Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: pikkuinen - 01.01.2008 20:15:35
-
Nimi: Kymmenen syytä elää
Kirjoittaja: pikkuinen
Beta: Arte, kiitos
Genre: drama, angst, slash, (fluffy)
Paritukset: Ron/Harry
Warnings: itsetuhoisuus
Ikäraja: K-11
Summary: Harryn oletettiin olevan pohjattoman onnellinen, sillä hänellä oli kuuluisuutta, rahaa ja ystäviä. Ihmiset näkivät hänen elämänsä valoisana ja täydellisenä. Loppujenlopuksi siitä kaikesta ei jäänyt kuitenkaan mitään kaiken sen tuskan jälkeen, mitä hän oli kokenut menneisyydessään. Hänellä oli enemmän syitä kuolla kuin elää.
A/N: Tämä on kolmas ficci, jonka olen saanut ikinä esille. Aikaisemmin olen kirjoittanut lähinnä Harry/Dracoa genrenä huumori ja fluffy, joten tämä on erilainen. Olen umpisokea omien tekstieni suhteen, joten olen erittäin perso kommenteille.
En osaa kirjoittaa tähän mitään, televisiossa soi Paula Koivuniemi ja aivoni jäätyivät. Tähän tulee siis yksitoista osaa, joten on jatkuva, ei tarvitse kysyä. n__n Kestän myös kritiikkiä, jos se on aiheellista ja auttaa minua tämän kanssa, joten ei tarvitse olla ylivarovainen.
***
Osa 1
Syksyn alun ilta oli kuulas ja tuulinen. Lehdet tanssivat Kotikolon pihalla ja kylmä viima ravisteli puita, mutta sisällä oli lämmintä. Siitä huolimatta yksinäinen hahmo loi varjonsa ikkunasta heijastuvaan valonkajoon. Harry seisoi Kotikolon edessä ja tuijotti harmaata, pilvistä taivasta, jolla aurinko ei ollut paistanut koko päivänä. Sää kuvasti hänen ajatuksiaan ja tunteitaan kuin peili. Hiljaista, kylmää, harmaata.
Harry ei kuulunut tänne. Sisällä kaikki olivat rakastuneita ja onnellisia sodan päättymisestä. Hän ei ollut rakastunut, ja sodan jälkeen hänen elämästään oli tullut tyhjää ja päämäärätöntä. Totta kai hän oli iloinen siitä, että Voldemort oli kuollut, mutta hän oli niin tarpeeton kaiken jälkeen. Hänen oletettiin olevan pohjattoman onnellinen, sillä hänellä oli kuuluisuutta, rahaa ja ystäviä. Ihmiset näkivät hänen elämänsä valoisana ja täydellisenä.
Loppujenlopuksi siitä kaikesta ei jäänyt kuitenkaan mitään kaiken sen tuskan jälkeen, mitä hän oli kokenut menneisyydessään. Hänellä oli enemmän syitä kuolla kuin elää.
Harry astui ovesta sisään Kotikolon lämpöön ja loihti hymyn kasvoilleen.
***
Hermione ja Ron nauroivat vedet silmissä sohvalla, eikä Harry tiennyt, mille. Hän istui nojatuolissa peittoon kääriytyneenä kuin vanha, kärttyinen mummo ja tuijotti ikkunasta ulos. Sää ulkona oli muuttunut, ja aurinko paistoi kirpeässä pakkasilmassa. Harryn sisällä oli yhä harmaata ja hän tiesi olevansa itsekäs ajatellessaan, miten epäoikeudenmukaista oli, että Hermionella ja Ronilla oli hauskaa. Nykyään Hermionella ja Ronilla oli aina hauskaa, Harry oli huomannut ne katseet ja hymyt, joita he vaihtoivat. Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi.
"Harry, maa kutsuu!" Ron herätti hänet ajatuksistaan. Harry käänsi katseensa ystäväänsä, eikä jaksanut edes hymyillä.
"Mietitkö sinä yhä sotaa?" Hermione kysyi niin kammottavan huolehtivana ja välittävänä, että Harry tunsi itsensä idiootiksi. Hänellä ei ollut mitään syitä valittaa, kun hänellä oli tuollaisia ystäviä, mutta silti hänen ajatuksensa olivat harmaita ja itsetuhoisia.
"En", Harry totesi, nousi ylös kuin mököttävä pikkulapsi ja kulki portaita yläkertaan. Hän nukkui Fredin ja Georgen huoneessa nyt, kun nämä olivat muuttaneet pysyvästi Weasleyn Welhowitsien yläkertaan. He kävivät usein, mutta Harry oli siitä huolimatta huomannut, miten rouva Weasley touhotti nuorimmaistensa ympärillä peläten viimeistenkin lähtevän pesästään.
Huoneen ovi narahti, kun Ron astui sisään. Toinen vaikutti vähän kiusaantuneelta. Harry oli varma, että Hermione oli lähettänyt Ronin hänen peräänsä varmistamaan, että kaikki oli hyvin.
"Harry...", Ron aloitti epävarmasti ja sulki oven perässään. Ron ei ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, ja Harry tiesi sen. Hän arvosti sitä, miten toinen yritti, ja tunsi itsensä entistä huonommaksi ihmiseksi. "Olemme huomanneet, minä ja Hermione, että olet ollut... jotenkin omissa oloissasi. Tai siis... haluaisin vain tietää, mikä sinua painaa. Ettet vain syytä itseäsi kaikesta sodassa tapahtuneesta pahasta, etkä mitään. Otat joskus vähän turhan rankasti koko maailman murheet omaan niskaasi, tiedäthän."
"Kyse on minusta", Harry sanoi ja käänsi katseensa Roniin, jonka silmistä paistoi ihan oikea huolestuneisuus. Miksi hän teki tämän ystävilleen?
Ron istui alas hänen vierelleen sängylle. Toisen punaiset hiukset olivat vähän ylikasvaneet ja peittivät toista silmää, ellei niitä pyyhkäissyt pois. Siniset silmät olivat samanlaiset kuin joskus silloin, kun he tutustuivat. Täynnä iloa jopa huolestuneina.
"Kerro. Minä lupaan korjata kaiken", Ron lupasi uskollisesti ja värisevä hymy täynnä varmuutta. Harry avasi suunsa, eikä paluuta enää ollut.
"Mitään ei ole sinun korjattavissasi, tai kenenkään. Tiedän, että minulla on teidät, sinut, Hermione ja perheesi, mutta silti minulla ei ole ketään, jota rakastaa enemmän kuin muita maailmassa. Ketään, jonka vuoksi elää. En tiedä, ymmärrätkö, olet kasvanut koko elämäsi rakastettuna. Tämä on niin vaikeaa, ihmiset luulevat että minulla on kaikkea, rahaa, kuuluisuutta ja ihmisiä ympärilläni, ja silti kaikki se, mitä olen joskus kokenut, painaa yhä." Harry keräsi rohkeutta jatkaakseen. "Minulla on enemmän syitä kuolla kuin elää."
Hän katsoi, miten Ronin silmien varmuus rikkoutui pieniksi pirstaleiksi, miten tämä tuijotti häntä. Hetken huoneessa oli hiljaista, sitten Harry nousi ylös.
"Ron, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Sinulle jää yhä Hermione ja perheesi."
Hän sulki huoneen oven perässään.
***
Ron makasi sängyssään, yhä hereillä. Miksei hän ollut huomannut mitään? Hän oli iloinnut sodan päättymistä ja sitä, että kaikki oli hyvin, ja jättänyt Harryn tuskan kokonaan huomioimatta. Hän oli ollut yhtä sinisilmäinen kuin kaikki muutkin ajatellessaan, että Harry oli unohtanut kaiken entisen tuskansa ja oli nyt onnellinen rikkaana ja kuuluisana. Ehkä Ron oli ollut myös hiukan kateellinen, hän oli aina jäänyt parhaan ystävänsä varjoon, mutta nyt hän tajusi, ettei kadehtimiseen ollut syytä. Harryn elämä oli rikkinäistä ja kamalaa, eikä hän ollut koskaan ymmärtänyt sitä, miten syviä ja kivuliaita arpia kaiken oli ollut pakko tähän jättää.
Ronin piti tehdä jotain. Harry oli hänen paras ystävänsä, eikä ollut koskaan jättänyt häntä pulaan. Hän ei antaisi Harryn kuolla.
***
Harry heräsi taas yhteen tyhjään aamuun. Hän makasi pitkään sängyssään ja tuijotti ulos ikkunasta. Aurinko ei paistanut, mutta ilma oli silti kirkas ja pirteä. Puut olivat entistä lehdettömämpiä.
Harry oli huomannut kiinnittävänsä yhä enemmän huomiota säätilaan. Toisinaan hän yritti arvata, millainen sää seuraavana päivänä olisi. Hän mietti, mahtoivatkohan yksinäiset, vanhat ihmisetkin ajatella sellaisia asioita odotellessaan kuolemaa kodeissaan.
Hän nousi ylös hitaasti ja veti paidan ylleen. Se oli punainen. Hän ei ollutkaan pitkään aikaan käyttänyt punaista, eikä se tuntunut nytkään sopivalta. Harry etsi vaatekaapista valkoisen paidan ennen kuin laskeutui portaita alakertaan. Hän ei ollut nähnyt Ronia koko edellisenä päivänä sen jälkeen, kun oli purkanut sydäntään, muttei jaksanut edes jännittää tämän reaktiota. Ehkä toinen välttelisi häntä tästä eteenpäin. Mitä sillä oli väliä. Hän kuolisi kohta kuitenkin.
Rouva Weasley, Ron, Hermione ja Ginny istuivat jo aamiaispöydässä. Kukaan ei kiinnittänyt Harryyn sen erityisemmin huomiota, joten hän tiesi, ettei Ron ollut kertonut kenellekään. Toinen sekoitteli kaakaotaan ja tuijotti sen suklaanruskeaa pintaa.
"Huomenta Harry, tule istumaan, haluatko puuroa?" rouva Weasley kysyi touhukkaasti ja nousi ylös.
"Kiitos, saan itse", Harry vastasi ja hymyili. Hän ei tajunnut, miten ihmiset jaksoivat olla ystävällisiä ja mukavia hänelle, vaikkei hän antanut mitään takaisin. Hän eli Weasleyden talossa, eikä edes maksanut vuokraa. Pian heidän ei kuitenkaan tarvitsisi enää elättää häntä.
Harry otti kauhallisen puuroa ja istui ruokapöytään. Ron kohotti katseensa häneen. Toisen silmät näyttivät väsyneiltä, ja tämä hymyili hermostuneena.
"Haluan jutella kanssasi aamiaisen jälkeen", Ron sanoi ja Harry nyökkäsi. Kukaan ei voisi auttaa häntä, mutta hänen olisi pitänyt arvata, että Ron tahtoi yrittää.
He söivät, Hermione kertoi menevänsä taas vanhempiensa luo, ja että hänellä oli ollut hauskaa Kotikolossa. Ginny suunnitteli käyvänsä Viistokujalla Lunan kanssa. Luna ja Neville seurustelivat nykyään, hetken kaikki päivittelivät sitä onnellisina ja miettivät, milloin häät pidettäisiin. Harry sekoitteli puuroaan. Joku oli taas löytänyt jonkun, jota rakastaa, ja hän oli yhä yksin. Ron tavoitti hänen katseensa, kai arvaten ystävänsä mietteet.
***
Harry istui Ronin sängyllä odottaen tätä, kun toinen pelmahti sisään. Ronin hiukset olivat taas hieman sotkuiset ja karkailivat kasvoille. Harry mietti, miltä toinen näyttäisi hääsmokissaan alttarilla Hermionen kanssa.
"Harry", Ron sanoi hengästyneenä ja silmät palaen. "Kuinka monta syytä sinä tarvitset elääksesi?"
Harry tuijotti ystäväänsä hetken ja pudisti sitten päätään. "Ron, sinä et..."
"Riittääkö kymmenen?" Ron kysyi itsepäisesti ja kieltäytyi kuuntelemasta Harrya.
"Ihan totta, Ron..."
"Etsin sinulle kymmenen syytä elää. Minä lupaan, Harry. Sinä et saa kuolla."
"Ron..."
"Ole hiljaa! Sinun pitää antaa minun yrittää, ennen kuin heität koko elämäsi hukkaan!"
Harry näki Ronin silmäkulmassa kiiltelevän kyyneleen ja laski katseensa lattiaan.
"Selvä. Kymmenen syytä."
//Codename muokkasi ikärajan oikeelliseksi
-
Oiii <3 nättiä. Pikkusen surullista, enkä oikeestaan tykkää siitä että harry on angst, kun joskus se tuntuu turhalta, ettei sitä ole kunnolla perusteltu. Mutt tässä tykkäsin. Ja se miten lutunen ron on, aww :o Tykkään siitä miten kirjotat. Laitathan jatkoa pian? ;)
(Luin kiireessä, koulussa, kuvanksittelyn tunnilla ^^' olen aktiivinenkoululainen..)
-
Merriadoc , aah, ihanaa, kiitos piristävästä kommentista. n__n Jännäsin vähän, miten tämä otetaan vastaan, kun olen tottunut kirjoittamaan lähinnä genrenä humour, mutta hyvä jos tämäkin kelpaa. Ja angst!Harry on jotain parasta. Ihana nimimerkki sinulla, btw.
Dwagon, olen jotenkin kamalan otettu aina siitä, jos joku sanoo ettei pidä jostain, mutta minun kirjoituksessani pitää, joten kiitos. *puneh* (Teet täsmälleen sitä mitä koulussa kuuluukin. 8'D)
A/N: Ensinnäkin kiitos taas ihanalle betalleni Artelle, joka joutuu betaamaan meikäläistä vaikka typotan kuin esikoululainen. Toiseksi... en tiedä, odotitteko jotain yksinkertaisia, aineellisia syitä, mutta ne eivät ole tarkoitukseni. Keskittykää ja ajatelkaa, ja ainakin yrittäkää ymmärtää.
Toinen osa... *vetää syvään henkeä*
***
Osa 2
Sinä yönä Harry ei saanut unta. Hän mietti, miksi Ron viitsi vaivautua hänen vuokseen, ja pohti myös kuolemaa. Mitä sen jälkeen tulisi? Tapaisiko hän vanhempansa, oliko olemassa mitään taivasta, vai... katoaisiko kaikki? Olisiko vain hänen ruumiinsa, eikä hän enää koskaan, milloinkaan, ajattelisi tai tuntisi mitään? Ehkä niin olisi hyvä - kenenkään ei tarvitsisi enää kestää Harry Potteria, eikä Harry Potterin mitään. Kaikki olisivat lopulta onnellisia.
Kun Harry viimein nukahti, hän näki unta Ronista.
***
"Harry, herää!"
Ronin ääni vetäisi Harryn julmasti ulos unestaan, ja hän avasi silmänsä. Hetken oli aivan sumeaa, mutta sitten toinen työnsi silmälasit hänen silmilleen ja avasi ikkunan. Ulkona paistoi aurinko. Harryn silmiä alkoi särkeä.
"Miten sinä pääsit sisään? Lukitsin oven illalla", hän kysyi ja nousi istumaan. Häntä väsytti yhä, mutta se oli vain tunne muiden joukossa. Vähän kuin harmaa piste harmaassa. Huomaamaton, mutta silti siellä.
"Haloo, Harry, alohomora!" Ron huomautti päätään pudistellen ja heilautti taikasauvaansa kädessään. Harry nyökkäsi. Hän ei ollut pitkään aikaan taikonut, ja oli jo lähes unohtanut sen kaiken. Taikomisesta ei ollut hänelle mitään hyötyä. Ron näytti hetken vähän eksyneeltä, mutta hymyili sitten reippaasti.
"Pue päällesi. Jotain lämmintä, koska siellä on aika kylmä, vaikka aurinko paistaakin", hän käski ja sormeili oman Weasleyn jumpperinsa paidanhelmaa, ja oli jo lähdössä odottamaan oven ulkopuolelle, kun muisti vielä jotain. "Eikä sitten mitään valkoista, harmaata ja mustaa. Pistä vaikka se oma vihreä jumpperisi."
Harry huokaisi syvään noustessaan ylös. Hän käveli vaatekaapilleen ja sai viskata kasan paitoja lattialle, ennen kuin löysi taaimmaisena olevan jumpperinsa. Se oli lähes käyttämätön, vaikka edellisjoululta. Viime jouluisen jumpperinsa hän oli kadottanut. Se saattoi olla Dobbylla.
Hän vetäisi jumpperin ylleen ja kuluneet farkut jalkaansa, ennen kuin seurasi Ronia. Oli hassua, ettei häntä edes jännittänyt, mitä toinen oli keksinyt. Se tuntui yhdentekevältä. Hän kuolisi kuitenkin, pian.
He kulkivat pihan poikki nummille. Harry seurasi Ronia ja luotti tähän sokeana, eikä hänellä ollut mitään syytä olla luottamatta. Hän oli luottanut Roniin aina, ja nyt hänellä ei edes ollut mitään menetettävää. Oli helppoa laskea henkensä kenen tahansa käsiin kun sillä ei ollut enää väliä.
Ron hidasti tahtiaan niin, että he kävelivät vierekkäin. Aurinko paistoi ja kaikkialla oli vihreää ja vehreää. Yhden kukkulan takaa paljastui järvi, jota kohti he kulkivat. Se kimmelsi auringon valossa sinisenä ja kirkkaana. Ilma oli viileä ja hengitys huurusi, mutta Harryn oli lämmin. Tai sitten hän ei vain tuntenut kylmyyttä.
He kulkivat hetken järven rantaviivaa, ja sitten Ron pysähtyi soutuveneen kohdalle. Hän työnsi sen veteen sanomatta vieläkään sanaakaan ja piti siitä kiinni Harryn astuessa siihen. Pian Ron tuli perässä, ja heilautti taikasauvaana. Vene lipui järvenselälle.
Kumpikaan ei sanonut vieläkään mitään. Harry katseli, miten rantaviiva loittoni ja tuuli pörrötti Ronin punaisia hiuksia. Laineet liplattivat veneen kylkiä vasten kun se liikkui itsestään. Vesi heidän ympärillään kimmelsi kuin siihen olisi upotettu timantteja ja näytti kaukaa kirkkaansiniseltä. Harry kumartui hieman laidan yli, ja näki pohjan puhtaan, vaalean hiekan. Järvi ei ollut syvä.
Aurinko heijastui vedestä ja kaikkialla oli niin kirkasta, että Ronin silmät näyttivät Harryn katsoessa entistä sinisemmiltä. Toisen kasvoilla karehti rauhallinen hymy, eikä vieläkään kuulunut kuin laineiden liplatusta veneen laitoja vasten.
Hetken Harry mietti, mikä tarkoitus sillä kaikella oli, vain pienen hetken, ja sitten hän vajosi ajatuksiinsa, hänen koko vartalonsa rentoutui, ja hän tuijotti silmät puoliummessa sinistä vettä. Se oli puhdasta ja kirkasta, ja tuntui ainoalta tärkeältä asialta, joka merkitsi. Hän halusi uida, kesällä hän tulisi tänne uimaan. Hän saattoi jo tuntea pehmeän hiekan jalkapohjissaan, ja miten vesi viilentäisi auringonpaisteessa. Ehkä Ron tulisi hänen kanssaan.
Kun vene palasi pehmeästi takaisin rantaan, Harrysta tuntui kuin hän olisi istunut sen kyydissä tuntikausia ja silti liian vähän aikaa. Aamu oli kai muuttunut päiväksi, sillä ilma oli lämpimämpi kuin silloin, kun he lähtivät. Ronin silmät kiilsivät rauhallisina.
"No?" tämä lopulta sanoi, ja kaiken hiljaisuuden jälkeen Ronin ääni ja heidän askeleidensa pehmeät kumahdukset nurmikolla tuntuivat kovilta ja teräviltä. Harry tiesi, että oli pitkästä aikaa ajatellut tulevaisuutta, kuin sellainen olisi vielä tulossa. Hetken kaikki oli ollut kirkasta.
"Kiitos", Harry sanoi ääni karheana puhumattomuudesta. Hän näki, miten Ronin silmiin syttyi lämpö.
***
Pikkuhiljaa kaikki palasi takaisin harmaaksi ja arkiseksi, mutta jotain oli silti muuttunut Harryn sisällä. Hän oli saanut yhden syyn lisää elää - sille syylle ei ollut sanaa, ei mitään mikä olisi voinut kuvata sitä, mutta siellä se silti oli. Ron oli tehnyt hänet onnelliseksi, vain pienen hetken ajaksi, mutta onnelliseksi silti.
Hän ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että hän ei ollut se, joka teki Ronin onnelliseksi. Leveiten toinen hymyili ollessaan Hermionen seurassa, nähdessään tämän kasvot. Ja Hermionekin oli onnellinen Ronin seurassa. Harry ei tiennyt, miksi se suututti häntä, miksi se teki hänen elämäänsä taas erilaisia harmaan sävyjä. Hän sulkeutui huoneeseensa aina kun Hermione tuli Kotikoloon, ja vietti aikaansa miettien säätä ja kuolemaa. Ulkona ei paistanut aurinko enää niin usein. Harry istui sisällä ja näki sään vain ikkunasta.
Toisinaan hän olisi halunnut kuolla heti. Yksinkertaisesti jättää taakseen tuskan, kivun ja turhat ajatukset, mutta hän oli luvannut Ronille. Kuoleman jälkeen lupauksella ei olisi enää väliä, mutta se oli silti Harrylle tärkeä. Vähän tummemman harmaa pilkku kaikessa harmaassa. Ja hänellä oli jo yksi syy elää.
***
"Harry?" Hermione kysyi hieman hermostuneella, hiljaisella äänellä, ja herätti Harryn ajatuksistaan. Hän nosti katseensa ja huomasi istuvansa ruokapöydässä kahdestaan Hermionen kanssa. Muut olivat kai jo lopettaneet syömisen ja lähteneet hänen huomaamattaan.
