päätti kirjeen siihen eikä kutsunut minua niitä vartioimaan. Vaikka enhän minä voisi majakkaa jättääkään. Sitä suuremmalla syyllä hän olisi voinut pyytää: olisi ukolle mieliksi saamatta häntä kuitenkaan vaivoikseen.
Tuli toinenkin kirje, oikein sinetillä varustettu, ja se sentään kohotti mielialaani. Antoivat Tiedeseurasta tehtäväkseni ottaa selkoa saaren linnustosta, so. saarella pesivien lintujen lukumäärän. Laittaisin Mattsonin asialle, mutta häneen en luota kuin kaikkein vähäpätöisimmissä tehtävissä.
28. huhtikuuta, 1871
Linnuston laskeminen on vaikeampaa kuin luulin. Ilmestyvät taivaalle valkoisina ja harmaina roiskeina. Syöksähtelevät ilmassa kuin ammukset ikään. Lentävät pakoon, kun yrittää päästä lähemmäs.
Pääni on laskemisesta niin pyörällä, että iltaisin maate käydessäni pelkään sen irtoavan jengoiltaan ja kierivän vuoteen reunalta lattialle. En saa unta, ja sitten laskenkin jo lampaita.
Lapsia minulla on seitsemän – oli, kun viimeksi laskin. Siinä on jo niin monta, että jos yksi katoaa, tuskin heti älyäisin lähteä etsimäänkään. Vikkeläliikkeisiäkin ovat, ihan kuten linnutkin, ei niitä ehdi laskemaan kun jo ennättävät näkyviltä. No, Yngvehän otti ja vei lapset mantereelle jo viime syksynä, joten sellaisesta murehtiminen on kaiketi hölmöläisen hommaa.
En minä tähän ikään ole tullut ymmärtämättä, että kun jotain tekee pitkään, tuntuu se väistämättä joinain päivinä vastenmieliseltä. Silloin kun en millään tahtoisi tarttua toimeen, ajattelen tiedettä. Kuinka se valaisee tyhjää pimeää säkkiä, joka on useimpien ihmisten mieli. Kuten majakankin, vaatii sellaisen loiston ylläpitäminen pitkäjänteistä uurastusta. Siihen ei kaikista ole – sellaiset kuin Mattson lepattavat valon liepeillä virattomina kuin yöperhoset.
Aamulla ajoin lokkia takaa läkähdyksiin asti. Se kiskoi minua rantoja pitkin kuin vakaumuksellisena vastalauseena tieteen edistämiselle. Monta kertaa olin liukastua, sillä lintuhan olisi kadonnut oitis, jos olisin irrottanut siitä silmäni. Olin aivan hengästynyt ja kasvoiltani punainen, kun lopulta sain sen kiinni ja väänsin siltä niskat nurin. Tunnistin sen kalalokiksi ja merkitsin kirjanpitoon. Selvyyden vuoksi poikkiviivalla, olihan se kuollut.
29. huhtikuuta, 1871
Aamuyöstä myrskysi toden teolla. Heräsin rääkäisyyn; lintu kai paiskautui ikkunaa vasten. Aamulla en sitä enää löytänyt. Rytinä kävi joka tapauksessa, ja aurinko nousi verta vuotavana, valutti laineille hurmeisen vanan.
Tarkastimme Mattsonin kanssa vahingot. Tavanomaisen hylkypuun ja kalaverkon lisäksi rantaan oli ajautunut norpanraato. Kaukaa sen kasvot näyttivät hyytävän ihmismäisiltä. Liha oli jo alkanut haista, mutta nahasta otimme talteen sen, mitä lokit eivät olleet rei’ille nokkineet.
7. toukokuuta, 1871
Olen tilannut espanjanliitua, että saadaan loiston peilit kiillotettua. Annoin tehtävän Mattsonille. Hänelle on säännöllisesti tarjottava tilaisuus todistaa, ettei tunarista tule taituria toivomalla, eikä tarpeestakaan.
