Finfanfun.fi

Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Pörrö - 24.06.2014 02:34:22

Otsikko: Sä valkeaan verhoudut | K11 | angst, drama, songfic | 3/3 (23.7.2014)
Kirjoitti: Pörrö - 24.06.2014 02:34:22
Otsikko: Sä valkeaan verhoudut
Kirjoittaja: Pörrö
Ikäraja: K11
Paritukset : Leo/Juuli olennaisin, mainintoja muistakin
Genre: Angst/draama/songfic
Varoitukset: mainintoja kuolemasta, tarinalla ei ole onnellista loppua
Disclaimer: Hahmot ja teksti minun, lukuunottamatta lyriikoita, jotka kuuluvat Aki Tykille ja Happoradiolle
Summary: ”Minä pukeudun mustaan yöhön ja tuhkaan, haaveeni jäähtyy, kun valkeaan verhoudut" Happoradio - Häävalssi mollissa

A/N Happoradion Häävalssi mollissa on jo pitkään ollut yks mun suosikkikappaleista ja oon jo pitkään halunnut kirjoittaa siitä tekstin. Tää on kolmiosainen teksti, joka on mulla kokonaan valmiina, mutta en julkaise sitä kerralla.

Melkein hirvittää, etten oo aikoihin kirjottanut mitään luovaa, tai oon, mutten oo julkaissut mitään. Kouluun liittyvät kirjalliset työt meinaa viedä kirjotusinnon pois. Kommentit tekee iloiseksi ja auttaa kehittymään jatkossa tän harrastuksen kanssa.
---------------------

Sä valkeaan verhoudut


1.  Alku


Toivotamme sinut sydämmellisesti tervetulleeksi viettämään kanssamme hääjuhlaa elokuun kuudentena. Vihkitilaisuus alkaa kello 12 vanhalla kirkolla, josta siirrymme suoraan juhlapaikalle. Ohesta löytyy tarkemmat ohjeet juhlapaikalle pääsyyn. Ilmoitathan tulostasi ja mahdollisesta seuralaisesta viimeistään kesäkuun neljäntenä. Mikäli et syystä tai toisesta pääse saapumaan itse vihkitilaisuuteen, mutta saavut myöhemmin juhlapaikalle, ilmoitathan myös siitä.

Rakkaudentäyteisin terveisin Leo Hakala ja Juuli Kokko


Pitelen juhlakutsua kädessäni ja katson sitä tyhjin ilmein. Eihän tämä mulle tietenkään mikään suuri yllätys ollut, mulle, bestmanille, kyllähän mä tiesin, että häät oli tulossa, kun olin niitä ollut suunnittelemassakin. Ja olinhan mä luvannut, että voin laulaa niille pari biisiä, kun Juuli niin nätisti pyysi. En oikeastaan edes tiedä, miten tässä lopulta kävi niin, että minusta tuli Hakalan bestman, siis Leo Hakalan, eihän me koskaan oikeastaan oltu juuri missään tekemisissä ennen sen ja Juulin juttua, Juulin kauttahan mä siihen tutustuinkin, silloin, kun niillä alkoi olemaan jotain säpinää tai ei niillä aluks ollut mitään säpinää, kun Juuli oli niin ujo ja Juulin piti raahata sekä mua, että Hakalaa mukanaan kaikkialle. Taisiis tottakai, paras kaveri ja joku uus ihana urheilijajäbä, olihan se ihan ymmärrettävää. Juuli pysty oleen paljon rennommin kenen tahansa seurassa, jos mä olin mukana ja se teki sille muihin tutustumista helpommaks, joten kyllähän mä sitä vähän jeesasin. Mut kyllä mä silti kelasin, että mitä ihmettä tässä nyt oikein taas tapahtuu. Voi, kun kaikki olis vielä niinku sillon, kun kaikki oli vielä niin helppoa.