"Mitä?" Harry kysyi ja vilkaisi ulos. Satoi vettä.
"Oletko sinä..." Hermione selvitti kurkkuaan. "Ron varmaan kertoo sinulle tälläiset asiat, ainakin arvelisin niin, joten... Pitääkö Ron minusta?"
Harryn harmaa maailma muuttui hieman tummemmaksi ja synkemmäksi.
"Sinä pidät Ronista?" hän kysyi ja yritti näyttää iloiselta ja kannustavalta.
"No... Niin", Hermione punastui. "Huomaako sen? No, kuitenkin, niin. Tiedätkö sinä?"
"En. Ron ei kerro minulle sellaisia asioita."
Harry nousi pöydästä jättäen ruokansa lähes koskemattomaksi, ja katosi omaan huoneeseensa. Hermione oletti, että Ron kertoisi hänelle sellaiset asiat. Hermione piti Ronista. Ron ei ollut kertonut hänelle mitään. He eivät olleet edes puhuneet pitkään aikaan, lukuunottamatta toisen rohkaisevia hymyjä. Harry tunsi liukuvansa kauemmas ystävistään, ja pahinta oli, ettei se oikeastaan tuntunut miltään. Ihan kuin sellaista olisi sattunut joka päivä.
Rankkasade rummutti kattoa, ja Harry laskeutui makuulleen sulkien silmänsä. Yksi syy elää alkoi haalistua, eikä hän edes odottanut Ronin keksivän lisää.
-
Aivan äärettömän ihanaa.
Luin ensimmäisen luvun, ja tallensin sen suosikkeihini. Kun toinen luku tuli, olin vähän aikaa sillain että 'en tiiä jaksanko lukea'.
Mutta onneksi luin. Ron on todella suloinen tässä. :)
Hieman häiritsee että niin useassa ficissä Harry on se angstaava osapuoli, mutta ei se tarinaa huonommaksi tehnyt. Onhan se tavallaan yksi näistä Harryn perus luonteenpiirteistä.
Ihanasti kuvailtua, toivottavasti jatkoa tulee pian.
-narcoleptic
-
Merriadoc, ahaha, äidit ovat ihania. :'D Minäkin huokaisin aika ihastuneesti tätä kommenttia lukiessani, joten kiitos. n__n Olen todella, todella otettu, jos olen saanut kirjoitettua jotain, mikä sinun mielestäsi on kaunista.
narcoleptic, kiitos ihanasta kommentista ja myös siitä, että luit toisenkin osan ja kommentoit. Elän kommenteista. Ja minuakin tietyllä tapaa ärsyttää Harryn angstaavaisuus, mutta se nyt vaan on IC!Harrya, vaikkei mikään muu tässä ficissäni olekaan.
A/N: Ensimmäiseksi kiitos edelleenkin Artelle, joka yhä jaksaa betata tätä ja kestää tyhmiä kirjoitusvirheitäni, plus tietysti kiitos kaikille lukeneille ja kommentoineille. Ei ole kovin vaikeaa jättää muutamaa sanaa jälkeensä, jos on tämän jaksanut avata ja lukeakin, ja jo ne pari sanaakin tekevät minut onnelliseksi.
Olen jo kirjoittanut kuusi ensimmäistä osaa valmiiksi tästä ficistä, lähettelen niitä betan kautta finiin sitä mukaan, kun saan niitä vähän tarkisteltua ensin - eli tolkuttoman hitaasti. Lisäksi päässäni kasvaa taas neljä uutta ideaa, joten katsotaan kuinka monta rautaa saan tungettua tuleen.
***
3. osa
Harry istui huoneessaan ja tunsi olonsa tylsäksi ja harmaaksi. Hän ei ikinä tehnyt mitään - vain eli ajatustensa kanssa ja antoi päivien valua sormiensa läpi kuin hiekan. Eikä sillä ollut väliä, koska se oli elämää, eikä kestäisi enää kauan. Hän oli luopunut toivosta, eikä enää muistanut sitä koskaan olleenkaan.
Ron tuli juuri oikeaan aikaan.
"Harry, tule!" hän lähes huusi ja hymy paistoi hänen kasvoiltaan. "Minä löysin sinulle toisen syyn, se on meille kaikille yksi syy, tule, meidän täytyy mennä!"
Harry seurasi Ronia kuin uskollinen koira, kun he pakkautuivat kaikki olohuoneeseen ilmiintyäkseen. Hän ei kuunnellut, mitä muut puhuivat, hän ei tiennyt, minne he olivat menossa, se oli vain harmaata ja merkityksetöntä massaa hänen ympärillään. Hän näki innostuneen hymyn Ronin kasvoilla ja palan samaa iloa kaikissa.
Kun Harry avasi silmänsä, he seisoivat Billin ja Fleurin pihalla. Hän oli ollut siellä ennenkin. Heidän talonsa oli kaunis ja valkoinen, pihalla oli suuri puutarha. Talo oli yksi niistä, joista huokui onnellisuus. Kaikki kiirehtivät sisälle, herra ja rouva Weasley etunenässä, Harry seurasi Ronin mukana.
Kaikkialta saattoi suorastaan haistaa ilon ja jännityksen. Rouva Weasley huokaisi syvään ja nosti käden suunsa eteen, kun Fleur tuli huoneeseen nyytti sylissään. Fleurin hiukset olivat vapaina ja selvästä väsymyksestä huolimatta tämä oli onnellinen ja kaunis, kuten aina. Nyytti hänen sylissään tuhisi ja liikkui, ja Harry katsoi, miten rouva Weasleyn silmistä valui onnenkyyneleitä, kun hän sai vauvan syliinsä. Ron niiskaisi ja ryki kuin selvittääkseen kurkkuaan.
"Harry, tule", hän kehotti ja tarttui Harryn käteen vetääkseen hänet lähemmäs.
Harry vilkaisi ensin rouva Weasleyta ja sitten valkoista kapaloa tämän sylissä, kohdaten suuret, siniset silmät. Hetken hän saattoi vain katsoa - tämä oli kaunein lapsi, jonka hän oli ikinä nähnyt - vauvalla oli isänsä punaiset hiukset ja äitinsä sirot, viehättävät kasvonpiirteet. Hän oli tiennyt, että Fleur oli raskaana, muttei koskaan ajatellut syntyvää lasta. Nyt, kun tämä oli hänen edessään niin elävänä ja hengitti, Harryn oli pakko räpytellä silmiään. Se oli ihme. Toki hän oli ennenkin nähnyt pieniä lapsia, mutta nyt se tuntui niin tärkeältä, kuin tämä olisi ollut omaa sukua. Pieni tyttö.
Kaikki naiset niiskuttivat ja myös herra Weasleyn silmäkulmassa kimalsi kyynel. Bill vaikutti ylpeältä ja onnelliselta isältä. Harry kohtasi Ronin katseen ja hymyili tälle niin lämpimästi kuin osasi. Toinen syy elää oli elämä. Se, että jokin tällainen oli mahdollista.
***
Rouva Weasley vieraili nyt paljon Billin ja Fleurin luona, ja Ron piti huolen siitä, että Harrykin kävi mahdollisimman usein katsomassa vauvaa. Harry huomasi viettävänsä nykyään muutenkin yhä enemmän aikaansa muiden seurassa. Hän ei vain istunut Kotikolossa huoneessaan ja tuijottanut ulos ikkunasta. Kuoleman ajatteleminen tuntui väärältä jonkin pienen, elävän ja hengittävän lähellä.
"Tytön nimeksi tulee Violette", Ron kertoi, kun he istuivat kahdestaan olohuoneen sohvalla. Muut olivat ulkona pihatöissä. Harry epäili, että Ron vilkuili taikasauvallaan lehtiä siivoavaa Hermionea liian usein. Hermionen hiukset olivat pörrössä ja posket punaiset, ja Harry tiesi, että Hermione oli kaunis.
"Ai. Se sopii", Harry totesi ja nosti jalkansa sohvalle nojatakseen päätään polviinsa.
"Se tarkoittaa orvokkia", Ron täydensi ja hiljeni sitten hetkeksi, miettiäkseen seuraavia sanojaan. "Vieläkö sinä, tuota, ajattelet kuolemaa? Järven ja Violetten jälkeenkin?"
Harry katsoi Ronin pelokkaita silmiä ja olisi halunnut sanoa, ettei ajatellut. Hän ajatteli kyllä. Hän ei saanut enää öisin nukuttua, koska ajatteli liikaa. Hän nyökkäsi, ja Ronin kasvot värähtivät.
"Kahdeksan syytä vielä", toinen totesi ja hymyili surullisesti. Harry nyökkäsi taas, ja Ron nousi ylös.
"Menen auttamaan muita lehtien kanssa. Voin sanoa, että sinulla on flunssa", Ron lupasi ja katosi ulos. Harry katsoi ikkunasta, miten Ron sanoi Hermionelle jotain ja sai tämän nauramaan.
***
Harryn elämä heittelehti kuin vuoristoradassa. Toisinaan hänen sisällään oli melkein valkoista, useimmiten silloin, kun hän jutteli Ronin kanssa. Nauranut hän ei vieläkään, vaikka näki, miten surulliseksi se teki Ronin. Hän ei osannut. Hän ei halunnut.
Sitten tuli taas hetkiä, jolloin tumma harmaus palasi. Niihin hetkiin liittyi usein Hermione. Harry muisti, miten oli joskus pitänyt Hermionesta. He olivat olleet ystäviä. Nyt toinen tuntui lähinnä inhottavalta ihmiseltä, joka tunkeutui hänen paratiisiinsa, vaikkei mitään paratiisia enää ollutkaan.
Kirkkainta Harryn elämä oli silloin, kun hän näki Violetten, ja kun hän kävi järvellä. He menivät toisenkin kerran veneilemään, hän ja Ron, ja ensimmäinen syy elää kirkastui entisestään. Sen kerran jälkeen Harry tunsi itsensä taas rauhalliseksi, eikä hänen päätään särkenyt, vaikka sitä usein koski kaikkien harmaiden ajatusten keskellä.
Hän näki, että Ron etsi hänelle kolmatta syytään elää. Toisinaan hän yllätti Ronin tuijottamasta itseään miettivänä, ja silloin oli taas hetken valkoista. Harry menetti toivoaan sen suhteen, että toinen todella keksisi hänelle kymmenen syytä. Hän odotti kaiken aikaa, että Ron luovuttaisi, koska maailmassa ei ollut Harrylle enää kahdeksaa syytä elää. Ei voinut olla.
Violette kasvoi aivan silmissä sitä mukaa, kun rouva Weasley neuloi tälle villapaitoja ja sukkia. Talvi oli tulossa, ja toisinaan loska peitti maan. Veneily ei ollut enää mahdollista, mutta sen muisto oli yhä Harrylla.
Hän huomasi, miten surullinen Hermione oli siitä, etteivät he enää puhuneet. Toinen oli huomannut hänen välttelynsä ja yritti olla ystävällinen hänelle. Hän oli ystävällinen takaisin, mutta pakeni silti tilanteita, joissa he olivat kahdestaan. Harrysta tuntui, että hänellä oli enää vain Ron, ja hän tiesi aiheuttaneensa sen itse.
Eräänä päivänä Ron tuli puhumaan hänelle Hermionesta. He puhuivat nykyään usein erilaisista asioista. Eivät toki sillä tavalla kuin joskus nuorena, Ron ei enää valittanut, eikä edes yrittänyt sanoa mitään hauskaa, mutta he puhuivat silti. Kuin hyvänpäiväntutut, Harry ajatteli, muttei se niinkään ollut. Heidän välilleen ei koskaan syntynyt vaivautuneita hiljaisuuksia, ja ystävyyden saattoi aistia jo katseista.
"Oletko sinä Hermionelle vihainen jostain?" Ron kysyi varovasti. "Hänestä tuntuu, että olet."
Kouluaikoina Harry oli saanut olla se, joka selvitti ystäviensä tulehtuneita välejä. Nyt kaikki oli toisin. Joskus hänestä tuntui, ettei hän enää edes ollut Harry Potter. Hän oli joku muu. Varjo itsestään.
"En", Harry valehteli. Tai ei tiennyt, valehteliko. Hänen tunteensa olivat puristuneet sen harmaan massan sisässä niin pieniksi ja huomaamattomiksi, etteivät ne oikeastaan ollut vihaa. Oli vain jotain, mikä poikkesi hieman hänen normaalista olotilastaan negatiivisempaan suuntaan.
"Sinä välttelet häntä", Ron totesi ja vaikutti surulliselta. Ron oli surullinen Hermionen puolesta.
"En", Harry kiisti taas kuin viisivuotias. Toisinaan hän tunsi olonsa viisivuotiaaksi, ja sitten taas vanhaksi ja yksinäiseksi. Hän ei ikinä ajatellut olevansa jo, tai vasta, kahdeksantoista.
"Harry...", Ron aloitti ja pudisti sitten päätään. "Olet jo menettänyt toivosi niin, että kanssasi on vaikea puhua."
Ja niin Ron meni menojaan. Harry jäi yksin ja ajatteli säätä.
-
Tämä fikki on aivan loistava. On jotenkin koskettavaa, että vaikka kaikki näyttää ulkopuolisen silmin olevan aivan hyvin, ei Harrylla silti ole oikein syytä elää. Tuo tilanne tuntuu niin todelliselta, ja Ronilta ei voisi mitään muuta odottaakaan kuin tuollaista uhrautuvuutta ystävänä puolesta. Jatkoa odotetaan.
[size=85]PS. rekisteröidyin tätä kommenttia varten :roll: [/size]
-
Samaa mieltä olen Merriadocin kanssa tästä Hermystä etääntymisestä, sittenpähän saadaan Ron ja Harry vähän läheisimmiksi... Kyllä vähän surettaa tämä Harryn halut kuolla ja muuta, mutta kai kaikki kääntyy sitten lopussa hyvän puolelle, eiks jee? Jatkoa tulemaan. :D
-
lurkki, vau, nyt olen otettu, jos joku rekisteröityi kommentoidakseen minun ficciini. o__o Kiitoskiitoskiitos. Ja jos joku käyttää sanaa loistava minun ficistäni... Apua. En osaa oikein sanoa tähän mitään, mutta kiitos. n__n
Merriadoc, pakko ihan ensimmäiseksi sanoa, että kiitos kun jaksat kommentoida jokaisen osan jälkeen. n__n Kommentit auttavat paljon tämän kirjoittamisessa~ Ja kappas, tuonne on jäänyt tuollainen se-sana - ei ole betan syy, hän kyllä huomautti niistä, meikäläinen on vaan tälläinen puusilmä. Kiitos kommentistasi. ^^
crookshanks, täytyy katsoa, miten tuo Harryn ja Hermionen etääntyminen etenee... Ja tässä sitä toivomaasi jatkoa, kiitos kommentista. n__n
A/N: Kiitos taas maailman parhaalle betalle, Artelle. n__n Tällä hetkellä on kahdeksan osaa kirjoitettuna, vielä pitäisi rustata ne loput neljä, niin koko ficci olisi valmis. Nämä osat ovat ihan hirmuisen lyhyitä, tiedän sen itsekin, mutta en voi mitään sille, että saan kaiken tiivistettyä noin lyhyisiin pätkiin. ó__ò Tähän mennessä kirjoittamani kahdeksan osaa ovat kaikki ihan yhtä pätkiä, joten turha varmaan toivoakaan mitään pidempää. Minnekkäs se kärpässieni pilkuistaan pääsisi.
Edelleen arvostaisin sitä, jos jaksaisitte tämän luettuanne kommentoida, se auttaa minua eteen päin.
***
Osa 4
Ron ei osannut elää tällä tavalla. Ei osannut eikä halunnut. Harry oli hänen paras ystävänsä, mutta tuntui liusuvan kaiken aikaa kauemmas. Hän kaipasi kouluaikoja, kaipasi paljon niitä aikoja, jolloin he olivat onnellisia kolmestaan. Hän halusi palata takaisin menneisyyteen ja vain elää.
Harry oli muuttunut hänen silmissään. Hän kaipasi takaisin sitä vahvaa, hauskaa Harrya, jonka kanssa saattoi viettää tuntikausia vain... ollen. Nykyään ilmapiiri toisen seurassa tuntui niin omituiselta ja ahdistavalta, eikä Ron silti halunnut päästää irti. Hän halusi pitää parhaan ystävänsä, joten hänen olisi etsittävä kymmenen syytä elää. Se oli vaikeampaa kuin hän oli uskonut. Tuntui hassulta, että joskus Harryn käsissä oli ollut kaikkien henki, ja nyt hänen käsissään oli Harryn henki.
***
Rouva ja herra Weasley olivat menossa hoitamaan Violettea. Hermione ja Ginny lähtivät Viistokujalle. Harry ja Ron olisivat illan kahdestaan, ja Harry tiesi toisen keksineen hänelle jotain. Ehkä kolmannen syyn elää. Ehkä he vain viettäisivat aikaa. Hän ei tiennyt, eikä sillä ollut niin väliäkään. Jotain kuitenkin.
Harryn mieliala oli korkeammalla kuin pitkiin aikoihin. Siihen saattoi liittyä jotenkin se, että Hermionen ja Ronin välit olivat ehkä hieman viilentyneet hänen silmissään, tai sitten vain se, että hänellä oli jo kaksi kirkasta syytä elää. Harmaus oli hyvin vaaleaa niinä aikoina. Harmaata yhä, mutta vaaleaa.
Kun kaikki olivat lähteneet, Ron istui Harryn viereen sohvalle ja hymyili. Hetken he vain istuivat, kunnes toinen aukaisi suunsa.
"Harry, muistatko sinä, miten me tutustuttiin?" Ron kysyi, ja Harry mietti. Totta kai hän muisti. Muisti melkein kaiken. Miten Ronilla oli ollut jotain mustaa nenänpäässä, ja miten Ron oli tiennyt paljon velhomaailmasta. Hän nyökkäsi, ja Ronin hymy leveni.
"Et tajua, miltä tuntui, kun ymmärsin istuvani samassa vaunussa sinun kanssasi. Sen ajan kuuluisimman velhon. Mutta en minä sen takia sinusta ikinä pitänyt", tämä lisäsi nopeasti. "Ihmettelin, miten tiesit niin vähän velhomaailmasta, kun otti huomioon, miten paljon koko velhomaailma tiesi sinusta."
"Olit luultavasti yhtä ihmeellinen minulle kuin minä sinulle", Harry totesi ja tuijotti hetken kattoa miettiessään niitä kaikkia tunteita, joita hän oli silloin kokenut. Nyt ne tuntuivat oudon värikkäiltä ja liioitelluilta. "Tiesit niin paljon kaikesta."
Ron virnisti, ja siinä ilmeessä oli jotain niin entistä, että Harryn sydän jätti pari lyöntiä välistä.
"Kadehdin joskus sinulta sitä kaikkea huomiota ja suosiota", toinen totesi ja näytti anteeksipyytävältä. "Olin varmaan täysi idiootti, koska ethän sinä sitä valinnut. Et koskaan halunnut olla se, johon kaikki kiinnittivät huomionsa."
"En niin. En", Harry totesi ja katsoi Ronia. Tämä oli muuttunut niin paljon kouluajoista mutta tuntui silti näyttävän samalta. Pitkä nenä, hoikka vartalo, eivätkä edes pisamat olleet kadonneet mihinkään. Useimmilta pisamat katosivat vanhetessa, mutta Ronilla oli niitä yhä. Harry piti siitä.
"Meillä oli hauskaa. Meillä oli usein niin hauskaa kolmestaan. Ja me koimme kaikkea. Kukaan ei varmasti ole kokenut niin paljon kouluaikoinaan", toinen totesi ja nojautui taaksepäin hymyillen. Hymyssä oli jotain surullista. "Harry... Jos sinä kuolet, sinulla ei ole enää muistojasi. Ne kaikki katoavat. Ymmärrätkö sinä sen?"
Harry painoi päänsä. Hän ymmärsi.
"Kolmas syy?" hän kysyi, ja Ron nyökkäsi. Harry hymyili.
Se ilta kului jutellessa, ja kun Weasleyt palasivat kotiin, kaksi nuorta miestä nukkui sohvalla. Rouva Weasley kävi levittämässä peiton heidän päälleen ja hymyili miehelleen.
***
Seuraavana päivänä Ron vei Harryn lentämään luudalla. Hän ei ollut huispannut pitkään aikaan, se oli tuntunut tyhjältä ja tarpeettomalta, eikä hän nytkään ollut kovin innostunut. Hän ei ollut aikoihin käyttänyt taikuutta tai ajatellut elävänsä taikamaailmassa, koska siihen liittyi niin suuri osa hänen tuskastaan.
Lentäminen oli kuitenkin helppoa alusta alkaen. Hänen uusi Tulisalamansa lennähti hänen käteensä sen enempiä empimättä ja tuntui tutulta ja jännittävältä, kun hän nousi sen selkään ja ponkaisi ylös maasta. Hän muisti hetkessä kaikki ottelut muita tupia vastaan ja miten onnellinen oli ollut heidän voitettuaan ne. Nyt se tuntui omituiselta. Hän oli ollut niin tavattoman iloinen. Iloisempi kuin hän voisi enää ikinä olla.
He eivät oikeastaan huispanneet, mutta heittelivät noiduttuja pikkukiviä ja järven rannalta löytynyttä vanhaa jalkapalloa. Harry ei olisi halunnut lopettaa ollenkaan, mutta pimeä laskeutui aikaisin ja heidän oli pakko palata Kotikoloon. Harrya lähes hymyilytti, hän oli hengästynyt eikä ollut edes ehtinyt ajatella mitään. Ei kuolemaa, ei säätä. Ei Ronia ja Hermionea. Jos edes oli enää Ronia ja Hermionea. Hän ei ollut varma.