13. toukokuuta, 1871
Perkele!
livahti suustani, kun majakan portaissa mutkan takaa ilmestyi vitivalkoinen hahmo. Säikähdin ja huusin. Lyhtykin kimposi kädestäni, vieri kammottavasti kalisten alas portaita, räsähti rikki ja sammui. Pilkkopimeässä en enää hahmoa erottanut, vain seinän viertä tunnustellen pääsin viimein portaat alas.
Se narri Mattson oli varmaankin maalannut kasvonsa liitujauholla. Olevinaan vitsikästä. Ellen olisi kulkenut majakan portaita poikasesta asti, olisin katkaissut koipeni hänen temppunsa vuoksi!
13. kesäkuuta, 1871
Mattson on kadonnut.
Hänen poissaoloaan tuskin huomaa. Mies on niin laiha, että kun hän seisoo venevajan edessä, ei häntä tahdo laudoituksesta erottaa. Työtkin jäävät yhtä lailla tekemättä, on hän täällä tai ei.
Luotsivene on paikoillaan alarannassa. Pollarin päällä nököttää yhä se sama isommilleen uhmakas tiira.
Vaan Mattsonia ei näy missään.
14. kesäkuuta, 1871
Taas olivat aallot kantaneet norpan rantaan. Tällä kertaa se oli vielä elossa, mutta katsoin paremmaksi päästää sen tuskistaan. Se uikutti, kun survaisin veitsen sen kylkeen. Olisi kai ensin pitänyt tainnuttaa kirveenperällä. Ihraa oli kosolti, mutta lopulta se hiljeni sittenkin. Ihmisen kasvot silläkin oli, mutta ei se minua hämännyt, vanhaa merikarhua.
Ilman Mattsonia eivät voimani riittäneet sitä nylkemään. Tyydyin viiltämään nahan auki vatsan kohdalta niin, että sain käärittyä sen sivuun kuin peiton. Kiipesin sisään lämmittelemään. Nimittäin kun tuuli pohjoisesta ja kiireessä vielä hanskatkin unohtuivat, muuttuivat sormeni valkoisiksi. Ja olihan siellä mukava ja lämmin olla. Kuin Veen Emosen kohdussa.
Veitsen toin myöhemmin sisään, ja nyt se on tässä pöydällä edessäni. En tiedä mistä se on peräisin. Sen terä on pitkä, kapea ja yhä punainen, eikä se muistuta mitään, mitä olen aiemmin saaressa nähnyt. Ehkä se kuului Mattsonille.
18. kesäkuuta, 1871
Minulla on ikävä Mattsonia, puupäinen pierun varjo vaikka olikin.
22. kesäkuuta, 1871
Aurinko loimottaa yökaudet, enkä ole oikein saanut nukutuksi. Päivällä viskelin kiviä sitä kohti, mutta eihän se putoa, ei sitten millään.
Meren sileäksi hiomaa kalliota se kuitenkin lämmittää mukavasti. Painoin selkäni tiiviisti kiveä vasten ja suljin silmäni. Heräsin sieltä, missä päästin päiviltä Mattsonin. Mattsonin? Norppa se oli. Yritti huiputtaa minua ihmisen kasvoillaan, niin kuin kerroin. Ehkä se oli varastanut ne Mattsonilta.
Nousuvesi kutitti kantapäitä, olin kai riisunut kengät unissani. Vasemman jalan kengän löysin tyrnipensaikosta, oikea lienee iäksi hävinnyt. Hyvät nahkakengät, harmillinen juttu.
Muistan Yngven joskus moittineen minua, kun luin sanomia hänen olkansa yli. Kuulemma se häiritsi. Taidan viimein ymmärtää yskän. Istuksin kalliolla kirjoittamassa, kun tajusin jonkin tuijottavan minua vuorovesilammikosta. Kyllähän sen käsialasta huomaa, miten ranteeni vapisi.
