Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Kuurankukka - 03.11.2013 23:20:35
-
Nimi: Kuiskauksia tähtien takaa
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: S - K11 (vielä aluksi sallitun rajoissa, mutta nousee kyllä myöhemmin)
Fandom: Ainakin Harry Potter, Supernatural, Star Trek, BBC!Sherlock, House, Pilvikartasto, Jumalat juhlivat öisin (tähän mennessä)
Paritus: Useita erilaisia, kaikki selviää sitten ajan kuluessa
Tyylilaji: Kaikkea mahdollista synkemmistä aiheista ihanaan romantiikkaan
Vastuunvapaus: Jokainen sarja kuuluu luojilleen ja tekijöilleen, en hyödy tästä rahallisesti
A/N: Huhuh, pelottaa jo hieman mihin olen oikein ryhtymässä. Kirjoitin viime vuonna tämän (S) (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33275.msg657134#msg657134), ja nyt lähden uhkarohkeasti yrittämään samaa eri fandomeilla samaan aikaan, kun monet taistelee Nanonsa kanssa. Kuun jokaiselle päivälle olisi siis tarkoitus saada kirjoitettua 100-300 sanan raapale, ja tunteet tulee varmaan olemaan näissä etusijalla, ei niinkään itse tominta, vuodenaikakin on osassa aika olennainen.
Raapaleet eivät ole nytkään aikajärjestyksessä, eivätkä liity toisiinsa mitenkään ellei niin erikseen mainita. Yksityiskohtaiset varoitukset, haasteet, omistukset sun muut ilmoitetaan yksitellen kunkin raapaleen kohdalla. Myös mahdollisia toiveita saa ehdottomasti tulla esittämään, taivun kyllä suht monenlaiseen :D Lukuiloa kaikille, katsotaan nyt mitä tästä oikein tulee.
1. Tunnerajalla (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg706909#msg706909), John/Sherlock
2. Viivat valosta ja varjosta (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg706910#msg706910), Harry/Draco
3. Kuolleiden yönä, vapaus (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg706911#msg706911), Kirk/Spock
4. Muistot yli ajan (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg707135#msg707135), Albus/Gellert
5. Tyhjässä lasilinnassaan hiipuvat sävelet (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg707234#msg707234), Dean/Castiel
6. Säälistä ja armottomuudesta (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg707340#msg707340), House/Wilson
7. Kohtalokkaasti (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg707531#msg707531), John/Sherlock
8. Pahojen henkien katseen alla (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg707624#msg707624), Sirius/Remus
9. Tuleensyttyvää routaa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg707806#msg707806), Severus/Remus (osa 1)
10. Sateenkaarilasin takana (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg707838#msg707838), Remus/Regulus
11. Valoihminen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708019#msg708019), Charlie/Dorothy
12. Piirrä karttaani tuhka ja veri (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708107#msg708107), Dark!John/Sherlock
13. Uneksitko tänä yönä? (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708116#msg708116), Sam/Gabriel
14. Kuolemaantuomittu vierelläsi (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708182#msg708182), Andromeda/Regulus
15. Etkä sinä kuollut koskaan (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708241#msg708241), Rufus/Robert
16. Sisaren rakastaja (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708520#msg708520), Ginny/Hermione
17. Koti-ikävän kymmenet ulottuvuudet (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708590#msg708590), Bill/Fleur
18. Elävien olentojen rinnakkaiset maailmat (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708594#msg708594), Severus/Remus (osa 2)
19. Sinivihreää onnea (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708677#msg708677), Luna/Rolf
20. Saapumaton päivä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708777#msg708777), John/Sherlock
21. Neulanterävää dystopiaa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg708784#msg708784), Francis/Richard
22. Enkeleitä mistelien alla (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg709038#msg709038), Dean/Castiel
23. Uuden ajan päivänä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg709182#msg709182), Severus/Remus (osa 3)
24. Liittolainen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg709282#msg709282), Lily/Severus
25. Majakan kattojen alla (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg709481#msg709481), John/Sherlock
26. Molemminpuolista vahvuutta (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg710031#msg710031), Kirk/Spock
27. Kaikki ne yksinäiset yösi (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg710291#msg710291), Ron/Draco
28. Lumi joka pelon ja kaaoksen peittää (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg710318#msg710318), Kelmit
29. Yhteensolmitut kädet mutta vieraat kohtalot (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg710402#msg710402), Harry/Luna
30. Maailmassa tähtien hyminää, todellista joulurauhaa rakkaimmalleen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36482.msg710547#msg710547), Severus/Remus (osa 4)
1. Tunnerajalla
John/Sherlock (BBC!Sherlock)
John kertoo Mollylle vasta paljon myöhemmin siitä Naisesta ja heikon aavistuksensa: kuinka paljon se oli Sherlockin jähmeää sydäntä koskettanut. Heillä meni oikeastaan aika huonosti (hänen silmiensä takana ainakin) – Sherlock oli viime viikolla viettänyt kolme yötä jossain muualla kuin hänen vieressään tai olohuoneen sohvalla. Totta kai se satuttaa, juuri kun hän on vetänyt kaikki verhot yltään tehden itseensä täysin paljaaksi. Vaikka Sherlock on omien sanojensa mukaan tiennyt hänestä alusta alkaen, hän itse ei ole vielä päässyt selvyyteen Sherlockista, varsinkaan pois lipuvien, kylmänkalpeiden öiden ja niitä seuraavien mustasukkaisten ajatushuolten jälkeen.
Hän on jo miettinyt, tekikö sittenkin virheen ja oliko aikakoneita todella saatavana jostain. Ei hän todellisuudessa katunut tekojaan Sherlockia kohtaan, hän vain pelkäsi. Menettävänsä. Jotain sellaista, mikä ei koskaan tulisi enää takaisin.
”Hän pakenee, koska ei tiedä mitä hänen pitäisi tehdä”, Molly sanoo kuunneltuaan hänen epävarmoja, pyörteileviä ja salattuja sanojaan. Kliininen laboratorio tuntuu väärältä paikalta puhua Sherlockista; hänen tunteensa eivät sisällä paikan puhtautta, viileyttä tai valkoisuutta, vaan jotain aivan muuta. Sinä iltana Molly on juuri oikea henkilö hänen sanojaan varten, mutta mihin todelliset tunteet sitten kuuluvat. Voiko hän antaa kaiken lopun ja enemmänkin Sherlockille?
-
2. Viivat valosta ja varjosta
Tulkinnanvarainen Harry/Draco (Harry Potter)
Kuolleita on paljon enemmän kuin kynttilöitä, liekkien heikot sydämet ovat puolitukehduksissa pimeän takia, eikä muiden surijoiden kasvoja erota kunnolla.
Sankarihautojen juurilla kulkee vain muutamia ihmisiä: kukaan ei halua tunnistaa häntä joukostaan. Kaikki ne, joilla ei ollut muuta paikkaa minne asettua ikuiseen lepoon, haudattiin Tylypahkan maiden rajalle – lapset turvassa vanhempiensa kalmistoissa, vain hylätyt jäivät jäljelle. Ilma on kosteaa aamupäivän sateesta, tuulessa savut sekoittuvat ja samassa oikea hauta ilmestyy esiin, samaan aikaan Tylypahkassa siivotaan pois ensimmäisen sodanjälkeisen Kurpitsajuhlan raatoja.
Severus on ainoa koulun läheisyyteen haudattu opettaja, eikä yksikään kynttilä korista tuoretta hautaa. Hän on tuonut mukanaan yhden ainoan, muttei heti osaa sytyttää sitä: hän on epäuskoinen valon lohtua ja kauneutta kohtaan, mutta varma siitä, ettei Severus koskaan välittänyt senkaltaisista eleistä. Juuri silloin joku ilmestyy samalla pienelle lopulle kuin hän ja polvistuu viereen. Kaikista maailman ihmisistä tulija on Harry; mutta oikeastaan se ei edes haittaa, he molemmat ovat menettäneet yhteisen suojelusperkeleensä.
-
3. Kuolleiden yönä, vapaus
Kirk/Spock (Star Trek)
Kuinka monesti läheisimmät ystävät ovatkaan kehottaneet häntä seuraamaan vaistojaan ja luottamaan sydämeen edes kerran elämässään enemmän kuin järkeen: jopa tohtori McCoy joka jaksoi päivästä toiseen kiusata häntä tunteista, tai syyttää niiden puuttumisesta. Niin on tapahtunut ennenkin, sydämen voitto järkeä ja logiikkaa vastaan, mutta nyt hän kulkee pelkän kutsun, eräänlaisen intuition vallassa kapteeninsa hyttiin.
Jim on juuri sytyttämässä toista kynttilää käsin koverrettuun lyhtyyn, kasvot poispäin käännettynä kun hän astuu sisään.
”Onko tämä jokin Maan tapa?” Hän kysyy tunnustellessaan kurpitsan sileää pintaa ja kynttilän hehkua sen sisällä, hänen pitäisi tietää mistä on kyse, mutta Jimin monimutkaisuus on ajanut hänet eräänlaiseen ansaan – muutos komentosillan horjumattoman johtajan ja omiin tiloihin vetäytyneen läheisen, rakkaan ystävän välillä on välitön, silmiin pistävä. Tunnelmassakin on niin paljon sitä, mitä hän ei osaa kunnolla tunnustaa.
”On, Maassa juhlitaan nyt Halloweeniksi kutsuttua juhlaa. Pidin siitä lapsena kaikista eniten.”
”Kuolleiden yö”, hän muistaa nyt, ja istuu alas Jimin viittauksesta. Eläviä kuolleita, noitia, pitkään ja hartaasti rakastettuja vainajia: jälleen kerran kapteeni on ennen kaikkea perinteiden mies kunnioittaessaan planeettansa tapoja vaikka on hyvin kaukana kotoa.
Pöydän toisella puolella silmiin kiinnittyy lähes epätoivoinen pyyntö, niiden voima huuhtoutuu hänen ylitseen, läpi jokaisen solukudoksen kadotakseen ja tullakseen taas myöhemmin takaisin.
”Vietätkö sen kanssani?”
-
4. Muistot yli ajan
Albus/Gellert (Harry Potter)
Albuksen mieli oli jo niin tottunut tuttujen professorien ja oppilaiden poukkoilevaan, seikkailunhaluiseen englantiin, ja vaikka entistä kansainvälisemmässä velhoyhteisössä puhuttiin toki muitakin kieliä, ei koskaan Hänen kieltään. Muiden puhuessa korostus oli aina liian voimakas, vähintäänkin väärän ihmisen tuottama – vain Hänen kauttaan Liebe sointui oikein.
Silti tarvitsi vain sukeltaa varhaisiin muistoihin, vain jo kauan sitten kuolleet tiesivät, kuiskivat niistä: tuttu, toisinaan jopa maaninen rakkaus oli taas hänen luonaan. Vuosikymmenetkään eivät saaneet suojeltua muistonauhaa hiertymään karkeaksi valkoiseksi hiekaksi tai repimään ihoa rikki; ajatusseula säilytti niitä ikuisuuden yli. Maailmassa oli sittenkin pysyvyyttä vaikka liekehtivät tunteet olivat rauhoittuneet kytemään hiljaa taustalle valtavien metsäpalojen jälkeen. Maailma ei ollut harmaa, siinä sinnittelivät vielä kaikki lämpimät sävyt Hänestä.
Aika huojahti kauemmas eikä menneisyys lakannut vielä hetkeen – hän vain jäi katsomaan Gellertin kasvoja nuoremman itsensä yläpuolella ja kuuntelemaan kiihkeää, vain Hänen puhumaansa kieltä, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen kuulumatonta. Ich habe dich so lange geliebten, Gellert. Wo bist du jetzt?
A/N: Albus/Gellert on minusta oiva pari tällaisiin pieniin muisteluhetkiin, tässä menin kyllä sieltä missä aita oli matalin: saksan läksyjen innostamana halusin saada tuoda kieltä edes hieman raapaleeseen. Liebehän tarkoittaa rakasta, ja tuo lopun kursiivi puolestaan: "Olen rakastanut sinua niin pitkään, Gellert/Rakastin sinua niin pitkään, Gellert. Missä olet nyt?"
-
5. Tyhjässä lasilinnassaan hiipuvat sävelet
Dean/Castiel (Supernatural)
Hän oli vieraillut taivaassa lukuisia kertoja, asunut siellä enkelvuosisatoja, kunnes koki kaiken uudelleen, ensimmäistä kertaa – ihmisenä. Taivaaseen siirtyessä ihmisten tietoisuus ja suurin osa muistoista säilyi, kaikista tärkeimmät ja parhaimmat loistivat kirkkaimpana, säilyivätkin pisimpään. Hän tiesi olevansa (vai olleensa joskus?) lihaksi tullut, maan päälle jäänyt enkeli, kapinallinen ja veljenmurhan tehnyt, mutta silti myös rakastettu. Korkea voima, jota edes arkkienkelit eivät aina ymmärtäneet, oli korjannut häntä ohi matkalla merenvaahdosta syntyneiden porttien, hänen lasinen ihmisyytensä oli taottu lempeissä käsissä jälleen ehjäksi.
Hänen taivaaseensa oli tarttunut pieni pala Deanin omaa, sirpale Deanin taivaasta oli kulkenut hänen mukanaan näin kauan. Hän makasi sinertävän taivaan alla kuivassa lehtikasassa, vajosi punaiseen ja keltaiseen imien niiden rehevää tuoksua sisälleen, tunsi sen kaiken kuten ihmiset. Taivaassa ei ollut aikaa tai edes tunnetta siitä, ehkä hän oli löytänyt viimeisen leposijansa vasta silmänräpäys sitten.
Kunnes musiikki alkoi soida häntä syleilevän vaahterametsän toiselta reunalta, liikkumattomassa ilmassa ääni kulki täydellisen puhtaana hänen korviinsa: hänellä ei ollut minkäänlaista sävelkorvaa, vain tieto siitä, ettei kukaan voisi soittaa viulua yhtä hyvin. Samassa hän oli noussut lehtikasasta ja alkanut juosta ääntä kohti, hänen oli pakko saavuttaa se, koska siihen liittyi jotain hyvin oleellista ja suurta, elintärkeääkin. Vaikka hän kuinka juoksi ja etsi, ääni ei koskaan tullut lähemmäs – se vain hiljeni hetkeksi ja alkoi taas uudelleen. Taivaan nurkat olivat jo tummumassa hentoon mustelmaiseen violettiin, kun hän lakkasi etsimästä ja ymmärsi, miksi lopetti. He olivat kuunnelleet sitä kerran Deanin kanssa, eikä Dean ollut hänen luonaan.
A/N: Tykkään vähän muunnella Supernaturalissa esiintyvää taivasta, ja tällä kertaa se oli Castiel, joka sinne joutui. Spoilaa omalla tavallaan ysikautta, mutta itse ainakin ajattelin tätä pelkästään AU-tarinana. Ja kyllä, Dean ja Cas ovat kuunnelleet klassista yhdessä ;D
-
6. Säälistä ja armottomuudesta
House/Wilson (House)
A/N: Spoilaa viimeisen kauden 20. jaksoa! En kyllä tiedä, pitääkö tästä enää varoittaa kun jakso nähtiin ensimmäisen kerran jo viime vuonna, mutta ei kai siitä haittaakaan ole. Suomessahan tää pätkä näkyi maanantaina ekaa kertaa, tänään sain sen katsottua, ja käytin herkän ja surullisen tilanteen armotta hyväkseni. Oikeastaan tämän voi nähdä ihan vaan platonisena rakkautena, kukin tavallaan.