Rouva Weasley ihaili melkein liikuttavan iloisena heidän punaisia poskiaan ja kantoi sitten pöytään ties mitä syötävää. Hermione ei ollut kylässä, mutta Fred ja George olivat tulleet iltapalalle. He olivat yhtä hauskoja kuin aina, niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan aikuistuneet. Mutta Harry ei siltikään nauranut. Hän näki, että Ron huomasi sen ja että se teki Ronin surulliseksi. Harry laski katseensa ruokaansa. Hänen ei ollut enää nälkä.
***
Harrylla oli jo kolme syytä elää, joten hän oli odottanut nukkuvansa yön hyvin, mutta hän ei saanut vieläkään unta. Hän pyöriskeli sängyssään tuntikausia ja mietti asioita. Sitä, ettei hän enää nauranut. Ja Ronia. Joskus hänestä tuntui, että hän eli tässä maailmassa vain Ronin kanssa, he olivat ainoat ajattelevat olennot, muu Weasleyn perhe oli vain robotteja, jotka liikahtelivat paikoillaan ja tekivät mitä niiden kuului. Tietysti Ron ei ajatellut niin. Ron rakasti perhettään. Ronilla oli vielä tallella kyky rakastaa. Harry kadehti sitä.
Hän yritti keskittää ajatuksensa taas säähän, yritti oikein kovasti, mutta lopulta ne harhailivat kuolemaan. Hän halusi kuolla ja jättää taakseen turhat ajatukset, ja silti hän tahtoi olla Ronin kanssa. Se oli jotenkin ristiriitaista. Molempia ei voinut saada.
Harry sulki silmänsä, mutta uni ei tullut vieläkään.
***
Harry oli päättänyt kysyä sen. Hän ei ollut puhunut pitkään aikaan Hermionen kanssa, ja nyt kun he olivat kahdestaan olohuoneessa, toinen vaikutti hermostuneelta. Niin kuin hän olisi joku murhasta tuomittu rangaistusvanki tai jotain.
"Hermione?" hän kysyi, ja toinen säpsähti. Harry oli näkevinään Hermionen kasvoilla jotain ilahtunutta. Aivan kuin tämä olisi odottanut hänen puhuvan.
"No?" Hermione kysyi ja hymyili. Hiukan teennäisesti, mutta ilahtuneisuus ei kadonnut siltikään.
"Pidätkö sinä vielä Ronista?"
Harry näki hetken hämmennyksen toisen kasvoilla, tämä ei ollut odottanut mitään sellaista. Hän katseli Hermionen ruskeita silmiä ja kuuli, miten toinen huokaisi istuen sohvalle hänen viereensä.
"Ei se ole niin yksinkertaista", tämä totesi ja tuijotti hetken lattiaa. "En... ole varma. Minä pidin Ronista paljon, mutta se on jotenkin hiipunut. Hän ei enää aiheuta sitä tunnetta. Tai siis, totta kai minä hänestä pidän, ystävänä."
Harry hymyili. Vähän.
"Harry, minäkin haluaisin kysyä sinulta jotain... Miksi olet niin etäinen? Olen yrittänyt kysyä Ronilta, mutta hän ei kerro, ja minä todella haluaisin tietää. Harry, olet paras ystäväni, ja haluan tietää, jos sinun elämässäsi on jotain vialla!" Hermionen kasvoilla häilähti huoli. Harry pudisti päätään.
"Ei ole mitään, älä huoli. Olen vain ollut vähän väsynyt", hän sanoi nopeasti ja nousi ylös. "Jutellaan taas joskus."
***
Harry valvoi koko seuraavan yön. Hänen ajatuksensa eivät pysyneet kurissa, ne olivat yhä harmaita, mutta nyt ne liikehtivät ja niitä tuntui olevan miljoonittain. Hänen silmiään ja raajojaan painoi väsymys, mutta uni ei tullut. Kaikkea tuntui olevan liikaa, jotkut ajatukset olivat sysimustia ja surullisia, mutta sitten oli niitä iloisia ja onnellisia, eikä Harry tiennyt, mitä ajatella.
Useimmat ajatuksista liittyivät Roniin. Hän ei tiennyt miksi, se oli kummallista, että hän ajatteli niin paljon Ronia. Harry yritti sulkea pois kaikki ne ajatukset jostain taka-alalta, ne, jotka yrittivät kertoa hänelle jotain, mitä hän ei halunnut kuulla. Hän ei halunnut...
Vasta kun auringonsäteet kurkistivat verhojen raosta, Harry myönsi sen itselleen. Hän piti parhaasta ystävästään liikaa.
-
Merriadoc, ehkä tarvitsisi joskus kirjoittaa vähän mielenkiintoisia lukuja, niin saisit kunnolla luettua. :'D Olen ehkä väsynyt tai jotain, en osaa eritellä erikseen, mistä kaikesta kiitän, mutta näin yleisesti kiitos taas kommentistasi. n_n Kommenttisi piristävät meikäläistä aina.
A/N: Jättisuuri kiitos edelleenkin betalleni Artelle. n_n Kiitos myös kommentoijille, joita en voi väittää ruhtinaallisesti tässä ramppaavan. :'D Eli kommentoikaa jooko, jos luette, ei tarvitse mitään himokommentteja, kunhan kommentoitte, jotta tiedän että joku edes lukee tätä.
Tällä hetkellä yritän epätoivoisesti kirjoitella kahdeksatta osaa, sitten vielä ne loput kolme ja ficci on ihan kokonaan valmis. Olen onnistunut tietysti järkkäämään itselleni myös muutaman sivuprojektin (= toinen ficci + one-shot), mutta täytyy keskittyä tähän. 8D Viides osa, nauttikaa/kauhistukaa.
***
Osa 5
Elämä oli vaikeaa. Harry tiesi, että hän oli pitänyt jo kauan Ronista väärällä tavalla, mutta nyt, kun hän oli tunnustanut sen itselleen, siitä oli tullut mutkikkaampaa ja pelottavampaa. Hän ei ollut varma, pärjäisikö Ronin kanssa, kun he olisivat kahdestaan. Mitä jos hän möläyttäisi jotain, toinen arvaisi kaiken ja se olisi siinä? Heidän ystävyytensä, Harryn unelmat, kaikki. Toisaalta hänen ihastumisensa ja pelkonsa olisi turhaa, kun hän kuolisi. Ja menettäisi Ronin. Luopuisi ajatuksistaan, mutta menettäisi Ronin. Ron oli tehnyt hänen elämästään vaikeampaa edes tietämättään, ja silti elämisen arvoista. Ja kuitenkin Harry aikoi vielä kuolla.
Hermione oli jäänyt yöksi ja istui nyt keittiössä pirteänä, hymyillen kaikille kuin aamuaurinko. Harry ei oikeastaan tiennyt, miksi toinen vietti Kotikolossa niin paljon aikaa, ehkä ystäviensä takia. Tai ystävän, Harry soimasi itseään. Hänestä ei ollut ollut ystäväksi pitkään aikaan. Hän oli kuin haamu. Haamuja ei oikeastaan kohdeltu ikävästi, niitä ei jätetty täysin huomiotta, mutta silti kukaan ei todella pitänyt niistä. Ne olivat huomaamattomia ja helppoja unohtaa.
"Minä tein puuron!" Hermione totesi vähän lapsellisen ylpeänä ja vahti haukkana, että Harry otti sitä. Hän epäili suunsa turtuneen kaikesta harmaudesta, sillä jopa toisen tekemä puuro maistui hyvältä, vaikka Hermione ei ollut koskaan osannut kokata.
Hermione tarjosi puuroaan myös Ronille, joka otti sitä vähän epäileväisen näköisenä. Harry ei halunnut vahdata heitä, mutta hän ei silti voinut olla tuijottamatta ja huomaamatta, että heidän välillään ei näkynyt mitään ystävyyttä syvempää. Ronin hiukset olivat aamupörrössä ja näyttivät punaisilta kuin nuotio, ja Harryn mahaa kouraisi joku etäisesti tuttu tunne. Ehkä hellyys.
"Hei, tämähän on hyvää!" Ron totesi lusikoidessaan puuroa, ja Hermione punastui tyytyväisyydestä.
Loputkin Weasleyt virtasivat keittiöön ja rouva Weasley alkoi kysellä muiden päiväsuunnitelmia. Hermione ja Ginny olivat menossa hoitamaan Violettea, ja herra Weasleylla oli töitä. Ron vastasi menevänsä huispaamaan.
"Harryn kanssa", toinen lisäsi ja katsoi häntä hymyillen. Harry kohotti kulmakarvojaan ja nyökkäsi. Kun he olivat viimeksi olleet huispaamassa, hän oli muistanut pitävänsä siitä. Ehkä se saisi hänen ajatuksensa taas pois niistä asioista, joista hän ei tuntunut pääsevän eroon.
***
"Sain tämän Charlielta, tämä on hänen vanha sieppinsä", Ron totesi heitellessään käsissään kultaista sieppiä. Harry seurasi katseellaan sen välkehdintää ilmassa ja puristi vanhaa Tulisalamaansa. Hänen päässään virtasi taas muistoja.
"Pelataan toisiamme vastaan, päästän siepin irti ja molemmat yrittävät etsiä sen. Muuta tällä kokoonpanolla ei oikein voi tehdäkään. Käykö?" toinen kysyi ja kohosi sitten ilmaan Puhtolakaisullaan edes odottamatta vastausta. Harry kiisi Tulisalamalla hänen peräänsä ja katsoi, kuinka Ronin päästämä sieppi karkasi yhdessä välähdyksessä.
"ALOITETAAN!" Ron huusi tuulen ulinan yli, ja he molemmat singahtivat siihen suuntaan, johon sieppi oli kadonnut. Harryn Tulisalama oli paljon nopeampi, vaikka se oli jo vanha luuta, ja hän poukkoili ilmassa etsien katseellaan kultaista pistettä. Muistojen virta vahvistui ja kelasi hänen päässään kuin filmi, kun hän väisteli puita ja vilkaisi Ronia, joka oli jäänyt kauas taakse. Toisen luuta ei ollut yhtä nopea.
Tuuli tuntui puskevan silmälasienkin läpi ja sai Harryn silmät vuotamaan, mikä valoi häneen lisää uskoa. Uskoa ja muistoja. Felix felicis, Meidän kunkku on Ron, hurrausta, veren makua suussa.
Sitten hän näki sen. Kultainen välähdys, joka oli tuttu niin monien pelien jälkeen, ja hän kiisi sen perään, kiersi pari vastaan hypännyttä puuta ja kurotti. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan kylmän tuulen tunkeutuessa silmiin, mutta hän ei luovuttanut ennen kuin tunsi kädessään siepin kovan pinnan ja sen, miten räpisteli päästäkseen taas vapaaksi.
Harry laskeutui alas hengästyneenä, yhä sieppiä kädessään puristaen.
"Vau, Harry!" Ron huudahti laskeutuessaan hänen vierelleen syksyiseen loskaan. "Olet yhtä hyvä kuin joskus silloin."
Harry kohtasi siniset, loistavat silmät ja ojensi siepin Ronille.
"Olin varma, että sinusta tulee isona huispaaja", toinen huomautti ottaessaan siepin vastaan, puhaltaen hiukset kasvoiltaan. "Olit loistava etsijä, mutta halusit auroriksi. En ikinä unohda ilmettäsi, kun keksit, että sinusta tulee aurori."
"Ajattelin huispauksen vain harrastuksena", Harry vastasi ja katseli Ronin kädellä lepäävää sieppiä.
"Minä olisin halunnut pitäjäksi", toinen sanoi yhtäkkiä kiihkeästi, ja hetken he katsoivat toisiaan ennen kuin Ron käänsi katseensa pois. "Pelataanko toinen?"
He pelasivat vielä monta ottelua, ja loppujen lopuksi Harry voitti jokaisen. Aina pidellessään räpiköivää sieppiä kädessään hän tajusi sen yhä selvemmin; mitä hänellä voisi olla edessään ilman kuolemaa. Mitä hän oli haaveillut voivansa tehdä tulevaisuudessa.
He kävelivät sateessa takaisin kohti Kotikoloa. Ronin hiukset olivat muuttuneet kastuessaan tummemman punaisiksi ja kaapu näytti painavalta hänen yllään.
"Tulevaisuus", Harry sanoi hiljaa ja hänen paras ystävänsä nyökkäsi.
***
Ronin silmät pyörivät Harryn mielessä. Hänestä tuntui hassulta, miten kaikki saattoi olla harmaata, mutta silti jossain keskellä oli niin paljon tunnetta. Ja kaiken sen aiheutti Ron. Ronin hymy, Ronin kirkkaansiniset silmät, Ronin ääni... Harry ei ollut varma siitä, oliko Ron vain hyvä asia. Tuntui pahalta, että toinen oli hänelle vain ystävä - mitään erilaista ei koskaan voisi syntyäkään, sellaista ei tapahtunut. Vähän aikaa sitten Ron oli pitänyt Hermionesta, Hermione oli tyttö, ja Harry tajusi kyllä, ettei hän voisi koskaan kertoa tunteistaan kellekään. Ne eivät olleet samanlaisia kuin normaalien ihmisten tunteet.
Harry mietti myös tulevaisuutta. Tulevaisuutta, jota hän ei koskaan tulisi saamaan - vaikka kyllä hänellä oli yhdenlainen tulevaisuus, ja se tulevaisuus oli kuolema. Harry ei ollut vieläkään päättänyt, milloin tekisi sen, hänen pitäisi vain odottaa, kunnes Ron luovuttaisi syiden keksimisen ja jättäisi hänen elämänsä oman onnensa nojaan.
Jouluun oli vielä melkein kuukausi, mutta rouva Weasley oli silti aloittanut jo sen suunnittelemisen - kuka tulisi kylään, mistä kuusi haettaisiin, kuinka paljon pitäisi tehdä ruokaa. Harry mietti, pitäisikö hänen ostaa lahjoja, ja kenelle. Ronille ainakin, ja Hermionekin varmasti odotti jotain. Rouva Weasley oli pitänyt hänestä huolta. Hagridiin hän ei ollut pitänyt yhteyttä, mutta olisi kohteliasta lähettää lahja.
Harry otti Hagridin puheeksi myös Ronin kanssa, ja tämän kasvoillä häilähti surua.
"Niin, Hagridiakin pitäisi käydä tapaamassa", toinen totesi ja huokaisi. "Tuntuu, etten tee mitään, mutta on silti niin paljon tekemistä."
"Sinä oletkin patalaiska", Hermione huomautti toiselta sohvalta ja sai Ronilta osakseen mulkaisun. "Minä kävin juuri tapaamassa Hagridia, hän on huolissaan Harrysta. Ei ole kuulemma nähnyt sinua sodan jälkeen."
"Mm. Voi olla", Harry kohautti olkapäitään ja yritti olla mahdollisimman huomaamaton, jottei saisi Hermioneta taas aloittamaan siitä aiheesta, jota hän yritti parhaansa mukaan vältellä - Harry Potter ja hänen ongelmansa.
"Tiedätkö, minäkin olen alkanut vähän huoles -"
"Vau, ulkona sataa lunta!" Ron keskeytti Hermionen puheen eikä Harry tiennyt, oliko se tahallista vai ei. Molemmat hänen ystävänsä ryntäsivät kuitenkin ulos, ja hän meni heidän perässään. Enemmänkin muodon vuoksi kuin innosta. Hän ei ollut edes odottanut tai toivonut valkoista joulua.
Hän katsoi ovelta, miten he kaksi tanssivat lumisateessa. Hermione tuntui menettäneen kaikki Harryn kylmyyden mukanaan tuomat estonsa kiepsahtaessaan hänen kaulaansa.
"Lunta!" toinen huusi ja heilahti sitten Harryn luota halaamaan Ronia. Ronin hiuksilla ja kaavussa oli valkoisia lumihiutaleita, ja pisamaisilla kasvoilla paistoi hymy. Harryn vatsa kiepsahti ympäri. Jonain päivänä hänkin saisi parhaan ystävänsä hymyilemään juuri tuolla tavoin.
-
Yhyy, taidan olla herkässä tilassa, kun meinasi tulla tippa linssiin jo ihan ihan alussa. Siitä se meinasikin tulla sen jälkeen useasti, snif. Onkohan miussa joku vaiva.
''Ron virnisti, ja siinä ilmeessä oli jotain niin entistä, että Harryn sydän jätti pari lyöntiä välistä.''
Tämä kohta muutenkin, oli tähän mennessä parasta, oikeastaan koko tuo keskustelu.
Nyt kun tämän lukeen näin viisi osaa putkeen(I did it<3), niin myönnän, että ainoa asia tosissaan mikä häiritsee, on se, että Harryn angstaamista toistellaan koko ajan. Tosin en kyllä vähentäisikään sitä, sillä nyt kun alan lukea osan kerrallaan, niin luulen, että angstauksen määrä neutralisoituu. (Kuulostaapa viisaalta, haha)
Harmaata~ harmaata~ lisää harmaata~
-
Niin, minä olen tälläinen, joka ei voi olla kommentoimatta jos sitä pyydetään. Ihana ficci, kerrassaan loistava! Yksi parhaista joita olen lukenut. Ron on niiin ihana kun huolehtii Harrysta, ja Harryn angstaaminen on koskettavaa. No, ehkä välillä häiritsi harmaan toistelu, mutta ei se mitään. Odottelen innolla jatkoa ja lupaan kommentoida jos pyydät! :)
-
Oih, pidän.
Paljon, oikeastaan, jään innolla odottamaan lisää.
Tämä on mielenkiintoinen aihe, ja vaikka pidänkin usein Angst!Harrystä, niin tässä fikissä alkaa sitä olla jo ehkä hieman liikaa minun makuuni.
Tosin se on varmaan koko hommalle aika oleellista ;D
Parituksestakaan en kyllä oikeastaan pidä ollenkaan...
Luen ennemmin hoodeetä.
Kuitenkin tässä en voisi kuvitellakaan parempaa paritusta, tämä on yksi parhaista tätä lajia, jota olen lukenut..
Jatkoa siis :)
-
Aloitan asiapitoisesti: ihana! *syränsyrän* Maailma tarttee lisää Harry/Ronia... (Painuisin heti kirjoittamaan sitä ellen teeskentelisi tekeväni läksyjä.)
Mutta sitä olikin vasta tuon verran... Olisin voinut lukea koko tarinan putkeen. Edes harmaus ei alkanut häiritä ennen kuin Daniel listasi sen. Mitä menikään tekemään... ;) Listasta tuli kyllä aika hauska. Harmautta esiintyi näissä luvuissa sen verran, että siihen kiinnitti kertalukemallakin erityistä huomiota (tyyliin ahaa, tämänpä kirjoittaja on tosi kovasti halunnut toistuvaksi aiheeksi), mutta ei niin paljon, että se olisi ruvennut pistämään silmään. Tosin kyllähän sitä jotain muunkinlaisia tapoja tyhjää tunnetta kuvaamaan voisi laittaa. Siinä sulle tehtävää seuraaviin lukuihin! Niin kuin niissä ei muuten haastetta olisi. ;D
Tykkään angsti!Harrystä ja ymmärtävästä Ronistasi. Minustakin ihanne-Ron on ajattelutavaltaan enemmän aikuinen, maalaisjärkinen ja elämästä pitävä, kuten tässä, ja kuitenkin harrastaa ahkerasti arkihuumoria. Usein hänet kuvataan aika hölmöksi, ja minusta siinä jätetään alkuperäinen hahmo pahasti huomiotta. Vaikka tietysti ficcejä ei "todeksi" väitetäkään.
Tämä on mukavan ajatteleva ja rauhallinen. Angstikaan ei lähde menemään yli, luojan kiitos. Joskus ficcejä lukiessa alkaa oikein nolottamaan kirjoittajan puolesta, kun tekstistä näkee että tunteita on ollut, ja isoja sellaisia, mutta silti lukijan tekee mieli enimmäkseen nauraa tai poistua paikalta. Tässä synkkyys on varsin vakuuttavaa. Se pysyy tarpeeksi eleettömänä, että sen jaksaa ottaa vastaan.
Jaksa vaan kirjoittaa lisää! On ihana lukea tekstiä, jossa kieliasiat eivät töki, dialogit ovat luontevia, hahmot omia itsejään ja juonikin kulkee. Ja tietysti sun pitää jaksaa myös postata sitä tänne, koska muuten me järjestäydytään ja tullaan ahdistelemaan sua yön pimeimpinä hetkinä. ;D 8) Eli hyvä ficci on. Eikä nää osat mitenkään erityisen lyhyitä mielestäni ole. Toki pitempiäkin näkee, mutta nämä ovat aivan riittävän mittaisia.
-
Daniel, räkäisin näytölle aika komeasti (kyllä, olen erittäin herttainen ja tyttömäinen), kun luin tuon harmaata, lisää harmaata, vielä vähän harmaata -kokoelmasi. XDDDDDDDDDD Voi härregyyd. Toivottavasti kaikki nyt ymmärtävät, että Harryn sisällä on todella harmaata? Ei mitään vaaleanpunaista, vaan _harmaata_? Kiitos kommentistasi. :'D
Merriadoc, hyvä jos syy oli hyvä, stressasin vähän sen kanssa, että miten onnistuin esittämään asiani. Ja ihan hyvä arvaus tuo Hagrid. -.^ Ja sivuprojekteista toinen on moniosainen Harry/Ron-ficci ja toinen huumori -one-shotti. Kiitos kommentista, piristät minua aivan valtavasti kun jaksat kommentoida joka osan jälkeen.
Kahvilarotta, oww, olen saanut jonkun melkein itkemään, vau. n_n (Kuulostipa tunteettomalta. :''D) Toivottavasti ei johtunut tekstin huonoudesta. Ja pakko myöntää, sorrun toisinaan tähän hauki on kala hauki on kala -tyyppiseen toisteluun, varsinkin tuon iki-ihanan harmaan kanssa. :--D Kiitos kommentista.