16. heinäkuuta, 1871
Olen kohdannut kiusallisen ongelman nyt, kun Mattson ei enää ole kuljettamassa kirjeitäni. Jotenkin ne olisi mantereelle toimitettava. Muut voivat vielä odottaa, Yngvekin, mutta selontekoni Tiedeseuralle haluaisin saada pikimmiten matkaan. Olen näet vakuuttunut, että se sisältää kallisarvoista tietoa kotomaan linnustosta.
Eritoten havaintoni naakkojen käyttäytymisestä varmasti kiinnostavat tiedemiehiä. Uskon niiden enteilevän tieteellistä läpimurtoa.
Nimittäin olen todennut, että kun varomaton ihminen käy päiväunille merenrantaan, voi sattua niin, että naakkaparvi laskeutuu korvan juureen. Ne ryhtyvät nokkimaan ja nokkivat, kunnes ylettyvät aivoihin asti. Nappaavat sitä kautta sielun ja vievät mennessään.
Minulle oli vähällä käydä niin, mutta viime hetkellä havahduin ja huitaisin linnun pois. Maailma meni mustaksi, ja luulin jo olevani lakki kourassa Tuonelan lautturin edessä. Sitten näin siipisulkien lomasta palan valkoista taivasta. Siihen tartuin kynsin hampain ja kiskoin itseni pystyyn. Koko matkan majakalle vispasin käsiä pääni päällä hullun lailla, etteivät enää pääsisi yllättämään.
24. heinäkuuta, 1871
Harkittuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että pulloposti on varmin tapa saada kirjeeni perille Tiedeseuraan. Vaihtoehtona olisi kiinnittää viesti muuttolinnun jalkaan. Niitä vain on kovin työlästä saada kiinni, eikä niihin muutoinkaan oikein ole luottamista.
Selvää on, etten voi itse lähteä kirjettä toimittamaan. Majakkamestari ei voi noin vain jättää tointaan. Toisin kuin Mattson, ja Koivu ennen häntä, otan vastuuni vakavasti.
Sitä paitsi, viimeksi kun erehdyin mantereelle, raahasivat minut kirkkoon ja papin puheille ja kastettavaksi ja viuhtoivat mäkikuismalla, kun olivat sitä mieltä, että minuun on mennyt piru. Semmoista kohtelua en mielellään toiste kärsisi.
1. elokuuta, 1871
Olen tehnyt kohtalokkaan virheen.
Lintujen laskeminen otti kevätkesällä täyden huomioni, ja unohdin kokonaan tehdä lukua majakan korjaustöistä. Tilanne olisi muutoin välttävä, mutta kun myös petrooli jäi tilaamatta.
Se tarkoittaa, ettei majakkaan saada valoa.
8. elokuuta, 1871
Illat hämärtyvät, ja öisin taivaan yli vedetään säkki. Unissani kuulen, kuinka laivan kyljet murtuvat karikkoon.
Löysin kenkäni kaislikosta. Sen oikean jalan kengän, jonka keskikesällä hävitin. Kengän jatkeena sojotti vieras jalkaterä. Varpaiden luut siistissä rivissä kuin sardiinit. Viskasin ne mereen. Jokin luunmurunen tuntuu kenkään kuitenkin jääneen, hiertää kantapohjaa sangen ikävästi.
Yritin polttaa hylkeenihraa. Se syttyy kyllä hyvin, mutta savuttaa kamalasti ja palaa nopeasti. Iloa siitä on korkeintaan Taivaan Herralle, jos sattuu sopivasti katsomaan alas ja luulemaan Veden Emosen iskevän silmää.
22. elokuuta, 1871
Rantaan huuhtoutuu tätä nykyä kaikenlaista. Helminauhoja, silkkisukkia, alusastioita, lakeerikenkiä. Viimeksi mainittujen pieni koko herättää sydänalassani syvää levottomuutta.
