Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Lööperiikka - 23.05.2010 21:54:57
-
Kirjoittaja: Lööperiikka
Beta: Fell
Fandom: Twilight
Genre: Romance, Draama Humour (?)
Ikäraja: k11
Disclaimer: Kaikki mitkä hahmoista tunnistatte ovat Meyerin loput minun.
Paritus: Normi. Paitsi pieni viittaus Bellan ex-poikakaveriin.
Varoitukset: Kiroilua.
A/N: Eli tälläinen idea. Kaksi lukua on jo kirjoitettuna. Jouduin muuten opettelemaan Ameriikkalasita jalkapalloa sillä sitä ilmestyy tässä ficcissä... ;)
ÄLÄ LUE PIENENNETTYÄ TEKSTIÄ JOS ET HALUA TIETÄÄ PALJASTUSTA! Elikkäs muut ovat ihmisiä paitsi Bella on ihmissusi. Tämä idea tuli vasta... Risut ja ruusut ovat erittäin tervetulleita. JA etsin betaa tälle ficcille.
Traileri
Kouluun saapuu uusi tyttö…
“Vau, katso mikä unelma!”
Jolla on salaisuus….
“Olen yrittänyt lopettaa ne hommat…”
“Hänen takiaanko?”
“Niin.”
Salaisuus joka voi murskata pilvilinnat ja vaalean-punaiset päiväunet….
“Bella mitä sinä teet?”
“Edward tämä ei ole sitä miltä näyttää!”
“Bella ympärilläsi on ihmisen raajoja jotka säteilee. Mitä tämä on?”
“Edward rauhoitu.”
Mutta pystyykö hän pitämään sen salassa rakkaaltaan?
“Edward minä olen…”
“Mikä sinä olet?”
“En ole sellainen miksi minua luulet.”
Sekä ystävien luottamuksen….
“Alice minä olen salannut sinulta jotain…”
“Bella, oletko sinä raskaana?”
“Ei, en ole. Minä en voi saada lapsia.”
“Miksi et?”
“Koska minä en ole enää ihminen.”
Jos rakkaasi olisi taruolento miten suhtautuisit siihen?
“Ei voi olla! Minä olen unessa! Sinua ei ole olemassa!”
“Onko unesi tällaisia? En ole tienytkään.”
Antaisitko anteeksi salaamisen ja unohtaisit?
“Edwaard rauhoitu.”
“Miten voin rauhoittua kun sinä olet pimittänyt minulta jotain tällaista?”
“Minun oli pakko!”
“Sinun ei ole muuta kuin pakko lähteä nyt.”
Miten sinä toimisit?
“Edward anteeksi.”
-
Vaikuttaa lupaavalta!
Mun mielenkiintoni heräsi..
Ja tosi hyvä idea :)
Elikkä jatkoo toivoisin, ja nopeesti ;)
Ainiin! Meinas unohtua, yhen virheen bongasin:
“Edwaard rauhoitu.”
Edward :D
♥:llä, Candy
-
Lupaava alku, muuta en osaa sanoo. :D
Kirjottelethan pian lisää?
alice-
-
Tämähän vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta (: Virheitä oli kyllä jonkin verran, joten jos sulla ei vielä ole betaa, niin voisin asettua ehdolle (:
Mielenkiintoinen asetelma, että Bella ei olekaan ihan normi, mutta Edward onkin : D Jään odottelemaan jatkoa (:
-
Hieno traileri, jään ehdottomasti seurailemaan. :D
Odotan mielenkiinnolla ensimmäistä lukua!
~ Ragdoll
-
Traileri oli tosi hyvä !
Ekaa lukuu pian kehii :D :D
renessie-
-
Tää onki ihan uus idea. Oon joskus miettiny, että miksei jossain ficissä Jake ja Bella menis naimisiin ja sit JOTENKI Bellastaki tulis susihukka. Mut täähän käy kivasti! Jään odottelemaan ekaa lukua ((:
-
Tätähän on kommentoitu! :o Olen erittäin yllättynyt...
CandyApple, kuten kirjoitin jo kaksi lukua on kirjoitettu. Kiitos kommentista!
alice-, kyllä kirjoitan. Kiitos sinullekkin kommentista.
Fell, kiva että on milenkiintoinen. Voi kiitos, jos voisit ryhtyä betaksi! <3 Kiitos kommentista!
Ragdoll, vai että hieno? :D Kiitos kommentista. Sait minut hyvälle tuulelle.
renessie- Kiitos, kiitos myös kommentista!
katriqqq vaikuttaa siltä että kaikki ovat lukeneet tuon pikku paljastuksen... ;) Kiitos kommentista!
-
Lupaava alku joten Jatkoa kehiin mitä pikimmiten!
Odottava lollypop
-
I like you idea : )) ¨jään seurailemaan ;)
-
lollypop kiitos kommentista. Nyt sitä jatkoa sitten tulee! ;)
En-nu tak.
A/N:Elikkäs kolmasluku on aloitettu ja neljäs suunniteltu. Kiitos betauksesta Fell:ille! <3
Tämä on nyt tavanomaista pidempi...
Kommentit tekevät edelleen iloiseksi! ;)
Prologi:
Bella Pov
Kävelin ihmismassan mukana kohti historiantunnin luokkahuonetta. Olimme muuttaneet äskettäin Forksista Los Angelesiin, joten tämä oli ensimmäinen koulupäiväni täällä.
Edessäni käveli mustan minihameeseen, valkoisen nahkatakkiin ja pinkkeihin tappokorkoihin sonnustautunut kurvikas blondi johon yhden, jos toisenkin katse kääntyi. Koska hän käveli edelläni, minut huomattiin helpommin, vaikken näyttänyt miltään Blondin rinnalla. Minun vartaloni ei näyttänyt edes vartalolta hänen vartalon rinnalla, hiukseni näyttivät kulahtaneelta ja vaatteeni saivat minut näyttämän kerjäläiseltä. Oioin turkoosia toppiani ettei se olisi niin paljon rypyssä. Topin lisäksi minulla oli päällä mustat pillifarkut sekä valkoiset tennarit. Blondi pysähtyi erään luokkahuoneen oven eteen ja kuin käskystä hänen vierellään seisova tyttö myös. En ollut huomannut tyttöä aiemmin sillä hän oli tavallisemman näköinen. Toki hän oli kauniimpi kuin minä mutta ei hänkään näyttänyt juuri miltään tuon blondin vierellä. Tai itse asiassa minun pitäisi keksiä heille uudet nimet sillä he kummatkin olivat blondeja.
Blondi numero kakkosella oli avara kaula-aukollinen toppi sekä kuten luultavasi pomollaankin, minihame sekä korkokengät.
Astelin ripein askelin kohti luokkaa, jonka numero luki lapussa, jonka koulusihteeri oli minulle antanut hetki sitten. Vihdoin olin ovella, jonka yläkulmassa oli sama numero kuin paperissani. Avasin oven varovasti - ehkä liiankin - ja astuin luokkaan jossa väki istui pulpeteissaan. Vein allekirjoitettavan lapun opettajalle, jonka nimeksi osoittautui Marcus Volturi.