!YAY!, hyvä että kommenttien ruinaamisestani oli edes jotain hyötyä, taidankin siinä tapauksessa jatkaa sitä. :'D Harmaan toistelua yritän vähän vähentää, kiitos kommentista.
Jolandina, aww, hyvä jos tykkäät tästä siitä huolimatta, ettei se ollut H/D:tä. n_n Ja Harryn angstauksen voisi tietty nyt jättää vähemmälle, kun kaikki lukijat tuntuvat tajunneen että Harry nyt _todella on angst_. 8D Kiitän kommentista.
eniale, maailma toden totta tarvitsee lisää Harry/Ronia! Ja harmaasta on tainnut tulla minun (ja Harryn) tavaramerkki tässä ficissä, pitää varmaan kirjoittaa seuraava ficcini käyttämättä kertaakaan sanaa harmaa. :'D Ja minuakin ärsyttää se ikuisuushölmö Ron - tietysti Ron on vähän höpsö, mutta sitä ylikorostetaan ficeissä. Ja hyvä jos mielestäsi angsti ei mene yli, vaikka Harryn elämä onkin niin ylettömän HARMAA. Kiitos kommentistasi, piristi~ n_n
A/N: Ihan ensin suuri kiitos edelleenkin betalleni Artelle, jonka ansiosta ette joudu katselemaan hilpeitä typotyksiani ja outoja sanavalintojani.
Mutta siis joo, katsoin ensin että apua, missä ficissä oikein olen, kun näitä kommentteja on tullut näin tulvimalla. :'D Joten kiitos älyttömästi kaikille kommentoijille, teitte päivästäni vähän vähemmän harmaan (:----D)! Kommentteja ruinaan edelleen tämänkin osan jälkeen, joten olkaa kilttejä ja kommentoikaa. n__n (Tai en kirjota enää ikinä mitään!111oneoneeleven)
Onkohan tästä osasta jotain sanottavaa... Juu! Oikolukiessani tätä katsoin, ettei siellä ollut kauheasti sitä harmaataharmaata, enkä löytänyt yhtään, joten voitte huokaista helpotuksesta. :'D Olkaat hyvät, pikkuinen ylpeänä (...) esittää; kuudes osa!
// Kiitos Kahvilarotalle tuosta welhowitsit huomautuksesta, olen lukenut liikaa Pimean Feenixin ficcejä. >_< *ruoskii itseään* Ja vieläpä lempihahmojeni kauppa!
***
Osa 6
Lumi ulkona säihkyi ja kimmelsi, kun Harry avasi silmänsä taas uuteen aamuun. Hän tuijotti hetken utuista maisemaa ennen kuin kalasti silmälasinsa käsiinsä yöpöydältään. Hän oli saanut ne Hermionelta syntymäpäivälahjaksi joskus aikaa sitten - silloin kun hän vielä välitti syntymäpäivistä, lahjoista ja ystävistä. Nyt se tuntui kaukaiselta menneisyydeltä, joka oli karannut häneltä.
Bill ja Fleur olivat kylässä. Violette oli kasvanut taas, Harrysta tuntui, että tyttökin karkasi hänen käsistään. Tuntui melkein surulliselta, miten aika juoksi. Hetki sitten Violette oli ollut vain henkäys, ja nyt hän jo hymyili. Punaisiin untuvahiuksiin oli kiinnitetty rusetti, ja rouva Weasley nauroi ja jutteli lapsenlapselleen. Bill ja Fleur olivat onnellisia, ja Harry ei voinut olla miettimättä, miten täydellistä heidän elämänsä oli. Joskus hän oli uskonut, että jokainen ihminen oli yhtä täydellinen, omalla tavallaan, mutta hitaasti hänen uskonsa oli alkanut rapistua elämänhalun myötä.
"Koska aiotte hankkia lisää lapsia?" Ron kysyi - rouva Weasleyn mulkaisusta päätellen hyvinkin tahdittomasti - heilutellen pehmolelua Violetten kasvojen yllä, saaden tämän nauramaan. Bill virnuili huvittuneesti.
"En usko, että meillä on vielä kiire", Weasleyn vanhimmainen totesi ja vilkaisi vaimoaan, joka näytti rasittuneelta.
"Rakastan Violettea, mutta 'aluaisin silti nukkua edes joskus!" Fleur totesi kiivaasti ja haukotteli. Rouva Weasley tarjoutui heti ottamaan Violetten hoitoonsa. Ron nousi ylös veljentyttärensä viereltä ja viittoi Harryn luokseen.
"Minulla on sinulle viides syy", toinen totesi, ja Harry nyökkäsi. "En ole vielä valmistellut sitä, mutta uskon... olen varma siitä, että se toimii. Meidän pitää vain ajatella sitä."
Ron istui sohvalle, ja Harry istui hänen viereensä, vetäen jalkansa alleen.
"Näethän... Fleur on kaunis. Hän näyttää hirvittävän väsyneeltä, ja on silti... upea", toinen aloitti ja pysähtyi hetkeksi miettimään, ennen kuin jatkoi. "Ja minun äitini... No, äiti on vähän pyöreä, hänen hiuksensa hapsottavat, hän on vanha, mutta minun mielestäni hän on silti kaunis. Minä rakastan häntä, ja se tekee äidistä kauniin minun silmissäni. Tai... tämä kuulostaa hassulta, mutta ajattele Hagridia. Meidän mielestämme Hämäkäk on hirveä", Ron värähti, "mutta Hagridin silmissä se on varmasti suloinen."
Harry katsoi Ronin sinisiin silmiin ja näki, että tämä mietti yhä.
"Ja", hänen paras ystävänsä sanoi yhtäkkiä nopeasti, "minusta sinäkin olet kaunis. Koska minä pidän sinusta."
Harryn sydän jätti muutaman lyönnin välistä ja alkoi sitten hakata melkein yli-innokkaasti.
"Tai Hermione - hänkin on kaunis silmissäni, koska minä pidän hänestäkin. Ja minä tiedän, että äidin mielestä me kaikki olemme kauneinta maailmassa, koska hän rakastaa meitä jokaista niin paljon. Ja voivathan vaikka... vaikka kukat olla kauniita, mutta ne eivät ole sitä sellaisella tavalla, joka tuntuu vahvana sydämessä asti, tiedäthän."
Harry tiesi. Hän tiesi täsmälleen, mitä Ron tarkoitti - ymmärsi jokaisen sanan, sillä siinä hänen edessään istui jotain tavattoman kaunista, ja kaikkialla hänen ympärillään oli kauniita ihmisiä. Ihmisiä, joita hän rakasti.
"Kiitos", Harry henkäisi ja hänen parhaan ystävänsä kasvoille syttyi helpotus.
***
Weasleyt lähtivät kaikki saattamaan Billiä ja Fleuria kotiin, joten Harry jäi kaksin Hermionen kanssa. Toinen vaikutti edelleen hieman hermostuneelta hänen seurastaan, ja hän ymmärsi sen täysin - hän oli ollut töykeä ja vältellyt toista parhaista ystävistään, eikä hän vieläkään aivan tarkkaan ymmärtänyt, miksi. Hermione oli aina pysynyt hänen vierellään, kaikissa tilanteissa, eikä ollut aivan täysin luovuttanut nytkään.
"Harry, voitko sinä hyvin?" toinen kysyi varovasti eikä uskaltanut nostaa katsettaan tiskaamistaan astioista Harryyn. Harry puri huultaan ja päätti, ettei tällä kertaa pakenisi koko tilannetta. Hän ei voisi vältellä tätä kaikkea ikuisesti.
"Miten niin?" hän kysyi eikä voinut mitään hitusen hyökkäävälle äänensävylleen. Hermione hätkähti.
"No", toinen aloitti empien ja keräsi rohkeutta ääneensä. "Et ole ollut oma itsesi. Olet vältellyt minua, olet hakeutunut omiin oloihisi. Ainoa, jolle puhut kunnolla, on Ron, vaikka täällä on ympärilläsi niin paljon muitakin ihmisiä, jotka välittävät sinusta."
Harry katsoi Hermionea silmiin; hän ei aikaisemmin ollut nähnyt niiden tummanruskeissa syövereissä sitä rasittuneisuutta, jonka hän nyt huomasi. Toinen näytti surulliselta ja vähän epätoivoiselta.
"Anteeksi", Harry sanoi katse lattiassa eikä saattanut muistaa, milloin oli viimeksi pyytänyt anteeksi keneltäkään. Hän oli kamala ihminen. "Minä... selitän sinulle joskus. En ole vielä valmis puhumaan tästä kaikesta. Mutta pian... joskus... minä kyllä kerron."
Ainakin ennen kuolemaani, hän ajatteli ja laski katseensa pois Hermionen silmistä, joissa välkähti toivonkipinä.
"Muuten", Harry lisäsi äkkiä hetken mielijohteesta ennen kuin ehti estää itseään. "Sinä olet kaunis."
Hermionen kasvoille syttyvä hymy teki hänen päivästään vähän kirkkaamman.
***
Joulun lähestyessä Harry huomasi entisestään, kuinka väsynyt Hermione oli. Toinen puuhasi jouluvalmisteluita rouva Weasleyn kanssa pirteänä ja vaikutti onnelliselta, mutta jos katsoi oikein tarkasti, näki, ettei Hermionen silmissä ollut enää sitä samaa kiihkeää paloa, ja että toisen ryhti oli painunut vähän kumaraksi. Harry mietti, näyttikö hän ehkä samalta - hetken hän jopa ajatteli, suunnitteliko Hermionekin itsemurhaa, mutta tajusi sitten, että se oli hyvin kaukana hänen toisen parhaan ystävänsä luonteesta.
Lisäksi Harry huomasi pudottelevansa tavaroita aina Ronin astuessa huoneeseen. Hän saattoi olla aivan normaali toisen seurassa, kuten aina, mutta silti hänen sisällään paloi vahvana liekki, joka roihahti aina kun hän näki parhaan ystävänsä. Onneksi Ron ei huomannut mitään. Harry ei halunnut menettää ystävyyttä ennen kuolemaansa.
Kun jouluun oli enää muutama päivä, Harry lähti ostoksille Ronin, Hermionen ja Ginnyn kanssa. Viistokuja oli täynnä jouluostoksiaan tekeviä ihmisiä.
"Mitä jos hajaannutaan, niin saamme ostettua toisillemmekin lahjat?" Hermione ehdotti reippaasti ja työnsi rahapussinsa kaapunsa taskuun.
"Hyvä idea", Ginny vastasi hymyillen energisesti ja ilmoitti käyvänsä Weasleyn Welhowitseissä. Hermione lähti Säilään ja imupaperiin, mutta Ron seisoi paikoillaan tuijottaen Harrya huolestunut ilme kasvoillaan.
"Tämä kuulostaa typerältä", toinen naurahti lopulta, "mutta en uskalla päästää sinua minnekään yksin. Mitä jos kierrellään yhdessä?"
Harry kohautti olkapäitään ja tunsi itsensä pikkulapseksi toisen sanojen myötä - samalla hänen sisällään värähti kuitenkin pieni toivon kipinä - ehkä Ron halusi viettää aikaansa hänen kanssaan. Ehkä Ron halusi huolehtia hänestä.
"Käydään jäätelöllä Qaino Vahvaqolla ja mennään sitten ostamaan lahjoja", toinen ehdotti ja kiskoi Harryn perässään.
***
Kun he neljä palasivat Viistokujalta, Harrylla oli mukanaan viisi pussillista joululahjoja. Yhden hän oli joutunut kutistamaan väliaikaiseksi saadakseen sen mahtumaan pussiin ilman, että lahjan saaja näki sitä. Weasleyn äiti pudisteli päätään heidän ostosmäärälleen, päivitteli heidän punaisia poskiaan ja lopulta patisti heidät juomaan kuumaa kaakaota, jotta heidän kohmeiset sormensa lämpenisivät.
"Saitteko kaikki lahjat ostettua?" Ginny kysyi leveästi hymyillen ja puhalteli kaakaoonsa.
"Sain, löysin Hagridillekin kirjan, Kauheimmat taikaeläimet ja niiden puolustautumiskeinot", Hermione vastasi, hörpäten varovasti omasta kaakaostaan. Ron pyöräytti silmiään.
"Ostit taas kaikille kirjat, etkö vain?"
Hermione punehtui hieman ja veti sitten kasvoilleen ylhäisen ilmeen, jättäen vastaamatta.
"Ostin Hagridille vain toffeeta", Ron totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja rykäisi. "En löytänyt mitään muuta sopivan hintaista."
Yhtäkkiä Ginny purskahti nauruun.
"Arvatkaa, mitä minä löysin Lunalle? Hän tulee rakastamaan näitä!"
Weasleyn nuorimmainen kaivoi kassistaan lanttukorvakorut, jotka alkoivat samantien loilottaa kovaan ääneen joululauluja. Kotikolon keittiössä kaikui iloinen nauru.
He istuivat lämpimässä ja kotoisassa huoneessa vielä pitkään, ja Harryn maailma oli levollinen, kun hän lopulta meni nukkumaan.
-
haha, heti ku mailiin tuli ilmoitus niin eikun vaan lukemaan!
Jee, ei yhtään harmaata, haha, hienoa. Mutta pakko sitä on vielä jossain välissä olla tai masennun. >: D
Mjees, kyllä tykkäsin ja pakko jatkaa vaan seuraamista. Osaat kirjoittaa mahtavasti ja Harry vain on niin... Parka. Tekisi mieli vähän tökkiä Ronia silmään, mutta jätän sen homman sinulle. He.
Hm, niin, eikös sen pitäisi olla Weasleyn Welhowitsit, eikä wehkeet? o.o (vai olenko taas lukenut itse jotain pimpomia)
-
Ihanaa, jatkoa!^^
Harry ei tässä tuntunut yhtä masentuneelta kuin aiemmin, mutta masentuneelta kuitenkin. Kiva kun harmaata on vähemmän.
Tykkään Hermionen osasta tässä luvussa.
Harry on ihana kun tykkää Ronista!
Vähän katkoinainen viesti, toivottavasti ei ihan turha...
-
Istun tässä paikoillani, "tippa linssissä". Tämä on jotenkin ollut niin.. pysäyttävä.. En tiedä.. Kiitos.
-Dina
-
Kahvilarotta, SYÖNAVASI. o___o Tuijotin sitä varmaan vartin. NAMSK. ...eem ja sitten vastaamaan kommenttiin. :'D En tiedä onko tässä osassa harmaata, en huomannut tarkistaa, mutta toivottavasti kelpaa silti. :--D Kiitos hirmusti kommentista, olen täällä ihan hymy korvissa. ^^
!YAY!, ei todellakaan ollut turha kommentti, kaikista kommenteista on apua tämän ficin kanssa. n_n En osaa oikein sanoa muuta tähän kommenttiin, kuin että kiitos kiitos.
Daniel, Harrylla on kyllä nyt kamalan orpo olo, kun ei ole harmaata enää seurana. D': Miten se raukka nyt angstaa? Kiitos kommentistasi, piwisti älyttömästi.
Dina, vau... no... kiitos! Olen otettu, jos olen saanut tunteita aikaan lukijoissa.
A/N: Ensin pakollinen kommenttiruinaus: Kommentoikaa jos luette! Se piristää minua huomattavasti ja auttaa myös tulevien osien kirjoittamisessa huimasti. Ilmoittakaa edes, että luitte.
Ja Artelle kiitos betauksesta, olet iso apu. Jassu toimi orjapiiskurina, että sain tämän osan joskus lähetettyä. :'D
//Korjasin enialen ilmoittaman virheen, kiitos!
***
Osa 7
Jouluaattoaamuna Harry heräsi Ronin, Ginnyn, Hermionen ja Weasleyn kaksosten kovaan ääneen. Hän kalasti silmälasinsa yöpöydältään ja ehti juuri työntää ne päähänsä, kun hänen huoneensa ovi melkein räjähti auki ja mekastava joukko hyökkäsi sisään.
"Huomenta, Harry!" Ginny sanoi pirteästi ja laski sylillisen lahjoja lattialle.
"Päätimme tulla tänne avaamaan nämä, koska sinä nukuit vielä", Hermione ilmoitti ja laski oman sylillisensä lattialle.
"Nuku ihan rauhassa, me availemme näitä tässä hiljakseen", Fred virnisti puolittaisesti ja kumartui omien lahjojensa puoleen. Harry nousi istumaan ja vilkaisi jalkopäässään makaavaa lahjakasaa. Hänen sisällään läikähti pala vanhaa intoa, kun hän sieppasi ensimmäisen lahjan käsiinsä. Joskus joululahjojen avaaminen oli ollut parasta, mitä hän saattoi kuvitella.
"Vau, kiitos, Ginny!" Ron huudahti revittyään ensimmäisen lahjansa irti papereistaan sellaisella innolla, jonka ei olisi uskonut olevan peräisin 18-vuotiaasta. Toinen piteli käsissään välkehtivää, oranssia kaulaliinaa, jossa oli Kadlein Kanuunojen logo.
"Ole hyvä", Ginny vastasi iloisesti hymyillen ja sukelsi omaan lahjakasaansa. Harry alkoi kääriä Hermionelta saamaansa pakettia - kovaa ja neliskanttista - auki. Sen sisältä paljastui kirja (kukaan ei vaikuttanut yllättyneeltä), jonka viininpunaisessa kannessa luki Aurorit kautta aikojen.
"Kiitos", Harry sanoi Hermionelle, joka punastui mielihyvästä.
Huoneessa kuului iloista kiljahtelua, kun muut avasivat lahjojaan. Harry ei olisi uskonut saavansa sellaista pakettikasaa kaiken jälkeen - hän oli kokonaan unohtanut, kuinka paljon ystäviä hänellä oli. Tai oli ollut.
Hagridilta hampaat yhteen liimaavaa, kotitekoista toffeeta, kuten yleensä, Frediltä ja Georgelta kasa Weasleyn Welhowitsien parhaimmistoa, Ginnyltä Tulisalaman huolto-opas, Weasleyn äidiltä jumpperi, Nevilleltä yrttejä ja Luna Lovekivalta jotain sipulimaista ja oksennuksenvihreää, joka hengitti. Harry oli juuri tarttumassa Ronin lahjaan, kun juuri hänen parhaan ystävänsä huudahdus sai kaikki hätkähtämään.
"Harry", toinen totesi ääni täristen, käsissään juuri lahjapapereista paljastunut Nimbus 2007. Fred ja George päästivät hyväksyvän vihellyksen, ja Ginny konttasi lähemmäs nähdäkseen luudan paremmin.
"Hyvää joulua", Harry totesi varovaisesti, koska ei ollut varma, millaisen reaktion joutuisi kohtaamaan oikulliselta ystävältään.
"Minä en ansaitse tätä", Ron sanoi hiljaa, silmät yhä järkytyksestä suurina ja kasvoilla innostunut ilme. "Harry... Et sinä saisi kuluttaa minuun rahojasi, ihan totta, tämä on ihan liikaa."
"Kiitokseksi", Harry sanoi merkitsevästi ja vakaasti ja kohtasi Ronin katseen, jonka toinen käänsi nopeasti ja hieman epävarmana poispäin. Harryn sisällä kieppui jonkinlainen onnentunne, jota hän ei tiennyt enää olleen olemassakaan.
"Vau.. no... kiitos. Mutta minä en ostanut sinulle mitään näin hyvää!"
"Olet jo antanut joululahjasi minulle", Harry sanoi ihmetellen itsekin taitoaan pitää äänensä niin vakaana, kun otti huomioon, että hänen sydämensä oli pakahtua siitä hellyydestä, mitä hän tunsi parasta ystäväänsä kohtaan.
Hetken päästä muut jatkoivat lahjojensa availemista, mutta Ron silitteli yhä sylissään makaavaa luutaa hellästi ja vilkuili välillä Harrya kiitollinen ja epäuskoinen ilme kasvoillaan.
Harry ei ollut ollut yhtä onnellinen pitkiin aikoihin.
***
Remus, Tonks, Vauhkomieli, Kahlesalpa, Hermionen vanhemmat ja koko Weasleyn perhe olivat kokoontuneet yhden taialla venytetyn pöydän ääreen joulupäivälliselle. Harrysta tuntui hämmentävältä nähdä niin paljon tuttuja kasvoja yhtä aikaa; katsella, miten Tonks muutti nenäänsä hyppyristä töpseliksi ja hätkähtää tuntiessaan Vauhkomielen katseen porautuvan selkäänsä. Hän tunsi itsensä taas pikkulapseksi huomatessaan, että Ron seurasi häntä kaiken aikaa sivusilmällä ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta, jos häntä ahdisteltiin liikaa kysymyksillä.
Harry pani merkille, että Ron jäi odottamaan häntä saatuaan itse syötyä, mistä hän arvasi toisen keksineen kuudennen syyn. Hän tunsi jonkinlaista jännityksen tapaista vatsanpohjassaan ajatellessaan asiaa.
"Me käymme toivottamassa hyvää joulua Hagridille", Ron ilmoitti hieman kärsimättömästi, kun Harry sai vihdoin lautasensa tyhjäksi. "Nähdään myöhemmin."
He talsivat Kotikolon pihalle ilmiintyäkseen, ja Ron sieppasi matkan varrelta Posityyhtysen kaapunsa taskuun. Hetken inhottava tunne, kuin olisi kulkenut kumiputken läpi, ja sitten he seisoivat lumihangessa Tylypahkan koulun porttien edessä.
"Hagrid lupasi päästää meidät sisään, lähetän Possun hakemaan häntä", toinen ilmoitti ja heitti iloisesti sirkuttavan pöllön ilmaan. Hetken kuluttua portti avautui ja, ennen kuin Harry ehti edes tervehtiä, hän huomasi olevansa tiukasti puristettuna myyrännahkatakkiin verhottuun halaukseen.
