Kirjoitti: hiddenben - 04.09.2021 18:23:07
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: toimintaa, sankaritarinoita ja -tekoja taikaelementeillä maustettuna
Haasteet: Originaalikiipeily sanalla sankari, FFF1000 sanalla kantaluu sekä OTS20 #2 (suomalainen mytologia: Vorna)
Yhteenveto: ”Vorna!” Vaito ärähti. Missä oli Suomen suurin taistelija, kun häntä tarvittiin? ”Sinä perkeleen sankari, vastaa, kun sinua kutsutaan!”
K/H: No niin, tässäpä uusin suomalaiseen mytologiaan pohjaava tuotokseni :D Tällä kertaa valitsin inspiraationlähteeksi sankarilegendan, Vornan (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vorna) (linkki Wikipediaan, mutta varoitus: sisältää paljastuksia!). Hän on karjalaisten kansantarinoiden sankari ja taidokas jousenkäyttäjä, joka taisteli sekä suomalaisia että venäläisiä vastaan. Vorna oli pitkä ja tummahiuksinen ja käytti hopeavyötä ja panssaripaitaa. Hänellä oli erityisen iso jousipyssy, jota harva jaksoi käsitellä. Vorna tunnettiin lähes voittamattomana.
Tekstin lopusta löytyy vielä enemmän tietoa hänen kohtalostaan, joka antaa tekstille hieman enemmän taustaa, mutta toimisi tässä vaiheessa vähän juonen pilaajana, joten kärsivälliset lukekoon tekstin ensin loppuun! Alun lauluruno on hakenut inspiraatiota tästä (https://youtu.be/lqUcWf95aMg) lauletusta versiosta eräästä Kantelettaren runosta.
Toivottavasti viihdyt tämän tekstin parissa! Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tervetulleita :)
Jos jaksat sen nostaa
Ootko kuullut sankarista
siitä suuresta, vahvimmasta?
Joka itselleen jousen veisti
pyhän aukion pihlajasta.
Ootko kuullut taistelijasta
niitti kunniaa, niitti kalmaa?
Ken tielle Vornan astui,
astui samalla Tuonelaan.
siitä suuresta, vahvimmasta?
Joka itselleen jousen veisti
pyhän aukion pihlajasta.
Ootko kuullut taistelijasta
niitti kunniaa, niitti kalmaa?
Ken tielle Vornan astui,
astui samalla Tuonelaan.
Vaito pyyhki hikeä otsaltaan. Pisarat kertyivät hiusrajaan helmiksi ja valuivat ohimoa pitkin leualle ja sieltä kaulaa pitkin paidan sisään. Hän oli juossut koko matkan kylältä peltojen läpi jousenkäyttäjä Vornan maille, joille harva uskalsi, mutta jonne moni silti epätoivoisena päätyi. Vaikka Vaito oli mailla ensimmäistä kertaa, hän ei osannut pelätä Suomen sankaria. Hän pelkäsi jotain muuta: sitä, mikä lähestyi rajan takaa.
Ensimmäisenä olivat tulleet Itävuorten noitien tuulet. Ne olivat puhaltaneet idästä seitsemän auringonnousun ja seitsemän auringonlaskun ajan, tuoneet mukanaan pimeyden ja sateesta painavat pilvet. Sade oli piiskannut maita heltymättömästi, muuttanut maan mudaksi ja virtaaviksi puroiksi. Kaikkialla oli haissut taikuuden kitkerä katku, joka tuntui poltteelta iholla. Kyläläiset olivat suojautuneet mökkeihinsä ja eläneet vähillä ruokavaroilla, kunnes sade oli seitsemäntenä päivänä lakannut ja aurinko tullut esiin. Silloin saapuivat linnut. Sadat elleivät jopa tuhannet naakat täyttivät taivaan ja piilottivat auringon siivillään. Huusivat niin, ettei keskusteluja voitu käydä. Kyläläiset pakenivat takaisin pirtteihinsä, sulkivat ikkunoiden salvat ja tukkivat ilmareiät. Elivät pelossa ja järkensä äärirajoilla kolmen päivän ajan. Kun ruoka alkoi olla vähissä ja vesi muuttua sameaksi, yhtäkkiä naakat lähtivät ja kaikkialle laskeutui aavemainen hiljaisuus.