Bussissa oli viileää ja hämärää, häntä paleli nykyään joka hetki – kylmyys oli valmis saartamaan hänet joka puolelta. Kylen varastettu identiteetti oli hetkeksi syrjäyttänyt sen, niinä tunteina hän ei sairastanutkaan syöpää, kunhan vain oli roundtripillä parhaan ystävänsä kanssa kuten ennen vanhaan. Paitsi että silloinkin, jo nuorena, hän oli päästänyt liian monia asioita pakoon tavoittaen niistä vain varjojen jäänteet.
Housen kanssa hän oli kai kokenut eniten, ei kukaan muu ollut saanut häntä tekemään yhtä hullunkurisia ja kiellettyjä asioita. Kuinka syvälle heidän suhteensa ulottuikaan, toisinaan hän oli suorastaan kiertynyt pahasuisen lääkärin ympärille, myrkyllisiä happosateita keskellä kaaosta. House ei ollut säälinyt häntä, vaan niellyt lamauttavan iskun kovana, julmana palana juurikaan pureksimatta – aivan kuten hän oli halunnutkin.
Ehkä hän tavoitteli tiedostamattomassa mielennystyröissä vielä Kylen kuolemattomuutta, noustessaan jalat täristen seisomaan ja lyyhistyessään Housen viereen bussin kuluneelle penkille. Kyle saattoi tehdä mitä tahansa, vaikka oli paljastanut, eikö hänkin voisi koska kuolisi pian? Hän tunsi leuan karhean sängen sormenpäissään, poskipäiden huiput, otsan rypyt ja poskien lommot, kaiken sen joka heidät määritteli. Housen silmät tuijottivat häntä hievahtamatta, kysymys ei ollut sanattomasta jähmettymisestä vaan odottamisesta: House antoi hänelle vielä yhden kerran vapauden toimia kuten tahtoi, ensimmäistä kertaa näin henkilökohtaisella tasolla.
House ei väistänyt, tai heittänyt likaisia kommentteja piilohomoudesta vaan antoi äänettömän hyväksynnän itselleen ja hänelle. Kaikki johtui säälistä, hän ymmärsi, mutta vasta paljon myöhemmin: muisto suudelmasta oli jo ehtinyt kuihtua.
-
7. Kohtalokkaasti
John/Sherlock (BBC!Sherlock)
A/N: Eilen oli vähän masentunu ja väsynyt olo, en tiedä mistä kohtalo tuli mukaan, mutta tällaista syntyi silti. Tässä tilanteessa olisi varmasti mahdollisuuksia myös pidempää one-shottia varten, mutta halusin pitää tilanteen tarpeeksi simppelinä. Sensaatiolle ehdotin kerran vähän tämäntapaista juonikuviota, alunperin Sherlockin piti löytää jokin Johnista muistuttava asia vuosia tämän kuoleman jälkeen :D Toivottavasti edes joku muu pitää tästä yhtä paljon kuin minä c:
Elämä Sherlockin kanssa väläytti hänelle kohtalon langan mustanpuhuvan kultaisuuden, Afganistan sitä ennen oli näyttänyt kuinka hauras side olikaan ja silti hän vain unohti sen, kohtalonsa. Se lipui uusien ihmiskasvojen taakse ja kadotti varsinaisen merkityksensä, kun hän rakastui; hautasi itsensä Lontoon sumuun muuton yhteydessä. Avioeron voimattomuus syrjäytti sen taas hieman kauemmas, vuosien kuluessa hänen optimistinsa kuori alkoi rapistua ja entistä onnettomampi ihminen luoda harmahtavaa nahkaansa. Sherlock oli kerran ollut hänelle sama kuin kohtalo, niin hyvässä kuin pahassa kunnes murskasi päivä päivältä vahvemmat säikeet nyrkkiinsä pyytäessään häntä lähtemään.
Sherlock oli kuusi vuotta sitten pitänyt häntä, heitä, kaikkea sitä tunteellisuutta ylitsepääsemättömänä esteenä työlleen ja järjenkäytölleen, yrittämättä edes löytää kunnollista tasapainoa vastavoimien välille. Ystävä oli ollut viimeinen kortti, vetoomus; toivonpilkahdus tanssahtelemassa Baker Streetin asunnon tummilla pinnoilla ja aina siihen asti se olikin kestänyt. Kumpikin heistä oli nähnyt kuoleman vilahtavan näkökenttänsä rajalla, hän selitteli sen syyksi erolle eikä ryhtynyt valtataisteluun, tai käynyt terapeutilla. Hän vain lähti, teki Prahasta toisen kotikaupunkinsa järkisyiden perusteella, ei minkäänlaista kohtaloa missään.
Tammikuu oli poikkeuksellisen kylmä ja luminen, tuuli tutki jokaisen sisääntuloaukon ja heikon kohdan seinien takaa – hän vain jäi kuuntelemaan sen syvää alakuloa pimeässä sängyssä maatessaan, eikä päässyt heti irti sen virtaavasta kaiusta; joku soitti hänelle. Hän oli säilyttänyt itsehillintänsä, irrottanut itsensä kohtalosta tarjoamatta kertaakaan uutta mahdollisuutta Sherlockille (vain numero oli säilynyt), ja vastasi silti automaattisesti.
”John?”
”Sherlock?”
”John, minä tarvitsen sinut tänne.”
-
!!!!!!!!!!!!!
Mä itse asiassa juuri tästä kirjoitinkin yhden Johnlockin, mutta jätin sen sitten -- miljoonan muun tekstin ohella -- julkaisematta. :DD Että kiitos vain ideasta, se oli vallattoman hieno, anteeksi kun en pystynyt toteuttamaan sitä julkaisukelpoiseks. : ( Mutta hyvä kun sä pystyit!! <3 (Joo siis moi, luin nyt vaan tän uudemman täältä sun topicista, saatan myöhemmin palata aiempiin.)
”John?”
”Sherlock?”
”John, minä tarvitsen sinut tänne.”
Niin siis oliko tässä kertojana John? Jolle Sherlock soitti? Miksi sitten Sherlock sanoo ensimmäisen repliikin? Eikö yleensä se, joka vastaa puhelimeen, vastaa ekana? Vai sanoiko se muka oman nimensä jossai kohtaa? Ja jos sanoi, miks Sherlock toisti sen nimen? Vai enkö mä vaan tajunnut tätä?? :DD
Tää asetelma tuki mun omaa näkemystäni Sherlockista ja Johnista. Kun mä katson sitä BBC:n sarjaa, mä näen sen miten John tarvitsee Sherlockia, tarvitsee sitä taistelukentäkseen ja kaikkea, mutta mä en nää sitä toisinpäin; en nää minkäänlaista kaikua Sherlockin puolelta. Toisaalta, tuossa lopussa se sanoo tarvitsevansa Johnia joka ei vastaa mun näkemyksiäni, mutta ehkä, luultavasti, siihenkin on joku taka-ajatus haudattuna. Vai oliko tää mennyttä aikaa? Mietin vain kursiiveja...
Musta tää oli ihan kiva, mut en oikein syvästi lämmennyt johtuen hahmoistasi. : D Nopealukuinen kuitenkin, mukavan simppeli ja rauhallinen, oikein kiva! Jään kattelee mitä muuta mahtavaa tänne sun topicciin vielä ilmestyy... : )
Kiitos tästä rakas muusasein. <3
-
sensaatio: Olitpas sä nopea, vaikka kyllähän sä yleensä aina oot! Mutta siis, Sherlock oli tosiaan se, joka Johnille soitti ja koska oli syystä tai toisesta hieman epätoivoinen, sanoi tämän nimen ennen kuin John ehti tervehtiä. Loppu oli ihan tavallisen avoin, jokainen keksiköön mitä tuon jälkeen tapahtui (ellen innostu joskus jatkamaan) ja kursiivista huolimatta tapahtui ihan nykyhetkessä, eikä suinkaan menneisyydessä. Takaa-ajatuksesta en sano mitään, ehkä sellanen oli tai sitten ei.
Mahtavasta en kyllä tiedä, mutta ihana silti tietää sinun vierailleen täällä, kiitos muutenkin kommentistasi rakas <3
-
Heippa! Olen lueskellut näitä raapaleita enemmän tai vähemmän intensiivisesti, joten ajattelin, että jonkinlaisen kommentin jättäminen olisi ihan paikallaan.
Luin nyt viimeisimpänä uusimman Johnlockisi, Kohtalokkaasti, joten tuntuu luontevalta aloittaa siitä. Minulle jäi päällimmäiseksi fiilikseksi siitä hienovaraisuus. Kuinka kaikki tuntuu hapuilulta, taiteilulta ohuenohuen langan päällä ja hetkenä minä hyvänsä sitä voi astahtaa vähän väärin ja pudota. John on pudonnut jo siinä vaiheessa, kun kysymys on ollut rakkaudesta. Minusta on mahtavaa, etten osannut heti päättää, mitä rakkaudella siinä kohtaa tarkoitettiin: vapaudesta juontuvaa riemua, elämänjanon löytämistä vai oikeasti puhdasta, toiseen ihmisolentoon kohdistuvaa romanttista ja seksuaalista rakkautta. Ehkä tämä kielii lähinnä siitä, etten lukenut tekstiä sen ansaitsemalla tarkkuudella, mutta toisaalta minua viehättää tavattomasti monitulkinnaisuus. Viehättävää myös oli se, kuinka huomaamattomasti rikoit yhtä suurta tabua: onni ei välttämättä ole ikuista, ei edes tämän parin kohdalla. Silti onnea kohti he räpistelivät tässäkin, mutta et paiskannut heidän tarinaansa, kohtaloaan, lukijan silmille, vaan teksti piti lukea vähintään kahteen kertaan, jotta todella tajusi, mistä on kyse. Puhelinkeskustelut, niillä on jokin hassun erityinen paikka sydämessäni, joten pidin kovasti ficin lopusta. Pidin siitä, että kaikesta huolimatta Johnin vastaus on automaattinen. Kirjoitat muuten tavattoman kauniisti.
House-raapaleen skippasin spoilereiden pelossa, samoin Supernaturalin sekä Star Trekin (tosin viimeisimmän siitä syystä, etten tunne fandomia omakseni). Albus/Gellert-raapale oli koskettava, ja kielen vaihdokset, vaihdoksen merkitys ja sävy... pidin siitä todella. Albuksesta välittyi hyvin rikkinäinen kuva, jotenkin. Gellert on jättänyt häneen ikuisen leiman, joka purskahtaa esiin vuosien jälkeenkin, ja mikä mania siellä taustalla onkaan. Voi hitsi. Ihastuin tämän tunnelmaan kovasti.
Samoin ihastelin Harry/Draco-raapaletta. Siitäkin tahtoisin käyttää sanaa hienovarainen. Jopa pelokas, häilyvä ja, niin jo paritustiedoissakin mainittiin, tulkinnanvarainen. Maalaat ihan käsittömän vivahteikkaita ja eläviä, todellisia maisemia. Näinkin lyhyeeseen tekstiin ehtii uppoutua hyvin syvälle. Pihamaan näkee mielessään kirkkaasti ja oikein kuulee Harryn saapuvan. Vau. Iski syvälle tuo sana "suojelusperkele". Se kertoo hyvin paljon Severuksesta ja hänen suhteestaan Harryyn ja Dracoon. Oivaltavaa, oih.
Ensimmäinen Johnlock-raapale taas... minulle jäi siitä jännän ahdistava olo. John on paljastanut itsensä, vetänyt verhot yltään (aah!) mutta ei tunne saavansa samanlaista vastakaikua Sherlockilta. John on minusta toisinaan hyvin sisäänpäin kääntynyt mies, joten jestas, miten haavoittunut hän tässä onkaan. Ihan harmittaa, kun en saa tietää, miten kaikki ratkeaa. Mollyn rooli kuuntelijana on tavallinen mutta onnistunut ratkaisu - etenkin kun avautujana onkin John. Voi että. Kihelmöivää parisuhdekuvausta ilman että se on viiltävän tuskallista. Nautin tästä kovin!
Kiitos, lisää odotellessa!
-
KK-kampanja tervehtii!
Sulla on ennenkin tainnut olla tähdellisiä otsikoita? Nyt ainakin on hyvä syy pitää otsikko laveana, kun fandomeita on niin paljon ja tarinatkin lienevät erilaisia. Aaännässäsi vedit hieman yhteen yhteisiä nimittäjiä ja teemoja, mutta nekin olivat sen verran Isoja, että minusta tällainen otsikko tuntui oikein hyvältä. Eniten pidin ehkä kuitenkin pikkuotsikoista, ne kun olivat söpöjä ja monesti todella onnistuneita. :>
Ensimmäisessä pidin ideasta paljon, siinä oli haistettavissa monenlaista tunnelmaa, ja pidin siitä, että ajattelulle jäi tilaa. En lukenut tarinaa kovinkaan synkeänä, koska jo se helpotti, että Johnilla oli joku, jolle puhua ja joka kuunteli haluten auttaa. Ei tullut ollenkaan niin yksinäinen fiiis. :3 Sen sijaan kieli tuntui jotenkin tosi huolimattomalta? Tällaisia [v]aikka Sherlock on omien sanojensa mukaan tiennyt hänestä alusta alkaen, hän itse ei ole vielä päässyt selvyyteen Sherlockista, varsinkaan pois lipuvien, kylmänkalpeiden öiden ja niitä seuraavien mustasukkaisten ajatushuolten jälkeen oli aika paljon. Tiennyt hänestä on sellainen sanonta, ettei kai voi viitata Johniin tällaisessa kontekstissa muttei kyllä esimerkiksi Irenenkään, koska Irene oli se ja niin edelleen. Tosi vaikea saada selville, mitä haluttiin sanoa. Sinulla on usein pitkiä kauniita virkkeitä, eikä siinä ole mitään vikaa. Pidän niistä kovin! Mutta tässä ne vähän välillä itseensä sotkeutuvat.
Tykkään toki kielestäsi, siinä on hirveästi kauniita ja herkullisia ajatuksia, ja kerrot paljon tarinaa kielen avulla, mikä on ehkä parasta, mitä tiedän. Kielen osuutta ei voi ylikorostaa, se on ihan mahdottoman hienoa ja tärkeää. Tykkään että se näkyy ja että siitä voi nautiskella. :>
Toisessa oli jännittävän visuaalinen hetki, saattoi kuvitella ponnistelevat valot tukehduttavassa pimeydessä, joka ei ollut pelkästään säästä, vuorokauden- tai vuodenajoista johtuvaa vaan tuntui kulkevan myös kertoja sisällä. En olisi koskaan tunnistanut kertojaa Dracoksi, hänessä oli jotain rivisotilaan anonymiteettiä. Sanasta suojeusperkele en jostain syystä tykännyt, kai se tuntui niin voimakkaalta ja rikkoi tunnelman. Ja toi totta kai mieleen CMX:n. :D Mutta varmaan oli tarkoituskin, että tunnelma rikkoutui, ja heijastelihan se kaksijakoisia tunteita, joita sekä Harry että Draco tunsivat Severusta kohtaan. Oli todella kiva idea tuo, miten sama mies oli pelastanut heidät molemmat. Severushan on tässä vähän niin kuin Amor, hahaha!
