Nimi: Kylmän sodan keinot
Ikäraja: K-11
Genre: Adventure, romance, humor, hieman AU
Paritus: Ron/Hermione, Harry/Draco, alussa Harry/Ginny
Summary: Harry päättää jättää hirnyrkkien etsimisen väliin ja jatkaa Tylypahkassa vielä seitsemännen lukuvuoden. Hän aikoo voittaa Voldemortin ilman tulitaistelua. Tavoitteena on rauha keskustelun keinoin, ja onhan heidän välillään sentään yhteys. Koska Severus Kalkaros on koulun rehtori, ei Harryn, Ronin, Hermionen ja muiden elämä ole kovin helppoa – ainakaan aluksi. Voldemort ja kuolonsyöjät eivät voi hyökätä Tylypahkaan, koska Dumbledore on testamentannut linnan Harrylle. Tämä mutkistaa asioita olennaisesti.
Disclaimer: J.K. Rowlingin luoma maailma.
Muuta: Tästä on tulossa n. kymmenen lukua pitkä. Pääsette seuraamaan tarinaa ainakin Harryn, Ronin ja Kalkaroksen näkökulmasta. Hunajaherttuassa ollaan ihan syystä: mitä olisikaan kylmä sota ilman rakkautta? Kuten Ron totesi, sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua.
___________________________________________________________________________________________
Kylmä sota oli vastakkainasettelun aika, jossa kilpailivat kaksi supervaltaa liittolaisineen, kaksi aatesuuntaa, kapitalismi ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, lännen markkinatalousjärjestelmä ja kommunistimaiden suunnitelmatalous. Kylmää sotaa ei käyty suorana sotana, vaan turvauduttiin propagandaan, vakoiluun, taloudellisiin ja poliittisiin taistelukeinoihin.
– Wikipedia
– Ensimmäinen luku –
UUSI SUUNTA
Olennaista kunnon kohottamisessa oli riittävä ravinto säännöllisesti ja monipuolinen liikunta. Tavallaan omaa kehoa piti sekä huoltaa että ärsyttää. Vaikeinta treenaamisessa oli nykypäivänä se, että se oli nimenomaan erillinen osa arkea. Valtaväestö ei tehnyt fyysisiä töitä, jotka olisivat pitäneet kropan kunnossa.
Ron oli erehtynyt paljastamaan äidilleen, että hän yritti parantaa kuntoaan. Siispä Molly Weasley näki tämän oivaksi tilaisuudeksi teettää Ronilla niin paljon raskaita kotitöitä kuin mahdollista. Tavallaan se oli hyödyllistä, mutta Ronia ärsytti totella käskyjä kuin kotitonttu. Sitä paitsi tämän hetkinen projekti – kanalan maalaaminen – ei ollut kovin liikunnallista sinänsä eikä ainakaan aerobista, mutta kuuma aurinko teki hommasta tuskallista.
”Kun minä olin nuori”, oli äidin lempitapa aloittaa vastine valittamiseen. Kun Molly Weasley oli ollut nuori, ei ollut vielä keksitty alaikäisten taikalakisäädöksiä. Sitä paitsi Ron oli täysi-ikäinen. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi hyvä värinvaihdosloitsussa, joten hän suti kanalan lautoja suosiolla käsin.
Miksi Ron sitten oli yhtäkkiä aloittanut dieetin ja joka aamuiset lenkit? Ei hän ulkonäöstään ollut huolissaan (paitsi joskus). Tärkein syy treenaamiselle oli edessä häämöttävä retki, jonka tarkoitus oli pelastaa koko velhomaailma. Tämä koetus kuulosti Ronista mahtipontiselta ja loistokkaalta, mutta myös vaaralliselta. Edessä oli varmasti paljon tilanteita, joissa hänen pitäisi juosta pakoon kuolonsyöjiä tai puolustautua ilman taikasauvaa. Kenties, kuten Ron salaa toivoi, hän pääsisi myös pelastamaan Hermionen jostakin kiperästä tilanteesta.
Ron kurotti sivellintä ylemmäs ja ihaili samalla kasvanutta hauistaan. Hän ei ollut koskaan ollut näin hyvässä kunnossa, eikä hän ollut koskaan aikaisemmin ollut näin pitkä. 189 senttimetriä, jos tarkkoja oltiin. Hän oli perheensä pisin.
