A/N: Postaan jo toisen luvun, koska tällaisia rikosjuttuja on kiva lukea (oman kokemuksen mukaan) nopealla tahdilla, jotta yksityiskohdat eivät unohdu :] Jos tätä siis ehditte lukea.
Harpy: Paljastan, että en ole nähnyt sarjasta kuin ensimmäinen kauden sekä toisen kauden ekan jakson. En nimittäin nykyään lataile mitään, ja sarjan ostaminen on venähtänyt. Eilen tilasin toisen tuotantokauden itselleni :] Mutta parempi tämän ficin kannalta ehkä, etten tiedä tuon taivaallista tulevasta. Huomasin ficciä kirjoittaessa kohdat, jotka joku saattaa tulkita johnlockiksi. Itse kuitenkin liitin ne vain huumorimielessä mukaan. Tulkinnat jätän lukijoille aika vapaiksi. Kiitos kommentista!
Mustekehrääjä: Kiitos kattavasta kommentista, jossa oli mukavasti sekä rakentavaa palautetta että hehkutusta! Korjasin nuo muutamat vibat, eli rouva Hudsonin (ajatusmoka) ja minäkertojan. Aluksi nimittäin meinasin kirjoittaa minä-persoonasta, mutta muutin mieleni. Sherlockin ajatukset ovat jo muutenkin hankalia laittaa paperille.
Olen samaa mieltä, Finissä on ihan liian vähän Ireneä. Rakastan häntä! Olen katsonut "Kiusallisen skandaalin" useita kertoja hänen vuokseen (kunnes isä poisti jakson digiboksista).
Jäämiehestä sen verran, että otin sen mukaan hienoisena ironiana. En minäkään näkisi, että Sherlock ainakaan ääneen kutsuisi veljeään tuolla nimellä. Sitä paitsi tykkään nimen kaiusta, joten ihan vain sanavalintana ja toistamisen karttamisena tungin Jäämiehen tuonne. :´D
Aavistelin myös saavani vähän vettä niskaan siitä, että vertasin Adlerin luonnetta Johniin. Kyllä minustakin Johnissa on luonnetta, mutta aivan eri tavalla kuin Adlerissa. John on Sherlockin ystävä syystä, Adlerissa on vielä selvittämättömiä puolia. Adler on kuitenkin antanut Sherlockille turpiin (ja ehkä kaiken kaikkiaan on huono virke sanoa, että jollain on enemmän luonnetta kuin toisella, koska luonteet ovat erilaisia... Mutinaa).
Tässä tulee varmaan vielä vilisemään muutamia kronologisia virheitä, jotka sitten te kaanonin asiantuntijat bongaatte. Onneksi tarkkanäköisiä lukijoita on olemassa! Kiitän vielä tosi hyvin rakennetusta kommentista (hampurilaismalli ja kaikkea)! :D
??
Punaisten korkokenkien historia
Torstai kului ryöstettyä apteekkia tutkiessa ja aivotyötä tehdessä. John kirjoitti blogia ja Adler hyräili itsekseen samalla, kun hän selvitti asuntonsa tilannetta.
Lääkefirmat pyörittävät isoa bisnestä, Sherlock tuumi ja katseli asiaan liittyviä lehtileikkeitä. Kaikki alkoi lääketehtaista, missä pillerit pyöriteltiin… Voisiko tapaukseen liittyä kysynnän lisäämistä? Mahdollisesti.
Ehkä taustalla vaikutti huumekauppa.
Sherlock uppoutui niin täydellisesti unilääketapaukseen, että hän salli itsensä ajatella muita asioita vasta nukahdettuaan. Hän heräsi yöllä hätkähtäen, sillä hän oli juuri muistanut jotain hämmentävää.
Hän zoomasi mielessään rikospaikkaa ja näki mielessään punaiset korkokengät, jotka väistelivät lasinsiruja.
”Onko sinulla korkokengät?” kaikui Johnin ääni hänen päässään.
Sherlockin teki mieli lyödä itseään. Kerrankin John oli huomannut jotain oleellista ennen häntä.
Sherlock oli lainannut neiti Adlerille vaatteet (valkoisen kauluspaidan, josta nainen taiteili itselleen lyhyen hameen, sekä villakangastakin), mutta ei kenkiä. Sherlock selasi muistiaan. Adlerilla ei ollut korkokenkiä silloin, kun he olivat paenneet lentokoneeseen.