"Mulla on ollu sua ikävä, tiiätkö. Saisit vähän enempi ilmotella ittestäs", möreä ääni totesi, ja Harry kohtasi koppakuoriaisen mustat silmät, jotka tuikkivat. Hän hymyili ja vilkaisi Roniin, joka virnuili tyytyväisenä.
"Mennäänkö?" Ron kysyi, ja Hagrid lähti johdattamaan heitä kohti mökkiään.
Hagrid ei ollut muuttunut tippaakaan sen reilun vuoden aikana, jona Harry ei ollut tätä tavannut. Tylypahkan riistanvartijan tee oli ihan yhtä kitkerää ja leivokset yhtä kovia kuin aina, ja Harry huomasi kaivanneensa molempia.
***
Kun Harry ilmaantui Ronin kanssa Kotikolon pihalle, toinen tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
"Harry, älä unohda ystäviäsi. Sinulla on ympärilläsi niin paljon läheisiä, jotka todella rakastavat sinua, etkä sinä tunnu tajuavan sitä. Et ole ottanut Hagridiinkaan yhteyttä pitkään aikaan ennen tätä, ja silti näin, miten hyvää sinulle teki tavata häntä. Ihmiset ympärilläsi ovat kuudes syy, ja tiedätkö, mitä sinun pitää nyt tehdä?"
"No?"
"Mennä Hermionen luokse ja purkaa hänelle sydäntäsi. Te molemmat ansaitsette sen. Hänellä on ollut kova ikävä sinua."
Harry vaihtoi pikaisen, epävarman katseen Ronin kanssa ja kiipesi sitten rappusia sisään Kotikolon eteiseen. Vieraat olivat jo lähteneet, ja Hermione istui väsyneenä sohvalla.
"Puhutaanko?" Harry kysyi, ja Hermione hyppäsi äkkiä ylös sohvalta.
***
Harryn olisi pitänyt ymmärtää jo aiemmin puhua kaikesta Hermionelle. Toinen kuunteli häntä, katseli häntä ruskeat silmät täynnä myötätuntoa, kun hän purki tuskansa ja kuolemanhalunsa ja kertoi kuudesta syystään elää, sekä siitä harmaudesta, jonka tunsi sisällään. Jossain vaiheessa toinen purskahti itkuun, ja kyyneleet valuivat tämän poskille valtoimenaan, mutta Hermione ei keskeyttänyt Harrya kertaakaan.
"Voi H-harry", toinen niiskaisi lopulta, kun hän oli saanut puhuttua suunsa puhtaaksi, ja syöksyi halaamaan häntä kasvot laikukkaina kyynelistä. Hetken he vain olivat niin - Hermione hänen sylissään yrittäen kerätä itseään.
"Sinä et saa tehdä sitä", toinen sanoi lopulta ja nousi istumaan kädet täristen. "Etkö tajua, kuinka monta ihmistä jää kaipaamaan, jos tapat itsesi?"
"Tajuan, mutta..."
"Tajuatko, minkä aukon sinä teet minun elämääni, Ronin elämään, rouva Weasleyn elämään, jopa Ginnyn elämään, jos tapat itsesi? Ja sinä - sinä et saa elää täyttä elämää ja kokea kaikkea, mitä sillä on annettavanaan!"
"Minä tajuan sen, mutta kaikki ei ole niin yksinkertaista."
"Kaikki on juuri niin yksinkertaista! Sinä et saa kuolla!"
Hermionen silmissä paloi epätoivoinen liekki, kun hän tarttui Harryn käteen.
"Minä... Minun pitää auttaa Ronia syiden keksimisessä - niin ettet enää edes halua kuolla!"
"Ei", Harry sanoi kiivaasti, ennen kuin ehti edes estää itseään, "älä. Anna Ronin tehdä se."
Hermionen epätoivon tilalle tuli jotain ymmärryksen tapaista.
"Amor vincit omnia", hän totesi ja lähti, jättäen Harryn yksin ja ymmälleen.
-
Tiiätkö, tää ficci pistää mut rakastamaan Ronia kertakerralta enemmän. Ja kiitän tuhannesti aina siitä, että lisäät sopivasti näitä, kun olen koneella, niin pääsen heti lukemaan.
Mutta niin, ah, Ron<3 En ees tykkää ko. hahmosta niin hirmusti, mutta nyt tykkään jo enempi. Se oli niin hirmu sulonen paketin avattuaan.
Humhum, harmaa~ Mut elämä on, ja hyvä et ainakii kerran tässä pätkässä oli edes se sana. Heho. En mä osaa sanoo mitään järkevää, haluun jatkoa tähän ja sit ko on complete ni tää löytyy kyllä varmaan sitte mun tulostetusta ficciläjästä. :-D
Ja mun avaa et kyllä syö ilman taistelua. >: D
-
Rakkaus voittaa... minkä? Hetko, google käytössä... Ah, rakkaus voittaa kaiken! No niinpä, Hermy...
Bongasin yhden ajatusvirheen: Harry vaihtoi pikaisen, epävarman katseen Ronin kanssa ja kiipesi sitten rappusia sisään Kotitalon eteiseen. Vieraat olivat jo lähteneet, ja Hermione istui väsyneenä sohvalla.
Oli kyllä ihana palata taas Finiin kun oli kokonaista kaksi osaa tullut tämänhetkistä suosikkitarinaani! Vau. Olet näemmä nopea :]
Harry alkaa vähän nousta murheensa alhosta, hyvä se. Odotan innolla sitä viimeistä syytä elää :D Harry-Hermione-suhde oli tehty hyvin tässä, tämä selventää sen mitä olen itsekseni heistä ajatellut. Hermionelle avaudutaan, hän selvittää ihmisten ongelmia ja tunteilee.
"Minä en ansaitse tätä", Ron sanoi hiljaa, silmät yhä järkytyksestä suurina ja kasvoilla innostunut ilme. "Harry... Et sinä saisi kuluttaa minuun rahojasi, ihan totta, tämä on ihan liikaa."
"Kiitokseksi", Harry sanoi merkitsevästi ja vakaasti ja kohtasi Ronin katseen, jonka toinen käänsi nopeasti ja hieman epävarmana poispäin. Harryn sisällä kieppui jonkinlainen onnentunne, jota hän ei tiennyt enää olleen olemassakaan.
Aivan ihana kohta! Yksi monesta, jotka jäivät mieleeni pyörimään. Kiitos!
-
Jess! Lisää tähän! Hermione tulee yhä enemmän tarinaan mukaan, mikä on hyvä juttu. Kerta kaikkiaan, aivan yhtä ihana kuin edellisetkin luvut. Niin, lisäksi pidän tavastasi käsitellä toinen sanaa.
""Olet jo antanut joululahjasi minulle", Harry sanoi ihmetellen itsekin taitoaan pitää äänensä niin vakaana, kun otti huomioon, että hänen sydämensä oli pakahtua siitä hellyydestä, mitä hän tunsi parasta ystäväänsä kohtaan."
Aww... Aivan ihana kohta<333 En muuten uskonut pitäväni H/R parituksesta ennen kuin luin tämän... Nyt H/R 4ever!
-
Tästä tulee nyt lyhyt ja sekava viesti, mutta jotenkin halusin kommentoida: toivottavasti tästäkin on iloa.
Tässä minun viisi syytäni:
Pimeä paritus - ja se toimii!
Kymmenen syytä, pakkohan ne on kaikki katsoa loppuun. Numerosymmetria on toimiva keino, hyvin toimiva.
Ron, joka kouluaikana oli se tahdittomuuden maailmanmestari, pystyy näin osoittamaan välittävänsä, kun Harrylta menee lattia alta. Se on IC. Ihme kyllä vain on.
Lyhyet kuivat virkkeesi, joilla silloin tällöin kuvaat Harrya, saavat todella näkemään, miten kalpeaksi Harry ja hänen muistonsa ovat käyneet.
Kuten joku totesi, harmaata on, mutta aina vastaan tulee väripilkku, punaiset lapsenhiukset tai outo lause joka osaa yllättää.
Hyvää työtä siis!
-
Oiih. Tätä paritusta ei ollakkaan saatu aikoihin. Äkkiä jatkoa. <3
-
Taas mä vetistelen täällä.. :D No niin.. Taas oli ihana luku, ja kaikista paras kohta oli, kun Hermione sanoi:
Ja sinä - sinä et saa elää täyttä elämää ja kokea kaikkea, mitä sillä on annettavanaan!
Kiitoksia taas lukukokemuksesta, jatkoa odotellaan enemmän kuin innokkaasti.
-
Kahvilarotta, ihanaa jos olen saanut sinut tämän ficin avulla tykkäämään Ronista edes vähäsen. ^3^ Ja olen otettu, jos KSE saa kunnian päästä tulostettuun ficciläjääsi, vau. Täytyy varmaan vaan ajatella tuota silloin, kun tulee joku morkkis tämän kanssa taas. Ja enkö saisi edes ihan pikku haukun avastasi? Pikku nuolaisun edes?
eniale, oho, kappas, minä ja typerät ajatusvirheeni. :'D Reikäpää mikä reikäpää. En osaa sanoa oikein mitään kommenttiisi, muuta kuin että olen älyttömän otettu. Joten kiitos.
!YAY!, vau, ou, kiitos. Välillä olen ihan solmussa tuon toinen-sanan kanssa, mutta kiva jos tykkäät tavastani käyttää sitä silti. Ja olen tosi tyytyväinen, jos olen saanut sinut Harry/Ronin pariin - se on yksi parhaista.
Daniel, minä olin vähän epävarma tuon lahjakohdan kanssa (oikeastaan olen epävarma tämän koko ficin kanssa), joten hyvä jos se toimi. Ja kiitos älyttömästi kommentista. n_n
Ben eneth, kommentistasi on iloa, kiitos. n_n Ja olen älyttömän otettu noista viidestä syystäsi - hyvä jos pidät paritusta toimivana ja... No, en osaa oikein sanoa mitään, mutta olen siis edelleen otettu. Kommenttisi auttaa varmasti eteenpäin tämän ficin kanssa.
Fergen, kiitos, tässä tulee jatkoa. n_n
Dina, luin ensin että "mä viiltelen täällä". :'D Sain sydänkohtauksen. Mutta siis, kiitos kommentistasi.
A/N: No eihän siinä kovin kauan mennyt, ennen kuin sain tämän tänne. n_n" Arte (kiitos hänelle taas!) betasi tämän ties kuinka kauan sitten, mutta olen siitä lähtien vain pyöritellyt tätä käsissäni. Vasta nyt sain lykättyä tänne.
Olen ollut vähän epävarma tämän osan kanssa, en tiedä miksi. Mutta toivottavasti se ei kuitenkaan karkota kaikkia lukijoita. :'D Ja kommentteja ruinaan edelleen, joten jos luit, niin kommentoi ja auta minua eteenpäin tämän kanssa. n__n Kiitos.
***
8. osa
Harry oli nyt ymmärtänyt läheistensä merkityksen ja kaiken sen, mitä tulisi kaipaamaan, jos kuolisi. Ehkä juuri se muutti hänen päivänsä taas vähän vaikeammiksi ja harmaammiksi. Hermione katsoi häntä vähän väliä tutkivasti, kuin hän olisi ollut joku koe-eläin, jonka käyttäytymistä piti tarkkailla. Ronista oli tullut vaisu, ja Harry näki, kuinka tämä stressasi loppujen neljän syyn kanssa.
Hän itse huomasi pitkästä aikaa kiinnittävänsä huomiota säähän, vetäytyvänsä taas omiin oloihinsa huoneeseensa. Ajattelemaan. Miettimään sitä kipeää totuutta, ettei hän koskaan voisi saada parhaalta ystävältään mitään ystävyyttä lämpimämpää, ja ettei sillä loppujen lopuksi ollut väliäkään, koska pian hän jättäisi kaiken taakseen. Se ajatus sattui, vaikka sen olisi pitänyt olla vapauttava - että hän pääsisi eroon kaikesta turhasta tuskasta, mutta... menettäisi Ronin.
***
"Minun täytyy käydä Tylypahkassa tänään, lupasin olla professori Lipetitin sijaisena", Hermione haukotteli aamulla ja näytti siltä kuin olisi valvonut koko yön. Harry oli kuitenkin huomannut, että osa rasittuneisuudesta ja epätoivosta toisen silmissä oli kadonnut sen myötä, kun he olivat taas puhuneet. Hänestä tuntui pahalta, että juuri hän oli aiheuttanut jotain sellaista ystävälleen.
"Hei, minä tulen mukaan!" Ron ilmoitti heti skarppina ja vilkaisi pöydän yli Harryyn. "Harry tulee myös - onkin tehnyt mieli jutella kaikkien kanssa, Ginny sanoi, että Luna on aivan yhtä höynä kuin aina ennenkin."
"Hän on yhä Saivartelijan kannalla", Hermione totesi arvokkaasti ja kaatoi itselleen kahvia. "No, tulkaa mukaan, mutta Ron, ole kiltti ja käyttäydy ikäsi mukaisesti."
"Kuten aina", Ron myhäili tyytyväisenä.
He söivät aamiaisensa loppuun ja hyvästelivät rouva Weasleyn ennen kuin astuivat yksi kerrallaan takkaan ja matkustivat hormipulverin avulla McGarmiwan huoneeseen. Tämä vilkaisi kolmea työhuoneensa takasta ilmaantunutta hahmoa vähän pitkään, muttei Harryn ihmeeksi sanonut mitään, kun he astelivat ulos työhuoneesta.
"Minun täytyy mennä pitämään kolmasluokkalaisille tuntia, nähdään kahdeltatoista McGarmiwan työhuoneen edessä", Hermione sanoi, vaihtoi jalkaansa ikään kuin kahden vaiheilla ja hyökkäsi lopulta halaamaan Harrya ennen kuin katosi seinällä roikkuvan kuvakudoksen taakse. Harry käänsi katseensa Roniin, jonka kasvoilla paistoi rento hymy.
"Käydään ensin moikkaamassa Lunaa ja Ginnyä, heillä on hyppytunti", toinen totesi ja hipaisi Harryn kättä kuin tarttuakseen siihen, mutta näyttikin sitten muuttavan mieltään, ja lähti kävelemään kohti Rohkelikkotornia. "Ginny lupasi odottavansa meitä oleskeluhuoneen edessä. Heidän tunnussanansa on kuulemma Harry Potter."
Ron virnisti, ja Harry hymyili vinosti. Hänet siis muistettiin yhä. Se tuntui paremmalta kuin hän olisi osannu arvatakaan pakoiltuaan julkisuutta seitsemän vuotta.
Ginny johdatti heidät kirjastoon ja katosi sitten kirjahyllyjen väliin. Kirjaston pöydällä istuva Luna neuloi parhaillaan jotain jättimäisestä, pörröisestä lankakerästä. Hänen korvissaan roikkuvat lanttukorvakorut lauloivat väsyneesti Kulkusia.
"Hei Harry! Ja Ron Weasley! Ette kai te ilmiintyneet?" hän kysyi huolestuneen näköisenä ja laski neulomuksensa syliinsä.
"Ei, tulimme hormipulverilla, miten niin?" Ron kysyi istuessaan tuolille Lunan toiselle puolelle.
"Ministeri taas, Saivartelijassa kerrottiin siitä! Luulin, että nyt kun päästiin Toffeesta eroon ja saatiin Rymistyir tilalle, vaikeudet loppuisivat, mutta Rymistyir on tuonut Englantiin hyppeleitä. Ne elävät kaikkoontumisen ja ilmiintymisen välisessä tilassa ja - "
Ginny tuli juuri sopivasti keskeyttämään Lunan puheet, sillä Ron näytti siltä, että oli saattanut murtaa kaikki kylkiluunsa naurua pidätellessään. Harrynkin mieliala oli ylhäällä. Koko Tylypahkan näkeminen oli yllättävän piristävää, ja Luna sai muistot hänen sisällään heräämään.
"Joko Kalkaros on alkanut pestä hiuksiaan?" Ron kysyi ja risti pitkät jalkansa alleen virnuillen tavalla, joka sai Harryn sydämen hyppäämään.
"Juu, totta kai, ja Voro on vaihtanut vaatteensa", Ginny pyöräytti silmiään ja Ron nauroi tyytyväisenä.
"Käydäänkö katsomassa Hagridia?" Ron ehdotti, ja Luna hypähti oitis ylös ilmoittaen haluavansa keskustella puolijättien vallankumouksesta tämän kanssa.
***
Kun kello oli kaksitoista, ja Harry ja Ron palasivat McGarmiwan työhuoneen luokse, Harrysta tuntui siltä kuin hän olisi viettänyt kokonaisen viikon Tylypahkassa. Heillä oli ollut hauskaa, hauskempaa kuin pitkään aikaan, ja he olivat käyneet kaikkialla. Keittiön kotitontut olivat palvelleet heitä alttiisti (Dobby oli purskahtanut itkuun Harryn nähdessään) ja tarvehuone oli tuonut heidät tutustumaan uudelleen Albuksen Kaartin tiloihin.
"Olette myöhässä", Hermione totesi äkäisesti, mutta vaikutti tekevän sen enemmän tottumuksesta kuin todella vihaisena. Hänen kasvoilleen syttyi pieni, onnellinen hymy, kun hän huomasi, kuinka Harryn kasvot loistivat.
Kotikolossa oli hiljaista, kun he tupsahtivat yksi kerrallaan takkaan.
"Minun pitää mennä, lupasin käydä tapaamassa äitiä ja isää. Tulen taas parin päivän päästä - ajattelin olla hetken kotona, vietän siellä niin vähän aikaa nykyään. Olen liikaa Kotikolossa", Hermione lisäsi hymyillen hämillisenä ja halasi sitten Harrya ennen kuin käveli eteiseen ja kaikkoontui.
Harry ja Ron jäivät kahdestaan Kotikoloon. Harry odotti Ronin avaavan suunsa ja aloittavan kymmenestä syystä ja Harrysta puhumisen, mutta sen sijaan toinen seisoi hänen edessään ja tuijotti häntä kummallinen ilme kasvoillaan. Hetkeen tilanne ei tuntunut vaivaantuneelta, vaan melkein normaalilta, mutta sitten Harryn sydän alkoi hakata, ja hän tajusi punastuvansa. Lähes saman tien Ron astahti askeleen taaemmas ja hyppäsi sohvalle.
"Tylypahka ei ollut muuttunut yhtään", toinen totesi yksitoikkoisella äänellä, ja Harry uskaltautui istumaan hänen viereensä.
"Ei niin", Harry vastasi ja tuijotti varpaitaan. Hetken hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, sitten Ron purskahti raikuvaan nauruun.
"Voi että, en tajunnutkaan, miten ikävä minulla oli Lunaa! Hänen puheensa puolijättien suunnittelemasta vallankumouksesta oli aivan korvaamatonta", hän nikotteli. "Ja Kalkaros oli yhtä rasvainen kuin aina - miten hämilliseksi hän olisi mahtanut mennä, jos olisin kysynyt, mitä shampoota hän käyttää? 'Professori, miten saatte tuon ihastuttavan kiillon hiuksiinne?'" Ron kysyi kimeällä äänellä ja matki sitten Kalkaroksen puheen synkkää sävyä, "'Hieron niihin joka aamu vähän paistinrasvaa.'"
Ja yhtäkkiä Harry huomasi nauravansa. Se tuntui melkein kutkuttavan ihanalta; miten nauru kohosi hänen vatsastaan asti ja sai kyyneleet herahtamaan hänen silmiinsä. Hetken päästä Ron hiljeni, mutta Harry ei voinut lopettaa ennen kuin uskoi vatsalihastensa olevan tulessa. Ron tuijotti häntä, ja toisen kasvoilla oleva hymy oli toiveikas ja uskomattoman onnellinen.
"Sinä nauroit!"
Hetken he tuijottivat toisiaan, hymy yhä Harryn huulilla karehtien, ja Ron näytti siltä kuin olisi kamppaillut itseään vastaan.
"Sinä nauroit!"
"Niin nauroin", Harry sai lopulta sanottua.
"Taisin juuri keksiä seitsemännen syyn."
"Niin taisit", Harry nauroi.
-
Noh, okei saat vähän nuolasta niitä... Mutta vain vähän.
Eniveis, hitsi ko olisin halunna lukea tämän nopiasti aamusta ennen ko lähtö oli stadiin päin, mutta fooru jumitti niin, että piti sitten tuskailla ja odotella iltaa. Snif.
Ja eei tämä osa minua tämän parista karkota, ei millään. :D Jännittää vaan että miten suhteen kanssa lopuksi käykään ja saako Harry koskaan mitään ulos typerästä suustaan. He.
Loppu oli kyllä ihana, täytyy myöntää. Ja Luna. :'D Aloin heti kuvitella niitä hyppeleitä, että miltäkähän mahtavat näyttää... :D
-
Harry ja Ron jäivät kahdestaan Kotikoloon. Harry odotti Ronin avaavan suunsa ja aloittavan kymmenestä syystä ja Harrysta puhumisen, mutta sen sijaan toinen seisoi hänen edessään ja tuijotti häntä kummallinen ilme kasvoillaan. Hetkeen tilanne ei tuntunut vaivaantuneelta, vaan melkein normaalilta, mutta sitten Harryn sydän alkoi hakata, ja hän tajusi punastuvansa. Lähes saman tien Ron astahti askeleen taaemmas ja hyppäsi sohvalle.
Mmmm! Iih! Ihana kohta! :D Samoin kuin läppä Kalkaroksesta, minun oli pakko matkia se itsekseni ääneen! :P
Tämä on niin ihanan lämminhenkinen ficci, ei mitään maailmanviihausangstia vaan maalaisjärkeä ja ystävyyttä (ja toivottavasti pikku hiljaa jotain enemmänkin...? :D) Kiitokset uudesta osasta!