Okei. ehkä tätä pitää vähän kelata taaksepäin, tai jotain. Alotetaan vaikka siitä, että mä oon Niilo Rämö, mulla on pikkuveli Nuutti, joka on mua kolme vuotta nuorempi, mutta silti me ollaan aina oltu jotenkin tosi läheisiä sen kanssa. Mä oon nyt kakskytyks ja oon duunissa päiväkodissa. Vapaa-ajalla mä teen lähinnä vaan musaa, jos en pyöri kavereitten mukana jossakin. Taisiishitto. Juulin ja Hakalan mukana. Tainiin, Hakaloita kai ne on kohta molemmat, joten kai mun pitää opetella sanomaan sitä Leoks. Niin tai sit bändin jätkien kanssa. Nuutti on lukion tokalla ja asuu vielä himassa, siis mutsin luona, faija kuoli jossain liikenneonnettomuudessa, kun olin neljä, eikä siitä oo oikeestaan puhuttu. Äitillä, Kaisalla, on ollut isän jälkeen vaan lyhyitä suhteita ja Pekka, joka pyöri meillä varmaan siitä, kun olin kutosella, jonnekin sinne, kun pääsin ysiltä. Pekka ei koskaan ollut mulle isä, eikä se kyllä yrittänytkään. Kyllä me toimeen tultiin, en mä sillä, muttei se vaan hiffanu mun juttuja. Nyt äidillä on vaan Nuutti, kun mäkin häivyin heti amiksen jälkeen. Peruskoulun pyörin musaluokilla kolmosesta ysiin, lukio ei kiinnostanut ja äiti halus mulle jonkun ammatin, joten opiskelin itteni lastenohjaajaks amiksessa ja olin niitä onnekkaita, jotka sai suoraan amiksen jälkeen duunipaikan omalta alalta, ja vielä ihan kivan sellasen. Se päiväkoti, jossa mä oon duunissa, on semmonen ihan kiva ja pieni. Siellä ei oo, ku kolme ryhmää, alle kolmevuotiaat, kolme viiva viisvuotiaat ja eskari. Mä oon pikkusten puolella ja se on mulle just hyvä, kun osaan ehkä luontevimmin olla tommosten taaperoiden kanssa.

Mä asun pienessä yksiössä aika lähellä keskustaa, mulla ei oo tyttöystävää, eikä lapsia. Haluan kyllä molemmat, lapsilla ei oo niin kiire, joskus sitte tulevaisuudessa. Mulla on kaksvuotias parsonrussellinterrieri ja sen nimi on Lilli. Mä ajan moottoripyörällä, vaikka se on äidin mielestä vaarallista ja vähän tyhmääkin, tai ehkä just siks, mutta mun mielestä se on parasta, mitä mä tiedän, siis heti musiikin jälkeen. Meidän bändillä ei ole nimeä, meitä soittaa siinä kolme jätkää ja me treenataan säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta pääosin mä teen musaa yksin ja joskus heitän pieniä keikkoja meiningillä mies ja kitara. Bändi on enemmän sivuprojekti, kun ei noi muutkaan ota sitä niin tosissaan, musa ei oo ehkä koskaan ollu niille niin iso juttu, ku mulle.

Nyt te tiiätte, kuka mä oon, Niilo Rämö vaan. Okei, ehkä mun on kelattava tätä hommaa oikeesti johonkin järkevään paikkaan, eikä vaan kertoa jotain epäolennaisia nippelitietoja musta.

------------

A/N: Älkää lyökö kovin pahasti, oon vielä ruosteessa pitkän tauon jäljiltä.
Otsikko: Vs: Sä valkeaan verhoudut | K11 | angst, drama, songfic | 1/3
Kirjoitti: Zarroc - 29.06.2014 15:14:10
Kommenttikampanjasta terve!

Näin alkuun, minä otin tämän tekstin pelkästään otsikon takia. Sä valkeaan verhoudut, Happoradio ja siihen liittyvät muistot... huhhuh, joo. Tämä on niitä tekstejä, joihin en todennäköisesti olisi ikinä tarttunut ilman kommenttikampanjaa, koska hääteema ja hetti on yhtä kuin suora black out minulle.
Mutta niin, pidin kyllä tästä alusta. Vaikka selitystä oli ihan jäätäviä määriä, mutta kaipa se sopii sellaisena pohjustajana tähän. Enemmänkin mietin lähinnä Niilon ja Juulin välistä suhdetta, onko se rehellisesti pelkästään kaveripohjainen? Vai seuraako siitä jotain muuta muiden osien myötä? No, se selvinnee niiden myötä, jos luen ne.

