Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Vyra - 22.11.2011 18:23:18
-
Nimi: Kaunotar ja hirviö
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia / Kaunotar ja hirviö
Genre: Draama, romantiikka, seikkailu, AU, Crossover
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: SuFin + havaittavissa kaikenlaista / sekalainen joukko, pääosissa Pohjoismaat & Preussi.
Disclaimer: En omista sitten yhtään mitään.
Huom! Kaikista käytetään ihmisnimiä. Ne, joilla ei ole virallista: Norja = Lukas, Tanska = Mathias, Islanti = Eirikur, Hollanti = Tim van de Holland, Belgia = Emma van de Holland, Luxembourg = Lux, Ukraina = Katyusha, Valko-Venäjä = Natalia, Romania = Vlad (*lista kasvaa sitten kun hahmoja ilmaantuu*)
A/N: Eka crossoverini ikinä! *yay* Eli Hetaliaa ja Kaunotar & hirviö. Lähinnä Disneyn versio, mutta joissakin kohdissa poikkesin enemmän alkuperäisen sadun mukana. Ja muutenkin lisäilin omiani sinne tänne...
Ja tämä kaikki lähti siitä ajatuksesta, miten mahtavan upeasti Castonin rooli sopisi Preussille xD Sitten muillekin alkoi löytyä rooleja ja voilá~
SuFin on ilmeisesti aika suosittu tällaisissa crossareissa, mutta yritän parhaani mukaan tehdä ihan omanlaisen ^^ Jospa sitten aloitetaan jo, saatte veikkailla keitä tulee vielä mukaan~
Osa 1: Kaunotar
”Huomenta!” nuori suomalainen huudahti ja heilautti kättään ylittäessään pienen sillan, jota pitkin hän pääsi joka aamu kätevästi kulkemaan kotoaan kylälle. Ihmiset vastasivat hänen tervehdykseensä iloisesti, vaikka jotkut loivatkin häneen myös kummastuneita sekä varovia katseita. Niihin Tino oli kuitenkin jo tottunut.
Sillä ulkoapäin hän oli aivan normaali nuorukainen vaaleineen hiuksineen ja mustikansinisineen silmineen, mutta sisältä hän oli jotain muuta. Hän saattoi ehkä hymyillä aurinkoisesti sanoessaan huomenta joka ikinen aamu ja hän saattoi olla aina se, joka jaksoi olla ystävällinen ja hän saattoi tuntea empatiaa mistä vain. Toisin sanoen, hän oli kuin enkeli ihmisen ruumiissa. Ainakin hän oli ollut ennen kuin kyläläiset olivat viimein huomanneet, mistä puusta Tino oli veistetty.
Hänellä oli yhteensä kolme veljeä, vaikka kylän juoruissa kuiskittiinkin, etteivät he kaikki voineet olla oikeasti veljeksiä. Kolme muuta ehkä, mutta Tino oli aivan liian erilainen. Kaikkein vanhin heistä ja pienen perheen vastuunkantaja, Mathias, oli pitkä mies ja taitava soturi. Oikeastaan hän oli yksi parhaista ja hurmaavan luonteensa sekä taitojensa vuoksi hän sai suosiota aina, minne tahansa menikin.
Toiseksi vanhin, Lukas, oli kaikkein salaperäisin eikä kukaan tiennyt hänestä juurikaan muuta kuin hän ei näyttänyt pitävän muista ihmisistä. Hän oli tiettävästi myös ainut, joka sai Mathiaksen aisoihin jos asiat menivät liian pitkälle. Ja aisoihin laittaminen tarkoitti tässä tapauksessa samaa kuin jokin painava suoraan kalloon. Kukaan ei ollut varma, tiesikö Mathias siltikään kuka hänet aina tainnutti.
Tino oli toiseksi nuorin, mutta perheen kuopus oli hopeahiuksinen poika, joka ulkonäön perusteella aikoi tulla isona Lukaksen kaksoisolennoksi. Hänkin oli hiljainen eikä välittänyt seurasta, vaikka yleensä ihmiset näkivät hänen liikkuvan oudon mustan linnun kanssa. Tuntui, että kaikilla siinä perheessä oli salaisuuksia ja takanaan jotain mistä kukaan ei puhunut ääneen ja sekin oli poikkeus Tinon kohdalla. Suomalainen oli yksinkertaisesti liian suloinen! Hän oli puhelias, auttavainen, kaikkea.
Tämä kuva hänestä oli särkynyt viisi vuotta sitten, kun ankara talvi oli ajanut sekä ihmiset että eläimet äärimäisiin tilanteisiin. Pieni ja viaton maskotti Tino oli silloin ottanut kiväärin seinältä ja näyttänyt, että Mathias ei ollut perheen ainoa taitava tappelussa. Talven jälkeen tämä Tinon puoli oli hävinnyt sulavien lumien mukana ja se suloinen oli tullut takaisin, mutta kaikki tiesivät että se toinen oli olemassa eikä kukaan katsonut häntä enää samalla tavalla.
Hän hymyili, mutta viisi vuotta sitten hän oli kironnut ja sylkäissyt verta suustaan ladatessaan asettaan.
Hänen silmänsä olivat lämpimät, mutta viisi vuotta sitten sama katse oli ollut kylmä kuin Pohjolan talvi ja vailla tunteita kun hän oli asettunut puolustamaan kotiaan.
Toki kaikki olivat kiitollisia. Ilman Tinoa ja muita he eivät olisi selvinneet, mutta kuitenkin. He eivät voineet olla ajattelematta sitä toista Tinoa ja sitä kuinka nopeasti ja helposti muutos oli tapahtunut.
”Hei taas”, Tino tervehti jo ennen kuin oli astunut sisälle pieneen liikkeeseen, joka pursusi kirjoja. Niitä oli kaikkialla, sillä pelkät täyteen ahdetut hyllyt eivät niitä enää pidätelleet. Suuresta määrästä huolimatta joku oli kuitenkin nähnyt paljon vaivaa asetellakseen joka ikisen opuksen täsmällisesti siisteihin pinoihin eikä missään näkynyt pölyhiukkastakaan.
”Hyvää huomenta, nuori herra”, kohtelias ääni toivotti ja pian itse liikkeen omistaja ilmestyi esille kirjapinon takaa. Hän siirsi nipun nuottipapereita sylistään pöydälle ja asetteli lasinsa paremmin nenälleen ennen kuin kääntyi katsomaan liikkeeseen saapunutta suomalaista.
”Aivan, Roderich, tänään on oikein hyvä päivä”, Tino vastasi ja kaivoi kirjan esille koristaan, ”tulin palauttamaan tämän. Se oli oikein hyvä! Vaikka olisin toivonut sen olevan pidempi…”
”Kuten joka kerta”, Roderich vastasi otettuaan kirjan vastaan ja silmäiltyään pikaisesti, että se oli aivan ehjä vaikka hän tiesi hyvin suomalaisen pitävän tarkkaa huolta lainakirjoistaan, ”tahdotko jotain muuta tilalle?” Tinon hymy leveni asteella.
”Mielelläni”, hän vastasi ja lähes juoksi hyllyjen luo antaen sormensa kulkea pitkin tuttuja kohokirjaimia, jotka kertoivat kirjojen nimet, ”onko tullut mitään uutta?” Roderich pudisti päätään ja selaili hajamielisesti nuottejaan samalla kun Tino etsi kirjaansa.
”Ei sitten eilisen”, hän totesi ääneen, kun innostunut suomalainen nappasi yhden kirjoista käsiinsä ja katsoi sitä kun rakasta aarrettaan.
”Otan tämän. Käykö se?” Tino kysyi ja näytti kirjaa niin että Roderich näkisi teoksen nimen selvästi.
”Totta kai”, mies vastasi, ”olet lukenut sen jo monta kertaa. Etkö ole jo kyllästynyt?”
”En tietenkään”, suomalainen vastasi suoraan, ”rakastan sitä. Se on täydellinen tarina, prinsessoja ja ritareita, taisteluita ja suuria tehtäviä… Toivoisin, että voisin itsekin joskus olla sankari ja pelastaa jonkun.” Roderich nyökkäili, vaikka hän näyttikin miettivän jotain muuta.
”Sinähän olet sankari. Viisi vuotta sitten, kun…”, hän aloitti, mutta Tino keskeytti hänet alakuloisella hymyllä.
”Se oli erilaista”, hän totesi hiukan surullisesti, ”tein vain, mikä oli pakko eikä siinä ollut mitään sankarillista.” Roderich oli väittämässä vastaan, mutta pelkkä vilkaisu suomalaisen kasvoihin sai hänet muuttamaan sanojaan viime hetkellä.
”Kuules”, hän sanoi, ”saat pitää sen kirjan. Se on selvästikin tärkeä sinulle.” Tinon ilme kirkastui ja hän soi miehelle yhden suloisimmista hymyistään.
”Todellako?” hän henkäisi uskomatta kuulemiaan sanoja, ”mutta… Se on varmasti kallis ja…”
”Ei suinkaan. Vanha se jo on”, Roderich totesi, ”ja minulla on ehkä toinen painos täällä jossain. Mutta, jos suot anteeksi, lähden takahuoneeseen sovittamaan tätä uutta sävellystä, joka on jo viime hipaisua valmis.” Hän naputti nuottipapereitaan ja Tino nyökkäsi. Pikaisen hyvästin jälkeen suomalainen astui taas ulkoilmaan ja antoi aamun auringon koskettaa kasvojaan. Talvi oli jo tulossa ja sen saattoi haistaa ilman kirpeydestä, vaikka lunta ei vielä näkynytkään. Tino hengitti syvään ihan vain nauttien kylmyyden mausta.
”Ai niin…”, hän mutisi hetken päästä ääneen itsekseen, ”lupasin ostaa Mathiakselle matkaeväitä…” Niineen hyvineen hän kääntyi hiukan ja koukkasi kohti toria, josta hän voisi hyvällä tuurilla saada parilla kolikolla kimpaleen leipää, muutaman siivun kuivalihaa ja ehkä jopa juustoa vanhimman veljensä matkaa varten. Sillä Mathiaksen tehtävä oli pitää heidät kaikki neljä kunnossa ja mies otti sen tehtävän tosiaan vakavasti. Muutamia kertoja vuodessa hän matkusti lähikyliin ja kaupunkeihin tarjoamaan palveluksiaan ja hän palasi palkkionsa mukanaan. Jos ei palannut, Lukas ei päästäisi häntä sisälle enää. Parin kerran jälkeen Mathias oli oppinut, ettei kaiken rahan juominen ollut kovin hyvä idea.
Talvi oli tulossa, joten Mathias tekisi enää vain yhden retken ennen lumien tuloa. Se taas tarkoitti, että heidän täytyisi varautua talveen ja siihen ettei heillä olisi ylimääräisiä tuloja kunnes Mathias pääsisi taas matkaamaan kevään tultua. Ei sillä, että se olisi ongelma. Heillä oli lihaa ja marjoja varastossa enemmän kuin tarpeeksi ja kaivo antoi vettä myös roudan aikaan. Mutta he tarvitsivat joitain yrttejä ja muita asioita, joita Lukas nimitti tärkeiksi.
Tino sai valikoitua matkalle sopivat eväät helposti ja hänen pieni korinsa täyttyi nopeasti, joten hän lähti kävelemään takaisin kotia kohti kantaen uutta kirjaansa käsissään. Hän ei malttanut olla silmäilemättä teoksen sivuja ja siksi hän ei huomannut kalpeaa soturia ennen kuin tämä tempaisi kirjan hänen käsistään.
”Tino”, mies tervehti virnistäen, ”mikäs sinut tänne toi?” Tino kurtisti hiukan kulmiaan.
”Minä asun täällä”, hän vastasi lopulta, ”ja huomenta vain sinullekin, Gilbert. Saisinko kirjani takaisin?”
”Tämä on siis sinun”, Gilbert sanoi ja roikotti kirjaa sormissaan, ”ei näytä kovin hyödylliseltä. Eihän tässä ole edes kuvia! Eikö kunnon miekka tai kivääri olisi paljon mukavampi esine kanniskella ympäriinsä?” Tino tuhahti ja nappasi nopeasti kirjansa takaisin ennen kuin Gilbert keksisi tehdä sille jotain.
”Kaikki eivät tarvitse kuvia ymmärtääkseen tarinan”, hän totesi olkiaan kohauttaen, ”ja olen jo sanonut miljoona kertaa. En pidä aseista.” Gilbert virnisti vieläkin ja näytti ohittaneen suomalainen piilosarkasmin täysin.
”Mutta sinusta tulisi loistava soturi. Ehkä jopa parempi kuin veljestäsi”, mies sanoi ja näytti jostain syystä erittäin tyytyväiseltä itseensä, ”antaisit minun kouluttaa sinua ja koko maailma olisi sinun alapuolellasi. Minua lukuun ottamatta tietenkin, koska kukaan ei voi olla parempi kuin minä, mutta kuitenkin.” Tino ei välttänyt enää kuunnella. Hän puristi kirjansa rintaansa vasten ja väisti Gilbertin jatkaakseen matkaa kotiinsa. Mies ei yrittänyt seurata häntä, muttei myöskään malttanut pysyä hiljaa.
”Viisi vuotta sitten aseet eivät näyttäneet olevan ongelma!” Gilbert huusi hänen peräänsä, mutta Tino ei kääntynyt. Hän vain painoi hartiansa kumaraan ja nopeutti askeliaan.
”Hm, sinnikäs tapaus”, Gilbert totesi katsoessaan suomalaisen nopeasti loittonevaa hahmoa, ”ja Mathias on hänen puolellaan, pahus, hänestä tulisi niin hyvä. Hei, Antonio, mennäänkö ottamaan yhdet?” Antonio, ruskeahiuksinen ja yleensä lempeänoloinen mies, joka oli pysytellyt sivummalla, nyökkäsi.
”Minulle käy”, hän totesi ja hymyili toverilleen.
”Hieno juttu. Sinä saat tarjota”, Gilbert totesi ja nyt Antonio mutristi otsaansa hieman miettiessään.
”Mutta sinä lupasit tarjota viime kerralla”, hän sanoi ja Gilbert nyökkäsi vailla mitään epäillystä.
”Niin”, hän myönsi, ”tarjoan ensi kerralla. Niin minä sanoin.” Antonio mietti taas hetken, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui.
”Aah, tarkoitit ensi kertaa”, hän totesi ja Gilbert nyökkäsi.
”Aivan, Antonio”, hän sanoi.
>>>>><><>><<><><<<<<
”Selvä. Eli… Miekka, mukana. Rahat, mukana. Hevonen, mukana. Eväät, mukana…”, Mathias luetteli viime hetken tarkistustaan, kun he kaikki neljä seisoivat pihalla aikaisin seuraavana aamuna, ”kartta, mukana. Jokin outo kivenmurikka, mukana. Sipuli, mukana. Jäähyväissuukko lempiveljeltäni… hei!”
”Typerys…”, Lukas mutisi, mutta suikkasi kuitenkin tottelevaisesti nopean suukon veljensä poskelle, ”oletko jo valmis vai jäädymmekö kaikki täällä odotellessa?” Mathias virnisti ja sitoi miekkansa sekä laukkunsa ratsunsa satulan taakse nopeasti ja kokemuksen varmuudella.
”Melkein”, hän vastasi, ”ette ole vielä kertoneet, mitä tahdotte tuliaisiksi. Tiedätte, että olen sitten kauan poissa ja tulen vasta kun ensilumet ovat pysyvästi maassa.”
”Tietenkin tiedämme. Emme ole typeriä…”, Eirikur mutisi hiljaa, mutta hänen äänensä jäi Lukaksen äänen alle.
”Kunhan muistat, että tarvitsen hiukan vuorikristallia. Se menee tuliaisista,” hän sanoi ja Mathias nyökkäsi.
”Eli jalokiviä Lukakselle. Mitä sinä tahdot, Eirikur?” hän kysyi ja oli välittämättä siitä, kun Lukas valisti häntä siitä, ettei vuorikristalli ollut jalokivi ja että hän todella tarvitsi sitä magiaansa varten.
”Makeisia”, hopeahiuksinen poika vastasi olkiaan kohauttaen, ”pidän eniten mustista.”
”Selvä”, Mathias vastasi hyväntuulisesti ja kääntyi viimeisen veljensä puoleen, ”entä Tino?” Suomalainen hymyili hämillään miettiessään. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään mitä hän haluaisi ja mitä Mathias voisi hänelle tuoda, mutta mies tulisi surulliseksi jos hän ei sanoisi jotain. Lopulta hän päätyi johonkin, mikä olisi helppo toteuttaa ja mikä tuli ensimmäiseksi hänen mieleensä.
”Kukka”, hän vastasi, ”tuo minulle jokin kukka, jonka voin sitten kuivattaa ja laittaa ikkunalle roikkumaan.” Mathias nyökkäsi taas ja ponnisti sitten ratsunsa selkään.
”Tuon sinulle kaikkein kauneimman kukan”, hän lupasi ja heilautti kättään, ”nähdään taas muutaman kuun päästä! Pitäkää huolta itsestänne.” Niineen hyvineen hän kääntyi ja karautti poispäin selvästi innostuneena päästessään taas tien päälle. Tino katsoi hänen peräänsä ja pienen, hyvin pienen, hetken hän toivoi voivansa tehdä noin itsekin. Vain nousta ratsaille ja jättää kaikki. Seikkailla ja nähdä maailman ihmeitä. Mutta seikkaillakseen hänen pitäisi taas tarttua aseeseen ja sitä hän ei tahtonut.
”Idiootti…”, Lukas mumisi saaden Tinon kertaheitolla hereille mietteistään, ”miksi hän pakkasi kivenmurikan mukaan?”
”Minä ihmettelin sitä sipulia…”, Eirikur vastasi totisena, ”onhan hän varmasti kunnossa?”
”Tietenkin”, Lukas vastasi nopeasti ennen kuin kääntyi mennäkseen sisälle aamun koleudesta, ”hänen on paras olla tai minä tapan hänet.”
A/N: Toisen luvun saatte kunhan mie saan eka kommentin (kyllä, olen ilkeä.... muahahahaa~) Seuraavassa osassa juoni alkaa hahmottua ja Tim van de Holland liittyy mukaan sekoittamaan asioita ^^ Toivottavasti piditte~
-
Jei, laitoit tämän tänne!
Tämä oli oikein hyvä alku! Jotenkin yllätyin, kun loppu tulikin niin nopeasti vastaan. (olin jo ehtinyt tottua Köpin pituisiin lukuihin.. :D)
Tämä elokuva tosiaan sopii hyvin SuFinille. Tino on kuin luotu Bellen osaan, mitä tulee aurinkoiseen luonteeseen ja vaatimattomuuteen jne. Se mikä tekee tästä erikoisen on Tinon asiantuntevuus aseiden kanssa, ja olen iloinen että yhdistit sen tähän tarinaan (puhumattakaan tuosta Tinon pelottavasta toisesta puolesta...).
Gilbert on kuin tehty Gastonin rooliin, ja se että Gilbert haluaa tässä Tinosta ennemmin soturin koulutettavakseen kuin morsiamen itselleen on kieltämättä järkevä ratkaisu.
Ja hee, löysimpäs Espanjan sieltä! Hänen ja Gilbertin keskustelu oli kyllä aivan paras xD Antonio-parka on niin ihanan hassu ♥
Pakko muuten mainita vielä tämä...
Tino hengitti syvään ihan vain nauttien kylmyyden mausta.
Kylmyyden mausta... ai että miten kaunis lause <3
Jatkoa kiitos? ♥
-
Yksi sana: LOISTAVA.
Huurr~ Tällaista olen odottanutkin. Disney crossover... ja parituksena vieläpä SuFin. Herkkua. < 3
Kaunotar ja hirviö sitä paitsi kuulostaa hyvältä juuri kyseiselle paritukselle.
Nam nam. Berwald hirviö. Tuskin maltan odottaa jatkoa~
Ja ah, suloisella Tinolla on myös ns. synkempi puoli joka hallitsee aseet. Mainiota. Ellei jopa erinomaista. XD
Suomalaista sisuahan ei pidä unohtaa.
No niin... nyt oonkin aivan disney -fiiliksellä. Pitäisi katsoa bambi -leffa tai jotain... ^^"
wohou..? Mathiaksella sipuli ja kivi mukana?! Tietääkö tämä Berwald -hirviön metsästystä?? >8D
-
Muuttis: Jei, kiitos~ Nämä luvut ovat tosiaan lyhyempiä, mut toivon mukaan ne ilmestyvät tiheämmin :'D Ja mulle ei toi Tinon naittaminen Preussille sitten iskenyt niin muokataan vähän~
AnanasRypäle: Aww, kiitos :3 Mullakin on ollut joku Disney innostus nyt päällä...
Ja sitten toinen osa! Mähän sanoin, että uusi tulee kunhan mä saan kommentin :'D Kerrankin pidän sanani...
Nimet: Tanska = Mathias, Tim = Hollanti, Lux = Luxembourg (tunsin itseni niiiin luovaksi, kun keksin hänelle nimen *sarkasmia*)
Osa 2: Soturi
Mathiaksen tie oli pitkä. Hän vietti ratsailla tunteja kunnes ne tunnit vaihtuivat päiviksi ja päivät alkoivat kääntyä viikoiksi. Lähes joka ikinen hetki hän mietti perhettään, mutta hän myös tiesi tekevänsä oikein ja että he pärjäisivät hyvin keskenäänkin. Hieman ylpeyttä tuntien Mathias saattoi sanoa, että hän oli sentään kouluttanut heidät kaikki kolme omin käsin.
Kauppiaat ja rikkaat ihmiset, jotka tahtoivat matkustaa kaupungista toiseen, olivat enemmän kuin halukkaita palkkaamaan vahvan pohjolanmiehen, joka oli vuosi vuodelta kerännyt vain enemmän ja enemmän mainetta miekallaan. Talvi oli tulossa ja oli aika tehdä viimeiset matkat, mikä myös tarkoitti sitä että maantierosvoilla oli viimeiset mahdollisuudet hankkia elantoa, joten matkaajat tarvitsivat sotureita suojakseen. Varsinkin rikkaat sellaiset ja Mathias oli paras. Ihmiset lähes tappelivat hänestä.
”Älä, Tim, olet epäreilu”, Mathias valitti kääntyessään katsomaan miestä, jolle hän tällä kertaa työskenteli. Tim van de Holland oli kauppias ja erikoinen sellainen. Sanottiin, että hän pystyisi myymään ihan mitä tahansa kunhan hinnasta sovittiin. Tarinoissa hän oli myynyt palan kuuta lemmenkipeälle prinssille, joka tahtoi hurmata prinsessansa, ja pientä maksua vastaan hän oli löytänyt kehrättyä kultaa jollekin ahneelle kuninkaalle. Hän tarjosi ikuista nuoruutta ja loputtomia haaveita eikä maailmassa ollut mitään, mitä hän ei tietäisi sillä esineiden lisäksi Tim myi myös tietoja. Hänen hintansa olivat vain yleensä liian korkeat.
Mathias oli työskennellyt tämän miehen kanssa kauemmin kuin jaksoi muistaa ja he olivat jo enemmän kavereita kuin työtovereita. Toisin kuin useimmat kauppiaat, jotka pysyttelivät aina itse kaupungeissa ja vain lähettivät vartioidut kuormansa matkaan, Tim matkusti aina mukana. Hän palkkasi aina vain yhden kuormanajajan sekä Mathiaksen ja ratsasti itse joukossa miekka vyöllään. Muut ehkä pitivät tätä outona, mutta Mathias oli nähnyt kuinka Tim taisteli. Heidät jätettiin yleensä rauhaan jo silkan maineen vuoksi.
”Olen vain realisti”, Tim vastasi totisena, ”pystyn välittämään parasta vuorikristallia. Niin kirkasta, että auringon säteet taittuvat siitä. Karkit eivät ole ongelma myöskään. Tiedän paikan, josta saa sellaista joka vie kielen mennessään. Mutta kukkia? Nyt on talvi, voin ehkä löytää sinulle jonkin rikkaruohon, mutten enempää.” Mathias mutristi huuliaan pettyneenä, muttei voinut väittää vastaan tietäessään että mies oli oikeassa. Hän oli kuitenkin toivonut, että Tim pystyisi auttamaan häntä.
”Lupasin tuoda kukan Tinolle”, Mathias totesi pettyneellä äänellä, ”hän ei pyytänyt mitään muuta.” Tim nyökkäsi ja näytti miettivän jotain.
”Entä kelpaisiko jokin muu? Jokin, joka olisi koristeltu kukka kuvioinnilla”, hän ehdotti, ”minulla on hienoja pöytäliinoja ja tauluja.” Mathias pudisti päätään ja hänen ratsunsa asteli tasaiseen tahtiin eteenpäin pysytellen kuitenkin hieman kuormavaunujen jäljessä.
”En usko”, hän vastasi, ”hän ei pidä ompelemisesta ja minne meidän talossa edes saisi taulun. Hän lukee paljon, mutta…”
”Entä kirja kukista?” Tim ehdotti, mutta sai taas kielteisen vastauksen.
”Ei, Tino lukee vain seikkailuja”, hän vastasi ja hymähti sitten, ”hän tahtoisi olla sankari.” Tim nyökkäsi ja keräsi mielestään kaikki tiedot, jotka hänellä oli Mathiaksen toisiksi nuorimmasta pikkuveljestä. Niitä hänellä oli yllättävän paljon ottaen huomioon etteivät he kaksi olleet koskaan tavanneetkaan.
”Eikö hän ollut se, joka pelasti kylänsä viisi vuotta sitten?” Tim varmisti ja Mathias nyökkäsi ylpeästi.
”Yli puolet kyläläisistä on henkensä velkaa hänelle”, mies totesi arvaten mihin hänen ystävänsä tähtäsi, ”mutta hän ei pidä sitä sankarillisena. Hän ei edes suostu koskemaan aseisiin enää ja minusta se on hyvä. Hän päättää itse, mitä hän tahtoo tehdä.” Tim nyökkäsi ja hänen silmiinsä nousi se tietty ilme. Se ilme, joka hänellä oli yleensä kun hän löysi jotain tai kuuli asioita, joista olisi vielä paljon hyötyä.
”Laskekaa aseenne ja nostakaa kätenne! Tämä on ryöstö!” joku huusi, mutta kumpikaan sotureista ei piitannut siitä sen enempää tai kääntänyt katsettaan.
”Hän siis tahtoo olla sankari, mutta ilman väkivaltaa… Lempeä…”, Tim puoliksi puhui ja puoliksi mutisi vain itselleen, ”ehkä siis…” Hän näytti harkitsevan jotain kahden valinnan välillä, mutta Mathias ei tätä huomannut miettiessään veljiään.
”Sitä hän juuri on”, mies vastasi, ”hän on kaikkein lempein ja suloisin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Mutta pahuksen itsepäinen myös!”
”Tämä on oikeasti ryöstö!” joku yritti taas herätellä reaktioita, mutta jäi jälleen ilman.
”Itsepäinen?” Tim kysyi aivan kuin se yksi sana ratkaisisi kaiken.
”Kyllä”, Mathias vastasi varmuudella, ”jos hän päättää jotain, hän tekee sen. Luoja olkoon armelias sille kurjalle, joka tulee silloin hänen tielleen!”
”Hän se siis on”, Tim vastasi saaden valintansa tehtyä, ”Mathias, minä tiedän…”
”Hei kaverit”, kuormanajajana toimiva nuorukainen, jonka nimi oli Lux ja joka oli ilmeisesti jotain sukua Timille, kutsui lähes kyllästyneellä äänellä, ”meitä yritetään ryöstää juuri.” Tim ja Mathias käänsivät kumpikin katseensa juuri sopivasti, kun yksinäinen ryöstäjä päätti kerätä viimeiset ammattiylpeytensä rippeet kasaan.
”Niin!” hän huusi tarpeettoman kovaan, ”tämä on ryöstö! Luovuttakaa aarteenne!” Soturit tuijottivat hetken miestä, joka näytti täyttävän kaikki maantierosvon tuntomerkit kasvoja peittävää huivia myöten. Sitten he vilkaisivat toisiaan.
”Joku uusi”, Mathias totesi olkiaan kohauttaen.
”Aivan”, Tim vastasi ja ratsasti sitten lähemmäs miestä. Lux oli pysäyttänyt kuormahevoset ja hän päätti käyttää lyhyen tauon hyväkseen ja kirjata hiukan tavaraluetteloita. Kuka tiesi, milloin hänellä olisi taas aikaa näin perusteellisen työhön. Mathiaksen heilauttaessa hänelle kättään merkiksi, hän napautti hevosen kupeita ohjilla ja kirjoitti vielä viimeiset sanat listalle. Oikeastaan hän voisi opetella kirjoittamaan samalla kuin ajoi. Aikaa säästyisi suunnattomasti.
Paljon myöhemmin, kun he olivat saavuttaneet matkan välipysäkin ja illastaneet majatalon ruokasalissa, Mathias muisti kysyä, mitä Tim oli ollut sanomassa hänelle aikaisemmin. Kauppias pysyi hetken hiljaa ja puhalsi savujuovan huultensa välistä ennen kuin vastasi.
”Mathias, minä tiedän, mistä sinä löydät kukan veljellesi”, hän aloitti, ”se on ruusu. Hyvin kaunis sellainen… ja erikoinen.” Mathiaksen ilme vaihtui normaalista hyväntuulisesta innostuneeksi.
”Missä sellainen ruusu on?” hän kysyi heti.
”Se on piilossa eräässä vanhassa linnassa”, Tim selitti, ”sanotaan, että linnanherra kirottiin ikuiseen yksinäisyyteen, koska hän kieltäytyi auttamasta noitaa, ja kaikki ihmiset hänen ympärillään muutettiin esineiksi, jottei hän tuntisi elävää lämpöä enää. Mutta tarina on jo vanha joten… Vain ruusu on jäljellä.” Mathias nyökkäsi ja Tim kaivoi kuluneen kartan taskustaan levittäen sen pöydälle. Hän asetteli muutaman taskunpohjalta löytyneen kolikon nurkkiin painoiksi ja kuljetti sitten sormeaan tuttuja teitä pitkin.
”Me olemme täällä”, hän mutisi ja siirsi sormeaan pohjoiseen, ”ja täällä on sinun kyläsi. Linna ei ole edes kaukana sieltä. Vain hieman lisää pohjoiseen ja itään.” Mathias seurasi ohjeita ja nyökkäili kulmat kevyesti kurtussa.
”Mutta… Ei tuolla ole yhtään mitään…”, hän sanoi mietittyään hetken tietämiään seutuja, ”vain pelkkää tyhjää ja… Se.” Tim nyökkäsi ja kääräisi nopealla liikkeellä kartan takaisin taskuunsa ja nakkasi yhden lanteista ohikulkevan tarjoilijattaren tarjottimelle ennen kuin loput katosivat taas jonnekin hänen takkinsa kätköihin.
”Aivan. Se. Hylätty ja villiintynyt tarha, jonka takana on vanha linna”, Tim totesi ja Mathiaksen kasvoille nousi virne.
”Kiitoksia”, hän sanoi iloisesti, ”menen sinne ja minulla on jotain tuomista Tinolle. Kuinka paljon tämä tieto maksoi? Älä vain sano, että tahdot ensimmäisen poikani…” Tim kohotti toista kulmaansa ja tuhahti.
”Sinä et koskaan tule saamaan poikia”, hän totesi ja jatkoi ennen kuin Mathias ehti kysyä, ”mutta… Sanotaan, että tämä tulee maksamaan itsensä takaisin minulle.” Hetken Mathias tuijotti hämmentyneen kysyvästi ystäväänsä, mutta sitten hän naurahti ja nousi ylös.
”Selvä on sitten”, hän totesi, ”käyn hakemassa meille oluet!” Tim mutisi jotain myöntävää ja keskittyi tuijottamaan tulisijan liekkejä hetkeksi. Sitten hänen yleensä vakavat kasvonsa kääntyivät pieneen hymyyn ja hetken hän näytti siltä että odottaisi jotain suurta malttamattomasti.
”Emma”, hän kuiskasi tulelle, ”minulla on joku joka voi pelastaa sinut… Tapaamme taas pian, Emma.” Sitten Mathias palasi kahden kolpakon kanssa ja Tim oli vaihtanut takaisin vanhaan ilmeeseensä.
Tim van de Holland oli erikoinen kauppias. Hän pystyi myymään ihan mitä tahansa, mitä vain pystyi ostamaankin. Hän myi tavaroita ja tietoja, mutta… Hän myi myös kohtaloita ja ratkaisuja, mutta niistä ei maksettu kullalla.
A/N: Eikö Hollanti olekin kova jätkä? *fanityttö efekti...* Kaikki varmaan arvaavat, kuka Emma on? Mutta mitä hänelle on tapahtunut...? Ja hiukan lisää syvyyttä tarinaan :'D
Seuraavassa osassa: Su-san! Ja saatte myös arvailla, kuka on tämän kirouksen takana. Se selviää sitten joskus lopussa ^^
-
Innostuin aivan suunnattomasti huomatessani että jatkoa on tullut näinkin pian! <3
Hmm... mielenkiintoinen kappale. Ja Tim osottautuikin tässä hyvin kiintoisaksi hahmoksi. Haluan todella tietää mitä hän suunnittelee Emman pelastamiseksi... joka on liekeissä. <--- (hyvä ilmaisu, eikö vain? XDD) Emma on liekeissä WTF
Aaw, Mathias tekee kaikkensa saadakseen hankittua veljiensä tuliaiset. ^^
Tästä on tainnutkin jo tulla yksi suosikki ficceistäni. Kolmatta osaa ainakin odotan mielenkiinnolla.
... Ja Su-sania! < 3
-
Heipsistä, tervetuloa crossaamaan over! : D
Hyvältä näyttää peruna! Upeasti olet yhdistänyt Grimmin veljesten luoman tunnelman Disneyn tunnelmaan ja repinyt siitä vielä omanlaisesi - niinkuin aina! Ja tämän kaiken keskellä hahmot ovat pysyneet omana itsenään. Herraperuna, miten pystyt tähän, Vyra!
Kaikista Hollanneista mitä olen tähän mennessä nähnyt yhtään missään, tämän tarinan Hollanti on kiinnostavin. Tuo hahmo sopii hänelle kuin nappi silmään (tajusin vasta nyt tuon sanonnan...). Myös muut roolisuoritukset onnistuivat - vaikka odotan kauhulla Ruotsia. Odotan häntä aina kauhulla. -, mutta olen hämmästynyt, ettet piilottanutkaan tähänkin DenNoria, vaan teit heistä veljeksiä! Suomen veljeskaarti se vaan kasvaa... Seuraavassa pitkässä ficissäsi ne on luultavasti kaikki viisi veljeksiä keskenään!
Ja voihan peruna tuon Tinon kanssa! Niin täydellinen Disney prinsessa ja silti niin tulinen sisältään. Hänessä on sitä jotain, mikä monilta prisessoilta puuttuu: Luonne. Ja Islanti, sekä Norja saivat sitten ilkeitten sisarpuolten roolin? Auts, nyt sattuu.
Ja Preussi parka Gastonina? Mitenkäs sen pahislaulussa laulettiinkaan: "Jokainen sentti minusta on peittynyt karvoihin" <- Vapaa suomennos. Voi hyvä peruna, mitä sinä olet Vyra mennyt tekemään : D Sen lisäksi annoit hänelle Antonion typeräksi sidekickiksi? TÄY-DEL-LIS-TÄ!
”kartta, mukana. Jokin outo kivenmurikka, mukana. Sipuli, mukana. Jäähyväissuukko lempiveljeltäni… hei!”
Mie haluaisin vaatia selitystä tälle kohdalle, mutta ehkä se on ihan hyvä näin eeppisen epämääräisenä : D Varsinkin, kun Sipuli on mukana (Sip -> Sipuli! Olen mukana! Let's go!) Tämä lause on helmi!
Taitaa päätyä minunkin suosikkilistalleni~... Pahis : D
-
AnanasRypäle: Kiitos~ Mä päätin kerrankin ennakoida ja kirjoittaa muutaman luvun etukäteen ennen kun alan julkaista, joten siksi tää tahti on nyt nopeempi ^^'
SipuliSieppeli: Kiitos, kiitos :'D Toivottavasti tulevatkin hahmot osuvat sitten nappiin (eikö kukaan muuten huomannut Itävaltaa ekassa luvussa...? Ja Norjahan on täydellinen "paha" sisar!)
Herraperuna, miten pystyt tähän, Vyra!
En minä tiedä. ^^''
Jahas~ Se on sitten kolmas osa. Jonka olisi muuten oikeasti pitänyt olla pidempi, mutta halkaisin sen kahtia, koska olen niin pahis.
3. osa: Hirviö
”Pahus”, Mathias mutisi ja lisäsi perään vielä muutaman voimallisemman sanan tuijottaen samalla ylös kohti synkkää taivasta, joka lupaili kovaa myrskyä. Ensimmäiset lumet olivat tulleet äkisti ja paljon aikaisemmin kuin olisi pitänyt, joten hän oli jo muutenkin myöhässä. Hänen ja ratsun henkäykset nousivat huuruina näkyville ja hevonen joutui tarpomaan koskemattomassa hangessa lähes polviaan myöten. Mathias ei pitänyt siitä, miten talvi näytti ottaneen varaslähdön ja kylmyys kävi kovemmaksi päivä päivältä. Se toi hänen mieleensä ajan tasan viisi vuotta sitten ja se taas teki hänet levottomaksi. Hänen veljensä olivat kotona yksinään ja hänen pitäisi olla jo heidän luonaan.
”Meidän täytyy siis sittenkin kääntyä”, hän sanoi uskolliselle tammalleen, joka näytti pitävän ajatuksesta, ”vaikka olisin tahtonut tuoda sen ihmeellisen ruusun Tinolle. Toivottavasti hän ei pety.” Tamma ravisti päätään vastaukseksi ja käänsi turpansa siihen suuntaan, missä se tiesi kodin olevan, mutta Mathias huokaisi. Hän oli päättänyt kiertää hieman erilaista reittiä kotiin saadakseen tuliaisensa toiseksi nuorimmalle veljelleen, mutta hän ei ollut enää varma ehtisikö tehdä mutkaa ennen kuin myrsky nousisi päälle ja hänellä oli pahoja aavistuksia tästä kaikesta.