-
Hmm.. Ei ehkä niin hyvä kuin muut luvut, mutta hyvä kuitenkin :) Olisin jotenkin halunnut kuulla lisää siitä mitä he tekivät Tylypahkassa.. Mutta tämä on luonnollisesti vain minun mielipiteeni. En malta odottaa jatkoa!
-
Halusin itselleni jonkin sellaisen ficin luettavaksi, minkä paritus olisi normaalisti saanut minut karttamaan sitä. Joten päätinpä avata tämän mielenkiintoisen otsikon perusteella. Ja eikä kyllä tarvinnut katua.
Yllätyksekseni tämä paritus toimii enemmän kuin hyvin, tai sitten se vain johtuu lahjakkaasta kirjoittajasta :)
Tempauduin saman tien mukaan ficciin, ja todellakin unohdin, mitä ympärillä tapahtuu.
Osaat kirjoittaa todella taitavasti, ja tekstistä välittyy helposti tunnelma, ilman mitään ylimääräistä selostusta.
Pystyin helposti eläytymään eritoten Harryn tunteisiin, ja välillä kyllä kyynel meinasi karata.
Yksi asia mistä myöskin pidin, oli juuri se, että olet taitavasti kirjoittanut niitä syitä elää. Ne eivät ole välttämättä olleet mitään maailmaa mullistavia, vaan sellaisia pieniä asioita, joita kaikki eivät tule edes huomanneeksi omassa elämässään.
Joskus hän oli uskonut, että jokainen ihminen oli yhtä täydellinen, omalla tavallaan, mutta hitaasti hänen uskonsa oli alkanut rapistua elämänhalun myötä.
Tuo lause oli pakko lainata, sillä minusta se on todella kaunis, ja kertoo paljon Harryn tuntemuksista.
Todella vaikuttava ficci, josta en löydä mitään moitittavaa.
Vain jatkoa odottelen :)
-
Kahvilarotta, voi kiitos! *tuijottaa avaa silmät kiiluen* Ja kiitos myös kommentista, on hirveän kiva että jaksat kommentoida lähes joka osan jälkeen. Tietää että jotkut tätä lukevatkin.
Daniel, hyvä että tykkäsit tuosta naurukohtauksesta, syvennyin siihen tunteeseen ja yritin sisäistää sen tuohon. Kiva jos onnistuin. n_n (Hitto että adjektiivini ovat latteita - hirmuisen kiva, ah miten hyvä.) Ja minäkän en tykkää Rowin Ginnysta juuri samasta syystä - Ginny voisi olla ihan hyvä tyyppi, mutta ei kyllä Harryn kanssa! Kiitos kommentista.
eniale, ewewwew, kiitos, ihanaa kun taas kommentoit. n_n Ja juu, minulta ei oikein tuo maailmoja järisyttävä angsti jne onnistu (paitsi huumorificeissä...), olen varmaan niin tylsä ihminen. D':
Dina, harmi ettet tykännyt tästä luvusta niin paljon kuin muista, mutta kiitos kuitenkin kommentista! Toivottavasti tykkäät tästä osasta.
Merriadoc, et saa koskaan anteeksi! Pala helvetin tulessa!!111eleven No ei vainen, kiva kun taas kommentoit, ihmettelinkin minne hävisit. n_n Ja kamalaa, miten egoni vaan paisuu ja paisuu, kun kehut näitä lukuja. Ja juu, olen yrittänyt tuota angstisuutta hälventää sitä mukaa kun Ron keksii syitä.
Puhpallura, vau, kiitos, ja olen otettu jos tykkäsit kirjoittamastani Harry/Ronista, vaikket paritukseen muuten tarttuisikaan. Ja mikä lahjakas kirjoittaja, pyh... *kikattaa* Kiitos ihan hirveästi kommentista, en oikein osaa sanoa mitään, tulee pian tippa linssiin kun niin paljon kehutaan. :')
A/N: Kiitos hirmuisesti kommentoijille ja tietenkin Artelle, josta on ollut jälleen kerran iso apu. Ja tietenkin kiitos (*köhköh*) Jassulle (Lout), jonka ansiosta voisin kirjoittaa kirjan nimeltä "1000 tekosyytä miksen ole jatkanut KSE:tä"... Olen vähän epävarma aina näiden osieni kanssa, mutta positiivinen (ja myös se vähemmän positiivinen) palautteenne on auttanut paljon.
Ja ainiin, tässä osassa jo tapahtuukin jotain! Enhän olekaan kuin vasta seitsemän osaa jahkaillut. Etenenköhän nyt vähän liian nopeasti...?
***
Osa 9
Harryn aamu alkoi hymyilemällä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä todella tuntui siltä, että hän halusi nousta ylös. Hän venytteli raajojaan ja haukotteli pitkään ja nautinnollisesti ennen kuin tassutteli alakertaan. Kukaan ei ollut noussut vielä aamupalalle, ei edes rouva Weasley, joten Harry laittoi kahvin kiehumaan ja teki itselleen voileivän. Ulkona paistoi aamuaurinko ja lumi kimmelsi.
"Huomenta", keittiöön ilmestynyt rouva Weasley sanoi ja hymyili unisesti. "Oletkin laittanut kahvin jo kiehumaan, voi kiitos. Miten Ginny voi, kun kävitte eilen katsomassa häntä?"
"Hyvin", Harry vastasi. "Hermione lähti eilen kotiinsa."
"Voi harmi, Hermione on ollut niin suuri apu minulle. Mutta täytyyhän hänen tietysti käydä kotonaankin - toisinaan minusta tuntuu, että hän on liian uppoutunut täällä oloon. Täytyyhän nuoren naisen myös tapailla ihmisiä", rouva Weasley totesi, kaiken aikaa hymyillen, häärätessään aamiaisen kanssa. "Tiedätkö, joskus toivoin, että Ronista ja Hermionesta vielä joskus tulisi jotain, mutta vasta nyt olen alkanut tajuta, miten typerä silloin olin."
Lempeä hymy Mollyn kasvoilta ei väistynyt hetkeksikään, ja hän vilkaisi Harrya jotenkin tietäväinen katse silmissään. Siinä samassa Ron laahusti keittiöön väsyneenä ja pahoinvoivan näköisenä.
"Huomenta, Ron", rouva Weasley toivotti oitis äidillisesti. Ron ei edes nostanut katsettaan lattiasta rojahtaessaan pöydän ääreen ja mumistessaan hyvät huomenet.
"Oletko sinä sairas?" Molly kysyi käännähtäen lieden ääreltä.
"En", Ron vastasi nopeasti ja pudisti päätään katse pöydänpinnassa. "Vhän vsynyt. Väsynyt."
***
Ron vaikutti olevan jotenkin allapäin koko päivän. Fred ja George kävivät ja saivat jopa Harryn nauramaan, mutta Ron tyytyi vain hymyilemään vinosti tai naurahtamaan. Kuin olisi ollut muuttumassa samanlaiseksi kuin Harry oli ollut kaikkein suurimman harmautensa keskellä.
"Ron, mikä sinua vaivaa? Onko joku niistä Luna Lovekivan mielikuvituksen tuottamista aivoötököistä vihdoin syönyt pääsi sisällön?" George kysyi, kun Ron tuijotti pöytäliinaa muiden jutellessa.
"Minkä sisällön?" Fred huomautti herttaisesti, muttei saanut Ronilta osakseen edes mulkaisua.
"Olen väsynyt", Ron vastasi. "Nukuin huonosti yöllä."
Fred ja George vilkaisivat toisiaan virnistäen ja sitten Harrya, mutta kumpikaan ei jatkanut enää aiheesta, vaan vaihtoi nopeasti puheenaihetta. Harrylle jäi outo tunne siitä, että kaikki muut tiesivät jotain, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan.
"Harry, sinä et ole käynyt Weasleyn Welhowitseissä sitten joulun", George huomautti yhtäkkiä muka-loukkaantuneena.
"Olemme kehitelleet uudenlaisen vaimennusloitsusarjan, joka saattaisi kiinnostaa sinua", Fred kertoi ja vilkaisi taas veljeään virne huulillaan karehtien. Harry tunsi olevansa entistä enemmän ulkona kaikesta.
"Haluatko tulla käymään?" George kysyi ja Harry vilkaisi oitis Ronia, kuin kysyen tältä lupaa. Toinen nyökkäsi.
"Pidä hauskaa. Minä taidan - taidan mennä lepäämään. Herätä sitten, kun tulet takaisin."
Kaksosten kasvoilla karehti jotain heille hyvin epäominaista, huolen tapaista, kun he vilkaisivat Ronin perään. Tavanomaiset identtiset virneet palasivat kuitenkin oitis, kun he kääntyivät Harryyn päin.
"Et pääse meiltä karkuun", George sanoi aavemaisesti ja tarttui Harrya käsipuolesta.
"Olkaa kiltisti", rouva Weasley varoitti.
"Äiti, mitä sinä meistä oikein luulet? Tässä ovat kilteimmät, herttaisimmat enkelipoikasi, etkö muista?" Fred kauhisteli silmät suurina ja virnisti leveästi Mollyn heittämälle alentuvalle katseelle astuessaan vihreisiin liekkeihin hormipulveria kädessään.
"Weasleyn Welhowitsit!"
***
Harry palasi Kotikoloon vatsa nauramisestä kipeänä ja kädet täynnä Weasleyn Welhowitsien uusimpia tuotteita - syyläpulveria, lasista karkailevaa kurpitsamehua ja hammastahnaa, joka muutti hampaat näkymättömiksi puolen tunnin ajaksi. Elämä vaikutti melkein kirkkaalta; kuin joku olisi laittanut valot päälle Harryn kuljettua pitkään hämärässä.
Hänen mielialansa laski kuitenkin heti, kun hän kiipesi ylös Ronin huoneeseen valmiina herättämään tämän ja huomasi toisen makaavan sängyllä kattoa tuijottamassa.
"Ron, mikä sinulla on?"
"Olen väsynyt."
"Ihan totta, mikä sinulla on?" Harry toisti, tajuten kuulostavansa vähän Hermionelta.
Ron käänsi katseensa hitaasti Harryyn ja sitten taas takaisin kattoon, puristaen silmänsä kiinni.
"Anna minun olla hetki yksin. Tulen pian alas, haluan vain miettiä."
Harry nyökkäsi hetken emmittyään ja kipusi alakertaan peläten, että seuraava, joka saisi keksiä syitä, olisi hän itse.
***
Ron tuli alas vasta illalla, kun rouva ja herra Weasley olivat lähteneet tapaamaan ystäväänsä. Harry istui yksin sohvalla ja kirjoitti kirjettä Nevillelle tajuttuaan, ettei tiennyt lainkaan, miten tämän elämä oli jatkunut Tylypahkan jälkeen.
Harry laski kirjeen alas ja katsoi Ronia, joka käveli hänen eteensä varautunut ilme kasvoillaan.
"Ron - ", Harry aloitti, mutta lopetti nähtyään ystävänsä ilmeen. Toinen vaikutti pidättelevän jotain, taistelevan itsensä kanssa - ja sitten, ilman pienintäkään varoitusta, Ron nosti kätensä ja Harry tunsi säteilevää kipua kasvoissaan, kun toinen löi häntä. Hän vajosi iskun voimasta maahan ja piteli poskeaan, jota oli alkanut jomottaa. Kipu ei tuntunut miltään verrattuna siihen tunteiden sekamelskaan, joka oli alkanut kiertää hänen sisällään. Mukana oli jotain pakokauhun tapaista.
"Harry, olen niin... Tajuatko sinä, että tunnet?" Ron sanoi ja kuulosti melkein vimmaiselta tuijottaessaan Harrya, joka joutui ottamaan tukea ystävästään noustessaan pystyyn. "SINÄ TUNNET! Tunsit, miten löin sinua, tunnet, miltä - miltä se tuntui, ja silti... sinä aiot..."
Harry tuijotti parasta ystäväänsä, jonka puhe takkuili, kuin tämä olisi kamppaillut sisällään jotain vastaan.
"Minusta tuntuu, ettet tunne enää mitään, ja minä haluan, että sinä tunnet, se on... no, se on minulle tärkeää!" Ron sanoi kiivaasti ja katsoi Harrya, joka oli yhä hiljaa. Hänen poskensa tuntui siltä kuin joku olisi hakannut sitä vasaralla. Ron oli lyönyt häntä.
"Minä...", Ron aloitti, iskosti katseensa Harryn silmiin ja sitten yhtäkkiä, varoittamatta, astui askeleen eteenpäin ja runnoi huulensa tämän huulille.
Samalla hetkellä jokaikinen ajatus katosi Harryn päästä; oli vain hän, Ronin huulet ja Ronin kosketus, kun toinen joutui melkein pitämään häntä pystyssä, sillä tunto Harryn jaloista oli kadonnut aikoja sitten. Kipinät juoksivat hänen selkäänsä pitkin ja hän horjahti, kun Ron vetäytyi irti ja astui taaksepäin.
"No? Joko sinä tunnet sen?" tämä kysyi ja katsoi Harrya jotenkin hämillisenä, kuin ei aivan olisi itsekään tajunnut, mitä oli äsken tehnyt.
Harry nyökkäsi.
-
Ääää, voi eiii.
Liian söpöä, mun pitäis nyt lyödä varmaanni sua siitä hyvästä. No ei nyt sentäs.
Kyllä selkeesti pidin tästä luvusta enemmän ko edellisestä. Ainaki se, että Fred ja George oli tässä, niin sai vaan hymyn leviämään kasvoille. Sitte Ron. ;o; Nyuu, voi pientä. Voi molempia pieniä tyhmiä poikulaisia. Sniy.
Nyt en millään jaksa odottaa että saat vikatkii luvut esille ja saan tulostettua tän ja luettua uudestaan läpi. <3
-
Oioioioioi... Hengitys salpautuu... Upea!!! Se miten Harry oli ihan pihalla ja tuo loppu ja se alku kun Harry hymyili!<333
Tätä parempaa ficciä saa kyllä hakea^^ Minulle myös sitä hammastahnaa! *harkitsee pitkään voiko lähettää näin sekaista ja tarpeetonta viestiä*
-
Aivan ihana luku, ei voi muuta sanoa!
Hetken aikaa pelästyin, että Ronilla on joku aivan kamala hätä, mutta tuli vain pieni tunne tuon suutelukohtauksen jälkeen, että voisikohan Ron tuntea samalla tavalla kuin Harry häntä kohtaan ja siksi on vähän alamaissa tai jotain(erittäin selkeää ::))
Ei oikein osaa mitään sanoa tästä luvusta kun oli vain niin ihana ja täydellinen(kuinkahan kauan aion vielä jatkaa tätä kehumista :D)
Mutta kuitenkin, jatkoa jään todella innoissani odottamaan!
-
Katsoin etukäteen että Puhpallura on vastannut viimeksi, ja yllätyin iloisesti, kun Puhpalluran ensimmäisen kommentin jälkeen olikin vielä uusi osa. Ja miten ihana osa... Harry oli huojentavan hyväntuulinen (vaikka ilmeisesti edelleen pihalla ja jokseenkin tunteeton Ronin yllätyshyökkäykseen asti), Ron pikaisista esiintymisistään huolimatta vakuuttavan surkea ja kaksoset ihan itsejään :D Mollyn tietävän hymyn aikoihin minäkin rupesin hymyilemään, enkä ole lopettanut ollenkaan :) Minä myös haluaisin lasista karkailevaa mehua! Ihanan Rowlingmainen keksintö, sellaista voisi kuvitella ns. todellisuudessakin olevan Welhowitseissä myynnissä.
Toistan vielä kerran koska adjektiivivarastoni on kesäloman takia pahasti vajentunut: ihana luku, kiitos! :D
-
waaaa :-* oon itkeny, ja nyt vikan luvun aikana nauranu, järettömänä tätä lukiessa!
Sen kerran jälkeen kun (kuvankäsittely tunnilla silloin) luin ekan kappaleen, niin luin vasta nyt tätä lisää, ja nyt luin vielä kaikki putkeen. En edes muuten oli taukoa pitänyt mutta piti mennä ruokakuppaan.. ::)
Kehua voisin vaikka miten paljon, mutt mitään rakentavaa en osaa sanoa ^^'
vaan sen että jatkoa äkkiä tänne tai halkean. apua.
-
Ajattelin vastailla näihin kommentteihin jo nyt, ennen osan lähettämistä, ettei kukaan luule minun kuolleen/unohtaneen tämän. :--D Minulla on yhä edelleen tuon kymmenennen osan kirjoittaminen kesken, Loutin piiska on kulumassa loppuun minua patistellessa - yritän nyt pistää vähän töpinäksi...
Kahvilarotta, hyvä jos tykkäsit tästä luvusta. =) Ja tietenkin piti meikäläisen (!!!MINUN!!!) kultapojat tähän änkeä vähän isompaankin osaan, hauskanpito ilman Frediä ja Georgea on teeskentelyä! Kiitos taas ihanasta kommentista. n__n
Merriadoc, XDDDD Mennään vaan naimisiin! Käy hyvin! Pelkään tosin pahoin, että alat katua heti kun avaan suuni... Kiitos kommentista, egoni tosiaan paisuu kohta niin kuin Marge-täti.
Daniel, meikäkin pomppii täällä ympäriinsä näiden ihanien kommenttien takia, nu. Repesin RON<3HARRY -kyltille aika huolella. :----DDD Kiitoos~
!YAY!, tarpeeton viesti muka, pah - jokaikinen viesti potkii minua eteenpäin tämän kirjoittamisessa! ==) Joten kiitos hirmuisesti.
Puhpallura, ihana ja täydellinen... o__o Tätä menoa täytyy mennä laulamaan Simon Cowelille, jos haluan egoni edes suurinpiirtein säädyllisiin mittoihin, kiitos.
eniale, ===) En voi täällä kuin hymyillä leveästi. Kiitos kiitos KIITOS kommentista, tuntuu hassulta, että joka kerta osaa lähettäessäni ajattelen sen olevan älyttömän huono ja naurettava, mutta sitten tulee tälläisiä kommentteja.
Dwagon, kiitos sinullekin. n_n Toivottavasti olet yhä yhtenä kappaleena, vaikka jatko nyt ei kovin äkkiä olekaan ilmestynyt.
-
A/N: Vihdoin! Tämän kirjoittamiseen kului aikaa, tuskastumista, pari pinnaa ja Loutin kaikki hoputuskeinot. Hiukan tavallista pidempikin tämä on, tosin ei niin paljon että se selittäisi kuhnailuni. Lisäksi Arte lähetti tämän sähköpostiini jo varmaan viikko sitten, mutta minä idiootti torvelo en tarkistanut hotmailiani. Lopulta betattu kymmenes osa löytyi sitten sieltä Viagra ja Voita puhelin -viestien keskeltä.
Aikaisemmat lukijani ovat jo varmaan kuolleet vanhuuteen, mutta toivottavasti joku heidän lapsenlapsistaan eksyy lukemaan tätä? ==) (kuiva huumori) Kommentit on kivoja!
***
Osa 10
Ronin sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Mitä hän oli juuri äsken tehnyt? Hän ei ollut suunnitellut tätä, ei todellakaan - ei suunnitellut paljastavansa niitä tunteita, jotka olivat velloneet hänen sisällään kuin valtameri. Hän ei tarkalleen tiennyt, mistä tai milloin ne olivat tulleet - yhtäkkiä hän oli huomannut sydämensä hakkaavan lujempaa Harryn lähettyvillä ja hämmästynyt sitä, miten luonnolliselta se loppujen lopuksi oli tuntunutkaan. Ja nyt hän oli mennyt suutelemaan parasta ystäväänsä! Mitä toinen sanoisi?
Ron epäili, ettei Harry ollut enää läheskään tarpeeksi elossa tunteakseen jotain häntä kohtaan, vaikka olikin tullut päivä päivältä myönteisemmäksi ja hymyilevämmäksi.
Hetken he vain seisoivat siinä, toisiaan tuijottaen, sitten Harry väisti Ronin katsetta punastuen. Jokin Ronin sisällä vapautui, ja hän avasi suunsa.
"Mitä sinä tunnet?" hän kysyi hiukan hyökkäävästi, ja Harry istui huokaisten sohvalle, nostaen nyt katseensa.
"Eikö se ole ilmiselvää?"
Ron mietti, ja hetkessä kaikki selkeni hänelle kuin joku olisi vihdoin sytyttänyt valot pitkän pimeyden jälkeen. Harryn omituisuus Hermionea kohtaan - ne katseet, joista toinen oli jäänyt kiinni - punastumiset... Ronin olisi tehnyt mieli nauraa ilman näkyvää syytä. Kaikelle. Itselleen. Sille, että Harry tunsi samoin!
"Minäkin", hän sanoi nopeasti ja nielaisi hymyillen. "Tunnen samoin."
Harryn kasvoille syttyvä hymy oli kaikki, mitä Ron tarvitsi. Koko päivän hän oli ollut ahdistunut ja epävarma - pelännyt ja kammonnut sitä, ettei Harry ilmeisesti tuntenut mitään. Ollut epätoivoissaan, koska ei voisi saada tunteilleen vastakaikua - ja nyt se kaikki pelko osoittautui turhaksi.
Seuraava suudelma oli epävarmempi ja samalla hellä ja kokeileva, kun Ron nojautui varovasti kohti Harrya ja kietoi kätensä tämän ympärille.
"Mitä me - mitä me nyt? Tämän jälkeen? Pitäisikö meidän... yrittää - tiedäthän, olla... yhdessä?" Harry henkäisi, kun he irrottautuivat toisistaan.
"Ehkä", Ron sanoi ja punastui kevyesti. "Kyllä minusta, mutta -", jokin hänen kasvoillaan muuttui, "- en halua vielä kertoa kellekään. Ei vielä."
