alaotsikko: K11, angst, drama, het + romance, 2/3
Kalifornian Kingi, rakastan valehteluasi
Minni seurustelee onnellisesti itseään pari vuotta vanhemman Anthonyn kanssa, joka muutti Suomeen 2-vuotiaana. He rakastavat toisiaan, mutta Anthonyn mustasukkaisuus tekee pahaa heidän suhteelleensa. Mustasukkaisuus alkaa mennä liiankin yli, ja se pian erääseen asiaan. Kestääkö kahden rakastavaisten suhde?
Kirjoittaja: jaina
Ikäraja: K11
Genre: angst, drama, het, romance
Paritus: Minnii/Anthony
Varoitukset: hieman parisuhdeväkivaltaa, ei todellakaan veri lentää - tyylistä. Kiroilua, viittaus seksiin.
A/N: olen miettinyt välillä, että miten parisuhdeväkivalta on hirveää... Kaikinpuolin, I guess. Jopa pieni, yhteen kertaan jäävä lyöminen satuttaa. Halusin sitten kirjoittaa siitä, mutten tällä kertaa fandomina ei olekaan Harry Potter, vaan originaali. Näillä näkyminen tähän tulee kolme lukua. Kommentit ovat = ♥. Luvut eivät ole erityisen pitkiä.
Rakastan valehteluasi ♫ (http://www.youtube.com/watch?v=Xukp782iBlc&feature=related)
”Minni, why you’re comin so late?” kuulen poikaystäväni äänen sulkiessani yhteisen kerrostaloasuntomme ulko-oven kiinni. Huokaisen kärsimättömästi, ja siinä samassa eteisen valot menevät päälle.
Poikaystäväni Anthony seisoo eteisessä kädet puuskassa melko vihainen ilme kasvoillaan. Hänen vartalonsa on jännittynyt ja tummasta ihosta näkyy muutama suoni läpi. Hänellä on päällään vain valkoiset bokserit, ja saan jälleen pikaisesti ihastella hänen melko hyvin treenattua vartaloansa.
Olemme seurustelleet puolitoista vuotta, ja meillä menee hyvin. Asumme nykyään yhdessä, ja hän on itse asiassa ensimmäinen kunnon poikaystäväni. Olen 20-vuotias, hän on 22-vuotias. Olemme luonteeltamme aika erilaisia: hän on rohkeasanainen, sosiaalinen, minä taas hiljainen ja arka. Olemme kuitenkin molemmat melko kilttejä. Anthony on, kuten nimestäkin saattaa päätellä, kotoisin Yhdysvaltojen Los Angelesista. Hän muutti Suomeen 20 vuotta sitten ollessaan 2-vuotias. Hänellä on tumma iho, ruskeat silmät ja hymy herkässä. Kutsun häntä Kalifornian Kingiksi, onhan hän melko vaikuttava pituutensa ja voimiensa kanssa. Minulla puolestaan on melko vaalea ihonväri, harmaanvihreät silmät ja pitkät, vaaleat, hieman kiharahkot hiukset. Pituuseromme on aika valtaisa: hän on lähemmäs 190 senttimetriä, minä olen vähän alle 160 senttiä. Välillä ihmisiä huvittaa ulkonäköeromme, sillä hän on tumma ja vahva, minä taas vaalea ja pienikokoinen, vaikken olekaan lauta tai muutenkaan niin laiha. Rakkauttamme se ei ole haitannut.
Harmi vain, että Anthony on äärimmäisen mustasukkainen. Se oli lähes sairaalloista. Hän rakasti minua, mutta ei pitänyt ollenkaan siitä, että sain muilta miehiltä huomiota. Anthony oli sanonut, että hän, ja yleensäkin tummat miehet Jenkeissä, olivat melko omistushaluisia naisistaan, eivätkä halunneet, että muut miehet havittelivat toisen omaa.
Silti mustasukkaisuus on aika kauheaa.
Katson nyt suoraan Anthonyn silmiin. Hän näyttää niin vihaiselta. ”Missä olet ollut?” hän sanoo suomeksi. Huokaisen.
”Sanoinhan, että minulla saattaa mennä pidempään. Paras ystäväni on juuri tullut jätetyksi poikaystävänsä toimesta – olen huono ystävä, jos en lohduta häntä. Soita vaikka itse hänelle, kysy, varmista, ihan miten vain. Ystävälläni minä olin.”
