Pionintuoksuisia muistoja
S hömppätuplaraapale
En haluaisi kirjoittaa näin, mutta tämä on tositarina.
Minä muistan hymysi edelleen. Muistan läikkyvän naurun, niin kauniina korvissani, pieninä muistoina.
Muistan sen kesän, jolloin me makasimme selällämme pitkässä nurmessa, sinä etsit ötököitä ja pitelit niitä käsissäsi yhtä hellästi kuin me pitelimme kiinni toisistamme. Ilomme hersyi höyryn lailla kosteassa aamussa. Silloin kun me emme maanneet nurmella tuijottaen taivaan sineen, minä letitin sinun hiuksiasi kerta toisensa jälkeen. Niin usein, että hiljalleen sinäkin totuit siihen ja lakkasit vastustelemasta. Minäkin opin hiljalleen juoksuttamaan hiuksiasi sormissani varmemmin ja taas varmemmin.
Nauroit, kun ostin sinulle kukkia. Aina vaaleanpunaisia pioneja, joiden täyteläistä tuoksua sinä rakastit. Kävelimme pitkin kaupungin katuja kantaen mukanamme pionikimppua ja ystävyyttämme, joka oli makeaa kuin hattara. Me emme oikeastaan tunteneet, mutta olimme kuin vuosikausia jatkunut ystävyys. Ja kuinka kaunis sinä olitkaan, kauniimpi kuin meidän kesäpäivämme.
Lähtösi jälkeen minä itkin kovin, kyynelet valuivat kangassohvaa pitkin vaikka koetin pidätellä niitä. Ja minä odotin, odotin sinun soittoasi. En muista milloin se tapahtui, kuinka monta yötä valutin suruani, mutta joskus lakkasin odottamasta.
Enkä enää muista, miltä tuoksuit halatessamme tai miltä ihosi tuntui sormieni alla. Ystävyytemme häilyi hiljalleen pois. Minä yritin etsiä sinua, pitkään, mutta hiljalleen muutuit pelkiksi kuviksi minun muistoissani. Kadotin otteen kapeista sormistasi. Vieläkö sinä muistat vaaleanpunaisten pionien tuoksun, kuinka onnellisina nauroimme yhdessä sinitaivaan alla?