Onnistuin peräti kävelemään omalleni paikalleni kompastelematta kunnes se upea blondi saapui luokka huoneeseen.
“Mitä vittua sinä istut minun paikallani?” hän ärähti minulle. Hänen äänensä kuulosti tuulikellon helinältä.
“Eipä tässä lukenut nimeäsi. Joka oli?” kysyin uhmakkaasti istuen jämäkästi paikallani. Ystäväni, jotka kaikki olivat poikia, olivat opettaneet, ettei tuollaisten bimbojen pillin mukaan kuulunut leikkiä.
“Olisit voinut kysyä joltakulta. Ja nimeni ei kuulu sinulle.” blondi sanoi katse myrkyllisenä.
“Hale ja Swan, hiljaa”, opettaja ärähti otsa kurtussa.
“Hän ei päästä minua minun paikalleni”, Blondi sanoi.
“Edelleenkään tässä ei lukenut nimeäsi”, sanoin tyynesti, sillä hän oli näköjään tottunut saamaan tahtonsa läpi tavalla tai toisella, sillä hänen kätensä kohoosi kuin lyödäkseen, mutta silloin opettaja tuli ja otti Blondin kädestä kiinni.
“Rosalie Hale. Täällä ei tapella”, opettaja sanoi ankarasti.
“Ei, en aikonutkaan, herra Volturi.” hän sanoi mairealla äänellä ja kopsutteli pulpettiin, joka oli kaukana hänen seuraajistaan. Hän istui pulpettiin ja minä virnistin hänellä vain ärsyttääkseen häntä. Ihan sama mitä hän ajattelisi, mutta meistä ei tulisi ikinä ystäviä. Silloin hän käänsi päätään ja jäin tuijottamaan häntä ja hänen vihreitä silmiään. Pojalla oli pronssiset, pörröiset hiukset, uskomattoman vihreät silmät ja juuri sopivan lihaksikas vartalo.
“Neiti Swan. Voisitko ystävällisesti kääntää katseesi hra Cullenista?” opettaja kysyi jo hiukan ärtyneesti. Tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni ja ympäriltäni kuului tirskahtelua, joka sai minut punastumaan vielä syvemmin. En katsonut enää koko tunnilla taakseni, mutta tunsin kuinka kuvainnollisesti silmäpari poltti selkääni. En tiennyt oliko se Rosalie vai kuka, mutta epäilin, että saisin kuulla tuijottelustani vielä kauan.
“Iskit silmäsi sitten Edwardiin?” kysyi joku tyttö, jota en tuntenut, hyppytunnilla.
“En iskenyt, ja nimesi oli?” kysyin kärkkäästi.
“Anteeksi. Nimeni on Alice”, tyttö sanoi ja ojensi kätensä. Tartuin käteen ja hymyilin:
“Bella.”
“Mitä sinulla on seuraavaksi?” tyttö kysyi uteliaasti.
“Näyttämötaidetta”, sanoin, kun olin ensin luntannut paperista.
“Mahtavaa niin minullakin!” tyttö hihkui ja melkein pomppi paikoillaan.
“Kiva”, sanoin, mutten erityisen totuudenmukaisesti. Jos tyttö ymmärtäisi olla hiljaa Edwardista - vai mikä hänen nimensä olikaan? - tyttö saattaisi olla ihan mukava. Hän näköjään oli eri mieltä.
“Meistä tulee varmasti hyvät ystävät!” hän kiljahti ja hyppäsi kaulaani. Jos hän jatkaisi tuota, veisin hänet sairaalaan. Tai kysyisin, käyttikö hän päihteitä tai jotain…
“Eikö meidän pitäisi mennä sinne tunnille?” kysyin, kun kello rupesi tikittämään vaarallisesti.
“Hups. Niin kai…” Alice sanoi aidosti hämmentyneenä ajan kulusta.
“Niin…” sanoin ja lähdin kävelemään eteenpäin, Alice luultavasti kertoisi jos menisimme väärään suuntaan.
Alice oli hiljaa kunnes saavuimme luokkaan. Hän aukaisi oven ja meni sisälle. Menin hänen perässään ja olin törmätä punahiuksiseen naiseen. Annoin hänelle allekirjoitettavan lapun johon olin edellisellä tunnilla pyytänyt Marcus Volturilta nimen. Luin hänen kiekuraisilla kirjaimilla kirjoitetun nimen - joka oli Victoria Star - ja juuri kun olin laittamassa lappua laukkuuni - joka oli olallani - kännykkäni piippasi. Monella muullakin oli kännykkä kädessä, joten päättelin, ettei se niin paha voinut olla. Kaivoin kännykkäni laukusta ja avasin sen punaisen läpän.
Sinulle on tullut 1 uusi viesti. Lähettäjä: Michael.
Huokaisin, mutta avasin viestin.
Bells rakas, missä olet? Miksi et vastaa puhelimeen?
Huokaisin uudestaan ja sain osakseni Alicen kummastuneen katseen. Vastasin hänen katseeseensa ja huitaisin kädelläni. Ja näpyttelin Michaelille vastauksen.
Koulussa Losissa. Enkä ole rakkaasi.
Kului hetki aikaa ja sitten hän vastasi.
Miksi siellä?
Päätin olla vastaamatta. En ollut huomannut ympärilläni olevaa maailmaa, joten hämmästyin, kun opettaja oli edessäni ojentaen sankoa. Katsoin sankoa ja huomasin, että siellä oli kännyköitä. Huokaisin ja asetin kännykkäni sangon pohjalle.
”Ja myös neiti Swanille viisikymmentä minuuttia jälki-istuntoa”, opettaja sanoi äänellä, joka kuului mielestäni purkkapallojen joukkoon.
”Ja nyt aloitamme tunnin näytelmäharjoituksilla. Kategoriat ovat draama, romantiikka, komedia ja tragedia. Nostatte kategorian tästä”, osoitti jälleen sankoa, ”ja näistä aiheen”, opettaja osoitti lakatuilla kynsillään neljää eri sankoa, ”ilmoitan nyt parinne. Brandon ja Clearwater”, tummahiuksinen poika meni Alicen viereen.
”Adams ja Stanley”, vaaleahiuksinen tyttö meni punahiuksisen pojan viereen.
”Hale ja Elliot”, Rosalie meni jonkun pojan viereen.
”Reese ja Volturi”, pienikokoinen tyttö meni pitkän pojan viereen.
”Cullen ja Swan”, sydämeni jätti pari lyöntiä väliin. Miksi juuri minä, miksi minut pitää pistää hänen parikseen? Tunsin kuinka joku tuli viereeni ja otti kädestäni kiinni. Edward oli huomannut jännitykseni ja yritti helpottaa sitä. Muttei onnistunut itse asiassa hän vain pahensi sitä. Edward huomasi tämänkin ja laski käteni irti ja kääntyi minuun päin.