24. elokuuta, 1871
Olen valellut itseni hylkeenihralla. Kuten kirjoitin, se palaa nopeasti, mutta kuinka nopeasti palaa vanha mies, jonka askel painaa ja jonka muisti pettää niin, että petrooli jää hankkimatta? Siitä aion ottaa selvän.
Muistan yhä, miten näin Heiskankärjen syttyvän ensimmäistä kertaa. Rannalla tungeksi katsojia, osa istui veneissään eväineen ja lyhtyineen kuin huviretkellä. Minulle, vasta nimitetylle majakanvartijalle, hetki oli pyhä ja yksityinen. Kun valo syttyi majakkaan, jotakin syttyi minussa. Jotakin, jonka hahmosta en heti saanut selkoa mutta jonka ääriviivat valo yhtä kaikki piirsi tarkkarajaisena siluettina mieleni kankaalle. Voisi kaiketi sanoa, että olen omistanut koko elämäni tuon myyttisen hahmon täyttämiselle. Onnistuinko siinä? Ehkäpä. Ehkäpä tänä yönä, kun majakka minun vahtivuorollani syttyy viimeistä kertaa, on merellä joku, jonka mieleen roihu heijastaa samanlaisen hahmon. Ja niin tehtäväni siirtyy eteenpäin.
Niin tai näin, kunnon roihun aion järjestää. Kukaan ei pääse sanomaan, ettei majakkamestari Jensen hoitanut tehtäviään!
Kirjoitti: hiddenben - 12.09.2022 20:54:59
Sitten itse tarinaan. Hui, mistä aineksista tämä koostui. Kylmäpihlajan majakalla en ole itse käynyt, pitänee laittaa se muistiin ensi kesää varten. Pitää silloin lukea tämä uudelleen ja ahdistua sitten saarella :D Return of the Obra Dinn kuulostaa myös jännittävältä, Youtuben esittelyvideon perusteella myös hyvin veriseltä (mutta piirrostyyli ja tunnelma ovat kyllä kohdallaan ja etenkin tunnelma välittyy tähän tarinaan!). Kuinka vain, erinomaiset ainekset hyytävään tarinaan. Ihastuin tämän alkuasetelmaan, mutta ennen kaikkea siihen, että lokikirjan vastaanottaja ei koskaan selvinnyt ja lukija lainaa vain hänen silmiään ja lukutaitoaan saadakseen tutustua majanvartija Jensenin merkintöihin. Tämä hyytävä, kauhuelementtejä hitaasti keräävä tarina seisoo erinomaisesti yksin omilla jaloillaan. Vau!
Pidin myös valtavasti siitä, että koko tarina perustuu noihin lokikirjamerkintöihin ja saatekirjeeseen. Lukijalta se vaatii jokseenkin enemmän, kun hahmo ei erityisemmin toimi (eli ei ole konkreettista toimintaa) vaan vain reagoi tapahtumiin ja näin lukijalle jää melkoisesti aukkoja täytettäväksi - mutta juuri oikea määrä, sillä missään vaiheessa ei tullut oloa, etten tiennyt missä mennään. Sen lisäksi tällaiset merkinnät toimivat todella hyvin kuvaamaan asteittaista järjen menetystä. Etenkin keskivaiheen paikkeilla, kun kuljetaan selväjärkisyyden ja hulluuden välimaastossa, olivat kutkuttavaa luettavaa ja sen jälkeen tarina ottikin selvän suunnan kohti yhä hullumpia asioita. Ihan huippua! Vaikka samalla olenkin vähän kauhuissani, koska yyyh miten ahdistavaa tuo norppien ihmiskasvot ja mitä oikeasti tapahtuikaan :D Voi Jensen. Onneksi vaimo ja lapset ovat turvassa mantereella... Pelkään hieman, että Koivulle kävi kuten Mattsonille. Viimeisen merkinnän perusteella hulluus (tai piru tai jokin levoton sielu) kun on ollut läsnä Jensenin mielessä jo majakan syttymisestä lähtien.