Meinasin jo tehdä sisiljat ja kommentoida ainoastaan tuntemiani fandomeita, mutta yritän sanoa jotain vaikka myös 6. Säälistä ja armottomuudesta koska muuten jäisi vähän vanhan toistamiseksi. En tosiaan tunne fandomia juurikaan, tiedän vain että House on taitava vihainen lääkäri, Wilsonista en esimerkiksi ole kuullutkaan, mutta minusta hän vaikutti hyvältä vastaparilta Houselle. Ei niin kylmä tai ei niin vahva kuin tämä, vaan värisi kylmästä (mikä oli jotenkin ihanaa, kylmän saattoi tulkita hirveän monella tapaa) ja oli näin ollen ehkä inhimillisempi ja lähestyttävämpi. Musta oli kivaa, että alussa kerrottiin että oltiin bussissa, se sai tarinaan paljon tartuttavuutta jotenkin. Hämmästyttävää, miten pienet sanat saattavat tehdä suuria muutoksia.
Kaikki varastetut identiteetit ja syövät menivät kyllä ihan ohi. :D Siksi esimerkiksi tämä meni fiiiuuh yli pään:
Housen kanssa hän oli kai kokenut eniten, ei kukaan muu ollut saanut häntä tekemään yhtä hullunkurisia ja kiellettyjä asioita. Kuinka syvälle heidän suhteensa ulottuikaan, toisinaan hän oli suorastaan kiertynyt pahasuisen lääkärin ympärille, myrkyllisiä happosateita keskellä kaaosta. House ei ollut säälinyt häntä, vaan niellyt lamauttavan iskun kovana, julmana palana juurikaan pureksimatta – aivan kuten hän oli halunnutkin.
Mietin, että miten kappaleessa asiat liittyivät toisiinsa. Loppukaneeteista olisin päätellyt, että hullunkuriset ja kielletyt asiat liittyivät seksuaalisuuteen, mutta se ei taas käy järkeen tämän kappaleen lopun kanssa, koska lamauttava isku taas oli kaiketi syöpä ja ääh, sitten ajatuksenkulku olisi ollut melkoista kameliravia ja ääh ja ääh ja ääh. Tämä ei ole mikään kritiikki vaan yritän avata sitä, että kuinka vaikeaa oli yrittää päästä perille, mitä kaikkea kulissien takana kävikääv. Raapaleissa olisi tärkeää ymmärtää asioita, ja minä en todellakaan fandomittomuuttani oikein ymmärtänyt, olen pahoillani. :<
Mutta suhde näyttäytyi mielenkiintoisena yhtä kaikki! Ehkä vähän mietin, että koska kielesi on niin kuvailevaa, niin tällaiset niellä lamauttava ISKU kovana, julmana palana eivät oikein käy sen kanssa yksiin, tai sitten lukijan täytyy olla hyvin notkea voidakseen vaihtaa vaihdetta voimakkaan kuvainnollisista ja havainnollisista kuvaelmista sellaisiin, joilla ei ole ikään kuin mitään tekemistä minkään kanssa. Oi hemmetti, miten huonosti selitän, mutta...
Kamalan negatiivinen kommentti. D: Voisin loppuun sanoa, että pidin näistä vaikka ymmärrys välillä erottikin. Mutta esimerkiksi 4. Muistot yli ajan oli minusta ihan huikaiseva, pidin jopa yleisestä inhokistani eli Hänestä, se vaan sopi kuin nenä päähän tähän tarinaan, ja siinä oli ihanasti tiivistettynä kaipausta, ja sanojen ja kielen voimaa. Oi. :>
-
Sisilja: Hienoa, että pidit noin paljon Kohtalokkaasti raapaleesta, kirjoitin sen varmaan kolme kertaa uudelleen ennen kuin olin lopputulokseen tyytyväinen. Itse ajattelin, että herroilla tosiaan oli romanttinen suhde takanaan, mutta Sherlock iski siihen pisteen koska ei pystynyt keskittymään rikoksiin sun muihin yhtä paljon, mutta myös pelkkä syvä ystävyystulkinta oli aivan yhtä mahdollinen. Johnin ja Sherlockin erottaminen on tosiaan aika suuri tabu, vähän synkemmät varsinkin. Kivaa myös, että pidit Albus/Gellertistä (sinäkin olet tainnut raapustella herroista saksaksi?), tavoitit särkyneen Albuksen "ihan oikein", hänen olikin tarkoitus olla sellainen. Kiitos hurjan paljon kommentistasi, esim. Supernaturaliakin tulee varmasti ilmestymään ilman spoilerivaroitusta. Kiitos <3
Renneto: Heiskukkuu, muusa rakas. Joo, tähdellisiä otsikoita on ollut kerran jos toisenkin; tällä kertaa taustalla oli ihan vaan avaruus, jossa Star Trekissä liikutaan + onhan tähdet kauniitakin. Ihan loistavaa, että pidit pikkuotsikoista; lyhyidenkin tarinoiden nimeäminen on joskus todella vaikeaa ja monesti päädyn sitten vain repäisemään jonkun mahdollisimman tekotaiteellisen sanan/lausahduksen tekstin läheisyydestä :D Pahoittelen kyllä hurjasti epäselvyyttäni, olet ihan oikeassa kun nillität siitä. Tuossa ensimmäisessä raapaleessa "Tiennyt hänestä" kertoi siitä, että Sherlock oli tiennyt Johnista ja Johnin tunteista suunnilleen alusta asti. Harry/Draco raapaleen maailma tuli tekstiin todella fyysisesti, koska olin kulkenut samana viikonloppuna lukuisin kynttilöin valaistun hautausmaan ohi useaan kertaan, ja jotenkin sen hetken tunnelma jäi vahvasti mieleen. Heh, suojelusperkele taisi tulla nimenomaan CMX:n biisistä, vaikken sitä ihan heti edes hoksannut : D Olihan se aika raju sana kuitenkin, olet ihan oikeassa taas. House raapale oli vähän kumma kieltämättä: minulla oli ensinnäkin hirveä kiire kirjoittaa se valmiiksi ennen sänkyyn painumista, enkä ollut aikaisemmin kirjoittanut kummastakaan. SPOIL: Wilson, Housen paras ystävä tosiaan sairastuu syöpään sarjan viimeisellä kaudella. En ihmettele yhtään, jos ymmärtäminen oli vaikeaa - raapale pohjautui niin vahvasti kuitenkin yhteen sarjan jaksoista. No, ehkä ensi kerralla sitten! Hih, Albus/Gellerthän taisi olla sinun yksi suosikkipareistasi, hienoa kuulla että onnistuin myös siinä. Kiitos paljon koko kommentistasi, kiva kun kävit lukaisemassa <3
8. Pahojen henkien katseen alla
Sirius/Remus (Harry Potter)
Oli oikeastaan kiellettyä kulkea Mustien ovista sisään ja ulos ilman erityisen painavaa syytä ellei ollut perheenjäsen, tai Remus Lupin. Ei hänellä oikeasti ollut kuin Siriuksen oma lupa, mutta tällä hetkellä se riitti heille – Sirius muuttaisi kuitenkin kohta pois ja molempien villeimmissä unissa hän seuraisi perässä, epäröimättä. Hän toivoi itsekin pystyvänsä siihen, mutta piti silti tiedon tulevan syksyn opiskelusta omassa takataskussaan niin tiukasti, ettei edes kaikkea muuta koskettanut Siriuskaan voinut löytää sitä.
Jotta läsnäolon salaisuus ei selviäisi kellekään (Regulus tosin tiesi jokaisesta hänen käynnistään koska Siriuksen oli pakko puhua jollekin, ihan vain paljastumisen vaaran takia) oli oltava hiljaa – jokainen ääni kantoi helposti pimeyden poikki eikä suinkaan hautautunut pölyjen, mädäntyvien tapettien tai pahojen henkien sekaan, kuten hän oli ensimmäisellä kerralla kuvitellut.
Hän muistaisi koko loppuelämänsä tilanteen: itsensä suutelemassa ja nuolemassa Siriuksen kanssa juuri kun Walburga ilmestyi oven taakse, kuinka hauskaa se oli kunnes hänet pakotettiin rajun henkisen väkivallan avulla pakenemaan, ja silti Sirius nauroi yhtä ilkikurisen ilahtuneesti vielä viikkojen kuluttua.
Totta kai suuteleminenkin onnistui painostavassa hiljaisuudessa, kunnes Siriuksen vaarannälkä kasvaisi liian kovaksi ja aiheuttaisi heille molemmille ongelmia. Niin ei kuitenkaan ollut tänään, he vain makoilivat raajat solmussa Siriuksen petaamattomassa sängyssä, hän piirsi horjuvin sormin ratkaisemattomia yhtälöitä Siriuksen kapeaan selkään ja kuiski hiljaa itsekseen ”Minä aloitan syksyllä parantajan opinnot, minä aloitan syksyllä parantajan opinnot, minä...”
”Remus?” Sirius kutsui yllättäen, hän oli jo siirtynyt kolmanteen asteeseen mutta näkikin yhtälöiden sijasta vieressään hymyilevän Siriuksen. Nyt hän pyytää.
”Kiitos kun tulit tänäänkin.”
En minä voi pettää häntä.
A/N: Huomasin, että kaikki aikaisemmat raapaleet ovat tavalla tai toisella olleet aika angsteja, joten pitihän sitä nyt edes vähän söpöillä isänpäivän kunniaksi :D
-
9. Tuleensyttyvää routaa (osa 1)
Severus/Remus (Harry Potter)
He olivat päivä kerrallaan rikkoneet ne huurteiset kahleet, jotka pakottivat heidät pelkiksi ohikulkijoiksi toisilleen, vaikka he olivat paljon muutakin. Severus nojasi homeiseen ruusukuvioon, yritti kuunnella mitä Albus sanoi mutta törmäsikin Remuksen silmien vetovoimaan. Ruuan jälkeen Remus oli jo kiertänyt huomaamattomasti kätensä vieressään istuvan Tonksin selän poikki, hän tiedosti olevansa mustasukkainen ja inhosi sen myrkkymäistä, rikinkatkuista haavaa.
Remus Lupin oli todistanut, ettei rakkaus ollut edes vuosikymmeniä sen ensimmäisen jälkeen häntä varten: vaikkei Remus ollut mitään muuta kuin oma itsensä. Hän oli luottanut liikaa miehen huomaamiskykyyn ja empatian taitoon, kuten Lily olisi saattanut sanoa. Mutta eihän Remus ollut velvollinen hänen tunteilleen.
Hän janosi Remuksen huulia ja sielua itselleen keskellä sisältäpäin kuolevaa, ikivanhaa taloa, muttei koskaan pyytänyt seuraamaan tai ottamaan häntä mukaansa. Uhrattuaan vuosia Pimeyden ruhtinaalle ja Albukselle, hänessä ei riittänyt riskinottoa jota Remuksen varsinainen lähestyminen olisi vaatinut.
Hän ylitti katseellaan jokaisen mahdollisen rajan: seurasi silmillään leuan tasaista linjaa, vajosi silmien takana asuviin varjoihin ja väisti katseen, kun se lopulta kohdistui häneen. Heti kun velvollisuudet oli hoidettu, hän kiirehti pois keittiöstä suoraan hyytävän valkoiseen ja kylmään pakkasyöhön, katsomatta taakseen – silloin hän olisi nähnyt varjon, joka häntä seurasi.
Tuli, jos sitä oli olemassakaan, ei sammunut edes roudan keskellä.
A/N: Tajusin, että vaikka olen kirjoittanut kymmeniä tekstejä rakkaasta otp paristani, olen silti välttänyt aika tiedostomattomasti tilannetta, jossa Severus olisikin yksipuolisesti ihastunut Remukseen, eikä päinvastoin, kuten yleensä tuntuu olevan. Tai pikemminkin niin, että Remus oli se, joka ei sitä suhdetta tahtonut ja joka esteli, ei Severus.
-
10. Sateenkaarilasin takana
Remus/Regulus (Remus/Sirius) (Harry Potter)
Hän oli jumittunut lasin ja todellisuuden väliin, pieni laivakin keinui hurjan hirmumyrskyn (aikuisuuden) ristilaineissa mitä pidemmälle ilta eteni. Remus Lupin oli tullut säälistä paikalle, mutta miksi hän itse oli jäänyt, eikä lähtenyt juhlimaan merkkipäiväänsä jonnekin muualle, minne tahansa missä veli hyvän ystävänsä kanssa ei ollut.
Kukaan muu ei tullut, eikä muita edes pyydetty mukaan – se ilta kuului vain heille kolmelle. Ainakin niin Sirius hoki, roikkuessaan Lupinin kaulassa kunnes molemmat lysähtivät nahkasohvalle istumaan. Valo taittui sateenkaarenväreissä lasin pinnalta, aurinko nousi vihdoin myös sillä puolella maailmaa: yhtäkkiä Sirius oli kadonnut huoneesta jättäen heidät kahden. Sirius oli sekoittanut myös juomiin kaikki sateen ja auringon suutelemat värit, he olivat Lupinin kanssa humaltuneet Siriusta nopeammin.
Kahdeksantoista, nyt hän oli jästienkin silmissä täysi-ikäinen ja mahdollinen tekemään melkein mitä tahansa ja enemmänkin, jos Siriukseen uskottiin. Lahjat säästettäisiin keskiyön kumahduksia varten, hapuilevat anteeksipyynnöt vielä paljon kauemmas. Siriuksen piti kertoa olevansa pahoillaan; hän ei vain enää muistanut, mitä asia varsinaisesti koski. Ehkä se liittyi Lupiniin, hänen ajatuksensa totesivat törmäillessään epävarmoina toisiinsa. Hän oli aina kolmas pyörä kaksikossa, ja Lupin todella vietti aikaa heidän luonaan.
Sirius ei palannut vieläkään, samassa äkillinen huimauksen aalto sai hänet takertumaan paniikissa, hän oli aina vihannut pyörryttävää oloa ja sitä kun näki pelkkää harmaata. Lupin oli lähellä ja antoi hänen myös pysyä siinä, vapisevat sormet silittivät hyvin kammattuja tummia suortuvia kunnes siirtyivät koskettamaan kaulakuoppaa. Ehkä se olisi jatkunut, ellei hän olisi nähnyt harmaan takaa taas sateenkaaren ja ellei Sirius olisi kompastellut sisään lisää juotavaa mukanaan.
Lupin pysyi silti heidän kanssaan aamuruskan rajaan saakka, sinnitteli hereillä pidempään kuin nurkassa kuorsaava Sirius ja lopulta, vihdoinkin, suuteli nopeasti lähtiessään.