”Hei olen Edward Cullen. Ja sinä olet Bella?” hän sanoi soinnukkaalla, pehmeällä äänellä. Nostin katseeni ja löysin hänen silmänsä. Hukuin niihin, tuntui että näkisin hänen sieluunsa vain katsomalla häntä silmiin. Hän rykäisi kurkkuaan ja pidätteli nauruaan. Mieleeni pälkähti että näytin varmaan aivan ääliöltä - seisoin monttu auki ja tuijotin häntä kun hän esitteli itsensä.
”Anteeksi mitä sanoit?” kysyin kengännauhoiltani.
”Niin että sinähän olet Bella?” Edward kysyi virnistäen.
”Niin tai Isabella tai siis vain Bella tai..” änkytin ja punastuin änkytystäni.
”Olet suloinen punastuessasi”, Edward kuiskasi korvaani, saaden minut punastumaan lisää.
”Mennään vain hakemaan se kategoria ja aihe”, sanoin ja työnnyin hänen ohitseen. Nappasin sangoista paperilappuset. Ensimmäisessä luki romantiikka ja toisessa ensisuudelma.
Tyrkkäsin laput Edwardille joka nauroi niille.
”No niin”, opettaja taputti käsiään saadakseen meidät hiljenemään, ”näytelkää!”
Alice ja tummahiuksinen poika kävelivät piirin keskelle. Opettaja napautti sormiaan ja huikkasi:
”Alkaa!”
”Miten pystyit tekemään niin minulle?” Alice kysyi epäuskoisena.
”Kulta mitä minä olen tehnyt?” poika kysyi uskottavan hämmästyneenä.
”Petit minua toisen kanssa!” Alice sanoi ja kääntyi selin poikaan. Poika meni Alicen taakse ja käänsi tämän lempeästi ympäri.
”Kulta minä en ikinä pettäisi sinua”, poika lohdutti.
”Niinhän sinä sanot!” Alice sanoi ja astui askeleen taaksepäin. Minusta tuntui välillä, etten seurannut koulunäytelmää vaan televisiota.
”Mutta minä tarkoitan sitä!” poika sanoi ja nosti kätensä ilmaan.
”Et sinä mitään tarkoita!” Alice sanoi ja näin hänen silmissään kyyneleitä.
”Tarkoitanhan! Alice minä rakastan sinua ja vain sinua”, poika sanoi ja lähestyi Alicea ja teki jotain odottamatonta. Hän suuteli Alicea. Alice astui askeleen taaksepäin ja löi hölmistynyttä poikaa kasvoille, jonka johdosta tämä käänsi päänsä ja hieroi teatraalisesti poskeaan.
”Siitäs sait”, Alice mumisi ja lähti korot kopisten poispäin pojasta, mutta palasi hetken päästä kumartamaan yleisölle. Väki taputti ja vislasi. He olivat loistavia näyttelijöitä. Opettajakin nousi ylös ”valtaistuimeltaan” ja taputti kovaa.
”Bravo! Tuollaista tunnetta tarvitaankin!” hän huusi.
”Seuraavaksi Swan ja Cullen”, opettaja sanoi. Kävelimme piirin keskelle ja sen jälkeen kuului opettajan ääni ja sormien napsautus.
”Sinä olet söpö”, Edward sanoi. Jes, tästä tulee kunnon söpöilyä, ajattelin ja huokaisin sisäisesti.
”Ja sinä komea”, sanoin ja pörrötin hänen hiuksiaan. Ne tuntuivat uskomattoman pehmeiltä.
”Miksi et voi ymmärtää että pidät minusta?” Edward kysyi minulta surullisena.
”Koska rakastan toista.”
”Voithan rakastaa kahta yhtä aikaa”, Edward sanoi ja veti minut lähemmäksi.
”Se olisi pettämistä”, vaikeroin ja astuin askeleen taaksepäin. Mutta Edward tuli perässä.
”Ei olisi.”
”Silloin sinä et tiedä pettämisestä mitään”, sanoin ja käännyin muka lähteäkseni.
”Kyllä minä tiedän. Teen sitä koko ajan.”
”Mitä?” kiljaisin.
”Niin olen yhdessä erään toisien kanssa mutta toivon että hän olisi sinä.”
”Et ole kertonut minulle mitään?”
”Et ole kysynyt.”
”Minä annoin sinulle kaiken. Sydämeni!”
”Sinä sanoit, sinä myönsit että olen saanut sydämesi!”
”Mutta sinä olet toisen kanssa!”
”Valehtelin. Olen odottanut sinua ja vain sinua.” Edward sanoi ja lähestyi minua, kumartui ja suuteli hellästi ja suloisesti. Sen kummempia ajattelematta vastasin suudelmaan lämpimillä huulillani. Tunsin kuinka Edward jännittyi, mutta rentoutui sitten. Olin tehnyt jotain odottamatonta.
Kun irtaannuimme toisistamme, väki taputti ja vislasi. Edward jäi tuijottamaan minua ja minä punastuin - taas.
Edward Pov
Puhuin takanani istuvan Jacobin kanssa jalkapallokuvioista. Kunnes yhtäkkiä hän ulahti.
”Oh… Katso mikä unelma!” seurasin hänen katsettaan ja löysin laihan ruskeahiuksisen tytön, joka käveli toiselle puolelle luokkaa ja istuutui. Hetken päästä luokkaan astui Rosalie Hale ja pystyin jopa kuvittelemaan mitä luokkatoveripojat ajattelivat. He jumaloivat Rosalieta josta minä en pitänyt. Hän oli liian… itsekeskeinen. Se olisi kai sopiva sana. Kuulin Rosalien korkean äänen melkein huutavan.
”Mitä vittua istut paikallani?” en kuullut vastausta. En kuullut keskustelua sen enempää, koska seuraavaksi kuului Volturin ääni.
”Hale ja Swan, hiljaa.”
”Hän ei anna minun istua paikallani!” en kuullut jälleen vastausta, nähtävästi ”Swanista” tämä ei ollut mikään iso juttu. Rosalie kohotti kättään ja koko luokka veti samanaikaisesti henkeä, mutta Volturi meni Rosalien taakse ja nappasi hänen kätensä raudanlujaan otteeseen.
”Rosalie, Hale, täällä ei tapella”, opettaja sanoi ankaralla äänellä.
Rosalie kopsutteli istumaan viereeni. Ja käänsin pääni pois. Näin kumminkin syrjäsilmällä kuinka tyttö käänsi päätään ja virnisti Rosalielle ärsyttääkseen tätä. Käänsin päätäni, jotta näkisin hänen kasvonsa kunnolla. Jäimme tuijottamaan toisiamme. Yhtäkkiä hän punastui ja käänsi päänsä pois, minulta oli mennyt näköjään jotain ohi, sillä Jake nauraa hohotti ja löi nyrkillä minua olkaan. En ymmärtänyt yhtään, mistä oli kysymys.
Tunti kului nopeasti koska mielessäni olivat seuraavan hyppytunnin harjoitukset. Kun tunti loppui, Jake virnuili minulle. Jep. Nyt päätin sen, viettäisin aikani harjoituksissa vaikka Jasperin seurassa. Lampsin nopeammin kenttää kohti.
”Ed!” kuului takanani huuto kun Jacob oli jäänyt jälkeen.