Hiljaisuus, kunnes vihollisten rumpujen kaiku kulkeutui kylään. Ne lähestyivät liian nopeasti.
Silloin Vaito, kylän vanhimman ottopoika, oli lähtenyt matkaan hakemaan Vornaa.
”Tästä emme yksin selviä”, kylän vanhin oli sanonut. ”Olkoon hinta mikä tahansa, Vornan apua me nyt tarvitsemme.”
Vaiton saapuessa Vornan pirtille ilta-aurinko värjäsi maisemaa tulen väreihin. Hän kiersi talon ympäri sen toiselle puolelle, jolta avautui näkymä laajalle pellolle ja sen reunalla alkavan metsän rajalle. Maisema oli voimakas, ensikertalaiselle hengästyttävän upea, mutta Vaito ei voinut jäädä katselemaan sitä. Hänellä oli kiire, hän tarvitsi apua. Hänen kylänsä tarvitsi apua. Vaiton korvissa kumisivat vihollisjoukon sotarummut. Ne hakkasivat samaan tahtiin kuin hänen pelokas sydämensä ja tekivät hänet sokeaksi kaikelle muulle paitsi tehtävälleen.
Vaito takoi ovea nyrkillään ja riuhtoi kahvaa. Pirtin ovi oli lukossa, eikä kukaan tullut. Vaito hakkasi ovea uudelleen. Hänet vastaanotti hiljaisuus.
”Vorna! Tapion nimeen, avaa ovi!”
Vaito kupersi kätensä hiestä helmeilevien kasvojensa ympärille, painautui oven vieressä olevaa likaista ikkunalasia vasten ja katsoi sisään. Pirtti oli pimeä, Vaito erotti lasin läpi vain yksinäisen tuolin ja ruokapöydän. Ne seisoivat tukevasti paikoillaan, mutta näyttivät koskemattomilta: aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Tavallaan se olikin. Vain heinäsirkat sirittivät talon ympärillä kasvavassa korkeassa ruohikossa, jossain lauloi yksinäinen pikkulintu, mutta pirtissä tai sen lähipiirissä ei liikkunut yksikään jumala, puolijumala tai sankari.
”Minulla on sinulle tehtävä”, Vaito huusi, sillä Vorna oli palkkasoturiksi loputtoman ahne ja kunnianhimossaan innokas, mutta pirtti pysyi hiljaisena.
Vaito mietti kylän rajaa lähestyvää sotajoukkoa ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin, vaikka aurinko piiskasi maisemaa paahteellaan. Pelko sai Vaiton polvet lyömään loukkua. Missä tämän maan uskaliain sankari ja turhamaisin keikari saattoi olla? Vorna ei kuulemma koskaan lähtenyt pirtiltään käymättä ensin rehentelemässä uusimmasta työstään ainakin lähikylissä.
Vaito kiersi vielä pirtin toiselle seinälle, joka jäi ilta-auringon varjoon, ja kurkisti sen ikkunasta sisään. Petaamattomalla sängyllä hän näki Vornan hopeavyön ja panssaripaidan, ja se valoi häneen hetken verran toivoa. Vorna ei lähtenyt minnekään ilman sankarin sotisopaa, ja seinää vasten näkyi nojaavan hänen jousensakin, jota tarinoiden mukaan edes kylän vahvin ei jaksanut nostaa. Jos Vornan varusteet olivat täällä, niin oli mieskin.
”Vorna!”