Huomenna, iltahämärällä, olisi edessä ensimmäinen maailman pelastamiseen liittyvää tehtävä. Villisilmä Vauhkomieli oli suunnitellut operaation, jonka tarkoitus oli kiikuttaa Harry turvallisesti Kotikoloon. Harryssa oli yhä alaikäisten merkki, joten hän ei voinut noin vain tallustella Saukkonummelle.
Ron jatkoi maalaamista vielä tunnin. Hän oli melkein valmis, kun hän kuuli etupihalta naurua. Hän erotti oman nimensä ja laski siveltimen loiskahtaen maalipurkkiin. Ronin sydämen syke tihentyi. Hän pyyhki nopeasti hien puhtaaseen pyyhkeeseen, joka roikkui lähellä olevalla pyykkinarulla. Sitten hän poimi siveltimen takaisin käteensä ja oli tutkivinaan työnsä jälkeä. Todellisuudessa häntä jännitti kohdata Hermione Granger muutaman viikon tauon jälkeen.
Pari vuotta sitten Ron oli tajunnut, että hän välitti Hermionesta todella paljon. Siis enemmän kuin ystävästä kannatti välittää. Toki Ron välitti Harrystakin todella paljon, mutta heidän suhteensa oli erilainen kuin hänen ja Hermionen. Suurin ero oli varmaan siinä, että Ron ei todellakaan ollut mustasukkainen, kun Harry suuteli muita tai jutteli McLaggenin tapaisen limanuljaskan kanssa.
Ja kuten Ron oli aavistellut, pian Hermione käveli kanalaa kohti auringon kanssa kilpaa säteillen. Hänellä oli herttaiset kesävaatteet, olkaimeton toppi ja lyhyet farkkushortsit. Yhtäkkiä Ronin oli pakko katsoa muualle. Hänen poskiaan kuumotti, eikä sillä ollut mitään tekemistä sään kanssa.
”Moikka!” Hermione tervehti. ”Ginny kertoi, että sinä olet ahkeroinut täällä.”
Se on Hermione, idiootti. Olet tuntenut hänet kuusi vuotta.
”Moi. Tulit sitten tänään vai?” Ron heitti typerästi, kun ei muutakaan keksinyt. Hän ei käsittänyt, miksi Hermionen kohtaaminen taukojen jälkeen jännitti häntä aina yhtä paljon. Kenties se johtui siitä, että Ron ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Hermione ratkaisi asian hänen puolestaan haalaamalla häntä. Ron olisi halunnut kosketuksen jatkuvan pidempään.
”Vau”, Hermione henkäisi irrottauduttuaan, ”ihan kuin sinä olisit kasvanut vain muutamassa viikossa!”
Ron tunsi ylpeyttä eikä oikein osannut peitellä sitä. Hän virnisti.
”No, pitäähän minunkin kantaa korteni kekoon. Sinä olet tiimin aivot ja Harry sydän. Minä voin vastata lihaksista.”
Hermione nauroi.
”Miten meni vanhempien luona?” Ron kysyi ja tunsi helpostusta, koska jännitys oli alkanut kaikota.
Hermionen ilme synkkeni. Yhtäkkiä hänen silmänsä olivat luonnottoman kirkkaat.
”Hyvin, kai. Me grillattiin ja käytiin rannalla ja – minä… He – minä tein sen. Muuntelin heidän muistiaan… Nyt ainakin tiedän, että osaan tehdä sen.”
Ron empi, mutta jätti tarttumatta Hermionen käteen. Hän tiesi, että Hermione oli laittanut vanhempansa unohtamaan hänet, heidän turvallisuutensa vuoksi.
”Me palaamme hakemaan heidät”, Ron sanoi vakaasti. ”Heillä menee paremmin kuin meillä.”
Hermione niiskaisi ja pyyhki silmänsä kyynärvarteen.
”Öh”, Ron yritti miettiä aiheenvaihdosta, ”et varmaan ole iloinen siitä, että viimeinen lukuvuosi jää väliin. Mitä sinä olisit tehnyt, jos me oltaisiin jatkettu koulua?”
Hienoa Ron. Otit sitten puheeksi toisen ikävän aiheen.
Mutta Hermione näytti piristyneen.
”Voi, minä olisin varmaan aloittanut S.U.P.E.R. –kokeisiin valmistautumisen heti.”
”Tietenkin.”
”Entä sinä?”