”Ed!” Jacob puuskutti kun oli vihdoin saanut minut kiinni. Pitäisi laittaa Jake juoksemaan useammin… Hänellä todellakin oli huono kunto!
”Niin?” kysyin muka tyhmänä.
”Mitä se tunnin aikainen oli?” Jacob kysyi uteliaasti.
”Historiaa?” sanoin ja kohautin olkiani.
”Ed, nopeaa toimintaa!” paras kaverini virnuili. Mulkaisin vain häntä ja hän vaikeni.
”Okei, okei, huono vitsi”, hän mutisi.
”Niin tosissaan oli”, mutisin ja näin edessäni jo jalkapallokentän. Nämä olivat ensimmäiset harjoituksemme joukkueena. Ja minut oli valittu kapteeniksi.
Joukkueeseemme oli tullut kaksi uutta: Emmett Swan – hetkinen, Swan? Ei kai vain sen tytön veli? - ja Leah Cleawater. Hän oli ainut tyttö historiassa joka pyrki joukkueeseen ja oli siihen tehtävään potentiaalinen. Lämmittelimme hiukan ja pelasimme yhteen maaliin.
Aika kului kuin siivillä ja minulle tuli kiire seuraavalle tunnille joka oli näyttämö taidetta. Tunti oli jo alkanut kun saavuin, joten suljin oven varovasti takanani ja hiivin nojaamaan seinään, vihasin näyttämötaidetta. Victoria jakoi jo pareja.
”Cullen ja Swan.” opettaja sanoi. Etsin katseellani Bellaa - Emmett oli kertonut minulle että Bella oli hänen siskonsa, kun olin kysynyt tätä häneltä ja löysinkin hänet pian hänen ruskean hiuspehkonsa avulla. Kuljin hiljaa hänen taakseen ja otin häntä kädestä kiinni sillä vaistosin, kuinka jännittynyt hän oli. Hän jäykistyi ja häkeltyi käteni kosketusta. Päästin hänen kätensä vapaasti. En halunnut kiusata tyttöä enempää...
”Hei olen Edward Cullen. Ja sinä olet Bella?” esittäydyin kohteliaasti katsoen häneen. Hän nosti katseensa ja unohtui katselemaan minua. Hänen suunsa oli auki ja suuret ruskeat silmät katsoivat häkeltyneenä minuun. Hänelle nousi kaunis puna kasvoille kun huomasi että oli tuijottanut minua ja minä odotin häneltä vastausta.
”Anteeksi, mitä sinä kysyit?”
”Niin että nimesi on Bella?” kysyin.
”Niin tai Isabella, tai siis vain Bella tai…” Bella änkytti ja punastui vielä muutaman asteen lisää. Päätin hiukan kiusata Bellaa.
”Olet suloinen punastuessasi”, kuiskasin hänen korvaansa. Tietäen että hän oli nyt erittäin punainen.
”Mennään vain hakemaan se kategoria ja aihe”, Bella sanoi ja työntyi ohitseni sangoille. Hän tuli hetken päästä takaisin ja tyrkkäsi laput minulle. Ensimmäisessä luki kategoria eli romantiikka ja toisessa luki ensisuudelma. Hymähdin kun kuulin Jacobin äänen päässäni: ”nopeaa toimintaa”. En seurannut näytelmiä, vaan Bellaa joka puolestaan seurasi itse näytelmää. Joten kyllähän minäkin seurasin näytelmää. Tavallaan.
Kun lopulta tuli vuoromme Bellan kanssa näytellä, menin ensimmäisen kerran elämässäni innoissani ”lavalle”. Kuului sormien napsautus, joka oli merkkiääni.
”Sinä olet söpö”, aloitin
”Ja sinä komea”, hän vastasi ja nosti kätensä hiuksiini ja pörrötti niitä. Hänen kosketuksensa tuntui hyvältä.
”Miksi et voi ymmärtää että pidät minusta?” kysyin häneltä ”surullisena”. Jouduin täydellisesti näyttelemään surun, sillä olin onnellinen, kun sain olla Bellan kanssa siinä käsi kädessä.
”Koska rakastan toista”, Bella sanoi surun murtamana. Minusta rupesi tuntumaan, ettemme näytelleet enää niin hirveästi.
”Voithan rakastaa kahta yhtä aikaa”, sanoin viekkaasti ja vedin Bellan lähemmäksi.
”Se olisi pettämistä”, Bella vaikeroi ja astui taaksepäin. Menin hänen jäljessään, niin että väliimme jäi tasan saman verran tilaa kuin ennenkin.
”Ei olisi”, vastasin päätäni pudistellen.
”Silloin sinä et tiedä pettämisestä mitään!” Bella sanoi tuskaisesti ja kääntyi minuun selin.
”Kyllä minä tiedän. Teen sitä koko ajan”, sanoin, vaikkei se ollut totta.
”Mitä?” Bella kiljaisi. En tiennyt näyttelimmekö, vaiko emme mutta hän teki sen uskottavasti.
”Niin, olen yhdessä erään toisen kanssa mutta toivon että hän olisi sinä”, selitin.
”Et ole kertonut minulle mitään?” Bella sanoi vihaisesti.
”Et ole kysynyt”, sanoin totuuden mukaisesti.
”Minä annoin sinulle kaiken. Sydämeni!” Bella vaikeroi.
”Sinä sanoit, sinä myönsit että olen saanut sydämesi!” sanoin aidosti voitonriemuisena, vaikka tämä oli vain näytelmää.
”Mutta sinä olet toisen kanssa!” Bella puolusti.
”Valehtelin. Olen odottanut sinua ja vain sinua”, sanoin romanttisesti ja astuin askeleen Bellaa lähemmäksi ja suutelin tätä. Hämmästyksekseni Bella vastasi suudelmaan kuumilla, pehmeillä huulilla hellästi.
Kun irtaannuimme toisistamme, väki taputti ja vislasi. Jäin tuijottamaan Bellaa, joka punastui. Kosketin hänen poskeaan. Jos näyttämötaiteen tunnit olisivat aina tämän laisia, näyttämötaide oli uusi lempiaineeni.
-
Noniin, saatiin loistavaa esimakua! Tosi hyvä teksti! :) Vaikka ehkä kyllä vähän liian nopeesti meni. Just että heti ollaan suurin piirtein rakastuneita. Mutta niinhän se menee Edwardin ja Bellan kanssa ((: Nyt jään odottelemaan ekaa lukua! :)
-
Kiitos uudesta luvusta.
No joo, tapahtumat eteni aika nopeesti, mut luku oli pitkä, joten ei ainakaan mua erityisemmin häirinny. Ja niin, kyllähän se aika "rakastumista ensisilmäylsellä" on Meyerinkin teksteissä. ;)
Tykkään oikeesti tästä tosi paljon. Jos sanoin alkua lupaavaks, niin oon nyt ihan myyty. :D
Jatkoa odotellen,
alice-
-
Tosi hyvää tekstiä, kiitos tästä! ;)
Tykkäsin kovasti, kun olit kertonut samat tapahtumat sekä Edwardin että Bellan näkökulmista.