Vaiton ääni särkyi kesken huudon. Kun hiljaisuutta ei vieläkään rikkonut mikään, hän tunsi kurkkunsa kuristuvan kuin näkymätön voima olisi sitä puristanut, ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän pelkäsi kylänsä ja vaimonsa Mielan puolesta. Kaikkien niiden lasten ja vanhusten puolesta, jotka olivat jääneet kylään pelko katseessaan. Vaiton ei olisi pitänyt lähteä. Hänen olisi pitänyt jäädä ja taistella rakkaittensa rinnalla: ei lähteä etsimään miestä, jota kaikki kutsuivat sankariksi, mutta joka ei ollut mailla halmeilla, kun häntä tarvittiin. Vornan pyytäminen avuksi oli ollut kylän vanhimman huonoin päätös, vanhan höperön viimeinen oljenkorsi.
Vaito epäröi askelissaan. Sydän vei häntä kotiin, hän halusi seistä kyläläistensä rinnalla. Mutta sitten järki havahtui sydämen rinnalle ja hänen mieleensä muistuivat savunhajuiset kertomukset Vornan saunan lyömättömistä löylyistä. Ei ole Vornan saunaa voittanutta. Vaito siristi silmiään ja tähyili metsän reunaan, näki lopulta puiden varjoon jäävän pienen saunamökin. Sydän jyskyttäen hän lähti juoksemaan niityn poikki metsän reunalle, sirkkojen sirittäessä kuin hänen kulkuaan säestäen. Vaito mietti, olivatko naiset ja lapset ehtineet paeta kylästä ennen joukkojen saapumista. Oliko Miela lähtenyt muiden mukana vai pitänyt kiinni siitä, ettei sairaita saanut jättää? Entä kylän vanhin, Vaiton kaitsija, mitä hän oli tehnyt?
Oliko kukaan enää elossa vai oliko Vornan hakeminen ajan hukkaa?
Vaikka Vaiton mieli oli kysymyksistä sumea eivätkä silmät nähneet eteensä, jalat kuljettivat hänet niityn poikki saunalle. Vasta kompastuessaan johonkin raskaan pehmeään hän havahtui ajatuksistaan ja näki allaan kuolleen miehen ruumiin. Miehen selässä oli kirveen jättämä syvä lovi, jonka ympärillä paita oli kuivuneen veren ruskistama. Parahdus karkasi Vaiton huulilta ja hän kampesi itsensä eteenpäin, ryömi etäisyyttä itsensä ja ruumiin välille ja nousi jaloilleen vain kompastuakseen uudelleen. Toinen ruumis. Ilma jähmettyi kurkkuun, kädet lakkasivat toimimasta. Vaito yritti haukkoa henkeä ja katseli ympärilleen. Hän näki niityn korkeassa ruohikossa makaavan miehiä vierekkäin, päällekkäin, vain muutaman epätoivoisen askeleen päässä toisistaan. Kaikilla kalmanvalkeat kasvot, kasvoillaan kuivunutta verta.
Mikään ei käynyt enää järkeen.
”Vorna!”
Vaiton pyyntö oli enää pelkkä pihahdus. Hän ryömi kauemmas, kunnes löysi kaatuneista miehistä paljaan kohdan ja kompuroi jaloilleen. Hän katseli saunan ympäristöä ja laski kuolleiden määrää. Vaito yritti ymmärtää, mitä paikalla oli tapahtunut. Kuka oli tämän tehnyt, Vornako? Vaito tunnisti sisämaan tunnuksen miesten paidoissa, mutta ei ymmärtänyt taistelun syytä tai sen kulkua.
Silloin taivaalla välähti ja maa jalkojen alla vavahteli. Noitien taikuutta. Ne olivat vielä kaukana, mutta välähdys havahdutti Vaiton kuolleen miehen kauhustaan. Hän muisti jälleen Mielan uhmakkaan katseen ja sotarummut, ilmassa haisseen taikuuden, joka sai ihon kananlihalle. Päättäväisyyden voima virtasi jälleen jäseniin ja hän lähti kiertämään pienen saunan ympäri.