Ron oli miettinyt sitä muutaman kerran kesän mittaan.
”Huispausta, tietysti. Ja minä odotin – odotin ehkä vähän, tulisiko minusta johtajapoika.”
Ronin poskia kuumotti taas, mutta Hermione hymyili kannustavasti.
”Jos Dumbledore olisi jatkanut rehtorina, ilman muuta.”
He olivat hetken hiljaa, ikään kuin kunnioittaen Dumbledoren muistoa.
”Seuraavalla rehtorilla on isot saappaat täytettävänä”, Ron kommentoi. ”Dumbledore oli – ”
Mutta hän ei osannut sanoa, mitä Dumbledore oikeastaan oli. Ei ollut olemassa täydellistä sanaa kuvaamaan Tylypahkan entistä rehtoria, jonka Kalkaros oli murhannut kylmäverisesti vain kolme viikkoa sitten.
”Hän oli varma, että me pystymme pysäyttämään Voldemortin”, Hermione sanoi hänen puolestaan ja kurtisti kulmiaan, kun Ron hätkähti kuullessaan kauhistuttavan nimen, jota hänet oli opetettu välttämättään lapsesta asti.
”Oikeasti, Ron, ei sillä ole mitään väliä – ”
”Onpas, ihan sama kuin yrittäisin yhtäkkiä kannattaa Henkipään harpyijoita Kanuunoiden sijaan… Olen oppinut siihen. Kai sinä ymmärrät sellaisen?”
Hermione alkoi selostaa jotakin Pavlovin koirasta, mikä kuulosti liian järkevältä aiheelta tällaisella ilmalla. Ron nosti maalipurkin ja lähti kävelemään vajalle, Hermione vierellään papattaen.
”Sinä siis lukisit loppukokeisiin, jos me palattaisiin Tylypahkaan”, Ron pohti ääneen, kun sai puheenvuoron. ”Entäs Kuhnukerho?”
Hermione tuhahti halveksuvasti, mikä kohotti Ronin mielialaa.
”Ajanhaaskausta. Mieluummin röhnöttäisin tyhjänpanttina oleskeluhuoneen sohvalla.”
Ron nauroi mielikuvalle Hermionesta, joka makoili ilman kirjaa sohvalla.
”Sen kun näkisi.”
Hän asetti maalaustarvikkeet vajan sotkuiselle keskihyllylle ja puhdisti työhanskat taikasauvallaan.
”Ehkä minulle tulee vähän ikävä Tylypahkaa”, Hermione sanoi haikeasti ja katseli, kun Ron kaiveli uteliaisuuttaan isän vanhoja pahvilaatikoita. Niistä löytyi joskus sellaisia aarteita kuten piilotettua tupakkaa tai tuliviskiä.
”…Neville on siellä ihan yksin”, Hermione jatkoi ovenpielestä, ”tai on hänellä onneksi Luna ja Ginny seurana… Ginny-parka… Mitä sinä etsit?”
Ron suoristautui ja pyyhki tomua käsistään.
”Yhtä vasaraa, mutta se taitaa olla muualla… Antaa olla. Mennään. Mitä sanoit Ginnystä?”
”En mitään”, Hermione sanoi nopeasti.
He lähtivät kohti päärakennusta. Ron tiesi, että tämä oli niitä harvoja viimeisiä hetkiä, kun hän saisi olla Hermionen kanssa kahdestaan, rauhassa. Mutta jokin esti Ronia tekemästä suurta liikettä. Kesä heidän ympärillään tuntui ilkkuvan hänelle. Puitteet olisivat olleet täydelliset: edessä olevat häät virittämässä romanttista tunnelmaa, lämmin keli lupauksia täynnä. Mutta mitä jos Hermione ei haluaisikaan Ronia? Seuraisi hyvin kiusallinen retki kohti maailman pelastamista.
Harmi, että Ron ei tarttunut tilaisuuteen. Lähitulevaisuus oli nimittäin sangen onneton: Vauhkomieli kuoli seuraavana päivänä, iltahämärällä, George menetti toisen korvansa ja Harry pelastui Tiedät-kai-keneltä vain täpärästi. Onni tuntui hiipuvan pimeyden tieltä.