Kuten teksteissäsi usein, rakastan tässäkin niin monia kohtia ihan vain sanavalintojen ja kerronnallisuuden takia! Ensinnäkin tykkäsin näistä vähän höperöistä kohdista, kuten Posti toi kirjeitä, siis Mattson toi postin, ja sen mukana oli sitten niitä kirjeitä ja Olin aivan hengästynyt ja kasvoiltani punainen, kun lopulta sain sen kiinni ja väänsin siltä niskat nurin. Tunnistin sen kalalokiksi ja merkitsin kirjanpitoon. Selvyyden vuoksi poikkiviivalla, olihan se kuollut. Sen lisäksi nautin näistä luontoa kuvaavista kohdista, kuten Rytinä kävi joka tapauksessa, ja aurinko nousi verta vuotavana, valutti laineille hurmeisen vanan. ja Linnuston laskeminen on vaikeampaa kuin luulin. Ilmestyvät taivaalle valkoisina ja harmaina roiskeina. Syöksähtelevät ilmassa kuin ammukset ikään. Lentävät pakoon, kun yrittää päästä lähemmäs.
Pidin myös mietteistä tieteen suhteen ja siitä majakanvartijan kunniasta, joka pysyttelee osana Jenseniä alusta loppuun saakka. Vaikka hänen hulluutensa muuttuu yhä ahdistavammaksi, silti tuo petroolin tilauksen unohtaminen ja siitä seuraavat tarinat herättävät jonkinlaista kauhunsekaista kunnioitusta. Etenkin tuo aivan viimeinen, että hän polttaa itsensä, jotta majakka valaisisi merta, oli jotenkin pysäyttävän sairas, mutta samalla se kunnia on ja pysyy :D En ihan oikeasti tiedä, mitä ajatella tästä. Tämä oli vaan niin hieno ja täynnä kaikenlaisia kauhunsekaisia yksityiskohtia, joita voi palata lukemaan vielä useasti. Tuntuu, että ahmin tämän nyt yhdellä kerralla ja pitäisi varmaan lukea uudelleen vielä hitaammin ennen kuin kommentoin, mutta olen vaan niin häkeltynyt ja innoissani, etten malttanut olla raportoimatta fiiliksiä heti :D Eli kiitos kiitos kiitos tästä ♥ Saa nähdä, löytääkö Jensen ensi yönä uniini. Toivottavasti ei xD
Kirjoitti: Larjus - 14.10.2022 19:51:10
Ja voi että kun itse tarinakin oli tosi mielenkiintoinen! Kivasti oli sellaista kauhun maustetta kuin myös salaperäisyyttä. Vaikka varoittelitkin jo alkusanoissa, ettei tästä kannata yrittää etsiä päätä tai häntää, mulle tuli tätä lukiessa koko ajan sellainen tunne, että olen aloittamassa jonkin kiehtovan arvoituksen ratkaisemista, ja nämä majakkamestarin merkinnät ovat ensimmäinen johtolankani ;D Ei kyllä mitenkään ehtinyt tylsistyä näitä lukiessa, kun koko mielessä takoi kysymys "mitä tuolla onkaan tapahtunut" ja sitten yritti muistiinpanojen (eli tarinan) edetessä päätellä ja keksiä jotain teorioita, selityksiä. Mitään selvää tai ehkä edes epäselvääkään vastausta ei toki saanut, mut siksi tarttiskin lisää johtolankoja :D Kiehtovaa mutta myös hyytävää ajatella, että mitkä kaikki merkinnöissä ovat oikeita, konkreettisia tapahtumia ja mitkä majakkamestarin harhaa. Varsinkin jäin miettimään sitä norpan tappoa, että oliko se norppa sittenkään, ihmisenkasvoineen, ja kun majakkamestari yhdessä kohdassa sanoi päästäneensä Mattsonin päiviltä (kunnes korjasi sanansa norpaksi). Että mikä onkaan totuus, oliko uhri norppa vai Mattson 😅 Ihanan kamalalla tavalla kutkuttavaa, kun selvää vastausta ei saada, samoin kuin muihin asioihin.