Hevonen hirnahti käheästi ja nykäisi ohjiaan haluten jo jatkaa matkaa. Mies sen selässä naurahti ja taputti tamman kaulaa antaen sille samalla luvan edetä.
”Mennään sitten”, hän lupasi ja ratsun askeleet veivät heitä innokkaasti kotia kohti.
<><><><><><>
Myrsky nousi nopeasti. Aivan liian nopeasti.
”Hys, tyttö, kaikki hyvin”, Mathias rauhoitteli tammaansa, joka malttoi pysyä aloillaan mutta tuijotti pelästynein silmin jonnekin lumipyryn keskelle. Miehellä ei ollut mitään käsitystä, mitä hevonen katsoi, sillä hän itse ei kyennyt näkemään tai kuulemaan enää yhtään mitään. Kaikkialla oli vain sokaisevan valkoista lunta ja tuulen karmivaa vinkumista, mutta hän yritti pitää ajatuksensa selkeinä. Hänen ratsunsa kyllä tietäisi reitin kotiin ja he eivät voineet olla enää kaukana. Oli vain jatkettava eteenpäin kunnes he löytäisivät suojaa jostain.
”Hienosti tyttö”, Mathias kehui ratsuaan, joka alkoi jo kompuroida lumessa. Jos he eivät pian löytäisi suojaa, hänen olisi noustava alas ja käveltävä hevosen vierellä, ”pystyt kyllä. Emme ole enää kaukana.” Mathias joutui pitämään kasvonsa alas painettuna tuulen vuoksi ja hänen sormensa kiertyivät jo tunnottomina ohjien ympärille eikä hevoselle tarkoitetut lohduttavat sanat tulleet enää niin helposti ulos kylmettyneiden huulten välistä.
”Me pystymme tähän”, hän mumisi, ”hienosti tyttö, sin…” Äkisti hänen ratsunsa korskahti ja hypähti eteenpäin. Mathias pysyi satulassa vain siksi, että hänen jalkansa olivat lähes jäätyneet hevosen kylkien ympärille, ja hän irvisti, kun nahkaiset ohjat viilsivät ikävästi hänen käsiään.
”Älä. Ei siellä mitään ole”, hän sanoi, mutta juuri sillä hetkellä, kun viimeinen sana pääsi hänen suustaan, hän kuuli ulvaisun joka sai hänen niskakarvansa nousemaan. Susia.
Mathias kirosi lyhyesti ja hänen ratsunsa syöksyi laukkaan ilman erillistä käskyä. Hän toivoi, että sudet eivät olisi nälkäisiä tai että ne eivät olisi edes huomanneet heitä. Ehkä petoja ei edes kiinnostanut metsästää tällaisella säällä ja ehkä niitä olikin vain yksi…
Miehen toiveet romuttuivat, kun hän kuuli uuden ulvaisun johon tällä kertaa myös vastattiin. Hevonen painoi korvansa niskaansa vasten ja kiristi vauhtia tietäen tilanteen paljon paremmin kuin ihminen sen selässä. Se oli hyvä ratsu. Koulutettu taisteluihin ja tottunut kaikkeen Mathiaksen seurassa ja se oli palvellut vain yhtä ainoaa isäntää syntymästään lähtien, joten se tunsi ratsastajansa, mutta vaistot periytyivät kuitenkin vahvana veren mukana. Eivätkä sudet tarkoittaneet muuta kuin kuolemaa, joten se pakeni ja antoi pakokauhulle vallan mielessään.
”Pysähdy! Älä!” Mathias huusi ja yritti kiskoa ohjista tunnottomilla sormillaan. Jos hän saisi pysäytettyä ratsun, hän voisi ottaa miekkansa satulan takaa ja käydä susia vastaan. Niiden täytyi olla myös väsyneitä ja epätoivoisia yrittääkseen käydä ratsastajan kimppuun.
Hevonen painoi itsensä kuolainta vasten, mutta sitten sen askel hidastui sen muistaessa oppinsa. Ratsastaja tahtoi sen pysähtyvän, vaikka se ei ymmärtänytkään miksi, se kuitenkin noudatti käskyä. Mathias oli saanut hevosensa jotenkuten taas hallintaansa ja hän hapuili miekkaansa toisella kädellään samalla hetkellä kun sudet saivat heidät kiinni.
Yleensä ne eivät hyökänneet suin päin, mutta ilmeisesti ne olivat tosiaan epätoivoisia. Ensimmäinen niistä loikkasi suoraan eteen ja tavoitteli hampaillaan hevosen kaulaa, mikä oli liikaa tammalle. Se hirnahti kimeästi ja heitti kaiken painonsa taakse samalla kun etukaviot halkaisivat ilmaa. Mathias ehti vain nähdä harmaan vilahduksen sudesta ja sitten hänen tasapainonsa katosi. Hevonen kiljaisi vielä kerran ja sitten se katosi myrskyyn jättäen ratsastajansa istumaan yksin lumeen.
Mathias ei nähnyt mitään ja hän pystyi vain kohottamaan käsivartensa vaistonvaraisesti kasvojensa suojaksi sillä hänen miekkansa oli siltikin kiinnitettynä hevosen selkään satulan taakse. Mies odotti hetken, että joku susista kävisi helpomman saaliin kimppuun, mutta mitään ei tullutkaan. Hitaasti Mathias laski kätensä ja kompuroi ylös viiman kiskoessa hänen takkiaan ja hiuksiaan. Hän oli hukannut hattunsa johonkin, mutta hän ei enää välittänyt siitä. Sudet olivat ehkä juosseet pakenevan tamman perään, mutta ne voisivat tulla vielä takaisin. Mathiaksen oli pysyttävä liikkeellä.
Hän tarpoi tietämättömänä ja sokeana eteenpäin pidellen toista kättään kasvojensa suojana purevaa tuulta vastaan ja painaen toisen ruumistaan vasten jotta veri alkaisi taas kulkea hänen suonissaan. Kaikki oli pelkkää valkoista eikä maailmassa näyttänyt olevan enää yhtään mitään elävää, mutta Mathias puri hampaansa yhteen ja jatkoi. Jossain oli pakko olla suojaa. Jopa hylätty karhunpesä olisi riittävä hänelle, kunhan hän vain pääsisi pois tappavasta kylmyydestä.
Hänen askeleensa alkoivat käydä raskaimmiksi eikä hän pystynyt enää muistamaan joka askelta. Häntä väsytti ja hän oli jo melkein vaipumassa tajuttomuuteen, kun hänen kohotettu kätensä kosketti jotain kylmää. Mathias oli vielä sen verran tajuissaan, että pysähtyi ja alkoi tunnustella estettä, se oli rautainen kaide. Pakkasen valkoiseksi huurruttama, joten hän ei olisi välttämättä erottanut sitä edes selkeänä päivänä. Hänen mieleensä nousi uusi toivo ja hän haparoi hiukan lisää löytäen uusia metalli kaiteita sekä salvan, joka sulki portin.
”Luojalle kiitos…”, Mathias kuiskasi ja iski kiinni juuttunutta salpaa pari kertaa saadakseen sen aukeamaan. Portti aukesi vain hieman, mutta tarpeeksi, jotta hän pystyi livahtamaan siitä sisälle. Yhä väsynein askelin, mutta huomattavasti nopeammin hän käveli eteenpäin. Portin toisellakin puolella oli lunta, mutta Mathias kuvitteli silti tuntevansa kiveyksen jalkojensa alla ja se antoi hänelle lisää toivoa. Lopullinen pelastus saapui kun hänen etsivät kätensä löysivät puisen oven ja työnsivät sen auki.
”Pahus, se oli todella lähellä”, mies kuiskasi käheäksi käyneellä äänellä ja ravisteli lumet pois hiuksistaan ennen kuin löi oven kiinni takanaan, ”tuota… Onko täällä ketään?” Mathias hieroi käsiään yhteen ja katseli tutkien ympärilleen suuressa aulassa. Hän oli ilmeisesti saapunut rikkaiden ihmisten pariin, paitsi että rikkaat ihmiset eivät yleensä jättäneet paikkoja näin pölyisiksi ja sotkuisiksi. Mies ihmetteli mielessään, oliko tämä kartano ehkä hylätty ja jos oli, miksi kaikki oli kuitenkin jotenkuten ehjää ja taulut sekä koriste-esineet olivat kuitenkin omilla paikoillaan. Uteliaana ja silti hiukan kylmissään ha alkoi hitaasti kävellä peremmälle.
”Voi ei…”, joku huokaisi, mutta Mathias ei sitä ääntä kuullut, ”katso nyt, Francis!”
”Katson koko ajan”, toinen ääni vastasi, ”mon ami, mies raukka on puolikuollut…”
”Entä sitten?” keskustelu jatkui Mathiaksen huomaamatta, ”meidän täytyy saada hänet ulos täältä ennen kuin isäntä huomaa hänet.”
”Mutta…”, Francikseksi nimetty ääni mutisi, ”ehkä hän voi rikkoa kirouksen! Ja olisi barbaarista ajaa joku tuollaiseen myrskyyn kuolemaan.”
”Minä en välitä. Isäntä tappaisi meidät, jos annamme hänen jäädä”, ensimmäinen ääni vastusteli, mutta Francis oli ilmeisesti päättänyt jo mielipiteensä. Kuului kevyt kolahdus ja vaimea sihahdus, kun kaksi pientä liekkiä ilmestyivät valaisemaan huoneen hämärää.
”Tahdotko sinä todella olla ikuisesti pieni kaappikello, Arthur?” Francis kysyi painottaen sitä tiettyä sanaa tavalla, jota hänen seuralaisensa vihasi, ja sitten hän hyppäsi muitta mutkitta pöydälle joka sattui olemaan aivan Mathiaksen vieressä.
”Anteeksi, tarvitsen vain suojaa myrskyltä!” Mathias huuteli yrittäen saada selville, jos paikalla tosiaan oli joku, ”en aio mitään pahaa. Tarvitsen vain suojaa ja lämmintä.”
”Hyvää iltaa, monsieur”, Francis tervehti saaden miehen vilkuilemaan ympärillään hämillään. Hän ei kyennyt erottamaan ketään, mutta ääni oli tullut aivan läheltä. Mitään ajattelematta hän nappasi kynttelikön pöydältä ja heilautti sitä edessään.
”Ku… Kuka se oli?” hän kysyi.
”Minä”, Francis vastasi, ”olen aivan tässä… Kädessänne.” Mathias käänsi katsettaan ja tuijotti pitelemäänsä kynttilänjalkaa. Mies ei ollut varma tekikö valo hänen silmilleen kepposet vai oliko kuolemanvaara myrskyssä saanut hänen mielensä sijoiltaan, mutta oikeastaan näytti aivan siltä, että kyntteliköllä olisi ollut suu. Ja silmät ja nenä ja oikeastaan sivummaisimmat kynttilät kävivät käsivarsista. Sitten kynttilänjalan huulet kääntyivät hymyyn ja se iski hänelle silmää.
”Noituutta!” Mathias karjaisi ja tiputti esineen käsistään. Se kiljaisi hiukan osuessaan lattiaan, mutta nousi sitten ylös ja kohotti katseensa Mathiaksen kauhuksi ylöspäin.
”Non, non, minä olen Francis. Tämän linnan hovimestari”, kynttilänjalka sanoi ja sytytti tiputuksen vuoksi sammuneet liekkinsä uudelleen, ”ja tämä… Niin no… Tämä on noituutta, mutta suotta tuijotat minua noin.” Mathias ei siltikään pystynyt lopettamaan tuijottamista ja Francis huokaisi.
”Olet… Kynttilä?” mies varmisti ja Francis huokaisi uudelleen.
”Oui”, hän vastasi lyhyesti, ”mutta, jos olisin itse saanut päättään, olisin pitänyt oman jumalaisen vastustamattoman vartaloni ja kultaiset hiukseni, jotka…”
”Turpa kiinni…”, kuului sivummalta ja Francis loi pitkän katseen sinne päin.
”Varmasti sinäkin ikävöit minun komeuttani, Arthur”, hän totesi ja ohitti täysin kiroilun jolla hänelle vastattiin, ”arvon monsieur, saanen pyytää teitä seuraamaan minua? Tulisija lämmittää ja tee tekisi varmasti hyvää.” Mathias kohautti olkiaan ja vastasi sitten myöntävästi. Kynttilänjalka ei rehellisesti sanottuna näyttänyt mitenkään vaaralliselta ja hän oli sitä paitsi ennenkin törmännyt outoihin asioihin. Mathias sentään työskenteli Timin kanssa ja yksi hänen veljistäänkin vietti aikaansa outojen asioiden parissa.
”Tämä on erittäin vanha linna. Tämäkin maalaus on…”, Francis selosti samalla kun ohjasi vierastaan. Arthur jäi yksin seisomaan pöydänreunalle ja katseli harmistuneena kahden muun perään.
”Typerä Francis”, hän mutisi, ”isäntä sulattaa hänet romumetalliksi, kunhan kuulee tästä! Francis on idiootti ja siksi vastuu annettiin minu…” Arthur pysähtyi kesken sanan. Hän oli vastuussa kaikesta, joten kun isäntä löytäisi vieraan talostaan, Franciksesta tulisi romumetallia, mutta Arthurista itsestään tulisi hammastikkuja. Ajatus kauhistutti häntä ja hän päätti toimia nopeasti. Se mies oli satava ulos ennen kuin olisi liian myöhäistä!
Arthur hyppäsi alas pöydältä ja kiirehti kaksikon perään. Mennessään hän kirosi ranskalaisen ei-niin-arvostetun seuransa jonnekin hyvin kauas ja ikävään paikkaan. Miksi Franciksen piti aina sotkea kaikki?
”Francis! Sinä rupikonna, mit…”, Arthur saapui huoneeseen juuri kun Mathias oli istuutunut miellyttävään nojatuoliin takkavalkean äärelle, ”Francis! Tuo on isännän tuoli!” Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Ruokatarjotin rullasi omin avuin sivummalta esille ja Arthur näki kauhuissaan kuinka teekupit ja muutamat muut esineet saapuivat tarkkailemaan tapahtunutta eikä kenelläkään ollut aikomustakaan pysäyttää Francista.
”Hyvää iltaa”, teepannun hahmoon vangittu naisääni tervehti, ”minä olen Elizabeta Héderváry. Maistuisiko kupillinen teetä?”
”Ei, ei teetä…”, Arthur mutisi, mutta Mathias oli saanut äänensä taas toimimaan.
”Pidän enemmän oluesta, mutta miksipä ei”, hän vastasi ja seurasi uteliaana sekä hiukan epäillen, kuinka yksi teekupeista hyppi esiin ja Elizabeta kaatoi siihen teetä itsestään. Tässä vaiheessa Mathias ei ollut enää varma, halusiko sittenkään teetä. Ajatus elävästä teepannusta ja –kupista kammotti häntä hiukan ja se oli hieman… Epäilyttävää.
”Hei”, teekuppi sanoi, kun Mathias nosti sen varovasti ylös.
”Kuka sinä olet?” mies kysäisi tultuaan siihen tulokseen, että olisi liian epäkohteliasta vain juoda kysymättä sitä ensin.
”Vee~?” kuppi vastasi iloisella ja pirteällä äänellä, ”toiset kutsuvat minua Ita-chaniksi!” Mathias ei voinut kuin naurahtaa. Se, miten pieni teekuppi puhui, kuulosti aivan siltä miten hänen kaikkein nuorin veljensä oli puhunut kauan sitten. Tutun hymyn levitessä taas Mathiaksen kasvoille, jostain ilmestyi jalkarahi häntäänsä heiluttaen ja se asettui mukavasti lepäämään miehen eteen. Mathias tunsi myrskyn kylmyyden haihtuvan hitaasti kehostaan ja eikä linnan oudot asukkaatkaan oikeastaan haitanneet häntä enää.
”Francis!” Arthur vielä yritti, mutta juuri sillä hetkellä ovi lyötiin auki ja sen voima sai sekä tulisijan että Franciksen pienet liekit sammumaan. Kaikki puheensorina katkesi äkisti ja lämpötila tuntui laskevan useamman asteen kun joku astui raskain askelin sisemmäs.
”T’ällä on v’eras”, synkkä ääni totesi.
”Se ei ole minun vikani!” Arthur huudahti, ”kaikki on Franciksen vika! Hän tahtoi auttaa miestä.” Mutta linnanherra ei kuunnellut. Hän marssi nojatuolin luokse ja käänsi sen rajulla liikkeellä ympäri, jotta Mathias katsoisi suoraan miehen jäätäviin silmiin. Pieni teekuppi Ita-chan oli jo ajat sitten piiloutunut jonnekin.
”M’nä en p’dä v’eraista”, linnanherra julisti, mutta Mathias ehti puhumaan hänen päälleen.
”Olen yksinäinen soturi ja tarvitsen vain suojaa täksi yöksi. Kai suot sen?” hän sanoi eikä antanut linnanherran kammottavan olemuksen pelottaa itseään.
”H’ivy!” linnanherra karjaisi vastaukseksi ja tarrasi kiinni Mathiaksen kauluksesta nostaakseen miehen ylös tuolista ja nakatakseen hänet jonnekin. Mathias kyllä nousi, mutta sitten hän koukisti käsivarttaan ja iski nyrkkinsä suoraan toisen miehen leukaan.
”Hah! Tappelua kaipasinkin”, hän totesi ja virnisti, ”tekee hyvää lähestulkoon jäätymisen jälkeen!” Linnanherra siristi silmiään ja päätti jo ihan periaatteesta vihata tätä miestä vielä enemmän.
”Ol’sit v’in j’ätynyt…”, hän mutisi takaisin, mutta Mathias vain naurahti ja väisti seuraavaa iskua.
”Kiva”, hän vastasi, ”mutta kaipasin vain suojaa myrskyltä… Ja, jos sinulla olisi sattunut olemana nätti kukka jossain, olisin ottanut sen mukaan pikkuveljelleni.” Mathias puhui lähinnä saadakseen vastustajansa keskittymisen herpaantumaan, mutta ei hän kuitenkaan ollut odottanut ihan tällaista reaktiota. Linnanherran käsi pysähtyi kesken Mathiaksen kurkkua suunnatun liikkeen ja hän siristi katsettaan näyttäen vielä enemmän pelottavalta.
”Se r’usu ei k’ullu s’nulle!” hän ärähti raivoissaan, ”se on m’nun!” Tällä kertaa Mathias herpaantui ja mies sai iskettyä hänet hetkeksi kivistä seinää vasten ja hän joutui käyttämään kaikki voimansa kiepsahtaakseen ympäri ennen kuin linnanherra ehti lyödä hänen päänsä kiviä vasten.
”Täällä siis on ruusu”, Mathias toisti pirteänä, ”mahtavaa.” Hänen vastustajansa murisi vihaisesti ja pian he olivat niin tiukasti tappelussa ettei kumpikaan ehtinyt puhua enää.
Suurin osa noidutusta palvelusväestä oli katsonut parhaaksi paeta paikalta, mutta muutamat jäivät myös varoen seuraamaan tapahtumia. Oli aika harvinaista, että kukaan alkoi sillä tavalla vain tapella heidän isäntänsä kanssa. Yleensä ihmiset vain juoksivat kirkuen karkuun tai säikähtivät puolikuoliaaksi.
”Huomaatko Arthur”, Francis totesi oudon tyytyväisellä sävyllä, ”he tulevat hyvin toimeen.” Arthur loi häneen pitkän äkäisen katseen.
”He yrittävät murhata toisensa!” hän huudahti, mutta Francis vain huitaisi vähättelevästi yhtä kynttilöistään.
”Mekin yritämme sitä, mutta todellisuudessa rakastamme toisiamme”, hän totesi suoraan ja hetken Arthur oli aivan hiljaa yrittäen keksiä jotain vastaukseksi.
”Minä vihaan sinua”, hän lopulta totesi äkäisesti eikä Franciksen naurahdus todellakaan muuttanut sitä tosiasiaa.
A/N: Ranska, Englanti, Unkari ja Ita-chan löytyi :'D Ja jätin tarkoituksella tuon nimen Ita-chaniksi, koska kyseessä on sitten pikkuinen Italia ^^ Ai niin, ja tuumin aikani sitä, millainen hirviö Ruotsi olisi, mutta tulin sitten siihen lopputulokseen, että hän on tarpeksi pelottava ihan omana itsenään. Mutta tarkempaa kuvailua tule sitten myöhemmin ^^'
Ja "Su-san kieli", tein sen yksinkertaisesti korvaammalla joka sanan ekan vokaalin ' :llä paitsi, jos sana alkaa vokaalilla, sillon toinen vokaali on korvattu. Yritän pitää sen ymmärrettävänä ^^''
Seuraavassa osassa meidän oma kaunotar saapuu paikalle~
-
Mahtavaa, kun kolmannenkin osan julkaisit jo näin pian! ^^
Ranska kynttilänjalka... Englanti kaappikello... Unkari teepannu... Italia teekuppi... < 3
Loistavaa. Sopivat mielestäni erittäin hyvin!
Ja kyllä. Su-san on tarpeeksi karmiva (IHANA) omana itsenään. Parempi näin. Pelkäsinkin jo hetken että tekisitkö hänestä suuren ja karvaisen viittahirviön, kuten siinä Disney -leffassa. >:'D
Mielenkiintoni näyttää koko ajan vain heräilevän lisää. Kappale kappaleelta. Vaikka heti alussa jo pidinkin tästä hyvin paljon.
mm... Ja näin ohimennen... Tino on kuin luotu Disney -prinsessaksi! XD Raukka, pian sille varmaan puetaan mekkokin.
Heh, mitenköhän käy Tinon ja karmivan Su-sanin ensikohtaaminen? ;3
-
Aaaaaah!!!
Mulla oli kaikkea älyttömän hienoa sanottavaa ja kommentoitavaa, mutta siinä vaiheessa kun Mathias tapas Fraciksen ja Arthurin, ne valahti päästä pois... KOSKA:
Minä ja mun kaveri ollaan soitettu aika älyttömän paljon viime aikoina "Be our guest"ia... ja alettiin siinä sitten kivasti pohtia homman Hetalisointia. Francista ei tarvinnut miettiä edes kahta sekuntia, eikä kyllä Arthuriakaan sen puoleen. Mutta siitä syntyi sitten mulle kivoja mielikuvia *kihitystä* ja koska olen ihme-ihminen, mun on pakko jakaa ne teille. :D
Nokun se kaunottaren ja hirviön pieni kaappikello pyörittää niitä viisareita, viiksiään, niin tuleeko kelleen mieleen, mitä Iggy voi pyöritellä/heilutella? *repeäminen, kunnes kokoaa itsensä* ja tähän samaan kastiin mun mielikuvissani kuuluu myös Iggyn kulmakarvajumppa (aamuisin peilin edessä, yksi kylmakarva aina asteittain ylöspäin. En osaa selittää, mutta syötävän söpö mielikuva<3)
Ja nyt, se ficci. Tuhosit mun rakentavani tuolla jutulla, mutta voin vain sanoa, että rakastan. Kuten aina sun ficcejäs!
(Tosin oon lievästi katkera siitä, että Icey ja Nor on pahoja sisarpuolia... mutta sen korvaa se herkku, että tässä ei oo DenNoria! Miten niin vihaan sitä? *syyllinen köhäisy*)
Mutta juu, ei rakentavaa, mutta ilmoitan että luen ja seuraan ja kuolaan ja kuolen, ellen saa jatkoa!
-Smoo
PS. Hollanti<3 Preussi<3 Espanja<3 Ranska<3 Englanti<3 Italia<3 Unkari<3 Ruotsi<3 Islanti<3 Norja<3 (Ja jopa Tanska<3 ja Suomi<3... Vyra hyvä, tää on saavutus! Tino ja Mathias ei nimittäin mitenkään ole suosikkejani yleensä :3)
-
Ensimmäiset ajatukset jotka tuli tätä lukiessa...
1. Joku, pelastakaa Espanja!
2. WUT!? Eikö muka Hollannilla ole kukkia!?
Heh, jälkimmäiseen sainkin jo jonkinlaisen selityksen. Mut vaan Tanska voi olla noin hupsu ettei tajua maailman kukkavaltion sumuttavan silmään kun tämä sanoo ettei tällä ole antaa kukan kukkaa...
Mutta... Nyt kun olen toipunut osin näistä järkytyksistä, voin kommentoida jotakin aiheeseen liittyvää. On totta, että Disney-leffoista just Kaunotar ja Hirviö on SuFin parituksena yleisin, mut se nyt vaan johtuu puhtaasti siitä syystä että sinun kaltaiset loistavat asioiden yhdistelijät ovat vain saaneet sen toimimaan kerta toisensa jälkeen. Tätä on tosi kiva lukea. Sellaista kevyempää, mutta ei mitään pinnallista kuitenkaan. Tarinassa näkyy sun kädenjälkesi.
Tosi yay! että Tanska on kaikkien kolmen pampulan isoveli. Ei tämä olisi oikein toiminut muuten. Olisi ollut kamala ajatus että Tanska olisi ollut isukki, Norja mami ja Ice vaihtoehtoisesti setä/eno tai näiden lapsi. Luoja, siihen talouteen en olisi uskaltanut päästää Tinoa...
Piti muuten mainita, että hauskaa että olet ottanut tähän myös vaikutteita muista Kaunotar ja Hirviö-materiaaleista. Eikös tuo kukka-yksityiskohta ole jätetty pois Disneyn versiosta? Ihan odotan innolla mitä kehittelet seuraavaksi. ^^
-
AnanasRypäle, Smoo & Sinu: Kiitoksia! Ja anteeksi, että tässä nyt kesti ^^'' Mulla alkaa kiireiset ajat nyt, niin en välttämättä ehdi kirjoittaa niin paljon ennen joulua (ja oikee selityshän on se että veljeni toi mulle xboxin ja pelaan nyt sillä... no ei oikeasti ^^'')
Toistaiseksi mukaan on vielä tulossa ainakin Ukraina, Belgia, Romano ja muutama joista en ole vielä varma. Mutta Romano pelastaa Espanjan joten ei hätää (hei, mä sentään harrastan onnellisia loppuja! Näette vielä, joka ikinen tässä tarinassa tulee olemaan onnellinen... ainakin melkein... ehkä.)
Hauskaa muuten, miten te alatte jo hahmotella mun suurta (heh...^^'') juonikuviota aivan oikeaan suuntaan. Tää auttaa mua kanssa suunnittelussa. Mutta eikö kukaan aio arvata tarinan noitaa?
Uusi osa~
4. osa: Lupaus
Äkillisesti alkanut myrsky alkoi viimein olla ohi ja Tino antoi verhon pudota takaisin ikkunan eteen välittämättä nähdä kuinka viimeiset lumihiutaleet tipahtelivat taivaalta. Hän huokaisi ja palasi istumaan penkille Eirikurin vierelle. Hän ei kuitenkaan malttanut koskea kirjaansa, joka lojui auki siinä minne hän oli sen edellisellä kerralla jättänyt. Hän vain huokaisi ja kääntyi sitten pikkuveljensä puoleen.
”Mitä luulet?” Tino kuiskasi ja Eirikur piti lyhyen miettimistauon ennen kuin vastasi, vaikka hän tiesi jo hyvin mitä hänen veljensä kysyi. Mathias oli ollut jo liian kauan poissa ja he kaikki olivat huolissaan.
”Hän on varmasti kunnossa”, Eirikur viimein vastasi hiljaisella äänellä, ”ehkä hän oli jo tulossa takaisin, mutta joutui jäämään johonkin majataloon myrskyn vuoksi. Muutaman minuutin päästä hän on jo täällä.” Tino nyökkäsi hitaasti ja oli vastaamassa jotain, kun katto narahti hieman ja pudotti osan kantamastaan lumesta alas. Ääni ei ollut voimakas, mutta tarpeeksi saadakseen Lukaksen marssimaan äkäisin askelin huoneeseen ja lähes repäisemään verhon pois ikkunan edestä. Hetken hän tuijotti pihalle jäisen sinisillä silmillään, mutta sitten hän käännähti yhtä äkäisesti kuin oli paikalle tullutkin ja jätti verhon roikkumaan puoliksi lasin eteen.
”Typerys…”, Lukas mutisi ja Eirikur sekä Tino tiesivät hyvin ketä hän tarkoitti, ”kuinka hän kehtaa jättää meidät näin? Jos löydän hänet juopottelemasta, minä…” Loppu haipui mutinaksi, mutta kuuntelijat pystyivät hyvin kuvittelemaan sen silti.
”Tämä on minun vikani…”, Tino aloitti, mutta Lukas loi häneen kylmän katseen.
”Eikä ole. Mathias tässä se typerys on”, hän sanoi veljelleen ja jäi kädet puuskassa seisomaan tämän eteen.
”Minä toivoin kukkaa tuliaisiksi”, Tino kuitenkin jatkoi itsepintaisesti, vaikka Lukas oli juuri epäsuorasti käskenyt häntä olemaan hiljaa, ”kukan?! Nyt on talvi! Hän ottaa tuliaiset aina tosissaan ja minä menen pyytämään jotain mahdotonta.” Lukas pyöräytti silmiään ja tuhahti hänen selitykselleen.
”Sekään ei ole kunnon tekosyy lähteä rellestämään”, hän sanoi kylmällä äänellä, ”ja minulla on outo tunne, että hänellä on hyvin hauskaa juuri tällä hetkellä.” Keskustelu näytti päättyvän siihen ja ainoat äänet tulivat ulkoa, mutta tällä kertaa Lukas ei rientänyt tarkistamaan tilannetta. Hän vain seisoi paikallaan ja näytti miettivän jotain. Tino ja Eirikur olivat myös kumpikin hiljaa ja Tino poimi kirjansa taas käsiinsä vaikkei hän pystynytkään keskittymään sanoihin. Kirjaimet näyttivät sotkeentuvan toisiinsa ja kieli jotain aivan muuta kuin ymmärrettävää. Lopulta hän luovutti ja jäi vain tuijottamaan sivua ilman minkäänlaista ajatusta.
”Mitä?” Lukas yllättäen kysyi terävästi saaden kummankin pikkuveljensä hätkähtämään. He vilkaisivat häntä kysyvästi, mutta se tapa jolla Lukas tuijotti suoraan tyhjään ilmaan ja näytti kuuntelevan jotain pää kevyesti kallellaan, oli tarpeeksi selvä merkki. He kumpikin jännittyivät, mutta eivät uskaltaneet kysyä veljeltään, mitä tämä näki.
”Miksi hän…?” Lukas kysyi taas nopeasti ja Tino vilkaisi Eirikuria levottomana, ”selvä, kiitos.” Lukas huokaisi ja painoi kätensä otsaansa vasten.
”Onko… onko hän tulossa?” Eirikur uskaltautui kysymään ensimmäiseksi, mutta Lukaksen kevyt päänpudistus ei tosiaankaan ollut se vastaus, jota hän oli odottanut.
”Hevonen”, Lukas vastasi, ”ilman ratsastajaa.” Juuri sillä hetkellä he kuulivat kuinka kaviot kopisivat kevyesti lumeen ulkona ja hevonen hirnahti väsyneenä. He kaikki kolme juoksivat suoraan ulos.
”Se on Karelia!” Tino huudahti tunnistaessaan Mathiaksen tamman, joka seisoi keskellä pihaa kyljet raskaasti kohoilleen ja tyhjä satula selässään, mutta selvästi onnellisena selvittyään kotiin. Lukas ei kuitenkaan jäänyt paikalleen tuijottamaan vaan marssi suoraan hevosen luo ja tarttui kiinni sen suitsista. Hellästi hän työnsi tamman päätä alemmas ja painoi otsansa sen leveää otsaa vasten. Hevonen heilautti korviaan epävarmana tilanteesta, muttei kuitenkaan liikahtanut. Tino ja Eirikur lähes pidättivät henkeään seuratessaan kuinka Lukas mumisi hiljaa jotain pitäen silmiään kiinni.
Lyhyen, mutta oudon pitkältä tuntuneen hetken jälkeen hän avasi silmänsä ja silitti kädellään ratsun kaulaa ennen kuin kääntyi odottavien veljiensä puoleen.
”Mathias on elossa”, hän totesi, ”mutta meidän täytyy lähteä.”
”Minne?” Tino kysyi, mutta Lukas oli jo kiertänyt ratsun toiselle puolelle ja ponnistanut satulaan. Nopeasti hän irrotti miekan ja matkalaukun antaen niiden pudota maahan, jotta Tino ja Eirikur voisivat istua hänen takanaan. Eirikur totteli nopeasti, mutta Tino epäröi vielä vaikka Lukas tarjosi hänelle kättään avuksi.
”Emmekö me tarvitse mitään?” hän kysyi, mutta hänen vanhempi veljensä pudisti päätään.
”Ei ole aikaa”, Lukas vastasi, ”ja me vain haemme sen typeryksen takaisin kotiin. Tule nyt selkään nopeasti.” Tino nyökkäsi kuullessaan pienen hädän Lukaksen äänestä ja hän tarttui veljensä käteen ponnistaessaan myös ratsun selkään. Mathiaksen tamma oli isokokoinen ja vahva, mutta Tino kuitenkin toivoi, ettei Lukas suunnitellut ajavansa sitä laukkaan. Hän ei luultavasti pysyisi kyydissä siinä vaiheessa.
>>>>><><>><<><><<<<<
He etenivät reipasta tahtia ja aina välillä Lukas mumisi jotain puoliääneen tai kallisti päätään kuunnellakseen, mutta Eirikur ja Tino olivat jo tottuneet tähän veljensä puoleen eivätkä he huomioineet sitä. Myrsky oli pyyhkinyt kaikki jäljet pois, mutta Lukas näytti kuitenkin olevan varma minne heidät pitäisi suunnata. Tino piteli käsiään Eirikurin vyötäröllä ja katseli taivasta, joka oli vielä harmaa, mutta huomattavamman lempeämmän näköinen nyt kuin lumisade oli loppunut. Musta lintu, joka yleensä seurasi Eirikuria, lensi heidän mukanaan ja Tino seurasi senkin menoa hetken katseellaan.
Hänellä alkoi olla jo kylmä ja hän oli juossut ulos vain tavallinen kevyt tunika, housut ja pitkävartiset saappaat. Hän ei siis ollut mitenkään varustautunut talvista ulkoilua varten eikä ollut Eirikurkaan. Lukas sentään oli sattunut pukemaan viitan ylleen aiemmin ja nyt hän oli vetänyt sen hupun kasvojensa peitoksi.
Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, jos ei laskettu Lukaksen muminaa, ja he pysyivät myös hiljaa kun hevonen viimein pysähtyi rautaisten porttien eteen. Lukas liukui alas satulasta ja asteli suoraan raolleen jätetystä portista sisään aivan kuin tuntisi paikan entuudestaan. Tino ja Eirikur vilkaisivat toisiaan kysyvästi, mutta sitten he päätyivät nopeasti siihen lopputulokseen, että olisi vain paras seurata Lukasta.
Lukas ei edes pysähtynyt linnan suurille oville, vaikka hänen pikkuveljensä tuijottivatkin hämmästyneinä rakennusta. He eivät edes olleet kaukana kotoa, mutta heillä ei ole ollut mitään käsitystä että joku olisi joskus rakentanut linnan tänne. Varsinkin näin pelottavan ja luotaantyöntävän linnan, jonka irvistävät patsaat ja rikotut ikkunat saivat mielikuvituksen luomaan hirviöitä sen asukeiksi. Lukas ei kuitenkaan välittänyt. Hän työnsi ovet auki ja astu sisään.
<><><><>
Mathias irvisti hiukan, kun hänen kätensä lipsahti miekan kahvalla, mutta hän ei antanut vastustajalleen yhtään muuta merkkiä siitä. Hänellä oli kieltämättä ollut hauskaa. Hän löysi harvoin ihmisiä, jotka olivat tappelussa hänen tasollaan ja tämä oli mukavaa vaihtelua. Ikävä kyllä hän alkoi hävitä ja se taas ei ollut mukavaa.
”Alatko jo väsyä?” Mathias kysyi ja virnisti. Linnanherra, jonka katse ei ollut värähtänyt kertaakaan koko tappelun aikana, murahti matalasti ja iski miekallaan Mathiaksen terän syrjemmäs. Vain nopea torjunta esti häntä menettämästä päätään jo tässä vaiheessa.
”En”, mies murahti vastaukseksi. He olivat aloittaneet nyrkeillä, mutta hyvin pian heidän kätensä olivat lähes automaattisesti löytäneet miekat. Ne eivät todellakaan olleet kovin hyvät aseet sillä kumpikin oli tarkoitettu roikkumaan kivana koristeena seinällä eikä oikeaan käyttöön. Ne olivat liian kömpelöitä ja niissä oli typerät tupsut koristeina, mutta ne ajoivat asiansa jotenkuten.
Mathiaksella ei ollut enää aikaa sanoa mitään. Hän joutui jo käyttämään kaikki voimansa saadakseen edes hiukan tehoa iskuihinsa eikä hänen vastustajansa näyttänyt yhtään väsymyksen merkkejä. Mathias irvisti hiukan joutuessaan perääntymään taas. Hitaasti he olivat perääntyneet pois miellyttävästä huoneesta, jossa Mathias oli juonut teetä, ja he olivat nyt jo aulaan johtavien portaiden yläpäässä. Vain muutama askel ja Mathiaksen pitäisi joko laskeutua alemmas tai perääntyä huoneisiin joista hänellä ei ollut mitään käsitystä. Kumpikin vaihtoehto asettivat hänet huonompaan asemaan.
Hänen jalkansa olivat jo aivan ensimmäisen portaan reunalla, kun tuttu ja ärtynyt ääni lävisti ilman.
”Mathias!”