Kun uusi taikaministeri, Rufus Rymistyir, saapui Kotikoloon tuomaan Dumbledoren testamenttia häiden aattona, ei Ron odottanut saavansa mitään. Mutta Dumbledore oli jättänyt hänelle pimeyttimen, oman keksintönsä. Suurin yllätys odotti kuitenkin, tietenkin, Harrya.
”Harry James Potterille, olen jättänyt Tylypahkan noitien ja velhojen koulun”, Rymistyir luki vapisevin käsin pitkästä pergamentista. ”Toivon, että hän varjelee sen kunniaa koko rohkeudellaan.”
Ron älähti ja Hermione henkäisi. Harry, joka oli tottunut kaikenlaisiin yllättäviin käänteisiin, seisoi jähmettyneenä paikoillaan.
*
Meni jonkin aikaa, että Harry ymmärsi, mitä Tylypahkan omistaminen merkitsi. Hän voisi suojella koulua, joka oli ollut Dumbledorelle hyvin tärkeä paikka. Se oli Harryn ensimmäinen oikea koti sitten Godrickin notkon.
Kun Rymistyir oli poistunut järkyttyneen näköisenä ovesta, Hermione puhkesi puhumaan:
”Tämä on ennenkuulumatonta! Ensimmäinen kerta Tylypahkan historiassa, kun rehtori testamenttaa linnan oppilaalle…”
”Voiko niin tehdä?” Ron kysyi.
”Ilmeisesti!” Hermione puuskahti. ”Tietenkin koulusäädökset eivät tee Harrysta rehtoria, eikä hän voi lakkauttaa koulua, mutta nimellisesti linna kuuluu nyt Harrylle.”
Ron nauroi.
Harry nousi seisomaan ja yritti koota ajatuksiaan. Lopulta hän sanoi varmasti:
”Sinne me siis menemme ensimmäiseksi, Tylypahkaan. Minä aion suojella koulua.”
Muut kaksi hiljenivät ja näyttivät hämmästyneiltä.
”Uskotko sinä, että Tylypahkassa on hirnyrkki?” Ron kysyi.
Harry kohautti olkiaan.
”Ehkä… Mutta… Mitä jos me… unohdettaisiin hirnyrkit hetkeksi. Haluan ensin selvittää, miksi Dumbledore jätti linnan minulle. Sille on olemassa syy.”
Ron katsoi pimeytintään ja Hermione vanhaa lasten satukirjaa, jonka Dumbledore oli hänelle testamentannut.
”Me siis… palataan Tylypahkaan sittenkin?” Ron varmisti. Hän peitteli huonosti innostuksensa.
”Takaisin Tylypahkaan”, Harry vahvisti.
A/N: Jee, lukijoita uudelle ficille!
The Mind: Kiitos ekasta kommentista! Totta, Tylypahkan testamenttaus oli melkoinen uusi juju. Katsotaan, mitä siitä kehkeytyy.
Nevilla: Sinullekin suurkiitos kommentin jättämisestä! Voipi olla, että fici vähän paisuu tuosta kymmenestä luvusta. Sen verran antoisa aihe.
Orvokki: Kiitän sinua myös! Ron on minun lempihahmoni, joten ihanaa, jos se näkyy!
– Toinen luku –
TAIKAMAAILMAN YDINASEET
Kukaan ei varmasti ollut yhtä ilahtunut kuin Molly Weasley kuultuaan, että hänen nuorin poikansa ja tämän parhaat ystävät eivät jättäisikään viimeistä kouluvuottaan väliin.
”Tämä on loistavaa”, Molly hehkutti samalla, kun hän mankeloi herra Weasleyn liiviä häitä varten. ”Tiesin, että te tulisitte lopulta järkiinne.”
Harrya ärsytti tapa, jolla Weasleyn äiti puhui suunnitelmien muuttumisesta. Aivan kuin Harry olisi muuttanut mieltään vain siksi, että Molly Weasley tahtoi niin.
”Voldemort on silti edelleen uhka”, Harry muistutti ja sai Ronin äidin hätkähtämään ja sihahtamaan vihaisesti. Molly oli ollut päiväkausia yhtä isoa hermokimppua, koska häät olivat lähellä ja poliittinen tilanne uhkaava.
”Toivoisin”, Weasleyn äiti sanoi lempeän ja toruvan sekaisella äänellä, ”että näin häiden kynnyksellä me emme mainitsisi hänen nimeään.”
Harry poistui kodinhoitohuoneesta ja lähti kipuamaan ylimpään kerrokseen, Ronin huoneeseen.