”Kahdenko vain olitte?” Anthony tivaa. Mulkaisen häntä ja riisun ulkovaatteet päältäni. Alan kävellä keittiöön juodakseni vettä. Kello on 22:30.
”Ei, hänellä oli myös toinen hyvä ystävä siellä. Mikael, etkö muista?” sanon ja juon koko ison vesilasin yhdellä kulauksella tyhjäksi. Anthony kävelee perässäni keittiöön edelleen vihaisena.
”Eikös hän ole se naisten pyörittäjä?”
”Niin, mitä sitten? Hän tietää, että olen varattu, eikä yrittänyt iskeä minua enää yhtä paljon kuin ennen.”
Anthonyn katse muuttuu hetkeksi hämmästyneeksi. ”Yrititkö hän iskeä sinua?! Taas?”
”Joo”, vastaan ja pyöräytän silmiäni turhautuneena. ”Idiootti.”
”Ja sinäkö olit kilttinä?”
”Siis mikä kysymys tuo nyt on?!” ärähdän. En kestä näitä tenttejä. Pahinta on, että olen oikeastikin uskollinen, niin kuin hänkin, ja silti Anthony epäilee minua. Hän pelkää, vaikka hänellä ei olisi oikeasti mitään pelättävää.
”Taisi siis osua arkaan paikkaan, vai?!” Anthonyn ääni alkaa nousta. Haukon henkeäni loukkaantuneena. "Et olisi muuten kimpaantunut noin!”
”Miten sä kehtaat?” kiljahdan jo nyt vihaisena, ja yritän päästä keittiöstä pois. Anthony kuitenkin tarttuu molempiin ranteisiini, eikä päästä minua ohitseen. ”Päästä irti!”
”Ootko varma, ettet vaan tehnyt mitään?” Anthony kysyy vihaisena. Hänen tummat silmänsä ovat äkäiset.
”Olen! Älä oo noin mustasukkainen! Saan minäkin tuntea vastakkaisen sukupuolen ihmisiä!”
Anthony huokaisee vihaisena, ja minua alkaa jo vähän itkettää. Vihaan riitelyä, varsinkin oman kullan kanssa. Rakastan Anthonya, mutta hänen täytyisi muuttua.
Olen jälleen aikeissa paeta keittiöstä, mutta Anthony estää sen taas. ”Älä mee vielä!” hän melkein huutaa, mutta äänessä on nyt hieman surua.
”Päästä irti, en pidä nyt just sun kosketuksestasi”, kiljaisen. Anthonylle se taitaa olla liikaa.
Hän murahtaa vihaisena ja lyö minua suoraan oikeaan poskeen, ei kovin voimakkaasti, mutta tarpeeksi satuttavasti. Parahdan ja astun voiman ansioista muutamia askeleita taaksepäin. Anthony ei ole ikinä lyönyt minua.
Vaikerran kivusta ja kyykistyn alas. Anthony haukkoo henkeänsä hämmentyneenä ja kumartuu eteeni selvästikin kauhistuneena. Hän peittää suunsa käsillään, ja kyyneleet täyttävät hänen silmänsä, niin kuin myös minunkin.
”Minä… Mi… Voi anteeksi, Minni, olen ihan hirveän pahoillani”, hän änkyttää kauhistuneena ja yrittää koskea minuun – tällä kertaa hellästi. Nyyhkäisen kuuluvasti ja tunnen kyynelten valuvan poskilleni. Anthony näyttää olevansa pahoillani, mutten usko hänen sanojaan. Nousen ylös seisomaan, ja Anthony tekee samoin.
”Minni, anna anteeksi! Lupaan, etten tee enää ikinä noin!” Anthony sanoo kerta kaikkiaan kauhistuneena ja yrittää jälleen koskea minuun. Työnnän hänen kätensä kauemmas ja juoksen keittiöstä makuuhuoneeseemme. Paiskaan oven kiinni ja lysähdän parisängyllemme itkien. Kuulen Anthonyn kävelevän oven taakse, mutta hän ei avaa ovea.