A/N: Tykkään ainakin itse tästä aikasta paljon, meno oli ehkä vähän rempseämpää kuin yleensä :D Kuten melkein kaikki muutkin raapalesarjan paritukset, tämäkin oli aika tulkinnanvarainen, ei sitä paritusta tarvi säikähtää c:
-
11. Valoihminen
Charlie/Dorothy (Supernatural)
A/N: Spoilaa yhdeksättä kautta, huomioithan tämän jos luet! Ficin nimi on lainattu suoraan Johanna Kurkelan samannimisestä kappaleesta. Charlie on varsin valloittava hahmo, mutten silti ole ficcaillut hänestä ennen. No, kerta se on ensimmäinenkin. Häneen palaan ehdottomasti vielä joskus c:
Marraskuinen Lontoo ei näytä erityisen kauniilta, on niin paljon kylmää että hengitys huuruaa juuri ja juuri samalla kun musta jää alkaa peittää kadunnurkkia, onneksi ovi avautuu nopeasti, Charlie odottaa heti kynnyksen takana. He ovat palanneet kuukausi sitten taikamaailmasta, Ozin luota ja on täysin luonnollista viettää aikaa yhdessä myös universumin sillä puolella, palelevassa Lontoossa.
Hän lähtee jouluksi kotiin Kansasiin ja tahtoisi kyllä Charlien mukaansa, muttei silti kysy: Charlie voi kyllä sitoutua mutta on liian rakastunut siihen maailmaan, jota hän ei vielä ymmärrä, ja sen keskellä liikkumiseen. Eihän yksi yhteinen joulu yleensä kaikkea merkitse, mutta metsästäjille sillä on aina oma paperinkevyt arvonsa. Yliluonnollisuus ei kierrä heidän välissään samalla tavalla kuin Deanilla tai Samilla, vaaraton elämä on silti pelkkää utopiaa, joka yhtenä marraskuun iltana ja yönä saavutetaan. Hän lähtee sittenkin jo seuraavana aamuna, Charlien valovoimaisuus vain ottaa liikaa silmiin ja onhan Kansas loppujen lopuksi kauniimpi kuin Lontoon ahdas vuokra-asunto.
Charlie, joka tarttuu hänestä kädestä vaikka naapurin ovi avautuu samalla hetkellä ja suutelee kielen kanssa, livahtaa häneen sekunniksi, kunnes kiskoo lopulta kunnolla sisälle. Valoisa, se on ainoa tapa jolla Charlieta voi kuvailla, se tekee Charlien tuntemattomillekin tutuksi kun joku pakottaa kuvailemaan, mitä hän Lontoossa sen erään marraskuun aikana teki.
”Kuumia suudelmia Lontoossa, koeta kertoa totuus Samille”, kertoo Charlie puolestaan Deanille ja lepää taas hetken hänen haparoivia hengenvetoja vasten. Utopia ei ole vielä päättynyt, sen loppu koittaa vasta aamulla lentokoneessa kun hän päättää, ettei aiokaan palata seuraavana viikonloppuna: valoa on liikaa.
Silti hän tajuaa ratkaisevan eron hänessä ja Charliessa, Charlie rakentaa itsensä haaveita tulvillaan olevaan maailmaan ja selviytyy silti, mutta hän ei ole koskaan ennen unelmoinut kunnolla ja jää siksi epävarmaksi hiljaisten hymyjen keskelläkin.
-
12. Piirrä karttaani tuhka ja veri
Dark!John/Sherlock (BBC!Sherlock)
Räjähdys humahti yli koko hänen sielunsa viidakkojen, heinä oli kuivaa vaikka kyyneleet olivatkin sitä kastelleet, kaikkeen tarvittiin vain yksi ainoa kirkas kipinä. Hän ei tiennyt mistä suunnasta se leimahti tai kenen käsien tarkkojen liikkeiden takia se syntyi, tärkeintä oli että kaikki oli saanut alkunsa jossain ja joskus. Hän tunnisti sisällään taistelevat kaksi puolta ja yritti kyllä aluksi puskea vastaan niillä voimilla, joita Moriarty tai Sherlock ei vielä ollut riistänyt. Kuunvalon kalpeudessa kolikon synkempi puoli kääntyi hallitsevaksi, miksi hänen täytyi olla se joka jäi alistuneena odottamaan ja suremaan.
Hän tiesi Sherlockin olevan elossa maailmanäärissä ja tarvitsevan hänen tukeaan viimeisten varjojen jahtaamiseen: Sherlock, joka nojasi uskonsa ja olettamuksensa omaan järkeensä, älyynsä tai katseeseensa erehtyi hänestä yhden ainoan kerran. Hän ei jäänyt paikoilleen turvaan, vaan ryhtyi verenhaluiseen, horjuvaan jahtiin hengenvaarallisen päämäärään kanssa – Sherlock täytyi löytää.
Kolmen viikon jälkeen hän ei käsittänyt, kuinka Sherlock oli voinut jaksaa tällaista niin paljon pidempään kuin hän (hauta oli jo kaksi kuuta vanha), kunnes astui sattumalta suoraan ensimmäiseen jälkeen juuri Pariisin ulkopuolella. Hän oli haavoittunut jo lukuisilla tavoilla, rahaakaan ei oikeasti ollut saatikka nollan ylittäviä selviytymiskertoimia, mutta ei sotilas enää siinä vaiheessa voinut pysähtyä.
Korkeuksia tavoittelevista sanoista, kuten etiikasta tai moraalista ei tullut vieraita käsitteitä, ne jäivät vain toisarvoiksi kun hän laukaisi ratkaisevan laukauksen syrjäkujien risteyskohdassa. Kaikki tapahtui Sherlockin takia, puhdasta tai likaista kääntöpuolta ei koskaan ollutkaan – oli vain Sherlock joka hänen täytyi löytää ja jonka arvon hän edes yhden kerran tahtoi ylittää.
Järjestyneempi ja tasapainoisempi mieli olisi kyllä huomannut jo kauan aikaa sitten, kuinka häntä seurattiin hyvin läheltä, aivan ihon tuntumassa. Räjähdystä seurannut raju metsäpalo poltti edelleen tuhkaista tietä hänen taakseen, hän juoksi sen edellä kaaosmaisissa unissaan eikä tahtonut pysähtyä edes äänen kuullessaan.
”John, sinä et saa lähteä. Kuolet, jos menet heidän peräänsä. He tietävät meistä jo.”
A/N: En olekaan ennen kirjoittanut näin synkästä tai maanisesta Johnista, tai edes tykännyt lukea sellaisesta hirveästi. Kertokaahan silti, mitä piditte (:
-
13. Uneksitko tänä yönä?
Sam/Gabriel (Supernatural)
Arkkienkelit kulkivat Alisen maailman ja taivaan välillä aivan yhtä usein kuin nuoremmat soturitoverinsa, mutteivät silti seuranneet useinkaan muita kuin kohtalon valitsemia suojattejaan: mutta Gabriel olikin aina ollut tahallinen poikkeus. Kulunut nojatuoli oli halvan motellin kalusteeksi enemmän kuin kelvollinen, hän löysi sopivan asennon heti ja asettui siihen koko yöksi. Jos jompikumpi veljeksistä heräisi, hän voisi aina vuosisatojen saatossa kehittyneiden voimiensa ansiosta muuttaa itsensä näkymättömäksi, tai vähintään läpikuultavaksi, hienointa tuhkaa ja tomuakin ohuemmaksi ja ihmissilmien läpäisemättömäksi.
Myös enkelien keskuudessa puhuttiin paljon ihmisiä hallitsevasta kaoottisuudesta ja heidän vaihtelevista aikakäsityksistään, hän oli aina pitänyt itseään enemmän lännen lapsena vaikka havaitsikin vain kehiä syklien ja sykäysten sijaan. Yö saattoi silti olla aivan yhtä rauhallinen enkelille kuin ihmisellekin, tai koostua pelkistä katastrofeista; tänään hetki edusti hänen ja veljesten kohdalla lähes puhtainta rauhaa. Hän kuunteli jokaista tuhinaa, kahahdusta ja syvää hengenvetoa silmät ummessa ja huomasi jälleen miettivänsä, miltä nukkuminen varsinaisesti tuntui – enkelit eivät koskaan nukkuneet tai edes uneksineet.
Hänellä oli kuitenkin taito soluttautua kenen tahansa ihmisen uneen, mutta mitä syvempi tunneside oli, sen helpompaa maailman vaihtaminen oli: hän saattoi unien keskellä myös tuhota ja raastaa tai vastavuoroisesti synnyttää täysin uutta. Ihmisen sielun perusta rakentui aina unen syvimpään olemukseen, eikä hänellä ollut mitään syytä ruveta muuttamaan Deania, tai varsinkaan Samia. Hän tahtoi hiipiä Samin viereen, tutkia tämän jokaisen vartalon kaaren vielä kerran ja koskea lopulta unen alkujuurta, mutta pysyi kuitenkin paikoillaan.
Vaikka he jakoivat melkein kaiken muun, yhteistä unta he eivät silti voisi koskaan nähdä, oli vain pieniä haalean värisiä palasia siitä. Tuhansien elinvuosiensa aikana hän oli usein ehtinyt toivoa ihmiseksi tulemista, juuri tällaisten näkymättömien helmien takia.
-
Näitä onkin ehtinyt kertyä jo vinompi pino, joten eipä auta kuin lähteä purkamaan, ja näitähän purkaa mielellään. Minusta teksteihin on alkanut kehittyä vähän omaa tunnelmaansa ja menoaan. Varsinkin viimeisimmät tuntuvat olevan jo melkeinpä samasta maailmasta, mikä on melkeinpä jännittävää. Tuntuu vähän siltä, että kirjoittaja on antanut mennä:
Räjähdys humahti yli koko hänen sielunsa viidakkojen
Sirius oli sekoittanut myös juomiin kaikki sateen ja auringon suutelemat värit, he olivat Lupinin kanssa humaltuneet Siriusta nopeammin.
Ja ainakin tässä vaiheessa on viimeistään selvää, että HP-hahmoista Remus Lupin on ehdoton suosikkisi. :D Mukavaa oli lukea niin hänestä kuin kaikista muistakin. Näissä vilahtelee hahmoja, joiden maalaaminen ei tunnu tuottavan minkäänlaisia ongelmia vaan kaikki sujuu melkein kuin vettä vain. Ilo lukea sellaista tulkintaa. :>
9. Tuleensyttyvää routaa: Tällainen asetelma on kiistämättä jännittävä eritoten, kun mukaan tuodaan Tonks. Miesten välistä suhdetta enemmän huomioni kiinnittyi kuitenkin huurteisenoloiseen säähän, joka lupasi aina vain kylmenevää, sekä ruusukuvioisiin kalusteisiin. Ne kestivät kauemmin kuin katseet. Niihin oli hyvä pysähtyä, kun Kalkaros tuskasteli elämäänsä useammalla vuosikymmenellä katkuudella ja kitkeryydellä maustettuna. En osaa oikein kuvailla, millainen fikki tämä oli, kun ei se tunnelmakuvaukseenkaan pujahda. Vähän ambivalentti!
Ja tietenkin... Oliko Severuksen perässä liikkuva varjo Remus Lupin? Sitten kuitenkin? :D Tarina ei anna lyhyenä pätkänä juuri osviittaa, mahdollisuudet ovat oikeastaan Lupin tahi ne kamalat pimeyden voimat... No, siinähän riittää sitten mietittävää.
13. Uneksitko tänä yönä?: Sirius Musta taitaa olla ainoa hahmo, joka kuorsaa? Muut vain tuhisevat söpösti! Sukellus uneen on aiheena suorastaan järkyttävän kiinnostava, ehdottomia omia suosikkejani, ja minusta oli kiinnostavaa, kuinka tässä eräällä tavalla uneton havainnoi ilmiötä. Siihen rinnastuivat niin aika, jakaminen kuin unelmointikin, mistä pidin kovasti. :>
Sinällään mä en tästä asetelmasta tajunnut mitään muuta kuin että Gabriel oli arkkienkeli. Olivatko Sam ja Dean sitten ihmisiä vai häh, se jäi minulle vähän hämäräksi, kun en fandomiakaan tunne. Mutta se ei oikeasti haitannut yhtään, koska menin ihan fiiliksissä mukaan unen olemuksen pohdintaan ja siihen, kuinka määrittelevänä unen näki sellainen, joka ei itse nukkunut. Se vaan oli hirveän kiinnostavaa vaikka asetelma menisikin yli hilseen. :>
11. Valoihminen: Fandom-urpo lukee tässä vähintään kolmiodraamaa, mutta onneksi hyiseksi kuvailtu Lontoo pidättelee liian kohkaavia tulkintoja. Sulla on aika paljon valoa näissä? Sitä kuvaillaan usein melkoisella antamuksella. Se on usein kaunista kuvailua, ja sitä lukee mielellään, ei siinä mitään. Hämärä ja valo tuntuvat vuorottelevan jutuissasi. Tässä valoisuudella on hyvin synkkiä puolia, jotka pakottavat punnitsemaan asioita.
Moni muukin asia tässä vuorotteli, Kansas ja Lontoo, hyisyys ja kuumuus, ihanaa!
Charlie, joka tarttuu hänestä kädestä vaikka naapurin ovi avautuu samalla hetkellä ja suutelee kielen kanssa, livahtaa häneen sekunniksi, kunnes kiskoo lopulta kunnolla sisälle.
Näitä virkkeitä en varmaan koskaan opi ymmärtämään! Naapurin ovi suutelee kielen kanssa? Mutta kai näissä on jokin logiikka, koska näitä on niin paljon.
12. Piirrä karttaani tuhka ja veri: Jo otsikko on verenhimoinen. Puhuttelussa on kuitenkin tenhoa ja pidin siitä ajatuksesta, että tässä ollaan todellakin etsimässä ja kompassia vailla. Tuhkaa ja verta fiklettissä, huih.
Kuunvalon kalpeudessa kolikon synkempi puoli kääntyi hallitsevaksi, miksi hänen täytyi olla se joka jäi alistuneena odottamaan ja suremaan.
Tykkään yleensä, kun Watson osoittaa vähän selkärankaa ja että hänelläkin on vähän munaa, mutta tällä kertaa jouduin miettimään, että kaikessa taisi olla kysymys vähän muusta kuin itsekunnioituksen löytämisestä. Sherlockinhan John halusi näet löytää! Se on tosi rakkautta se sellainen, hulluudella tai ilman, hih. Tosin en aivan tajunnut, että miten räjäyttely auttaisi löytämään Sherlockin ja että ketä John jahtasi ja kuka jahtasi Watsonia (”John, sinä et saa lähteä. Kuolet, jos menet heidän peräänsä ja sitten toisaalla [j]ärjestyneempi ja tasapainoisempi mieli olisi kyllä huomannut jo kauan aikaa sitten, kuinka häntä seurattiin hyvin läheltä, aivan ihon tuntumassa, mutta viimeisemmän voi kai tulkita myös hyvin kuvainnollisesti huolimatta siitä, että tasapainoisemmasta mielestä oli kysymys?) mutta toisaalta voisi ajatella, että Watson tekee saman tempun kuin Moriarty aikoinaan, ja siitäkös tämä sai hirveästi lisäsävyjä mun mielestäni. Silloin voisi ajatella vaikkapa, että seuraaja olisi Sherlock. :>
Pidin kirjoitustyylistä, se oli jotenkin niin... kaikkensa antava.