Sherlock viskasi peiton päältään ja heilautti itsensä kylmälle lattialle. Aamutohvelit olivat parketilla vajaan metrin päässä hänen jaloistaan – mikä ikävä laskuvirhe, jonka Sherlock oli tehnyt väsyneenä. Jos hän olisi ollut skarppina, hän olisi sujauttanut jalkansa suoraan sängystä tohveleihin.
”Neiti Adler!” Sherlock huusi samalla, kun hän solmi aamutakkinsa nauhaa kiinni. ”Korkokengät paljastivat teidät!”
Mutta Adler ei ollut olohuoneessa, johon rouva Hudson oli sijannut vierasvuoteen. Sänky oli siististi pedattu.
Se olisikin ollut liian helppoa.
Sherlock sytytti vanhan pöytävalaisimen ja katsoi vierassänkyä tarkemmin. Siinä ei ollut nukuttu, koska painauma ei ollut tarpeeksi syvä eikä lakanoissa ollut jälkiä ihmisestä, kuten hiuksia, hilsettä tai hikeä.
Sherlock valahti kulahtaneeseen nojatuoliin ja täytti ajatuksensa neiti Adlerilla.
Mistä punaiset korkokengät olivat peräisin?
Kopinaa ei ollut kuulunut, kun he olivat juosseet lentokoneeseen. Entä sen jälkeen? Sherlock oli varma, että Adlerilla ei ollut kenkiä laisinkaan, kun hän oli astunut Mycroftin autoon.
Neiti Adler oli tarkka nainen, joka yleensä piti huolen yksityiskohdista. Niin turhamainen kuin hän olikin, ei hän olisi turhaan paljastanut juoniaan kenkien vuoksi. Adler oli varmasti tiennyt, että Sherlock hoksaisi kengät ennemmin tai myöhemmin.
Ikävä kyllä myöhemmin.
Sherlock muisteli neiti Adlerin prameaa, Lontoon Belgraviassa sijaitsevaa kotia, jossa ei ollut mitään ylimääräistä eikä mitään halvaksi haukuttavaa. Vaatehuonetta hallitsivat musta ja punainen, sekä nahka ja läpinäkyvyys. Hänen vaatteensa olivat hänen taisteluasunsa, hänen panssarinsa.
Irene Adler oli Sherlockin laskelmien mukaan 31-vuotias. Hän oli ollut mukana kahdessa isossa skandaalissa viime vuosina, ja molemmat skandaalit liittyivät seksiin tavalla tai toisella. Pettämistä ja kuningashuoneen nolaamista.
Henkilökohtaisesti Sherlock oli sitä mieltä, että neiti Adlerin suurin skandaali oli Sherlock Holmesin härnääminen. Vaadittiin melko paljon kärsivällisyyttä ja ihmistuntemusta, jotta saattoi ennustaa Sherlockin toimintaa.
Mortiarty oli luvannut tehdä Adlerista rikkaan. Oliko hän pitänyt lupauksensa? Luultavasti domina oli kipittänyt sponsorinsa luokse punaisilla korkokengillään.
Mutta Adlerilla oli jo rahaa.
Neiti Adler oli kaikesta päätellen uusrikas. Hän oli yksinhuoltajaäidin tytär: talossa ei ollut kuvia isästä. Adler oli fiksu, mutta hän oli liian ylimielinen alistukseen yhdenkään opettajan valtaan. Ilmeisesti nainen oli ymmärtänyt varhain, miten voimakas ase seksi saattoi olla. Hän ei ollut akateemisesti koulutettu.
Adlerin historia ei kuitenkaan antanut selviä merkkejä siitä, miten punaiset korkokengät liittyivät mihinkään. Aivan liian monta kertaa se nainen oli saanut Sherlockin hämilleen. Adler oli hävinnyt pelin, mutta halusi selvästi vielä jatkaa.
Selattuaan läpi kaikki vaihtoehdot, Sherlock otti puhelimen käteensä ja soitti veljelleen. Muutaman hälytysäänen jälkeen kuului ärtynyt ja REM-unesta juuri nauttinut miesääni:
”Tiedätkö sinä, mitä kello on?”
”Tietenkin”, Sherlock vastasi, ”se on puoli neljä.”
Mycroft kiroili, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Hän kärsi varmaan taas ummetuksesta.
”Asiani on tärkeä”, Sherlock jatkoi tyynesti, ”satutko tietämään, oliko sinun autossasi punaiset korkokengät, kun tulit eilen hakemaan minua kentältä?”
Hetken hiljaisuus.
”Miksi minun autossani olisi naisten kengät?”
”Älä vaihda aihetta. Voisitko tarkistaa kuljettajaltasi, missä autosi on viime päivinä käynyt ja kuka siihen on voinut päästä käsiksi?” Sherlock pyysi.