”Vorna!” Vaito ärähti. Missä oli Suomen suurin taistelija, kun häntä tarvittiin? ”Sinä perkeleen sankari, vastaa, kun sinua kutsutaan!”
Vaito kääntyi saunan kulmasta.
Hän ei ollut koskaan nähnyt Vornaa, kuullut vain tarinoita, mutta tunnisti sankarin samalla hetkellä, kun hänet näki. Jousenkäyttäjä makasi pitkällään maassa, kesken juoksun kaatuneena ja puukko kantaluusta sojottaen. Hän oli kuollut jo aikaa sitten, maannut maassa yhtä kauan kuin niitylle kaadetut sisämaan miehet. Vaito katseli Vornaa ja lähestyi varoen, vaikka tiesi miehen kuolleeksi. Kalma ei tehnyt jousenkäyttäjästä vierasta vaan kauneus pysytteli kiinni miehen piirteissä: hänen tummat hiuksensa kiilsivät, paljaan vartalon lihakset erottuivat valkean ihon alta ja kasvoilla oli yhä taistelijan tuima ilme.
Tarinat ja laulut Vornasta pitivät paikkaansa, Vaito tiesi sen miestä katsellessaan, mutta nyt niitä ei enää syntyisi. Totuus iski Vaitoon kuin miekka ja pakotti hänet polvilleen.
Suomen vahvin jousenkäyttäjä, suuri sankari Vorna oli kuollut, ja Vaiton kylä hänen mukanaan.
Kaikki toivo oli menetetty.
Vaito istui maahan sankarin viereen ja painoi kasvonsa käsiinsä. Maa hänen allaan vavahteli ja hän pystyi näkemään mielessään, kuinka joukot ottivat yhteen, taistelut ottivat uusia muotoja ja niittivät kuolemaa. Vaito yritti ajatella, mutta ei nähnyt edessään muuta kuin menetetyn toivon ja yhden ajan päättymisen. Lopulta Vaito kävi makuulle jousenkäyttäjän viereen ja sulki silmänsä. Hän nukahti heti.
Unessa aika kulki taaksepäin – tai sitten se oli Vaito, joka jäljitti omia askeliaan. Ensin saunan kulman ympäri, sitten kaatuneiden sisämaalaisten välistä pujotellen niitylle. Maisema oli hiljainen, näkymä pirtille kaunis eikä Vaiton tarvinnut kiirehtiä. Hän kulki rauhassa ja nautti kesäillasta, joka oli hiljainen ja lempeä. Saapuessaan pirtille sen ovi aukesi ja Miela astui portaille. Hänen vaaleat hiuksensa olivat palmikolla ja päällään hänellä oli sama puku kuin heidän solmiessa loppuelämän liiton kaksi vuotta sitten.
Käsivarsillaan Miela kantoi jousta. Vaito tunnisti sen heti: se oli Vornan jousi, jota ei kukaan muu paitsi Vorna jaksanut nostaa. Unessaan Vaito kiirehti Mielan luo ja kurotti käsillään kohti, valmiina ottamaan painavan aseen Mielan käsivarsilta, mutta tämä ei antanutkaan jousta hänelle vaan piti siitä kiinni.
”Se on minun”, Miela hymyili ja iski silmää. ”Luulit varmaan, että jousi kuuluisi sinulle?”
”En minä sitä –”, Vaito aloitti, mutta hiljeni sitten miettimään. Hän lausui katkelman tutusta laulusta ääneen. ”Jousi on sun, jos jaksat sen nostaa / mut varro, et saa sitä / liiaks painostaa. / Jos unohdat onnes tai vastuusi taakan / silloin saat perääsi Tuonelan naakan.”