Mitään rakentavaa ei nyt tule mieleen (yllätys yllätys), taisi karata, mokoma. ;D
Odotan mielenkiinnolla ensimmäistä lukua.
~ Ragdoll
-
katriqqq kiitos kommentista! Seuraavan luvun lähetän tänään betalle.
alice- vai että myyty... ;D Mutta joo kiitos kommentista!
Ragdoll kiitos kommentista!
Pientä esimakua seuraavasta luvusta. Tätä ei ole betattu joten virheitä löytyy taatusti.
“Mitäs Seth?” kysyin, kun istuin penkkiin joka oli tummatukkaisen pojan vieressä.
“Mitäs minä. Samaa vanhaa”, hän vastasi vihreänruskeat silmät välkkyen. Varmaan hänen mieleen oli tullut jokin sisäpiirin vitsi.
“Mitä?” kysyin hymyillen.
“Ei mitään”, hän vastasi ja jatkoi: “Sinua ei ole näkynyt aikoihin. Mikä on?“ Seth kysyi. Hän oli niitä harvoja ainoita jotka tiesivät salaisuuteni, sillä hän kantoi myös koko ajan samaa salaisuutta.
“Olen yrittänyt lopettaa“, vastasin huokaisten.
“Ai että voisit olla hänen kansaan?“ Seth kysyi nyökäten Edwardiin päin joka katsoi meitä otsa kurtussa.
“Niin…” sanoin ja vilkutin Edwardille hymyillen tekohymyäni.
“Tuo on kai raskasta?” Seth kysyi myötätuntoisena.
“Et arvaakaan.” huokasin ja annoin tekohymyni lopahtaa. “En vain pysty jättämään häntä…” valitin.
“Oletko miettinyt ettei se vain olisi sitä?”
“Ei, ei se voi olla. Sitähän on vain saduissa!” kiljaisin jo hiukan peläten. Meidän taruissamme oli vaikka mitä kummallista.
“Niin, mutta emmekö mekin ole?” Seth kysyi viekkaasti ja käänsi katseensa jalkapallokentälle jolle tummahiuksinen ja kalpeaihoinen rehtorimme, Aro Volturi käveli pitämään puheensa.
-
Toi prologi oli tosi hyvä!
Vaikka se vaikutti enemman ekalta luvulta,
kun prologilta.. :D
Mut tosi hyvin kirjotettu,
yhden virheen bongasin:
Hän istui pulpettiin ja minä virnistin hänellä
hänelle :)
Kuitenkin mulle tuli tosta näyttämötaiteen
tunnista mieleen, että se ois matkittu alba:n
You Belong With Me -ficistä.. Mut tää tuli vaan mulle
mieleen.. Luultavasti oot ihan ite sen keksiny, se
vaan muistutti sitä kohtaa tosi paljon..
Tää oli kyl tosi hyvä prologi, joten jatkoo
toivoisin mahollisimman pian! :)
♥:llä, Candy
-
CandyApple kiitos kommentista! Laiton prologigsi koska seuraavassa luvussa hypätäänkin sitten parivuotta eteenpäin. ;)
Tuo näyttämötaiteen juttu saattaa olla samankaltainen kuin alban ficcisä, koska seuraan sitä ficciä itse ja olen sitä luultavasti vahingossa lainannut... Nyt kun luin niin huomasin yhtäläisyyksiä. Toivottavasti alba ei ole minulle suunnattoman vihainen! :-\
-
Älä huoli! En ole vihainen, oikeastaan vähän imarreltu :D
Muistuttihan tuo toki aika paljon ficcini yhtä osaa, mutta oli siinä sinun omaa juttuasikin mukana. Joten voit vaihtaa ihan rauhassa kuiviin housuihin.
Ficissäsi on hieno idea ja jään kyllä katselemaan miten tämä etenee :D Jännää, että Bella on kerrankin se 'taruolento'.
~älbä
-
alba, voi kiitos kommentista!
Joten voit vaihtaa ihan rauhassa kuiviin housuihin.
Kiitso luvasta, nämä märät rupesivatkin tuntumaan pikkuhiljaa jo hiukan epämukavilta... ;)
A/N: Nyt olemme hypänneet kaksi vuotta eteenpäin. Joten älkää ihmetelkö. Luvussa ei oikein tapahdu mitään ja on kaiken lisäksi säälittävän lyhyt. Carlisle on sitten muuten joukkueen johtaja, ja Phoenix joukkue. Nessien olen kuvitellut jotakuinkin tämän näköiseksi: http://gossipteen.com/wp-content/uploads/2008/11/miley-cyrus-reality-show.jpeg
Jälleen suuri kiitos, Fell! <3 Risut ja ruusut erittäin tervetulleita! <3
Taidankin tästä lähteä jännittämään Euroviisuja...
1.
Bella Pow
Kävelin jälleen samaa käytävää pitkin, kuin kaksi vuotta sitten. Olin matkalla urheilukentälle, jolla alkaisi pian jalkapallopeli. Olin seurannut Phoenixien jokaisen pelin. Koin sen vastuukseni pikkusiskona, ystävänä sekä tyttöystävänä. Pikkusiskona, sillä isoveljeni Emmett pelasi takapuolustajana. Hän olisi halunnut pelata paikalla joka osallistuu enemmän peliin mutta hänen kokonsa oli enemmän hyödyksi kun hän oli takapuolustajana. Tai näin oli Carlisle selittänyt.
Minun hyvä ystäväni Jacob pelasi myös. Hän oli laitahyökkääjä. Ja minun Edwardini, minun oma Edwardini pelasi myös, hän oli kapteeni. Ja kuten joukkue häntä kutsuu: joukkueen aivot. Ja koska hän todellakin oli viisas, pelkäsin että hän älyäisi jossain vaiheessa salaisuuteni. Pikku salaisuuteni joka oli paisunut valtavaksi. Suljin silmäni ja pidättelin kyyneliäni, jotka syntyivät aina kun ajattelin miten minua sattuisi jättää Edward lopulta. Edwardin jättäminen oli väistämätön tosiasia joka olisi tehtävä lopulta. Olin antanut tämän jatkua liian pitkään… Aivan liian pitkään.
Joku kaappasi minut takaapäin syleilyynsä. Tunsin vahvat mutta lempeät kädet ja rentouduin. Edward. Vain hän sai minut rentoutumaan kun ajattelin, ettemme eläisi elämäämme onnellisena loppuun asti.
“Mitä mietit kulta?” hän kysyi korvaani kuiskaten, saaden kylmän väreet kulkemaan kuuman kehoni läpi.
“Arvaa”, kikatin vaikka olisin halunnut itkeä.
“En osaa lukea ajatuksiasi.”
“Ai etkö?” kysyin hämmästyneenä. Välillä minusta tuntui, että hän todellakin osasi lukea ajatuksia.
“En.”
“Sinua”, sanoin ja käännyin ympäri, jotta näkisin hänen silmänsä.
“Minua?” hän kysyi vihreissä silmissään viekas katse.
“Ketä muutakaan?” kysyin ja lähestyin hänen huuliaan omillani.