***
Aamulla Harry heräsi virkeänä ja sydän täynnä jännitystä, jonka hän oli kerännyt itseensä edellisen illan aikana. Hetken hän vain makasi sängyssä nauttien siitä tunteesta. Tunteesta, että jotain tapahtui, että hänellä oli niin paljon odotettavaa ja sisällään sellaista iloa, jollaista hän ei ollut pitkään aikaan edes muistanut. Hän nautti jokaisesta hengenvedosta ja kylmästä lattiasta varpaidensa alla astuessaan pois sängystä.
Harry hätkähti, kun hänen huoneensa oveen koputettiin.
"Harry, oletko pukeissa?"
"Olen", hän vastasi hymyillen, tunnistaessaan tutun äänen, joka sai hänen vatsansa täyteen perhosia.
"Hitto", Ron kirosi virnuillen ja astui sisään Harryn huoneeseen päällään vain pyjama. Harry naurahti ja jännittyneisyys heidän välillään raukesi, kun Ron astui askeleen lähemmäs ja kietoi kätensä Harryn lanteille, suikaten pienen suukon tämän huulille.
"Huomenta", Harry sanoi leveästi hymyillen, kun he olivat hetken vain seisoneet paikoillaan toisiaan katsellen.
"Huomenta", Ron vastasi samanlainen hymy huulillaan ja painoi nenänsä hänen nenäänsä vasten, tuijottaen häntä silmiin.
"Huomenta", Harry kuiskasi taas. Hän olisi vain halunnut jäädä siihen tilanteeseen, nauttia siitä ja Ronin lämmöstä ikuisesti.
"Huomenta", Ron virnisti.
"Huomen -", Harry aloitti, mutta toinen hiljensi hänet varsin tehokkaalla tavalla. Harryn hymy leveni entisestään, jos mahdollista.
"Mennäänkö alakertaan?" hän ehdotti hetken kuluttua, ja Ron irrottautui hänestä nopeasti ikään kuin säpsähtäen hereille.
"Mennään", toinen totesi ja näytti hiukan varautuneelta. "Tuota... Harry?"
"No?" Harry kysyi säikähtäneesti ja väänteli käsiään.
"Muistathan, ettei kerrota mitään vielä kenellekään? Ollaan ihan normaalisti, jooko?"
Harry huokaisi helpottuneena, odotettuaan jo jotain pahempaa.
"Joo, ei. Mutta äidilläsi on kuudes aisti lastensa asioiden suhteen, sinä tiedät sen."
"Niin, siksi meidän täytyy olla tosi varovaisia", Ron sanoi kevyttä hätäännystä äänessään. "Tai siis, minä en halua, että mitään käy vielä ilmi... Mene sinä ensin alakertaan."
Harry nyökkäsi ja kapusi portaat alas keittiöön. Herra Weasley istui pöydän ääressä paperinippu edessään, otsa rypyssä, ja rouva Weasley hääräsi tapansa mukaan lieden ääressä.
"Huomenta, Harry", Molly toivotti, kun Harry istui pöydän ääreen, ja käännähti sitten yhtäkkiä. "Onko jokin vialla?"
Harry hätkähti rajusti ja tunsi punastuvansa yllätettynä.
"E-ei!" hän vastasi hermostuneesti ja hakkasi henkisesti päätään pöytään. "Minä vain... Olen vähän huolissani Hermionesta."
Hän huokaisi hiljaa helpotuksesta, kun Molly nyökkäsi ja istahti voipuneena, siirtäen huomionsa Harryn omituisuudesta Hermioneen.
"Hän on luultavasti hyvin yksinäinen", Weasleyn äiti totesi väännellen käsiään sylissään. "Sellainen tyttö, ja niin yksin... Onhan hänellä toki opintonsa, mutta parantajaksi opiskeleminen on rankkaa ja Hermione raataa joskus vähän liikaa."
"Totta", Harry sanoi ja kurtisti kulmiaan. Tuntui, että luovuttuaan itsensä sisään käpertymisestä, hänen eteensä tupsahteli ilmiselviä ongelmia, jotka hänen olisi pitänyt huomata jo aikoja sitten. Mutta mitä hän voisi tehdä Hermionen hyväksi? Ei oikeastaan mitään.
Siinä samassa Ron tassutteli keittiöön muka-vastaheränneen näköisenä ja kaatoi itselleen kahvia haukotellen samalla näyttävästi.
"Huomenta", hän toivotti ja istui pöytään, onnistuen loiskauttamaan puolet kahvistaan pöydälle. Harry tukahdutti naurahduksen ja puhdisti pöydän kuurausloitsulla, jota Ron ei ollut onnistunut vieläkään oppimaan.
"Juttelimme tässä juuri Hermionesta", Molly sanoi. "Hän on aika yksinäinen, eikö sinustakin."
"Juu, voi olla", Ron totesi ja tuntui kuuntelevan vain puoliksi, voidellessaan samalla leipäänsä. "Onhan hänellä opiskelu."
"Niin, mutta hän kaipaa jotakuta elämäänsä, jotakuta erikoista - vaikka turha kai tästä on sinulle puhua, olethan... no, Ron. Silti minusta tuntuu, että jonkun pit... Harry, mikä hätänä?"
Harry oli vetäissyt leipäviipaleensa väärään kurkkuun ja yski nyt keuhkojaan ulos. Syy siihen löytyi varsin läheltä - Ronin kädestä, joka seikkaili häiritsevästi hänen reidellään. Keskellä aamiaispöytää! Ja se pirulainen joi tyynen rauhallisena kahviaan!
"Anteeksi", Harry sanoi naama punaisena ja varoi vilkaisemastakaan punatukkaiseen ystäväänsä. "Jatka toki."
Ron virnisti ja jatkoi kätensä liu'uttamista pitkin Harryn jalkaa. Molly avasi jälleen suunsa, ja kun hän kumartui sanomaan jotain Arthurille, Harry läimäisi Ronin kättä.
"Et sinä! Senkin luihuinen!" hän sihahti.
Ron näytti vallan tyytyväiseltä ottaen huomioon Harryn juuri käyttämän haukkumanimen, joka ei ollut erityisen mairitteleva.
"Kiitos", Ron sanoi muina miehinä ja nousi pöydästä, kivuten yläkertaan. Harry jäi punastuneena paikoilleen.
***
Pari päivää he jatkoivat paljastumatta, mutta täpäriä tilanteita oli sitäkin enemmän. Joskus Harrysta tuntui, että Ron loi niitä tahallaan - kerran toinen suuteli häntä keittiössä, kun Molly oli vain muutaman metrin päässä keittokomerossa, ja pari kertaa jatkoi Harryn kiusaamista ruokapöydässä. Toisaalta Harry taas piti juuri niistä hetkistä - kun paljastuminen oli niin lähellä, hän todella tunsi elävänsä vaarantunteen luoman jännityksen vuoksi.
Sitten Hermione tuli takaisin, ja Harry arveli heidän olevan totaalisesti lirissä. Ron oli juuri kietonut kätensä hänen ympärilleen enemmän kuin ystävällisesti, kun toinen kolisteli eteiseen.
Ronin kädet katosivat hyvin nopeasti, ja Harry hypähti hieman kauemmas.
"Hei, Hermione!"
"Hei!" Hermione huudahti ja hupsahti halaamaan molempia hyväntuulisesti, pyörähdellen sitten keittiöön. Harry ja Ron vilkaisivat toisiaan olkiaan kohauttaen ja seurasivat pörröhiuksista tyttöä.
"Öö... Hermione?" Harry aloitti varovasti, toisen tanssahdellessa kaappien välissä.
"No?"
"Mikä sinua vaivaa?" Ron kysyi suorasukaisesti ja Hermione pysähtyi ärsyttävä, salaileva hymy huulillaan.
"Miettikääpä sitä - saattaa tehdä hyvää teille."
"Ei kai vaan joku kotitonttu-juttu?" Ron tiedusteli varovasti ja Hermione purskahti nauruun.
"Mieti, Ron, mieti."
Ron vilkaisi Harrya pyöräyttäen silmiään ja veti tämän sitten perässään ulos keittiöstä olohuoneen sohvalle ja suoraan avoimeen suudelmaan.
"Hei!" Harry sihahti sydän pamppaillen ja nousi ylös. "Hermione on viereisessä huoneessa!"
"Niiiiiiin?" Ron venytti ärsyttävästi ja veti Harryn syliinsä.
"Sinä et halunnut paljastua!" hän kuiskasi, mutta ärtymys oli kadonnut hänen äänestään selkää pitkin juoksevien miellyttävien väreiden ansiosta.
"Mmmm? Vähän jännitystä elämään?"
Harryn silmät kirkastuivat.
"Syy taas?"
"Mm-mmm", Ron mumisi myöntävästi ja veti Harryn suudelmaan leveästi virnuillen. He joutuivat kuitenkin heittäytymään kauemmas toisistaan, kun Hermione astui huoneeseen hyräillen.
"Tulitko siihen ärsyttämään meitä?" Ron kysyi ärtymystä äänessään.
"Miten niin?" Hermione sanoi ja tanssahteli sohvalle tippaakaan suuttumatta.
"No voisitko jo kertoa mikä sinua vaivaa?" Ron kivahti kärsimättömästi, ja Hermione naurahti tyytyväisenä.
"Ei minua mikään vaivaa", hän totesi ärsyttävällä äänellä.
"Vaivaapas", Ron jankkasi päättäen selvästi aloittaa väittelyn. Harry huokaisi ja nousi ylös.
"Tiedättekö mitä? Minä taidan mennä nukkumaan."
Ron hyppäsi saman tien hänkin ylös.
"Minuakin väsyttää!" hän totesi, luopui riidan aiheesta ja hyppelehti portaisiin. Hermione kohotti kulmiaan Harrylle, joka pyöritteli päätään.
"Ron", he totesivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan tietäväisinä.
***
Harry ja Ron makoilivat Ronin huoneen lattialla, selaillen vanhoja Noita luudanvarsia-lehtiä harvinaisen hiljaisuuden vallitessa, kun Hermione hypähti sisään.
"Mitä te luette?" hän kysyi, ja Harry nosti lehteään näyttääkseen sen kannen Hermionelle, joka hymyili ylipirteästi.
"Ai, joko olette lukeneet kirjat, jotka annoin teille joululahjaksi?"
Harry nyökkäsi, mutta Ron painoi päänsä vähän lähemmäs lehteään ja selvästi esitti, ettei ollut kuullutkaan kysymystä.
"Mitä pidit, Harry?"
"Se oli mielenkiintoinen", Harry vastasi niukkasanaisesti, mutta päätti sitten kääriä lehtensä kokoon ja nousta istumaan. "Siinä oli Vauhkomielestäkin."
"Niin olikin!" Hermione huudahti päästyään lempiaiheeseensa, eli kirjoihin. "Luitko sen jutun vuodelta 1968? Vau! En olisi uskonut! Tai jutun kotitontuista -"
Hän hiljeni Ronin äännähdettyä turhautuneesti.
"Ei mitään sylky-juttuja, jooko?"
"Ron, et jaksaisi olla noin lapsellinen! En tajua, mitä sinulla oli S.Y.L.K.Y:ä vastaan silloin joskus."
"Kotitontut eivät HALUA -"
Harry pyöritteli silmiään miettiessään, alkaisiko itkeä vai nauraa. Hän ei ollut varma siitäkään, oliko hänellä ollut ikävä parhaiden ystäviensä riitoja vai ei.
"Älkää nyt aloittako", hän lopulta puuskahti. "Ron on pahalla päällä vain siksi, ettei tiedä, miksi sinä olet niin pirteä, Hermione."
Hermionen kasvoille nousi taas se ärsyttävä, salaileva hymy. Ron tuhahti.
"Ei minua kiinnosta, miksi olet niin hyväntuulinen", hän puuskahti. Hermione hymyili tietäväisesti.
"No, mutta oikeastaan tulin vain sanomaan, että minun täytyy lähteä taas", hän sanoi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen. "Käymään kotona, siis."
Ronin katse nousi lehdestä salamana.
"Hei! Et sinä nyt voi lähteä!" hän sanoi ärtyneesti. Harry tukahdutti hymynsä kämmeneensä. Hermione sen sijaan uskalsi nauraa avoimesti.
"Miksen?"
"Sinun täytyy kertoa ensin, tai hei -", Ron hiljeni yhtäkkiä ja näytti hetken niin miettiväiseltä, että Harry oli lähes varma kuulevansa tämän aivojen raksuttavan.
"Minullakin on salaisuus", Ron lopulta räväytti ässät pöytään ja näytti siltä kuin olisi voittanut huispausmatsin. Hän vilkaisi Harrya merkitsevästi ja tämä kohotti kulmakarvojaan. Aikoiko Ron kertoa...?
"Ai?" Hermione vastasi ja yritti selvästi peittää orastavaa kiinnostustaan. "Ja miten se minuun liittyy?"
"No, olen aika varma, että tämä salaisuus kiinnostaa sinua. Se liittyy minuun - minun elämääni aika vahvasti", Ron sanoi ja lisäsi vielä varmuuden vuoksi: "Sinua harmittaa, jos et kuule tätä."
Hermionen silmissä välähti tavalla, jonka Harry tunnisti uteliaisuudeksi, vaikka toinen piti ilmeensä peruslukemilla.
"Jaha?"
"Tehdäänkö siis vaihtokaupat? Minä kerron salaisuuteni ja sinä omasi?"
"Mmh..." Hermione nyppi housujensa lahjetta.
"Se liittyy Harryynkin", Ron houkutteli ja Harry nielaisi vähän vaikeana. Hermionen kiinnostus oli kuitenkin sytytetty.
"Selvä", hän sanoi kuulostaen nälkäiseltä. "Sinä kerrot ensin."
Nyt vasta Ron näytti tajuavan, mitä oli tullut luvanneeksi. Hänen katseensa harhaili Harryyn, joka tuijotti lattiaa huultaan pureskellen.
"Mitä te kaksi olette tehneet?" Hermione kysyi kulmiaan kurtistaen ja näytti hitusen huolestuneelta. Harryn sydän hakkasi ja hän mietti, olisiko mitään mahdollisuutta vaihtaa tilanne uuteen matsiin Voldemortin kanssa. Sinä hetkenä hän ei osannut ajatella, miten Hermione suhtautuisi.
"Suudelleet", Ron lopulta sanoi äkkinäisesti ja tuntui, että ulkona ulvova tuulikin hiljeni. Hermionen silmät suurenivat eikä Harry osannut lukea niistä ainuttakaan tunnetta.
"Ai kotitonttuja sinä puolustat, mutta meissä on muka jotain vää...", Ron aloitti, ilmeisesti ymmärtäen Hermionen ilmeen kauhistuksena, mutta hiljeni, kun tyttö kiepsahti heidän kaulaansa.
"Olen niin ODOTTANUT tätä!" hän lähes huusi roikkuessaan Harryn kaulassa. "Olette sellaisia idiootteja, oikeita hidastelijoita!"
Hänen poskilleen valui kyyneleitä, kun hän nauroi ja hypähti pystyyn.
"Tyhmät! Ja istuitte siinä kuin piinapenkissä, ihan kuin minulla olisi jotain teitä kahta vastaan. Tyhmät!" hän toisti ja näytti menettäneen järkensä. Ron vilkaisi Harrya ja pyöräytti silmiään saatuaan hämmennyksensä tasatuksi. Harrya hymyilytti.
Lopulta Hermione sai rauhoituttua. Hän istui poikien eteen lattialle hiljaisena ja katseli heitä hellästi hymyillen. Ron näytti hiukan pakokauhuiselta.
"Entä sinun salaisuutesi?" Harry kysyi, ja Hermionen hymy syveni, pienen punan kohotessa hänen poskilleen.
"No... Minäkin olen löytänyt jonkun", toinen lopulta sanoi vienosti, katse maahan painettuna ja ujo hymy huulillaan.
"Oikeasti?" Ron kysyi suu auki. "Kenet?"
Hermione räpytteli silmiään vaivautuneena ja punehtui entisestään.
"Se - ei teidän vielä tarvitse tietää..."
"Tarvitsee! Se kuului salaisuuteen!" Ron pyhähti ärhäkästi. "Älä yritä...!"
"Viktor", Hermione kuiskasi. Ronin puhe tyssäsi kuin seinään.
"Krum?" hän varmisti hämmentyneenä.
"Niin."
"KRUM?"
"...niin."
"Siis Viktor Krum?"
"No kukas muukaan!" Hermione lopulta huudahti. "Äläkä näytä tuolta! Mitä pahaa Viktorissa on?"
"Ei mitään!" Ron lopulta vastasi hiukan häkeltyneenä. "Minä vaan... Mahtaisikohan hän opettaa minulle Wronskin harhautuksen?"
Harry ja Hermione vilkaisivat toisiaan ja purskahtivat nauruun.
-
HOIII! Mä olen vielä elossa ;) Eikä edes lapsia vielä tullut, että ei mitään hätää rakas. Kiitos jatkosta!!
Nyt oon loppuillan ihan awwaww ja kaikilla täällä kotona lähtee minuu järki, syytän sua 8)
Lupaathan nyt olla kiltti ja olla JATKO(A)n kanssa yhtä ihana, mutta nopeempi? *puppyeyes*
-
Kannatti näköjään sinnitellä elossa, kun näin hyvän luvun pääsi lukemaan :D
Ihan ensiksi on pakko quiottaa kohta, joka oli ehdottomasti ficin paras kohta.
Harry oli vetäissyt leipäviipaleensa väärään kurkkuun ja yski nyt keuhkojaan ulos. Syy siihen löytyi varsin läheltä - Ronin kädestä, joka seikkaili häiritsevästi hänen reidellään. Keskellä aamiaispöytää! Ja se pirulainen joi tyynen rauhallisena kahviaan!
Tuli kyllä leveä hymy kasvoille, kun tuota kohtaa luin :D
Äh, en vain tiedä mitä sanoa tästä luvusta. Kaikin puolin ihana, suloinen ja...ja...noh, vaikka mitä :D
Kuten varmaan jo tuli hyvin selväksi, pidin ja paljon. Kiitoksia päivän piristämisestä.
-
Oi oi kun tykkään... Ihana! Todellakin tämä on erivärinen nykyisin. Hermionen reaktio oli juuri täydellinen! Luulen, että Mollykaan ei sanoisi vastaan, jos pojat kertoisivat tilanteensa hänelle. Kommentti jää lyhyeksi, mutta sitäkin sydämellisemmäksi. Kiitos!
-
Jihuu! ;D
Ilmoittaudun lukijaksi. luulin jo pääseväni lukemaan viimeisenkin.
Mitään rakentavaa et saa, mutta mielestäni tämä on ihana. (luin kaikki osat peräkanaa.)
Moo... Tännekkään ei ole tullut viestiä sitten joulukuun.
Viel se viimeinen osa sieltä ettei minun tarvitse keksiä sitä itse!!! ;) :D
-
KRHM.
...
Avaruusoliot sieppasivat minut enkä valitettavasti lukuisista yrityksistäni huolimatta päässyt jatkamaan... OKEI OKEI, olen kamala vetelys ja ansaitsen kuolla mahdollisimman tuskallisella tavalla. Siis ei kenelläkään mene yli puolta vuotta jatkaa yhtä kämäistä ficciä! Viimeinen osa on vaan ollut jotenkin vaikea, olen aloittanut sen ties kuinka monta kertaa ja pyyhkinyt kaiken. Mihinkään koulukiireisiin en voi vedota, koska kyllä tässä puolen vuoden aikana olisi varmaan sen verran liiennyt aikaa, että olisin ehtinyt kirjoittamaan säälittävän lyhyen viimeisen osan.
MUTTA tänään minä kirjoitan sen! Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon. Sitten lähetän sen Artelle jos enää kehtaan ja sitten voitte surmata minut kamalimmalla keksimällänne tavalla. Olen jo yli puolet tästä viimeisestä osasta tänään kirjoittanut, odottakaas vaan, kohta se on täällä! Lout saa kyllä slaagin, on varmaan alkanut jo maistua puulta aina välillä ohimennen mainita "KSE...".
Vähän nolottaa vastata näihin kommentteihin tälleen hippasen jälkikäteen...
Merriadoc, pistä avioeropaperit vireille ja vie tuhkatkin pesästä, olen nimittäin tainnut tehdä pihtailun ennätyksen (jos vielä pari kuukautta, pääsisiköhän sillä guinnesin ennätysten kirjaan...?). Olen ollut huono vaimo ja ansaitsen rangaistukseni. Ihan sydäntä riipii tuo jälkimmäinen viestisi, mutta kohta se jatko tulee! USKOMATTOMAN NOPEASTI! Okei, kuinka pirun hyvä minun pitää siitä tehdä korvatakseni tämän kaiken jahkailun...
Dwagon, no tähän mennessä olet saanut varmaan jo lapsenlapsiakin... Toteutan pyyntösi noin suurinpiirtein, olen jatkon kanssa kaksi kertaa hitaampi ja mitä luultavammin myös puolet huonompi. Kelepaako? ::)
LordPuhdemort, tulee kauhea syyllisyys kun lukee näitä ihania kommentteja. Mutta saan varmaan jahkailun anteeksi koska kannatin sinua modeksi...? ^^'
Daniel, juu, harmaa on saatu karkoitettua. Ja minä rakastan kliseitä sekä fluffya, joten olihan se jo aikakin että tuota jälkimmäistäkin saatiin paikalle. :'D Vaaleanpunainen mömmöilmentymäsi on jo varmaan muuttunut kauhean harmaaksi hitauteni jälkeen... (Yritän vääntää vitsiä tästä hehheh, älkää tulko kirveiden kanssa ovelleni.)
eniale, väri muuttuu harmaasta uhkaavasti kohti ällövaaleanpunaista, odotapa vain viimeistä osaa (on sitä odotettu juu). Ja kiitos itsellesi kommentista!
Zeruda-hime, vähän uudempaakin kommenttia, yksi yhä elossa oleva lukija kenties...? Ja kohta tulee viimeinen osa, vaikka uskon että parempaa laatua saisit keksimällä sen itse. Kiitos joka tapauksessa kommentista, se vähän niin kuin herätti minut tämän suhteen kun yhtäkkiä huomasin tämän Godrickin notkon etusivulla.