”Minni, olen pahoillani, en tiedä mikä minuun tuli”, kuulen hänen kuiskaavan oven takaa. Olen aika varma, että kuulin äsken myös nyyhkäisyn hänen puheestaan. ”Minni, ole kiltti.”
”Idiootti!” nyyhkäisen melko hennosti, mutta hän kuulee sen varmasti. Anthony huokaisee oven takana epätoivoisesti.
”Minni…”, hän kuiskaa jälleen. ”Rakast – ”
”Rakastat sitä, kuinka valehtelen sulle?!” huudan nyt jo hieman kovaäänisemmin. Tunnen tuskan sisälläni. Hän oli lyönyt minua. Hän oli väittänyt, että minulla olisi ollut jotain toisen miehen kanssa. Miten hän oli kehdannut? Ja nyt hän melkein väittää, että rakastaa minua?
”Ei, vaan rakastan sua”, Anthony sanoo totisesti oven takaa.
”Voi, kuinka rakastankaan sitä, että valehtelet minulle”, nyyhkäisen ja annan kyynelien tulvia silmistäni.
”Minni, I’m so sorry, baby please, lemme come into room”, mieheni voihkaisee oven takaa. Hän on varmaan niin hämillään, ettei osaa puhua juuri nyt suomea. En minä tiedä. Totta puhuen minua ei edes kiinnosta.
”Go away? How in the fuck you dare to speak to me?” itken ja vedän peiton päälleni.
“Ole kiltti! Kulta, ilman sua en ole mitään, olen kadoksissa, antaisit mun tulla sinne ja halata sinua. Rakast – ”
”Älä sano, että rakastat mua! Jos jotain haluat rakkaudesta sanoa, niin sano sitten, kuinka rakastatkaan sitä, että valehtelen! Vaikken edes valehdellut!” itken ja sipaisen vaaleat hiukseni kasvoiltani pois. Tuijotan silmät auki pää tyynyssä seinää, jossa on valokuva minusta ja Anthonysta. Hän suutelee minua siinä, istumme jäätelöbaarissa.
Kuulen Anthonyn huokaisevan ja askelien kaikkoavan ovelta pois. Olohuoneen sohva lysähtää, ja olen varma, että hän on mennyt sinne nukkumaan. Hetken päästä kuulen pari nyyhkäisyä ja niiden jälkeen huokaisun. Miksi hän käyttäytyy niin? Hän ei edes välitä minusta, kun löi. Mitä minun pitäisi tehdä?
On the first page of our story,
The future seems so bright.
Just gonna stand there and hear me cry,
But that’s alright because I love the way lie.
Hush baby, speak softly, tell me I’ll be sorry,
That you pushed me into the coffee table last night
Try and touch me so I can scream at you not to touch me,
Run out the room and I’ll follow you like a lost puppy.
Baby, without you, I’m nothing, I’m so lost, hug me
You hit me twice, yeah, but who’s countin’?
I may have hit you three times, I’m startin’ to lose count
Hei, kommentteja! <3 I love you guys.
Villisilmä: kiitos kommentistasi! =)
Winerie: kiitos ja hyvä, että laulu sopi osaan. Minustakin se sopii siihen hyvin. (:
Tom^^: hii, kiitos sinullekin kommentistasi! Hyvä että kelpaa!