Yhden pienen virheen bongasin;
Lainaus
Mä asun pienessä yksiössä aika lähelllä keskustaa
Sinne on yksi l tupsahtanut liikaa. Ei todellakaan mikään suuri juttu, mutta pisti vain silmään kun teksti oli näin lyhyt 8'D sori, olen pilkunviilaaja.

En ole kovin innoissani tämän puhekielisyydestä, mutta en voi tyrmätäkään tätä. Onhan tämä tyylipuhdas ja varmasti kiinnostaa monia. Ja kun tuolta löytyy tuo "mainintoja kuolemasta, tarinalla ei ole onnellista loppua", tästä voi siis sukeutua jotain kiinnostavaakin. Odotellessa siis.
Joka tapauksessa kiitos lukukokemuksesta!

~ Zar
Otsikko: Vs: Sä valkeaan verhoudut | K11 | angst, drama, songfic | 1/3
Kirjoitti: Pörrö - 01.07.2014 22:42:30
Zarroc Kiitoksia kommentista!


A/N: Tässä toinen osa, olkaa hyvät. Tää luku palaa ajassa taaksepäin lyhyinä välähdyksinä pitkin Niilon elämää, ehkä tää vähän valottaa Niilon pään sisäistä elämää.

-------------------

2. Silloin ennen

Mä olen viisivuotias ja katon meiän rivarikolmion ikkunasta ulos, kun naapuriin muuttaa uusi perhe siihen asuntoon, jossa ei ole asunut ketään kolmeen kuukauteen. Sillä tytöllä on pitkä ruskea tukka, joka on ponnarilla päälaella, se on varmaan mun ikäinen ja se kantaa sylissään jotain pehmonallea. Ulkona sataa lunta, kohta on joulu, toinen joulu, kun on vain äiti ja Nuutti ja minä. Äiti tulee mun viereen ja katsoo myös ikkunasta ulos ja miettii ääneen, miksi kukaan haluaa muuttaa näin lähellä joulua ja vielä lapsen kanssa. Äiti pukee takin päälle ja kengät jalkaan ja kävelee ulos lumisateeseen. Mä katson ikkunasta piparia mutustaen, kun äiti kättelee uusia naapureita, miestä ja naista, kumartuu tytön puoleen, mutta tyttö menee äitinsä taa piiloon. Aikuiset nauravat yhdessä. Meidän äiti auttaa uusia naapureita muutossa.

Muutamaa päivää myöhemmin mä istun taas ikkunassa ja katselen ulos. Meidän talo ja kolme muuta rivaria muodostaa neliön, jonka keskellä on semmoinen pieni leikkikenttä, hiekkalaatikko, liukumäki, muutama keinu ja semmoinen kiipeilyteline, josta puuttuu puolet tikkaista ja verkossa on reikiä. Se on ollut aina sellainen ja äiti miettii aina, miksi kukaan ei ole korjannut sitä. Mä näen ikkunasta, kun naapurin uusi tyttö kävelee leikkikentälle ja istuu keinuun, sillä on taas se tyhmä pehmonalle sylissä ja mä mietin, miksi se kantaa sitä mukana. Äiti huomaa, että istun taas ikkunassa ja kehottaa mua menemään ulos leikkimään, kun Nuutti pitäisi laittaa päiväunille. Vastahakoisesti mä menen eteiseen, sujahdan mun siniseen toppahaalariin, kiskon kengät jalkaan ja pipon päähän. Koitan etsiä samanparisia lapasia, mutta luovutan ja laitan käsiini lapaset, joista toinen on kirkkaankeltainen ja toisessa on punaisia ja valkoisia raitoja. Mä kävelen ulos ja menen istumaan sen tytön viereiseen keinuun. ”Moi, mä olen Niilo” sanon arasti ja kysyn tytön nimeä. ”Juuli” se vastaa niin hiljaa, että en meinaa kuulla. Pitkään kumpikaan ei sano mitään ja me vain keinutaan. Juuli pudottaa nallensa ja mä hyppään keinusta nostamaan sitä. Kun mä annan nallen takaisin sille, se katsoo mua ruskeilla silmillään ja sanoo ujosti ”Kiitos, tää oli mun pikkusiskon, mutta se kuoli, kun se oli kuukauden vanha.” Sen silmiin tulee kyyneleitä ja mä otan sitä kädestä kiinni ja hymyilen sille. Sekin hymyilee, tai ainakin se yrittää ja sitten sen äiti huutaa sitä sisälle, se pyyhkii kyyneleet ja juoksee pois. Mä jään vielä keinumaan, mutta mulla on hassu olo.