“Rosalie”, Edwardini mutisi. Mustasukkaisuuteni leimahti - minä olin suutelemassa häntä ja hän ajatteli Rosalieta! Totta kai, olihan Rosalie kaunis ja sanoinkuvaamattoman upea, mutta hän oli lehmä. Olin ollut sitä mieltä jo ensimmäisestä tapaamistamme asti.
“Minun nimeni on Bella”, huomautin tylysti.
“Niin on, mutta Rosalie on tulossa tänne”, Edward sanoi ja yritti pidätellä nauruaan.
“Jaa,” sanoin olkiani kohauttaen.
“Swan”, Rosalie sanoi kun oli kuuloetäisyydellä.
“No mitä, Hale?” vastasin tylysti.
“Sitä vain että etkö sinä tiedä, ettei varattuihin poikiin kosketa?”
“Tiedän, mutta sinä et”, ehdin sanoa enne kun tummahiuksinen, pieni tyttö tuli väliimme ja katsoi Rosalieta silmät viiruina.
“Bells, tule”, Alice sanoi ja tarttui minua kädestä. Katsoin häntä, hänellä oli päällään tunika ja legginsit. Hiukset hänellä oli sekaisin, se ei ollut Jasperin tekosia vaan hänen omaa persoonallista tyyliä.
“All, tuletteko tänään meille”, Rosalie huusi mukavalla äänellä Alicen perään. Kaikki pitivät Alicesta.
“Emme”, Alice vastasi tälle tylysti, hänestä oli jumalan kirous että Rosalie oli hänen rakkaansa sisar.
“Hyvä, sitten voimme pitää hauskaa Emmettin kanssa”, Rosalie sanoi vinkkaavasti. Minua yökötti puhetapa jolla se huora puhui Emmettistä. Tiesin, että Emmett oli syvästi rakastunut Rosaliehen mutta Rosalie taisi pitää Emmettia enemmänkin leluna joka kiinnosti häntä nyt eniten.
“Että minä vihaan tuota ämmää…” mumisin, kun kävelimme Alicen kanssa katsomoa kohti, jonne Alice jätti minut mennäkseen itse vaihtamaan cheerleader-asuunsa. Menin istumaan erään luokkalaiseni Sethin viereen.
“Mitäs Seth?” kysyin kun istuin penkkiin joka oli tummatukkaisen pojan vieressä.
“Mitäs minä. Samaa vanhaa”, hän vastasi vihreänruskeat silmät välkkyen. Varmaan hänen mieleensä oli tullut jokin sisäpiirin vitsi.
“Mitä?” kysyin hymyillen.
“Ei mitään”, hän vastasi ja jatkoi, “sinua ei ole näkynyt aikoihin. Mikä on?“ Seth kysyi. Hän oli niitä harvoja ainoita jotka tiesivät salaisuuteni sillä hän kantoi myös koko ajan samaa salaisuutta.
“Olen yrittänyt lopettaa“, vastasin huokaisten.
“Ai että voisit olla hänen kanssaan?“ Seth kysyi nyökäten Edwardiin päin, joka katsoi meitä otsa kurtussa.
“Niin…” sanoin ja vilkutin Edwardille, hymyillen tekohymyäni.
“Tuo on kai raskasta?” Seth kysyi myötätuntoisena.
“Et arvaakaan”, huokaisin ja annoin tekohymyni lopahtaa, “en vain pysty jättämään häntä…” valitin.
“Oletko miettinyt, ettei se vain olisi sitä?”
“Ei, ei se voi olla. Sitähän on vain saduissa!” kiljaisin jo hiukan peläten. Meidän taruissamme oli vaikka mitä kummallista.
“Niin, mutta emmekö mekin ole?” Seth kysyi viekkaasti ja käänsi katseensa jalkapallokentälle, jolle tummahiuksinen ja kalpeaihoinen rehtorimme Aro Volturi käveli pitämään puheensa.
“Hyvää päivää lapset”, Aro aloitti puhumisensa mikkiin ja hymyili maireasti. Hän puhutteli meitä lapsiksi vaikka olimme järjestään 16–20-vuotiaita.
“Tervetuloa koulujen väliseen Amerikan jalkapalloturnaukseen. Toivotetaan tervetulleeksi vierasjoukkue New York's Black tigersit ja kotijoukkueemme, Los Angeles Phoenix-bird, tervetuloa,” katsojat hurrasivat, kun Aro sanoi joukkueiden nimet ja he kävelivät kentälle.
Katsoin kotijoukkuettamme. Ensimmäisenä kulki Edward ja hänen jäljessään muu joukkue. Jasper, joka oli sentteri, Emmett - joka oli koko joukkueen lihaksikkain – ja Paul olivat takapuolustajia, Jacob ja Sam, jotka olivat laitahyökkääjiä, Jared ja Mike - joka pelasi vain, koska luuli että pääsisi niin tyttöjen suosioon - pelasivat keskushyökkääjinä. Tukimiehinä olivat Tyler ja Leah. Leah oli ainut tyttö koko joukkueessa mutta hän oli nopein juoksija - Edwardin jälkeen. Pystyin jotenkin samaistumaan Leahiin, hänkin oli ainut tyttö joukkueessaan. Kulmahyökkääjänä oli Quil. Katseeni siirtyi vastustajiin, he olivat todella lihaksikkaita. Useimmat katsoivat kummeksuen Leahia. Yksi joukkueen pelaaja ei varmaan pystyisi hyökkäämään Leahia kohti, sillä melkein hämmästyin kun hänen päästään ei noussut koomisesti sydämiä.
”Taputtakaamme myös upeille cheerleadereille!” Aro sanoi ja huomasin hänen kävelleen juontajan korokkeelle. Cheerleaderit sipsuttelivat paikoilleen ja minä hurrasin muiden mukana. Alice ja Nessie olivat cheerleadereiden joukossa. Jäin hetkellisesti tuijottamaan pikkusiskoani, sillä hän muistutti minua yllättävän paljon, meillähän oli vain sama äiti, minulla ja Emmettillä oli myös sama isä. Hänen tummanruskeat hiuksensa olivat poninhännällä, kuten muillakin cheerleadereilla. Heillä kaikilla oli siniset puvut päällä ja käsissään sinikultaiset huiskat.
“P-H-O-E-N-I-X!” cheerleaderit kannustivat.
“BLACK TIGERS!” vastustajien kannattajat vastasivat.
“Vierasjoukkueen sentteri Wood aloittaa pelin. Phoenixit nappaavat pallon ja lähtevät hyökkäykseen”, selostaja selosti, mutten jaksanut kuunnella sitä, sillä katselin mieluummin Edwardia. Hän näytti nauttivan pelaamisesta. Kun olin joskus kysynyt, kumpi oli hänelle rakkaampaa, pianon soitto - josta ei tiennyt kovinkaan moni. Itse asiassa kukaan muu kuin hänen perheensä, sillä häntä oli kiusattu nuorempana pianon soittamisen takia. Pianon soittamista ei ollut ihailtu yhtä paljon kuin esimerkiksi rumpuja - niin hän ei pystynyt vastaamaan varmasti. Hän rakasti pianoa ja musiikkia ylipäänsä mutta jalkapallosta hänet tunnettiin. Eikä ihme, hän oli uskomaton. Hänen nopeutensa veti vertoja monelle muulle. Hän teki aina maalit, tai siis melkein aina, aina silloin kun hänellä oli mahdollisuus. Nytkin hän juoksi ja teki maalin. Summeri soi ja väki mylvi. Tiesin kysymättäkin, että Phoenixit olivat voittaneet… Phoenixit olivat mestareita.