Miela naurahti ja nosti jousen selkäänsä. ”Minun pitää saada päälleni jotain sopivampaa. Löytyyköhän pirtistä housuja naisväelle?”
Hän kääntyi kannoillaan ja astui takaisin sisälle. Oven pamahtaessa kiinni Vaito hätkähti hereille.
Hän nousi jaloilleen Mielan naurahdus korvissa kaikuen ja jätti hyvästit edesmenneelle jousenkäyttäjälle ennen kuin pinkaisi juoksuun. Kuten unessa, hän kiersi saunan kulman, pujotteli kuolleiden miesten välistä niitylle ja juoksi pirtille. Vaito lakkasi ajattelemasta Vornaa, kylää ja sotaa ja keskittyi seuraamaan pientä ääntä sisällään: Mielan ääntä. Hän löysi kiven, jolla rikkoi ikkunan, kiipesi sisään ja riensi makuuhuoneeseen. Kaikki näytti yhtä koskemattomalta kuin aiemminkin. Vaito ojensi kättään kohti jousta, mutta epäröi viime hetkellä. Mitä hän oikein kuvitteli: että saisi sen nostettua ja jaksaisi kantaa jousen peltojen ja metsän läpi kylään Mielan luo? Eihän hän edes tiennyt, mitä kylässä oli tapahtunut tai oliko eloonjääneitä. Vaito kirosi itseään ja sitä, että oli nukahtanut, kun aikaa oli vain vähän.
Jousi seisoi seinää vasten mahtavana ja kun Vaito ojensi kättään lähemmäs, hän oli tuntevinaan ilman väreilevän. Aivan kuin jousi olisi ollut elävä olento, joka tunnusteli ilmaa hänen ympärillään ja tarkkaili, kuka yritti ottaa siitä vallan. Kun Vaiton käsi puristui Vornan jousen kahvan ympärille, hän tunsi sen vavahtavan. Hän kiersi toisenkin kätensä kahvan ympärille, keskitti kaikki jäljellä olevat voimansa keskivartaloon –
ja nosti.
Tuosta vain. Jousi painoi tuskin enempää kuin kolpakollinen mallasolutta: juuri sopivan painoinen tuodakseen tasapainoa, mutta riittävän kevyt ollakseen mukava kantaa ja käyttää.
Vaito naurahti ääneen. Hän ei ollut uskoa nostaneensa juuri Suomen tunnetuimman jousen tuosta vain, ongelmitta. Hän ei ymmärtänyt sen seurauksia. Jousi kädessä hän ei tuntenut enää pelkoa, ei kysymyksiä, ei huolta vihollisjoukoista. Jousi täytti hänet luottamuksella, jollaista Vaito tiesi tuntevansa vain Mielaa kohtaan.
Vaito kulki jousen kanssa sängylle ja puki päälleen Vornan hopeavyön ja panssaripaidan, vaikka olikin liian lyhyt ja kapea niille molemmille. Hän tunsi olonsa kuitenkin varmaksi.
Astuessaan ulos pirtistä hopeavyö oli sopeuttanut pituutensa hänen kapeaan lantioonsa eikä panssaripaita enää roikkunut hartioista. Jousi hänen kädessään tuntui omalta. Aivan kuin Vornaa ei olisi koskaan ollutkaan. Oli vain Vaito ja tämä jousi. Ja ehkä jonkinlainen mahdollisuus kääntää onni heidän puolelleen.
K/H:
Spoiler: näytä
Toivottavasti tykkäsit ja jätäthän kommentin, jos luit loppuun asti! 