Kiitos taas näistä. Kiinnostavia pysähdyksiä ja välillä myös kiihdytyksiä. Mukaan on mahtunut monenlaista tilannetta ja tallaajaa, ja vielä varmaan uusiakin tuttavuuksia tulossa. Vähän tällainen marraskuinen joulukalenteri, kun on yllätysmomentti matkassa. :>
PS. Kaksois- ja puolipisteitä on käytetty välillä aika reippaasti. Ei paha juttu eikä väärin, kunhan aloin miettiä, että voisiko rakenteita muuttaa sellaisiksi, ettei näitä kaveruksia tarvittaisi ihan niin usein. Mutta kukin tyylillään. Sulla on kuitenkin niin kiva tyyli kaiken kukkuraksi.
-
Renneto: Wautsit, minkälaisen kommentin olet jaksanut väkertää, hurjan paljon kiitos siitä. Ajatuksiasi oli todella mielenkiintoista, opettajaa ja antoisaa lukea: olkoon seuraava raapale muuten sinulle omistettu. Vähän jäin miettimään, että etkö pitänyt kasista ollenkaan, mutta joo ei :D Enpä tiedä, onko Remus ihan ehdoton suosikkini, mutta yksi niistä kuitenkin. Huomasin tänään itsekin sama, että olipas tullut Remuksesta kirjoitettua. Remus on vaan sellainen hahmo, jonka voi parittaa kenelle tahansa. Paljastettakoon se, että Severusta seurannut varjo oli juuri Remus, tai ainakin itse ajattelin sen juuri niin. Hih joo, Sam ja Dean ovat tosiaan niitä ihmisiä, joiden unta arkkienkeli Gabriel vartioi, ja taisihan se vähän olla myös pihkassa Samiin. Valoa ja varjoa näissä tosiaan saattaa olla, ehkä yritän kiinnittää asiaan huomiota seuraavissa raapaleissa. Lainaamasi lause saattoi tosiaan jäädä vähän epäselväksi, mutta siinä siis tapahtui niin, että Charlie suuteli Dorothya kielen kanssa vaikka naapurin ovi samalla hetkellä avautuikin. Pahoittelen taas epäselvyyttäni! Kiva juttu myös, että pidit vähän synkemmästä Johnista. Räjähdys oli vain vertauskuva päättäväisyydelle, joka Johnissa syttyi eloon, kun hän lähti jahtaamaan Moriartyn kätyreitä ympäri Eurooppaa, koska tiesi syvällä sisimmässään, ettei Sherlock ole kuollut. Seuraajakin tosiaan oli Sherlock, aivan kuten päättelit. Hyvä kun huomautit välimerkkien käytöstä, olen tosiaan sortunut niiden käyttöön, yritän vähentää. Kiitos vielä kerran huippukommentistasi <3
14. Kuolemaantuomittu vierelläsi
Andromeda/Regulus (Harry Potter)
Juhlaillallisella kaikki muu on juhlaa, istumajärjestyksestä viiteen eri ruokalajiin ja vuosikertaviiniin, kaikki paitsi tunnelma. Hän on seurannut lähietäisyydeltä sekä rohkelikkojen, luihuisten että nousevien kuolonsyöjien ja aristokraattien illanistujaisia, kiertänyt niissä vastahakoisen halukkaana ja tuntenut aina olonsa edes jotenkin kotoisaksi. Täällä hän tuntee jokaisen vieraan tavalla tai toisella kantaessaan nuoren isännän roolia niin hyvin kuin ikinä voi, ennen tehtävä kuului Siriukselle, mutta ei enää. Hän inhoaa rooliaan vain hieman vähemmän kuin keittiön ilmapiiriä tai sitä, että molemmat, Sirius ja Andromeda ovat avanneet ikkunat auki maailmalle aivan kokonaan.
Andromeda istuu kolmen paikan päässä Reguluksesta, mutta vastapäätä, ja se ratkaisee kaikista eniten ahdistavassa tilanteessa, sillä katsekontakti ei katoa. Kyynelten jäljet näkyvät vain Regulukselle, muut vieraat huomaavat vain uuden punaisen puvun joka on puoli numeroa pienempi kuin edellinen – uusi elämä ei vie vielä tilaa. Hän kertoi Tedistä äidille viimeisintä piirtoa ja viiltoa myöten hylkäämisenkin uhalla, ehkä kyynelten suola koostui myös helpotuksesta ja ilosta.
Regulus näyttää hyvältä sirojen kynttilöiden aistikkaassa valossa, liian hyvältä ollakseen hänelle pelkkää sinistä serkunverta; viime talvena siihen sekoittui paljon muutakin. Regulus tietää kyynelistä ja niiden syistä, ei Tedin nimi ole vieras vaan vastahakoinen, Tedissä on kuitenkin tulevaisuus jota Reguluksesta ei löydy. Serkkuliitto ei olisi ensimmäinen Mustien suvussa, suurin este onkin se, ettei hän halua sitoutua jo valmiiksi tuhoontuomittuun. Vain hän näkee tuhon Reguluksen harmahtavien, hiljaisten silmien varjossa, Siriuskin näki ennen ja lähti kai juuri siksi paikkaan, johon vastuu ei yllä.
Ikä ei ole koskaan este yhteyden syntymiseen tai paineen kasvamiseen, ei hän oikeasti tiedä elämästä yhtään sen enempää kuin Regulus vaikka on muutaman vuoden vanhempi, he vain elävät eri tavalla. Tunnelma ei parane edes viidennen viinilasin jälkeen, se hiertää Regulukseen pieniä vertavuotavia reikiä aivan kuten Andromedakin. Rakkaus, joka kävelee pian ulos Mustien kartanosta tulematta koskaan takaisin.
-
15. Etkä sinä kuollut koskaan
Rufus/Robert (Pilvikartasto)
A/N: Luin Pilvikartaston jo keväällä, mutta jotenkin leffa sinetöi kokonaisuuden valmiiksi: katsoin sen tänään loppuun, enkä ole itkenyt minkään elokuvan/kirjan/sarjan jälkeen yhtä paljon. Todella pysäyttävä kokemus, eikä tämä raapale todellakaan anna riittävää arvoa kummallekaan teokselle, ei kirjalle eikä elokuvalle. Mutta yritetään silti: haluan edes yrittää siirtää osan siitä kauneudesta myös tekstimuotoon. Oikeasti, kattokaa se leffa ja/tai lukekaa kirja c:
Maailmassa on kauneutta vielä Robertin kuolemankin jälkeen, se on vain piilossa häneltä useiden vuosien ajan, tai ehkä jopa vuosikymmenien verran. Tähdenlennon muotoinen syntymämerkki Luisa Reyn olkapäässä lennättää hänet menneisyyteen, takaisin Robertin ihon pintaan näyttäen kauneuden sen rakkaimmassa muodossa. Pysähtyneessä hississä hän kohtaa jälleen saman vaarallisen hehkun, joka häneen tarttui vuosia sitten Korsikan tähtien alla eivätkä kohtalot lakkaa muuttumasta, soluttautumasta toistensa syleilyyn.
Robert oli hänelle vaarallinen hyvällä tavalla, maku kielellä oli hetkittäin taivaan nektariinia aina viimeiseen laukaukseen asti. Mutta Luisan mukana siihen on tullut mukaan uhkaavaa häikäilemättömyys, savun ja ruudin voi melkein haistaa täpötäydessä lentokoneessakin. Ei hän silti oikeasti usko kuolevansa ennen kuin todella kokee sen.
Ennen kuin vain puoliksi näkyvä kamppailu aikaa vastaan päättyy hänen kohtalossaan, Luisa Reyn kohtaamisen jälkeisenä yönä hän etsii unelmilla ja ikuisella rakkaudella sinetöidyn mestariteoksen, Robertin viimeisen mestariteoksen ja kuuntelee sitä vielä aamullakin. Hän muistelee erikoista syntymämerkkiä, miksi Luisalla täytyi olla tismalleen samanlainen, mutta oikeastaan merkki on lähes toisarvoinen muihin muistoihin verrattuna. Korsika ja jopa hirvittävä laukaus portaikossa, kaikki muukin.
Ei hänellä ole jäljellä kuin yksin jäänyt ja satutettu, ikuinen rakkaus, aina ennen se kantoi horjuvien riippusiltojen yli niin varmasti: eihän hän voi kuin rakastaa. Rakkaus ei koskaan katoa, se vain häviää ulkoisten voimien musertavaan otteeseen lentokoneen pommin räjähtäessä. Oikeastaan se ei haittaa, sillä lopultakin hän on jälleen Robertin luona.
-
16. Sisaren rakastaja
Ginny/Hermione (Harry Potter)
Hän ei tiedä mitä Ginnyn tunteille tapahtuu, miksi ne jaetaan eteenpäin niin helposti seuraavalle, eikä puristeta tiukasti rinnan alle olivatpa ne kuinka särkyneitä hyvänsä. Ginnyllä on ollut enemmän rakastajia, hän tiesi sen jo ennen kuin huomasi tulleensa itsekin sellaiseksi, mutta ymmärsi vasta astuessaan ulos toiveiden kehästä.
Hänessä riitti erikoisuutta hetkeksi: yhdeksi kesäksi ja syksyksi, muttei ikuisuudeksi. Se osa oli jo varattu Harrylle. Kohtalontie tai ei, se sattuu kun näkee Ginnyn astuvan jo lähes valmiiksi raivatulle polulle aivan kuin hän ei olisi mitään muita vaihtoehtoja koskaan tarjonnutkaan. Kuin mitään ei olisi koskaan edes koettu.
Ginnyllä oli jo valmis ote hänestä siinä vaiheessa, kun hän pitkän arvioinnin jälkeen kiipesi Ginnyn syliin viimeisen ottelun jälkeen. Hänestä päästettiin liian helposti irti, tunteet eivät sittenkään selättäneet tiedon (hänen selkäytimensä) loppumattomuutta kun Ginny pyysi häntä lähtemään. He kohtaavat kunnolla uudelleen vasta Billin ja Fleurin häissä, mitä symboliikkaa se edustaakaan kullassa ja hopeassaan.
Säröt Ginnyn silmissä ja kaukana niiden takana pääse häntä karkuun, silti Ginny näyttää hyvin kauniilta ja onnelliselta Harryn käsikynkässä. Ehkä hän ei kuitenkaan ole aivan niin yksin, Luna ja Ron kävelevät häntä kohti ja ottavat mukaansa vaikka tietävät. Pirun virrassa on kierretty jo tarpeeksi.
A/N: Ei hätää, en ole suinkaan unohtanut näitä, päinvastoin. Aika vain vilahti johonkin :D Hermione taisi olla aika katkera tässä, toivottavasti ei kuitenkaan liikaa c:
-
17. Koti-ikävän kymmenet ulottuvuudet
Bill/Fleur (Harry Potter)
Bill ei rakasta Ranskaa samalla tavalla kuin Englantia, vieraassa maassa Fleurkin muuttuu ja pujahtaa melkein liian pitkäksi aikaa vieraiden sekaan. Hän on nyt vaimonsa maaperällä, ei Fleur ole koskaan ollut veden, sumun ja tuulen lapsi niin kuin hän synnyttyään Ranskan rehevien niittyjen risteykseen. Hän yrittää kovasti pysyä Fleurin korkealla helähtävän puheen nuottien perässä ja jopa matkia niitä, onnistuen surkeasti. Charliella on kielipäätä, ei hänellä, ehkä veli on siksi päässyt pois.
Onhan Pariisi kaunis kaupunki kun he kolmen viikon sukulaiskierroksen jälkeen saapuvat sinne, mutta siellä tuijotetaan ja vieläpä tunnistetaan, vaikka Ranskassa onkin paljon vähemmän ihmissusia (tai edes niitä puolikkaita kuten hän) kuin Englannissa. Pohjoisessa ja idässä niitä on kaikista eniten, Remus mutisi hänelle viikkoja ennen kuolemaansa, juotuaan yhden lasillisen liikaa.
Hänestä pidetään ystävien ja sukulaisten keskuudessa heti ja odotetaan siinä samassa kaikkien rakastamista ja siinä ongelma onkin. On vain Fleur, joka näyttää hänelle kaikenkokoiset salaisuudet, mysteerit ja ihmeet kotimaastaan, Fleur joka on onnellisempi täällä kuin Englannissa, Fleur joka saa hänet jäämään vielä kahdeksi vuodeksi.
Koti-ikävä ja velvollisuus ryöpsähtää valtamerten ylikin, kun hän saa pöllön Ginnyn ja Harryn hääpäivästä, molemmat ovat hänen rakkaitaan vain hieman eri tavalla kuin Fleur, eikä omia hylätä. Riita syttyy ja saa kaiken repeilemään näkymättömissä saumoissaan - mutta hän kaipaa jo niin kovasti takaisin simpukan ja helmiäisharmaan hiekan muodostamaan koloon sekä siihen, jossa syntyi, sanoo Fleur mitä hyvänsä.
Välimatka laimentaa suolan kitkeryyden.
-
18. Elävien olentojen rinnakkaiset maailmat (osa 2)
Severus/Remus (Harry Potter)
Talo oli jo aikaa sitten alkanut hajota, rauta ruostua ja aaveet vahvistua kammiossaan, sekä Mustien talossa että Kehrääjänkujalla, ne olivat melkein samaa paikkaa. Vain menneisyys ja seura oli erilaista. Hänen mielensä oli taloa vahvempi limittyessään vaivihkaisella törmäyskurssillaan Remuksen maailmaan, toisena hetkenä hän kesti pahuuden kiristyvää otetta maahan valuvan vapauden keskellä.
He elivät rinnakkaisissa maailmoissa lähellä toisiaan (kuten jo kauan sitten), tulevaisuus niiden yhdistyttyä vaikutti täydeltä arvoitukselta, kun ahdistuneet hengenvedot yhtäkkiä törmäsivät. Remus oli seurannut perässä ulos saakka ja tuijotti häntä nyt pistävästi, paljon varmempana kuin hän. Ovien luota kuului melua, yllyke joka sai hänet toimimaan ja tarjoamaan itseään: ”Tule mukaani”, hän pyysi ja tarttui käteen heti nähdessään nyökkäyksen.
Etäisyys ohitettiin sekunnin ajaksi, rinnakkaiset maailmat palasivat taas kun he ilmiintyivät Kehrääjänkujan päähän ja päästivät irti toisistaan. Joen luota kuului vihaista lähestyvää huutoa, hän takertui kapeaan ranteeseen ja siinä voimakkaasti sykkivään pulssiin ja suorastaan raahasi Remuksen kotiovelleen, siitä suoraan sisäänkin. Asunto oli siisti, mutta karu, ei siellä ollut kuin hänen olemuksensa, jolla ei ollut enää voimia vaatia lisää tilaa itselleen. Siellä ei ollut haalistuvia ruusukuvioita vinoilla seinillä tai edes Tonksia: samassa Remuksen maailma oli jo valloittanut asunnon nurkasta nurkkaan.
Kaikki ne hienovaraiset ilmeet ja liikkeet kun Remus kiersi huoneet läpi, hän ei voinut enää kieltää omaa tilannettaan joten miksi jäädä hämärään seisomaan? Mutta edes kasvanut valon määrä ei paljastanut mitään kaunista (paitsi jos ihmisissä oli olemassa kauneutta), pelkkiä tummia huonekaluja ja lukemattomia kirjapinoja, huomaamattomassa paikassa valokuva äidistä.
”Minä pidän tästä paikasta”, Remus totesi kääntyessään ympäri ja heittäessään häneen sen saman, pistävän katseen kuin ulkona pakkasessa.