”Siivoan, siivoan”, Ron huudahti, kun kuuli oven avautuvan. ”Ai, se olitkin sinä. Luulin äidiksi.”
Ron lösähti takaisin sängylle, jolta oli juuri noussut. Hänen vieressään lojui liikkuva sarjakuva. Hermione istui lattialla ja selasi kirjapinoa.
”Valitsen kirjoja, jotka otan mukaan Tylypahkaan”, Hermione vastasi äänettömään kysymykseen. ”Vaikka emme lähdekään heti jahtaamaan hirnyrkkejä, on hyvä olla perillä niistä. Emme vieläkään tiedä, miten ne tuhotaan.”
Harry istui omalle telttavuoteelleen. Hänen olonsa oli keventynyt kummasti, kun he olivat päättäneet palata Tylypahkaan. Vanha linna tuntui huokuvan toivoa ja nostalgiaa, joka teki Harryn olon, ehkä valheellisesti, turvalliseksi. Hän ei ollut vieläkään käsittänyt, että hän todella omisti Tylypahkan.
”Tiedätkö, sinä taidat olla nyt lordi”, Hermione kommentoi kuin lukien Harryn ajatukset. ”Omistat linnan ja sen tilukset. Skotlannin lakien mukaan kaikki jotka omistavat maata, saavat arvonimen lordi tai lady.”
Arvonimi kalskahti inhottavalta Harryn korviin.
”Sir Harry Potter”, Ron naurahti. ”Vau. Lordi Potter.”
”Varovasti”, Harry napautti, ”tai määrään sinut kahleisiin!”
”Itseasiassa, sinulla ei ole toimivaltaa säätää lakeja tai panna rangaistuksia toteen”, Hermione huomautti hymyillen.
Harry painoi päänsä tyynylle ja huokaisi. Joskus oli vaikeaa olla 17-vuotias ja niin hemmetin sekaisin.
Billin ja Fleurin häät olivat kauniit ja viihdyttävät. Ainoa miinus oli kärttyisä Muriel-täti, joka näytti moittivan kaikkea, mikä hänen silmiinsä osui. Inhottavinta oli kuitenkin kuulla, että Rita Luodiko kirjoitti parhaillaan Dumbledorea koskevaa elämäkertaa. Harry ei uskonut hetkeäkään, että lopputulos olisi täysin totuudenmukainen ja koskettava teos maailman mahtavimmasta velhosta.
Kun kuu oli korvannut säteilevän auringon, Harry oli ehtinyt nauttia muutaman lasin marjaboolia. Tanssilattialla oli täysi meno päällä, mutta Harry ei ollut tanssinut Ginnyn kanssa vielä kertaakaan. Vasta edellisenä päivänä he olivat suudelleet pikaisesti Ginnyn huoneessa, eikä suudelman herättämä lämmin tunne ollut kadonnut mihinkään. Nyt kun Harry palaisikin Tylypahkaan, hän ei nähnyt välitöntä estettä hänen ja Ginnyn suhteelle. Paitsi jos… paitsi jos hän lähtisikin vielä etsimään hirnyrkkejä. Tällä hetkellä ajatus tuntui jotenkin etäiseltä. Tylypahka oli hänen, joten hän voisi taata sille korkeimman mahdollisimman suojan. Voldemort ei tiennyt, että Harry oli perillä hirnyrkeistä. Niiden kanssa ei siis ollut kiire.
Ginny tanssi parhaillaan valssia Viktor Krumin kanssa – siitäkin huolimatta, että valeasuinen Harry oli varoittanut Krumia Ginnyn ”isosta poikaystävästä”. Mustasukkainen Harry kulautti lasinsa tyhjäksi ja iski sen turhan voimakkaasti pöytään.
”Noh, noh, mikä on, Lordi?” paikalle ilmestynyt Ron tirskui. Ron oli juonut vielä enemmän kuin Harry, ja hänen poskensa helottivat hämärässä kilpaa hiusten kanssa.
Harry risti kätensä ja katsoi maahan. Vaikka Ron oli hänen paras ystävänsä, Harry ei voinut puhua hänelle Ginnystä ja tunteidensa taistosta. Ron vain kommentoisi, että ”lopeta” ja kuvittelisi, että Harryn aivot lopettaisivat heti ajattelemasta Ginnyä.