Aro jakoi Phoenixeille mitalit sekä Edwardille pokaalin. Cheerleaderit kiljuivat ja hyppivät pelaajien kauloissa. Edwardiin he eivät koskeneet, sillä kaikki tiesivät että hän oli minun. Palkinnonjako kesti tuskastuttavan kauan, tai siltä minusta ainakin tuntui. Kun se lopulta loppui ja katsojat pääsivät juhlimaan pelaajien ja cheerleadereiden kanssa, hyökkäsin ensimmäiseksi Edwardin luo.
“Olit uskomaton!” hihkaisin, kun hyppäsin hänen kaulaansa.
“Kiitos rakas”, hän sanoi ja kietoi kätensä ympärilleni, pidellen minua tiukemmin sylissään ja nosti minut ylemmäs. Tunsin, kuinka huulemme lähestyivät toisiaan ja hän painoi huulensa omilleni, saaden minut maistamaan hänen suloisen makunsa. Tätä juuri olin toivonut, että Edward pitäisi minua tiukasti sylissään. Päätin, että voisin mennä onnittelemaan muita joukkueen jäseniä, mutta Edward ei päästänyt minusta irti kun lähdin kävelemään Jacobia päin joka jutteli Renesnemeen kanssa innostuneesti. Kunpa he ymmärtäisivät pitävänsä toisistaan.
“Jake!” sanoin ja hyökkäsin hänen kaulaansa. Hyppääminen oli hiukan hankalaa sillä Edward ei halunnut päästää minusta irti.
“Edward, voisitko päästää irti?” kysyin huokaisten. Edward huokaisi ja päästi minut halaamaan Jacobia.
“Ed, yritä vähän hillitä tuota mustasukkaisuutta”, Jacob vitsaili olkani yli Edwardille. Joka kaappasi minut takaa päin heti kun erkanin Jacobista.
“Ei sinun tarvitse, kulta. Tuo on suloista”, sanoin ja annoin Edwardille pienen pusun poskelle nauraen.
“Hei Ed!” Jared - joukkueen ilopilleri sekä juhlija - huikkasi Edwardille, joka arvasi Jaredin kysymyksen.
“Okei, Jar. Bileet meillä.”
“Jes! BILEET CULLENEILLA!” Jared huusi voimakkaalla äänellä, niin voimakkaalla, että hänen äänensä kuului varmaan viiden korttelin päähän. Vastaukseksi ääni sai riemukasta huutoa.
“Miksi kaikki haluavat aina pitää bileet meillä?” Edward kysyi virne naamallaan. Minä vain hymyilin vastaukseksi.
“Missä Em on?” kysyin Nessieltä, joka irvisti ja nyökäytti päätään Emmettiin päin, joka oli kentän toisessa päässä muhinoimassa Rosalien kanssa. Päätin mennä rikkomaan heidän hellän hetkensä - joka ei ollut kovinkaan hellä.
“Nes, haluatko tulla mukaan tervehtimään Emmettiä?” kysyin siskoltani joka hymyili ilkikurisesti ja nyökäytti päätään tarttuen minua kädestä. Saimme pojilta vastaukseksi huokaisun ja kuulimme heidän askeleensa perässämme, kun astelimme käsi kädessä kohti veljeämme, joka näytti melkein syövän blondin naaman.
Karautin kurkkuani, kun olimme muutaman metrin päässä Rosaliesta ja Emmetistä.
“Em. Kannattaisi säästää hiukan Rosaliesta sinun seuraajallesikin”, sanoin ilkeästi. En toki halunnut olla ilkeä nallekarhumaiselle veljelleni, mutta vihasin hänen uusinta heilaansa.
“Mitä tarkoitat, ämmä?” Rosalie kysyi ääni vihaa tihkuen ja irtaantui veljestäni, kääntyen minuun päin.
“Tarkoitan sitä, että tarvitset kohta uuden kauneusleikkauksen”, sanoin ilkeästi, “ei pahalla, Em. Olet minulle todella rakas, ja onnea, pelasit hienosti”, sanoin nopeasti Emmettille joka leppyi hiukan sanoistani.
“Rose, minua kiinnostaisi tietää että millä aineella olet liimannut peruukkisi kiinni?” Nessie kysyi silmät vihaa tihkuen. Näistä sanoista Rosalie syttyi ja hyökkäsi Nessien kimppuun. Kukaan ei välittänyt, sillä Nessie oli käynyt monilla itsepuolustuskursseilla, kyllä hän selviäisi. Rosalie hyökkäsi Nessietä päin, mutta tämä vain heitti hänet niskalenkillä maahan ja nosti tämän sitten siitä ylös lyödäkseen häntä kipeästi poskelle, mutta minä menin väliin.
“Nes. Älä”, sanoin rauhallisesti, tietäen, että jos Nessie löisi, hän löisi uudestaankin, kunnes toinen heistä olisi sairaalakunnossa.
“Älä viitsi!” Nessie valitti. “Yksi läpsy!”
“Tiedät hyvin että hän kostaa sen, ja sen jälkeen sinä kostat sen, että hän kostaa ja lyöminen ei lopu koskaan”, sanoin rauhallisesti.
“Kiitos, Bella”, hämmästyksekseni Rosalie sanoi silmät kyyneleisinä.
“Ööö… Eipä mitään”, sanoin hämmentyneenä Rosalien käyttäytymisestä.
“Rose, tule”, Emmett sanoi ja kietoi suojelevasti kätensä Rosalien ympärille, jonka kyyneleet mitä luultavimmin olivat tekoitkua. Rosalie meni Emmettin kainaloon ja he lähtivät kävelemään eteenpäin - Rosalie vilkaisi taakseen ja löysi minut. Hän virnisti ja muodosti sanat huulillaan:
“Hän on minun”
-
Tää oli ihan mahtava luku!
Mua kiinnostaa tosi paljon tietää, et
ketkä kaikki on ihmissusia.. Koska jos
ne kaikki ketkä kirjoissaki on niin tästä
voi kehkeytyä TODELLA mielenkiintoista
daraamaa :D
Mut en tiiä.. Kaikki on sun päätettävissä ;)
No, kuitenkin tosi hyvin kirjotat..
Ja Rosalie mikä biatch! ;D
Jatkoo toivoisin.. Nopeesti, kiitos :)
♥:llä, Candy
-
Tykkäsin (taas) kovasti. ;D
Kiva lukee ficcii jossa Bella onkin se "taruolento".
Jos Seth on ihmissusi, ni onks Paul, Jacob ja muut kans..?