Hyvin pieneksi hetkeksi hänen keskittymisensä herpaantui. Se hetki kesti lyhyempään kuin yhden sekunnin, mutta sekin oli liian pitkä eikä hän ehtinyt ennakoida seuraavaa iskua. Mathias joutui taivuttamaan yläruumiinsa taaksepäin, jottei miekan terävä kärki lävistäisi hänen kaulaansa, ja se vei hänen tasapainonsa. Miekka tipahti hänen käsistään ja hänen sormensa yrittivät saada otteen jostain, mutta mitään ei ollut. Hän kaatui selälleen koville portaille lyöden päänsä voimalla niitä vasten ja hän kieri koko matkan alas asti eikä enää noussut ylös.
Tino henkäisi kauhistuneena nähdessään Mathiaksen makaavan liikkumattomana vain muutaman metrin päässä itsestään. Hän oli järkyttynyt jo sillä hetkellä, kun hän oli nähnyt kahden miehen taistelevan keskenään ja kun Lukas oli huutanut Mathiaksen nimen. Mutta tällä kertaa hän sai itsensä liikkeelle ja ennen kuin Lukas tai Eirikur ehti estää, Tino juoksi vanhimman veljensä luokse ja kumartui alas välittämättä siitä, että kirottu linnanherra käveli portaita alas askelma kerrallaan tuijottaen häntä samalla.
”Mathias”, Tino kuiskasi ja jossain mielensä laitamilla hän kuuli kuinka Lukas käski Eirikuria pysymään paikoillaan, mutta hän ei välittänyt siitä. Hän oli liian kiireinen etsiessään sykettä, joka kertoisi hänelle Mathiaksen silti elävän. Lopulta hänen sormensa tavoittivat pienen merkin ja hän huokaisi syvään helpotuksesta, ”hän elää! Lukas ja Eirikur, hän on elossa!”
”H’nen p’tää k’olla”, synkkä ja tuntematon ääni sanoi aivan läheltä. Tino nosti katseensa ja kohtasi elämänsä pelottavimman katseen. Linnanherra seisoi pari askelmaa ylempänä miekka kädessään ja tuijotti suoraan Tinoon näyttämättä mitään tunnetta kasvoillaan. Hetken suomalainen vain katsoi takaisin pystymättä tekemään mitään peloltaan, mutta saamatta kuitenkaan katsettaan käännettyä. Hän ei ollut koskaan tavannut niin pelottavaa miestä ja hän oli ehtinyt nähdä moniakin kauhuja elämänsä aikana.
Mies oli pitkä ja hän piteli miekkaa tottuneella otteella. Terävät siniset silmät tuntuivat näkevän suoraan Tinon sieluun ja vaaleat hiukset kasvoivat pitkinä hapsottaen joka suuntaan. Tino ei olisi pystynyt sanomaan varmasti, miksi mies aiheutti niin suuren pelon hänen sisälleen, mutta sen täytyi johtua juuri siitä katseesta. Hän nielaisi ja sitten hän alkoi puhua.
”Minä… Minä pyydän, säästä hänet”, Tino sanoi yrittäen saada äänensä kulkemaan ilman värinää.
”H’n on v’ras ja r’isto”, linnanherra vastasi, mutta pidätti miekkaansa vielä hetken. Lukas ja Eirikur pysyivät sivussa ja Tino tiesi etteivät he voisi auttaa häntä. Hänen pitäisi kohdata tämä yksin.
”Hän ei tarkoittanut”, Tino sanoi, vaikkei tietänytkään mistä mies puhui, ”hän… Jos hän kuolee… Minä ja veljeni kuolemme myös! Emme voi pitää kaikesta huolta ilman häntä. Mathias… Hän… Hän on vanhin veljemme… Ja…” Tino ei edes tiennyt, mitä hän oli puhumassa, mutta ainakin hänen äänensä sai hirviön pysähtymään ja kuuntelemaan.
Linnanherra ei näyttänyt tunteitaan ulos, mutta jokin hänen sisällään liikahti. Hänen pitäisi vain tappaa tuo röyhkeä tunkeilija, joka oli särkenyt hänen rauhansa ja tahtonut viedä hänen kalleimman aarteensa, mutta jokin pysäytti hänet. Hän huomasi tahtovansa kuunnella tämän toisen ääntä. Tämän, joka oli päättänyt suojella tunkeilijaa oman henkensä uhalla ja katsoi suoraan hänen silmiinsä.
Hän ei tiennyt miksi, mutta hän ei tahtonut asettaa miekkaansa tätä nuorukaista vastaan. Eikä hän myöskään tahtonut tämän lopettavan puhumista. Ilmassa oli jotain todella outoa.
Oikeastaan hän vain tahtoi tietää hänen nimensä.
”H’n t’nkeutui t’nne ja s’itä m’ksetaan v’rellä”, hän kuitenkin sanoi sulkien kaikki äskeiset ajatuksensa pois. Hänet oli kirottu eikä mikään pystyisi koskaan koskettamaan häntä tai hänen jäätynyttä sydäntään.
”Ota sitten minut”, Tino vastasi ja hänen sanansa jäivät leijumaan ilmaan, ”säästä minun veljeni ja minä lupaan olla vankisi. Saat tappaa minut tai tehdä minulle mitä haluat.” Tino nousi ylös Mathiaksen viereltä ja seisoi selkä suorana katsoen suoraan pelottaviin silmiin. Hän ei vilkaissut taakseen. Hän tiesi, että tämä oli ainoa ratkaisu ja muut tiesivät sen myös. Silti hän oli kuulevinaan kuinka Eirikur yritti kutsua häntä, mutta Lukas pysäytti hänet taas.
Pieni hiljainen hetki tuntui kasvavan ja kasvavan, mutta viimein linnanherra nyökkäsi lyhyesti. Sitten hän astahti suoraan Tinon ohi, tarttui kiinni yhä tajuttoman Mathiaksen paidankauluksesta ja nakkasi hänet suoraan Lukaksen ja Eirikurin käsivarsille.
”M’enkää!” hän karjahti, ”enn’n k’n m’utan m’eleni! Ja s’nä t’let m’kaani.” Tino veti yhden värisevän henkäyksen keuhkoihinsa ja huomasi vasta silloin pidättäneensä hengitystään koko ajan. Hän seisoi paikoillaan tyyni naamio kasvoillaan eikä kääntynyt katsomaan, kun hänen veljensä poistuivat. Hän antoi itsensä horjahtaa hiukan vasta kun kuuli kuinka ovi lyötiin kiinni ja lukittiin sisältä päin. Sitten hän astui ensimmäisen askeleen ja seurasi kauhistuttavaa linnanherraa.
A/N: Tanskalla oli oikeasti todella hauskaa! Ja Norjan keijut ovat tosiaan jollain tapaa mukana menossa samoin kuin Islannin lunni ^^
Seuraavassa osassa Berwald ja Tino... Ja jossain välissä pitäisi muuten päästää Preussikin loistamaan ja Hollanti takapiruilemaan vielä hiukan lisää.
ps. Jep, Mathiaksen hevonen on nimetty Karjalan mukaan... Se oli Tinon idea.
-
OH YEAH. Berkku pääsi tapaamaan kaunottarensa~ >8D
Rakastan sitä ettei Berwald heti lämpene täysin ja ole sulaa vahaa nähdessään Tinon. Monissa ficceissä kun on se ongelma että heti parin kappaleen jälkeen menee fluffyksi. Kyllä nyt vähän fluffyksi saa mennä mutta ei aivan heti. Vasta ihan pienenpienen hetken jälkeen. :'D
Lukas ja Eirikur eivät edes yrittäneet estää Tinoa. D"8 He halusivat vain Mathiaksen takaisin, senkin sydämmettömät riiviöt. U____U"
No ei, Mathias on niille tärkeä isoveljenä ja luulen että kyllä ne vielä palaavat Tinoa hakemaan. Mutta Tino ei tahtoisikkaan sitten enää jättää Berkkua, BUHAHAHA. *pahisnaurua*
Ja mä epäilen tarinan noidaksi... joko Venäjää (sillä se vaan nyt on niin pahis. >:'D ) tai sitten meidän kaikkien suosikkikokkiamme Englantia. Se keittelee siel jossain piilossaan salaa taikasoppaa. :3
Hehe.
Mutta taas kerran kiitokset tästä ihanasta kappaleesta, se pelasti kurjan iltani. Kiitos kiitos kiitos ja kumarrus. ^^
-
Huvittavaa tuo Su-sanin puhuminen.. :D Hän on Varas ja Risto .. MATHIAKSEN OIKEE NIMI ON RISTO OMK :o Salanimi ! o.o Risto-varas - esittää vastuuntuntoista (tai vähemmän vastuuntuntoista..) isoveljeä, mutta onkin tyttö nimeltä ri.. eiku varas nimeltä Risto (Reipas) (:
-
Ah että, tämä fikki <3
Minulla on nyt oikeasti vaikeuksia saada ajatuksistani mitään selvää, olen niin iloinen viimein luettuani nämä 3 lukua yhteen putkeen. Eniten pidän tässä fikissä siitä, että tämä on huumorinsa ansiosta niin ihanan keveä ja luvut ovat sopivan pituisia. Ei sillä että mitenkään pitäisin vähemmän fikeistä joissa luvut ovat mahdottoman pitkiä, mutta minulle, jolla ei ole kauheasti aikaa viettää Finissä monia tunteja, tällaisen fikin lukeminen on kuin lahja taivaasta. (näitkö, nyt vertaan fikkejäsi jo taivaanlahjoiksi.. ;) menikö liian pitkälle..? näh, ei mennyt!)
Kuvauksesi Hollannista on mahtava! Se on niin täydellinen, oikeasti, varsinkin kun pistit hänet kauppiaaksi. Eikä miksi tahansa kauppiaaksi, vaan vieläpä erikoiseksi kauppiaaksi, joka myy kaikkea ylihinnoilla, on salaperäinen ja tietää paljon asioita. Mukavaa vaihtelua siihen Hollantiin, joka törmäämissäni fikeissä on tavallisesti se heppu, joka myy/on jossain tekemisissä ruohon kanssa.
Tuo Hollannin ja Tanskan jutustelu samalla kun heitä yritettiin ryöstää on nyt ikuisesti muodostunut yhdeksi lempi kohdakseni tässä fikissä. xD Ja Luxemburg siellä ihanan symppiksenä <3
Varmaan arvaat, mikä on toinen lempi kohtani tässä fikissä...jep, aivan. Lumiere!Francis ja Könni!Iggy. Myönnän, näitä kahta odotin alusta saakka. xD Enkä joutunut pettymään. Heidän luonteensa vain sopivat niiiin hyvin näihin rooleihin. Francis hilpeä ja toimelias, heti esittelemässä vieraalle (tunkeutujalle!) taloa, samalla kun Iggy raahautuu perässä ainoana järjen äänenä, jota kukaan ei kuitenkaan kuuntele.
”Olet… Kynttilä?” mies varmisti ja Francis huokaisi uudelleen.
”Oui”, hän vastasi lyhyesti, ”mutta, jos olisin itse saanut päättään, olisin pitänyt oman jumalaisen vastustamattoman vartaloni ja kultaiset hiukseni, jotka…”
”Turpa kiinni…”, kuului sivummalta ja Francis loi pitkän katseen sinne päin.
Oli pakko lainata tämä! Nauroin niin että ei apua :'D
Kiitos taas paljon, iltani oli masentava kunnes luin tämän. Tuo noita, nyt kun mainitsit sen, kyllä jäi mietityttämään. Noh, selviäähän sekin sitten joskus (en uskalla itse lähteä spekuloimaan mitään tässä vaiheessa).
-
AnanasRypäle: Kiitos~ Ja ei, sun arvaukset ei mennyt nyt oikein ^^
Joulutonttu: Kiitos ^^''
Muuttis: Kiitoksia <3 *punastuu* sie pidit siitä :'D (nyt menin taas onnesta sekaisin...)
Okay, sitten viimein uutta lukua kehiin. Tämä oli vajonnut kamalan alas listalla, jossain viidennellä sivulla oli menossa ^^''
5. osa: Puhuva vaatekaappi, masentunut preussilainen ja näkymätön baarimikko
Linnan käytävät olivat pitkiä, kylmiä ja pimeitä. Se oli ensimmäinen käsitys, jonka Tino niistä sai. Hän pystyi erottamaan maalaukset seinillä ja patsaat, mutta hänen edellään kulkevan pitkän miehen pitelemä kynttilä ei valaissut tarpeeksi näyttääkseen kaiken. Sitä paitsi linnanherralla näytti olevan kiire ja Tino joutui pidentämään askeliaan pysyäkseen tahdissa. Samalla hän ihmetteli mielessään, minne häntä oltiin viemässä ja aikoisiko tuo kauhistuttava mies surmata hänet? Näkisikö hän perhettään enää koskaan? Kuolisiko hän tänään eikä kukaan muistaisi häntä? Kovasta yrityksestä huolimatta pieni kyynel vierähti Tinon poskelle ja hän painoi päänsä.
”Monsieur”, Francis kuiskasi hiljaa vilkaistuaan uutta vankia, ”saisinko tarjota palveluksiani?” Mies vilkaisi häntä kuitenkaan pysähtymättä tai hidastamatta tahtiaan.
”M’ksi ja m’hin?” hän murahti. Francis virnisti itsekseen kuvitellessaan, miten suunnattomasti Arthur tulisi suuttumaan kuullessaan, mitä hän aikoi seuraavaksi sanoa.
”L’amour, monsieur”, hän vastasi, ”minä… Sanotaan, että haistan sen ilmassa. Uusi vanki on mitä suloisin.” Tällä kertaa Francis sai osakseen äkäisemmän silmäyksen.
”S’nä p’dät k’nttiläsi er’ssa h’nestä…”, mies mutisi takaisin.
”Oui, minulla on jo Arthurini”, Francis vastasi sujuvasti, ”mutta tarjoudun toki auttamaan herraa tässä asiassa. Olen asiantuntija.” Tällä kertaa hänelle vastattiin pelkällä vaimealla murinalla, mutta Francis tiesi olevansa oikeassa. Hän oli nähnyt kuinka mies oli tuijottanut tätä uutta vankia aiemmin ja hän kyllä tunnisti rakkauden ensisilmäyksellä kun sellaisen näki. Hän ei tosiaankaan ollut sokea sellaisille asioille ja aina oli toivoa, että heidän kirouksensa murtuisi viimein.
”Jos sallitte, monsieur”, Francis totesi, ”te ette ole vielä esitelleet itseänne…” Linnanherra vilkaisi taas kynttilää, mutta Francis päätti pysyä hiljaa. Hän vain pistäisi asioita hiukan alulle ja johdattelisi oikeaan suuntaan.
”M’nä…”, mies pysähtyi käännähtäen ja aloitti niin yllättäen, että Tino hätkähti, ”n’mi on Berwald Oxenstierna.” Pienen hiljaisen hetken aikana Tino räpäytti silmiään ja mietti, miksi mies kertoi hänelle nimensä jos hän kuitenkin kuolisi kohta. Sitten hän ryhdistäytyi.
”Herra Oxenstierna”, hän sanoi täysin tietoisena siitä, että lausui oudon nimen väärin, ”minä olen Tino.” Berwald murahti ja nyökkäsi, mutta jälleen hän vain peitti todelliset ajatuksensa. Tino. Tämä ihana ja suloinen olento oli siis nimeltään Tino. Miten kaunis ja sopiva nimi, hän olisi tahtonut jäädä maistelemaan sen makua, mutta Tino näytti käyvän entistä levottomammaksi hänen katseensa alla. Berwald yritti kaikin voimin keksiä, miten jatkaisi.
”P’lkkä T’no?” hän lopulta kysyi ja moitti itseään sosiaalisten taitojen puutteesta.
”Um… Tino Väinämöinen”, nuorempi mies vastasi epäröiden, ”mutta älä välitä siitä. Kukaan… Kovin moni ei pysty edes lausumaan sitä.” Berwald pyöritteli nimeä mielessään ja totesi Tinon olevan oikeassa.
”Se m’es”, hän murahti, ”v’ljesi?” Berwald tajusi samalla hetkellä, ettei puheenaihe ollut kovin hyvin valittu ja Franciksen huokaisu vain vahvisti sitä oivallusta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään muuta kun Tino jo vastasi.
”Kyllä”, mies totesi ja hetkeksi hänen katseensa kääntyi surulliseksi ennen kuin hän sai taas ilmeensä kuriin, ”hänen nimensä on Mathias. Toiset kaksi ovat Lukas ja Eirikur. Minä olen toiseksi nuorin. En mielelläni puhuisi siitä, herra.” Tino ei ymmärtänyt, miksi häneltä nyt kyseltiin asioita. Kyseltiinkö vangeilta koskaan mitään? Tino ei tiennyt eikä hän koskaan ollut kysynyt Mathiakselta, jolla oli kokemusta vankiloista. Tosin Berwald ei ilmeisesti halunnut tietää enempää, koska hän kääntyi ja lähti taas harppomaan nopeaan tahtiinsa.
”Monsieur”, Francis aloitti taas puhumisen, ”mitä jos toivottaisitte hänet tervetulleeksi? Tämä on kuitenkin hänen kotinsa nyt.” Berwald murahti jotain ja hänen takanaan Tino kurtisti kulmiaan. Tekikö hämärä valaistus temppujaan vai oliko tuo kynttilänjalka juuri liikahtanut itsekseen? Hän päätti, että olisi turvallisempaa vain olla ajattelematta sitä.
”T’ivon että v’ihdyt”, Berwald tokaisi kävellessään, ”t’mä on s’nun k’tisi.” Tino hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat hieman.
”Kotini?” hän kysyi ennen kuin ehti estää itseään, ”etkö sinä tapakaan minua?” Berwald värähti sisältään. Kuinka hän muka voisi tappaa ketään? Tai sen toisen miehen, Mathiaksen, hän haastaisi minä päivänä tahansa uudelleen. Mutta Tinon, jonka mustikan väriset silmät olivat vanginneet hänet heti aluksi?
”En”, hän kuitenkin vain murahti ja pysähtyi sitten yhden oven eteen, ”t’mä on h’oneesi.” Tino astahti uteliaana edemmäs Berwaldin pidellessä ovea auki. Hän helpottui huomattavasti nähdessään, ettei huone ollutkaan pieni ja kolkko vankikoppi, kuten hän oli ajatellut, vaan oikeastaan hyvin viihtyisä avara huone, jossa oli pehmeän näköinen peti ja takassa lämmittävä valkea jo valmiiksi. Tino seisahtui keskelle huonetta ja pyörähti hitaasti ympäri nähdäkseen kaiken ja linnanherran katseen seuratessa vuorostaan häntä.
”Tuota… Kiitos…”, Tino sanoi tietämättä täsmälleen oikeita sanoja tällaisiin tilanteisiin. Berwald murahti jotain, mutta toisti selvemmällä äänellä, kun Francis tuhahti hiljaa.
”P’lvelusv’keni p’tää s’nusta h’olta”, hän tokaisi ja Tino nyökkäsi hieman hämillään. Hän ei ollut nähnyt yhtään ketään koko linnassa heidän lisäkseen, mutta ehkä pelottavan linnanherran palvelijat olivat vain oppineet pysymään poissa tieltä. Ja mitä tämä huolen pitäminen muka tarkoitti?
”Kutsu hänet päivälliselle…”, Francis kuiskasi ja lähes sohaisi isäntänsä kättä. Berwald epäröi hetken, mutta veti sitten syvää henkeä ja perääntyi hieman ovelta.
”S’pii t’lla p’ivälliselle!” hän ärähti ja löi oven kiinni jättäen Tinon yksin. Hetken suomalainen tuijotti ovea, mutta sitten hän sai tarpeekseen rohkeana olosta. Hän käännähti ja lähes kaatui sängylle suorilta jaloiltaan haudaten kasvonsa käsiinsä ja toistellen niitä pahimpia kirosanoja jotka tiesi samalla kun lämpimät kyyneleet alkoivat valua hänen poskiaan pitkin. Hitaasti kiroilu vaihtui hiljaiseksi yksinpuheluksi, kunnes viimein siitä ei voinut erottaa kuin hänen veljiensä nimet ja jäljellä oli vain nyyhkytystä. Jokin kolahti vaimeasti muuten hiljaisessa huoneessa, mutta Tino ei huomioinut sitä. Hän havahtui vasta, kun naisenääni alkoi puhua aivan hänen vieressään.
”Älä sure, kultaseni”, ääni sanoi lempeästi, ”kaikki menee vielä hyvin.” Tino kääntyi säikähtäneenä ja vieläkin enemmän hän säikähti tajuttuaan, ettei huoneessa ollutkaan ketään. Sitä paitsi hän vannoi, että suuri koristeellinen vaatekaappi oli sijainnut jossain aivan muualla kuin hänen sänkynsä vieressä hetki sitten.
”Kuka…?” Tino aloitti, mutta sitten vaatekaappi liikahti. Se liikahti. Suomalainen jähmettyi ja mietti, oliko aikaisempi järkytys sekoittanut hänen mielensä.
”Anteeksi…”, ääni sanoi taas ja kauhukseen Tino tajusi sen tulevan täsmälleen vaatekaapin suunnalta, ”minun nimeni on Katyusha. Olen kamarineitosi.” Ääni kuulosti ystävälliseltä ja aavistuksen ylpeältä viimeisen lauseen kohdalla, mutta Tino ei pystynyt estämään itseään tuijottamasta vaatekaappia. Mitä enemmän hän sitä katsoi, sitä enemmän hän alkoi huomata oudon inhimillisiä piirteitä. Aivan kuin yläosan puukaiverruksista muodostuisivat kasvot joiden huulet olivat kääntyneet pieneen hymyyn ja katse tarkkaili häntä hyväntahtoisesti. Tino pudisti päätään ja yritti muistella, miten puhuttiin.
”Ethän sinä vain… Anteeksi, tarkoitin, että… Vaatekaappi?” hän sai lopulta sanottua ja onnitteli itseään mielessään maailman surkeimman ensivaikutelman tekemisestä. Ehkä hänen mielensä oli järkkynyt, mutta kai hän voisi silti olla hiukan ystävällisempi puhuville huonekaluille. Mutta ilmeisesti Katyusha ei ollut loukkaantunut sillä hän naurahti ja hivuttautui lähemmäs. Jos sitä voi enää sanoa hivuttautumiseksi, kun iso vaatekaappi tulee kohti. Sen askeleet kolahtelivat ja Tino oli myös kuulevinaan outoa rytmikästä ääntä aivan kuin joku painaisi isoa jousta alas ja päästäisi sen sitten irti. Boing boing? Suomalainen ihmetteli, miten hän ei ollut aiemmin huomannut Katyushaa sillä ääni ei ollut erityisen hiljainen.
”Minä en ollut aina tällainen”, Katyusha selitti hieman nolon kuuloisena, ”olin ihminen, mutta sitten… No, se ei ole tärkeä tarina. Mitä jos katsoisimme sinulle hieman paremmat vaatteet päivällistä varten?” Tino tuijotti häntä hetken ja nyökkäsi sitten hitaasti.
”Tässä paikassa olikin outo tuntu…”, hän mutisi, ”onko täällä muitakin… Sinunlaisiasi?” Tino toivoi, ettei hän kuulostanut liian töykeältä, mutta rehellisesti ajatellen mitä ihmettä hän muuten voisi kysyä jouduttuaan ensin estämään veljensä murhan, tulemaan tämän tilalle ja lukituksi hienoon huoneeseen puhuvan vaatekaapin kanssa? Niin, sitähän minäkin.
”No, me kaikki tietenkin herraa lukuun ottamatta”, Katyusha sanoi ja naurahti vaivautuneena, ”tiedätkö, minulla olisi kiva sininen puku sinulle ja…”
”Onko tämä…?” Tino keskeytti ja silmäili sänkyä, jonka päällä istui. Katyusha huokaisi, mutta vaivautui kuitenkin vastaamaan.
”Ei, se on tavallinen sänky”, hän selitti, ”huomaat kyllä helposti, ketkä ovat… olivat ihmisiä. He ovat hieman… eläväisiä. Muista vain varoa kynttilöitä.”
”Mikä kynttilöissä on niin…”, Tino aloitti, mutta sillä hetkellä oveen koputettiin ja ovi työnnettiin auki. Hetken hämmennykseen jälkeen suomalainen tajusi katsoa hieman alemmas ja kohtasi pienen kaappikellon katseen.
”Arvon nuoriherra”, kello sanoi arvokkaalla sävyllä, ”päivällinen on katettu, jos sallitte.” Se taipui kumarrukseen, mutta Tino ei siltikään noussut ylös ja lähtenyt ovelle kuten hänen olisi pitänyt.
”Kuka sinä olet?” suomalainen kysyi uteliaana ja sai palkakseen silmienpyörityksen.
”Olen tämän linnan…”, kaappikello aloitti mahtipontisesti, mutta Katyushkan kevyt hymähdys sai hänet vaihtamaan tyyliään kesken, ”Arthur. Kutsu minua vain Arthuriksi.”
”Selvä Arthur”, Tino sanoi vakavana, ”minä en aio tulla päivälliselle.” Hetken Arthur vain seisoi paikallaan tietämättä, mitä tässä tilanteessa yleensä piti tehdä, mutta sitten hän ryhdistäytyi.
”Herra nimenomaan pyysi teitä tulemaan”, hän vielä yritti, mutta Tino pudisti päätään.
”Minä menetin perheeni ja vapauteni”, hän totesi, ”minun ei tee mieli syödä mitään.” Arthur tuijotti häntä hetken, mutta sitten hän kääntyi sanomatta mitään ja poistui paikalta. Tino risti käsivartensa rinnalleen ja tunsi olonsa jo hieman paremmaksi. Aikaisempi sureminen oli tehnyt hyvää hänelle ja ilmeisesti myös kirkastanut ajatukset. Tosin puhuvat huonekalut eivät oikein vakuuttaneet tätä päätelmää, mutta kaikelle oli varmasti jokin järkevä selitys.
”Voi ei…”, Katyusha kuiskasi, mutta Tino ei sanonut enää mitään.
<><><>><<><><>
”Minä en ymmärrä sitä poikaa”, Gilbert mutisi ja tuskin koski olueensa, vaikka oli joka iltaisen baarihetken aika, ”jos minun mahtavuuteni vain saisi kouluttaa häntä. Hän voisi tulla toiseksi suurimmaksi mieheksi tässä maassa! Miksi hän ei suostu?” Antonio alkoi pikkuhiljaa näyttää huolestuneelta, kun valkohiuksisen miehen valitus vain lisääntyi ja olut oli silti koskematon. Jotain oli vakavasti vialla, jos Gilbertille ei juoma maistunut.
”Ehkä…”, Antonio aloitti, mutta Gilbert jatkoi taas puhettaan välittämättä ollenkaan. Tulisijan liekeistä tuleva valo valaisi hänen kasvonsa, mutta loi enemmänkin pelottavia varjoja kuin saaden ne selkeämmäksi. Yleensä kapakassa oli aina ääntä tähän aikaan, mutta Gilbert oli saanut synkällä olemuksellaan jokaisen hiljenemään. Ihmiset jopa pitivät turvalliseksi katsomansa välimatkaan takan edessä tuolissa istuvaan mieheen. Vain Antonio oli kyllin rohkea lähestyäkseen.
”Onko minun mahtavuudessani virhe vai miksi en saa Tinoa tajuamaan?” Gilbert sanoi ja lähes jokainen salissa henkäisi. Jotain kauheaa tapahtuisi varmasti, jos itse Gilbert epäili itseään. Antonio alkoi saada huolestuneita katseita ja joku käski kuiskaten häntä tekemään jotain. Vihreäsilmäinen mies vilkuili hetken ympärilleen hämmentyneenä, mutta asteli sitten mököttävän Gilbertin vierelle.
”Mutta… Sinä olet kaikkein mahtavin, Gil!” hän huudahti omalla pirteällä äänellään ja levitti käsivartensa aivan kuin näyttääkseen ettei miehen mahtavuus mahtuisi niiden väliin, ”kaikki täällä tahtoisivat olla kuin sinä ja saada oppia sinulta.” Gilbert tuhahti ja käänsi katseensa.
”Ei nyt Tonio, en ole sillä mielellä”, hän totesi, mutta Antonio siirtyi hänen katseensa mukana.
”Sinä olet paras ampumaan ja tappelemaan ja vain sinä saat kaikki juotua pöydän alle. Miehistä mahtavin!” hän julisti ja yritti hakea tukea muilta. Onneksi sivustaseuraajat tajusivat vihjeen ja he alkoivat kohotella tuoppejaan ja karjua sattumanvaraisia ylistyksiä.
”Me tykätään sinusta!” joku huusi ja pieni hymy hiipi Gilbertin huulille, vaikka hän ei vielä ollutkaan aivan oma ylpeä itsensä.
”Sinä olet meidän sankari”, Antonio totesi hymyillen ja viittoili seinälle, joka oli täytetty Gilbertin taistelumuistoilla ja erilaisilla kuvilla, jotka esittivät hänen tekojaan, ”unohda jo Tino. Mathias on kuitenkin ylisuojeleva häntä kohtaan ja ne kaksi muuta ovat outoja. Varsinkin se, joka puhuu itsekseen ja…” Yhtäkkiä Gilbertin silmät laajenivat ja hän pomppasi ylös tarttuen samalla kiihtyneenä kiinni Antonion paidasta.
”Mahtava idea!” hän huudahti lähes säikäyttäen Antonio paran, ”miksen ajatellut sitä ennen? Niin yksinkertaista… Mahtavuuteni varmaan peitti sen, kuitenkin.”
”Niin… Mikä idea?” toinen mies kysyi hieman häkeltyneenä ystävänsä mielialan nopeaan vaihteluun, mutta toisaalta mitä muuta Gilbertiltä olisi pitänyt odottaa.
”Mahtava idea”, Gilbert toisi ja päästi otteensa silmäillen vieläkin hiljaista salia samalla kun tuttu virne nousi taas hänen huulilleen, ”ajatelkaa, mikä saisi Tinon harkitsemaan muita vaihtoehtoja? Mikä sai hänet viimeksi taistelemaan?” Ihmiset vilkuilivat toisiaan, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta Antonio uhrautui taas.
”Tuota… Se oli kova talvi ja… Ne sudet ja ryövärit?” hän ehdotti ja Gilbert nyökkäsi.
”Aivan. Hänen oli pakko. Miten saamme hänet samaan tilanteeseen nyt?” kukaan ei näyttänyt halukkaalta veikkaamaan, joten Gilbert jatkoi suoraan, ”Mathias on heistä se joka tuo elannon, jos hänelle tapahtuu pieni… vahinko… jonkun muun on pakko astua hänen tilalleen ja se joku on Tino! Hän tulee pyytämään minulta apua ja totta kai minä autan kaikessa mahtavuudessani.”
”Mutta Gil, mitä Mathiakselle muka tapahtuisi?” Antonio kysyi, ”hän on taitava soturi ja hänhän yleensä istuu iltaa täällä meidän kanssamme.” Gilbert nyökkäsi ja hieroi hetken leukaansa miettiessään.
”Se on totta”, hän totesi viimein, ”tarvitaan pieni onnettomuus… Ei mitään vakavaa tai lopullista, mutta sen verran että Tinon on pakko toimia. Tarvitaan joku järjestämään tämä…” Gilbert mietti taas ja Antonio seurasi hiljaa vieressä odottaen mahtavan aivotoiminnan tulosta. Muut ihmiset salissa olivat jo palanneet normaaleihin toimiinsa huomattuaan että Gilbert oli taas oma itsensä eikä maailmanloppu ollutkaan tulossa.
Hetken hiljaisen mietinnän jälkeen Gilbert viimein napsautti sormiaan ja virnisti voitonriemuisesti. Sanomatta sanaakaan hän marssi baaritiskille Antonio perässään ja nakkasi muutaman hopeisen kolikon pöydälle, jonka toisella puolella hiljaisenoloinen vaalea mies puhdisti juuri lasia pyyhkeeseensä.
”Hei, sinä”, Gilbert sanoi ja mietti hetken miehen nimeä, ”oletko muuten uusi täällä? Ei tule nimi mieleen.” Jostain syystä mies tuhahti ja pudisti päätään pienesti.
”Matthew Williams”, hän vastasi ja Antonio sekä Gilbert nyökkäsivät kumpikin automaattisesti.
”Aha”, valkohiuksinen mies totesi saamatta siltikään mitään muistikuvaa miehestä, ”pitäisi saada viesti eteenpäin. Maksan kaikki kulut ja ekstraa, jos se on perillä huomenna.”
”Kyllä se onnistuu”, Matthew vastasi hiljaisella äänellä, ”kenelle ja millainen viesti saisi olla?” Gilbert virnisti ja läimäytti kämmenensä pöytää vasten.
”Se on Lovinolle”, hän sanoi sillä tietyllä pelottavalla äänensävyllä, ”sano, että minulla olisi pieni työ hänelle ja hänen pojilleen.” Matthew oli hetken vaiti, mutta nyökkäsi sitten pyyhkäisi pöydällä lojuvat kolikot esiliinansa taskuun. Gilbert naurahti ja kääntyi siepaten samalla täyden tuopin ohikulkevan tarjoilijattaren tarjottimelta. Kyllä, elämä alkoi taas näyttää kirkkaammalta hänelle.
Antonio hymyili hänkin ja katseli uteliaana tiskin toisella puolella puuhailevaa miestä.
”Oletko ollut kylässä kauankin jo?” hän viimein kysyi, ”ja… mikä se nimi olikaan taas?” Matthew huokaisi syvään ennen kuin vastasi.
”Matthew Williams”, hän vastasi kiltisti, ”ja minä omistan tämän kapakan… Olen omistanut jo kymmenen vuotta! Mutta et sinä sitä kuitenkaan muista.” Antonio nyökkäsi hieman poissaolevasti ja väläytti miehelle parhaimman hymynsä siltä varalta että oli menettänyt jotain tärkeätä kun ei ollut kuunnellut puhetta.
”Oi, Gil meni jo… Heippa”, hän totesi ja lähti ystävänsä perään. Matthew katseli menoa ja huokaisi taas hiljaa pudistaen päätään. Hänen pitäisi laittaa viesti Lovinolle eteenpäin, mutta hänellä oli merkillinen tunne että hänen pitäisi lähettää jokin muukin viesti. Mietittyään hetken hän tuli siihen tulokseen, että oli kulunut jo liian kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi puhunut Timille.
A/N: Yay, lisää ihmisiä! Ja Hollanti tulee tekemään comebackin :'D
Katyusha oli Ukraina ja Matthew Kanada (minkä varmaan arvasitte...) Minä muuten oikeasti ajattelin aluksi laittaa Antonion laulamaan sen laulun, mutten saannutkaan sitä sitten sovitettua oikein, joten tällä mennään ^^''
Seuraavassa luvussa ainakin utelias Tino ja Mathias pitäisi myös herätellä... Luultavsti myös Tim ehtii paikalle juonimaan ja eräs belgialainen liittyy sotkuun mukaan, mutta Lovino & pojat taitaakin sitten jäädä siitä seuraavaan lukuun~ En ole varma, miten paljon sanoja tarvitsen selittämään asioita ^^''
Tot ziens~
-
Äh, uskallauduin jotenkin mystisesti kommentoimaan jotain.
Luin koko ficin tässä yhteen kyytiin, Kaunotar ja Hirviö sekä Hetalia yhdistettynä saivat mielenkiintoni heräilemään. Ja jouduin toteamaan, että rakastan kirjoitustyyliäsi yli kaiken, ja tämä ei todellakaan ole liian orjallisesti ''kopioitu'' tuosta alkuperäisestä teoksesta, se kun näissä harmillisen usein pääsee tapahtumaan. Eli pisteet siitä.
Todella paljon olen myös pitänyt siitä, miten nuo hahmot on valittu ja millaisia näistä sitten on tehty. Hollanti on oikein ihana kauppias.
Pari vastaavanlaista Kaunotar ja Hirviö/Hetalia crossoveria olen kyllä lukenut, mutta omien lisäysten kanssa tämä on niistä ehdottomasti paras. Hahmoasettelu, kirjoitustyyli, omat lisäykset ja kaikki muukin ovat vain niin ihania. Ja tämä saa vain haluamaan lisää ja lisää lukemista.
En kykene rakentavaan ja kunnolliseen kommenttiin, mutta jään tosiaan odottelemaan sitä jatkoa tänne.
-
Heti luettuani otsikon... menin suoraan sanoen sekaisin mielenkiinnosta.
Ja yeeesh, tarinaan liittyi uusia hahmoja! Ukraina ja Kanada, tehee~~ < 3
Matthew raasu on taas kerran lähes näkymätön muiden silmissä.
Enkä taaskaan saa tähän mitään rakentavaa kommenttia, enkä varmaan tuu koskaan saamaankaan, mutta voin sanoa että:
Rrrrrakastan tätä.
Se on lyhyt ja ytimekäs, mutta rehellinen. Toivottavasti se korvaa sen "rakentavan" kommentin. :'D
// Ja pyh, ei mennyt arvaukset oikein! ^^" //
-
Oi oi ja aww aww! Oli hyvä ja toivottavasti teet lissöö pian. Jatkoa vain ~ (Pssst. anteeksi ei tullut rakentavaaa, ja miksi Ruotsi puhuu tollaisesti? Liittyykö se jotenkin ruotsin kieleen tai aksenttiin, tai....muminaan? Noh kuitenkin, hei hei ja onnea ja luovuutta jatkolle! :D
-
Täytyy tunnustaa, että en yleensä tykkää tällaisista fuusio-fic-härpäkkeistä. Onneksi kuitenkin uskaltauduin lukemaan tätä, sillä pidän tästä jopa enemmän kuin muista kirjoituksistasi. Mielestäni osaat kirjoittaa paremmin pidempää tekstiä kuin lyhyitä raapaleita. Kai se johtuu siitä, kun saat hahmoista ja juonesta paljon enemmän esiin. Lisäksi ficistä tulee jotenkin huolitellumpi vaikutelma. (Kuulostaa kauhean negatiiviselta, mutta en osannut esittää asiaa oikein. Sori.)