koete: kiitos kommentistasi! =) ohops, eli siis tarkoituksena oli käyttää koko ajan preesensiä mutta näköhään imperfekti oli eksynyt sekaan. Yleensä kirjoitan imperfektillä, mutta nyt halusin tehdä poikkeuksen. Korjailen tuon. Anthony käy välillä kotimaassaan, ei tosin kauhean usein. Hänellä kuitenkin on paljon ystäviä, samasta kulttuurista, ja sukulaisia, Suomessa. Moni heistä on muuttannut vasta hetki sitten Suomeen, ja muistuttavat häntä kovasti omasta kulttuuristaan. Hän on henkeen ja vereen "ghetto" mutta osaa käyttäytyä myös suomalaisesti. Ehkäpä nuo piirteet vain kuuluvat hänen sisäiseen luonteeseensa, mutta asian olisin todellakin voinut kuvailla tekstissä paremmin. : D Joo, ja toinen huomaamaton virhe oli tuo kirjakielestä puhekieleen. Kirjoitan aina kirjakielellä keskustelut, mutta tässäkin päätin kesken kaiken kokeilla jotain uutta, ja nuo vanhat jäivät sitten vahingossa tuonne. Olen vähän huomaamaton tai jotain. Ja niin, hieman suurpiirteisestihän tässä onkin kuvailua, mutta kun aika lyhyitä nämä osat ovat ja mulla on kauhea paniikki tehdä niistä edes vähän hyviä. : D Mutta siis, hienoa, että olet kiinnittänyt noihin huomiota. Työstän niitä sitten enemmän jatkossa. Ja yritän saada näiden kahden rakkauden vähemmän syvällisemmäksi. Hyvä kuitenkin, että pidit tästä ideasta. Ja kiitos vielä rakentavasta. Kommenttisi ei ollut liian negatiivinen, vaan sellainen, josta sai todella kiinni ja jonka takia itseään voi parempaan päin kehittää. (:
TheWriter: kiitos! Ohops, no kiitos tuosta "ennustuksesta". Toivotaan! =)
Tässä on nyt sitten toinen luku. Minulla on muuten pieni idea tämän tarinan varalle siis jatkossa. Kolmas osahan on viimeinen ,mutta ajattelin, jos kirjoittaisin uuden tarinan siitä, kun nämä kaksi tapaavat ensimmäistä kertaa. Se tarina voisi olla hieman pidempi, enemmän lukuja yms. Toivottavasti idea saa kannatusta! :)
Olisi meillä vielä toivoa? ♫ (http://www.youtube.com/watch?v=HhuGQUZJot8&feature=related) ♫ (http://www.youtube.com/watch?v=EnL9Ju7oSvU)
Herään aamulla päänsärkyyn ja posken jomottamiseen. Avaan silmäni hitaasti ja totean mielessäni huojentuneena, että onneksi on lauantai. Minun ei tarvitse mennä töihin. Minun ei tarvitse esittää tekopirteää nuorta naista, jota on juuri… lyöty.
Huokaisen ja nousen hitaasti sängyltä seisomaan. Päälläni on edelleen eiliset vaatteeni, ja naamassani eilisen meikit. Kävelen makuuhuoneemme läpi ja avaan hiljaa oven. Astun eteiseen, jossa on selvästikin siivottu. Kengät ovat nätisti telineellä, ja takit ojennuksessa. Beigenvärisestä matosta on poistettu se tahra, joka siinä ehti olla kuukauden. Valot ovat pois päältä.
Kävelen varpaillani ja kurkkaan olohuoneeseen. Bingo. Anthony makaa sohvalla, joka on auttamattomasti liian lyhyt miehelle: hänen jalkansa sojottavat sohvan yli. Mieheni näyttää nukkuvan sikeästi beigenvärisellä sohvalla. Hänellä on mustat collegehousut jalassaan, ja oranssi t-paita päällään. Verhot ovat kiinni, eikä valo siis pääse sisään. Vilkaisen kelloa samalla, kun aukaisen sälekaihtimet. Se on jo puoli kaksitoista aamupäivällä.
Aurinko pääse välittömästi huoneeseen sisään, ja Anthony, yskähtäen, avaa silmänsä. Oletan, että hän on aamulla siivonnut ja vaipunut uudelleen nukkumaan.
”Mm…”, hän mumisee ja hieroo unihiekkojaan silmistään. Katson häntä vihaisena. Hän huomaa minut, ja katse muuttuu heti varovaiseksi. ”Minni…”, hän kuiskaa.
Ravistan hitaasti päätäni ikään kuin torjuakseni hänet, ja painun suihkuun. Olen hänelle vihainen, ja syystäkin. En ole kovin vahva, en fyysisesti enkä henkisesti, mutta lyömistä en suvaitse. Sen takia se tuntuukin niin pahalta, pahemmalta mitä muista ihmisistä. Tiedänhän minä, että hän tuskin tarkoitti pahaa.
Suihkun, aamupesujen ja meikkien poiston jälkeen astelen kylpyhuoneesta pois päälläni vain pieni, vaaleanpunainen pyyhe. Anthony touhuaa imurin kanssa selvitellen sen mustaa, pitkää johtoa. Hän kohottaa katseensa kuullessaan minun poistuneen kylppäristä. Hänen huulilleen ilmestyy pieni hymy, kun hän näkee minut puoliksi alasti. Hah. Siinähän vain unelmoi minusta sängyssään. Ihan vapaasti.