”Jopa Krum näyttää iloisemmalta kuin sinä”, Ron hikkasi ja istui Harryn viereen. Hän levitti kätensä rempseästi tyhjän pitsituolin selkänojalle.
Niin, miksiköhän Krum näyttää iloisemmalta kuin minä?
”Väsyttää”, Harry valehteli. ”Mihin sinä jätit Hermionen?”
Nuo kaksi olivat olleet erottamattomia melkein koko illan, ensimmäisestä valssistaan lähtien.
”Meni vessaan”, Ron vastasi, kääntyi katsomaan taakseen ja nojasi huojuen lähemmäs. Hänen hengityksensä haisi alkoholilta. ”Harry… Mitä sinä sanoisit jos –”
Mutta Harry ei saanut tietää, mitä varten Ron jossitteli. Ginny nimittäin keskeytti isoveljensä soperruksen kirkkaalla äänellään:
”Hei pojat! Arvatkaa mitä!”
Harry ei voinut katsoa häntä suoraan silmiin. Jälleen jurottava Krum oli hivuttautunut Ginnyn viereen.
”Viktor tulee ensi vuodeksi Tylypahkaan!”
Ron naurahti epäuskoisesti.
”Täh? Etkös sinä ole jo kaksikymmentä?”
Krum katsoi häntä viileästi. Ron oli aikaisemmin päivällä ollut melko tyly hänelle. Hän vastasi:
”En tule opiskelemaan tietenkaan. Mina tulen opettamaan lentamista ja tuomaroimaan huispausta.”
”Matami Huiski jää eläkkeelle!” Ginny hihkaisi. ”Eikö ole mahtavaa?”
Harry katsoi Ronia hämillään.
”Joo…”
”Mm, mahtavaa.”
Poikien mumina ei ilmeisesti häirinnyt Ginnyä, joka lähti etsimään Frediä ja Georgea hääväen joukosta. Krum häälyi hetken pöydän vieressä ja katosi sitten Ginnyn perään.
Harryn sisuksissa kuohui.
”Uskomatonta”, Ron puuskahti. ”Minä luulin, että Krum on uransa huipulla. Sitten hän päättääkin vaihtaa supertähden roolin opettamiseen. Tärähtänyttä, sanon minä.”
Ron otti Harryn lasin käteensä, mutta huomasi pettymyksekseen sen olevan tyhjä.
”Ginny etsii kaksosia turhaan”, Ron huomautti virnuillen, ”minä näin, kun ne kaksi kiikuttivat Fleurin serkkutytöt puutarhavajan taakse.”
Harry hymähti vaisusti. Mustasukkaisuuden olento repi parhaillaan hänen sisuskalujaan kappaleiksi.
Luojan kiitos hän oli menossa pian takaisin Tylypahkaan, missä hän voisi tarkkailla… suojella… Ginnyä.
”Jaksatko vielä tanssia?” kuului jostain Hermionen innostunut ääni.
”Totta kai!” Ron hihkaisi ja katosi vauhdikkaasti tanssilattialle.
Harry jäi yksin istumaan valkoiseen pikkupöytään. Hän ajatteli jostain hemmetin syystä Dumbledorea, joka oli aina jankuttanut rakkauden voimasta. Mutta mitä jos rakkaus jäikin vain kaipuuksi?
Harry ei ollut osannut aavistakaan, miten vahva voima mustasukkaisuus ja menetetty rakkaus saattoi olla.
*
Sinnikkäimmät juhlavieraat jaksoivat juhlia aamuyön pikkutunneille asti. Taivaanrannassa sarasti jo aurinko, kun Hermione sanoi haluavansa nukkumaan. Ron lähti kohteliaasti saattamaan häntä (hän oli lukenut vinkin eräästä hurmauskirjasta). Kynnys tarttua Hermionen käteen oli kuitenkin liian iso, vaikka Ron ajatteli siirtoa koko kävelymatkan hääteltalta Kotikololle. Lähimpänä hän oli silloin, kun he ohittivat suuren omenapuun, mutta Ron veti kätensä viime hetkellä kauemmas ja pyyhkäisi otsaansa verukkeeksi.
Idiootti.