Mä olen seitsemän ja  äiti saattaa mua ekana  päivänä kouluun. Juulikin on siellä, sillä on päällään keltainen kesämekko ja se pitää sen isää kädestä kiinni. Opettaja kutsuu oppilaita nimeltä ja me päästään Juulin kanssa samalle luokalle. Me istutaan Juulin kanssa vierekkäin ja toisena koulupäivänä opettaja jakaa meille semmoiset punaiset aapiset, joiden kannessa on kaksi nallea, tyttö ja poika. Mä ajattelen mielessäni, että ne on vähän kuin me, siis mä ja Juuli, ne hymyilee ja pitää toisiaan kädestä. Mä hymyilen salaa. Koulussa mä tutustun Kaapoon ja Masiin, jotka on myös meidän luokalla. Ne on kivoja, mutta mä leikin silti enemmän Juulin kanssa, koska se on vähän ujo, eikä sillä oikein ole muita kavereita. Kotipihallakin me leikitään yhdessä ja vähän Nuutinkin kanssa, koska se on jo neljä ja äiti antaa sen tulla välillä ulos mun kanssa. Mutta silloin äiti istuu ikkunassa ja vahtii, että kaikki menee hyvin. Vaikka kyllä me osataan, mä olen kuitenkin jo koulussa.


Mä lähden kolmannelle luokalle keskustaan, koska halusin mennä musiikkiluokalle. Mä olen pienestä asti tykännyt laulaa ja isä osti mulle nelivuotislahjaks semmoiset leikkirummutkin. Äiti sanoo, että olen perinyt musikaalisuuteni isältä ja sitä itkettää. Mä halaan äitiä. Juuli itkee, kun mä kerron sille, että lähden musiikkiluokalle, se jää samaan kouluun, se ei oikein ole innostunut musiikista, eikä sen äiti uskalla päästää sitä kauas kouluun, kun sinne pitäisi mennä bussilla. Mä halaan Juulia ja lupaan sille, että leikin sen kanssa edelleen koulun jälkeen ja sanon, että kyllä se saa koulusta muitakin kavereita. Juuli sanoo, että mä olen sen paras ystävä, pussaa mua poskelle ja juoksee pois edelleen itkien. Musiikkiluokalla mä tutustun Petteriin ja Kalleen, meistä tulee hyviä ystäviä ja me pelataan koulun jälkeen pleikkarilla Spyroa ja Tekkeniä. Juuli ei halua olla meidän kanssa, koska se ei tunne Petteriä ja Kallea, eikä uskalla tutustua niihin. Kyllä mä leikin Juulinkin kanssa ja paljon. Ja Nuutti on paras pikkuveli. Kun se vihdoin aloittaa koulun, se haluaa, että mä opetan sitä lukemaan. Sen aapinen ei ole punainen, eikä siinä ole kannessa nalleja. Sen aapisessa seikkailee Kisu Pikkukuu ja musta se on ihan kuin Nuutti.


Viidennellä luokalla mä opin soittamaan kitaraa ja äiti ostaa mulle joululahjaksi kitaran. Mä esittelen sitä innoissani Juulille, joka haluaa kuulla, kun mä soitan. Mun soitto kuulostaa oikeesti varmaan aivan kamalalta, mutta mä olen niin ylpeä, kun osaan soittaa eemollin, geen ja ceen. Juuli taputtaa ja hymyilee. Se on kaunis ja sen hiukset on kasvanut.