Kävelen hänen ohitseen, sanomatta sanaakaan, makuuhuoneeseemme. Hän jättää imurin sikseen ja kävelee perässäni pysähtyen makuuhuoneen ovelle. En vilkaisekaan häneen, vaan riisun kylmänrauhallisesti pyyhkeeni päältäni. Astelen alasti vaatekaapilleni ja mietin, mitkä vaatteet laittaisin tänään päälleni. Anthony huokaisee takanani, ja kiinnostukseni pakottaa minut vilkaisemaan taakseni. Hän on melko kärsivännäköinen, aivan kuin vain haluaisi rynnätä luokseni, suudella minua ja kaataa sängylle. Tunnen hänet niin hyvin, että tiedän mitä hän haluaa ja mitä ei. Tiedän myös, että hän on hyvin pahoillaan.
”Minni, babe…”, hän aloittaa huokaisten kärsivänä. ”So sorry. Ole kiltti. Tiedät, että rakastan sinua.”
En vastaa hänelle. Kitukoon hetken rauhassa. Poskeeni sattui ja suihkussa tulin kurkistaakseni pienen peilikaapin peilioveen. Kaapissa säilytämme kasvorasvat, geelit, partavaahdot ja muut sellaiset. Ovi paljasti, että poskessani on mustelma.
”Minni”, Anthony huokaa jälleen. Puristan käsissäni vaaleanpunaista t-paitaa, joka on sattunut käsiini etsiessäni vaatteita. ”Minni.”
Vilkaisen jälleen taakseni. Anthony näyttää niin olevan pahoillaan. Hän ei ole kuin muut: hän ei yritä väkipakolla tivata minulta anteeksiantoa, eikä hän ole feikki. Hän on kaikin puolin hyvä poikaystävä ja avopuoliso, mutta myös inhottavan mustasukkainen ja kärsimätön.
He’s so good and he knows how to love me,
But so hood and he’s so heavy in the streets
Yritän karistaa kaikki rakkausajatukset mielestäni, mutta se on vaikeaa. Olen heikko, mutta tässä asiassa en halua antaa periksi. En heti ainakaan.
”Minni. Puhuisit edes minulle”, Anthony toistaa jälleen nimeni. Huokaisen ja käännyn katsomaan häntä murhaavasti. Olen edelleen alasti, ja alan tuntea jo hieman kylmää, vaikka kesä olikin. Ilmastointimme oli niin hyvä, että sisällä ei alasti pärjännyt kulkea.
”Katso tätä, kusipää, katso tätä!” tiuskaisen ja osoitan oikeanpuolimmaisen käteni etusormella oikeaa poskeani. ”Ja sano sitten, että oot pahoillasi!”
Anthony näytti kalpenevan hieman, vaikka sitä ei huomaakaan niin helposti hänen tumman ihonsa takia. ”Minä…”, hän änkytti tuska silmissään. ”En tiedä, mitä minä…”
”Niinpä niin”, totean kuin asia olisi itsestään selvä ja puen ylleni puhtaat, vaaleanpunaiset rintaliivit, joissa on pitsiä. Niiden seuraksi laitan samaa sävyä olevat pikkuhousut, hipsterit, joissa on myös pitsikuviointia. Anthony katselee minua kaipaavana. En sano hänelle mitään, vaan jatkan pukemista. Rintaliivien päälle laitan pinkin tuubitopin ja pikkuhousujen päälle valkoiset minishortsit.
”Käyn kaupassa”, totean kylmästi ja suljen vaatekaapin oven. Nappaan pyyhkeeni sängyltäni ja astelen Anthonyn ohi tönäisten häntä pienesti. Se luultavasti kuitenkin sattui enemmän minuun kuin häneen, sillä mies on niin vahva verrattuna minuun.
”Ai nytkö?” hän kysyy äkkinäisesti ja seuraa minua aivan kuin kadonnut koiranpentu. Naurahdan ivallisesti.
”No nyt, nyt.”
”Voinko tulla mukaasi? Jääkaapista puuttuu aika paljon tavaraa, kun meillä oli ne bileet viikonloppuna, ja pitäisi varmaan hakea jäätelöä, jos Amanda tulee taas pian kylään…”, hän höpötti hieman varovaisesti. Amanda on hänen serkkunsa, pieni, 5-vuotias tyttö. Hän on aina reipas ja hauskaa seuraa.