//Valmis. ;D
-
A/N: Apuuuva! Se on valaaamis! Ensimmäinen pitkä ficcini ikinä on vihdoin valmis, voittajafiilis päällänsä ja vihdoin pääsen eroon tästä aika ajoin sisällä painavasta stressistä, että "pitäisi varmaan kirjoittaa sitä KSE:täkin joskus...". Loutkin voi keksiä uuden painostuksen aiheen. Lukijat ovat varmaan kaikonneet jo, en syyllistä teitä siitä, enkä viitsi edes mankua kommentteja, en oikeastaan ansaitse niitä kun olen niin pirun kauan jahkaillut ja panttaillut tätä. Kaikesta huolimatta olen ylpeä itsestäni, en voi uskoa todeksi sitä, että sain tämän peräti valmiiksi, yleensä kaikki kirjoitukset jäävät minulta pahasti puolitiehen.
Ja kiitos ihan hirveän paljon Artelle, joka tämänkin osan jaksoi betailla ja peräti muisti mistä oli kyse pienimuotoisesta betaustauosta huolimatta... Ja toinen valtava kiitos kaikille, jotka ovat aikaisempia osia kommentoineet ja näin piristäneet päivääni todella paljon! Vieläkin jos luen noita kommentteja, niin on pakko hymyillä. Olette ihania! <3 *painuu halailemaan puita*
***
Osa 11
Vihdoin kaikki oli hyvin.
Siltä Harrysta tuntui, kun hän illalla makasi sängyssään sisällään lämmin, raukea tunne. Hän oli onnellinen, Ron oli onnellinen, Hermione oli onnellinen... Kaikki se paha olo, jota hän oli tuntenut, vaikutti nyt täysin kaukaiselta ja tarkoituksettomalta, ja hän tunsi itsensä suorastaan typeräksi ajatellessaan, miten paljon hänellä oli kaiken aikaa ollut ja miten hän siitä huolimatta oli vaipunut synkkyyteen ja itsekkääseen kuolemanhaluun.
Sitä Harry ei kuitenkaan tiennyt, että muutaman huoneen päässä hänestä Ron makasi sängyssään hereillä, raskas paino sisällään.
Ronin päässä pyörteili kysymyksiä, kun hän tuijotti huoneensa rapistunutta kattoa ja kuunteli, miten ullakon paha henki kolisteli putkia. Hän ei tiennyt, oliko Harry todella onnellinen - tämä vaikutti siltä, mutta hän tiesi parhaan ystävänsä osaavan näytellä tehdäkseen muiden olon paremmaksi. Ronista tuntui inhottavalta ajatella, että Harry ehkä makasi silläkin hetkellä sängyssään täynnä vahvaa, sakeaa kuolemanhalua.
Ja ne kymmenen syytä, jotka Ron oli luvannut Harrylle... Ensimmäisten keksiminen oli ollut helppoa, mutta pikkuhiljaa se oli muuttunut koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Yhdeksäs syy oli tuntunut hänestä itsestäänkin kovin hataralta, vaikka Harry olikin niellyt sen mukisematta. Kymmenettä syytä hänellä ei kertakaikkiaan ollut.
Hän ei tiennyt, halusiko edes keksiä kymmenettä. Mitä jos hän esittelisi kymmenennen syynsä Harrylle, mutta tämän kuolemanhalu ei katoaisi minnekään? Kymmenen syyn keksimisen aikana he olivat olleet turvassa; Ronin ei ollut tarvinnut pelätä Harryn tappavan itsensä, ei, koska Harry piti lupauksensa. Pian ei kuitenkaan tulisi olemaan mitään lupauksia. Jos Ronin syyt olivat olleet liian huonoja, Harrya ei pian enää olisi. Tuntui niin raskaalta, kun hänen maailmansa tärkeimmän ihmisen elämä oli hänen omissa käsissään.
Sillä aikaa, kun Harry vaipui rauhalliseen uneen, Ron tuijotti kattonsa halkeamia vielä myöhään yöhön.
***
Harry kipusi alakertaan aamiaiselle heti herättyään ja tunsi olonsa kevyeksi ja virkeäksi. Hermione istui jälleen pöydän vieressä hilpeän näköisenä eikä ollut näköjään malttanut pysyä poissa kuin yön yli.
"Tällä hetkellä haluan olla täällä teidän lähellänne", hän vastasi Harryn esittämättömään kysymykseen ja käänsi Päivän Profeetan sivua.
Aamupalan jälkeen he pukeutuivat lämpimästi ja astuivat ulkona vallitsevaan pakkaseen luomaan lunta pihalta, jutellen samalla Ronista, joka nukkui yhä yläkerrassa.
"Hän on ollut kamalan stressaantunut vuoksesi, sen on nähnyt hänestä", Hermione kertoi työntäen lumikolaa. He olisivat toki voineet tehdä saman taikakeinoinkin, mutta se ei olisi ollut läheskään yhtä mukavaa. Ron olisi nauranut heidän jästitavoilleen, mutta Harry piti siitä talventunnusta, joka tuli, kun sai pitää kiinni lapion kylmästä varresta.
"Niin, mutta nyt kaikki on hyvin", Harry totesi lyhyesti ja lapioi samalla erityisen sitkeää kinosta. "Hänen yhdeksän syytään paransivat minut."
Hermione pysähtyi hetkeksi, räpäytti silmiään Harryn suuntaan ja hymyili sitten onnellisen oloisena.
"Niinkö?" hän kysyi ja nojautui lapionsa varteen.
"No... niin", Harry vastasi kulmiaan rypistäen. "Kai sinä sen nyt näet?"
Hermione kääntyi poispäin Harrysta jatkaessaan lapiointia ja meni hetki ennen kuin hän vastasi.
"Kyllähän sinä siltä vaikutat", hän totesi hitaasti ja painoi pipoa syvemmälle päähänsä lapasen peittämällä kädellään. "Minä vain... ei sinusta ikinä tiedä. Ajattelin, että ehkä esität. Teet sitä joskus, osaat tehdä sitä - esittää että kaikki on hyvin, jotta muut ihmiset olisivat tyytyväisiä. Sinua on vaikea tulkita näissä asioissa."
Harry tuijotti lumikasaa, jota oli lapioimassa. Hän oli aina luullut olevansa liiankin helposti luettavissa oleva ihminen - eihän hän ollut pärjännyt okklumeus-tunneillakaan. Toisaalta Hermione oli oikeassa. Kyllä hän nytkin halusi, että Ron olisi onnellinen, ja olisi ehkä ollut valmis esittämään elämänhaluista sen vuoksi, mutta kai hänen ystävänsä olisivat silloin huomanneet esityksen. Ainakin Hermione oli liiankin hyvä aistimaan sellaiset asiat.
"Kai te nyt uskotte, että minä olen kunnossa? Minulla on Ron ja kaikki on muutenkin paremmin", Harry loi tutkailevan katseen Hermioneen, joka pureskeli poskensa sisäpintaa.
"Nyt minä uskon kyllä, kun sanoit niin", toinen sanoi hitaasti, "mutta Ronista en tiedä. Hän vaikuttaa vieläkin hieman huolestuneelta. Teidän pitää varmaan puhua tästä."
Hermionen mielestä kaikesta piti aina puhua. Harry ja Ron eivät kumpikaan olleet kovin hyviä puhujia, vaikka Harrysta tuntuikin, että jokin puhumista estävä railo heidän välillään oli sulkeutumassa kaiken aikaa.
"Kyllä teidän nyt jo pitää puhua", hieman närkästynyt Hermione arvasi Harryn ajatukset. "Tehän olette yhdessä ja kaikkea."
"Niin", Harry mutisi ja pyöräytti lapiota käsissään. "Vaikka tuskin Ron edes on huolissaan. Kyllä hän varmaan ymmärtää."
Hermione pyöritteli silmiään, muttei sanonut enää mitään asiaan liittyen.
***
Ron istui keittiön pöydän ääressä, kun Hermione ja Harry vihdoin tulivat sisälle riisuen litimärkiä lapasiaan. Ron kohotti oitis katseensa ja suuntasi sen suoraan Harryyn, joka hymyili. Hermione vilkaisi heitä kahta salamyhkäisesti, mulkaisi silmälasipäistä merkitsevästi ja hipsi sitten vähin äänin yläkertaan.
"Me olimme luomassa lunta", Harry ilmoitti tarpeettomasti ja kiskoi päästään tummanvihreän piponsa, jonka alta mustat kiharat työntyivät kurittomasti ulos. Ron liikautti hieman toista suupieltään vastaukseksi, mutta pysytteli hiljaa. Harry potki vielä kenkänsä pois jalastaan ennen kuin istahti pöydän ääreen vastapäätä Ronia, joka tuijotti sillä hetkellä teekuppiaan.
"Minä -" Harry aloitti vaikeasti, mutta Ron ynähti ja heilautti kättään sen merkiksi, että hänen pitäisi olla hiljaa. Sitten toinen laski katseensa taas teehensä ja pureskeli alahuultaan, miettien selvästi jotain.
"Ei minusta ole tällaiseen syiden keksimiseen", Ron lopulta tuhahti ja kohotti siniset silmänsä Harryyn, joka hätkähti toisen särkynyttä katsetta. "Ne alkavat olla vain yhä hatarampia, ja tämä kymmenes... minä en keksi sitä! Ei ole enää mitään ja... Ajattelin ensin olla vain hiljaa, antaa kaiken olla, mutta en minä voi pidätellä sinua vilpillisesti, en tiedä... En tahdo että kuolet, mutta jos sinä tahdot niin..."
Harry avasi suunsa, mutta Ron pudisti päätään.
"Kaikki on minun syytäni! En voi keksiä jotain typerää kymmenettä syytä - on minun syyni, että sinä kuolet ja... Hermione olisi varmasti keksinyt ainakin kaksikymmentä syytä. Hän ei ole typerä ja heikko, minä -"
"Ron!"
"Äh, anna olla!" Ron ärähti yhtäkkisesti ja nousi ylös, melkein juosten yläkertaan.
Harryn tuoli lähes kaatui, kun hän ryntäsi toisen perään. Hän kuuli tämän oven kolahtavan yläkerrassa ja harppoi askelmat toisen huoneelle, vetäisten oven auki vain kohdatakseen Ronin tulistuneen katseen.
"Onko sinun pakko seurata? Sinä teet kaikesta vain vaikeampaa! Minun täytyy luopua sinusta ja sitten olet tuollainen!"
"Millainen?" Harry kysyi hitaasti ja Ron käännähti kannoillaan kuin ei olisi tiennyt miten purkaa kaikkea sisällään kuplivaa.
"Sinä - vaan - aiheutat - no - en minä tiedä! Kaikki on mennyt parempaan suuntaan, mutta sinä vain esität, ja minä oikeastaan rakastan sinua ja silti olen syyllinen siihen, että sinä kuolet - koska en voi keksiä jotain yhtä syytä, yhtä ainoaa syytä, sen pitäisi olla helppoa, minun pitäisi kyetä siihen, jos en kykene niin en ole arvoisesi ja -"
Tarvittiin yksi askel hiljentämään Ron, joka hätkähti Harryn lähelle painautunutta vartaloa ja tämän silmiä, jotka katsoivat suoraan ylös pidemmän pojan sinisiin silmiin.
"Minä en oikeastaan tarvitse kuin yhden syyn", Harry totesi hitaalla äänellä ja tunsi Ronin tihentyneen hengityksen poskellaan. "Minä en vain osannut heti löytää sitä."
Harry ei ehtinyt edes tulkita kaikkia tunteita, jotka vilahtivat Ronin silmissä yhden ohikiitävän hetken aikana, ennen kuin tämä painoi huulensa hänen huulilleen kuin yrittäen yhdellä suudelmalla korvata kaiken hukkaan heitetyn ajan.
Kun he lopulta irrottautuivat toisistaan, Ronin silmissä palanut tuli oli muuttunut levollisemmaksi ja tämä hymyili.
"Sinä olet siis... kunnossa?" toinen kysyi vain hitusen epävarmasti ja hiveli samalla sormillaan Harryn paidan hihaa.
"Olen", hän vastasi katse toisen silmissä. "Sinun yhdeksän syytäsi paransivat minut. Tai ehkä eivät ne syyt. Sinä paransit minut."
Ron näytti hetken niin täysin, pohjattoman onnelliselta, ettei Harrykaan voinut kuin hymyillä.
"Meillä on siis käytettävissämme koko elämä... En ole koskaan tullut edes ajatelleeksi sitä mahdollisuutta... ettet sinä kuolisikaan."
"Kyllä minä joskus kuolen."
"Et nyt. Et heti. Et... varmasti."
Harry siirsi kätensä Ronin niskaan ja tämä ymmärsi sen vihjeenä vetää Harry lähemmäs itseään.
"Ehkä me voimme kertoa kaikille", Ron totesi yhtäkkiä ja Harry nyökkäsi. Ehkä he voisivat. Sille ei ollut mikään kiire.
Heillä oli koko elämä aikaa.
-
En tiiä tuletko koskaan lukemaan tätä kommenttia, mutta laitanpa sen tänne kuitenkin haisemaan. En oo oikein koskaan aiemmin lukenut angst-ficcejä, mutta sinä varmistit, ettei ensivaikutelma ole huono.
Rakastuin ensinnäkin avaasi, Fred&George on mun sydäntä lähinnä. Nerokas on myös kahta en vaihda-sitaatti :--D Tapasi käyttää sanoja on ihanaa, kieli on uskomatonta. Otetaan esimerkiksi vaikka jouluaatto, jolloin Harry "kalasti" lasinsa yöpöydältä, ja Ginny "sukelsi" lahjakasaansa. Miljoonat muut esimerkit ja niiden ylistys ei mahtuis tähän kenttään. Nämä pienet yksityiskohdat tekivät tekstistä rikasta.
Itkin useaan otteeseen lukiessani tätä. Eikä se ollut tihrustamista vaan kyyneliä ihan oikeasti putoili ja paljon. Ronin syyt saivat minutkin miettimään, että oikeasti jokainen on kaunis, että elämässä on tärkeitä asioita, jotka usein jäävät maailman pinnallisuudessa huomaamatta. Harry/Ron-paritus toimi myös hyvin, voisin pölliä Hermionen "Tyhmät! Tyhmät!" <33
Lisään tällein loppuun todella omaperäisen "Kiitos tästä ficistä"- lauseen.
Kiitos tästä ficistä.
<3
-
Mulla oli aluksi joku epäilys tän parituksen suhteen, koska en vain osaa kuvitella Harrya ja Ronia... Siis Harry ja Ron. No, sittenpä ajattelin kuitenkin lukaista tämän. Lopputulos olikin aika hyvä, tosi hienoa tekstiä, eikä mitään "5 sec ja olet tuossa sängyllä alasti".
Mahtavia sanavalintoja ja realistista kuvailuja, tunteista kirjoittaminen ei ollut tönkköä eikä eikä tarinassa edetty turhan nopeasti. En voi sanoa kuin että sulle on suotu hyvät kirjoittajanlahjat ;oo
Mutta aww, ihana... ♥ Kiinnostaisko sua joskus kirjottaa Harry/Draco ficci, ois nimittäin innokas lukija täällä... ;;D
-
IIK! Kävin läpi ficcejäni, eksyin tänne ja sain lähes sydänkohtauksen huomatessani saaneeni kommentteja! Pakko ihan vastailla kun olen niin onnellinen.
Merriadoc, voi ihanaa, ettet ollut hyljännyt minua, Harrya ja Ronia hitaan jatkamiseni jälkeenkään. Ja siitä mahtavan mukavasta kirjoituksesta mitä toivoit; tällä hetkellä kirjoittelen ahkerasti yhtä Harry/Ronia. Mahtavan mukavasta en tiedä, mutta on se kyllä vähemmän harmaa ainakin kuin tämä hehhehheh olenpa hauska. Mutta kiitos siis hirmusti kommentista!
Lucy, minäkään en pahemmin pidä angst-ficeistä, siksi tämä onkin lähinnä tällaista kevyttä angstia luullakseni. Ja voi kiitos, kiitos kaikesta kommentissasi - en osaa oikein sanoa mitään muuta, mutta loistan kuin Naantalin aurinko luettuani sen. Kiitos. Kiitos kiitos KIITOS. Niin ja kiitos avakehuista myös, minäkin rakastan avaani (josta kiitos kuuluu huksille) melkein yhtä paljon kuin siinä esintyviä henkilöitä.
Camille, kiitos hirveästi sullekin, suupieleni ratkesivat jo tämän kommentin kohdalla kun yritin hymyillä leveämmin~ Mulla on paljon Harry/Draco juonisuunnitelmia, mutta jotenkin on jäänyt tuo paritus taka-alalle nyt, kun olen alkanut ärsyyntyä ficci-Dracon OoC:mäisyyteen. Kaksi H/D:tä oon kirjoittanutkin, mutta ne on huumoria, ikivanhoja ja - myönnettäköön - aika karseita. :D
-
Kiitos! Tämä oli niin ihana! Olen jo yhtä rakastunut Harry/Ron paritukseen kuin H/D:henkin :D Vielä kerran kiitos!
P.S. Tämä oli sadas kommenttini ! :''D
-
Siis varmaan todella hämärää kun laitan kommenttia näin paljon koko ficin ilmestymisen jälkeen, :o mutta löysin tieni sivustolle vasta pari päivää sitten ja kun näin tämän jäin välittömästi koukkuun ja luin koko jutun kahdella istumalla, kun välissä oli pakko nukkua! ;D
Niin siis halusin vaan sanoa, että tää on tosi upea (sitähän ei tuolla olekaan jo muutamaan kertaan kerrottu) ja että teen ihan kuolemaa kun se loppu! :'( Kirjoitat aivan ihana eläväistä, sujuvaa ja uskottavaa tekstiä, jota jaksaa lukea ja ihailee miten voi olla näin upea! Ron ja Harry eivät ole ennen ekaksi mielessäni yhdistyneet pariksi, mutta nehän on loistava pari. :D
Niin ja siis dialogi näissä oli fantastista!!! Aah, oon ihan lumoutunut, miten aidon tuntuista se oli! En tiedä tuutko ikinä lukemaan tätä kommenttia, mutta kiitän miljoona kertaa tästä ficistä, koska se sai minut koukkuun fanfictioon!!
Kiitoskiitoskiitos!!!
-
Voiii(alotan nykyään kaikki viestit noin :D)
Tää oli tosi sulooonen :)
Luin tän(myös tän niinkuin monen muunkin) kun en ollu viä rekisteröityny tänne ja sit kun tein käyttäjän niin en enää löytäny tätä :(
Nyt tää tuli vastaan jo oli ihan pakko lukea uudestaan ja tulla kommentoimaan :)
Noi syyt oli ihania, varsinkin toi järvi♥ Ne on hyviä syitä itselleenkin elämiseen :)
Kiitos tästä :-*
~Missy~
-
Mie oon lukenu tän ainakin kolme kertaa aikasemmin ja tälläkin kerralla tää oli vaan niin hyvä. Koskaan en oo saanu väkerrettyä kommenttia lukemisen jälkeen, mutta se erhe on hyvä korjata nytten. Nimi taisi sillon ensimmäiseksi kiinnostaa kun tän aukasin ja sitten tuo paritus! Ron/Harry♥
Angst!Harry on aina ihanaa luettavaa ja tuo Ronin aikuismaisempi käytös oli ylisööttiä :3 Hyvät syyt olit keksiny ja ROn toine omalla ihanalla tavallaan esille. Voisin jopa väittää, että hahmoista löytyy paljon IC'mäisyyttä :) Rakastuin siihen järvi-kohtaukseen. Se oli niin syvällisesti kuvattu!♥
Pidin siis todella paljon! Kiitän ja kumarran todella upeasta lukukokemuksesta :-*
~Ruskapoika
-
Voi ei, vähän tuli hyvä mieli huomata, että tähän oli tullut kommentteja! ^^ Kiitos kaikille!
Aquatulio, kiva jos tykkäsit! Mäkin tykkäsin joskus H/D:stä enemmän kuin Harry/Ronista, mutta jälkimmäinen onneksi kipusi ohitse~ Kiva jos sain sutkin innostumaan parituksesta enemmän.
Päärynä, varmaan todella hämärää kun vastaan kommentteihin näin paljon niiden ilmestymisen jälkeen. ;D Leijun tämän kommentin jälkeen pilvissa, kiitos tosi paljon! Ja ihanaa jos pidit dialogista, oon aina tykännyt kirjoittaa sitä, mutta välillä tuntuu, että sitä on ficeissäni liikaakin.
MissWeasley, kiitos kiitos. ^^ Hyvä jos tykkäsit syistä, mäkin jollain tavalla pidin niistä (omille teksteille kohdistuvasta perfektionismista huolimatta :'D), mutta epäilin vähän, onko ne muiden mielestä turhan mitäänsanomattomia.
Ruskapoika, on aina ihana kuulla, että joku on lukenut mun ficin monta kertaa. ^^ Kiitos että kirjoitit kommenttiakin! Kiva jos tykkäsit järvikohtauksesta ja pidit hahmoja IC:mäisinä, se on mulla aina tavoitteena, mutta välillä tunnun lipsuvan siitä (varsinkin huumorificeissäni :D).
-
I-H-A-N-A!!!!!!! Tää oli aivan mahtavasti kirjotettu. Paris kohtaa kävin itkemäänkin. :'(
-
Ficin nimi herätteli katselemaan, mutta paritus melkein sai lopettamaan lukemisen, en voi yhdistää Ronia ja Harrya yhteen. ONNEKSI MENIN JA LUIN!
Sinulla on ihana tapa kirjoittaa, ja sait parituksen kuulostamaan ennakkoluuloisenkin päässä hyvältä ja suloiselta. Kiitos paljon ficistä (: !