”Se on kuin minä, ei mitään muuta.” Sanoissa ei ollut mitään logiikka tai johdonmukaisuutta, mutta Remus sai niistä silti jonkinlaisen otteen ja nyökkäsi.
”Eikö se riitä?”
”Miksi olet täällä vielä?”
”Koska sinä otit minut mukaasi”, oli viimeinen muutosmahdollisuus, maailmat olivat jo saavuttamassa lopullisen törmäyshetkensä.
A/N: Suurin inspiraatio tuli samannimisestä taidenäyttelystä, jota kävin elokuussa Kiasmassa katsomassa. Minusta sarjan raapaleista tähän mennessä paras.
-
19. Sinivihreää onnea
Luna/Rolf (Harry Potter)
A/N: Meninpäs sitten tekemään spin-offin pitkästä aikaa. Haaveenohutta (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=34448.msg675385#msg675385) kannattaa siis todella lukea, tosin se on välttämätön vain tiettyjen yksityiskohtien kanssa, ei suinkaan kokonaisuuden. Voi, näistä kahdesta oli kyllä kiva kirjoittaa taas c:
Rolf vei hänet katsomaan lohikäärmeitä kauas itään saakka, he molemmat näkivät niistä tulenkatkuisia turvallisten unien ja painajaisten välihetkiä koko matkan ajan, takaisin Englantiin ne eivät sentään seuranneet. Luna teki irtonaisesta sinivihreästä ja kiiltävästä suomunpalasesta onnenamuletin miehensä kaulaan ja omaan ranteeseensa, niiden välillä kulkeva onni kuljetti heitä mutkikkaita virtoja pitkin kohti Rolfin viimeisiä elinpäiviä. Hän ei halunnut nähdä kuolemaa ainoana mahdollisena loppuratkaisuna vaan välimatkana ja koettelemuksena, jonka jälkeen ehkä löytäisivät toisensa uudelleen.
Isä oli pelännyt lapsesta asti lohikäärmeitä, siirtänyt tunteensa hänen verenkiertoonsa asti: heistä kolmesta vain Rolf ei ollut pelännyt liikaa mennäkseen kuoleman ja elämän rajakohtaan, juuri tulenlieskojen ulottumattomiin. Kahdestaan he eivät enää lähteneet, hän ehdotti sitä kerran hautajaisten jälkeen eikä jäänyt vastustamaan kieltävän välttelevää vastausta, ehkä niin tosiaan oli parempi. Hän oli kuitenkin haudannut onnenamuletin Rolfin mukana, turvaksi kuolemantäytteiselle matkalle ja viimeiseksi kiintopisteeksi.
Ja hän tahtoi onnen takaisin, kaikki ne muodot jotka poistuivat Rolfin mukana ja palasivat uudelleensyntymää varten rehevien, värikkäiden villikukkien muodossa. Hän siirsi nykyisyyden ehjät kannet hetkeksi syrjään ja kolusi menneisyyttä kuolemaakin kauemmas kunnes löysi oman korunsa simpukoista kootun korurasian pohjalta. Suomut olivat välittäneet lämpöä talvesta kalpeisiin sormenpäihin vielä kuukausia löytämisensä jälkeen, nyt siru pysyi kylmänä ja mustuneena hänen kämmenellään.
Rolf olisi tahtonut jäädä tutkimaan lohikäärmeitä vielä pidemmäksi aikaa, vasta silloin isä näki kunnolla kaikki ne lukuisat metodit joita Rolf käytti uteliaisuutensa tyydyttämiseksi ja miksi velho saattoi olla myös tiedemies. Kotimaassa tapahtui kuitenkin jotain kriittistä, hän muisti vain että se liittyi Harryyn, eikä heidän auttanut kuin palata takaisin. Punamustan liemen teho alkoi samana syksynä lakastua Rolfin luiden hankautuessa yhä terävämpinä hänen omiaan vasten yhdessä katkerien kyynelien kanssa.
Aika ja paikka palasivat oikeaan asemaansa, muut korut jäivät levälleen ja katosivat kai lattialankkujen väliin koska seuraavana aamuna hän ei enää muistanut, mihin oli laittanut ne. Hän puristi jäljelle jäänyttä onnenamulettia kädessään kaikella sisälleen kasautuneella tuskalla ja hautasi lopulta koristeellisen hautakiven läheisyyteen.
-
20. Saapumaton päivä
John/Sherlock (BBC!Sherlock)
Oma sänky tuntuu liian tutulta ja muutenkin väärältä tyyssijalta rauhan yöksi, hän löytää itsensä Sherlockin makuuhuoneen oven takaa melkein jokaisena yönä ja jättää sen aina juuri ja juuri raolleen seuraavaa varten. Maisemat ja ihmiset ympärillä muuttuvat kyllä, mutta Sherlockin makuuhuone pysyy aina samanlaisena, ainoa joka huoneessa erottaa nykyisyyttä ja menneisyyttä on puuttuva Sherlock. Tyynyliinannurkkiin tai tummansinisen peiton nurkkiin tarrautunut voimakas ominaistuoksu on sekoittunut hänen omaansa jo toisena yönä, mutta muisto sen aitoudesta kulkee edelleen mukana.
Hän on asunnossa yksin, rouva Hudson käy nykyään harvemmin ja silloinkin vain silkasta surullisesta velvollisuudentunteesta ja määrittelemättömästä huolen massasta. Hän osaa siivota itse ja muistaa syödäkin useimpina päivinä, he molemmat pyörivät oikeastaan Sherlockin ympärillä eikä sitä tarvetta ollut enää mahdollista toteuttaa. Sherlockin makuuhuoneessa katulamput näkyvät paremmin, mutta seinien väri on silti synkempi ja lattia paljon kylmempi: täällä hän kykenee silti useimpina öinä jopa nukkumaan (silmänräpäyksiä). Ikävä pakottaa hänet pyörimään jo valmiiksi ryppyisissä lakanoissa, se lyö rintaa väsymättömällä moukarilla nimenomaan aina öisin, muistomerkkejä hänen ja Sherlockin kahdenkeskeisistä tunneista.
Yksikään porras ei saa narahtaa, onneksi hän tuntee asunnon lattiasta kattoon jo niin hyvin että tietää, mihin ei kannattanut astua – järki myös kertoo paikasta, johon ei saa mennä. Hän ei voi nukahtaa, aamun puolella huomaamaton pakeneminen on jo paljon hankalampaa, John säpsähti aina silloin kaikista helpoiten hereille. Vierailu on toinen tässä kuussa, ja ennen pitkää koittaisi yö jolloin hän ei voisi enää pysytellä poissa nukkuvan Johnin läheltä (jos vain antaa luvan itselleen).
Hän käy juuri niin harvoin, ettei jätä Johnin nähtäviä todisteita huoneeseen tai unohda pysyä valppaana yllättäen lähestyvien askelien varalta. Hän on kuvitellut tilanteen niin monesti mielessään, kaikki lukemattomat polut jotka sulkeutuivat tai aukenivat edessään, kun John heräisi ja päättäisi nousta omaan makuuhuoneeseensa painajaistenkin uhalla. Hän vain istuisi sängyllä ja ottaisi vastaan jokaisen tunteen, sanan ja ilmeen joka hänelle tarjottaisiin, hän tarvitsi niitä.
-
21. Neulanterävää dystopiaa
Francis/Richard (Jumalat juhlivat öisin)
Francisin iho ei tunnu aamuyöstä enää niin vieraalta, siinä on kalpeutta ja silti myös karheutta jota ei löydy mistään muualta. Rypyt suupielissä ja otsassa ovat huomaamattomia, samoin arvet kapeissa ranteissa eikä hän tutki niitä enempää. Kaikki muu on outoa paitsi Francis hänen sylissään, Francis on osannut vaikuttaa aina taustalla paremmin kuin Henry tai Charles tietäessään, mistä narusta häntä täytyy vetää.
Hän on sekaisin sadoista savukkeista, joita on polttanut viime viikkojen aikana, alkoholista ja huumeesta, jolla Francis hänet lahjoi: mutta sitäkin enemmän lämpimistä sormista lantioluilla. Bunnya on mahdoton unohtaa kokonaan, kaikki ne pilkkaavat sanat joilla heitä lyötäisiin jos Bunny nyt ilmestyisi hänen ovelleen kuten ennen kuolemaansa, kammottavan naurun kanssa. Bunny on kuin kaukaisuudessa kulkeva hahmo, jonka joskus tunnistaa ja joskus ei, aina rajalla odottamassa yhdessä syyllisyyden ja ahdistuksen kanssa.
Francisin sormet ovat pysähtyneet kesken ympyräliikkeen, hän näkee ilman laseja vain puolikkaan ihmisen yllään mutta tuntee sitäkin enemmän mitä pidempään Francis pysyy hänen vuoteessaan. Ajatukset ovat kääntyneet päälaelleen utopiasta dystopiaan, hän tietää koska sama tapahtuu hänenkin mielessään joka minuutti. Francisin olemattoman kevyt keho hänen sylissään jännittyy katkeamispisteeseen saakka, hän siirtää punaisena palavia hiuksia syrjään kasvoilta ja koettaa ottaa vastaan roolin, joka hänelle lankeaa.
Huuletkin ovat karheat kun sormet pyyhkäisevät niiden yli, hän jatkaa suudelmaan asti Francisin alettua vapista. Jännitys antaa myöten niin hitaasti, että hän luulee kaikkea turhaksi – epätoivonen tukistus niskahiuksista tai alahuulen näykkäys, eikä Francis edes vastaa suudelmaan. Kunnes palaa nopeasti takaisin Bunnyn kuoleman aiheuttamasta helvetistä ja kiepauttaa hänet rajusti alleen. Francis ei ole vain iholla vaan ihon alla ja jollain syvällä ymmärryksen tasolla hän tietää, ettei sama tapahdu enää koskaan uudelleen.
-
22. Enkeleitä mistelien alla
Dean/Castiel (Supernatural)
A/N: Ei spoilaa, tai edes sijoitu varsinaisesti mihinkään kauteen, tästä selviää kyllä aika pienelle sarjatietämyksellä muutenkin.
Maanpäällä vaeltavalla enkelillä oli yllättävän monia velvollisuuksia veljesten rinnakkaiselon lisäksi, vaikka melkein kaikki asiat kaksikkoa koskivatkin, loppuina päivinä hän etsi harhailevaa kohtaloaan yrittäen korjata kaiken aiheuttamansa. Vaikka Dean kuinka väitti kaiken olevan hyvin; mutta eiväthän ihmiset nähneet tai edes tunteneet niitä valtavia voimia, jotka heidän vuokseen syntyivät ja kuolivat. Kaikkialla ympärillä taisteltiin enkelien ja demonien välillä, mutta toisinaan heille suotiin myös rauha rakkaiden ihmisten parissa.
Viikon jatkunut lumisade oli vähitellen lakkaamassa hiljaista iltaa kohden, Dean oli lähtenyt hakemaan ruokaa ja jättänyt hänet ja Samin kahdestaan. Häntä olisi oikeasti tarvittu muualla, väliaikaisesta rauhasta huolimatta, mutta hän jäi silti tietäessään veljien hoitavan myös hänen osuutensa. Aamulla hän olisi kuitenkin kadonnut Samin ja Deanin kiirehtiessä uusien hirviöiden kannoille: hän pitäisi heitä silmällä parhaansa mukaan vaikka olisikin jo poissa. Juuri nyt hänellä oli jopa aikaa ihmisen arkiseen elämään ja sen pohjattomaan hämmästelyyn.
”Sam, annatko sinä Deanille joululahjaksi jotain?” Kaikkialla minne siivillään laskeutui, puhuttiin tulevasta juhlasta ja kuinka kukin sitä tulisi viettämään, siinä sivussa hän oli oppinut jälleen yhtä ja toista, ja nimenomaan ihmisten joulusta. Samin hämmästyneet, vähän kurtistuneet kasvot nousivat esiin paksun kirjan takaa, mutta ilme pehmeni pian.
”En tiedä, emme yleensä välitä sellaisesta. Haluaisitko sinä sitten tehdä niin?”
”En ole varma, voinko olla kanssanne aattona. Haluaisin kyllä”, hän yritti selittää: hän tahtoi nähdä Deanin päässä sen kummallisen tonttulakin josta oli nähnyt kuvan viime viikolla.
”Kyllä se varmasti onnistuu. Mutta Cas, emme me edes vietä joulua mitenkään erikoisesti, olemme yrittäneet muutaman kerran eikä se suju koskaan hyvin. Voimme hyvin olla metsästämässäkin jouluaattona.”
”Haluaisin silti antaa Deanille jotain... hän on auttanut minua valtavasti viime aikoina”, hän kertoi: toisinaan Dean tuntui olevan ainoa, joka luotti häneen tosissaan, vain Dean oli kiinnostunut hänen mutkikkaan kohtalonsa ratkaisemisesta.
”Vie Dean mistelin alle”, Sam hymähti juuri silloin, kun motellihuoneen ovi avautui ja repesi nauruun nähdessään isoveljensä ilmeen.
-
23. Uuden ajan päivänä (osa 3)
Severus/Remus (Harry Potter)
A/N: Ähää, enpäs malta pysyä erossa näistä kahdesta ;D Kuuntelin häpeämättömän paljon U2:sen "New Year's Day" biisiä tätä raapustaessa, kaikki on melkein suoraan siitä, hah. Toisaalta pidän itse tarinasta, se on itse asiassa aika käyttökelpoinenkin, ja ehdottomasti yksi suosikeistani. Tosiaan, sota ei siis ole loppunutkaan, ja vuosissa on menty pari eteenpäinkin edellisen raapaleen jälkeen.
Taivas leimahtaa veren ja liekkien punaan päivänä, jolloin hän palaa. Mikä ennusmerkki se onkaan uhkaavana ja kokonaisvaltaisena, melkein huumaavana. Verenvuodatus ei ole lakannut edes sodan jälkeen, kaikki ongelmat yritetään kumota yhdessä päivässä ajamalla kaikki paha alas sinne, mistä sen sanotaan tulleenkin. Hänen on vaarallista palata, kuolleista noussutta miestä ei tervehditä kummallakaan puolella kuin kasvavalla epäluulolla, katkeruus ja kateus hänen eloonjäämisestään mutistaan seinien takana. Häntä ei haluta sinne kuin hyvin harvojen keskuudessa, mutta se ei haittaa, sillä punaisen taivaan alla maailmat ovat jälleen kohtaamassa. Eivät rinnakkaiset tai limittyneet, vaan ihon alle kasvaneiden sanojen ja tekojen jälkeen yhdistyneet.
Hän kantaa uusia haavoja ja arpia sisällään, sellaisia joista edes Remuksella ei ole todellista aavistusta, mutta siitä hän on lakannut välittämästä ajat sitten. Hän on itse rakentunut pelkistä huonosti paikatuista säröistä, eikä hän edes halua vaatia Remukselta itseltään yhtään sen enempää. Taivas on edelleen verenpunaa täynnä, kun hän saapuu tutun oven luokse, ikkunat ovat pimeät mutta hän tietä, ettei ole enää yksin. Se on hiljainen tunne, vaisto, joka kehittyi heidän välilleen hyvin nopeasti, toisinaan hän uskoo sen olleen nuoruudesta asti olemassa. Hän tahtoo jokaisen menetetyn päivän ja yön takaisin Remuksen kanssa eikä käänny enää viime hetkellä takaisin (kuten on tehnyt melkein koko elämänsä ajan), vaan astuu suoraan sisälle.