Hahmovalinnat ovat myös osuneet nappiin, vaikka en SuFin:stä paremmin perusta. (Ranska. <3)
-
Köpi on nyt kirjoitettu loppuun (viime yönä) ja nyt vaan panttailen lukuja, joten ajattelin potkia tätäkin hereille. On muuten aika hurjaa heittää lennosta Köpin synkistelystä tämän "vähän huti ja hälläväliä" -menoon. Vähän sama tunne, kun silloin kun tulee Kainuusta Savoon.
Pohjantähti: Kiitos!
AnanasRypäle: Kiitos sulle kans!
Narrinviulu: Kiitos! Tässä fikissä Ruotsin puhetapa johtuu itseasiassa tosta kirouksesta (siitä on maininta tässä kohta...) Mutta mä yritän sillä hakea myös sitä mitä englanti-fikeissä näkee välillä eli Ruotsin epäselvää puhetapaa. Ei vaan toimi suomessa niin hyvin. Pahuksen vokaali-painotteiset kielet.
hedge14: Kiitti! En mäkään oikeastaan hirveesti lue crossovereita (mutta niitä on muutama tosi hyviä!), mä en vaan malta olla tunkematta lusikkaani kaikkialle.
Ja sitten uusi luku! Meno on edelleen sama ja tämä ei ollut ehtinyt niin pitkälle kuin Köpi niin varmaan kaikki jaksaa lukea alun uudestaan...?
6. osa: Ja kaikki laulaa!
”M’ssä h’n v’ipyy?” Berwald kysyi kuulostamatta kuitenkaan järin levottomalta. Pelkkä pieni painon vaihtelu jalalta toiselle ja nopeat katseet valmiiksi katettua päivällispöytää kohden vihjasivat, että hän odotti jotain. Francis ja Elizabeta olivat löytäneet omat paikkansa takanreunukselta ja nyt he vain seurasivat tyynesti isäntänsä menoa.
”Hän luultavasti tarvitsee pienen hetken valmistautumiseen”, Elizabeta totesi, mutta mies ei näyttänyt kuuntelevan häntä.
”M’nä k’skin t’lla…”, hän mutisi ja pysähtyi sitten hetkeksi luodakseen yhden tuimista katseistaan Fanciskseen, ”…m’enikö se h’vin?” Francis käytti hyvin harkitun hetken ennen kuin vastasi.
”Olitte ehkä hieman karkea, monsieur…”, hän vastasi ja Berwald murahti hiljaa, mutta onneksi Elizabeta oli tilanteen tasalla. Hän loikkasi varoen alas takanreunukselta ja sitten lattialta pöydälle ollakseen varmasti huomion keskellä.
”Herra, oletteko harkinneet että hän voisi ehkä murtaa kirouksen?” nainen kysyi päättäväisesti, ”olisi hienoa olla ihminen taas.” Berwaldin katse viivähti hetken teepannussa, mutta sitten mies käänsi päätään ja huokaisi hiljaa.
”T’etenkin olen”, hän tokaisi, ”m’tta se on v’ikeaa.”
”Ja ruusu on alkanut jo kuihtua”, Francis totesi hiljaa. Berwaldin ilme koveni ja hän murahti taas muistaessaan sen kirotun kukan joka nytkin makasi hiljaa lasikuvun alla hänen huoneessaan.
”Vielä on toivoa”, Elizabeta julisti päättäväisesti, ”herra, teidän täytyy antaa vieraamme nähdä sisällenne. Siten hän ei voi olla pitämättä teistä.” Nyt Franciskin katsoi parhaaksi vaihtaa paikkaansa takanreunalta pöydälle naisen vierelle.
”Aivan! Seiskää ryhdissä ja hymyilkää hänelle”, hän sanoi ja Berwald jopa teki parhaansa saadakseen suupieliään edes hieman hymyntapaiseen. Elizabeta ja Francis vilkaisivat toisiaan, mutteivät antaneet periksi.
”Kehukaa häntä.”
”Olkaa ystävällinen ja kiltti.”
”Muistakaa käytöstavat.”
”Äläkä tee niin kuin Francis tekee…”
”Mon cherie!”
”Älkää vain ottako mallia hänestä”, Elizabeta toisti, ”ja kaikkein tärkein. Älkää vain menettäkö malttianne.” Francis nyökkäsi, vaikka vilkaisikin hiukan paheksuvasti naista vierellään. Berwald nyökkäsi ja yritti tehdä parhaansa, vaikkei hänen pelottava olemuksensa juuri lieventynyt mihinkään. Mutta aina oli toivoa, kuten Elizabeta oli sanonut ja ainakin he tekisivät parhaansa. Olisi niin mukavaa olla ihminen jälleen.
”Nyt hän tulee”, Francis kuiskasi huomattuaan kuinka ruokasalin ovi aukesi raolleen. Kaikki kolme valmistautuivat vastaanottamaan vieraansa, mutta lopulta vain Arthur ilmestyi esiin oven takaa.
”M’ssä T’no on?” Berwald kysyi välittömästä ja Arthur joutui hetken hakemaan sanojaan.
”Tuota… Hän on tavallaan…”, kaappikello aloitti, ”katsokaas, kun hän…”
”Kerro nyt, mon ami”, Francis hoputti, kun he kaikki odottivat jännityksessä.
”…Hän ei tahdo tulla syömään…”, Arthur lopulta sai sanottua. Hetken oli aivan hiljaista, mutta sitten Berwald marssi ulos kylmä ilme kasvoillaan ja sanomatta sanaakaan. Elizabeta, Francis ja Arthur jakoivat huolestuneen katseen ja lähtivät sitten kiirehtimään isäntänsä perään.
”Av’a ovi!” Berwald huusi päästyään Tinolle antamansa huoneen luokse.
”En varmasti!” kuului vastaus päättäväisellä sävyllä.
”M’kset t’llut p’ivälliselle?” mies kysyi antamatta kielteisen vastauksen lannistaa itseään. Hän voisi kyllä huutaa ovenkin läpi.
”Ei huvittanut”, Tino vastasi edelleen päättäväisenä. Tässä vaiheessa Berwaldia seurannut kolmikko ehti paikalle ja he jäivät hieman epäröiden seuraamaan tapahtumia sivummalta.
”M’nä k’skin”, Berwald sanoi pelottavalla äänellä, mutta sekään ei vielä avannut ovea hänelle.
”Sehän kiva”, Tino totesi, ”en siltikään aio tulla.” Tässä vaiheessa oven ulkopuolella odottavan linnanherran ilme koveni vielä asteella ja siniset silmät näyttivät kylmemmiltä kuin koskaan.
”Sinä…”, hän aloitti, mutta Francis päätti tehdä siirtonsa pelastaakseen tilannetta edes hieman keskeyttämällä hänet.
”Monsieur”, hän sanoi varovaisesti, ”voin olla väärässäkin, mutta tässä tilanteessa hieman ystävällisempi lähestymistapa saattaisi toimia paremmin…” Berwald mulkaisi kynttelikköä, mutta vastoin kaikkia yleisiä tapojaan Arthur päätyi samalle puolelle Franciksen kanssa. Myöhemmin hän selitti sujuvasti, joskin hiukan epäilyttävän hanakasti, sen johtuvan vain siitä että hänkin tahtoi olla ihminen taas. Hän ei siis missään nimessä ollut halunnut pelastaa Francista romumetallin kohtalolta.
”Aivan, herra”, Arthur sanoi, ”olkaa herrasmies…” Berwald murahti, mutta ainakin hän näytti rauhoittuneen hieman.
”T’no”, mies aloitti, ”t’letko p’ivälliselle?” Jokainen lumotusta palvelusväestä sekä myös linnanherra itse pidättivät henkeään odottaen vastausta.
”En”, Tino sanoi lyhyesti. Hetken näytti siltä, että Berwald menettäisi viimeisenkin kärsivällisyytensä, mutta sitten mies vain kääntyi ympäri ja piilotti kaikki ajatuksensa kylmän ilmeen taakse.
”H’n ei saa po’stua h’oneesta ilman l’paani”, mies käski ja marssi sitten tiehensä. Elizabeta huokaisi syvään eivätkä Francis tai Arthur näyttäneet myöskään kovin helpottuneilta.
”Ei mennyt kovin hyvin”, nainen totesi pettyneenä ja muut nyökkäsivät.
”Niin”, Arthur myönsi, ”Francis, vahdi sinä ovea. Me muut menemme siivoamaan päivällisen pois.”
”Selvä”, Francis sanoi ja eikä edes kommentoinut mitään niin kuin hän yleensä teki.
>>><><><><><<<
”Mon chérie, sanoisit sen”, Francis kuiskasi, mutta hänen keskustelu kumppaninsa kieltäytyi ja pudisti päätään.
”Oi, Francis”, pölyhuisku sanoi naisen äänellä, ”sinä tiedät, ettei veljeni pidä siitä että opettelen sinun kieltäsi.”
”Mutta Emma! Ranska sointuu niin kauniisti sinun huuliltasi”, Francis vastasi parhaalla viettelevällä äänellään, ”toistaisit vain minun perässäni.”
”Francis… ”, Emma sanoi, ”… je suis désolé.”
”Si beau”, Francis kuiskasi. Tino vilkaisi puhuvia esineitä hieman epäillen, mutta päätti vain kävellä ohitse. Katyusha ei ollut estänyt häntä mitenkään lähtemästä huoneesta ja Francis näytti olevan kiireinen muissa asioissa. Kaiken lisäksi käytävä oli muuten täysin tyhjä, joten karkaaminen olisi naurettavan helppoa. Tino kuitenkin tunsi uteliaisuutensa nousevan ja hän ei vain voinut jättää hieman tutkimatta linnaa jonka palvelusväki oli lumottu joten hän käveli eteenpäin pitäen korvansa ja silmänsä auki.
”Emma…”, Francis kuiskasi, mutta keskeytti, kun hänen silmänsä osuivat oveen joka oli jäänyt raolleen, ”voi ei… Vieras karkasi!” Emma ehti vain päästää pienen kysyvän henkäyksen, kun Francis jo raahasi hänet mukaansa etsimään Tinoa.
><><
”Minusta siitä ei tule mitään”, Arthur totesi ja kuivasi yhtä lautasta keittiössä, ”kirous ei murru koskaan eikä meistä tule ihmisiä. Se siitä.” Pieni Ita-teekuppi vavahti hieman, mutta Elizabeta hyssytteli hänelle lohduttavasti.
”Älä ole niin pessimistinen”, nainen torui miestä, ”niin kauan kuin siinä ruusussa on yksikin terälehti jäljellä, meidän täytyy vain toivoa ja odottaa parasta.” Elizabetan terävän katseen alla jokainen keittiön astioista löysi oman paikkansa kaapeissa ja nainen nyökkäsi hyväksyvästi järjestykselle.
”Mutta tämä on ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun tällä käy edes joku!” Arthur valitti, ”jos nyt ei onnistu, meillä ei ole enää mahdollisuuksia!”
”Pelottava…”, Ita huudahti miehen äänen voimakkuuden vuoksi ja piiloutui Elizabetan taakse.
”Katso nyt sinä…”, nainen aloitti, mutta hiljainen kolahdus keittiön ovelta sai hyvin alkaneen saarnan loppumaan ennen aikojaan. Kaikki kolme käänsivät katseensa vain kohdatakseen Tinon uteliaat silmät. Hän ei vaikuttanut yhtään pelokkaalta tai epävarmalta, mutta Elizabeta päätti kuitenkin ottaa tilanteen nopeasti haltuunsa kaiken varalta.
”Kultaseni, tarvitsetko jotain?” hän kysyi kohteliaasti ja olisi hymyillyt, jos hänen teepannun muotonsa olisi taipunut sellaiseen paremmin. Tino antoi katseensa kiertää rauhassa ja uteliaana ympäri keittiötä miettien samalla ketkä kaikki paikalla olivat oikeasti ihmisiä. Teepannun, kipon ja Arthuriksi nimetyn pienen kaappikellon hän jo tiesi. Samoin liesi näytti omaavan jonkinlaisen persoonan ja osa astioistakin kumartui odottavasti lähemmäs kuulemaan harvinaisen vieraan ääntä.
”Tuota, en”, Tino viimein vastasi, ”olen vain… En ole koskaan ennen ollut noidutussa linnassa ja…” Hän ei saanut kehnoa selitystään loppuun asti, kun Francis juoksi keittiöön toisesta ovesta raahaten yhä täysin tilanteesta pihalla olevaa pölyhuiskaa mukanaan. Emma oli tosin jo jollain tapaa tottunut olemaan raahattuna kaikkialle, joten hän ei valittanut. Ei vielä.
”Vieras karkasi!” Francis ehti huutaa ennen kuin äkkäsi Tinon, jota kaikki parhaillaan ympyröivät.
”Huomasimme jo”, Arthur vastasi kuivasti, mutta hänen äänensä jäi muiden alle kun Francis alkoi jostain syystä torua Tinoa karkaamisesta käyttäen parasta loukkaantuneen ääntään, ja Elizabeta tahtoi siltikin tietää jos Tinolla olisi nälkä. Muutaman erittäin hämmentyneen ja sekalaisen minuutin jälkeen kaikki Arthuria lukuun ottamatta päätyivät siihen tulokseen, että nyt olisi mainio hetki pitää kunnolliset illalliset. Kaappikellon estelyistä huolimatta Elizabeta marssitti astiastot riviin ja liesi mutisi itsekseen saksaksi ennen kuin vaivautui toimimaan taas.
”Hei… Ei! Emme me voi…”, Arthur huusi keskellä keittiössä syntynyttä hyörinää, ”hän saa vain palan leipää ja vettä. Se on ihan tarpeeksi!”
”Ei varmasti ole!” Ita huusi välikommentin ennen kuin painui omalle paikalleen ja antoi Franciksen hoitaa Arthurin kanssa väitteleminen.
”Mon cheri”, ranskalainen aloitti kärsivällä äänellä, vaikka olikin jo päässyt yli Tinon karkaamisesta, ”emmehän me voi…”
”Voi, kyllä me voimme”, Arthur keskeytti, ”viimeksi kun me emme voineet, koko juttu meni tappeluksi!” Francis vaikeni hetkeksi ja näytti murjottavan, mutta oikeasti hän vain harkitsi seuraavaa siirtoaan. Tai sitten hän murjotti. Kynttilöistä on todella vaikea päätellä mitään.
”Sinun kellosi jätättää”, hän lopulta totesi ja sai hämmentyneen ilmeen vilahtamaan britin kasvoille.
”Eikä! Mistä sinä edes…”, hän väitti vastaan, mutta kuten aina jokainen tässä paikassa, hänet keskeytettiin taas.
”Itse asiassa sinä olet kymmenen minuuttia kaikkia muita kelloja jäljessä”, Emma totesi nopeasti livahtaessaan heidän ohitseen. Francis naureskeli lähes ääneen mutta Arthur vain seurasi järkyttyneenä pölyhuiskun katoamista paikalta. Häneltä meni kokonaiset viisi minuuttia keksiä vastaus.
”Kaikki muut ovat edellä!” hän huusi ihan yleisesti kaikille ympärillä olijoille.
”Sanot mitä sanot, mon cheri”, Francis oli ainoa, joka vastasi, ”sinusta alkaa tulla… kaappikello.” Arthur kohotti hiukan kulmaansa.
”Olet viisi vuotta myöhässä tuon tiedon kanssa”, hän totesi.
”Tarkoitinkin, että sinusta tulee enemmän kaappikello”, Francis selvensi ja nosti toisen kynttilänsä ylös teatterilliseen eleeseen, ”pian unohdat olevasi ihminen ja alat vain laskea sekunteja. Yksi, kaksi, kolme… joka ikinen hetki. Unohdat kaiken ja olet vain kaappikello.” Hän laski kätensä ja kapsahti britin kaulalle.
”Hei, älä…”, Arthur ärähti, mutta Francis ei ollut vielä valmis esityksensä kanssa.
”Sitten sinä vain pölytyt jossain nurkassa!” hän lähes huusi ja pusersi jopa pari kyyneltä silmännurkastaan, ”milloin viimeksi teit ihmisten asioita? Milloin juhlit? Voi miksi, voi miksi tämä julma maailma yrittää viedä sinut minulta! Mon cheri Arthur, älä anna periksi kaappikellon vaistoille, pysy minun kanssani!” Arthurin tähän asti totinen ilme sai häivähdyksen jotain muuta ja hän epäröi hetken, kun Francis nyyhki hänen olkaansa vasten.
”Hei… Francis…?” hän mutisi. Jotenkin kummasti kaikista paikallaolijoista Tino oli ainoa ulkopuolinen, joka osoitti edes lievää kiinnostusta kynttelikön ja kaappikellon omalaatuiseen hetkeen. Muut olivat jo aivan tarpeeksi tottuneita jatkaakseen omia hommiaan. Sitä paitsi heillä oli kiire!
”Arthur…”, Francis kuiskasi ja astui vieläkin lähemmäs työntäen brittiä hiukan taaksepäin, ”nähdään myöhemmin!” Arthurin ilme oli enemmänkin kuin pelkästään näkemisen arvoinen, kun Francis yllättäen loihti surunsa tilalle leveän hymyn ja työnsi hänet takana olevaan komeroon. Kaappikello kompastui perunasäkkeihin, mutta kuuli kuitenkin hyvin kuinka Francis telkesi oven kiinni hänen perässään.
”Voilá~ Ja mitähän minä laulaisin tänään?”
”Et laula! Frog!” Arthur huusi komerosta, mutta sai vain kevyttä naurua vastaukseksi. Hienoa. Nyt hänen olisi jotenkin saatava itsensä ulos täältä ja estämään se kamala hetki, kun kynttelikkö alkaisi laulaa. Francis olisi kuollut heti, kun hän vain pääsisi täältä ulos.
Arthur tuijotti ovea pimeässä ja kirosi mielessään pitkään ja hartaasti. Miksi ja miten hän meni aina tähän samaan lankaan?
”Francis?” Emma kysyi, kun muut taluttivat Tinoa istumaan paikalleen pöydän ääreen. Vieraan ja vangin asemassa olevaksi Tino oli poikkeuksellisen pihalla kaikesta mitä oli juuri tapahtunut, mutta hän ei jaksanut alkaa miettiä asiaa sen enempää ja antoi esineiden paimentaa hänet ruokasaliin. Hän oli jo muutenkin nähnyt tarpeeksi outoja asioita yhdelle päivälle ja sitä paitsi hänellä oli kolme veljeä. Se opetti hyvin suhtautumaan rennosti kaikkeen.
”Oui, mon cherie?” Francis sanoi hyväntuulisena.
”Kai sinä tiedät, että Arthur olisi suostunut jo pelkän sen puheen jälkeen?” nainen tiedusteli kohteliaana ja Francis virnisti.
”Tietenkin tiesin”, hän totesi ja naurahti, ”mutta en koskaan jätä käyttämättä tällaista tilaisuutta… Oi, hän tulee olemaan niin vihainen!”
>>>>><><>><<><><<<<<
”Perhanan idiootti”, Lukas manasi puoliääneen työntäessään kaikkea muuta kuin hellästi tajuttoman Mathiaksen alas väsyneen hevosen selästä. Hän oli mutissut itsekseen koko matkan vanhalta linnalta takaisin kotiin eikä Eirikur ollut rohjennut keskeyttää häntä. He olivat tosin joutuneet matkaamaan hitaasti, sillä Mathiaksen maatessa poikittain hevosen selässä jäi tilaa vain yhdelle ratsastajalle, joten Lukas käveli ja jatkoi omaa jupinaansa välittämättä pätkääkään pikkuveljensä huolestuneista katseista.
Kotiovella Mathias sai tosiaan ottaa tuntumaa maahan, mutta hän ei edes havahtunut.
”Lukas… Hän on kuitenkin loukkaantunut…”, Eirikur sanoi varoen ja nosti vanhimman veljensä käsivarren olkansa yli jotta voisi auttaa Lukasta raahaamaan miehen kunnolla sisälle.
”En välitä. Tuo idiootti on pilannut kaiken”, Lukas vastasi synkästi ja potkaisi oven auki jalallaan, ”eikä hänellä ole huomenna muuta kuin päänsärky, mutta Tino…” Eirikurin kurkkua kuristi, kun hän kuuli nyt poissaolevan veljensä nimen.
”Eihän…”, hän aloitti, muttei saanut sanottua lausettaan loppuun asti. Lukas kuitenkin ymmärsi, mutta vastasi vasta kun he saivat kieritettyä Mathiaksen pedille. Kylmäilmeisempi kahdesta tajuissaan olevasta tuijotti soturia pitkään ennen kuin kääntyi poispäin edes välittämättä tarkistaa, josko joku mustelmista olisikin tarvinnut enemmän hoitoa.
”Tino on turvassa”, Lukas viimein totesi, ”ei ehkä sellaisessa kuin haluaisi, mutta turvassa kuitenkin. Tuo idiootti ehkä pilasi koko suunnitelman, mutta ehkä…” Loppu puheesta haihtui mutinaksi jälleen kerran, mutta Eirikur oli jo kuullut sen minkä tahtoikin. Jos Lukas sanoi kaiken olevan hyvin, silloin kaikki oli hyvin.
”Suunnitelma?” Eirikur kuitenkin kysyi vielä ennen kuin lähti hakemaan jotain mikä ehkä tekisi Mathiaksen olon paremmaksi. Lukasta e näyttänyt kiinnostavan pätkääkään, mutta nuorempi ei kuitenkaan tahtonut heittää tajutonta miestä aivan ilman huolenpitoa.
”Um… Suunnitelma”, Lukas mutisi yrittäen miettiä nopeasti jotain vastausta, ”minä en ainakaan suunnitellut, että toinen veljeni joutuisi vangiksi kirottuun linnaan ja toinen makaisi tajuttomana kotona.” Eirikur nyökkäsi vaiti ja häipyi paikalta. Vasta paljon myöhemmin hän tajusi kysyä itseltään, miksi Lukas oli sanonut linnan olevan kirottu.
A/N: Norja alkaa olla hieman epäilyttävä... Ja se liesi on muuten Saksa. Hänellä ei käynyt tuuri.
Seuraavassa luvussa pientä flashbackia ja Lovinon oma pieni mafia esittäytyy. Se luku tulee sitten varmaan huomenna.
Ai niin, jos joku ihmetteli noita erilaisia kappalejako merkkejä niin niillä ei sitten ole sen suurempaa merkitystä. Ne on erilaisia vain siksi, että mä tein ne vahingossa erilaisiksi.
-
7. osa: Kirous
”En koskaan osannut arvata, että näkisin joskus tuon tason esityksen”, Tino totesi kävellessään Franciksen ja Arthurin seurassa pitkin linnan käytäviä. Arthur oli onnistunut vapauttamaan itsensä komerosta juuri sopivasti osallistuakseen lumotun palvelusväen yltiöpäiseen näytökseen. Francis oli siitä hyvästä lähes polttanut kaappikellon kulmaa, mikä oli tietenkin synnyttänyt jälleen uuden tappelun.
”Frog, varo mihin tunget ne tuikkusi”, Arthur oli ärähtänyt ja hypännyt sivulle turvaan, ”melkein poltit minut!”
”Minkä minä sille voin, että olen niin kuuma!” Francis oli vastannut lähes viattomalla sävyllä, ”ja että sinä haluat mi…” Arthur oli alkanut huutaa ennen kuin kynttelikkö oli saanut lauseensa loppuun ja Elizabeta oli pudistanut päätään mutisten itsekseen jotain sen tyylistä, että jotkut eivät sitten nähneet rakkauttaan vaikka se kirjaimellisesti iski päähän paistinpannulla. Sitten nainen oli keskittynyt tarjoilemaan illallista Tinolle, joka oli edelleen häkeltynyt aikaisemmasta näytöksestä sekä laulusta, jonka Francis oli Arthurin komerosta huutamista vastalauseista huolimatta laulanut.
Illallinen sisälsi lähinnä lihaa ja perunoita eri muodoissa. Elizabeta oli hymyillen selittänyt, että liesi joka siis oli ollut kokki ennen kirousta, oli tosiaankin saksalainen ja kaikkien muiden puoliensa lisäksi valmisti vain saksalaista ruokaa. Tosin teepannu totesi myös heti perään, että joskus Ludvig teki myös pastaa. Mutta vain silloin kuin Ita pyysi sitä ja pyyntökin oli toiminut enimmäkseen silloin kuin Ita ei ollut vielä lapsi.
Tino oli tosiaan kummastellut sanavalintaa. Eivätkö ihmiset yleensä kasvaneet juuri toisin päin lapsista aikuisiksi? Miten sitten Itaksi kutsuttu nykyinen teekuppi oli onnistunut tulemaan lapseksi? Tino kuitenkin unohti esittää selventävän kysymyksen, kun Elizabeta julisti illallisen päättyneen ja hävisi paikalta. Arthur katsoi hetkensä koittaneen ja tarjoutui esittelemään linnaa Tinolle, joka tietenkin suostui koska olisi joka tapauksessa lähtenyt tutkimusmatkalle vaikkei olisikaan saanut lupaa. Francis liittyi seurueeseen ikään kuin vahingossa.
”Kuitenkin, vasemmalla puolella näet muotokuvan kreivistä joka rakennutti linnan uudemman lisäsiiven ja sen vieressä onkin yksi harvoista säilyneistä haarniskoista”, Arthur selosti tasaisella äänellä, kuten oli tehnyt koko kierroksen ajan. Ilmeisesti kaappikello oli joskus syönyt historiankirjan tai sitten hän oli vain epäterveellisen kiinnostunut vanhoista asioista. Oli miten oli, Tinoa alkoi kyllästyttää. Tietenkin hän oli utelias ja halusi tietää olinpaikkansa, mutta taulujen ja kuolleiden ihmisten kuvien katseleminen oli vain tylsää. Hän kuitenkin pysyi kohteliaana ja nyökkäili oikeissa kohdissa, jotta Arthur ei vain komentaisi häntä takaisin huoneeseensa.
”Mikset sinä puhu mistään mielenkiintoisesta?” Francis mutisi aivan kuin lukisi Tinon ajatukset eikä omaisi samanlaista tahdikkuutta joka pitäisi suun kiinni. Kynttelikön huomautus ja sitä seurannut kinastelu, joka nyt karsitaan tästä pois, ettei mennä liiallisuuksiin, antoi Tinolle hyvän tilaisuuden miettiä mitä hän todella haluaisi nähdä.
Miksihän he muuten aina kiersivät samaan suuntaan ja ohittivat linnan itäsiipeen vievän käytävän? Tino keksi vain muutaman selityksen ja niistä vahvimpana sen että siellä vain oli jotain mitä hänen ei haluttu näkevän. Tino tietenkin halusi eniten nähdä asioita joita hän ei olisi saanut nähdä.
”Anteeksi herra… Kaappikello?” hän kysyi mahdollisimman kohteliaasti. Arthur keskeytti kinastelunsa asiasta, joka oli jo kaukana alkuperäisestä aiheesta.
”Kirkland”, hän vastasi, ”sukunimeni. Niin mitä?”
”Kirkland-Bonnefoy kuulostaisi paljon paremmalta”, Francis heitti väliin, mutta kaikki leikkivät etteivät olleet kuulleet yhtään mitään.
”Mitä tuolla on?” Tino kysyi suoraan jaksamatta ladella kuitenkaan hirveästi ylimääräistä puhetta, vaikka kohtelias yrittikin olla.
Se oli Arthurin reaktio, joka sai suomalaisen päättämään, mihin hän tutkimusmatkansa suuntaisi. Kaappikello hiljeni täysin ja loi pikaisen silmäyksen Tinon osoittamaan suuntaan ennen kuin pudisti päätään kiivaasti.
”Siellä ei ole yhtään mitään! Vain vanha ränsistynyt osio. Se paikka on vaarallinenkin”, hän selitti nopeasti, ”paljon lahoja lattioita ja hämähäkkejä.” Tino kallisti päätään ja vilkaisi Francista, jonka seuraava teko antoi lopullisen sinetin nuorukaisen päätökselle.
”Aivan, siellä ei ole mitään mielenkiintoista”, Francis myöntyi ehkä ensimmäisen kerran elämässään jollekin, mitä Arthur sanoi, ”jospa menisimme takaisin keittiöön ja mon cheri voi esitellä sinulle vielä sen ikävän järjestyksen jossa hän pitää hopealusikoita.”
”Siinä järjestyksessä ei ole mitään ikävää”, Arthur tokaisi takaisin ja hänen hetkeksi huolestuneeksi vaihtunut ilmeensä palasi takaisin siihen erityisen äkäiseen, jonka hän oli kehittänyt ihan vain Francista varten.
”Miksi lusikat sitten valittavat?” kynttelikkö kysyi viattomasti. Tino näki tilaisuutensa lähestyvän ja pysyi aivan hiljaa toivoen että pari päättäisi taas kehittää tappelun ja unohtaisi hänen olemassaolonsa.
”He ovat epäkiitollisia!” Arthur sanoi, ”järjestys auttaa kaikkia, mutta he eivät vain voi käsittää sitä.”
”Sinua ei voi käsittää”, Francis sanoi kadehdittavan laulavalla nuotilla. Se oli viimeinen pisara Arthurille ja tilaisuus Tinolle. Hän ei edes jäänyt kuuntelemaan mitä kaappikello huusi takaisin kynttelikölle vaan paineli suoraan sinne, minne hänen ei haluttu menevän. Hyvällä tuurilla hän ehtisi nähdä jotain ennen kuin muut lähtisivät hänen peräänsä.
Kuten voi arvata, Arthur ja Francis huomasivat karkaamisen taas liian myöhään.
><><><><><><><
Se ruusu. Se, joka lepäsi lasisen kuvun alla ja näytti ikään kuin hohtavan himmeästi hämärässä, joten Berwald ei saanut siltä rauhaa edes yön pimeimpinä tunteina. Se oli aina paikalla ja sen kuva oli piirtynyt hänen mieleensä niin tarkasti, että hän olisi osannut piirtää sen paperille pelkästä muististaan. Hän tunsi jokaisen terälehden kuin omat kätensä ja joskus hänestä tuntui että ruusu olikin osa häntä eikä vain kello joka laski hänen nopeasti vähenevää aikaansa. Ikävä osa, aivan kuin kasvain. Berwald vihasi ruusua koko sydämestään, mutta ei päässyt siitä eroonkaan.
Sitä ei voinut polttaa eikä hävittää mitenkään muutenkaan. Se ei näyttänyt tarvitsevan vettä tai auringonvaloa, joten pimeyskään ei tappanut sitä. Berwald ei myöskään voinut heittää sitä menemään. Aina kun hän yritti, ruusu vain palasi takaisin paikalleen kuvun alle. Hän oli huutanut, uhkaillut ja rikkonut kaiken muun ympärillään, mutta ruusu oli ja pysyi.
Ensimmäisen kahden vuoden jälkeen Berwald oli viimein rauhoittunut hieman eikä yrittänyt enää keksiä tapoja päästä eroon ärsyttävästä ruususta. Kolmannen vuoden hän oli tarkkailut kukkaa joka ikinen päivä ja laskenut kaikki pudonneet terälehdet. Niiden putoamisella ei näyttänyt olevaan mitään selkeää ajoitusta. Joskus meni kuukausia ennen kuin ruusu menetti terälehtensä, joskus pelkästään muutamia päiviä.
Neljäntenä kirouksensa vuonna Berwald oli alkanut odottaa. Hänelle oli annettu mahdollisuus murtaa loitsu, mutta siihen tarvitsisi apua. Apua joltain joka rakastaisi häntä. Mutta linnanherra ei ollut koskaan ollut rakastettu ja kirous sai ihmiset kavahtamaan häntä vieläkin enemmän, joten tehtävä oli mahdoton. Kuitenkin hän jaksoi odottaa yhden vuoden.
Viidentenä ja kuluvana vuonna hän vain istui ja tuijotti ruusua. Kirous oli ja pysyi ja terälehtiä ei ollut montaa jäljellä enää. Berwald muisti vieläkin elävästi, mitä hänelle oli sanottu viisi vuotta sitten.
”Sinä”, linnanherra sanoi nähdessään tutun hahmon seisovan ovella. Arthur oli hakenut isäntänsä paikalle, kun vieras ei ollut suostunut hievahtamaankaan ovelta ennen kuin tapaisi tämän. Talven rankin aika oli jo ohi ja päivät lämpenemässä mutta silti lumihiutaleet tanssivat alas taivaalta ja noita oli peittänyt päänsä viittansa turkissomisteisella hupulla.
”Minä”, noita vastasi kylmästi, ”tahdon tietää, mikset sinä tullut?” Berwald murahti tahtomatta enää muistella häneltä pyydettyä asiaa.
”Minä en voinut”, hän tokaisi, ”enkä koskaan sanonut tulevani.” Noita ei ollut tyytyväinen vastaukseen, sen näki helposti tavasta kuinka hänen siniset silmänsä siristyivät ja huulet kapenivat tiukaksi viivaksi.
”Kylä selvisi hädin tuskin hyökkäyksistä”, hän sanoi kylmällä äänellä joka oli vain hieman voimakkaampi kuin kuiskaus, mutta tarpeeksi vahva kuitenkin, ”miten sinä kuvittelit voivasi vain istua täällä ja katsoa kuin me kuolemme?”
”Te ette kuolleet”, Berwald vastasi, ”minä tiedän, että teillä on sotureita tarpeeksi eikä minua tarvittu.”
”Sinä olisit voinut auttaa”, noita sanoi, mutta linnanherra pudisti päätään pienellä liikkeellä.
”Minulla oli omat ongelmani”, hän sanoi ja aikoi työntää oven kiinni ja unohtaa noidan vierailun, mutta ovi ei totellutkaan häntä. Aivan kuin se olisi juuttunut auki eivätkä miehen voimat riittäneet kiskomaan sitä takaisin kiinni. Berwaldin riuhtoessa ovea, pieni hymy karehti hetken noidan huulilla, mutta hän piilotti sen nopeasti.
”Sinulla oli ongelmia?” hän lausui erilaisella äänellä, edelleen hiljaisella mutta nyt sen alla oli piilossa uhkaava sävy, ”minusta tuntuu, että sinulla on niitä nytkin.” Berwald murahti vaimeasti ja tuijotti noitaa, joka vastasi siihen kylmällä katseella.
”Minulla ei…”
”Hiljaa!” ensimmäisen kerran noita korotti ääntään ja hän astui lähemmäs kiskaistakseen pidemmän miehen kasvot alemmas, ”kuuntele minun ääntäni. Tästä päivästä lähtien sinä olet kirottu. Kirottu yksinäisyyteen, jossa saat riutua eikä kukaan voi sinua lohduttaa. Tästä päivästä lähtien jokainen, joka näkee kasvosi, kammoksuu sinua eikä jää seuraasi vaikka anelisit. Tästä päivästä lähtien ikuisuuteen asti sinä olet yksin tässä maailmassa.”
Ja ensimmäisen kerran Berwald epäröi. Hän oli tehnyt virheen, mutta oli jo liian myöhäistä. Hän tunsi kumman paineen päänsä sisällä ja hänen jalkansa antoivat periksi juuri ennen kuin mies menetti tajuntansa.
Viimeinen asia, jonka hän näki ennen kirottua elämäänsä, oli noidan kylmät kasvot. Hänen huppunsa oli valahtanut alas jossain vaiheessa ja lumihiutaleet olivat takertuneet vaaleisiin hiuksiin, mutta hänen silmänsä olivat se, minkä Berwald parhaiten muisti.
Kylmät siniset silmät ilman minkäänlaista tunnetta.
Hän oli herännyt myöhemmin lattialta ja löytänyt järkyttyneen palvelusväkensä huonekaluiksi ja astioiksi muutettuina. Samoin he kaikki kavahtivat häntä, mutteivät läheskään niin paljoa kuin ne ihmiset jotka seuraavien kuukausien aikana yrittivät vierailulle. Linnanherrasta oli tullut hirviö ja pian huhut levisivät eikä kukaan enää tullut, mistä Berwald oli aluksi tyytyväinen.
Myöhemmin hän katui.
Puoli vuotta kirouksen alkamisesta hän sai vierailijan. Ensimmäisen aikoihin, mutta samalla sellaisen, jota hän ei olisi halunnut koskaan enää nähdä.
”S’nä”, hän tervehti noitaa aivan samoin kuten viime kerralla, ”m’tä s’nä tahdot?” Noita katsoi häntä pitkään ja kallisti päätään hieman.
”En ajatellut, että kirous tekisi puheesi noin epäselväksi”, hän mutisi itsekseen.
”Tul’t vain…?” hän murahti, mutta noita vain kohautti olkiaan ja heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Muuten minua ei kiinnostaisi”, hän sanoi, ”mutta… Tulin siihen lopputulokseen, että olin liian ankara.” Ainakin hän myönsi virheensä suoraan. Muutamat palvelusväestä olivat tulleet uteliaina katsomaan mitä tapahtui. Ei heillä muutenkaan ollut nykyään muuta kuin aikaa sillä Berwald ei tahtonut hienoja juhlia tai pitoja enää eikä linna saanut olla siisti kuten ennen.
”Peru se s’tten”, linnanherra sanoi, mutta tällä kertaa noita pudisti päätään.
”En”, hän sanoi lyhyesti, ”en voisi, vaikka haluaisin. Tehty mikä tehty ja olen silti sitä mieltä että tarvitset opetukseksi.” Berwald ei ymmärtänyt, oliko noita vain tullut tyytyväisenä katsomaan työnsä jälkiä ja toteamaan mitä hänen kirouksensa oli saanut aikaan. Joku alkoi puhua vaimealla äänellä linnanherran takana, joko selittäen jotain toiselle tai sitten Arthur ja Francis aikoivat taas tapella, mutta sekin ääni hävisi nopeasti kuulumattomiin. Berwald ja noita tuijottivat toisiaan.
Viimein Emma, pölyhuiskun muodon saanut piika, astui esiin ja kysyi kysymyksen joka oli pyörinyt jo monen huulilla.