Mycroft huokaisi raskaasti, mikä sai linjan rätisemään.
”Soitan sinulle huomenna.”
”Soita tänään”, Sherlock käski ja sulki puhelimen. Häntä ympäröivillä ihmisillä oli selvästi vaikeuksia hahmottaa kellon- ja vuorokaudenaikoja.
Hän meni takaisin huoneeseensa ja ehti juuri painaa päänsä tyynyyn, kun yöpöydällä oleva puhelin äännähti:
”Aaah.”
Punaiset kengät olivat koko ajan luonasi.
Helpottunut Sherlock näpytteli vastauksen:
Pitää antaa rouva Hudsonille palautetta siivoamisesta.
Ilmankos Hudson oli kysellyt viime aikoina seikkaperäisesti, tapailiko Sherlock jotain viehättävää naishenkilöä.
”Aaah.”
Olen kotona. Nähdään huomenna päivällisellä.
Sherlock hymyili vinosti puhelimensa hehkuvalle näytölle ja kirjoitti:
Ei päivällistä. Lounas minun ja Johnin kanssa 12:00 Tapas Brindisa Sohossa.
Sherlockin olisi pitänyt jo aikaisemmin tajuta, että punaisten kenkien salaisuus löytyi lähihistoriasta. Olihan Adler käynyt Baker Streetillä aikaisemminkin. Nainen halusi ilmeisesti leikkiä, ei vaan pelata, omalla hengellään, koska hän uskalsi mennä kotiinsa.
Kun Sherlock joi aamukahviaan, John keskeytti hänet (ja samalla Sherlock tajusi, että John oli ollut siinä monta minuuttia):
”Mitä se ääntely oli yöllä? Missä Adler on?”
Sherlock kohotti puhelintaan.
”Vaihtaisit viestin merkkiäänen”, John sanoi kulmat kurtussa. ”Nykyinen on nolo.”
Sherlock siemaisi lisää kahvijuomaa, josta kuusi prosenttia oli maitoa. Päivän lehdessä ei ollut tietoa uudesta apteekkimurrosta, mutta kolmea edellistä puitiin eri näkökulmista. Yhdessä kuvassa näkyi Lestraden pöhöttynyt naama.
John haukkasi suuhunsa tuoretta croisanttia ja kysyi:
”Mitä on tämän päivän ohjelmassa?”
Sherlock vastasi katse lehdessä:
”Menemme lounaalle Sohoon ja vierailemme ruumishuoneella.”
John hymyili.
”Ei ollakaan vähään aikaan nähty Mollya.”
Sherlock ei vieläkään kohottanut katsettaan.
”Katselet hänen kuviaan Facebookissa.”
John huokaisi sillä huokaisusävyllä, joka kertoi hänen yrittävän esittää huoletonta.
”Tarkoitin, että mukavaa päästä juttelemaan hänen kanssaan oikeasti.”
”Oletko jutellut joskus leikisti? Hänen kuvilleen?” Sherlock kysyi, vaikka häntä ei oikeastaan kiinnostanut.
”En tietenkään. Sinä olet uskomaton…” John pudisteli päätään.
Ennen päivällistä Sherlock vastasi Mycroftin puheluun, joka tietenkin koski korkokenkiä. Kuljettaja ei ollut nähnyt kenkiä autossa, joka oli ollut viimepäivinä joko tallissa tai liikkeellä.
”Tiedän”, Sherlock totesi ykskantaan ja katkaisi puhelun.
”Voisit joskus kertoa, että olet kunnossa”, John huomautti. ”Sen hän haluaa kuulla.
Taksissa Sherlock päätti, että neiti Adler ei enää koskaan huiputtaisi häntä. Sherlock selvittäisi jokaisen kysymysmerkin, jonka Adler oli hänessä herättänyt. Naisen luonne oli selvillä, samoin tarpeellinen tieto historiasta. Lounaalla olisi aikaa esittää muutama täydentävä kysymys.
”Mihin me tarvitsemme häntä?” John kysyi, kun he lähestyivät tapasravintolaa.
”Hän on tällä hetkellä meidän paras yhteytemme Jim Moriartyyn”, Sherlock vastasi synkästi ja katsoi ohikulkijoita. Että ihmiset osasivatkin näyttää tylsiltä.
John maksoi taksin sillä aikaa, kun Sherlock varmisti ympäristön. Hän halusi olla varma, että Adler ei ollut kiikuttanut vakoojia mukanaan.
”Sitä tavallista”, Sherlock sanoi tarjoilijalle, kun heidät oli ohjattu pöytään.