Juuli tulee meidän kouluun yläasteelle, ei meidän luokalle kumminkaan, kun ei sitä vieläkään kiinnosta musiikki, se tykkää lukea kirjoja ja sitä on alkanut kiinnostaa historia. Me ollaan Juulin kanssa samassa matikanryhmässä, koska matikassa on jaettu meidän luokka ja Juulin luokka yhteensä kolmeen ryhmään, yhdessä ryhmässä on sekaisin molemmilta luokilta oppilaita. Me lasketaan yhdessä matikkaa takarivissä ja nauretaan salaa kaikelle hassulle. Juulin luokalla on Leo, se pelaa jalkapalloa ja se on aika hyvännäköinen, sillä on vaalea lyhyt tukka ja siniset silmät. Kaikki jätkät sanoo sitä vaan Hakalaks ja mä myös. Se on mua vähän pidempi ja isompi, sillä on enemmän lihaksia, mä vaan soitan kitaraa, mistä mulle lihaksia olis tullut. Kasiluokan keväällä Juuli sanoo, että Leo on kiva, muttei se uskalla puhua sille yksin. Me tutustutaan siihen yhdessä, koska Juuli on mun paras kaveri ja haluan auttaa sitä. Juulista on tullut kauniimpi kuin ennen, se hymyilee sitä samaa vähän rikkinäistä hymyä ja mä luulen, että mä olen ainoa, joka tietää, mistä se rikkinäisyys johtuu, tai ehkä ainoa, joka edes huomaa. Meistä tulee Juulin ja Hakalan kanssa jonkinlainen kolmikko. Hakala on aika hauska, vaikka se puhuu vaan urheilusta. Juuli osaa olla luontevasti vaan mun seurassa, Hakalan kanssa se uskaltaa pyöriä vaan, kun mä olen mukana, mutta ei mua haittaa ihan mielelläni mä pyörin niiden molempien mukana. Juuli ottaa mua välillä salaa kädestä, kun ollaan Hakalan kanssa kahvilla, musta se on vähän hassua, mutta annan Juulin tehdä niin, koska se vissiin saa siitä rohkeutta tai itsevarmuutta. Tai jotain.

Mä pyörin edelleen myös Petterin ja Kallen kanssa ja me perustetaan ysillä bändi. Mä saan laulaa ja soittaa kitaraa, Kalle haluaa soittaa rumpuja, joten Petteristä tulee basisti. Petteri laulaa hyvin ja sillä on aika kivat punaiset pitkät hiukset. Me ollaan jonkun Jutan bileissä ja kaikki on humalassa. Petteri istuu mun lähellä, ehkä liiankin lähellä, äkkiä se on mun sylissä, sitten se suutelee. Se maistuu vähän kaljalle ja mä en osaa vastata sen suudelmaan, ennen kuin se vetäytyy pois. Se jää mun syliin, eikä kumpikaan sano mitään, kukaan ympärillä ei huomaa. Petteri haluaisi pitää mua kädestä kiinni koulussa, mutta mä en anna sen. Mä en halua, että kukaan saa sellaisen käsityksen, että mä olen homo.


Ysiluokan jälkeen kaikkien yllätykseks mä menen amikseen ja kaikki muut neljä menee lukioon, vaikka mulla oli ysin keskiarvo ja niillä jotain seiskan ja kasipuokin väliltä, paitsi Juulilla on joku melkein kympin keskiarvo, se on semmonen mallioppilas. Mä haluan opiskella lastenohjaajaks, koska oon aina tykänny lapsista. En koskaan yhtä paljoa, kuin musiikista, mutta vois kait sitä ammatikseen pyöriä muksujen kanssa, jos ei musta koskaan muusikkoa tule. Mun luokalla amiksessa on yks Elli ja mä alan seurustella sen kanssa ykkösen lopussa. Elli on kiva, sillä on vaalea vähän kihara tukka ja se tykkää puhua kaikesta vähän kummallisesta, mutta mä viihdyn sen seurassa. Hakala alkaa seurustella jonkun Iinan kanssa ykkösen ja kakkosen välissä kesällä, Iina on sitä vuoden vanhempi. Kallesta ja Petteristä tulee pari ja mä olen aika iloinen, ettei mikään jäänyt kaihertamaan mun ja Petterin välille, vaikka ysillä tapahtu, mitä tapahtu. Mä tykkään koulusta ja työharjoittelut on aika mielenkiintoisia. Juuli asuu edelleen mun naapurissa ja me vietetään paljon aikaa yhessä. Nuutti rupeaa kapinalliseksi ja mun pitää kattoa sen perään, koska äiti on ihan rikki sen ja Pekan erosta, vaikka siitä onkin jo aikaa. Juuli pyytää mua tanssimaan sen kanssa vanhojentanssit ja musta tuntuu vähän hassulta, ettei se muka ole saanut ketään lukiosta sen pariksi, vaikka siellä on vaikka ketä kivoja ja Juulikin on saanut paljon rohkeutta. Juuli valitsee mulle täydellisesti sen tummansiniseen pukuun sointuvan kravatin, mikä tekee kaikesta tuhannesti oudompaa. Vanhojenpäivänä mä huomaan, että Hakala näyttää entistä paremmalta puku päällä. Illalla me ollaan jatkoilla ja mä pussaan kaunista ja onnellista Juulia salaa. Juuli muuttuu kummalliseks, eikä me puhuta viikkoon. Me kuitenkin kesällä seurustellaan kuukaus, tavallaan, mutta se tuntuu kummalliselta. Kolmosella Juuli alkaa seurustella Hakalan kanssa.