Kirjoitti: Tikkis - 18.09.2021 17:08:35
Vorna oli mulle ihan uusi tuttavuus ja hauskaa, että olit siitä lisännyt infoa tuonne loppuun. Vornassa itsessään tuntuu olevan jotain hyvin perinteistä sotasankarimaisuutta. Kuitenkin jokaisesta sankarista löytyy se yksi heikkous ja sinänsä tuo kantapää tuo mieleen Akilleen kantapään. Sieltä se heikkous löytyy, suomalaisen sotasankarin heikoimmalla hetkellä saunanhuuruisessa raukeudessa. Vaitossa taas jotain erittäin suomalaista vaatimattomuutta, josta sitten kuitenkin löytyy se machoilevampikin puoli, koska mitäpä sitä ei rakastamansa naisen vuoksi tekisi.
Vaikka aihe olikin vähän brutaali ja raaka ja osittain kuvailukin oli sen mukaista, tykkäsin tästä paljon! Kiitos mielenkiintoisesta lukukokemuksesta! :)
Kirjoitti: hiddenben - 19.09.2021 11:16:28
Kirjoitti: Rowena - 21.09.2021 05:03:42
Vornan tarina ei ollut mulle tuttu, joten oli kiva oppia uutta tän tekstin myötä! Jo yhteenveto herätti mielenkiinnon, ihanan eeppinen :D! Ja eeppinen tarina on kokonaisuudessaankin, tykkäsin tosi paljon siitä, miten tämä teksti vyöryy eteenpäin. Lukijana ymmärtää jo ennen Vaitoa, että Vorna ei tule apuun ja että jousi odottaa uutta omistajaansa. Tykkään tällaisesta rakenteesta, jossa tietää, mitä kohti ollaan menossa, mutta ei tiedä, miten sinne päädytään. Pidin kovasti myös siitä, että aloitit tarinan laululla, se johdatti mukavasti muinaisiin aikoihin. Hetken toivoin loppuun Vaiton kohtalosta kertovaa laulua, mutta tarkemmin ajatellen oli varmasti toimivampi ratkaisu jättää loppu avoimeksi.
Mun suvusta muuten löytyy Vaito-nimi. En oo sitä koskaan sen kummemmin miettinyt, oikeastaan nyt vasta tajusin, että onpa se kiva nimi :). Ehdin jo tässä googlettaakin sen taustaa, mutta en löytänyt oikein mitään nimen etymologiasta. Mut siis ihanaa, että kirjoitat näitä suomalaisen mytologian ja mielenmaiseman inspiroimia tarinoita, nää on tavattoman mielenkiintoisia ja herättää ajatuksia ja jopa muistoja. Vaito-nimi vei mut heti niihin maalaismaisemiin, joissa oon syntynyt, ja kuvittelin Vornan mökin vahvasti sinne, vaikka ilmansuunta karjalaiselle sankarille on ihan väärä :D.
Kiitos tästä ❤️. Mulle jäi tästä päällimmäisenä mieleen sellainen ajatus, että sankareita tulee aina uusia. Se on jotenkin lohdullinen ajatus näin unettomana yönä.
Hauskaa päivää!
Kirjoitti: hiddenben - 26.09.2021 19:01:36
Kirjoitti: flawless - 31.10.2021 19:24:30
Kirjoitti: Linne - 04.11.2021 17:32:47
Suomalainen mytologia on todella mielenkiintoista ja on todella sääli, että se tuppaa vähän jäämään esimerkiksi kreikkalaisen tai egyptiläisen mytologian varjoon. Vornasta en ollut koskaan aikaisemmin kuullut, joten tämä teksti kiinnosti kovasti!
Niin kuin Tikkis tuossa jo aikaisemmin sanoikin, tästä tekstistä välittyy hirmuisen miellyttävä vanhan ajan tunnelma. Alkaa heti nähdä mielessään kaikki vanhat suomalaiset peltomaisemat ja pirtit :D Tykkäsin myös tämän tekstin hiukan mahtipontisista mutta aikaan hyvin sopivista repliikeistä: esimerkiksi Tapion nimeen ja Sinä perkeleen sankari, vastaa kun sinua kutsutaan olivat samaan aikaan sekä niin mahtipontisia kuin legendaan kuuluukin että perinteisen suomalaisia. Vornan kuolema hätkähdytti mutta toisaalta pidin ajatuksesta, että Valto saattoi ottaa sankarin paikan, eikä jousi sitten lopulta ollutkaan niin hankala ottaa vastaan kuin tämä oli luullut.