Ulkoisesti kaikki on niin kuin ennenkin, asunto on edelleen hänen syvimmän olemuksensa näköinen, sekoittuneena Remuksen omaan maailmaan. Aika tuntui juuri oikealta palata, ei hän kestänyt sitä sekasortoista kaaosta johon oli päätynyt tappavan myrkyn alettua kiertää hänen veressään, hän tahtoi yhteentörmänneen maailman takaisin jopa verenpunaisen taivaan alla. Remus on heti oven takana vastassa, taikasauva jää syrjään kun hän ei olekaan vihamielinen hyökkääjä, vaan kotiinpalaaja.
Hän on omaa varjoaankin heikompi, repaleinen heijastus joka on särkymäisillään ympärillä riehuvan sodan otteessa, myrkyn vaikutus ei lakkaa vielä viikkokausiin. Silti Remus ottaa hänet vastaan ilman kauhua tai ennakkoluuloa, rakkaimpanaan.
-
Mun teki mieli lukea jotakin pientä, joten nautiskelin muutaman ensimmäisen tästä ketjusta.
Tunnerajalla oli kovin söpö, tuollaista alun epävarmuutta puolin ja toisin, ja varsinkin uskottavaa miten toisen vetäytyminen epävarmuudesta luo lisää epävarmuutta toiselle osapuolelle... kunnes jo haaveillaan aikakoneista. Kiva avoin loppu, joka kuitenkin antaa mahdollisuuden kuvitella että tämä päättyy hyvin.
Viivat valosta ja varjosta oli sellainen kauniinsurullinen pätkä hylätyistä haudoista, jotka joku sittenkin muistaa, jotenkin lohdullinen. Tykkäsin kun Draco huomasi että hänellä on jotain yhteistä Harryn kanssa.
Kuolleiden yönä, vapaus edustaa minulle tuntematonta fandomia. Lukaisin silti, eikä ihan lopulle voinut olla sulamatta.
Muistot yli ajan, jee, ihana pari tämä, ja tosiaan hyvin sopiva tällaisiin haikailupätkiin. Tällaiset saavat välillä pohtimaan onko ajatuseula enemmän siunaus vai kirous, olisiko sittenkin helpompaa unohtaa vähitellen sen sijaan, että säilyttää muistot niin kirkkaina ja voi palata niihin aina halutessaan.
Pidin näiden tyylistä kovasti ja sopivat mielialaani, uskonpa että palailen tänne jonain toisena päivänä taas. Kiitän. <3
-
Pics: Et uskokaan kuinka paljon ilahduin ja yllätyin kommentistasi, tervetuloa vain lukemaan. Mukavaa muutenkin, että pidit ainakin alkupään raapaleista: taisit nähdä niissä jopa enemmän toiveikkuutta kuin minä :D Ja ah, tykkäsit Trekistäkin, vaikka fandomi vieras olikin c: Ajankääntäjä taitaa olla molempia yhtä aikaa, myös tuon raapaleen kohdalla. Kiitos paljon, en millään osaa vastata paremmin mutta piristyin kyllä kovasti <3
24. Liittolainen
Lily/Severus (Harry Potter)
Lily ilmestyy muutama viikko ennen kaiken loppumista takannieluun ja suoraan vihreiden liekkien läpi hänen asuntoonsa. Sen illan seuralainen, Regulus Musta, on lähtenyt vasta äsken, tuhka on edelleen lämmintä ja saattaa muodostua vielä uudelleen, sillä Regulus sanoi palaavansa ehkä myöhemmin takaisin Lestrangien kanssa uudet suunnitelmat mukanaan. He eivät ole nähneet pitkään aikaan, Lilyn hurmaavan olemuksen ote hänestä ei ole silti lakannut, hehän ovat entisiä liittolaisia.
Mutta Lily ei kuulu siihen taloon, he voivat nähdä missä tahansa muualla kuin vaaran pesäkkeessä, jossa hän on suojaton ja paljas juuri siksi, ettei Lily ole käynyt siellä vuosikausiin, hetken hän melkein heikko. Kaikki se, mitä toisilla valinnoilla olisi voitu saavuttaa, vilahtaa ohi kun hän ymmärtää, ettei Lily ole siellä jäädäkseen vaan saadakseen jotain, vaarantaen tiedostamatta kaiken arvokkaana pidetyn. Vihreät liekit luovat sekunnin kelmeän hohteen Lilyn kalpeille kasvoille, eikä tuhka ehdi laskeutua kun hän tekee jo oman valintansa ja ilmiintyy yhdessä Lilyn kanssa pois. Jokin tiedostamaton osa hänessä antaa periksi, luovuttaa ja kuolee, kun he ilmestyvät rauhalliseen Godrickin notkoon. Muutama kuukausi sitten hän olisi yrittänyt pitää Lilyn luonaan hinnalla millä hyvänsä mahdollisimman kauan, muttei enää.
”Et olisi saanut tulla”, hän syyttää, sydän lyö lujaa ja äänekkäästi, katso nyt mitä sait aikaan.
”Minä uskon, että sinä puhut totta, ja minua pelottaa Jamesin ja Harryn puolesta. Mutta tarvitsen todisteita”, Lily vastaa, he jäävät portinpielen varjoon taivaan tuulilta ja pian koittavalta hämärältä suojaan, mutta turva ei ole todellinen. Juuri nuo sanat hän on tahtonut kuulla, ja kun ne lopulta sanotaan, niillä ei ole enää todellista merkitystä: hänestä on liittolaisen sijaan tullut... joku aivan muu kuin oma itsensä.
”Voin pelastaa vain sinut”, eikä sekään ole oikeasti totta, hänen avullaan kukaan, ei edes Lily voi selvitä. Lily kuolee kuitenkin, elleivät he pakene juuri sinä iltana – tarvitsee vain nähdä Lilyn silmien ilme niin tietää, ettei se koskaan tapahdu.
-
25. Majakan kattojen alla
Tulkinnanvarainen John/Sherlock (BBC!Sherlock)
Tuuli valittaa ja ulisee lakkaamatta, huipulla tuulee hetkittäin niin kovaa, että on mahdoton kuulla mitä John tai Lestrade sanoo. Uhrin veri sekoittuu pinttyneeseen meren suolaan, harmaata taivasta vasten punainen näyttää melkein värittömältä, kun John kumartuu hänen viereensä tutkimaan tarkemmin. Eikä John ole koskaan ollut yhtä hyvä kuin nyt, he kommunikoivat sanoitta löytäen silti suuntaviivoja lopulliseen ratkaisuun. Ajatukset työstävät uusinta tapausta kuitenkin vain osittain, loppuosa hänestä on paiskautunut vastahakoisesti muistojen pohjavirtaan ja palautunut menneisyyteen, hyvin samanlaiseen paikkaan kuin tämä.
Lapsuudenkoti sijaitsi meren lähellä, ei silminnähtävissä mutta vaellusmatkan päässä kyllä, eikä hän muista lapsuudestaan muuta yhtä mieluisaa paikkaa kirjaston lisäksi kuin lahdenpoukaman kivisen polun huipulta löytyvän hylätyn majakan. Jopa Mycroft seurasi häntä sinne, ja toisin päin, he kävivät majakassa myös keskitalvella ja juuri siellä hän päätti ryhtyä merirosvoksi, eikä fyysikoksi kuten joku tädeistä oli ehdottanut. Paikkaan liittyi aina edes pieni seikkailu, ja myöhemmin syvä mutta nimetön alakulo kun Mycroft kävi siellä ainoastaan yksin.
Talveen kytkeytyy monta tilannetta, lapsuus, majakkatapaus Johnin kanssa ja tämä hetki, kun hän istuu veljeään vastapäätä kahvilassa, vaikka se maailman vaarallisinta onkin, kuka tahansa voi kävellä sisään helisevän tiu’un alta. Hän ei aio noudattaa veljensä kehotusta, kaikkien ongelmien ratkaisemista pelkän rakkauden avulla, eikä hän tahdo palata takaisin. Hän ei myönnä jättäneensä jotain arvokasta taakseen odottamaan ja kuihtumaan lopulta toivottomuuteen, Mycroftin tarvitsee kuulla vain tapauksen alkupuolisko sillä loppu on jo tuttua ja tiedettyä – Mycroft on ikävän ja kaihertavan totuuden kanssa juuri se isoveli, joka palaa yksin majakan luokse. Tieto omasta epäonnistumisesta on sakeaa myrkkyä käsitellä, lapsuus joka toistaa itseään valekuolemankin jälkeen. Lumi sataa alas kovan harmaan väriseltä taivaalta aivan samalla tavalla kuin menneisyydessä, ja Mycroft melkein ehdottaa viimeistä käyntiä majakkaan.
A/N: Renneto ehdotti majakasta kirjoittamista kun ruinasin häneltä ideoita, toivottavasti tykkäilet lopputuloksesta :D
-
Kommentoin tällä kertaa vain viimeisintä, mutta myönnetäköön, majakat kiehtovat minua. Niistä kirjoitetaan liian vähän Finissä, vaikka ne voivat olla tarvittaessa erittäin rajuja tai romanttisia! Mikä menetetty tilaisuus...
Onneksi sinä kuitenkin tartuit haasteeseen. Tykkäilin todellakin lopputuloksesta! Majakka oli tässä tosiaankin majakka, jonkinlainen merkkivalo jonka avulla Sherlock seilasi elämän merta. Pidin myös hyytävän hyvin kuvaillusta säästä, navakka tuuli tuntui täälläkin, ja nautin todella paljon! Pidin myös asetelmasta, siitä ettei mikään ollut tuputettua vaan Sherlockin suhteet niin Johniin kuin Mycroftiin olivat hyvin anteliaat lukijan tulkita.
Minulta menivät vähän sekaisin ajat tässä tarinassa, kun alussa oli preesenssiä ja lopussa oli preesenssiä vaikka majakkatapaus Johnin kanssa oli eri hetki kuin kahvittelu veljen kanssa. Välissä ollut imperfektipätkä toimi toki erotteluna, mutta tarinan sisäistä aikajanaa oli minun vaikeaa seurata. Leikittelet usein ajan virralla, ja se on hyvä keino, mutta tällä kertaa tämä lukija ei saanut siitä kaikkea irti. Jotain muistoista ja nykyisyyydestä kylläkin... Oliko kaikki vain muistojen vyyhtiä vai oliko painopiste kahvilassa? En osaa sanoa, mutta toisaalta, eihän minun tarvitsekaan. Kunhan luen. :D
Mietin paljon, että mitä arvokasta Sherlock olikaan jättänyt taakseen, että oliko se Watson (Eikä John ole koskaan ollut yhtä hyvä kuin nyt oli ehdoton suosikkini tässä raapaleessa, jotenkin läpättävän huumaavan hyvä virke) vai oliko se lapsuus ja Mycroft, sellainen Mycroft jonka kanssa oli todella hyvä olla - ei vaarallista olla. Vai kenties vielä jotain muuta... oliko se sittenkin unelmointi? Ajatukset piraattiudesta, lain väärällä puolella huuseeraamisesta, rohkeudesta, meren valloittamisesta?
-- ja Mycroft melkein ehdottaa viimeistä käyntiä majakkaan.
Ja tää oli tosi mahtava kanssa. :>
-
Renneto: Huippua, että onnistuin mielestäni noin hyvin, ja että pidit lopputuloksesta! Minäkin pidin, itse asiassa. Sinultahan idea oli lainattu, joten kovasti kiitos itsellesi. Olen pahoillani aikamuotojen sekamelskasta: preensissä kerrottiin se tärkeä muisto majakasta Johnin kanssa, mutta painopiste oli silti tosiaan siellä kahvilassa. Ehkä Sherlock eläytyi niin voimakkaasti muistoon, tai jotain. Itse ajattelin niin, että taakse jätetty asia oli tosiaan John, mutta lapsuus ja Mycroft tai unelmointi olivat kyllä ihan loistavia vaihtoehtoja myös, ihanaa että sait lyhyestä raapaleesta noin paljon irti. Hih, kiitos paljon kommentista <3
26. Molemminpuolista vahvuutta
Kirk/Spock (Star Trek)
A/N: Ei, en ole suinkaan unohtanut näitä! Loputkin raapaleet ilmestyvät ehdottomasti tämän viikon aikana, kunhan vielä keksin, mistä kaikesta haluan kirjoittaa. Sain myös katsottua vähän aikaa sitten loputkin vanhat Star Trekit, ja siirryin heti ensimmäiseen elokuvaan. Raapale perustuu aika suoraan kyseiseen elokuvaan, joten nämä kannattaa ehkä katsoa, jos haluaa pysyä ihan kunnolla mukana: 0:45 kohta (http://www.youtube.com/watch?v=9G6d-cBRPCc) ja 1:37 kohdasta eteenpäin (http://www.youtube.com/watch?v=a3yVzfns77Y), mutta ilman niitäkin voi kyllä ainakin tunnelmasta nauttia : )
En tiedä, miten näit meidät vuosien eron jälkeen (oliko meitä edes olemassa) tai kuinka suhtauduit omaan paluuseesi, minusta me olimme aina olleet yhdessä ja sinä olit yllättäen tullut takaisin. Yhtäkkiä minua pelotti huhut joita olin kuullut ympäri tähtilaivaa, olit ollut jo valmis tunteiden täydelliseen, pysyvään poistamiseen kunnes päätitkin palata syrjäyttäen kaikki esteet matkalla päättymättömän avaruuden halki. Jos olisi ollut vain sinä ja minä kahdestaan toisen, paremman hetken sisällä, olisin vetänyt sinut luokseni ja luvannut yhdellä kosketuksella, etten hylkäisi enää, pysyisimme näin koko ikuisuutemme ajan. Näytit niin ilmeettömältä, loistava riemu joka silmistäsi toisinaan välittyi kun muistit millaista oli olla ihminen, tuntui hukkuneen erossa vietettyihin vuosiin ja hiljaisuuteen, johon olit ollut valmis.
Olin kaivannut sinua enemmän kuin itse tulisit kai koskaan tuntemaan tai kokemaan, jälleennäkemisen riemu törmäsi näkymättömään vastustukseen, enkä voinut kuin luottaa sinuun. Että tulisit kertomaan kaikki tarkoitukset eleettömään käytökseesi joskus myöhemmin, antaisit minun selvittää kaiken epätasapainon taas vakaaksi, osoittaisit edes yhdellä sanalla, ilmeellä tai teolla minut omaksesi. Emme kuitenkaan olleet kahden, vaan koko ylimmän miehistön ympäröimänä ja hengenvaarallisessa tehtävässä, ehkä aika oli muuttanut meitä kaikista eniten kasvattaen railot tyynnyttävää kosketusta syvemmäksi. Kaikki toivottivat sinut tervetulleeksi laivaan, muttet vastannut kenenkään ystävällisiin sanoihin mitään – minun olisi pitänyt jo oppia. Et ollut kuin kuka tahansa, oli vain yksi ainutlaatuinen sinä, jota kukaan ei onnistunut muuttamaan.