Mä valmistun ja tiedän jo valmistuessani, että mulla on duunipaikka. Mulla kävi hyvä tuuri. Mä lykkään armeijaa osittain töiden takia, osittain siksi, etten tiedä, haluanko mä mennä armeijaan lainkaan. Hakala, Kalle ja Petteri menee kesällä armeijaan. Juuli lähtee yliopistoon opiskelemaan historiaa. Mä muutan omaan kämppään ja otan koiran. Sen nimeks tulee Lilli, koska musta se on hyvä nimi koiralle. Mä ajan moottoripyöräkortin ja hankin limenvihreen prätkän, sellasen nuorekkaan. Muksut on töissä ihania ja musta tuntuu täydelliseltä, että on kiva koti, kiva duunipaikka, musiikki ja koira. Mitä ihminen muka tarviis muuta? Ainiin, ja onhan mulla Santerikin, vuoden ja kolme kuukautta, kunnes se rakastuu Elsaan ja ne muuttaa Lappiin kasvattaan poroja, tai tekemään lapsia. En tiedä, enkä välitä, en tiedä välitinkö koskaan, vai yritinkö vain todistaa itselleni jotain.

-----------------

Otsikko: Vs: Sä valkeaan verhoudut | K11 | angst, drama, songfic | 2/3 (1.7.2014)
Kirjoitti: Pörrö - 23.07.2014 10:10:49
A/N: Tässäpä olisi kolmas, eli viimeinen luku

-------------------

3. Häät
Puhelin soi, enkä ensin tajua sitä, kun mun silmät on edelleen nauliintuneet siihen hiton kutsuun, jota pitelen käsissäni. Kun lopulta havahdun ja tajuan kattoa, kuka mulle soittaa, naurahdan ääneen. Nähdessäni Nuutin nimen sen nauravan naaman alapuolella puhelimen ruudulla, mä jo tiedän, mitä se aikoo sanoa. Mä käsken mielessäni itteäni ryhdistymään ja vastaan sitten. "Moi Niilo! Saiks säkin tänään vaaleenpunasta postia?" Nuutti kysyy. "Mä oletan, että puhut tästä hääkutsussa, mikä mulla on kädessä, eli joo, sain mä," vastaan ja koitan pitää ääneni normaalina, vaikka kyllä Nuutti tietää kuitenkin, mitä ajattelen. "Miten sä jakselet?" se kysyy arastellen. "Eikai tässä mitään, onhan mulla ollu aikaa valmistautua. Vaik kylhän tää konkretisoitu nyt ihan eritavalla." vastaan sille, koittaen pitää ääneni mahdollisimman vakaana ja vakuuttavana, ei sen nyt hittovie tarvii isoveljeään vahtia. Vaikka oon mä kyllä salaa ilonen siitä, että Nuuttikin on kutsuttu. Eipähän tarvii yksin mennä. "No mites, mennäänkö samaa matkaa, vai aiotko livistää? Tai ootko kenties löytäny parempaa seuraa?" Mä kuulen, kuinka Nuutin ääni kirkastuu ja voi kuvitella, kuinka se pikku idiootti iskee mulle silmää puhelimen toisessa päässä jälkimmäisen kysymyksen kohalla. "Voi Nuutti kuule, ei mulla taida paljon olla varaa livistää, kun oon kerran bestman ja kaikkee. Ja joo, ei oo vissiin mitään ihmeellistä seuraa tiedossa, että voi kait sitä sitte mennä samaa matkaa tommosen rääpäleen kanssa," mä vastaan ja mua alkaa jo vähän hymyilyttää. Nuutti vaan naurahtaa puhelimeen ja sanoo heipat. Ei sillä sitte ollukaan mitään oikeeta asiaa, vaikka no, mitäpä semmosella paria päivää vaille täysikäsellä jäbällä nyt oliskaan kesällä niin tärkeetä asiaa, että kerkeis roikkua veljen kanssa puhelimessa. En kerkee edes vastata sen heippaan, ennen ku puhelin jo tuuttaa puhelun päättymisen merkiks.