”Anteeksi herra”, tyttö sanoi välittämättä siitä että rikkoi luultavasti sataa etiketti-määräystä teollaan. Jotenkin hänestä tuntui että etiketillä ei ollut enää mitään väliä tässä vaiheessa, ”mutta aiotteko te tehdä jotain?” Noita käänsi katseensa alemmas tyttöä kohti.
”Sinä olet Emma van de Holland?” hän kysyi ja pölyhuisku hätkähti hieman kuullessaan nimensä.
”T… tunnenko sinut jostain…?” hän kysyi epäröiden ja perääntyi hieman taemmas takaisin suojaan isäntänsä taakse.
”Et”, noita vastasi suoraan totisella sävyllä, ”mutta veljesi teki muutaman ikävän tempun kuultuaan, että kiroukseni ylsi sinuunkin.” Jostain syystä Emma alkoi murjottaa.
”Minä sanoin Timille, että tahdon pärjätä itse… Ei hänen tarvitse… Ylisuojeleva…”, hän mutisi ja hävisi jonnekin muiden taakse. Elizabeta lähti hänen peräänsä hetken mietinnän jälkeen, mutta Ita jäi paikalle vaikka hän yleensä seurasikin teepannua kaikkialle. Luultavasti hän jäi, koska saksalainen kokki oli viimein saanut painavan ja kömpelön lieden hahmonsa raahattua paikalle. Ludvigilla oli käynyt todella huono tuuri muotonsa kanssa, mutta ainakin he olivat saaneet irrotettua hänet seinästä eikä hänen tarvinnut roikkua missään niin kuin sen onnettoman josta oli tullut peili. Felix oli suurimman osan ajasta kauhuissaan siitä mitä tapahtuisi jos hän rikkoisi itsensä.
”Vastaus kysymykseen”, noita sanoi tällä kertaa kuuluvalla äänellä, jotta kaikki saisivat viestin, ”kirousta ei voi perua, mutta jokaiseen kiroukseen on aina keino saada ne rikottua”, hän suuntasi katseensa taas yrmeään linnanherraan, ”jos sinä löydät sen, joka rakastaa sinua eikä kavahda pois luotasi ja jos hän suutelee sinua vapaasta tahdostaan ja rakkaudesta sinuun, kirous murtuu ja te kaikki palaatte ennalleen.” Jokainen paikallaolija oli aivan hiljaa ja he kaikki miettivät sanoja. Toivo, joskin pieni sellainen, alkoi herätä. Noita katsoi heistä jokaista ja hetken hänen silmissään vilahti katumus.
”Mutta teillä ei ole ikuisuutta aikaa”, hän selitti ja työnsi toisen kätensä viittansa suojiin näyttääkseen sinne kätkemänsä ruusun, ”siksi annan teille tämän. En voi kertoa, kuinka kauan aikaa on, mutta se on kuitenkin vuosia. Ajan kuluessa tämän ruusun terälehdet tipahtavat kunnes jäljellä on vain yksi. Yhden terälehden hetkellä teillä on enää vain viikko aikaa ja kun se on kulunut ja ruusu kuollut… kirousta ei voi enää murtaa.”
Berwald pysyi järkähtämättömän eikä tehnyt elettäkään, mutta hänen palvelusväkensä oli sekalaisen järkyttynyttä ja hämmentynyttä. Tässä vaiheessa suurin osa muista piioista häipyi paikalta, luultavasti etsimään Elizabetaa, joka oli heille jonkinlainen äitihahmo, ja Arthur oli ilmeisesti huomaamattaan tarttunut kiinni Franciksen kädestä eikä kynttelikkö edes yrittänyt polttaa häntä. Ita alkoi nyyhkyttää ja yritti halata saksalaista, mikä oli jokseenkin vaikeaa heidän nykyistä kokoeroa ajatellen.
”Minä tahdon olla normaali taas, vee~”, teekippo ulisi ja piteli henkensä edestä kiinni lieden jalasta.
”Kaksi kirousta päällekkäin? Outoa…”, noita mumisi itsekseen katsoessaan itkevää teekippoa, ”mutta toinen ei ole minun teko… Kuitenkin.” Hän ojensi tai lähinnä työnsä ruusun Berwaldin käsiin ja astui pari askelta kauemmas.
”Näemme ehkä pian”, hän sanoi hyvästiksi ja käveli pois katsomatta kertaakaan taakseen. Berwald liikahti ensimmäisen kerran vasta kun noita oli noussut ratsunsa selkään ja häipynyt näkyviltä.
”To’vottavasti emme…”, hän mutisi ja katsoi tulenpunaista ruusua käsissään.
Pieni räsähdys sai linnanherran heräämään ajatuksistaan ja hän kohotti päätään nähdäkseen jos paikalla oli joku muukin. Se olisi outoa, yksikään palvelusväestä ei enää nykyään häirinnyt häntä tai muutenkaan uskaltanut tulla hänen huoneistoonsa ja Tinohan oli päättänyt pysyä huoneessaan, joten ehkä se oli hiiri tai jotain. Berwald ehti jo unohtaa koko äänen ja palata tällä kertaa ajattelemaan nuorukaista, jonka hän oli ottanut vangikseen tai vieraakseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi. Jokin Tinossa kiehtoi häntä, mutta tunne oli hänelle outo eikä hän ymmärtänyt sitä täysin.
Sitten kuului toinen räsähdys ja joku manasi puoliääneen. Berwald ei ollut koskaan kuullut rottien oppineen kiroilemaan, joten jonkun täytyi olla paikalla hänen kanssaan, jonkun ihmisen. Berwald nousi hiljaa sängyltään ja siirtyi varjoihin jotka parvekkeen rikottujen ikkunoiden takaa loistava kuu jätti. Hänen ei tarvinnut edes odottaa pitkään, kun vaalea nuorukainen hiipi paikalle utelias ilme kasvoillaan.
Berwald olisi voinut sanoa jotain tai näyttäytyä, mutta hän päätikin pysyä hiljaa ja tarkkailla. Tinon vaaleat hiukset näyttivät lähes valkoisilta pelkän kuun valossa ja hän liikkui varoen kuin ei olisi aivan varma sortuisiko katto hänen niskaansa. Hänen hengityksensä höyrystyi ilmaan kylmyyden vuoksi ja Berwald näki näinkin kaukaa että nuorukaisen käsivarret tärisivät hieman. Hän ei ollut pukenut läheskään tarpeeksi vaatteita ja lähes huomaamattaan Berwald laittoi itselleen muistiin, että etsisi Tinolle paremmat vaatteet myöhemmin. Ehkä joistain hänen vanhoistaan saisi pienellä muokkauksella sopivat nuorukaisen kapeammalle ja sirommalle vartalolle.
Berwaldin pohtiessa asioita Tino käveli tutkien ympäri huonetta täysin tietämättömänä hänen jokaista liikettään seuraavasta katseesta. Hän löysi yhden rikki revityistä maalauksista ja siveli sen riekaleita oikeaan järjestykseen nähdäkseen mitä se oli esittänyt. Berwald tunsi kumman piston sisällään katsoessaan kuinka Tino kääntyi äkisti poispäin saatuaan riekaleet kasaan. Hän tiesi sen taulun olevan muotokuva itsestään ja jostain syystä nuorukaisen reaktio teki hänet surulliseksi.
Ei mennyt edes kauaa ennen kuin Tino huomasi ruusun. Oikeastaan siihen meni ihmeen kauan, kun ajattelee miten näkyvällä paikalla huoneen ainoana ehjänä asiana säilynyt ruusu oli, mutta Tino oli niin kiinnostunut kaikesta, ettei huomioinut sitä aluksi. Nyt hän kuitenkin tuijotti sitä uteliaana ja astui lähemmäs. Berwald liikahti sillä hetkellä, kun miehen sormet lähes koskettivat lasista suojakupua.
”Älä k’ske s’ihen”, hän pyysi ja Tino hätkähti säikähtäen yllättävää ääntä. Hän kuitenkin toipui nopeasti ja katsoi suoraan varjoissa piileskelevään linnanherraan.
”Teillä on hyvin kaunis linna”, hän totesi kohteliaana unohtaen hetkeksi sen seikan, että hän oli jossain missä hän ei saisi olla. Berwald murahti hiljaa.
”M’nä en väl’tä s’itä”, hän vastasi. Hetken he olivat hiljaa Tinon siirrellessä levottomana painoaan jalalta toiselle ja Berwaldin katsellessa toisen miehen liikkeitä.
”S’nulla on k’lmä”, hän lopulta totesi, kun Tino taas värähti kylmästä.
”Eikö sinulla ole?” hän kysyi ja Berwald pudisti päätään.
”Ei t’nne k’lmää enää”, hän mutisi, ”m’tta s’nun p’täisi mennä. K’tyusha p’tää s’nusta huolta.” Tino nyökkäsi ja kääntyi sitten poispäin.
”Hyvää yötä”, hän sanoi lähtiessään.
”H’vää y’tä”, Berwald vastasi hieman hämmästyneenä, kun mies oli jo mennyt.
A/N: Lovinon mafia jäi vieläkin seuraavan lukuun. Berwaldin osuus paisui aivan liikaa, että olisi saanut vielä Lovinki tungettua mukaan. No, hän on sitten heti seuravan luvun alussa.
Italia-raukka, hänet on kirottu kahdesti. Kuinka julma voikaan kirjoittaja olla? Joko muuten nyt alatte arvata, kuka on tämän kaiken takana? Ja kuka kirosi Italian alunperin?
-
Oi!!!
Okei ficin nimi nappasi ekana huomioni ja sitten aloin lukea tätä olin ihan myyty! Loistavaa löytää tälläinen Disney klassikko joka on sitten hetalioitu! Ja ehdotonta plussaa on ehdottomasti se että tässä ei seurata tarkkaan alkuperäistä tarinaa vaan on muutettu tarinaa pitäen silti kiinni joistakin asioista.
Tuo alku on jotenkin niin ihastuttava jossa tuodaan jo esille että Tinolla on kaksi puolta, se ystävällinen ja aurinkoinen puoli joka on yleensä esillä, mutta pakon edessä näyttämölle ilmestyy vahva ja lujatahtoinen henkilö jolla on tahtoa taistella ja olla jopa vaarallinen. Mutta kun tämä on ohi tämä puoli nukahtaa ja taas tämä toinen nousee esille. Jotenkin rakastan sitä kun pohjoismaista tehdään veljeksiä, heidän suhteensa on niin veljellinen mutta samalla heillä voi olla se romanttinen suhde. :)
Jaa hahmoista, tuo Tim on vaan jotenkin niin ihana! Osasit luoda hänestä mysteerin jonka asiosta ei aina ota selvää, voi mun fiilistä kun ymmärsin että hän lähetti Mathiaksen linnaan. Toki fiilis muuttui sitten tyytyväiseksi kun motiivi selvisi mutta ennen sitä oli jotenkin yli raivokas olo.
Sitten tästä "Hirviöstä" eli linnanherra Berwaldista, ensinnäkin aivan loistavaa että hän ei ole iso hirviö niin kuin disneyssä, pidin myös siitä että kirous loi hänelle tuon puhetavan se oli todella omaperäisesti keksitty. Oih en malta odottaa mitä Tinosta ja Berwaldista tämän tarinan myötä muodostuu.
Tuo Gilberin soturi juttu oli aivan loistava! Ihanaa ettei ole niinkään toista kosijaa vaan joku joka haluaa kaivaa Tinosta ulos tämän lujan puolen. Toimii!
Jatkan sitten vielä noista kirotuista henkilöistä, tuo peilinä olo on varmaasti äärimmäisen kurjaa :D, juu mutta toimii tosi hyvin ja olen saanut monet makeat naurut lueskellessani tätä tarinaa. Nuo Arthurin ja Franciksen keskustelut on vain niin parhaita alan väkisinkin nauramaan! Tuo mafia Lovino on jännittävää ja olen haljeta uteliaisuudesta ja odotan innolla mitä ensi luvussa tapahtuu!
Jatkoa odotellen!
Kuolotar
-
Kuolotar: Kiitos! Mäkin oon jotenkin todella ylpeä, miten Hollanti vain sopi rooliinsa täydellisen hyvin. Taputtaisin itseäni selkään, mutta tämä olkapää on mennyt jo kahdesti sijoiltaan niin en uskalla enää.
Sitten uusi luku. Laitetaan tämäkin nyt, jos ei muuten niin sen kunniaksi että koko fikki on nyt valmiiksi kirjoitettu! Eli nyt uskaltaa lukea tätäkin.
8. osa: Mafia ja taikapeili
Tiedättehän te, että maailmassa on paljon sellaisiakin paikkoja, joita pystyi oikeastaan kuvailemaan vain ja ainoastaan sanalla hämäräperäinen. Yksi tällaisista paikoista oli koti muutamille myös hyvin hämäräperäisille henkilöille ja juuri tällä hetkellä yksi heistä lojui tuolillaan lukemassa juuri saapunutta viestiä. Vaikka mies itse oli hyvin tyylikkäästi pukeutunut ja hiuksetkin olivat siistissä järjestyksessä yhtä kummallista suortuvaa lukuun ottamatta, ei hän ollut vaivautunut sisustamaan toimistoaan juurikaan. Oikeastaan ainut sisustamiseksi mainittava asia oli tomaatteja kuvaava taulu tasan keskellä yhtä seinää. Se oli outo väriläikkä kaiken harmaan keskellä.
”Vai niin”, mies totesi saatuaan kirjeen lukemisensa päätökseen. Hän käytti hetken miettiäkseen tilannetta ja samalla hänen silmänsä hakeutuivat automaattisesti tomaatti-taulua kohden. Hän ehti ihailla sitä tovin ennen kuin päätyi oikeaan lopputulokseen miettimisensä suhteen.
”Vlad! Natalia!” hän huusi ja kohta sivuhuoneesta ilmestyi virnistävä mies, joka malttanut edes kävellä suoraan. Hänen perässään kulki huomattavasti rauhallisemmin ja harkituin askelin Nataliaksi kutsuttu vaalea nainen.
”Mitä nyt, pomo?” Vlad kysyi.
”Sitä, että pakatkaa laukkunne”, Lovino vastasi ja hymyili hiukan pelottavalla tavalla, ”saimme töitä.”
>>><><><><><<<
”Veli, sait kirjeen”, Lux totesi ja heilautti paperia löytäessään veljensä heidän kuormavaunujensa luota. Hevonen oli päästetty nauttimaan vapaa hetkestä talliin, mutta Tim penkoi kuitenkin yhtä säkkiään ja näytti etsivän jotain. Kuullessaan Luxin hän nosti katsettaan, muttei keskeyttänyt etsimistään.
”Keneltä?” hän kysyi ja Lux joutui hetken miettimään todella.
”Unohdin jo sen nimen…”, hän lopulta vastasi suoraan pudistaen päätään, ”outoa, en yleensä unohda näin helposti.” Tim nyökkäsi ja nappasi sujuvasti kirjeen nuoremman veljensä sormista.
”Eli se on Matthewilta”, hän totesi ja avasi taitellun paperin näppärästi yhdellä kädellä. Häneltä ei mennyt kuin muutama minuutti lukea koko viesti ja sitten hän tuhahti hiljaa taitellen sen talteen takkinsa taskuun.
”En minä uskonutkaan asioiden menevän niin kuin niiden pitäisi”, hän mutisi aavistuksen katkerana ja kääntyi sitten odottamaan jääneen Luxin puoleen, ”miltä kuulostaisi lähteä taas tien päälle?” Lux kohautti olkiaan ja vilkaisi hevosta, joka söi tyytyväisenä heiniään.
”Mikäs siinä”, hän totesi, ”laitan hevosen valmiiksi.” Tim nyökkäsi ja jatkoi sitten hajamielisesti kesken jäänyttä tavaroiden penkomistaan. Hetken päästä hän kuitenkin pysähtyi ja näytti miettivän hetken jotain.
”Lux, satutko muistamaan, minne minä panin sen nyrkin kokoisen jalokiven?” hän kysyi.
”Minä luulin, että vaihdoit sen jo ajat sitten pussilliseen tulppaaninsipuleita”, Lux vastasi ja alkoi hitaasti valjastaa heidän uskollista hevostaan taas.
”Miksi minä olisin niin tehnyt?” Tim kysyi ja hieroi hiuksiaan toisella kädellään. Mies ei voinut nähdä kuinka hänen veljensä pyöräytti silmiään karsinassa, mutta juuri niin Lux teki.
”Halusit välttämättä ne tulppaanit”, hän totesi.
”Jaa”, Tim sanoi olkiaan kohauttaen ja poimi sitten sattumanvaraisesti muutaman smaragdin säkistä, ”nämä saavat sitten kelvata taskurahaksi. Lähden tekemään kauppoja, matka alkaa heti kun tulen takaisin.” Lux mumisi jotain myöntävää samalla kun harjasi hevosen karvaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Hän tunsi veljensä eikä oikeastaan halunnut tietää, mitä kauppoja tämä oli menossa tekemään jos kerta jalokivet olivat taskurahaa.
>>>><<>><<<<<
Lukas istui pöydän ääressä täysin keskittyneenä, johonkin mikä näytti liian pelottavalta keskeytettäväksi. Eirikur tiesi, milloin hänen veljensä oli tosissaan, joten hän istui sängyllä Mathiaksen päällä estääkseen vanhinta veljeä sotkemasta vahingossa mitä Lukas sitten olikaan tekemässä. Mathias oli useammin kuin kerran sekoittanut Lukaksen loitsuja ja kärsinyt vahingoista siihen asti kunnes mies oli leppynyt tarpeeksi palauttaakseen hänet normaaliksi. Kerran hän oli elänyt viikon sammakkona lammikossa ja saanut jonkun prinsessan peräänsä. Tino oli käyttänyt parhaat taitonsa suostutellessaan naisen uskomaan, että Mathiaksesta tuli kammottavan huono aviomies ja kuningas.
Nytkin Mathias kuitenkin vain katsoi moittien Eirikuria vapautensa rajoittamisesta. Jotkut eivät sitten oppineet millään edes omasta parastaan.
Lukas kirosi hiljaa ja tiputti pitelemänsä kristallin pöydälle. Hän hieroi käsillään kasvojaan ja näytti miettivän hetken ennen kuin kääntyi tuijottamana tyhjää ilmaa ja sanoi jotain niin nopeasti, että Eirikur ei pysynyt perässä.
”Mitä nyt?” hän kysyi hetken päästä varmistuttuaan siitä, että puhuminen ei saisi ärtynyttä miestä kiroamaan häntä.
”Ongelmia”, Lukas vastasi lyhyesti.
”Ei hätää, minä hoidan ne!” Mathias ilmoitti iloisesti.
”Sinä pysyt juuri siellä, missä oletkin”, Lukas vastasi edes katsomatta häneen, ”tänne on tulossa ainakin kaksi ihmistä, jotka osaavat käyttää taikuutta, ja muutama tyyppi aiheuttamaan ongelmia.”
”Mitä aiot tehdä?” Eirikur kysyi uteliaana, mutta Lukas vain pudisti päätään.
”Katsoa ja odottaa”, hän sanoi ja vilkaisi sitten ulos ikkunasta, ”tämä on nyt enemmän kiinni Tinosta.”
>>>><><<<<
Tino heräsi aamulla hyvin levänneenä Katyushan ääneen. Vaatekappi narisi hiljaa ja mies hymyili hänelle tervehdykseksi.
”Huomenta”, hän sanoi.
”Huomenta, nuori herra”, Katyusha sanoi kohteliaasti, ”Arthur sanoi tuovansa aamupalan aivan pian. Hän ja Francis ovat silti hieman äkeissään siitä katoamisesta, minkä teit eilen.” Tino hymyili pahoittelevasti. Hän oli kyllä pyytänyt anteeksi eilen illalla ennen nukkumaanmenoa ja kynttilä sekä kaappikello olivat kumpikin näyttäneet vain helpottuneilta siitä, että Berwald ei ollut suuttunut kovasti.
”Minä sanoin, että olen pahoillani”, hän mutisi, ”ja heillä näytti sitä paitsi olevan hauskaa keskenään. En halunnut keskeyttää.” Katyusha naurahti hiljaa.
”Sitä heillä varmasti oli”, nainen myönsi ja samassa ovi avautui. Arthur astui sisälle työntäen edellään kärryä, jonka päällä Elizabeta ja Ita-chan seisoivat aamupalan kanssa. Elizabeta työnsi välittömästi aamupalan lähemmäs Tinoa ja näytti tyytyväiseltä.
”Hyvää huomenta”, teekannu sanoi iloisesti, ”toivottavasti aamupala maistuu.”
”Kiitos ja huomenta”, Tino sanoi ja katseli tarjotinta, ”se näyttää herkulliselta, mutta minä olisin voinut tulla myös keittiöön syömään. Ei olisi tarvinnut tuoda tätä tänne asti.”
”Vieraat eivät koskaan syö keittiössä”, Arthur väitti vastaan, vaikka Tino oli juuri edellisenä iltana tehnyt niin, ”vain me palvelusväki nautimme ruokamme siellä.”
”Mon cheri, miksi sinä sitten aina käsket minut talliin?” Francis kysyi hypellessään ovesta sisään.
”Koska sinä olet liian alhainen jopa keittiöön”, kappikello tiuskaisi takaisin.
”Tsk tsk, kai sinä tiedät, että tallissa on niin paljon… herkästi syttyvää materiaali”, ranskalainen totesi ja hymyili ovelasti, ”saatan vaikka vahingossa tuikata sen tuleen.”
”Miksi se minua koskettaisi, jos sinä poltat itsesi sen mukana?” Arthur kysyi ja vilkaisi kynttilää epäilevästi.
”Sinä tietenkin ikävöisit minua, mon cheri!” kynttilä huudahti muka loukkaantuneena, ”niin, ja tilukset ovat sinun vastuullasi ja olisi ikävää, jos niille tapahtuisi jotain.” Arthur tuijotti häntä vielä hetken ja kalpeni sitten järkytyksestä sen verran kuin puinen kaappikello voi kalveta.
”Sinä et uskaltaisi”, hän sanoi, mutta tietenkin Francis otti sen haasteena.
”Otatko riskin, mon cheri”, kynttilä sanoi laulavalla nuotilla ja lähti kiireellä hyppimään pois. Arthur kiirehti hänen peräänsä.
”Sinä et tuikkaa yhtään mitään tuleen!” hän huusi jostain käytävästä ja Tino katseli hänen peräänsä uteliaana samalla kun söi aamupala paahtoleipäänsä.
Aamupalansa jälkeen Tino lähti kiertelemään linnaa uudestaan. Francis oli pysähtynyt hänen huoneeseensa lyhyeksi hetkeksi kertoakseen, että oli alun perin tullut paikalle ilmoittamaan, että Berwald oli sanonut Tinon saavan liikkua linnan alueilla vapaasti, kunhan ei yrittäisi poistua muurin toiselle puolelle. Tino, joka oli luvannut pysyä linnassa ja piti lupauksensa aina, nyökkäsi tyytyväisenä saatuaan hieman enemmän vapautta. Joten tietenkin hän lähti muiden mentyä heti tutkimusmatkalle.
Hän oli kiertänyt jo suurimman osan linnan sisätiloja ja mietti itsekseen, josko hän menisi ulos vai etsisi linnanherran jostain. Berwald oli tosin pelottava, mutta Tino ei silti tuntenut olevansa peloissaan oikeasti. Hän oli lähinnä järkyttynyt tapahtumien kulusta, mutta nyt nukutun yön jälkeen hän tunsi itsensä taas normaaliksi. Ja edellisenä iltana he olivat jopa keskustelleet vähän. Ehkä linnanherra vain kaipasi seuraa. Näkemäänsä perusteella Tino oletti, että palvelusväen seura oli jokseenkin hullua.
Erään käytävän varrella hän näki kauniin koristellun peilin ja hän pysähtyi hetkeksi sen eteen ihailemaan kehyksen kuviointia. Sen alaosassa oli laukkaavia hevosia ja sivuja kiersi lehtiköynnös, joka päättyi ylhäällä tyyliteltyyn feenikslintuun. Hän kumartui hieman lähemmäs, mutta hätkähti pian kauemmas kun peilin hopeinen pinta värähti aivan selvästi.
”Hei, sinä olet niiku tosi nätti, mutta älä kuitenkaan lähentele”, ääni sanoi ja Tino kohotti katseensa ylemmäs. Peilin hopeinen pinta näytti himmenevän hetkeksi ja sitten siihen ilmestyi kyllästyneen näköisen nuoren miehen kasvot.
”Hei”, Tino sanoi varovasti, ”anteeksi, en tiennyt että olet henkilö oikeasti.” Hahmo heilautti hiuksiaan ja hymyili sitten hieman.
”Ei niikun haittaa”, hän sanoi, ”minä olen todella upea peili. Aitoa hopeaa ja kultaa.” Tino nyökkäsi, hän oli tunnistanut arvometallit kehyksestä.
”Jos saan kysyä, kuka sinä olet?” hän sanoi ja esitteli itsensä, ”minun nimeni on Tino.”
”Feliks Łukasiewicz”, peili vastasi ja Tino päätti heti, että miehellä oli yhtä vaikea sukunimi kuin hänelläkin, ”hei nyt kun olet siinä, voisitko niikun katsoa että olen kunnolla kiinni. Täällä käy todella vähän väkeä ja minua pelottaa, että tipahdan.” Tottelevaisesti Tino vilkaisi peilin kiinnityksiä ja totesi ne pitäväksi.
”Näytät olevan turvassa”, hän sanoi, ”mutta jos haluat, voin nostaa sinut alas lattiaa vasten, niin ei tarvitse pelätä tipahtamista.” Feliks katsoi häntä kauhistuneena.
”Ei, ei”, hän sanoi, ”silloin joku kuitenkin juoksisi ylitseni. Se olisi niikun tosi väärin.” Tino mietti hetken ja nyökkäsi sitten todeten, että se oli kyllä mahdollista.
”Mutta, jos voisit niikun tehdä yhden asian silti”, peili jatkoi, ”olisin niikun tosi kiitollinen.”
”Minä voin yrittää”, Tino lupasi, ”minkä asian?”
”Minun niikun paras kaveri, Liet, on jossain täällä”, Feliks sanoi, ”mutta en voi liikkua ja hän ei varmaan voi liikkua myöskään eikä kukaan niikun voi tuoda häntä tänne. Etsisitkö hänet?”
”Voin tietenkin”, Tino sanoi ja mietti hetken. Linna oli iso eikä hän ollut vielä törmännyt kehenkään nimeltään Liet, ”pystytkö kertomaan, mistä hänet voisi löytää?” Feliks mietti hetken naputellen huuliaan toisella etusormellaan.
”Liet on varmaan tallissa”, hän lopulta totesi, ”ai niin, ja hänen oikea nimensä on niikun Toris Laurinaitis, mutta Liet on niinku tosi paljon söpömpi nimi.” Tino nyökkäsi ja painoi nimen mieleensä.
”No, minä taidan sitten lähteä katsomaan tallista”, hän sanoi ja nosti kättään hyvästiksi.
”Kiitos niikun tosi paljon!” Feliks huusi hänen peräänsä ja vilkutti peilistä.
Tallit vaikuttivat ensisilmäyksellä aivan tyhjiltä, mutta Tino alkoi jo tottua siihen että välillä esineet paljastuivat aivan yllättäen henkilöiksi. Sitä paitsi ovi oli raollaan ja lattian pölyssä näkyi jälkiä, joten ainakin joku oli liikkunut siellä. Tino toivoi, että se ei olisi ollut Francis. Hänen ei tehnyt mieli jäädä tuhopolton uhriksi.
Ilma sisällä oli tunkkainen ja haisi silti hevoselta ja heinältä, vaikka Tino ei nähnytkään yhtään eläintä. Hän katseli hetken uteliaana ympärilleen ja työnsi sitten ovea enemmän auki saadakseen lisää auringonvaloa sisälle.
”Hei?” hän sanoi kysyvästi, ”onko täällä ketään? Minä etsin jotakuta, jonka nimi on Toris. Tai Liet.” hän lisäsi Feliksen sanoman lempinimen loppuun siltä varalta, että mies tunsi ja käytti sitä enemmän kuin oikeaa nimeään. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten jokin kolahti hiljaa sisempänä. Varoen lattialla lojuvia esineitä, Tino asteli lähemmäs.
”Hei?” hän kutsui uudelleen ja tällä kertaa hänelle vastattiin.
”Hei”, ystävällinen ääni sanoi jostain alhaalta, ”minä olen Toris.” Tino etsi hetken katseellaan kunnes lopulta löysi lattialla lojuvan pienen harjan.
”Hienoa, että löysin sinut”, hän sanoi, ”Feliks pyysi etsimään sinua.”
”Feliks? Onko hän missä?” Toris kysyi nyt hyvin toiveikkaan kuuloisena.
”Riippuu toisen kerroksen pohjoiskäytävän seinällä”, Tino vastasi, ”hänestä tuli peili.”
”Peili”, Toris sanoi mietteliäänä, ”olisi pitänyt arvata. Minä toivoin, että hän olisi saanut liikkuvan hahmon ja löytänyt minut täältä.” Tino tunsi syvää myötätuntoa harjaksi muutettua miestä kohtaan. Oli varmasti kamalaa odottaa yksin pimeässä tallissa.
”Haittaako, jos nostan sinut ylös?” hän kysyi lupaa, ”von viedä sinut Feliksen luo. Onko täällä ketään muita?”
”Se olisi ystävällistä”, Toris vastasi, ”ja ei. Olin yksin tallissa, kun kirous tuli voimaan. Eduard käy täällä välillä, mutta hänkään ei voi liikkua kovin paljon.” Tino nosti harjan syliinsä ja lähti kävelemään ulospäin.
”Eduard?” Tino kysyi. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, mutta hän ei äkkiseltään osannut yhdistää sitä mihinkään.
”Jos joskus näet itsekseen liikkuvat kottikärryt, se on hän”, Toris vastasi.
Feliks oli erittäin iloinen tavattuaan Toriksen taas. Hän ehti hädin tuskin edes kiittää Tinoa ennen kuin puhkesi valtavaan puhetulvaan, jotta ehtisi selittää kaikki vuosien asiat toiselle miehelle. Ollakseen seinällä riippuva peili, hänelle oli tapahtunut ihmeen paljon. Tino oli kuitenkin vain tyytyväinen, että oli pystynyt auttamaan jotakuta, joten hän vain siirsi peilin eteen Torista varten tuomansa jakkaran hieman parempaan asentoon ja lupasi ennen lähtöään palata myöhemmin tarkistamaan, jos he haluaisivat jotain.
A/N: Puola esiinty vielä toisenkin kerran, joten hän ei tosiaankaan ole valmis vielä.
Lovino siis sai side-kickeikseen Valko-Venäjän ja Romanian. Jos Sipi sattuu tämän lukemaan, niin sä olit muuten mun mafia-Lovinon esikuva, ole hyvä tästä kyseenalaisesta kunniasta!
Seuraavassa luvussa näyttäisi olevan ainakin Berwald, Lovinon mafia juttuja taas ja Hollanti hiippailee keskellä yötä metsässä.
-
WhoaaaJeii!! Onneksi tosiaankin satuin löytämään tämän.
En oikein jaksaisi kommentoida nyt koko ficciä kovin pitkästi, joten... kommentoin hahmoja. Tai, laitetaan nyt pari sanaa tarinastakin... Itse en ole Kaunottaren ja Hirviön Disney-versioon tutustunut, mutta sen verran siitä tiedän, että olet saanut tämä sopimaan toooosi hyvin!
Ja ne hahmot:
Hollanti! Jeiii!!! <3 Ihan mahtavaa, sopii täydellisesti! Tuo luonne tuohon työhön ja kaikki! Minun kunnioitukseni Hollantia kohtaan sen kuin kasvaa. :) Nousi lempparikseni tässä ficissä...
Toiseksi, Puola. <3 Rakastan sitä hahmoa muutenkin, ja tässä peilinä.. Sekin sopii niin hyvin. Peilin ulkonäkökin sopii, sen kruunasi se feeniks. Minäkin haluan Feliks-peilin! ;__; Mmh, olenhan minä joskus viimevuonna repinyt Felix-ketsuppipulloista niitä tarroja irti ja liimannut peiliini (Mistäköhän sain senkin idean...), mutta kun ei se vaan ole yhtään sama asia! Väärin kirjoitettukin... Pöh.
Sitten en osaakaan enää päättää lempparijärjestystä, mutta rakastan Norjaa, kuten aina. Rakastan myös Islantia... Kuten aina. Ja Liettuaa. Voi parkaa...
Englanti ja Ranska sopivat täydellisesti rooliinsa tarinassa! xD Heille olen täällä itsekseni välillä naureskellut.... Italia parka, muuttunut vielä lapseksikin!? Mutta Saksa sai mitä ansaitsi. >:/ (Räyh. Ei millään pahalla, mutta en siitä tyypistä pidä.)
Ja Valko-Venäjä on aina mukava nähdä ficeissä... JA ROMANIAA!!!! AAWWAAAAWAAWAW!!!!!!! <3 Ensimmäinen lukemani ficci, joka pitäisi tämän valtion sisällään!! ^^ Täytyy oikein tarkistaa, että luinko oikein... *menee tarkistamaan.* Kyllä, siellä se lukee!! <3
Ja Suomi on niin Disney-prinsessa... Mikä muukaan. xD
Mathias... Hmm... Kyllä hän ihan oma itsensä on, mutta tuo kohta ensimmäisestä luvusta:
Kaikkein vanhin heistä ja pienen perheen vastuunkantaja, Mathias, oli pitkä mies ja taitava soturi. Oikeastaan hän oli yksi parhaista ja hurmaavan luonteensa sekä taitojensa vuoksi hän sai suosiota aina, minne tahansa menikin.
Hurmaavan luonteensa!?? xD Totta tosiaan! Eiku... (No kyllä sinä olet hurmaava, Mathias. <3)
Kiitooos jatkoa!
-
Hmm
No niin, toi mafia lovino oli jotenkin todella aww<3, vaikka tämä kohta olikin esillä vain pienen verran jään kyllä odottamaan jännityksellä mitä seuraavaksi tapahtuu. Jännityksellä odotan myös mitä linnassa tapahtuu taas ja miten tarina menee eteenpäin, ja plussaa on ehdottomasti se että saa linnan lisäksi seurata Tinon perhettä ja sitten muuten muitakin tapahtumia. Ihanaa että tuli taas esiin lisää uusia hahmoja se tekee tarinasta aina niin paljon mehukkaamman.
Tässä muutama hauska kohta
”Lux, satutko muistamaan, minne minä panin sen nyrkin kokoisen jalokiven?” hän kysyi.
”Minä luulin, että vaihdoit sen jo ajat sitten pussilliseen tulppaaninsipuleita”, Lux vastasi ja alkoi hitaasti valjastaa heidän uskollista hevostaan taas.
”Miksi minä olisin niin tehnyt?” Tim kysyi ja hieroi hiuksiaan toisella kädellään. Mies ei voinut nähdä kuinka hänen veljensä pyöräytti silmiään karsinassa, mutta juuri niin Lux teki.
”Halusit välttämättä ne tulppaanit”, hän totesi.
Tää oli niin hauska ja suloinen kohta, repesin tälle aivan täysin! Mutta sopi tosi hyvin Hollanille!
Kerran hän oli elänyt viikon sammakkona lammikossa ja saanut jonkun prinsessan peräänsä. Tino oli käyttänyt parhaat taitonsa suostutellessaan naisen uskomaan, että Mathiaksesta tuli kammottavan huono aviomies ja kuningas.
Tää oli kyllä kanssa aivan loistava kohta, se toi kivan lisä tiedon ficciin! Voi prinsessa poloa kun ei saanutkaan Mathiasta omakseen :)
Jään odottelemaan innolla jatkoa! :)
Kuolotar
-
Slytherin cat: Oi, olipa monta sydäntä yhdessä kommassa <3 Kiitos!
Kuolotar: Kiitos! Mäkin pidin mafia-Romanosta. Kiva kirjoittaa hänet välillä noinkin.
Nyt tuli pitkähkö luku, mutta pitihän tässä hetki oottaakin. Mä muuten aloitin kirjottamana tälle jatko-osaa, jossa Spamanolla on hieman suurempi rooli ja vaikutteita on enemmän tuhannesta ja yhdestä yöstä ja jostain kumman syystä kreikkalaisesta mytologiasta.
9. Osa: Salaisia neuvonpitoja
Tino oli viettänyt pari päivää linnassa tutkien kaikki paikat ja jutellen palvelusväen kanssa. Hän ei kuitenkaan ollut nähnyt linnanherraa itse vielä kertaakaan ensimmäisen päivän jälkeen ja hän ihmetteli, mitä mies edes halusi hänestä jos kerta ei edes näyttäytynyt. Tinon tietämättä häntä kuitenkin pidettiin tarkasti silmällä ja Berwald oli itse asiassa hyvin perillä siitä mitä nuorempi mies teki.
Yöllä oli satanut taas lunta ja Berwald seurasi ikkunasta kuinka hänen vieraansa jätti tuoreeseen lumeen jalanjälkiä tutkiessaan puutarhaa. Kesällä puutarha olisi ollut paljon kauniimpi, mies mietti, ja toivoi että voisi näyttää sen Tinolle silloin.
”Hän näyttää viihtyvän hyvin, sir”, Arthur sanoi hieman vihjailevasti pöydältä.
”Aivan”, Francis myönsi tajuten, mitä britti ajoi takaa, ”ehkä teidän olisi aika jutella hänen kanssaan hieman?”
”H’n p’lkää m’nua”, Berwald mutisi vastaukseksi.
”Hän ei ole kertaakaan sanonut pelkäävänsä”, Arthur totesi ja se oli aivan totta. Tino jopa kerran kysynyt häneltä, missä Berwald mahtoi olla ja pitäisikö hänen mennä tervehtimään miestä. Berwald kuitenkin katsoi kaappikelloa epäilevästi.
”Kaikki p’lkäävät m’nua”, hän totesi.
”Mutta ehkä hän ei pelkää ja kumoaa kirouksen, monsieur”, Francis sanoi toiveikkaana. Berwald katseli vielä hetken Tinoa, joka näytti kasaavan lumiukkoa pieni teekuppi-Ita seuranaan.