Yksi hauska (tai no, hauska ja hauska) yksityiskohta tässä mun mielestä oli, että alussa mainitaan naakan varastaneen sen ornitologisen selonteon, ja sitten myöhemmin majakkamestari kirjoittaa naakoista, jotka varomattomilta rannalla torkkujilta voivat varastaa sielun! Ja todennäköisesti selonteossa olisi ollut asiasta lisää. Tässä jää taas pohtimaan sitä, että miten paljon majakkamestarin jutuissa olikaan ihan tosiasiaa.
Loppu oli melkoisen karu mutta varsin sopiva, koska mihinpä kauhutarinat mitään onnellisia lopetuksia tarvitsisivatkaan. Se on myös taas yksi osoitus siitä, että eipä tainnut majakkamestarilla olla ihan kaikki ruuvit paikoillaan, koska pitää olla vähän vinksahtanut että itsensä hengiltä polttaa. Vähän kyllä tunnen myös sääliä häntä kohtaan, kun on joutunut olemaan niin paljon yksin, ja kyllähän yksinäisyyskin voi hulluksi tehdä. Mietin myös toisiksi viimeisintä merkintää, että ovatko kaikki ne rannalle huuhtoutuneet tavarat karille seilanneista laivoista, hänen "uhreistaan" kun ei voinut sytyttää valoa majakkaan, ja kokee asiasta syyllisyyttä. Se voisi ainakin selittää hänen tuntemansa levottomuuden kuin myös radikaalin päätöksensä päättää paitsi uransa myös elämänsä. Olihan ainakin ihailtavan omistautunut työlleen, vaikka loppu olikin onneton, ja hulluus (ja hulluuten asti yltävä ammattiylpeys) koitui kohtaloksi.
Kaikin puolin tosi hieno kokonaisuus tämä! Kiitos mukaansatempaavasta lukukokemuksesta.
Kirjoitti: Myötätuuli - 18.10.2022 01:22:18
Aihehan on vallan loistava. Majakat itsessään ovat mystisiä paikkoja, jotka ainakin minulle aiheuttavat kylmänväristyksiä ihan vain ajatuksentasolla. Tästä tekstistä tulikin mieleen niin The Lighthouse -elokuva sekä Muumien majakanvartijajaksot ;D Molemmat teokset ovat mielestäni omalla tavallaan hyytäviä ja siihen lienee syynä juurikin tapahtumapaikka, majakka. Majakanvartijan tehtävä tuntuu sellaiselta, jossa kuka tahansa tulee hulluksi pidemmän päälle. Yksinäinen työ keskellä merta riittää jo pelkästään aiheuttamaan mielen sekoittavia harhoja. Mutta tässä tarinassa oli myös tunne siitä, että jotakin kummallista varmasti tapahtui tuona kohtalokkaana vuonna 1871 Heiskankärjessä.
Oli myös mielenkiintoista seurata vääjäämätöntä hulluuteen vajoamista, jolle ei ollut enää mitään tehtävissä. Päähenkilön omat sisäiset kriisinsä sekä huonosti onnistuneet ihmissuhteet, kuten Yngve, kertoivat hänestä hyvin paljon. Mattsonin kohtelu päähenkilöä alempana, tyhmempänä yksilönä kertookin enemmän itse päähenkilöstä kuin Mattsonista. Ehkäpä Heiskankärjen tapahtumat olivat osaltaan linkittyneet Jenseniin? Oliko Jensenin aika maksaa omista teoistaan, jotka selvästi vaivasivat häntä jo alussa? Ehkäpä hänen oman elämänsä syyllisyys ja turhautuminen saivat aikaiseksi mystisen tapahtumaketjun yksinäisellä majakkasaarella? Tätä ei tarina kerro, mutta lukijalle jää sitäkin enemmän pohdittavaa.