Kun he kävelivät portaita ylös, hieman hoippuen, Ron kauhistui tajutessaan päämäärän lähestyvän. Mitä hän tekisi tyttöjen huoneen ovella? Pelkkä tavallinen ”hyvää yötä” tuntui jotenkin… tavalliselta. Se ei riittänyt alkuunkaan. Heillä kahdella oli ollut epätavallisen hauskaa ja sopuisaa koko illan; Ron ja Hermione olivat tanssineet monta kappaletta yhdessä ja nauraneet, kun Ron astui Hermionen varpaille.
Toisaalta hyvänyönsuudelma oli liikaa. Ron ei pystyisi siihen.
Suutelithan sinä Lavenderiakin. Monta kertaa.
He pääsivät tasanteelle.
Hermione on tärkeämpi.
Kotikolo oli luonnottoman hiljainen. Ron oli ehtinyt tottua hääteltan meteliin, joka kantautui nyt hiljaisena humuna pihamaalta.
Hän on niin kaunis.
Hermione pysähtyi Ginnyn huoneen ovella ja katsoi häntä. Ron oli aina ollut huono analysoimaan ilmeitä, mutta hän tulkitsi Hermionen katseen odottavaksi. Tai ehkä Ron vain oletti – toivoi – niin?
Ron nielaisi, kun ei muutakaan järkevää keksinyt.
”Tuota… oli ihana ilta”, Hermione puhui hiljaa ja hymyili.
Miksi Hermione ei ikinä vaikuttanut epävarmalta?
Ron oli lukenut opaskirjastaan, että naiset pitivät itsevarmoista miehistä. Tässä kohtaa kirjaa Ron oli tahtomattaan ajatellut Frediä ja Georgea, jotka tuntuivat vain ottavan naiset. Epäreilua.
”Niin oli”, Ron komppasi. ”En tiennyt, että olet noin hyvä tanssija.”
Sopivien tilaisuuksien tullen kehu noitaa hänen kyvyistään, mutta älä suitsuta häntä liikaa. Tärkeintä on vaikuttaa aidolta.
”Oli hyvä viejä”, Hermione huomautti ja tarttui odottamatta Ronin oikeaan käteen.
Ron nielaisi taas. Hermionen lämmin käsi tuntui kihelmöivän. Ron katsoi hänen huuliaan ja nojautui hieman lähemmäs.
Mutta sen pidemmälle Ron ei päässyt, sillä ulkoa kantautui juuri silloin kimakka huuto.
Ron ja Hermione hätkähtivät molemmat.
”Ulos”, Ron älähti ja pinkaisi portaat alas.
Hääteltalla oli kova ja hätääntynyt puheensorina.
”Ne… pääsivät läpi!” isä huohotti lasit vinksallaan. ”Kaksi kuolonsyöjää… Ne veivät – Ginnyn!”
Isä valahti lähimpään tuoliin kalpeana kuin lakana. Ronin sisuksiin valahti hyytävän kylmä tuntemus, jolla ei ollut mitään tekemistä sään kanssa.
”Onko kukaan loukkaantunut?” Ron kysyi nopeasti.
Isä pudisti päätään.
”Mutta – miksi he Ginnyn sieppasivat?” Hermione kysyi järkyttyneenä.
Isä kohautti olkiaan ja pyyhki silmiään. Äiti juoksi jostain hänen viereensä.
”Arthur! Meidän pitää lähteä etsimään häntä! YLÖS!”
”Eipäs hätiköidä nyt”, rauhoitteli Remus Lupin, joka painoi kätensä äidin olalle. ”Ei kannata rynniä –”
”He veivät minun tyttäreni!” Molly rääkäisi ja ravisteli Lupinin käden pois.
”Ja siihen heillä on varmasti hyvä syy”, Lupin vastasi vakavana, ”se näytti suunnitellulta.”
Äiti itki vuolaasti ja nojasi isän päähän.
”Rouva Weasley!” Harry huusi ja riensi heidän luokseen. ”Tämä on minun syytäni. Minä pelastan hänet.”
Jostain ilmaantui myös Krum, joka raivasi tiensä Harryn viereen.
”Minä autan myös!”
Ron huokaisi raskaasti. Ehkä heidän olisi sittenkin kannattanut lähteä etsimään hirnyrkkejä. Vaikka hän oli säikähtänyt ainoan pikkusiskonsa sieppausta pahanpäiväisesti, hän ei voinut olla laittamatta merkille, että sekä Harry että Krum olivat lukeneet Kaksitoista idioottivarmaa keinoa noitien lumoamiseen.