Pelastin sinut myöhemmin hyytävän kylmän, pimeän ja aution avaruuden kehdosta, kuinka kovasti pelkäsinkään että olisit kuollut, hervoton kehosi oli paljon elämää kevyempi, sydän sitäkin raskaampi. Palasit pian takaisin luoksemme ja puhuit yllättäen tavalla, joka ei ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut. Kerroit yksinkertaisesta, vahvasta tunteesta – kyse oli rakkaudesta, halusit tai et, ja uskoin kyllä että halusit. Molemminpuolisesta rakkaudesta ja luottamuksesta.
-
27. Kaikki ne yksinäiset yösi
Tulkinnanvarainen Ron/Draco (Harry Potter)
Ainoastaan satunnaisten, silmien räpäytysten tai terävän hengenvedon ajan hän oli tuntenut itsensä sankariksi Harryn ja Hermionen rinnalla, sankarillinen mieliala ei koskaan ohjannut häntä eteenpäin. Eikä nytkään, kun Harry oli kuollut ja Hermione hiljentynyt rauhan sanoman alle, niin että kaikki elämän rosoisuus jäi häneen käsiinsä punaisiksi, syviksi rotkoiksi ja notkoiksi, ainoastaan hänen muokattavakseen. Myös veljen ja muiden läheisten menetys tuotti kukin yhden näkymättömän viillon, ne olivat niin syviä ja vaikeita korjata, ettei hän kahden rauhan vuodenkaan jälkeen ollut kuin riekaleista, repeilevää ihonpintaa, luuydintä ja sydänkammioita. Painajaisten hahmot hyppivät silmien eteen valveillakin, kunnes eräänä päivänä sietokyky tuhottuja unelmia ja toiveita, auki revittyä taivasta jonne kaikki muut pääsivät turvaan ja tuskin hengittävää kotiniittyä kohtaan ylitti kriittisen rajan.
Hän keräsi kaiken arvottoman ja arvokkaan omaisuutensa mukaan astuen toisen kerran elämässään Englannin juhlallisten porttien ulkopuolelle. Hänestä tuli maailman ja itse elämänkin kiertolainen, mikään kolkka ei ollut tarpeeksi rakas asettua pysyvästi aloilleen, kaikkialla oli liikaa tai liian vähän jotain eteni hän minne hyvänsä. Hän veti syvälle hengitykseensä yön viimeisen yrttisavukkeen aromin, nopeutettu mutta silti luonnollisen hidas kuolema muistutti häntä lyhyen hetken itsestään kivun pistoksen kautta. Hän oli kuitenkin oppinut levottomien matkojensa aikana osaten nykyään siirtää sen syrjään elävältä hautautumisen sijasta.
Keväisessä Pariisissa ei olisi pitänyt tapahtua mitään sellaista, hänellä ei ollut aavistustakaan ennen kuin Draco Malfoy lopulta antoi itsensä ilmi. Kertoi seuranneensa häntä muutaman päivän, kaikista ylikansoitetun planeetan taikovista ihmisistä juuri heidät kaksi liitettiin yhteen puolivaloisalla mukulakivikadulla Seinen läheisyydessä. Hän ei käynyt Dracon kimppuun tai nähnyt itserakasta paholaista, edessä seisoikin joku tähdettömien öiden takaa. Harry ja Hermione olivat molemmat puhuneet Dracon puolesta paljon enemmän kuin hän, hän tarvitsi juuri sen ajan ja paikan voidakseen katsoa entistä vihollistaan suoraan silmin, ilman syytöstä. Aikaa se kuitenkin otti, mutta ilman varsinaisia tulevaisuudensuunnitelmia ajalla ei myöskään ollut hintaa: silti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen yöt eivät olleet yksinäisiä.
-
28. Lumi joka pelon ja kaaoksen peittää
Kelmit (Harry Potter)
Koskemattoman ja ehjän lumikentän harmonian rikkoi kolme eri askelparia joiden suunta oli jo kaukana tulevaisuudessa, Tylypahkan rajojakin taaempana. Talvinen aurinko paistoi ensimmäistä kertaa viikkoihin, taivas oli terävän sininen unenomaisen valkean ja hyisen harmauden jälkeen, pohjoisesta noussut tuulikin oli juuri tyyntynyt. Puhdas valkeus rikkoutui kymmenien oppilaiden jalkojen alla, suunta oli silti eri kuin heillä kolmella joiden askeleet veivät kohti lumisen metsän salapaikkoja. Lily luuli hetken nähneensä tutun hahmon kukkulan laella, muttei lähtenyt seuraamaan vaan kääntyi mukaansa tulleen Severuksen puoleen uudet suunnitelmat jo mielessään.
Remus käveli komean hirviuroksen ja suuren mustan koiran kanssa rinta rinnan juoksuttaen käsiään vuorotellen molempien eläinten turkeilla, kerran hän kokeili raskasta sarvikruunua tai kalmakoiransa korvantausta. Se oli niin erilaista ihmismuodossa kun suden varjo ei heittäytynyt raskaana yli tai ottanut valtaa itselleen sisältäpäin, ihmisenä hän löysi yksityiskohtia joita ei edes täysikuun valossa tavoitettu. Miltä Siriuksen luminen turkki tuntui paljaita kämmeniä vasten, kuinka James puski lempeästi häntä olkapäästä oikeaan suuntaan ohjaten – mikseivät he tehneet näin useammin? Ensi kerralla he ottaisivat Peterin mukaan, vaikka olihan Sirius melkein raahannut flunssaisen ystävänsä ulos aurinkoon kuumeenkin uhalla. Kiinnijäämisen riski oli tavattoman suuri mutta voittamaton uhkarohkeudelle, hehän olivat saapuneet jo metsän laitaan eikä siellä käynyt kukaan, varsinkaan talvella.
Eläinmuodoissaan Sirius ja James tunsivat metsän paljon paremmin kuin hän, he olivat matkalla pienelle metsälammelle jossa puiden oksat taipuivat lumen painosta maahan asti, siellä kuu ja aurinko heijastuivat lammen pinnasta aina samanlaisena. Sirius nappasi taskussa roikkuvan vihreän lapasen suuhunsa ja lähti juoksemaan edeltä yhteistä salapaikkaa kohti, pyytäen heitä haukunnallaan pitämään kiirettä. Hassua miten hän ihmisenäkin ymmärsi mitä Sirius ja James pienillä eleillään tai ilmeillään tarkoittivat, ehkä se oli vuosien aikana huippuunsa kehittynyt ihmisen ja suden kahdenkeskinen aisti. Sarvipäinen James kääntyi hänen puoleensa ymmärrys tummissa silmissään, tuoksuva hengitys kutitti paljasta kaulaa kunnes hän oli valmis ratkaisevaan askeleeseen. Uusi lumi oli jo haudannut alleen öisen yhteenoton verijäljet, eikä paikassa ollut mitään pelättävää.
-
29. Yhteensolmitut kädet mutta vieraat kohtalot
Harry/Luna (Harry Potter)
Harry on tanssinut useita tansseja jouluvalojen tuikkeen takana, enimmäkseen kuitenkin ystäviensä kanssa ja vetäytynyt lopulta syrjään. Musiikki houkuttelee kulkemaan kanssaan vaikka soi aivan liian kovalla, ruoka on hyvää eikä kukaan näytä olevan yksin. Hämärässä onnelliset ja onnettomat sekoittuvat helposti, sateenkaaria jäljittelevät värisävyt suojelevat joukkoonkuulumattomia ja seinäruusuja, hän ei kuulu kumpaankaan joukkoon ja tuntee pahoinvoinnin kasvavan sisimmässään. Jos epäilystä on, se kestää vain sydämenlyönnin sillä samassa hän on jo karannut pois.
Hän seisahtuu kolmannessa kerroksessa sijaitsevan valtavan, koristeellisen lasi-ikkunan eteen, painaa sormenpäillään viileänkosteaa lasia ja hengittää syvään. Sisään ja ulos, sisään ja ulos, sisään ja ulos, vaikkei henki oikeasti kulje. Viime joulun hän vietti Kalmanhanaukiolla, hänellä on kaikki paitsi ei mitään koska Sirius on poissa, pahoinvointi ja heikotus heittävät hänet lattialle niin että on pakko istua. Pää polvien välissä vaikka niskaa alkaakin särkeä, ikävän esiin nostamat kyyneleet ovat kuumia virtoja kalpeita poskia vasten tehden kaikesta entistä sumeampaa.
Hengitys tasaantuu vähitellen vaikka tie, jolla hän kulkee, pysyy edelleen yhtä kapeana ja epävakaana. Hän kaipaa Siriusta luokseen kipeämmin kuin vielä kertaakaan tänä syksynä tai talvena, sumu joka nousee hyisestä Mustasta järvestä jalkojen ympärille pitelee hänestä vieläkin tiukasti kiinni. Hän uskoo olevansa yksin ja turvassa aina siihen hetkeen asti, kunnes kuulee kevyen rykäisyn vasemmalta puoleltaan. Luna on hiipinyt hipihiljaa ja täysin äänettä vierelle, katsellut hänen sijastaan kiehtovan väristä lasimaalausta kohdaten kasvoista kasvoihin jokaisen ikävän yksityiskohdan.
Kyyneleitä on turha peittää, Luna on huomannut ne jo mutta siirtyykin asiassa eteenpäin auttaessaan hänet seisomaan.
”Mikset ole tanssimassa?” hän kysyy, kummankaan sanat eivät vapise tai kompuroi: vaikka lasimaalauksen kultatukkainen nainen on hyvin paljon Lunan äidin näköinen, mies vieressä taas muistuttaa lukemattomin eri tavoin Siriusta punaisista hiuksistaan huolimatta.
”Kaikki lähtivät jo”, Luna selittää ja solmii heidän sormensa yhteen koska se tuntuu oikealta, lämmittävältä.
”Kuolleet ovat kanssamme niin kauan kuin vain muistamme heidät”, jatkuu kuiskaus, Luna luki sanat edellisellä viikolla Ginnyn runokirjasta. Ehkä kaikki tosiaan ratkeaa.
A/N: Varmaan yksi maailman klasissimmista kuvioista Harry angstaamassa Siriuksen perään, mutta enpäs voinutkaan vastustaa. Plus halusin kirjoittaa lisää Lunasta! Tässä elettiin kuudennetta vuotta, mutta Albuksen kuolemaa sun muita juttuja ei otettu huomioon, vaikka Voldemortissa yhdessä kohdassa puhuttiinkin. Mietin pitkään, laitanko tähän Ginnyn, Hermionen vai Lunan, ja päädyin lopulta viimeiseen: vaikka esimerkiksi Hermionekin olisi ollut todella mielenkiintoinen. Noh, viimeistä viedään aivan pian c:
-
30. Maailmassa tähtien hyminää, todellista joulurauhaa rakkaimmalleen (osa 4)
Severus/Remus (Harry Potter)
Kultanauhat kierteellä ikkunoiden päällä, kuolleiden sijaan eläviä kynttilänliekkejä pöydännurkalla ja kirjapinojen päällä, tähtipari yöpöydällä. Kaikki Remuksen kädenjäljeä, turvattu selusta hänen taikasauvastaan varovaisen, pehmeän rauhan saavuttamiseksi, ennenkokematonta harmoniaa. Yhteinen jouluyö, viime vuonna loputonta taistelua verenhehkuisia kinoksia ja jäitä vasten, turvassa melkein kuin ensimmäistä kertaa elämässään. Tähtien hyminää suojien sisällä, ulkopuolellakin, ei punaista taivasta tai turhaa kosketuksenetsintää. Tasapaino maailmassa ja sielussa, tätä varten kaikki ne pitkät matkat uuvuttavien taisteluiden kanssa.
Elävien liekkien hidas muutos kuolleisiin, tiivistyvä hiljaisuus ja hämärä silmäluomilla solisluilla sormenpäillä lantionotkolla, paholaisen suudelma kyynärvarressa vähitellen arpikudokseksi. Värisevä henkäys vasten olkapäätä, kaikki kauan kiinni pidetyt tunteet kevyesti iholla kiinni, syvä kiitollisuus siitä että Remus vielä hänen kanssaan. Sanomattomin sanoin varovainen kiintymys, yhdistyneet maailmat jo yli kaksi vuotta sitten. Ehkä saapunut voitto todellisuutta, eikä unenomaista harhaa tai turhaa toivonsykermää.
Perässä hiljaa kiinnipainuva ovi, olohuoneen kulmissa kultasirpaleita sammuneiden kynttilöiden keskellä. Suunnaton onni aivan liian suurta, vanha levottomuus ja epävarmuus heikoista katonnurkista sisälle menneen ajan henkiolentojen kanssa. Paljas selkä kaarella, terävät nikamat kosketusetäisyydellä ahdistuneen, toivottaman hengityksen kanssa, muistojen valta voittamaton. Ne menetetyt ja hukatut rakkaimmat Lilystä Remukseen saakka, kaiken lopullinen tarkoitusko? Jatkuva taistelu elämästä ja kuolemasta huipentumassa tähän hetkeen, lähtö nyt tai ikuisuus hänen kanssaan.
Odottavat askeleet suljetun oven takana, sama ajatusketju yhteisessä maailmassa, onko kaikki se rauha todella olevaista? Ja vapaus kahdenkeskiseen rakkauteen heillä vainotuilla, ihmissudella ja mestarinsa pettäneellä? Juuri tänä jouluna? Hänelle tärkein aika vuodesta, uusi vuosi mahdollisuuksineen nurkan takana, rauhallista yhdessäoloa ja viitanpoimuihin tarttuneet näkymättömät aarteet, Severus yhteisessä suojassa hänen kanssaan. Ei viimeisenlopullista ovenkolahdusta, Severus itse hänen edessään keskellä pientä makuuhuonetta, veriset muistot kuunkalpealla ihonpinnalla mutta silmissä tasaantuneiden tunteiden muuttuva meri. Maailmassa tähtien hyminää, todellista joulurauhaa rakkaimmalleen. Mutta viimeistä kertaa.
Muisto muistojen sisällä kuin pienessä lumiakvaariossa, ruosteista kultaa jo kauan sitten, kuinka heidät murhattiin vain viikon kuluttua kenenkään tietämättä, välittämättä tai arvaamatta, ehkä ikuisuus heitä varten muualla ja myöhemmin, tai aiemmin.
A/N: No niin, siinä oli viimeinekin raapale :3 Raapale tosiaan päätti neliosaisen Severus/Remus kertomuksen jonka tähän kokosin ja josta kyllä itse pidin kovasti. Tiesin alusta alkaen lopun olevan aika murheellinen, onneksi... Jos teksti vaikutti hieman kummalliselta, voi syyksi laittaa verbittömyyden: sensaatio innosti minua kerran käyttämään kyseistä kikkaa ja päätin kokeilla sitä toistamiseen, viimeisen virkkeen verbi on kuitenkin tarkoituksellinen, minusta se on hyvä juuri tuollaisena. Sarja aiheutti kyllä monenlaisia tunteita ja sisälsikin kaikenlaista, mutten missään nimessä kadu tuskaisia hetkiä joita nämäkin tekstit toisinaan aiheuttivat. Loppuun tuli pari yllättävän jouluista tarinaa, kai se fiilis ihan vaan huomaamatta tarttui mukaan, vaikkei tämä mikään joulukalenteri edes ollut :D Kiitos hurjasti kaikille lukijoille ja kommentoijille, ehkä ensi vuonna taas uudelleen <3