”M’ssä m’nun takkini on?” linnanherra kysyi, ”ta’dan m’nnä ulos.”
”Loistava idea”, Arthur sanoi ja riensi etsimään pyydettyä takkia.
Tino nauroi, kun pieni teekuppi yritti tasapainotella juuri tehdyn lumiukon päällä. Ita-chan ei kuitenkaan keskittynyt pystyssä pysymiseen juurikaan ja tupsahti riemukkaasti kiljuen alas pehmeälle lumelle.
”Ita! Ludvig käski sinun olla varovainen”, Elizabeta sanoi toruvasti, ”hän tulee todella surulliseksi, jos menet rikki.”
”Oh, vee”, kuppi vastasi ja näytti miettivän hetken, ”minä en halua tehdä Luddya surulliseksi!”
”Sitähän minäkin. Oikeastaan saisit mennä tervehtimään häntä”, teekannu sanoi, ”hän melkein poltti tänään puuron pohjaan tukkeutuneen piipun vuoksi ja on hieman äreä.” Ita-chan tuntui heti ymmärtävän. Hän pomppi paikallaan hetken ja kiiruhti sitten sisälle huutaen samalla, että hän pelastaisi Ludvigin päivän. Elizabeta pudisti hieman päätään teekupin mennessä.
”Voi, Ita”, hän sanoi, ”he olivat niin läheisiä Ludvigin kanssa silloin kun Ita oli aikuinen.”
”Oli aikuinen?” Tino kysyi hämmentyneenä ja teekannu nyökkäsi.
”Ita-raukka on kirottu kahdesti”, hän selitti, ”muutama päivä ennen isoa kirousta, eräs outo tyyppi ilmestyi linnaan ja kirosi hänet! Aivan ilman syytä, Ita oli kyllä aina hieman höpsö, muttei tehnyt pahaa kellekään. Ludvig oli niin vihainen. Hän aikoi lähteä sen miehen perään, mutta sitten… no, hän muuttui liedeksi.” Tino nyökkäsi vakavana.
”Kuulostaa todella surulliselta”, hän totesi, ”toivottavasti kaikki kääntyy vielä hyväksi.”
”Tietenkin kääntyy”, Elizabeta vastasi varmasti, ”tiedäthän mitä noidat sanovat, kaikki kiroukset voidaan purkaa. Täytyy vain löytää keino.” Tino oli aikeissa kertoa naiselle, että se oli se mitä hänen veljensä nimenomaan sanoi aina, mutta vaimeat askeleet takaa saivat Tinon keskeyttämään.
”Hei”, hän tervehti paikalle saapunutta linnanherraa. Mies oli pukenut päälleen tummansinisen pitkän takin, joka näytti istuvan niin hyvin että se oli varmasti tehty hänelle mittojen mukaan.
”H’i”, Berwald vastasi hieman epäröivällä sävyllä, ”ol’tko nautt’nut ol’stasi?”
”Olen, kiitos”, Tino vastasi. Ollakseen pakotettu pysymään paikalla, hän oli viihtynyt kuitenkin ihmeen hyvin. Linnassa tuntui olevan paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja palvelusväki oli niin omalaatuista, että päivät kävivät tuskin harvoin pitkiksi.
”H’vä”, Berwald mutisi ja hetken oli hiljaista. Elizabeta hivuttautui hiljakseen taka-alalle tarkkailemaan.
”Tuota”, Tino mutisi yrittäen keksiä jotain mille rikkoisi pian ahdistavaksi käyvän hiljaisuuden, ”sää on tänään todella miellyttävä.” Berwald katseli pilvien verhomaa taivasta, mutta hänelle se ei ollut sen kauniimpi kuin muutkaan säätilat.
”A’van”, hän kuitenkin sanoi ja lisäsi sitten hetken mietinnän jälkeen, ”onko m’tään m’tä to’voisit?” Tino kallisti päätään miettiessään vastausta.
”Ei, olen aivan tyytyväinen”, hän lopulta sanoi arvellen, että pääsy kylään olisi liikaa, ”ikävöin hieman lukemista, mutta en löytänyt kirjastoa mistään.” Berwald rypisti kulmiaan ja Tino onnistui hädin tuskin kokoamaan itsensä, ettei olisi astunut askelta taaksepäin.
”T’ällä on k’rjasto”, mies totesi hetken päästä, ”m’tta se on l’kittu.”
”Ah, aivan”, Tino sanoi ja hymyili hieman hermostuneesti, ”se oli varmaan sitten yksi niistä lukituista ovista.”
”M’nä vo’n av’ta sen s’nulle”, Berwald sanoi hetken mielijohteesta yllättäen itsensäkin.
”Todellako?” Tino kysyi riemastuneena sekä hieman yllättyneenä, ”voimmeko mennä heti?” Berwald nyökkäsi ja lähti kävelemään toinen mies vierellään kohti lukittua kirjastoa.
”Pidätkö sinäkin lukemisesta?” Tino kysyi, kun he kiipesivät portaita ylös.
”P’din”, Berwald vastasi ja sai osakseen hieman kummastuneen katseen.
”Mikset pidä enää?” Tino kysyi ennen kuin ehti estää itseään, ”anteeksi! Minä kysyn liikaa. Mathias aina sanoo, että minä olen aivan liian utelias ja puhun liikaa.”
”Ei se m’tään”, Berwald mutisi, ”k’rous. Ei näe en’ä k’nnolla.” Mies pysähtyi erään oven eteen ja etsi vyöstään roikkuvasta avainnipusta oikeaa avainta. Tino oli hiljaa eikä oikein tiennyt, miten vastaisi. Hän oli kuulut kaikkien puhuvan kirouksesta ja sen vaikutuksista, joten hän alkoi tuntea olonsa hieman ikäväksi ollessaan ainoa ei-kirottu koko linnassa. Eikä hän edes tiennyt, miten auttaisi.
Berwald löysi oikean avaimen lopulta ja avasi kirjaston oven. Ovi natisi ja huoneesta sisältä tulvahti vanhojen kirjojen tuoksu, joka miellytti Tinoa heti. Hän astui innoissaan ovesta ja suuntasi heti ensimmäisenä kiskomaan raskaat samettiverhot pois suurten ikkunoiden edestä. Päivänvalo tulvahti sisälle ensimmäisen kerran vuosiin ja paljasti hyllyille nostetut sadat kirjat. Tino katsoi näkyä innoissaan ja hymyili linnanherralle, joka oli jäänyt seisomaan hieman kauemmas.
”Hei, mitä jos minä lukisin sinulle?” Tino kysyi yllättäen miehen täysin, ”minä luen usein ääneen myös veljilleni, joten osaan sen.” Berwald nyökkäsi hitaasti.
”Jos h’luat”, hän mutisi.
”Selvä”, Tino sanoi ottaen vastauksen ehdottomana kyllä-vastauksena, ”mistä aloitamme? Sinä saat päättää ensin.” Berwald katseli ympärilleen hetken ja osoitti sitten lukupöydällä lojuvaa kirjaa.
”Tuo on s’osikkini”, hän mutisi ja Tino poimi kirjan käsiinsä.
”Princess Bride”, hän luki kannesta ja hymyili sitten miehelle, ”minäkin pidän tästä. Tule, istu alas ja minä aloitan.” Berwald nyökkäsi ja teki tottelevaisesti olonsa mukavaksi yhdessä kirjaston pehmeistä nojatuoleista. Hän kuunteli vaiti, kun Tino loihti äänellään tutun tarinan uudelleen eloon.
><><><><
”Mahtavaa, että pääsitte tulemaan”, Gilbert sanoi ja istuutui alas italialaista miestä vastapäätä. Huoneen valaistus oli hämärä ja täydensi täydellisesti Lovinon huoliteltua tyyliä. Hän oli pukenut päälleen mustan siistin puvun ja solminut sopivan solmion kaulaansa. Lierihattuaan hän oli asetellut huolella useamman minuutin ja hän istui tuolissaan rennosti, mutta kuitenkin kertoen selvästi kaikille että hän oli aseistettu eikä epäröisi ampua. Jostain syystä Antonio oli todella ihastunut häneen jo ensisilmäyksestä ja hymyili aurinkoisesti Gilbertin takaa aina, kun italialaisen silmät sattuivat häneen.
”Bisnes on bisnestä”, Lovino vastasi, ”mistä puheen ollen, kai sinulla on tarpeeksi varaa?”
”Älä huolehdi siitä”, Gilbert sanoi, ”kaikki on hoidettu. Sinä teet, mitä minä pyydän ja saat maksun heti, kun homma on valmis.” Lovino nyökkäsi totisena ja viittoi kädellään puolihuolimattomasti takanaan seisoviin Nataliaan ja Vladiin.
”Hienoa”, hän sanoi, ”Natalia tulee niin surulliseksi, jos ei saa palkkaansa.” Gilbert sattui vilkaisemaan totista naista juuri sopivasti, että näki kiiltävän terä vilahduksen jossain mekon kankaiden keskellä. Hän esti itseään nielaisemasta juuri viime hetkellä.
”Aivan”, hän sanoi nopeasti, ”kuitenkin, tässä on kohde.” Hän liu’utti pöydän yli paperin, johon oli piirtänyt kuvauksen Mathiaksesta. Lovino katsoi hetken mietteliäänä tikku-ukkoa, jolle oli piirretty leveä hymy ja painovoimaa uhmaavat hiukset.
”Ei kai miehen nimi ole Mathias?” hän kysyi epäilevästi.
”On”, Gilbert vastasi ja Lovino mutisi jotain, mikä kuulosti kiroilulta, ”tuttuja?”
”Tavallaan”, italialainen vastasi ja napsautti sormiaan. Vlad nappasi piirustuksen hänen kädestään ja antoi tilalle viinilasin, jonka oli kaikesta päätellen taikonut tyhjästä ilmasta. Lovino otti siitä kulauksen ja jäi sitten hitaasi pyörittelemään sitä kädessään. Punainen neste välkehti hieman hämärässä valaistuksessa.
”Vaikuttaako se tilanteeseen?” Gilbert kysyi ja italialainen kohautti harteitaan.
”Riippuu siitä, mitä haluat”, hän sanoi, ”ja onko kukaan muu kiinnostunut tilanteesta.”
”Minä haluan vain, että hänelle tapahtuu jokin pieni onnettomuus”, kalpea mies selitti, ”ei mitään vakavaa tai hengenvaarallista. Sen verran vain, että hän joutuu pysymään vuoteessa muutaman kuukauden.”
”Se hoituu”, Lovino lupasi ja otti toisen kulauksen lasistaan ennen kuin laski sen pöydälle. Hän napsautti sormiaan taas ja tällä kertaa Vlad antoi hänelle valmiiksi kirjoitetun sopimuskirjan. Lovino silmäili sen nopeasti läpi ja työnsi sitten Gilbertille.
”Allekirjoita”, hän sanoi ja ojensi hymyillen mustan kynän hänelle. Lovinon hymy ei ollut kovin iloinen tai pirteä. Se oli sellaisen miehen hymy, joka oli juuri nähnyt jonkun kaatuvan portaissa ja luultavasti aiheuttanut sen välillisesti.
Gilbert kirjoitti nimensä paperin alalaitaan ja Lovino nappasi paperin nopeasti itselleen ennen kuin mies ehtisi sanoa enää mitään. Sitten hän nousi ylös ja vilkaisi kahta miestä viimeisen kerran.
”Hyvää illanjatkoa”, hän sanoi ja pysähtyi hetkeksi Antonion hymyn kohdalla, ”miksi tuo hymyilee noin?” Hänen äänensä tiukkeni aivan kuin hän epäilisi espanjalaisen loukkaavan hymyllään häntä henkilökohtaisesti.
”Se on vain Tonio”, Gilbert vastasi vähätellen, ”hän on aina tuollainen.”
”Sinä olet suloinen”, Antonio sanoi ja katsoi suoraan Lovinon silmiin. Italialaisen ilme valahti hieman, mutta hän kokosi sen nopeasti ärtyneeksi ilmeeksi. Nopeasti hän poistui paikalta Natalia ja Vlad perässään jättäen Antonion ja Gilbertin yksin huoneeseen.
”Siinä vasta hieno mies”, Gilbert totesi hyväksyvästi, kun joukko oli hävinnyt paikalta, ”ammattilaisen tunnistaa juuri tuosta.”
”Hän on niin suloinen”, Antonio sanoi ja katseli kaihoisasti suuntaan, johon italialainen oli mennyt, ”Gil, voisitko sinä esitellä meidät? Ole kiltti!” Gilbert katsoi häntä hetken pitkään ja muisti vasta sitten räpyttää silmiään.
”Tonio”, hän sanoi, ”sinä olet kummallinen.” Antonio vain huokaisi syvään onnellisen ja surullisen sekaisesti.
><<<<<>>>>><
Tim piteli kevyesti hohtavaa kristallipulloa kädessään ja käytti sen valoa ohjaamaan tietään läpi pimeän metsän. Hän oli jättänyt Luxin pitämään huolta hevosista ja vankkureista ohjeistaen häntä pyytämään kaikkia mahdollisia maantieroistoja odottamaan kiltisti hänen paluutaan. Joskus ihmiset olivat aivan liian innokkaita tutustumaan hänen tavaroihinsa ja Tim oli korviaan myöten kyllästynyt kaikkiin sukulaisiin, jotka ravasivat hänen luona anomassa vapautusta johonkin kiroukseen jonka uhri oli ihan itse itselleen aiheuttanut.
Kristallinvalo osui vanhaan kivimuuriin ja mies kuiskasi muutaman sanan sammuttaakseen valon. Hänen ei tarvinnut enää nähdä eteensä nyt kun hän oli löytänyt etsimänsä. Hiljaa hän istuutui alas selkä muuria vasten nojaten ja katseli kuinka tähdet tuikkivat pienistä raoista puiden latvuston läpi. Hän näpräili kaulahuiviaan ajankuluksi kunnes kuuli hiljaista kahinaa muurin toiselta puolelta.
”Emma?” hän kutsui hiljaa ja kahina lakkasi.
”Tim?” tuttu naisääni sanoi puhuen samoin vaimeasti. Timin pään vieressä oli muurissa aukko, joka auttoi heitä kuulemaan toisensa, muttei ollut tarpeeksi iso jotta mies olisi nähnyt sisarensa.
”Se olen minä”, hän myönsi, ”miten menee, zus?”
”Hyvin”, Emma vastasi, ”meillä on vierailija pitkästä aikaa.”
”Tiedän”, Tim sanoi, ”Mathiaksen toiseksi nuorin veli, Tino.” Emma oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi melkein loukkaantuneella sävyllä.
”Eli sinä siis olet sotkeentunut tähän?” hän kysyi ja Tim nyökkäsi, vaikka nainen ei voinutkaan nähdä häntä.
”Tietenkin”, hän myönsi, ”minä sanoin, että hoidan sinut ulos sieltä.” Tim olisi mieluusti mennyt sisälle ja ottanut siskonsa mukaansa jo viisi vuotta sitten kirouksen alettua, mutta hän tunsi tämän tyypin kiroukset. Ne olivat aina ikäviä ja jos Emma nyt astuisi linnan rajojen ulkopuolelle, hän muuttuisi välittömästi elottomaksi esineeksi.
”Luuletko sinä, että hän voi purkaa kirouksen?” Emma kysyi hetken päästä.
”Hän on paras, jonka löysin, joten kyllä. Minä luulen, että hän purkaa sen”, Tim vastasi, ”se on tietenkin hyvin ironista, että hän on myös…” Mies vaikeni kesken lauseen ja antoi sen olla. Joitain asioita ei oikeastaan kannattanutkaan sanoa ääneen.
”Hän kyllä tuntuu viihtyvän hyvin herran kanssa”, Emma totesi. Joko hän ei huomannut veljensä käytöstä tai ei välittänyt kysyä.
”Se on hyvä”, Tim mumisi, ”kuinka monta terälehteä on jäljellä?” Emma oli hetken hiljaa ennen kuin lopulta vastasi epäröiden.
”Ei kovin montaa”, hän sanoi hiljaa.
”Emma, kuinka monta?” Tim kysyi uudelleen hieman kärsimättömämmin.
”…Kaksi”, nainen lopulta myönsi ja Tim kirosi hiljaa. Hänellä oli vähemmän aikaa, kun hän oli luullut.
”Minun täytyy kiirehtiä”, mies sanoi ja nousi ylös pudistellen lunta päältään, ”seuraavan kerran toivottavasti näemme kasvotusten, zus.”
”Hei, hei, Tim”, Emma sanoi ja sitten he lähtivät omiin suuntiinsa.
><<<<<<<>>>>>>><
Tim kallisti päätään hieman väistääkseen kohti heitettyä pulloa. Se särkyi seinään hänen takanaan ja sen sisältämä aine sihisi hiljaa osuessaan puuhun. Sitten hän katsoi tiukasti miestä, joka oli pullon häntä kohti heittänyt. Lukas katsoi takaisin aivan yhtä tiukasti.
”Ai, hei Tim!” Mathias huudahti iloisena ja jotenkin täysin onnistuen ohittamaan sen seikan, että hänen veljensä oli nakannut pullollisen jotain ikävää ja loihdittua suoraan miestä kohti sillä sekunnilla kun tämä oli astunut ovesta sisään. Eirikurilla sentään oli enemmän tilannetajua ja nuorukainen vetäytyi turvallisen etäisyyden päähän kauimmaiseen nurkkaan.
”Hei Mathias”, Tim vastasi ja heilautti miehelle kättään, ”tulin juttelemaan Lukaksen kanssa.” Mathias katsoi häntä ja veljeään hämmentyneenä.
”Te tunnette toisenne?” hän lopulta kysyi.
”Ikävä kyllä”, Lukas vastasi ennen kuin Tim ehti.
”Sinä et koskaan kertonut, että tiedät hänet!” Mathias huudahti ja hymyili hieman.
”Minä en ehtinyt. Yleensä sinä hoidat puhumisen”, Tim sanoi ja viittasi sitten päällään Lukasta kohden, ”ja hän ei varmaan vain viitsinyt.”
”Niin se kyllä on”, Mathias mutisi itsekseen hyväksyen selitykset täysin.
”Kerro asiasi ja häivy sitten”, Lukas määräsi ja selvästi harmitteli, ettei hänellä ollut enää mitään heitettävää. Hän ei voinut edes ajaa keijujaan miehen kimppuun, koska Tim oli varustautunut hyvin sitä ajatellen. Miehen kantamat amuletit olivat niin vahvoja, että Lukakselle tuli paha olo jo pelkästään niiden ajattelusta.
”Toki”, mies vastasi, ”mutta tämä on yksityisasia.” Lukas mulkoili häntä hetken, mutta vilkaisi sitten veljiään.
”Eirikur, menisitkö ulos”, hän pyysi, ”ja Mathias, sinä et varmaan ymmärtäisi vaikka jäisitkin tänne, mutta mene kuitenkin nyt.” Kumpikin nyökkäsi ja poistui paikalta. Joskus Lukas vain oli sillä tuulella, että oli vain paras tehdä täsmälleen niin kuin hän pyysi. Oven sulkeuduttua heidän perässään, Lukas kääntyi taas kauppiaan puoleen.
”Selitä”, hän tokaisi.
”Minähän sanoin, että etsin jonkun joka voi tehdä sen”, Tim sanoi muistuttaen häntä heidän muutaman vuoden takaisesta keskustelusta, ”tämä asia kaihertaa sinuakin, joten olisit vain iloinen.”
”Sinä valitsit minun veljeni!” Lukas sanoi.
”Se kirous on hyvin vaativa ja tarkka, joten minun täytyi tehdä paljon työtä”, Tim totesi tyynesti, ”sinä tiedät sen paremmin kuin minä. Oli onni, että edes yksi henkilö vastasi vaatimuksia.” Lukas oli silti vihainen, mutta nyt hän epäröi hieman.
”Niin tiedänkin”, hän lopulta myönsi mutisten.
”Sitä paitsi”, Tim jatkoi, ”sinä tiesit jo, että hän on sopiva. Sinä annoit hänen jäädä sinne.” Lukas nyökkäsi.
”Mutta minä suunnittelin…”, hän sanoi, mutta tuhahti sitten, ”mitään väliä siitä suunnitelmasta enää. Tämä menee nyt eteenpäin omalla painollaan.”
”Emma sanoi, että terälehtiä on jäljellä enää vain kaksi”, Tim totesi.
”Minä tiedän”, Lukas vastasi ja katsoi ulos pimeään ikkunasta.
”Me emme oikeasti voi tehdä mitään?” Tim kysyi.
”Emme”, Lukas vastasi ja pudisti päätään, ”kaikki riippuu nyt siitä mitä Tino tekee.”
”Eikä hänellä ole aavistustakaan?”
”Ei tietenkään”, Lukas sanoi, ”sinä tiedät, että kiroukset muuttavat toimintaansa heti, kun niiden purkajalle kerrotaan niistä. Jos hän ei ole itse sitä vielä selvittänyt, hän ei tiedä mitään.” Tim nyökkäsi mietteliäänä ja huokaisi hiljaa.
”Siinä tapauksessa me odotamme”, hän totesi ja kääntyi lähteäkseen. Hänen kätensä oli ovenkahvalla, kun Lukaksen ääni pysäytti hänet.
”Vielä yksi asia”, mies sanoi, ”voitko pitää Mathiasta silmällä? Minusta tuntuu, että joku yrittää sotkea jotain.” Tim nyökkäsi edes miettimättä. Hänenkin mielestään ilmassa oli jotain outoa. Sitten hän avasi oven ja astui ulos kylmään yöhön.
Lukas tuijotti hiljaa ulos ikkunasta ja muutama hänen keijuistaan palasivat hänen luokseen. Ne yrittivät lohduttaa häntä, mutta Lukas ei tällä kertaa hymyillyt heidän laululleen tai kehunut heidän tanssiaan.
A/N: Meijän kirouksenpurkuporukka <3 Ja aivan yllättäen mukana myös Spamanoa! Juonikin alkaa kasaantua pikkuhiljaa.
Lukas ei pidä siitä, että hänen suunnitelmiaan sotketaan. Ei sitten yhtään.
Tinon lukeman kirjan valitsin yksinkertaisesti sillä, että katsoin omaa hyllyäni ja mietin, mikä olisi mahdollisimman kiva romanttinen tarina. Vaihtoehtoja oli vain kolme eli Princess Bride, Bride´s story ja One boy's shadow (joka on muuten tosi hyvä, kannattaa lukea). Toinen on manga ja kolmas kummitustarina, joten Princess Bride voitti.
-
Juoni käy koko ajan jännittävämmäksi!
Oi, olen hehkuttanut mafia Romano jo mutta jatkan sitä yhä, se vaan sopii niin hyvin ja on aivan ihana.
Voi Italia parka varmasti kamalaa tulla kirotuksi kaksikertaa putkeen, elämä on sitten epäreilua. Tykkään kovasti siitä että tässä ficissä on muidenkin hahmojen näkökulmia ja että tarinassa tapahtuu kaikkea jännää. Nyt mulle on tullut jotenkin sellainen olo että jokainen hahmo yrittää pitää langat käsissä ja vedellä niistä. Myös nyt on tullut sellainen olo että Lukaksella ja kirouksella on jotain yhteistä, ehkä hän on krouksen takana. Ja jos on niin voin sanoa että pilkka osui omaan nilkkaan, hän tuskin suunnitteli että hänen veljensä päätyisi pelastajaksi.
Muutenkin tuosta kirouksesta nousi sellainen olo että ihmisillä on kumma tarve kostaa(tuo aina juonen käänteitä tarinaan) voi voi.
Tuo että Tim on säätämässä omia suunnitelmiaan siskonsa vuoksi on kyllä suloista ja tuo esille kyllä ylihulehtivan ja suojelevan isoveljen luonteen. J sitten tuo pieni vilahdus spamanosta oli kyllä söpö <3<3<3
kaksi eri persoona aivan luotuna toisilleen. :D
ficin alussa mainitsemasi jatko osa kuulostaa houkuttelevalta ja minä ilmoittaudun alkavani seuraamaan sitä, sitten kun se ilmestyy.
”Mikset pidä enää?” Tino kysyi ennen kuin ehti estää itseään, ”anteeksi! Minä kysyn liikaa. Mathias aina sanoo, että minä olen aivan liian utelias ja puhun liikaa.”
”Hei, mitä jos minä lukisin sinulle?” Tino kysyi yllättäen miehen täysin, ”minä luen usein ääneen myös veljilleni, joten osaan sen.”
Tässä tino oli aivan yli ihana<3<3<3
Jostain syystä Antonio oli todella ihastunut häneen jo ensisilmäyksestä ja hymyili aurinkoisesti Gilbertin takaa aina, kun italialaisen silmät sattuivat häneen.
”Hyvää illanjatkoa”, hän sanoi ja pysähtyi hetkeksi Antonion hymyn kohdalla, ”miksi tuo hymyilee noin?” Hänen äänensä tiukkeni aivan kuin hän epäilisi espanjalaisen loukkaavan hymyllään häntä henkilökohtaisesti.
”Sinä olet suloinen”, Antonio sanoi ja katsoi suoraan Lovinon silmiin. Italialaisen ilme valahti hieman, mutta hän kokosi sen nopeasti ärtyneeksi ilmeeksi. Nopeasti hän poistui paikalta Natalia ja Vlad perässään jättäen Antonion ja Gilbertin yksin huoneeseen.
”Hän on niin suloinen”, Antonio sanoi ja katseli kaihoisasti suuntaan, johon italialainen oli mennyt, ”Gil, voisitko sinä esitellä meidät? Ole kiltti!” Gilbert katsoi häntä hetken pitkään ja muisti vasta sitten räpyttää silmiään.
Awww, voi Lovino ei tainnut ymmärtää että hän sai ittselleen ihailijan.
kuolotar
-
Awwww.... Minä taas ihkutin täällä tätä lukua. <3 (Jup, paljon sydämiä luvassa taas)
NorjaNorjaNorja<333 Olen rakastunut... (Ja koska olen ihkuttanut tätä joka kommentissa, se taitaakin olla selvää...) Se on vaan niin... niin... Awwws~
”Hyvää illanjatkoa”, hän sanoi ja pysähtyi hetkeksi Antonion hymyn kohdalla, ”miksi tuo hymyilee noin?” Hänen äänensä tiukkeni aivan kuin hän epäilisi espanjalaisen loukkaavan hymyllään häntä henkilökohtaisesti.
”Se on vain Tonio”, Gilbert vastasi vähätellen, ”hän on aina tuollainen.”
”Sinä olet suloinen”, Antonio sanoi ja katsoi suoraan Lovinon silmiin. Italialaisen ilme valahti hieman, mutta hän kokosi sen nopeasti ärtyneeksi ilmeeksi. Nopeasti hän poistui paikalta Natalia ja Vlad perässään jättäen Antonion ja Gilbertin yksin huoneeseen.
Tämä kohta!! <3 Aivan älyttömän suloinen!!! Raportoin tätä lukiessani koko ajan kaverilleni tapahtumia, ja tämä kuului niihin...
Minulla on epäilyksiä tuosta noita/velho/taikuri-mikälietyyppi olikaan, että kuka se on (Hetkone, onko sitä sanottu??) mutta koska tahdon säilyttää ylpeyteni, en kerro epäilyksiäni.. Jos ne meneekin väärin. ;__;
Nyt lähden kommentoimaan toista ficciäsi, heippa!
-
Kiitos kummallekin! Olettepa te kaksi uskollisia kommaajia <3
Mäkin jotenkin tykkään Norjasta tosi paljon tässä. Se vain toimii. Helppo kirjottaa. Hän on sitten cooli tyyppi myös jatko-osassa (vaikka mun varmaan kannattaisi pitää vielä turpani kiinni siitä...) Ja oottakaa vaan, mitä mä oon Espanjalle varannut!
Okei, jätetään spoilaamiset pois. Tässä uusi luku. Näitä onkin enää vain pari jäljellä, mutta jatko-osa etenee hyvin joten varmaan jatkan sillä sitten heti tämän jälkeen.
10. Osa: Vielä lisää kirouksia
”He ovat niin suloisia yhdessä”, Elizabeta totesi tyytyväisenä ovenraosta. Emma kurottautui häneen takaa ja katsoi hänkin miehiä, jotka istuivat yhdessä kirjastossa. Tino oli viipynyt linnassa jo useamman viikon ja he olivat Berwaldin kanssa kehittäneet lähes huomaamatta oman rutiininsa. Aamuisin he söivät yhdessä aamupalaa, jonka palvelusväki kiikutti heille salonkiin. Aamupalan jälkeen he yleensä kävelivät ympäriinsä jonkin aikaa ja vaihtoivat tarinoita elämästään. Berwald oli aluksi pysynyt vaiti, mutta pikkuhiljaa hän alkoi kertoa juhlista joihin oli osallistunut ennen kirousta ja kaikista matkoista joita oli tehnyt valtakunnan halki. Tino kuunteli lumoutuneena ja toivoi itsekin seikkailevansa samoin jonain päivänä.
Joka päivä he viettivät muutaman tunnin kirjastossa, jossa Tino luki ääneen ja Berwald kuunteli häntä. He olivat saaneet jo kaksi kirjaa loppuun ja kolmas oli hyvää vauhtia puolessa välissä. He olivat niin keskittyneitä siihen, etteivät huomanneet ovella parveilevia esineitä.
”Se on l’amour”, Francis sanoi, kun Tino naurahti jollekin kommentille, jonka Berwald oli tehnyt kirjasta, ”Arthur, mon cheri, ota minut kiinni.” Arthur katsoi vaiti ja täysin liikahtamatta, kun kynttelikkö nosti toisen käsistään dramaattisesti otsalleen ja kaatui kolisten lattialle.
”Miksi sinä edes kuvittelit?” kaappikello kysyi, kun Francis katsoi häntä moittivasti.
”Romantiikan tajusi on olematon”, hän sanoi ja kampesi itsensä taas ylös lattialta.
”Sinun järkesi on olematon”, Arthur vastasi ja keskustelu olisi varmasti edennyt vielä siitä, mutta Elizabeta hyssytteli heidät vaikenemaan.
”Olkaa hiljaa”, teepannu sanoi, ”tai he huomaavat meidät.”
”Minun mielestä meidän pitäisi järjestä jotain”, Emma ehdotti hetken päästä, ”juhlat tai tanssiaiset.”
”Loistava idea”, Francis sanoi pitäen suunnitelmasta heti, ”oikea romanttinen ympäristö sopii hyvin suhteen kasvattamiselle. Tämä linna on niin kamalan pölyinen ja sotkuinen.” Elizabeta myöntyi heti myös, mutta Arthur puntaroi hetken vaihtoehtojen välillä. Joko hän olisi samaa mieltä Franciksen kanssa tai sitten vastaan. Lopulta hän totesi kirouksen murtamisen menevän kaiken edelle.
”Tanssiaiset kuulostavat hyvältä”, hän myöntyi, ”meidän täytyy laatia toimintasuunnitelma!” Kaikki esineet nyökyttelivät ja katosivat paikalta keräämään joukkoa kokoon. Vain Francis viipyi hetken ja hymyili kaappikellolle.
”Jätä tämä vain minun huolekseni”, hän sanoi, ”minä olen ammattilainen.”
”Älä edes kuvittele”, Arthur vastasi ja kopisteli kovalla kiireellä portaat alas.
Seuraavien päivien aikana linnassa kävi kova kuhina, kun palvelusväki juoksi ympäriinsä. Ensisilmäyksellä meno näytti vain kaoottiselta, mutta ilmeisesti jonkinlainen järjestys oli kuitenkin olemassa, sillä yllättävän nopeasti linna alkoi näyttää paremmalta. Suljetut ikkunat avattiin ja auringonvalo tulvi sisälle, pölyt ajettiin ulos jokaisesta nurkasta ja Feliks huusi vihaisesti, kun yksi piioista erehtyi luulemaan häntä oikeaksi peliksi ja heitti sangollisen pesuainetta hänen päälleen.
Myös puutarha heräsi eloon, vaikka talven viimeiset lumet eivät olleet aivan vielä sulaneet, ja kaikki näytti kiiltävän. Arthur ja Francis kiistelivät siitä, kumman johdolla siivous oli tehtävä, mutta todellisuudessa ote oli tiukasti Elizabetalla ja hänellä se myös pysyisi. Lähes huomaamattaan palvelusväki puhkesi laulamaan työn lomassa ja esitti koko linnan kattavan tanssikoreografian siivoamisen ohella.
Tino, joka oli ottanut tavakseen pitää Berwaldia kiinni kädestä silloin kun selitti jotain, pysähtyi tuijottamaan ympäriinsä pyöriviä esineitä hämmentyneenä. Ensimmäisen illan spektaakkeli oli ollut jo hieno, mutta tämä oli jo naurettavan epätodellista.
”Sanoit mitä tahansa”, hän sanoi vieressään seisovalle linnanherralle, ”minä en aio laulaa.”
”Ei t’rvitse”, Berwald lupasi.
><<<<>>>>><
Mathias ei olisi koskaan uskonut, että elämä kotona voisi olla niin jännittävää.
Kaikki alkoi, kun hän lähti eräänä päivänä aamukävelylle.
Mathias käveli tyytyväisenä pitkin tuttua polkua, jota hän oli kävellyt monet kerrat ennenkin. Lumi narskui mukavasti hänen saappaittensa alla ja hän oli niin iloisella mielellä, että hyräili hiljakseen laulua, jonka oli kerran kuullut leirinuotiolla. Hän ei muistanut enää sanoja, mutta sävel oli tarttuva ja Mathias muisteli, että se oli kertonut nuoresta rakkaudesta tai hyvästä lypsylehmästä. Mies ei ollut varma, mutta ei sillä väliä.
Yhtäkkiä kaksi mustiin pukeutunutta hahmoa ilmestyi metsästä ja astui polulle hänen eteensä. Mathias pysähtyi ja tarkasteli tulijoita kiinnostuneena. Toinen heistä oli mies, jonka puvun ainoa väriläikkä oli hatusta roikkuvat punainen ja keltainen nauha. Nainen taas oli pitäytynyt vain mustassa, mutta hänen mekkonsa oli paljon koristeellisempi.
”Olen todella pahoillani, mutta meidän täytyy vahingoittaa sinua”, mies sanoi lähes ystävälliseen sävyyn ja pienet valokipinät tanssivat hänen ojennetulla kädellään.
”Voi harmi”, Mathias totesi ja jatkoi silti hymyilemistä aivan kuin mies olisi vain sanonut päivää uhkailun sijaan, ”olipa hyvä, että jätin miekkani kotiin.”
”Se ei ole kovin hyvä sinulle”, vieras mies totesi.
”En minä sitä”, Mathias sanoi ja haki ääneensä valittelevaa sävyä, ”tämä olisi vain ollut aivan liian epäreilua teille, jos minä olisin ollut aseistettu.”
Mathias palasi lenkiltään tyytyväisenä vihellellen ja iski uuden veitsensä ohimennen pöydän kulmaan. Lukas katsoi sitä hetken ja käänsi sitten katseensa kysyvänä vanhempaan veljeensä.
”Selitä”, hän pyysi lyhyesti ja sulki lukemansa kirjan.
”Tapasin uusia ystäviä”, Mathias sanoi ja istui alas pöydän ääreen syömään omenaa, ”ensin he aikoivat vahingoittaa minua, mutta sitten he muuttivat mieltään kun eivät näyttäneet onnistuvan kerralla. Toinen heistä pudotti tuon, joten ajattelin ottaa sen talteen ja palauttaa myöhemmin.” Hän viittasi veitseen päin.
”Pystytkö kuvailemaan heidät?” Lukas kysyi ja Mathias nyökkäsi.
”Toinen oli mies ja toinen nainen”, hän sanoi, ”tummat puvut ja he olivat jotenkin… Gangsterin näköisiä. Se mies osasi tehdä temppuja!”
”Temppuja?” Lukas pyysi tarkennusta.
”Niin, sellaisia mitä sinäkin teet”, Mathias vastasi ja puraisi omenaansa uudelleen. Tai olisi puraissut, jos se ei olisi muuttunut tuhkaksi hänen kädessään. Pettyneenä mies katseli entisen omenan valuvan sormiensa välistä ja vilkaisi sitten veljeään.
”Minä halusin syödä sen”, hän mutisi loukkaantuneella sävyllä.
”Minä olen kertonut sinulle monta kertaa, että ne eivät ole temppuja”, Lukas sanoi ja katsoi häntä takaisin. Mathias piti loukkaantuneen ilmeen ja hetken päästä nuorempi mies huokaisi ja loihti tyhjästä ilmasta uuden tummanpunaisen omenan veljelleen. Mathiaksen huulet kääntyivät hymyyn ja hän otti sen iloisena.
”Kiitos!” hän sanoi ja puraisi uutta omenaansa, ”oi, tämä on parempi kuin edellinen.”
”Jeah, jeah”, Lukas sanoi ja nakkasi sitten vielä pienen amuletin veljelleen, ”laita tuo kaulaasi äläkä ota koskaan pois.” Mathias tarkasteli amulettia uteliaana, muttei nähnyt siinä mitään erikoista.
”Mikä se on?” hän kysyi pujottaessaan nahkahihnaa päänsä yli.
”Se suojaa taikuudelta”, Lukas sanoi, ”ja aiheuttaa minulle samalla pahan olon.”
”Mutta en minä ole ennenkään tarvinnut tällaista”, Mathias sanoi, mutta Lukas pudisti päätään hitaasti.
”Pidä se”, hän sanoi, ”jos ei muuten niin minun mielenrauhani vuoksi.”