Ehkä eniten tässä tekstissä kuitenkin viehätti perinteinen suomalaisuus: mua viehättää teksteissä eniten eskapismi ja fantasia ja siksi Suomeen sijoittuvia tekstejä tulee luettua aika vähän. Tämä teksti yhdisti kuitenkin perinteistä suomalaisuutta hienosti fantasiaan, niin kuin moni muukin sun teksti.
Kiitos tästä hienosta lukukokemuksesta!
Kirjoitti: hiddenben - 08.11.2021 13:45:20
Linne, hauskaa, että sain houkuteltua sinut lukemaan Suomeen sijoittuvan tekstin! Olen jotenkin päätynyt kirjoittamaan juuri Suomesta (tai maailmoista, jotka ovat saaneet paljon vaikutteita Suomen luonnosta), joten kivaa, että tykkäsit tästä :) Tyyli on tässä tosiaan aika mahtipontinen, mutta kivaa, että se sopi tähän tekstiin. Ajattelen, että kun kyseessä on kuitenkin sankariteksti, tyylikin saa liioitella :P Huippua, että tykkäsit tästä! Kiitos, että luit ja kommentoit - kommenttisi ilahduttavat joka kerta! ♥
Kirjoitti: marieophelia - 27.12.2021 10:32:21
Tässä vielä joitain lempikohtiani:
Lainaus
Ensimmäisenä olivat tulleet Itävuorten noitien tuulet. Ne olivat puhaltaneet idästä seitsemän auringonnousun ja seitsemän auringonlaskun ajan, tuoneet mukanaan pimeyden ja sateesta painavat pilvet.
Lumoava aloitus!
Lainaus
Unessa aika kulki taaksepäin – tai sitten se oli Vaito, joka jäljitti omia askeliaan.
En yleensä välitä sellaisista tarinoista, joissa uni keskeyttää juonenkulun, mutta tässä näky sopi minusta hienosti tarinan maailmaan.
Minulle tuli tarinan lopusta mieleen, ettei jousi välttämättä oikeasti edes ollut painava, taruissa vain on pakko liioitella, eikä todellisuuden tarvitse vastata niitä. Ehkä Vaiton vain piti kerätä rohkeutensa, jotta ylipäätään pystyisi taistelemaan ja pelokkaana mikä tahansa ase tuntuu painavalta. Jos taas on jotain, mitä puolustaa on helppo tarttua aseeseen. Luulen myös, että Vaito olisi ennemmin semmoinen vaitelias sankari kuin itsestään legendaa puuhaileva, eikä hänestä siksi tarvitsekaan lauluja kirjoittaa. Noh, varmuuttahan asiaan emme saa, mutta minusta Vorna vaikutti sen verran mäntiltä, että olisi itse voinut rehenellä jousellaan, vaikkei siinä mitään ihmeellistä olisi. Varsinainen suomalainen klassikkokuolema muuten kupsahtaa alasti saunan nurkalle!
Tämä oli jälleen kerran hurjan mielenkiintoinen kurkistus suomalaiseen mytologiaan ja olet upeasti soveltanut aineistoasi. Kiitokset!<3
Kirjoitti: Meldis - 02.01.2022 20:26:59
Lainaus
Kaikkialla oli haissut taikuuden kitkerä katku, joka tuntui poltteelta iholla. Kyläläiset olivat suojautuneet mökkeihinsä ja eläneet vähillä ruokavaroilla, kunnes sade oli seitsemäntenä päivänä lakannut ja aurinko tullut esiin.