”Jaa-a”, totean ja kaivan jääkaappia tutkien, mitä pitäisi tuoda. Samalla teen itselleni ruisvoileivän. ”Voisin mennä jonkin petikumppanini kanssa.”
Sanon sen aivan tahallaan, ihan kiusatakseni häntä. Anthony hymähtää hieman loukkaantuneena. ”Tiedät kyllä, että olen hieman liioitellut. Kyllä minä sinuun uskon, ja luotan. Voisin mennä vaikka vihanhallintakurssille, sellaiselle, jossa isoveljenikin oli viime kuussa sen keikan jälkeen…”
Anthonyn isoveli, Johnnie, on 23-vuotias, siis miestäni vuoden vanhempi. Johnnie on aika äkkinäinen tapaus, aivan kuin veljensäkin, ja menetti kerran hermonsa pahasti. Eräs vaalea, hienostunut nuori mies oli mennyt naureskelemaan hänelle, kun oli nähnyt minut ja Anthonyn kävelemässä käsi käsikkäin kaupan parkkipaikalla. Mies oli tietysti naureskellut suhteellemme ja sille, että olemme erivärisiä. Aivan kuin siinä olisi jotain pahaa.
Johnnie oli menettänyt hermonsa, sillä hän pitää kovasti sekä minusta että Anthonysta. Hän oli lyönyt hienoherraa naamaan ja tivannut anteeksipyyntöä. Paikalle oli tullut kiertävä poliisi, ja sakkojen lisäksi Nie oli saanut määräyksen vihanhallintakurssille.
”Joo, joo, turpa kiinni ja valmistaudu lähtemään”, sanon aika epäminnimäisesti ja työnnän viimeisen, pienen palan ruisleivästäni suuhuni. Sen jälkeen kirjoitan paperilapulle, joita on pino keittiönpöydällä tällaisten tapausten vuoksi, mitä kaupasta tarvitsemme. Anthony poistuu keittiöstä ja tulee pian takaisin kädessään kolme isoa kangaskassia. Hänellä on käsissään myös lompakko.
”Mä voin ottaa sen paperilapun”, hän sanoo käsi ojossa ja katsoo minua ruskeilla silmillään varovaisesti. Se ilme on aika suloinenkin.
”Niinhän sä luulet”, tuhahdan ja työnnän lappusen taskuuni. Kuulakärkikynän laitan tyhjien lappujen viereen pöydälle ja sammuttelen virrat keittiöstä. Sen jälkeen haen laukkuni eteisen kaapista ja otan kännykän ja avaimet mukaan. Anthony on jo ehtinyt laittaa sandaalit jalkaansa, ja seisoo eteisessä kiltinnäköisenä. Hän katselee minua nöyrästi laittaessani mustat gladiaattorisandaalini jalkaani. Hah. Vihani on ehkä hieman laantunut, mutta olen silti kiukkuinen, surullinen ja loukkaantunut. Hänellä on kyllä ennenkin veljensä tavoin ollut hieman vihanhallintaongelmia varsinkin kaveriporukassa, kun joku on alkanut aukoa päätään.
En silti pitänyt siitä, että minun pitää sutia ennen ovesta lähtöä puuteria ja peitepuikkoa oikeaan poskeeni, ettei mustelmaa näkyisi niin hyvin. Anthony näyttää edelleen kärsivältä katsellessaan touhuani.
”Anteeksi”, hän sanoo nöyrästi ja katsoo minua tummilla silmillään. ”Olen oikeasti pahoillani.”
Vilkaisen häntä laittaessani puuterin ja peitepuikon eteisen pienelle, ruskeanpuiselle pöydälle. Vilkaisen vielä peiliin ja astelen hänen ohitseen avaamaan ulko-oven rappuun. Muutama kyynel ilmaantuu silmiini, mutta pyyhin ne pois. En ole pitkävihainen, mutta loukkaantunut olen yhä. Hän saisi tehdä paljoa eteeni ennen anteeksiantoa… Jos sellaisen voin antaa.
I was wondering maybe
Could I make you my baby
Why give up before we try?