Mun pitää ostaa uus puku, koska edellinen on jäänyt pieneks. Harkitsen vahvasti, että kaikista Juulin ohjeista huolimatta pukisin mustan puvun alle mustan kauluspaidan ja kravaatin, mutta ohjeistan silti sitä ylipirteetä kaupantätiä esittelemään mulle jotain enemmän häihin sopivaa settiä. Lopulta mä lähden kaupasta hitosti rahaa köyhempänä ja mukanani kassi, jossa on perus musta puku, valkonen kauluspaita ja semmonen kummallisen värinen turkoosi kraka. Vois melkein vielä kotona mallata, josko vielä haluais lämpöhalvausta edistääkseen laittaa jonkun liivin kanssa. Tai oikeesti sen takia, että kitaraa on ihan perseestä soittaa puvuntakissa ja liivi ees vähän tois ryhtiä siihen takittomaan lookkiin. Ei hitto, että oon neiti, kun kelaan tämmösiä. Viimeiset hääjärjestelyt Juulin ja Hak- äh, siis Leon kanssa sujuu ilman suurempia ogelmia ja  niitten hääpäivä lähestyy uhkaavana varjona.

-----------

Elokuun kuudes osoittautuu kuumaks ja aurinkoiseks päiväks heti aamulla. Mä puen päälleni puvunhousut, kauluspaidan ja liivin, takin pakkaan suosiolla kassiin, puen sen päälle sitten kirkolla. Mun tekee mieli huudattaa Happoradion Häävalssi mollissa vielä kerran ennen niihin häihin lähtöä, mutta kiellän itteäni. En halua laskea fiilistäni enää yhtään alemmas. En saa syötyä amupalaa, koitan kuitenkin juoda lasin vettä ja nyrppiä vähän leipää. Kymmenen jälkeen mun ovikello soi ja avaan oven Nuutille, jolla on mukanaan kypärä ja valtava kassi ja jonka naamalla komeilee iloinen virnistys. Me heitetään moottoripyöräilykamat niskaan ja hypätään mun prätkän selkään. Tuntuu samaan aikaan maailman tyhmimmältä ja siisteimmältä, että bestman lähtee häihin moottoripyörällä, kyydissään pikkuveli. Kitara oli sentään saanut edellisenä päivänä jäädä hääpaikalle, kun tehtiin soundcheckiä. Petteri lupas kuskata sen sit autolla mulle, niin ei tarvii pähkätä sitte. Ja jos nyt en syystä tai toisesta oo kykeneväinen ajamaan kotiin, niin pääsee sitä taksillakin.

Vihkitilaisuus on kaunis. Leo näyttää hyvältä vaalee puku päällään ja Juuli on kauniimpi, kuin koskaan. Sen hääpuku on semmonen leveehelmanen, mutta elegantti, semmonen tosi Juulimainen, ei yhtään liian prinsessa ja sen hiukset on nostettu ylös semmoselle ihmeellisen näköselle kampaukselle, josta en edes koita ymmärtää, miten se rakentuu, en edes tiedä miten sitä pitäis nimittää, mutta kaunis se on kuin mikä. Juulin äiti itkee melkein koko tilaisuuden ajan, mä tiedän, että meidänkin äiti itkis, mutta miks kukaan kutsuis jonkun naapurintädin häihinsä, kun ei ole ollut sen kanssa tekemisissä vuosikausiin. Olkoonkin bestmanin mutsi, niin silti. Nuutti koittaa virnuilla ja väännellä mulle huomaamattomasti naamaa, etten näyttäis niin nyrpeeltä ja lopulta mä en voi muuta, kuin hymyillä urposti, koska pikkuveljeni on idiootti, rakas, mutta idiootti.