Pidin hirveästi, miten kuvasit arkisia maisemia mytologioiden ajan Suomesta. Samalla kirjoituksesi tuntui vanhalta, mutta silti pysyi meidän maailmaamme sopivana. Tuossa lainauksessa on tismalleen oikeanlaiset sanat ja tismalleen oikea määrä niitä. Upea mystinen fiilis tuli myös tuosta, että sade oli lakannut nimenomaan seitsemäntenä päivänä. Dialogissa oli yhtä lailla läsnä tietyn tyyppinen vanhahtava puheenparsi, mutta ei mahtipontinen tai jotenkin liioiteltu. Kuulin hyvin esim kylän vanhimman sanat, että Vuorna tulisi hakea apuun tai, kun Vaito huusi, että Tapion nimeen. Ihan täydellisiä sanavalintoja. ^^
Vaiton epätoivon kuvaus oli ahdistavaa eli siis todella upeaa. Se, miten hänen pelkonsa kytkeytyi hänen kyläänsä ja Mielaan kertoi hänen hahmostaan paljon, eikä tarvinnut kuvitella kiviä omaan vatsaan, kun hänen pelkonsa toi niitä oikeasti. Rakastin myös hänen hidasta kaarta uudeksi sankariksi, miten hän ei tarvinnut siihen muuta kuin halun suojella läheisiään ja rakkauden heitä kohtaan. Tosi kauniisti näytit, että ihan kuka vain voi olla sankareista suurin, jos vain uskoo. Minusta lopetus oli ihan täydellinen toivon pilkahdus myös Vaiton kylälle, mutta myös vähän itselleni. :''')
Lainaus
Jousi täytti hänet luottamuksella, jollaista Vaito tiesi tuntevansa vain Mielaa kohtaan.
Ahh, miten upeaa. <3
Kiitos tosi paljon tästä, pidin, miten tämä tavallaan on fan fictionia, mutta sitten taas tavallaan originaali. Jotenkin mielenkiintoinen yhdistelmä myös siinä mielessä. :)
Kirjoitti: hiddenben - 11.09.2022 18:37:44
Meldis, olipa kivaa, että tartuit tähän tekstiin! Minäkään en ollut aiemmin kuullut Vornasta, mutta Wikipediaa selaillessa löytää kaikenlaista :D Ajattelen, että hän on sellainen tyypillinen omahyväinen sankariäijä, joka joutaisi saada korvilleen. Voisi olla hauskaa kokeilla kirjoittaa sellaisesta hahmosta! Ihana kuulla, että vanha aika ja modernimpi kerronta sopivat yhteen ja etenkin, että onnistun tuomaan esiin kerronnassa erilaisia tunteita tarinan edetessä :) Ihana kuulla, että tykkäsit tästä! Ja ihan totta, tämä on vähän kuin fanfictionia suomalaisesta kansanuskosta :D Kiitos kommentista ♥
Kirjoitti: Kaarne - 21.09.2022 19:22:40
Mitäs tästä sitten sanoisi? No, ensinnäkin on ihanaa lukea näitä sinun mytologiatekstejä, kun niistä oppii aina itsekin uutta, ja sinulla on niihin tuoreita kulmia! Arthuriaanaa rakastavana ihmisenä tietysti kiinnosti jo silloin aikanaan ja edelleen tuo ajatus suomalaisesta excaliburista, ja pidin siitä, miten sitä oli tässä käsitelty: että ase ei tehnyt kenestäkään voittamatonta, vaikka sen mukana aivan omanlaisiaan voimiaan tulikin, ja toisaalta myös aivan omanlaisensa painolasti. Ja toisaalta myös tuo lopun avoimuus ja toiveikkuus oli hieno asia: se, ettei luvattu minkään olevan helppoa tai että kaikki voitettaisiin, mutta ainakin otettiin askel eteenpäin.
Kiitos, tää oli taas hauska kurkistus pohjoiseen mytologiaan!