He kävivät täällä tarpeeksi usein.
”Hän on myöhässä”, John jupisi vilkaistuaan rannekelloaan.
”Hän odottaa, että me olemme asettuneet aloillemme”, Sherlock sanoi oikaistuaan haarukkansa samaan linjaan veitsen kanssa, ”hän pitää näyttävistä sisääntuloista.”
John riisui takkinsa ja sanoi:
”Toivottavasti hänellä on tällä kertaa vaatteet päällä.”
Juuri ennen kuin tarjoilija toi heidän annoksensa, ravintolan ovi kilahti ja neiti Adler saapui hämyiseen Tapas Brindisaan. Hänellä oli musta takki, jossa oli turkiskaulus. Hän ei selvästikään säälinyt tarhaeläimiä.
John nousi kohteliaasti ylös ja veti Adlerille tuolin. Oli hupaisaa seurata, miten hyvin John osasi säilyttää käytöstavat tilanteessa kuin tilanteessa.
”Mielenkiintoinen paikka”, Adler kommentoi ja katseli ympärilleen. ”Kuten tiedätte, pidän etsivätarinoista. Tämä ravintola olisi loistava näyttämö murhalle, jonka motiivina on raha.”
Sitten hän tilasi tarjoilijalta salaatin. Omituinen teko ihmiseltä, joka oli pukeutunut eläimen turkkiin ja nautti verestä, tietyssä mielessä.
Kun he olivat syöneet hetken, Sherlock kysyi:
”Neiti Adler, kuinka kauan te olette tunteneet Jim Moriartyn?”
Adler nielaisi rauhallisesti ja kohotti leukaansa.
”Hän otti minuun yhteyttä sen jälkeen, kun ensimmäisestä suhdeskandaalistani uutisoitiin.”
”Sinulla oli suhde sen kirjailijan sekä tämän vaimon kanssa?” John tarkensi.
Adler hymyili hänelle hieman säälien.
”Moriarty ei koskaan ollut kiinnostunut taustastani”, Adler jatkoi, ”hän oli kiinnostunut taidoistani.”
Hän katsoi punaiseksi lakattuja kynsiään.
”Kuten olen sanonut aikaisemminkin, niin viisaus on uusi seksikkyys. Tuli aika, jolloin minä halusin oppia käyttämään aivoja aseena, seksin ohella tietenkin.”
Hän katsoi merkitsevästi Sherlockia.
”Ilmeisesti en osannut pelata aivojen peliä tarpeeksi hyvin.”
Hän hymyili pirullisesti ja ojensi kätensä pöydälle niin, että kämmenselkä oli alaspäin.
”Herra Holmes, voisitteko mitata taas pulssini? Haluan tietää, olenko edelleen yhtä… alaston teidän silmissänne.”
Sherlock ei koskettanut kättä, koska hänellä oli ruokailu kesken. Kädet kuhisivat bakteereja.
”Voisiko Moriarty liittyä jotenkin unilääkkeisiin?” Sherlock kysyi tasaisella äänellä.
Adler veti kätensä takaisin syliinsä.
”Minusta tuntuu, että hän ohjailee nykyään kaikkia tämän kaupungin rikollisia”, Adler vastasi hieman näreissään. ”Hänellä on pian enemmän valtaa kuin kuningattarella. Maan hallitus on sokea.”
Adler tarkoitti selvästi, että Mycroft oli idiootti. Siltä se ainakin kuulosti.
”Menemme seuraavaksi vierailemaan ruumishuoneella”, Sherlock sanoi lautasten tyhjennyttyä. ”Sinä tulet mukaan.”
Hän katsoi Adleria tiukasti.
”Olenko minä sinun vankisi?” Adler kysyi viattomasti ja laski kätensä solisluille.
”Et”, Sherlock sanoi, ”taidat olla Moriartyn vanki.”
Adler mutristi suutaan.
”Usko pois”, John sanoi kovaa, ”se mies on kunniaton.”
Ei mies vaan hämähäkki, joka ujutti verkkonsa ympäri Lontoota.
Kun he nousivat pöydästä, Adler sanoi katse Johnissa:
”Odotan yhteistyötämme innolla, herrat. Katsokaa nyt meitä: domina, sotilas ja etsivä.”
Sherlock korjasi vaistomaisesti:
”Konsultoiva etsivä.”
”Entinen sotilas”, sanoi John.
Adler kohautti olkiaan.
”Minä pyysin vain katsomaan.”
*
A/N2: Itseäni vähän mietityttää eri fontin käyttö tekstareissa, mutta toisaalta tykkään visuaalisista tehosteista.