Hääjuhla on aika perinteinen, häävalssi, ruokaa, hääkakku, puheita ja semmosta. Mä kieltäydyin suosiolla pitämästä mitään bestmanin puhetta, koska aattelin, et voin sit sanoo sanotavani, ku soitetan jätkien kanssa muutaman biisin keikka kuitenkin. Juulin isä puhuu juulista kauniisti, mainitsee ohimennen sivulauseessa Juulin kuolleen pikkusiskon, mutta niin, ettei kukaan ehkä osaa yhdistää sitä mihinkään, jos ei tiedä. Juulin hymyssä välähtää taas sitä samaa rikkinäisyyttä, mutta ei se itke. Tää on sen suuri ja onnellinen päivä. Juuli ja Leo sai nyt onnensa ja yhteisen sukunimen. Muutaman kuukauden päästä varmaan ihmetellään, kun Juulin maha on kasvanut ja sitä perussettiä, mitä just vasta naimisiinmenneen nuoren parin arkeen kuuluu. Tai hitto, enhän mä näistäkään jutuista tiiä mitään, kun oon tuomittu epäonnistumaan rakkausjutuissa.

Illan lopussa porukka rupee olemaan vähän humalassa, ei paljoa, mutta sillain sivistyneesti vähän ja me noustaan poikien kanssa lavalle. Me soitetaan muutama coveri. Semmosia rentoja biisejä, jotka sopii juhlan teemaan, mut ei mitään perinteisiä, taisiis vanhanaikasia häävalssihömppiä, kun hävalssi oli ja meni. Meiät kutsuttiin tänne kuitenkin keikalle ja haluun sit kans et vedetään meiän näkönen keikka. Mä jään vielä yksin lavalle kitaran kanssa ja vedän yhen kirjottamani biisin, joka on tavallaan mun häälahja noille.

Mä lopetan viimesen biisin, mulla soi päässä Happoradion Häävalssi mollissa ja mua melkein itkettää se, miten oikeessa se biisi on. En oo koskaan saanu sanottua Juulille niitä asioita, mitkä ois pitänyt ja nyt on aivan liian myöhästä. Ihmiset taputtaa ja on ilosia. Mä kumarran, laitan kitaran koteloon ja poistun lavalta. Juuli hymyilee mulle sitä sen hymyä, joka on mulle vähän liiankin tuttu, mutta siinä hymyssä on jotain vierasta, ylimääräistä, ja musta tuntuu, että se tietää. Mä kävelen vauhdilla vessaan ja saan pidettyä itteni kasassa. Kun mä saan vessan oven lukkoon perässäni, mä romahdan. Kaikki muurit sortuu ja mä istun lattialla itkien ja täristen. Mä kuulen mun pään sisällä, kuinka Aki Tykki laulaa: ” Minä lauluni lasken, suruhunnuksi juhlaan, tarinaan jää virhe, tuo morsian ei oo mun. Minä pukeudun mustaan yöhön ja tuhkaan, haaveeni jäähtyy, kun valkeaan verhoudut”, mutta vaan yks pätkä jää humisemaan mun päähän ja toistaa itseään.

Tarinaan jää virhe, tuo morsian ei oo mun

--------
A/N: Kommentit ois kivoi : )
Otsikko: Vs: Sä valkeaan verhoudut | K11 | angst, drama, songfic | 3/3 (23.7.2014)
Kirjoitti: Puoliverinen prinsessa - 17.09.2016 23:08:39
Moikka!

Tälleen reilu kaks vuotta myöhässä löysin tän tekstin ja oon onnellinen et löysin.

Häävalssi mollissa on mun lempibiisi, mä rakastan sitä ja mä rakastan sun tekstiä.
Teksti on tosi kaunis, niin surullisen riipivä. Aihe oli suunniteltu hyvin ja juoni eteni järkevästi, takaumat oli sovitettu mukavasti väliin.

Hahmot oli onnistuneita ja päähenkilö kuvas tosi paljon mun kuvitelmaa biisin "päähenkilöstä".

Kiitän syvästi tästä tekstistä, rakastuin ensilukemalla.