Seuraavien päivien aikana Mathias tuntui olevan yhä useammin outojen onnettomuuksien kohteena. Jos hän meni kylään, katu mitä luultavimmin romahti hänen allaan tai jokin painava tipahti hälyttävää vauhtia kohti hänen päätään. Tim, joka oli jäänyt kylään ja vuokrannut huoneen Matthewin majatalosta, piti tarkasti huolen että pysyi aina Mathiaksen lähellä. Mies ei tietenkään pannut sitä haitaksi, koska hän piti Timin seurasta ja laski itse kaikki läheltä piti tilanteet vain huonoksi tuuriksi tai sattumaksi. Sitä paitsi Tim aina auttoi hänet ylös maahan ilmestyneestä kuopasta tai työnsi sopivasti pois tipahtelevien esineiden alta. Muutaman kerran Lukaksen antama amuletti tuntui oudon lämpimältä hänen ihoaan vasten, mutta hän ohitti senkin olankohautuksella.
”Ja sitten minä…”, Mathias selitti Timille jotain tapahtumaa, mutta hänen tarinansa jäi kesken, kun mies yhtäkkiä tönäisi hänet maahan ja kaatui itse perään. Mathias ei ehtinyt edes kysyä, mitä oli tapahtumassa, kun lauma vauhkoja hevosia laukkasi juuri siitä missä hän oli hetki sitten seissyt Timin kanssa.
”Minä en edes tiennyt, että täällä on noin monta hevosta”, mies totesi, kun eläimet olivat hävinneet mutkan taakse. Niiden silmät olivat olleet epäilyttävän punaiset ja osa niistä oli näyttänyt puhaltavan savua sieraimistaan. Lisäksi ne olivat tietenkin ilmestyneet täysin tyhjästä.
”Ei täällä olekaan”, Tim vastasi ja katseli epäilevästi jonnekin metsän suuntaan noustessaan pois Mathiaksen päältä.
”Outoa”, mies mutisi.
”Todellakin”, Tim vastasi jo kyllästyneenä kaikkiin hyökkäysyrityksiin viimeisten päivien aikana, ”tule, haluan puhua Lukaksen kanssa.”
Mathias jäi talliin hoitamaan hevostaan, kun Tim marssi suoraan sisälle ja nyökkäsi tervehdyksen Eirikurille ja Lukakselle.
”Hän on vielä elossa?” Lukas kysyi ja Tim nyökkäsi.
”Jep”, hän sanoi, ”mutta tämä alkaa olla naurettavaa.” Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtyä, joten Eirikur sytytti kynttilöitä antamaan valoa taloon.
”Samaa mieltä”, Lukas sanoi ja siveli mietteliäänä leukaansa, ”täytyy varmaan tehdä jotain.”
”Kerro vain, kun keksit jotain”, Tim totesi kyllästyneellä sävyllä. Lukas alkoi kävellä pientä ympyrää huoneessa ja mumisi itsekseen puoliääneen miettiessään. Lopulta hän seisahtui ja katsoi hetken seinää ennen kuin pieni hymy hiipi hänen huulilleen.
”Minä tarvitsen Nahan”, hän sanoi Timille, joka kohotti toista kulmaansa.
”Mikä saa sinut uskomaan, että minulla on sellainen?” hän kysyi epäilevästi.
”Mitä sinulla ei muka olisi?” Lukas kysyi takaisin.
”Hyvä on”, Tim sanoi hetken mietinnän jälkeen, ”mutta haluan yhden etsintäloitsun siitä hyvästä. Sellaisen, joka oikeasti löytää jotain eikä kulu heti pois.”
”Tietenkin”, Lukas vastasi, ”kunhan et vie esikoispoikaani.” Tim kirosi hiljaa ja pudisti päätään.
”Miksi kaikki aina tarjoavat lapsiaan?” hän kysyi itseltään lähtiessään etsimään pyydettyä Nahkaa. Tietenkin hänellä oli sellainen. Hänellä oli kaikkea.
>>><<<<>>>><<<<
”Minä siis puen tämän päälleni?” Eirikur kysyi epäillen ja kohotti hänelle työnnettyä esinettä ylös, jotta näkisi sen paremmin. Se näytti oikeastaan vain vanhalta repaleiselta nahalta, josta sojotti sieltä täältä mustia sulkia, ja joka oli nähnyt parhaat päivänsä kauan sitten.
”Niinhän minä sanoin”, Lukas totesi.
”Mutta se on aivan liian pieni”, Eirikur vastusteli.
”Se venyy puettaessa”, Tim totesi, ”ja kutistaa sinut.” Hän oli sytyttänyt piippunsa ja nojasi nyt rennosti seinään. Mathias oli silti tallissa ja Lux oli hänen seuranaan.
”Miten?” Eirikur kysyi silti epäilevänä. Venyminen kuulosti jo tarpeeksi oudolta, mutta hän ei tosiaankaan pitänyt siitä ajatuksesta, että kutistuisi itse.
”Taikuutta”, Lukas ja Tim sanoivat yhtä aikaa. Hopeahiuksinen nuorukainen oli silti epäilevä, mutta alkoi kuitenkin itsekseen jupisten kiskoa nahkaa ympärilleen. Joko nahka tosiaan kasvoi tai sitten hän itse kutistui, mutta sen pukeminen kävi koko ajan helpommaksi, kunnes huoneessa nuorukaisen paikalla seisoi vain musta lintu, joka heilautti siipiään kokeilevasti ensimmäistä kertaa.
”Hienoa työtä”, Lukas kehaisi, ”muista nyt. Etsi ne miehet ja ota niin paljon selville, kun vaan pystyt. Älä mene kuitenkaan liian lähelle ja ole varovainen. Yksi heistä on noita.” Eirikur raakkui hänelle takaisin.
”Sinä tiedät, että minä en olisi voinut tehdä tätä”, Lukas sanoi aivan kuin olisi ymmärtänyt linnun kieltä, ”tuollainen taikuus tekee minut kipeäksi. Ja Tim on liian iso tuohon nahkaan. Sinä sitä paitsi suostuit ja teit sen jo.” Lintu raakkui vielä jotain ja taapersi sitten ovelle, jonka Tim ystävällisesti aukaisi hänelle. Hän kokeili siipiään vielä kerran ja lehahti sitten lentoon pimentyvään yöhön.
>>><<<<>>>><<<<
Jotenkin Lovino oli onnistunut löytämään koko kylän hämärimmän ja salaperäisimmän loukon joukkonsa tilapäiseksi päämajaksi. Eirikurin löytäessä paikalle Lovino oli juuri kävelemässä ärtyneenä edestakaisin hämärästi valaistussa huoneessa ja Vlad ja Natalia seisoivat hievahtamatta paikallaan totiset ilmeet kasvoillaan. Antonio oli majoittunut nurkassa olevaan nojatuoliin ja katseli Lovinoa hymyillen.
”Miten tämä on edes mahdollista?” italialainen kysyi ärtyneellä sävyllä, ja Eirikur asettui ikkunan takana niin että kukaan ei näkisi häntä, ”miten me emme muka saa yhtä tyyppiä hoidettua?”
”Hänellä on apuvoimia, pomo”, Vlad sanoi, ”me käytimme kaikki temppumme, mutta aina joko se kauppias tai sitten noita torjuu ne.”
”Meidän täytyy siis keksiä jotain, mitä he eivät voi torjua”, Lovino mutisi ja lyyhistyi omalle penkilleen. Hetken oli painostavan hiljaista, kun hän mietti ja hänen alaisensa odottivat vaiti.
”Lovi, älä ole niin hermostunut”, Antonio totesi iloisesti, ”hymyile! Kaikki menee vielä hyvin.” Lovino kirosi hiljaa ja vilkaisi sitten miestä takanaan.
”Mitä sinä edes teet täällä? Tämä on salainen paikka”, hän tokaisi. Antonio oli ilmestynyt hänen vierelleen niin monta kertaa tyhjästä, että hän ei jaksanut enää edes ajaa miestä pois, ”miten sinä edes löydät minut?” Antonion hymy leveni vielä asteen verran.
”Minä tulin ovesta”, hän vastasi hellällä äänellä, ”ja minä löydän sinut aina, Lovinito.”
”Pah”, Lovino sanoi ja napsautti sitten sormiaan äkillisen idean johdosta, ”Vlad, tuo minulle se pullo, jonka hankin viime vuonna.” Mies nyökkäsi ja pian italialaisella oli edessään pöydällä pieni lasipullo puolillaan kirkkaan sinistä nestettä.
”Meillä on jäljellä enää vain yhteen annokseen”, Lovino sanoi, muttei kuulostanut kovin hermostuneelta, ”sen pitäisi kuitenkin riittää aikuisen miehen nukuttamiseen.” Natalia ja Vlad nyökkäsivät, mutta sitten Vlad kohotti päätään ja käänsi katsettaan aivan kuin kuuntelisi jotain.
”Pomo, aistin jotain outoa”, hän sanoi epäröiden ja Eirikur tajusi sen olevan merkki poistua paikalta vähin äänin. Yrittäen olla mahdollisimman hiljainen ja salavihkainen hän pudottautui ikkunalaudalta ja liisi yönturvin takaisin kotia kohti.
><<<<<<<<<>>>>>>>>><
”Lukas”, Eirikur sanoi heti, kun oli päässyt sisälle ja kiskonut nahan pois päältään, ”he aikovat käyttää jotain taikalientä.” Lukas katsoi häntä ja hänen silmissään vilahti helpottunut katse Eirikurin turvallisen paluun vuoksi, mutta uusi tieto sai hänet kuitenkin heti huolestumaan.
”Taikalientä?” hän kysyi, ”pystytkö kuvailemaan sitä?” Eirikur nyökkäsi ja istahti alas. Muuttuminen linnusta ihmiseksi ja lentoretki olivat saaneet hänet voimaan hieman pahoin ja hän tarvitsi hetken rauhoittaakseen itsensä.
”Se oli kirkkaan sinistä”, hän sanoi, ”ja pienessä pullossa.”
”Sinistä. Eli jotain mieleen liittyvää”, Tim mutisi, ”oliko siinä pullossa kuinka paljon ainetta?” Eirikur nosti kätensä ja näytti sormillaan kuinka paljon outoa lientä oli ollut jäljellä suurin piirtein.
”Sanoivatko he mitään siitä, miten se saattaisi toimia?” Lukas kysyi, ”se amuletti, jonka annoin Mathiakselle, ei välttämättä toimi sitä vastaan, joten...” Hänen sanansa jäi kesken, kun puheena ollut mies astui sisään ovi paukkuen.
”Hei kaikki”, hän tervehti heitä iloisesti hymyillen tietämättä mitään heidän puheistaan tai huomaamatta vakavaa ilmapiiriä ”ja kiitos omenasta Lukas, se ei ollut aivan yhtä hyvä kuin viimeksi ja maistui hieman kummalta, mutta söin sen kuitenkin.” Lukas jähmettyi ja jakoi huolestuneen katseen Timin kanssa.
”Mistä omenasta sinä puhut?” hän kysyi ja Mathiaksen hymyssä viivähti hämmennys.
”Siitä, joka ilmestyi äsken minun taskuuni”, hän selitti.
”Minä en taikonut yhtäkään omenaa sinne”, Lukas sanoi totisena ja hieman järkyttyneenä. Nyt Mathiaksen ilme vaihtui myös kummastuneeksi ja hän hieraisi hiuksiaan toisella kädellään.
”Todella… Outoa…”, hän sanoi ääni yhtäkkiä painuen ja hän huojui hieman paikallaan, ”outo… Olo…” Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Mathias kaatui lattialle suorilta jaloiltaan ja jäi makaamaan liikkumatta. Hetken järkytyksen jälkeen kaikki kolme ryntäsivät hänen luokseen ja tarkistivat, että hän hengitti silti.
”He puhuivat nukuttamisesta”, Eirikur sanoi hiljaa sen mitä ei ollut ehtinyt ennen Mathiaksen ilmestymistä.
”Nestemäinen unikirous”, Lukas sanoi tutkittuaan tilannetta hetken. Hän kirosi hiljaa itsekseen ja suunnitteli jo jotain ikävää erään tietyn joukon päänmenoksi.
”Meidän on paras nostaa hänet sängylle”, Tim totesi ja yhdessä he saivat siirrettyä nukahtaneen miehen hieman miellyttävämmin pehmeälle sängylle. Sitten he kaikki tuijottivat häntä hetken hiljaa.
”He olivat todella nopeita litkunsa kanssa”, Tim lopulta sanoi, ”no, sinä tiedät, miten tuo puretaan.” Hän katsoi Lukasta, joka puri hampaitaan yhteen.
”Minulla ei ole tosiaankaan aikaa etsiä hänen tosirakastaan”, mies vastasi tiukasti. Tim tarkkaili nukkuvaa miestä hetken ja pudisti sitten päätään.
”Tuo kirous näyttää aika heikolta”, hän totesi leukaansa hieroen, ”luultavasti ohittanut parasta ennen päiväyksen myös. Veljellinen suukko poskelle varmasti riittää.” Tieto ei kuitenkaan saanut Lukasta leppymään ja hän katseli kaikkia äkäisesti.
”Missä ihmeessä Tino on, kun häntä tarvitaan?” hän kysyi ääneen ja Tim päästi oudon kuivan naurahduksen.
”Purkamassa edellistä kirousta”, hän vastasi.
A/N: Tanskasta tuli Lumikki, osasiko kukaan odottaa tätä?
Muutama selitys: Nahka on viittaus siihen satuun, jossa se hyljenainen hukkasi nahkansa ja pysy ihmisenä. Hylkeeksi muuttuminen ei nyt vaan tuntunut kovin fiksulta ajatukselta joten Islanti muuttui linnuksi. Ei varmaan tarvi sanoa, miksi linnuksi.
Lukas sanoi saavansa pahanolon taikuudesta. Se johtuu siitä, että mulla on itellä yksi oma tarina, jossa taikuuden vastainen taikuus (Mathiaksen saama amuletti) ja taikuutta muuttava tai noidan omasta taikuudesta poikkeava taikuus aiheuttaa noidalle huonon olon. Tämä ajatus siirtyi vahingossa tuohon, mutta päätin jättää sen sinne kun se selitti kivasti muutaman asian.
Tässä fikissä Romania osaa taikoa myös. Varmaan huomasitte jo.
Okay, bye!
-
Tässä osassa oli todella paljon humoristisia kohtia! :)
Spamano pääsi taas esiin, ihanaa<3<3 vaikka Antonio parka joutuukin toistaiseksi yksipuolisiin tunteisiin, eiköhän tuo mafia pomo helly jossakin kohdassa kun ei pääse sitkeästä ihailijastaan eroon. :)
Tässä ficissä on ihanaa miten taikuus sekoittuu tarinaan ja on niitä joilla on taikaa sormen päissään ja sitten niitä tavallisia tallaajia, mikä on aina mielenkiintoista ja tekee juonesta herkullisempaa. Ja tinosta sekä kirotusta linnanherrasta on tulossa kokoajan suloisempi pari, myös maininta laulua ja tanssia harrastavasta palveluskunnasta sai minut virnistelemään, mikäs sen mukavempi tapa hoitaa askareita kuin laulaa ja tanssia siinä sivussa. Kirjoitat muuten tosi hyvin etenevää teksitiä, juoni eteenee mukavasti. Toi Mafia romano on niin ihana että taidan etsiä jostain ison haavin ja lähteä metsästämään häntä<3
Suljetut ikkunat avattiin ja auringonvalo tulvi sisälle, pölyt ajettiin ulos jokaisesta nurkasta ja Feliks huusi vihaisesti, kun yksi piioista erehtyi luulemaan häntä oikeaksi peliksi ja heitti sangollisen pesuainetta hänen päälleen.
Voi Feliks parkaa, ei ole varmasti kiva saada vettä naamalleen, vaikka olisikin lumottu peiliksi:)
”Olen todella pahoillani, mutta meidän täytyy vahingoittaa sinua”, mies sanoi lähes ystävälliseen sävyyn ja pienet valokipinät tanssivat hänen ojennetulla kädellään.
”Voi harmi”, Mathias totesi ja jatkoi silti hymyilemistä aivan kuin mies olisi vain sanonut päivää uhkailun sijaan, ”olipa hyvä, että jätin miekkani kotiin.”
”Se ei ole kovin hyvä sinulle”, vieras mies totesi.
”En minä sitä”, Mathias sanoi ja haki ääneensä valittelevaa sävyä, ”tämä olisi vain ollut aivan liian epäreilua teille, jos minä olisin ollut aseistettu.”
Mathias on tässä vain niin oma hassu itsensä ;D, repesin kyllä todella kun olin lukenut tämän.
”Hyvä on”, Tim sanoi hetken mietinnän jälkeen, ”mutta haluan yhden etsintäloitsun siitä hyvästä. Sellaisen, joka oikeasti löytää jotain eikä kulu heti pois.”
”Tietenkin”, Lukas vastasi, ”kunhan et vie esikoispoikaani.” Tim kirosi hiljaa ja pudisti päätään.
”Miksi kaikki aina tarjoavat lapsiaan?” hän kysyi itseltään lähtiessään etsimään pyydettyä Nahkaa. Tietenkin hänellä oli sellainen. Hänellä oli kaikkea.
:D Tässä tuli sellainen olo että ihmisillä on jokin kumma olettamus että mystiset kauppiaat haluavat viedä heidän esikoispoikansa. Mutta itselläni herää heti kysmys että mitä joku tekisi monella eri esikoispojalla, kasvattamisessa olisi kamala vaiva. Juu ja tuo esikoispoika tulee varmaankin siitä että esikoistahan on pidetty aina arvokkaana menneissä kulttuureissa ja varsinkin poika esikoista.
”Lovi, älä ole niin hermostunut”, Antonio totesi iloisesti, ”hymyile! Kaikki menee vielä hyvin.” Lovino kirosi hiljaa ja vilkaisi sitten miestä takanaan.
”Mitä sinä edes teet täällä? Tämä on salainen paikka”, hän tokaisi. Antonio oli ilmestynyt hänen vierelleen niin monta kertaa tyhjästä, että hän ei jaksanut enää edes ajaa miestä pois, ”miten sinä edes löydät minut?” Antonion hymy leveni vielä asteen verran.
”Minä tulin ovesta”, hän vastasi hellällä äänellä, ”ja minä löydän sinut aina, Lovinito.”
aww, tässä taas tuli suloinen kohtaus spamanosta.
”Minulla ei ole tosiaankaan aikaa etsiä hänen tosirakastaan”, mies vastasi tiukasti. Tim tarkkaili nukkuvaa miestä hetken ja pudisti sitten päätään.
”Tuo kirous näyttää aika heikolta”, hän totesi leukaansa hieroen, ”luultavasti ohittanut parasta ennen päiväyksen myös. Veljellinen suukko poskelle varmasti riittää.” Tieto ei kuitenkaan saanut Lukasta leppymään ja hän katseli kaikkia äkäisesti.
”Missä ihmeessä Tino on, kun häntä tarvitaan?” hän kysyi ääneen ja Tim päästi oudon kuivan naurahduksen.
”Purkamassa edellistä kirousta”, hän vastasi.
Tinoahan tarvittaisiin nyt monessa paikassa. Tää Mathiaksen nukahtaminen lumikkimaisesti toimii ja oli yllättävä mutta tosi nerokas käänne.
Kuolotar
-
Kuolotar: Kiitos! Eikä mitään hätää, Espanjalla on koko jatko-osa aikaa hurmata Lovino! He ovat kuitenkin tärkeässä osassa siinä.
Tätä ei olekaan enää paljoa jäljellä. Vain yksi luku tämän jälkeen ja luultavasti epilogi, koska ajattelin että ton lopun saa jaettua hyvin niin. Mutta niin tästä pitikin tulla lyhyempi fikki ja saihan tätä oottaakin tossa välissä.
11. Osa: Tanssia ja juonia
Kaikki tuntuivat olevan hyvin innoissaan illan tanssiaisista.
Paitsi Tino.
Hän olisi halunnut tehdä jotain ihan muuta kuin leikkiä mallinukkea lumotulle palvelusväelle.
Esineet ja huonekalut olivat saaneet siivouksensa ja improvisoidun tanssiesityksensä loppuun juuri sopivasti iltaa varten ja Tino oli kauhukseen löytänyt itsensä keskeltä niin sanottujen muoti-asiantuntijoiden sotaa. He olivat kaikki pakkautuneet Tinon huoneeseen, jossa Elizabeta ja Francis parhaillaan väittelivät puvun väristä ja Katyusha yritti parhaansa pysyäkseen ehdotusten perässä. Jos siinä ei ollut vielä tarpeeksi, Feliks oli myös kannettu huoneeseen ja hän huusi omia ehdotuksiaan joka väliin. Tietenkin myös Toris oli paikalla, mutta onneksi sentään Arthur oli keksinyt jotain parempaa tekemistä ja Ita-chan oli kiireinen suostutellessaan Ludvigia tekemään jotain omasta mielestään herkullista.
”Violettia”, Elizabeta sanoi itsevarmasti.
”Ei missään nimessä, mon amie”, Francis vastusteli, ”sininen sopii paremmin.” Elizabeta mulkoili häntä vihaisesti ja Feliks totesi, että hänen puolestaan he voisivat käyttää kumpaakin väriä. Sekään ehdotus ei kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi hyvä.
”Sininen”, Tino lopulta sanoi kyllästyttyään kiistelyyn, ”minä haluan sinisen puvun.” Hän oli valinnut värin vain siksi, että hänellä oli silläkin hetkellä sininen takki päällään. Se oli itse asiassa yksi Berwaldin vanhoista, joka oli vain muokattu sopimaan Tinolle paremmin. Francis ja Elizabeta katsoivat häntä hetken ja vilkaisivat sitten taas toisiaan.
”Solmio”, teekannu sanoi päättäväisesti.
”Non, rusetti”, Francis vastasi ja Tino huokaisi syvään.
”Ainakaan Feliks ei ole keksinyt ehdottaa mekkoa”, Toris sanoi lohduttavasti hänen vierestään, mutta ikävä kyllä Feliks kuuli juuri sen toteamuksen, vaikka oli jättänyt jo monta muuta huomiotta.
”Mekko! Niinkun tosi loistava idea Liet!” peili huudahti riemastuneena.
”Anteeksi…”, Toris kuiskasi kalvennelle Tinolle pahoittelevasti.
><<<<><<<<<><>>>><
Lopulta Francis, Elizabeta ja Feliks pääsivät sovintoon Tinon puvusta ja yhteistuumin pakottivat miehen ensin pukemaan sen ja sitten kiikuttivat hänet kovalla kiireellä alakerran tanssisaliin. Tino oli vain onnellinen, että valittu puku oli oikeastaan aika miellyttävä ja tuntui hyvältä päällä. Lisäksi se ei ollut mekko.
Berwald odotti häntä yksin koristellussa tanssisalissa. Palvelusväki oli tehnyt parhaansa ja sali loisti pehmeästi kynttilöiden valon hohtaessa kullasta ja kristallista. Berwald oli myös pukeutunut parhaimpiinsa ja hän kävi juuri mielessään kaikkia niitä ohjeita, jotka Arthur oli hänelle kertonut. Hän ei ollut tanssinut aikoihin ja hän ei ollut ollut erityisen hyvä siinä ennenkään. Hän vain halusi kovasti näyttää hyvältä Tinon edessä, vaikka hän tiesi jo ettei mies välittäisi vaikka hän ei osaisikaan tanssia. Tino ei ollut kiinnostunut niin pinnallisista asioista.
”Hei”, Tino sanoi kävellessään portaat alas saliin. Hän hymyili ja liu’utti toista kättään marmorikaidetta pitkin. Hetkeksi Berwald tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin välistä ja hän nielaisi.
”H’i”, hän vastasi ja ojensi kätensä johon toinen mies tarttui, ”ant’eksi tästä. He ovat yl’-innokka’ta.” Tino naurahti vaimeasti.
”Ei se haittaa”, hän sanoi, ”minä en olekaan ollut ennen tanssiaisissa, joten tämä on hyvin jännittävää.” Berwald kokeili itsekin hymyilemistä ja ilmeisesti hän onnistui kohtalaisen hyvin, koska Tino ei näyttänyt yhtään sen enempää pelästyneeltä. Oikeastaan hän hymyili takaisin.
”Me’dän ei tarvitse tanss’a, jos et halua”, linnanherra totesi. Hän olisi ihan tyytyväinen, jos hän saisi vain jutella Tinon kanssa. Verhojen takana piilossa vaaniva palvelusväki oli varmasti eri mieltä, mutta Berwald välitti enemmän Tinon mielipiteestä kuin heidän.
”Ei se haittaakaan”, Tino vastasi ja nurkassa oleva flyygeli alkoi soittaa itsekseen valssisävelmää. Berwald asetti kätensä oikeaan asentoon toinen Tinon kädessä ja toinen vyötäisillä. Tino teki samoin ja he alkoivat tanssia pitkin tyhjän salin lattiaa. Lukas oli kerran kauan sitten jostain tuntemattomasta syystä opettanut veljelleen kaikki yleisimmät tanssit, joten Tinon ei tarvinnut edes miettiä askelia.
”Tämä on oikeastaan aika mukava ilta”, hän myönsi hetken päästä, ”vaikka puvun valinnassa oli ongelmia.”
”Se n’yttää h’enolta”, Berwald sanoi ja kuljetti katsettaan hetken toisen miehen vaatteilla, ”mutta k’ske he’dän vain p’tää suunsa k’inni, jos he hä’ritsevät.”
”He tarkoittivat vain parasta”, Tino vastasi ja kuiskasi sitten hiljaa, ”sitä paitsi minusta tuntuu, että he vakoilevat meitä taas.” Berwald nyökkäsi. Hän tunsi palvelusväkensä hyvin ja he olivat kaikki mestareita puuttumaan toisten asioihin.
He tanssivat muutaman kappaleen ajan kunnes flyygeli alkoi soittaa hitaampaa sävelmää. Huomaamattaan Tino painautui lähemmäs Berwaldia ja heidän siihen asti virallisen tahdikas tanssiasentonsa rentoutui hieman.
”T’hdotko l’vähtää hetken?” Berwald kysyi ja Tino nyökkäsi. Linnanherra johdatti hänet sivummalle tanssilattialta pitäen kuitenkin edelleen hänen kädestään kiinni. Flyygeli vaihtoi sävelmää hieman taustamusiikiksi sopivammaksi.
”Onko m’tään mitä halua’sit?” Berwald kysyi hetken päästä, kun he olivat seisoneet ikkunan edessä katsellen yötaivasta jo jonkin aikaa.
”Ei mitään erityistä”, Tino vastasi vältellen. Hänellä oli linnassa seuraa, ruokaa, lämmintä ja tarpeeksi luettavaa ja tekemistä, mutta hän ei ollut kuullut perheestään mitään aikoihin ja se kaihersi häntä hiukan.
”Sano va’n”, Berwald pyysi aistien toisen miehen hetkellisen mielialan muutoksen.
”En ole kuullut veljistäni mitään aikoihin”, Tino lopulta selitti, ”ihmettelen, mitä heille kuuluu.” Berwald nyökkäsi totisena.
”Vo’mme katsoa pe’listä”, hän lopulta kysyi ja sai yllättyneen vilkaisun toiselta mieheltä.
”Sinulla on taikapeili täällä?” hän kysyi ja Berwald nyökkäsi.
”Ja”, hän sanoi ja lähti johdattamaan Tinoa pitkin linnan käytäviä.
Lopulta he pysähtyivät Feliksen luo. Hänet oli nostettu takaisin seinälle ja Toris makasi taas penkillä hänen edessään.
”Feliks?” Tino kysyi yllättyneenä. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että Feliksellä olisi mitään erityisiä kykyjä huonojen ideoiden keksimisen lisäksi.
”Eikö sinun pitäisi niinku olla tanssimassa tai jotain?” Feliks sanoi ilmestyessään peiliin ja huomasi Berwaldin vasta sitten, ”ai, te olette niikun kumpikin todella täällä.”
”N’ytä me’lle kylä”, Berwald pyysi ja hetken Feliks näytti todella kyllästyneenä.
”Luuletko sinä, että minä olen jokin taikapeili?” hän kysyi kynsiään tutkien.
”Itse asiassa, sinä olet”, Toris huomautti ja peili mietti hetken ennen kuin napsautti sormiaan.
”Ai, niin todellakin olen!” hän huudahti riemastuneena, ”kiitos, Liet.” Toris mutisi hänelle jotain siitä, että hänen pitäisi yrittää muistaa edes se, mitä hän itse oli.
”Vo’sitko?” Berwald kysyi kärsivällisesti ja Feliks nyökkäsi.
”Mitä haluatte nähdä?” hän kysyi tarkennusta, ”tämä homma on niikun tosi vaikeaa ilman ohjeita.”
”Minun veljeni”, Tino vastasi nyt hieman innoissaan, ”kiitos.”
”Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin”, Feliks mutisi jostain syystä pirteällä sävyllä ja sitten hänen kuvansa peilin pinnasta alkoi hälvetä ja tilalle tuli Tinolle tuttu näkymä heidän kodistaan. Kaikki oli vain peilikuvana, mutta se ei haitannut miehen intoa. Hän ei kuullut mitään, mutta hän näki ihmisten puhuvan keskenään. Mathias näytti olevan syvässä unessa sängyllä, Eirikur oli istahtanut hänen viereensä ja Lukas puhui vihaisen näköisenä miehelle, jota Tino ei tunnistanut, mutta joka näytti olevan jollain tapaa tärkeä. Mitä enemmän hän kuvaa katsoi sitä enemmän hänen intonsa vaihtui huoleksi.
”Jotain on vialla”, hän lopulta sanoi, ”Lukas on niin vihainen ja Mathias ei näytä normaalilta. Enkä edes tunne tuota miestä.”
”Oletko v’rma?” Berwald kysyi ja Tino nyökkäsi. Hän tunsi veljensä erittäin hyvin.
”Minun on mentävä heidän avukseen”, hän sanoi ja katsoi pyytäen linnanherraa. Hän oli luvannut pysyä, mutta hänen veljensä tarvitsivat häntä. Berwald katsoi takaisin eikä Tino voinut arvata, mitä mies ajatteli jähmeän ilmeensä takana.
”Mene s’tten”, mies lopulta sanoi hiljaa ja käänsi katseensa, mutta Tino tarttui häntä kädestä.
”Kiitos”, hän sanoi ja painoi sitten hetken mielijohteesta pienen suukon miehen poskelle, ”minä tulen takaisin pian!” Sitten hän juoksi portaat alas ja poimi vain takkinsa mukaan ennen kuin lähti.
Tinon astuessa linnan portista ulos, korkealla tornissa suojakupunsa alla ruusu menetti vielä yhden terälehden.
><<<>><<>>>><
”Hyvä on, minä teen sen!” Lukas huusi ja risti käsivartensa rinnalleen. He olivat tapelleet muutaman tunnin ajan Eirikurin kanssa siitä, kumman pitäisi vapauttaa Mathias kirouksestaan, ja yö oli ehtinyt jo pitkälle. Lopulta Eirikur oli hyvin alhaisesti huomauttanut, että itse asiassa kaikki oli alun perin Lukaksen vika, joten hänen oli paras myös hoitaa se.
”Anna mennä sitten”, nuorin veljistä rohkaisi. Tim oli seurannut puoliksi kiinnostuneena veljesten väittelyä ja puoliksi miettien omia asioitaan.
”Joo, joo”, Lukas mutisi äkäisesti ja painoi sitten nopean suukon veljensä poskelle. Hetkeen ei näyttänyt tapahtuvan mitään, mutta sitten Mathiaksen silmät värähtivät ja hänen hengityksensä muuttui merkiksi siitä, että kirous oli murtunut. Muutaman minuutin kuluttua hän istui taas eläväisenä ja hereillä sängyllä hieroen silmiään unisena.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Joku kirosi sinut uneen”, Tim vastasi nurkasta.
”Ai”, Mathias totesi ja mietti sitten hetken, ”Lukaksen kiroukset ovat paljon parempia. Niissä on enemmän tyyliä.” Lukas olisi varmasti vastannut jotain, mutta yhtäkkiä ulko-ovi lyötiin voimalla auki ja hyvin säikähtäneen näköinen ja hengästynyt Tino astui sisään.
”Onko…”, hän kysyi yrittäen tasata hengitystään, ”kaikki kunnossa?” Kaikki huoneessa olevat katsoivat häntä yllättyneenä ja Lukas oli ensimmäinen, joka sai suunsa auki.
”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi melkein äkäisesti.
”Minä näin teidät peilistä”, hän selitti ja huomasi sitten Mathiaksen, joka ei nukkunut enää oudosti vaan katsoi häntä iloisesti, ”…ja luulin, että jotain on vialla.” Jostain syystä Lukas kääntyi katsomaanTimiä vihaisena.
”Heillä on taikapeili?” hän kysyi syyttävästi ja kauppias kohotti kätensä suojelevasti.
”Minä en sitä heille myynyt”, hän sanoi. Lukas katsoi häntä silti epäilevästi, mutta antoi asian olla. Hän käveli Tinon luokse ja katsoi tätä niin tarkasti, että Tino alkoi tuntea olonsa epämukavaksi.
”Suutelitko sinä häntä?” hän lopulta kysyi.
”Mitä?” Tino kysyi takaisin hämmentyneenä kysymyksestä.
”Suutelitko sinä häntä?” Lukas toisti taas täsmälleen samalla äänen sävyllä.
”En…”, Tino vastasi ja otti tahtomattaan yhden askeleen taaksepäin, ”vain… poskelle.” Lukas näytti hetken erittäin pettyneeltä, mutta Tino ei keksinyt, miksi hänen veljensä olisi niin pettynyt jostain sellaisesta asiasta.
”Se ei riitä”, Lukas mumisi ja kääntyi poispäin juuri sopivasti ennen kuin olisi joutunut seuraavan sisään astujan tielle.
”Mahtava minä olen täällä!” Gilbert julisti. Ulkona Lovino pyöräytti silmiään ja Antonio naurahti hiljaa.
”Voi…”, Lukas sanoi ja kiroili hieman, ”miksi te kaikki tungette tänne?” Kukaan ei kuitenkaan kuullut häntä sillä Tino oli silti hämmentynyt tilanteesta ja Gilbert oli juuri huomannut Mathiaksen, jonka olisi pitänyt olla syvässä unessa.
”Hei, sinun piti olla kirottu!” hän huudahti ja osoitti miestä sormellaan, ”jotta Tinon olisi pakko opetella taistelemaan mahtavan minun johdolla.”
”Mitä?” Tino ja Lovino sanoivat kumpikin, mutta eri syystä. Tino sanoi sen siksi, ettei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta suunnitelmasta ja Lovino siksi että hän ei voinut uskoa Mathiaksen olevan hereillä. Hänen viimeinenkin juonensa oli siis epäonnistunut. Myös Lukas näytti yllättyneeltä, mutta hän ei sanonut mitään. Katsoi vain Gilbertiä tavalla, joka ei luvannut hyvää.
”Tuo mies on mahdoton”, italialainen mutisi epätoivoisena ja kiroili hieman perään. Antonio katsoi häntä myötätuntoisesti ja taputti hänen hiuksiaan lohduttavasti.
”Kyllä se siitä”, hän lupasi.
”Minä en halua taistella”, Tino sanoi varmalla sävyllä, jolla olisi komentanut armeijaa helposti, ”enkä opetella taistelemaan. Etsi joku muu.” Gilbert ei näyttänyt edes huomioivan häntä sillä mies oli ilmeisesti hieman näreissään tilanteen ollessa erilainen kuin hän kuvitteli.
”Ei Tinon tarvitse taistella”, Mathias sanoi sängyltä, ”hän on hyvä noin. Hän sentään juuri pakeni siltä pelottavalta mieheltä, joka melkein voitti minut tappelussa!”
”Minä en paen…”, Tino aloitti, mutta Gilbert oli heti tarttunut Mathiaksen sanoihin.
”Jossain on joku, joka voittaa sinut?” hän kysyi innoissaan keskeyttäen toisen miehen, ”missä?”
”Siellä vanhassa linnassa metsän keskellä”, Mathias sanoi ennen kuin kukaan ehti estää, ”noloa myöntää, mutta tilanne oli tosi tiukka ja meillä oli kuitenkin huonot aseet. Uusintaottelu olisi kiva.” Viimeisen lauseen hän sanoi hieman haaveilevalla sävyllä, mutta Gilbertin oli täyttänyt uusi into.
”Mahtavan minun on oteltava sitä miestä vastaan!” Hän julisti ja kääntyi ympäri, ”Antonio, tuo miekkani.”
”Gilbert! Et sinä saa…”, Tino huusi miehen perään, mutta kukaan joukosta ei kääntynyt edes katsomaan häntä, ”voi ei.”
”Voi ei nimenomaan”, Lukas vastasi ja kiroili taas hiljaa. Hän oli kiroillut sinä iltana jo ennätyksellisen paljon ja hänellä oli tunne, että asiat eivät välttämättä menisi parempaan suuntaan.
A/N: Mä meinasin aluksi jättää taikapeilin pois, mutta sitten keksin Puolan. Hän on täydellinen taikapeili. En tiedä, miten se on mahdollista. Ilmeisesti sivuoire alkuperäisestä kirouksesta tai jotain.
Ai niin, tuo ajan kulu meni hieman eritavalla välillä joten tämä tanssiaisilta oli siis sama ilta, kun Mathias kirottiin ja Eirikur vakoili Lovinoa. Varmaan huomasitte senkin jo.
-
Toi alku, repesin ihana täydellisesti.
Varmaan ihanaa toimia sovitusnukkena, ihana ilmaus tuo muoti-asiantuntijoiden sota. Mukavinta tuossa on varmasti se kun muut riitelevät siitä mitä puet päälle ja sinulta ei vaivauduta kysymyään yhtään mitään. Voin kyllä hyvin kuvitella kuinka turhautunut olo Tinolla on, kun itse on se joka osallistuu mutta eipä sitten kysytä sitä mielipidettä. :) Tää oli niin söpöä kun Tino ja Berwald tanssi, tosi ihana pari tämä kaksikko<3<3
Ihanaa varmaan tiedostaa että palvelusväki vakoilee, mitä talossa milloinkin tapahtuu. Harmi että tämä ficci on pian ohi, mutta jos kerta jatko-osa on tulossa en murehdi sitä ollenkaan. :)
Tuo että Feliks unohtaa olevansa taika peili on suorastaan hupaisaa, miten joku voi unohtaa olevansa taikapeili? Eikö se ole jollain lailla paaras juttu koko kirouksessa jos siinä nyt sellaista voi olla. Toisaalta jos se vie voimaa tai jotain niin ihan ymmärrettävää ettei sitä halua muistaa. Tykkäsin tuosta tavasta miten juoni poikkeaa vahvasti Disneyn versiosta, tämähän käy loppua kohden jännittävämmäksi kuin myös dramaattisemmaksi.