Kiitos mielenkiintoisesta sekä erittäin hyvin kirjoitetusta tarinasta, jonka luo palaa mielellään uudelleen!
Kirjoitti: sugared - 22.10.2022 11:39:41
Tosi mielenkiintoista ja kutkuttavaa itsellekin lukea sun ajatuksia ja tulkintoja tekstistä! Erityisen kiva kuulla, että tarinan rakennusaineet ja aukot ovat mielestäsi tasapainossa. Vaikka sanoinkin, ettei tässä ole "päätä eikä häntää", niin kyllä tässä toki jokin häntä on. Helpottavaa kuulla, että siitä saa kiinni!
Kiitos tosi paljon mielettömän ihanasta kommentista! <3 Toivottavasti Jensen ei tullut uniisi!
Larjus: Mahtavaa, että tulit lukemaan ja ihana kuulla, että tykkäsit! <3 Samat sanat sulle kuin hiddenbenille, että suosittelen kyllä sekä Kylmäpihlajaa että tsekkaamaan pelin, koska se ei ole sellaisella säikäyttävällä tavalla pelottava ollenkaan, enemmänkin jännittävä! Ja ehdottomasti kyllä parhaimmillaan itse koettuna, joten kannattaa ainakin kokeilla!
Mahtavaa, että majakkamestarin mysteeri piti otteessaan! Ai että, hykerryttävää tosiaan lukea teidän pohdintoja tapahtumista - pitäydyn luonnollisesti kommentoimasta niitä sen enempää. :P Ja kuka minä olen Jensenin puolesta sanomaan, mikä oli totta ja mikä ei! Harmi, kun selonteko katosi, siitä olisimme varmasti tulleet viisaammiksi.
Kiitos aivan ihanasta ja ilahduttavasta kommentista! <3
Gentleman: Iiks, nyt sain kyllä minut punastumaan ja ilahtumaan ikihyviksi! <3 Kiitos mielettömän paljon! ;__; Kävin viime vuonna läpi pienimuotoisen ja onneksi aika lyhytaikaisen kriiseilyn kirjoittamisen kanssa ja kävi silloin mielessä, että entä jos kirjoittaminen ei ookaan enää mun juttu, mutta siitä olen onneksi päässyt yli! Siksikin sanasi tuntuvat hyvin merkityksellisiltä!
Mikään ei ole niin pelottavaa, kuin ne Muumien majakkajaksot, *hrrrr*! :D The Lighthouse on mulla vielä katselulistalla, koska nössö mikä nössö, mutta kyllä se on pakko vielä joskus katsoa, majakanvartijoiden ja Robet Pattinsonin tähden vähintäänkin!
Ah, aivan parasta lukea sunkin tulkintoja ja ajatuksia tekstistä ja etenkin Jensenistä! Tapahtumia en kommentoi, mutta se täytyy sanoa, että kuvailit itse majakkamestaria kyllä erittäin osuvasti, ja olen ilahtunut, että nämä puolet hänen hahmostaan välittyivät tekstistä!
Kiitos sinulle ihanasta kommentista! <3
Laitanpa vielä spoiler-tagin alle tositarinan Kylmäpihlajalta, joka niin ikään inspiroi tekstiä:
Spoiler: näytä
Ystäväni ei ollut huomannut raatoa ollenkaan; vähän vain oli nyrpistellyt nenäänsä pahalle hajulle, jonka ajatteli olevan lähtöisin merestä. Olikohan Jensen ollut asialla? Minä ja ystäväni pääsimme onneksi molemmat elossa saarelta.Kirjoitti: Abarat - 05.11.2022 13:47:07
Kirjoitti: sugared - 07.04.2023 19:03:58