”Ainakaan Feliks ei ole keksinyt ehdottaa mekkoa”, Toris sanoi lohduttavasti hänen vierestään, mutta ikävä kyllä Feliks kuuli juuri sen toteamuksen, vaikka oli jättänyt jo monta muuta huomiotta.
”Mekko! Niinkun tosi loistava idea Liet!” peili huudahti riemastuneena.
”Anteeksi…”, Toris kuiskasi kalvennelle Tinolle pahoittelevasti.
Niin tuo on kyllä erinomainen taito, kuulla siis vain sen minkä itse haluaa kuulla ;D
”Me’dän ei tarvitse tanss’a, jos et halua”, linnanherra totesi. Hän olisi ihan tyytyväinen, jos hän saisi vain jutella Tinon kanssa. Verhojen takana piilossa vaaniva palvelusväki oli varmasti eri mieltä, mutta Berwald välitti enemmän Tinon mielipiteestä kuin heidän.
Ihana ilmaus tuo vaaniva ;)
”Feliks?” Tino kysyi yllättyneenä. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että Feliksellä olisi mitään erityisiä kykyjä huonojen ideoiden keksimisen lisäksi.
”Luuletko sinä, että minä olen jokin taikapeili?” hän kysyi kynsiään tutkien.
”Itse asiassa, sinä olet”, Toris huomautti ja peili mietti hetken ennen kuin napsautti sormiaan.
”Ai, niin todellakin olen!” hän huudahti riemastuneena, ”kiitos, Liet.” Toris mutisi hänelle jotain siitä, että hänen pitäisi yrittää muistaa edes se, mitä hän itse oli.
Elämän ilot syntyvät pienistä oivalluksista ;)
Kuolotar
-
Kuolotar: Kiitos! Mä yritin tehdä parhaani, että tämä poikkeaisi tarpeeksi muista versioista, hyvä että onnistuin.
Mun tekisi mieli pantata viimeistä osaa vielä pidempään, mutta en mä pysty. Eli tässä ne tulevat, viimein osa ja epilogi!
12. Osa: Kun kaikki kiroukset murtuvat
Lopulta he seisoivat kaikki linnan pihalla. Tino yritti vieläkin uskotella Gilbertille, että Berwaldia vastaan taisteleminen oli turhaa, mutta mikään ei kääntänyt miehen päätä. Lopulta Tino turhaantui ja lähti juoksemaan sisälle, jotta ehtisi edes varoittamaan ensimmäisenä.
Lukas, Tim, Mathias, Eirikur ja loput muista seurasivat perässä puoliksi siksi että heillä ei ollut parempaakaan tekemistä ja puoliksi uteliaisuutta. Lukas ja Tim silti toivoivat parasta, vaikka tilanne ei näyttänyt mitenkään hyvältä heidän kannaltaan ja kummankin kasvoilla oli synkän vakava ilme.
”Berwald!” Tino huusi syöksyessään sisään linnan ovista. Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää, mutta lopulta kynttilä ja teepannu liikahtivat sivupöydällä.
”Sinä tulit takaisin!” Elizabeta huudahti riemastuneena.
”Minä uskoin sinuun kokoajan, mon ami”, Francis sanoi, mutta Tino katsoi heitä kärsimättömästi.
”Missä Berwald on?” hän kysyi, ”tänne on tulossa hullu mies, joka haluaa haastaa hänet. Minun täytyy varoittaa häntä.” Elizabetan ilme vaihtui heti iloisesta järkyttyneeksi.
”Tino”, hän sanoi kuiskaten ja ääni väristen hieman, ”hän vaipui heikkona lattialle pian lähtösi jälkeen.”
”Me emme tiedä, mikä on vialla”, Francis jatkoi, ”mutta hän ei pysty tekemään juuri muuta kuin makaamaan paikallaan.”
”Se johtuu ruususta”, Elizabeta sanoi vielä hiljaa, ”ihan varmasti johtuu. Siinä ei ole kuin yksi terälehti jäljellä. Viimeinen terälehti tarkoittaa, että aika on jo lähes lopussa.” Tino katsoi heitä säikähtäneenä. Hän ei ollut täysin päässyt selville kirouksen yksityiskohdista, mutta sen verran hän tiesi, että ruusu kytkeytyi siihen jotenkin ja luultavasti jotain todella kauheaa tapahtuisi sitten kun aika loppuisi. Tino tunsi outoa kipua sisällään ajatellessaan, että Berwald kuolisi.
”Minun on mentävä hänen luokseen”, hän sanoi ja yritti kuulostaa vahvalta, vaikka hän oli aivan yhtä huolissaan kuin muutkin.
”Hän on tornissaan”, teekannu sanoi ja Tino kääntyi juostakseen sinne. Hän kuuli Gilbertin äänen kauempaa ja pysähtyi vain hetkeksi portaissa.
”Jos pystytte pysäyttämään hänet…”, hän sanoi edes tietämättä, mitä kysyi, mutta Elizabeta ymmärsi ja nyökkäsi vakavana.
”Jätä se minun huolekseni”, nainen lupasi.
>>><<<>>><<<>>>><
”Berwald?” Tino kutsui astuessaan sisään huoneeseen. Hän huomasi ensimmäisenä ruusun, joka ei näyttänyt hohtavan enää yhtään niin paljon kuin viimeksi ja se oikeastaan näytti hyvin kurjalta yhden terälehtensä kanssa. Sitten hän vasta huomasi hahmon, joka makasi lattialla ruusun vieressä liikkumatta. Sydän pamppaillen Tino asteli huolestuneena lähemmäs.
”T’no?” Berwald kysyi heikolla äänellä ja Tino polvistui hänen vierelleen ottaen häntä kädestä kiinni.
”Minä tulin heti takaisin”, hän sanoi hiljaa. Berwald etsi häntä katseellaan ja hetken harhailun jälkeen oudon sameiksi muuttuneet tummansiniset silmät pysähtyivät Tinon mustikanvärisiin.
”Kaikki h’vin?” hän kysyi ja Tino nyökkäsi.
”On”, hän sanoi, ”anteeksi, että lähdin.”
”Ei s’nun vika”, Berwald sanoi heikolla äänellä ja kohotti kättään sen verran, että pystyi pyyhkäisemään yhden eksyneen kyyneleen pois Tinon poskelta.
”Onpas”, mies vastasi, ”sinä et saisi kuolla.” Hän kuulosti hyvin surulliselta ja hänen otteensa Berwaldin kädestä tiukkeni aivan kuin hän voisi pelkästään sillä pitää miehen elossa. Berwald henkäisi raskaasti ja hetkeksi hänen kasvoillaan viivähti kivun ilme, jonka hän yritti peittää.
”K’rous”, hän sanoi, ”odot’n viisi v’otta.” Alakerrasta kuului hieman meteliä ja jonkun huuto, mutta Tino ei välittänyt siitä eikä Berwald ilmeisesti kuullut.
”Anteeksi”, hän kuiskasi taas, mutta Berwald pudisti päätään.
”Se on h’vä”, hän sanoi, ”kukaan ei ka’paa h’rviötä.”
”Et sinä ole hirviö”, Tino sanoi ja nyt kyyneleet alkoivat virrata vapaammin, ”ja minä kaipaisin sinua. Minä haluaisin oppi tuntemaan sinut paremmin ja ehkä lähteä kiertämään maailmaa sinun kanssasi!” Hän oli kuullut niin paljon tarinoita Berwaldin elämästä ennen kirousta ja hän halusi kokea sen kaiken myös. Mieluiten linnanherran kanssa.
”Tino”, Berwald aloitti, mutta Tino kumartui ja painoi huulensa hänen huulilleen katkaisten sekä miehen sanat, että ajatukset. Se oli epätoivoinen suudelma ja maistui surulta. Sellainen, joka yleensä annettiin rakkaalle silloin kuin kukaan ei tiennyt näkisivätkö he enää koskaan. Se oli myös Tinon ensimmäinen suudelma, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa miettiä sitä.
Lasikuvun alla ruusu alkoi loistaa taas kirkkaammin ja sitten se särkyi aivan kuin lattialle tipahtanut lasi.
>><<>>><<<>><<<
”Kuka uskaltaa häiritä meidän rauhaamme?” Elizabeta kysyi uhmakkaana ja Gilbert pysähtyi hetkeksi katsellen etsien ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tyhjän huoneen ja muutaman hassun esineen siellä täällä, mutta ääni kuulosti siltä, että se tuli jostain aivan läheltä.
”Kuka puhuu?” hän kysyi ja huoneesta kuului hiljaista kolinaa.
”Minä”, sama ääni sanoi nyt aivan miehen jalkojen juuresta ja Gilbert ehti juuri tajuta seisovansa teepannun vieressä, kun kyseinen teepannu kamppasi hänet. Se oli aika ihmeellinen suoritus teepannulta, mutta Elizabetalla oli puolellaan sekä yllätysmomentti että omat taitonsa.
”Noituutta!” mies huusi, mutta se ei pysäyttänyt hyökkäävää teepannua.
><<>>><<><<<
Lukas ja muut olivat viisaasti jääneet seisomaan linnan aulaan pysytellen poissa ongelmista. Kaikki sujuikin loistavasti siihen asti, kunnes Lukas yhtäkkiä ilman mitään varoitusta romahti maahan hengittäen vaivalloisesti. Hän piti silmänsä kiinni ja yritti selvästi kaikin voimin pysyä edes tajuissaan, kun kipu iski häneen. Mathias ja Eirikur tulivat heti hänen tuekseen ja katsoivat veljeään huolestuneena.
”Se murtuu”, Lukas ehti mumista yhteen puristettujen hampaittensa välistä ennen kuin vavahti ja vaikersi hiljaa. Heti sen jälkeen tuntui aivan kuin lämpöaalto olisi kulkenut läpi linnan ja he kuulivat kuinka lumotut ihmiset henkäisivät tai huusivat yllättyneenä saadessaan alkuperäisen hahmonsa takaisin.
Gilbertille yllätys oli vielä suurempi. Hän oli nopeasti menettänyt miekkansa ja yhtäkkiä hän tajusi makaavansa selällään maassa vihainen nainen päällään istuen sen sijaan, että yliluonnollinen teepannu olisi kiusannut häntä. Nainen piti toisella kädellään häntä kauluksesta ja toinen käsi oli valmiiksi ilmaan kohotettuna aivan kuin hän aikoisi lyödä miestä.
Juuri sen Elizabeta tekikin.
”Tämä opettaa sinulle toisten ihmisten koteihin tunkeutumisesta”, hän sanoi voitonriemuisena ja tajusi vasta sitten olevansa taas ihminen. Ensin hän vain tuijotti käsiään hieman järkyttyneenä mutta sitten hän riemastuneena kiljuen nousi ylös nyt tajuttoman miehen päältä ja juoksi muiden luo.
Francis seisoi juuri Arthurin vierellä, kun kirous murtui. Hänen ensimmäinen tekonsa oli tarkistaa, että kaikki tärkeimmät osat olivat tallella ja sitten hän kääntyi ja tarttui lujasti kaksin käsin kiinni toisen miehen päästä.
”Minä odotin viisi vuotta tätä!” hän julisti ja painoi suudelman Arthurin huulille. Mies vastusteli hetken, mutta vaihto sitten mieltään ja syvensi suudelmaa. Myöhemmin hän tietenkin väittäisi sitä vain hetken huumaksi, mutta Francis ei tietenkään uskoisi.
><<<<>><<<
Lukas nousi hieman heiveröisin liikkein ylös lattialta, ja työnsi veljiensä auttavat kädet syrjään. Hän oli kiireessä pukenut talviviittansa päälleen lähtiessään kotoa ja sen turkissomisteinen huppu oli valahtanut hänen niskaansa. Hän ei kuitenkaan korjannut sitä vaan lähti nousemaan portaita ylös.
”Minun täytyy hoitaa yksi asia”, hän sanoi vakavana ja jätti muut odottamaan. Tim katsoi hänen peräänsä selvästi ymmärtäen enemmän kuin muut ja hän nyökkäsi tyytyväisenä.
Tino istui vieläkin lattialla, mutta nyt hän näytti yllättyneeltä. Aikaisemmat kyyneleet olivat silti vielä hänen poskillaan, mutta niitä ei tullut enää lisää. Berwald näytti väsyneeltä, mutta hän nousi hitaasti istumaan eikä näyttänyt enää yhtään siltä että olisi tehnyt kuolemaa. Oikeastaan hän näytti vain voipuneelta ja helpottuneelta aivan kuin olisi juuri toipunut pitkästä taudista.
”Se murtui”, mies sanoi ihmetellen ja vilkaisi kupua, jonka alla ruusu oli ollut mutta joka nyt oli aivan tyhjä, ”kirous. Sinä mursit sen, Tino!” Hän kääntyi ja sulki nuoremman miehen syliinsä. Tino aikoi vastata hänelle ja kysyä selvennystä, mutta ääni ovelta keskeytti hänet.
”Onneksi olkoon”, Lukas sanoi tyynesti astuessaan huoneeseen. Berwald jähmettyi välittömästi ja nousi ylös asettuen suojelevasti Tinon ja Lukaksen väliin.
”Sinä”, hän sanoi tuimasti, mutta Lukas ei värähtänyt.
”Niin, minä”, hän vastasi eikä näyttänyt yhtään huolestuneelta häneen kohdistuvasta uhasta, ”ja kirous on nyt murtunut.” Tino liikahti aikoen mennä veljensä luo, mutta Berwaldin käsi pysäytti hänet.
”Älä”, mies sanoi, ”hän on kamala noita.” Tino katso kumpaakin miestä kummastuneena. Kyllähän Lukas välillä oli hieman töykeä ja teki erikoisia asioita, mutta kamalaksi noidaksi kutsuminen oli kyllä hieman liioiteltua.
”Hän on minun veljeni”, hän lopulta sanoi ja nyt Berwald oli vuorostaan kummastunut. Hän katsoi tarkasti kumpaakin miestä etsien yhdennäköisyyttä. He kumpikin nyökkäsivät vahvistaen tiedon.
”Minä en pidä suvustasi”, Berwald lopulta vastasi Tinolle muistaen silti myös kohtaamisensa Mathiaksen kanssa, ”sinun on varmasti adoptoitu.”
”Eikä ole”, Tino tokaisi ja risti käsivartensa vihaisesti, mutta Lukas nyökkäsi.
”Itse asiassa”, hän sanoi, ”hän on vaihdokas. Alkuperäinen Tino muistutti liikaa Mathiasta, joten vaihdoin hänet peikkoäidin kanssa hyvätapaiseen lapseen.”
”Lukas!” Tino huudahti.
”Tai sitten en”, Lukas jatkoi tyynesti, ”kuitenkin, toivon että sinä olet nyt oppinut läksysi, Berwald. Minun ei huvita kirota ketään enää.” Berwald nyökkäsi lyhyesti silti katsoen noitaa epäillen, mutta Tino vilkaisi veljeään yllättyneenä.
”Se olit sinä, joka kirosit tämän linnan?” hän kysyi ja pieni vihainen vivahde sekoittui hänen ääneensä, ”miksi?” Lukas mietti hetken vastausta ja kohautti sitten olkapäitään pystymättä antamaan mitään totuutta parempaa.
”Minä olin hyvin vihainen”, hän selitti edes yrittämättä silottaa tekoaan, ”se tapahtui viisi vuotta sitten hyökkäyksen jälkeen. Sinä muistat sen?” Hetkeksi Tinon ote Berwaldin kädestä tiukkeni ja hän nyökkäsi. Hän muisti liian hyvin ja liian selkeästi.
”Mutta miksi?” hän kysyi vaatien vastausta. Hän ei kyennyt ymmärtämään, miksi hänen oma veljensä olisi tehnyt näin ilkeän kirouksen ja kohdentanut sen niin moneen ihmiseen.
”Koska, jos hän”, Lukas osoitti Berwaldia, ”olisi tullut auttamaan, sinun ei olisi tarvinnut taistella.” Tino hätkähti hieman kuullessaan sen. Hänen veljensä oli siis todellakin kironnut jonkun hänen takiaan ja vienyt asiat todella niin pitkälle. Berwald katsoi häntä anteeksi pyytävästi, vaikka Tino ohikiitävän hetken pelkäsi että mies olisi hänelle vihainen.
”Anteeksi”, mies mumisi, mutta Tino pudisti päätään.
”Minä tein oman valintani”, hän sanoi ja hymyili hieman, ”olisin varmaan taistellut, vaikka olisitkin tullut.”
”Mutta olisin voinut suojella sinua”, Berwald vastasi ja hipaisi sormillaan Tinon kasvoja.
”Sinä voit tehdä sen tästä eteenpäin”, Tino lupasi ja painoi pienen suudelman miehen poskelle. Suunnitelma kuulosti tarpeeksi hyvältä myös linnanherran mielessä ja hän vannoi hiljaa mielessään suojelevansa Tinoa aina sen jälkeen.
He kääntyivät katsomaan Lukasta, mutta mies oli jo hävinnyt jättäen heidät kahden.
Epilogi: Ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti
Kirouksen purkautuminen aiheutti tietenkin paljon hämminkiä ja meni hetki ennen kuin kaikki olivat kokoontuneet juhlasaliin, joka oli ainoa tarpeeksi tilava paikka kaikille olla yhtä aikaa. Arthur yritti pitää järjestystä yllä ja varmistaa, että kaikki olivat varmasti vaihtaneet hahmoaan ja olivat kunnossa. Francis hiippaili hänen perässään ja varasti suudelman aina kuin vain pystyi. Hän oli pelottavan hyvä siinä.
Tinon ja Berwaldin saapuessa paikalle Gilbert oli yllättäen ensimmäinen, johon he törmäsivät.
”Gilbert”, Tino sanoi sekä tervehdyksenä että varoituksena. Berwald oli nyt paljon paremmassa kunnossa, mutta Tino ei kuitenkaan halunnut tappelua. Riidan haastamisen sijaan Gilbert kuitenkin vain virnisti.
”Tino”, hän sanoi, ”mahtava minä olen löytänyt uuden oppilaan!” Tino katsoi häntä kysyvästi ja silti hieman varuillaan.
”Et siis tarvitse minua enää?” hän varmisti ennen kuin alkaisi juhlia. Gilbert nyökkäsi.
”Suret varmasti, mutta olen löytänyt erään joka on jopa sinua lahjakkaampi. Hän melkein löi mahtavan minun”, Gilbert hieman väritti tarinaa sillä mustelma hänen silmänsä ympärillä kertoi selvästi, että Elizabeta ei ollut vain melkein lyönyt. Gilbertiltä oli mennyt viisi minuuttia toeta sen iskun jälkeen.
”Ja kuka tämä onnekas on?” Tino kysyi ja Gilbert yllättävä kyllä epäröi hetken, muttei kuitenkaan huomannut pientä sarkastista vivahdetta yhden tietyn sanan kohdalla.
”En tiedä”, mies lopulta myönsi, ”en ehtinyt kysyä nimeä, mutta hän on erittäin tulisieluinen nainen.”
”Ah, se oli varmasti Elizabeta”, Tino sanoi ja lisäsi sitten hetken mietinnän jälkeen, ”hän on varmaan keittiössä.” Gilbert virnisti ja katosi nopeasti Tinon osoittaman suuntaan.
”Yksi huoli vähemmän”, Tino mutisi päätään pudistaen ja Berwald murahti myöntävästi hänen vierellään. Jonkun muun kohdalla hän olisi ollut huolestunut, mutta Elizabeta luultavasti pärjäisi loistavasti Gilbertin kanssa. Oikeastaan hänen kävi enemmän sääliksi Gilbertiä, joka ei selvästikään osannut aavistaa, mikä häntä odotti.
Tim oli nopeasti löytänyt sisarensa ja suostutteli tätä juuri lähtemään mukaansa. Ilmeisesti keskustelu oli käyty aiemminkin, koska Emma pisti hyvin tottuneesti vastaan huolimatta siitä, että oli ihmishahmoinen ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.
”Anteeksi, sir”, tuntematon ääni keskeytti kiistelyn. Tim kohotti katseensa ja näki vaalean ryhdikkään miehen, joka kantoi käsivarsillaan hymyilevää suloista lasta.
”Niin?” kauppias kysyi ja mies rykäisi kerran ennen kuin jatkoi.
”Ymmärsin, että tiedät taikuudesta”, hän totesi virallisella sävyllä, joka näytti olevan hänelle kaikkein luontevin, ja vilkaisi lasta sylissään, ”voitko perua tämän kirouksen? Annan mitä vain paitsi esikoislastani.”
”Miksi kaikki edes kuvittelevat, että minä haluan lapsia?” Tim kysyi itseltään, ”mitä minä edes tekisin joukolla kurittomia kakaroita?” Hän keskittyi kuitenkin hetken katselemaan miehen kantamaa lasta tutkivasti ja lapsi katsoi takaisin yhtä tutkivasti.
”Käänteinen ikäkirous”, mies lopulta totesi päästyään selville kirouksen tyypistä, ”kiehtovaa. Lukas?”
”Ei ole minun tekoni”, Lukas vastasi edes nostamatta katsettaan. Kaiken riemun keskellä kukaan ei yllättävä kyllä ollut huomannut noitaa ja Lukas todellakin aikoi pysyä näkymättömissä. Hän olisi muutoin häipynyt paikalta ajat sitten, mutta hän halusi varmistaa, että Tino oli todellakin kunnossa.
”Harmi”, Tim totesi, ”tuon tyypin voi perua vain se, joka langettikin sen. Todella vahva.” Lasta kantava mies näytti lannistuneelta, mutta piti kuitenkin ryhtinsä.
”Eli minun täytyy vain löytää se noita”, hän mutisi ja vilkaisi sitten lasta oudon hellästi, ”ei hätää, Feli, sinä tulet vielä normaaliksi.”
”Itse asiassa”, toinen vieras ääni sanoi ja Vlad astui esiin väkijoukosta, ”se olin minä!” Hän virnisti, vaikka oli oikeasti aika tiukassa tilanteessa. Ludvig, joka tunnisti noidan samaksi, joka oli vuosia sitten hiipinyt linnaan, astui uhkaavasti eteenpäin valmiina nappaamaan miehestä kiinni.
”Hei, minä noudatin vain määräyksiä”, Vlad sanoi puolustelevasti.
”Kenen?” Ludvig kysyi, mutta yhtäkkiä Feli alkoi kiemurrella hänen sylissään.
”Fratello!” hän huudahti riemastuneena ja heilutti kättään veljelleen. Ludvigin silmät siristyivät heti epäilevästi ja hän katsoi vähän matkan päässä seisovaa Lovinoa pitkään. Hän oli tavannut Felin veljen vain muutaman kerran, mutta hänellä oli sitkeä mielikuva siitä, että Lovino ei ollut kaikkein kunniallisin kansalainen.
”Et kai sinä…?” hän kysyi ja sai vihaisen katseen osakseen.
”Entä jos teinkin”, Lovino tokaisi, ”se oli ainoa keino saada hänet eroon sinunlaisesta perunapäästä!” Ludvig katsoi takaisin yhtä vihaisesti, mutta Emma oli se joka avasi suunsa.
”Sinä kiroutit oman veljesi, jotta hän ei voisi olla rakkaansa kanssa?” nainen kysyi järkyttyneenä, ”miksi ihmeessä? Se on alhaista.” Lovino kiemurteli hetken hänen katseensa alla ja kuunteli kuinka muut myöntyivät Emman sanoihin.
”Hyvä on”, italialainen lopulta sanoi paineen alla ja koska selvästikään hänen suunnitelmansa ei ollut toiminut kovin hyvin, ”Vlad, pura se.”
”Selvä”, mies sanoi ja napsautti virnistäen sormiaan. Yhtäkkiä Ludvigilla oli syli täynnä italialaista.
”Ludvig!” Felin aikuisversio huudahti iloisena ja selvästi täysin vahingoittumattomana kirouksen jäljiltä, ”minulla oli niin ikävä sinua!” Hän hieroi kasvojaan miehen kasvoja vasten ja Ludvig taputti hänen selkäänsä hieman hämmentyneenä. Lovino katseli sitä hetken, mutta lähti sitten pois paikalta jupisten itsekseen.
”Ei hätää, Lovinito”, ääni sanoi yhtäkkiä hänen vierestään aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, ”minä olen täällä sinua varten.” Lovino vilkaisi hymyilevää miestä, mutta hänen katseensa ei ollut enää yhtään niin töykeä kuin ennen. Hän näytti oikeastaan vain hieman väsyneeltä.
”Kuka sinä edes olet?” italialainen kysyi ja Antonio räpäytti hämmentyneenä silmiään ennen kuin hymyili nolona.
”Minä taisin unohtaa esittäytyä”, hän sanoi pahoitellen ja kumarsi sitten syvään Lovinon edessä, ” Antonio Fernández Carriedo palveluksessasi.” Lovino tuijotti häntä, mutta tällä kerta yllättyneenä.
”Sama Antonio Fernández Carriedo, joka seilasi seitsemän meren halki ja upotti yksin kokonaisen armadan?” hän lopulta kysyi ja Antonio nyökkäsi.
”Ah, Lovinito on kuullut minusta”, hän totesi hymyillen.
”Sama, joka löysi nuoruuden lähteen, mutta päätti olla juomatta, koska se olisi ollut huono idea? Sama, joka varasti kuningattaren kaikki jalokivet ja myi ne sitten takaisin ylihintaan? Sama, joka keräsi omaisuuden ja antoi sen sitten kokonaan pois?” Lovino jatkoi ja Antonio nyökkäsi joka kerta.
”Minä olin aika hurja nuorempana”, hän totesi hiuksiaan sekoittaen ja kuulostaen hieman nololta. Oikeastaan kaikesta tästä ei edes ollut niin kauan, koska hän oli tullut kylään vain kolme vuotta sitten ja liittynyt nopeasti muutama vuosi aiemmin ilmestyneen Gilbertin seuraan. Oikeastaan, kun enemmän ajatteli, myös Francis oli saapunut paikalle samoihin aikoihin Gilbertin kanssa. Lovino ei kuitenkaan tiennyt tätä, joten hän vain katsoi vieressään seisovaa miestä vielä hetken pitkään ja kääntyi sitten ympäri.
”Selvä”, hän totesi ja lähti kävelemään. Antonio seurasi hymyillen hänen perässään ja hivutti sitten vaivihkaa kätensä hänen käteensä.
><<>>>>><<<>>>
Kaikkien onneksi elämä alkoi palautua normaaliksi suhteellisen nopeasti. Mathias ja Tim lähtivät tekemään taas matkojaan kevään saapuessa, mutta Emma sai tahtonsa läpi ja pysyi linnassa. Gilbert keskittyi kiusaaman Elizabetaa, joka vastasi täysin samalla mitalla. Francis sanoi, että he päätyisivät vielä yhteen ennen seuraavaa talvea, mutta monien oli vaikea uskoa sitä. Lovino ja Antonio katosivat kumpikin samana yönä kun kirous murtui, mutta kuukausia myöhemmin linnan väki kuuli mielenkiintoisia uutisia, jotka eivät voineet kertoa muista kuin heistä.
Lukas ja Eirikur jatkoivat elämäänsä mökissään kuten normaalisti, mutta Tino vietti lähes yhtä paljon aikaa sekä veljiensä että linnanherran kanssa. Myös Lukas ja Eirikur olivat tervetulleita linnaan, kunhan Berwald oli ensin hieman leppynyt noidalle. Palvelusväki oli yhtä sekopäistä kuin aiemminkin ja se oli samalle sekä helpotus että hieman harmillista. Ainoa selkeä muutos oli se, että Arthur ilmoitti haluavansa eläkkeelle, vaikka hän oli vielä aivan nuori, ja jätti omat tehtävänsä Elizabetan vastuulle. Muutama päivä Arthurin lähdön jälkeen myös Francis katosi aivan yhtä ihmeellisesti kuin oli alun perin linnaan tullutkin kuusi vuotta sitten. Elämä linnassa rauhoittui sen jälkeen hieman, mutta onneksi paikalle loisimaan jäänyt Gilbert toi iloa ja sekasortoa muiden elämään.
Berwald ja Tino pitivät huolen, että linnan elämä alkoi sujua normaalisti, ja sitten eräs aamu he pakkasivat kevyen repun kummallekin, ottivat kaksi hyvää hevosta mukaansa ja lähtivät etsimään seikkailuja.
A/N: Kyllä. Norja oli tämän kaiken takana! Nyt kaikki ne jotka epäilivät/arvasivat voivat ottaa toisen keksin ja olla iloisia, jos arvasi motiivinkin, saa kolme keksiä. Ne jotka eivät arvanneet, te voitte yrittää sitten jatko-osassa. Siinäkin on hämäriä tyyppejä.
Mä meinasin ensin pidentää tuota Italian kirousta, mutta se tuntui sitten turhalta. Tarkoitus oli kuitenkin vaan saada Lovino paremmin esiin lopussa ja sehän toimi ihan kivasti. Ehkä hieman hätäinen osio, mutta kaikkea ei voi saada.
Espanjakaan ei sitten ollut turha tyyppi. Hän pääsee kunnolla loistamaan jatko-osassa, mutta minusta oli niin kiva kirjoittaa hänelle piraattielämä taustalle.
Nyt saa sit nakella niillä esineillä.
-
Jee! Nyt kun se on loppu, vihdoinkin jaksan kommentoida :-[
Se oli tosi ihana <3 (Tosi fiksua ja filmaattista. Mä en vaan osaa tätä lajia)
Roolitukset oli kivasti valittu. Ehdoton suosikkini oli Francis-kyntelikkö. Nerokasta.
Gilbert-Gaston kuulosti ensin hieman oudolta, mutt hyvinhän se toimi (Mulla on muuten lopusta epäilys, että Eliza hakkaa Gilbertin mennen tullen) Lovinon mafia oli hieno, Romania on kanssa yksi suosikkihahmoistani (No, melkein kaikki on kivoja. Paitsi USA >.<) Myös Valko-Venäjä on jännä hahmo. Siitä jos kirjottais, sais kaikenlaista... Tota noin, syvällistä kehitellyksi.
Antonion merirosvonuoruus kuulosti hienolta, niin hurja heppu ett Lovinokin tunnisti nimen. Ja niistä kahesta on tulossa jatko-osakin ^^
Ja suosikkihahmoista vielä Kauppias-Hollanti <3 Niin hieno heppu.
A/N: Eikö Hollanti olekin kova jätkä?
Ehdoton suosikkikohtani :D Hollanti on cool. Jei, mä sain hei kolme keksiä :'D Ei kannata suututtaa Norjaa, käy huonosti.
Nyt en ehdi enempää, menen uimaan!
Menolly
-
Loistava lopetus olen haltioissani ;D
Jei, sain kolme keksiä.
Tuo Tinon ja Berwaldin kohtaus jotenkin tuli kamalan surullinen olo, mutta loppuakohden se oli todella liikuttava ja ihana kohtaus.
Noniin, Elizabeta oli aivan ihana kun meni pidättelemään Gilbertiä, ja Gilbertin reaktio oli todella mahtava. Tämä parivaljakko on humoristinen ja aina jotenkin ihana. Berwald sai normaalin puhetapansa takaisin, henkilkohtaisesti en osaa päättää kumpi tyyli sopii minusta hänelle paremmin. Tämän loppu Epilogi jätti sopivan tien jatko-osalle, ja odotan kyllä innolla että pääsen sitä lukemaan. :)
Tykkäsin tarinassa esiintyvistä hahmoista heille sopi todella hyvin nämä roolit, ja mukavaa lukemista oli se ettei kukaan ollut "paha" täydestään vaan oli se motiivi jonka vuoksi niin toimi. Tässä oli myös mukavan onnellinen loppu :D
”Et sinä ole hirviö”, Tino sanoi ja nyt kyyneleet alkoivat virrata vapaammin, ”ja minä kaipaisin sinua. Minä haluaisin oppi tuntemaan sinut paremmin ja ehkä lähteä kiertämään maailmaa sinun kanssasi!” Hän oli kuullut niin paljon tarinoita Berwaldin elämästä ennen kirousta ja hän halusi kokea sen kaiken myös. Mieluiten linnanherran kanssa.
”Tino”, Berwald aloitti, mutta Tino kumartui ja painoi huulensa hänen huulilleen katkaisten sekä miehen sanat, että ajatukset. Se oli epätoivoinen suudelma ja maistui surulta. Sellainen, joka yleensä annettiin rakkaalle silloin kuin kukaan ei tiennyt näkisivätkö he enää koskaan. Se oli myös Tinon ensimmäinen suudelma, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa miettiä sitä.
”Minä en pidä suvustasi”, Berwald lopulta vastasi Tinolle muistaen silti myös kohtaamisensa Mathiaksen kanssa, ”sinun on varmasti adoptoitu.”
”Eikä ole”, Tino tokaisi ja risti käsivartensa vihaisesti, mutta Lukas nyökkäsi.
En yhtään ylläty että Berwald tuli tähän johtopäätökseen vaikkei se nyt pidäkään paikaansa.
”Ymmärsin, että tiedät taikuudesta”, hän totesi virallisella sävyllä, joka näytti olevan hänelle kaikkein luontevin, ja vilkaisi lasta sylissään, ”voitko perua tämän kirouksen? Annan mitä vain paitsi esikoislastani.”
”Miksi kaikki edes kuvittelevat, että minä haluan lapsia?” Tim kysyi itseltään, ”mitä minä edes tekisin joukolla kurittomia kakaroita?” Hän keskittyi kuitenkin hetken katselemaan miehen kantamaa lasta tutkivasti ja lapsi katsoi takaisin yhtä tutkivasti.
Tuota minäkin olen miettinyt pitkin ficin kulkua.
”Et kai sinä…?” hän kysyi ja sai vihaisen katseen osakseen.
”Entä jos teinkin”, Lovino tokaisi, ”se oli ainoa keino saada hänet eroon sinunlaisesta perunapäästä!” Ludvig katsoi takaisin yhtä vihaisesti, mutta Emma oli se joka avasi suunsa.
”Sinä kiroutit oman veljesi, jotta hän ei voisi olla rakkaansa kanssa?” nainen kysyi järkyttyneenä, ”miksi ihmeessä? Se on alhaista.” Lovino kiemurteli hetken hänen katseensa alla ja kuunteli kuinka muut myöntyivät Emman sanoihin.
Tiesin että tämän aiheutti Lovino<3<3,
-
Tervehdys! Neiti minä-olen-laiska ilmaantuu tänne kommentoimaan!
Ja koska oikeasti nyt laiskottaa, totean yksinkertaisesti vain, että: <3 Ihana.
Ja epäilykseni osui oikeaan! Norja-pahis... Motiivia en arvannut.. (en muuten edes yrittänyt.....)
Yritetäänpäs nyt jotain... Repeilin tuolle esikoispoika-jutulle... Jotenkin se kuulostaa huvittavalle juuri näitten henkilöitten sanomana, mitkä sen sanoivatkin.
Norja. <3
Norja. <3
Norja. <3
Norja.. <3 *kuolausta*
Ja tästä sitten kaikki selviääkineikumitäentajuaitsekkäänlaiskottaamorjens.
-
Tämä on yksi niistä ficeistä, jonka vuosi sitten luin vaikka kesken olikin. Ihan mahtavaa että oot palannut takasin ja tämänkin loppuun asti jatkanut!
Luin tämän yksi päivä uudestaan yhteen pötköön. Oli niin ihana, ei voinut lopettaa kesken! :D Kaikki hahmot on ollut ihan mahtavia, varsinkin Hollanti, joka nyt aika paljon kehuja onkin jo saanut. Ihan syystä. Turhan usein se jää ihan varjoon tai on maksimissaan se outo ruohonpolttaja. Mun headcanonissa se on Tanskan ja Preussin parhaita kavereita! :D Tämän lisäksi on myös hauskaa, että Romania oli mukana! Vaikkakin vähän pienemmässä roolissa, niin kuitenkin.
Ihanasti sait tähän mukaan myös Kaunottaren ja hirviön fiiliksen. Varsinkin alkupuolella se oli todella voimakas, mutta silti mukana myös Hetalia -häsellystä ja tietty sun omaa jälkeäs.
Hah, mäkin sain kolme keksiä! Tosin aluksi epäilin vahvasti Valko-Venäjää, mutta sitten hän olikin Lovino -jengiläinen (mikä on muuten ihan ylisöpö jengi :3), joten täytyi keksiä uusi epäilty.
Täytyypä vielä ihmetellä yhtä asiaa. Miten ihmeessä sä saat yhteen ficciin mukaan niin monta paritusta ja vielä niin täydellisinä?! Esimerkiksi nyt vaikka FrUK, LietPol ja jopa DenNor (vaikka ne nyt veljeksiä onkin, mutta silti! Sitä mä tässä ihmettelenkin että miten joku pystyy :D)
-
Jälleen upea ficci sinulta. En ole varma, olenko koskaan edes katsonut Kaunotarta ja hirviötä, vaikka juonen pääpiirteittäin tiedänkin. :S
Tässä ficissä Tanska/Mathias oli niiiin paras. :D Hurmaavakin on hyvä sana kuvailemaan häntä. Eli tykkäsin todella paljon tavastasi kuvailla häntä sekä muita hahmoja. Berwaldin ja Tinon suhteen kuvailu ja kehitys oli toteutettu hienosti.
Pidin myös siitä, kun hahmoja oli paljon ja jouduin samalla opettelemaan valtioiden ihmisnimiä :D
Sinun versiosi Timistä oli mielenkiintoinen ja todella hyvä, tekisi oikein mieli päästä näkemään, mitä kaikkea hänen varastoistaan löytyy. :D