Muakin kiinnostais tietää. :D
Eipä kai muuta, jatkoa odotellen,
alice-
-
Totta kai, olihan Rosalie kaunis ja sanoinkuvaamattoman upea, mutta hän oli lehmä.
Hajosin tolle, koska kuvittelin Rosalien ihan oikeaksi lehmäksi joka sanoo muu x)
Ihana luku. Rosalie ottaa vaan pattiin.
Jatkoaaa♥
-
Aaah tätä on ihana lukea! On hauskaa kun kaikki hahmot on sekoittunut ihan joksikin muiksi, mutta silti niissä on samoja piirteitä kuin alkuperäisissäkin :D Edward on suloinen, samoin Seth! Bella on itsevarma, ja Rose bitch >: O Emmett aaaws<3 jatkoa! <3
-
Ihanaa! loistava fic!
Tiäkkö tää on varmaan ainoita ficcejä
joissa Sethistä mainitaan vähän enemmän kuin 1lause.
Kiitos sinulle ja jatkoa pian!
//Merkku
-
CandyApple , kiitos kommentista! Se ketkä ovat susia selviää kyllä... ;)
alice- , kiva että tykkäsit! Kuten äsken mainitsin, se ketkä ovat susia kyllä selviä. Kiitos kommentista!
alba, kiitos kommentista! Jos sinä hajosit tuolle lehmä jutulle, niin minä hajosin tuolle viestillesi. En ollut ajatellut Rosalieta lehmäksi...
Jakepoo, kiitos sinullekkin kommentista!
Merkku , Seth on tässä ficcissä joksenkin keskeinen hahmo. Kiitos itsellesi, että kommentoit!
Olen erittäin yllättynyt että tätä jaksatte lukea ja kommentoida! Jatko on jo kirjoitettu mutta viimeistelen vielä ja lähetän betalle. Ennen keskiviikkoa luultavasti valmis.
-
Anteeksi tuplapostaus! Risuilla ja ruusuilla saa tulla. ;) Nyt tulevia lukuja ei ole valmiiksi kirjoitettuna, joten kestää hiukan kauemin.
2.
Culleneiden talo oli täynnä väkeä, kun saavuimme sen pihaan Edwardin kanssa hänen Volvollaan. Esme oli taas tehnyt taikojaan, sillä taloa sonnustivat siniset ja kultaiset värit. Suurta, seinänkokoista ikkunaa peitti suuri kangas, jossa oli koulumme logo. Puissa ja räystäissä oli kultaisessa ketjussa olevia pieniä valoja. Metsä talon ympärillä oli koristeltu kultaisilla valolyhdyillä, suuren uima-altaan ympärillä oli myös kullan hohdetta, sekä altaasta nousi sinistä valoa. Talo ja sen ympäristö oli kerta kaikkiaan aivan uskomattoman hieno.
“Ed! Hyvin pelattu!” joku sanoi ja paukautti Edwardin olkaan nyrkillä. Vastaukseksi Edward antoi virnistyksensä.
“Sieltä hän tulee, A!” Quil tervehti ja paukautti hänkin nyrkillä Edwardia olkaan.
“A?” kysyin kulmiani kohottaen, ilmoittaen samalla läsnäolostani.
“Aivot”, poika selvitti kuin vähäjärkiselle.
“Aivan, aivot! Miksi en heti tajunnut?” kysyin nyökytellen, kuin että pojan älykkyys muka olisi vertaansa vailla.
“En tiedä”, Quil sanoi ja lähti kävelemään nähtyään erään vaaleahiuksisen tytön, Kimin. Vieressäni oleva Edward nauroi tapahtuneelle.
“Älä naura, I”, kommentoin hänen nauruaan, joka oli kuin musiikkia korvilleni.
“I?” Edward kysyi edelleen hykerrellen.
“Idiootti”, sanoin yksinkertaisesti ja virnistin päälle, “tule”, sanoin ja tartuin rakastani kädestä ja lähdin päättäväisenä kävelyttämään häntä kohti keittiötä, jossa oma äitini sekä Edwardin äiti järjestelivät.
Olin kiittänyt luojaa siitä, että vanhempamme tulivat hyvin toimeen.
“Onnea kulta! Pelasit hienosti!” Edwardin äiti tuli onnittelemaan poikaansa. Esmellä oli suuret, pehmeänruskeat kiharat ja äidilliset kasvot.
“Kiitos äiti”, Edward sanoi iloisesti.
“Isabella! Sinähän olet sievä!” Esme sanoi iloisesti ja rutisti minut halaukseen.
“Kiitos Esme, niin sinäkin! Olet koristellut talon uskomattoman kauniiksi”, sanoin ja vastasin halaukseen.
“Hyvin pelattu, Ed”, äitini onnitteli Edwardia.
“Kiitos”, Edward vastasi hymyillen, hän rakasti saada kehuja.
“R, tulisitko minun kanssani erääseen paikkaan?” Edward kysyi minulta ihanan pehmeällä äänellä,
“Totta kai, ESR”, sanoin ja mietin, kuinka kauan nämä ‘nimet’ olisivat meillä käytössä.
“ESR?” Edward kysyi silmät hiukan viiruina.
“Elämäni Suurin Rakkaus”, tokaisin, hymyillen Edwardin epäileväisyydelle.
“R tarkoittaa Rakasta”, Edward sanoi ennen kun ehdin edes kysyä.
“Ed!” Mike tervehti Edwardia.
“Hei Mike!” Edward näytteli iloista. Mike Newton oli maailman ärsyttävin henkilö.
“Hei Ed”, Mike sanoi uudestaan.
“MinävainsitäettävoisinkomennäBellasinunkanssasitanssimaan?” Mike kysyi yhtenä ryöppynä minulta, mutta erotin sanat toisistaan. Tarkka kuulo näes.
“Anteeksi, en saanut selvää. Sano ihan rauhallisesti”, päätin kuitenkin esittää, etten ymmärtänyt. Mike huokaisi ja sanoi uudelleen.
“Voisitko, Bella, tulla tanssimaan minun kanssani?” Mike kysyi uudestaan. Olin hämmentynyt Miken uskalluksesta, sillä poikakaverini Edward seisoi vieressäni ja Edward oli Mikeä puoli päätä pidempi ja todella paljon lihaksikkaampi kuin hän itse.
“Totta kai. Käyn vain ensin hakemassa tuolta jotain juotavaa”, sanoin nopeasti jonkun tekosyyn, miksen menisi tanssimaan heti.
“Minä haen”, Mike tarjoutui ja minä hymyilin tälle kiitollisena, kääntäen selkäni hänen loittonevalle hahmolleen ja katsoin Edwardia.
“Ed,vie minut nyt heti sinne paikkaan ja lupaa että se on sellainen, ettei Mike löydä minua nopeasti”, sanoin hätääntyneenä. En todellakaan aikoisi mistään hinnasta tanssia Miken kanssa. Edward hymyili ilkikurisesti ja nappasi kädestäni kiinni, lähtien johdattamaan minua puun luo.
“Puu?” kysyin nauraen.
“Jep. Puu”, Edward sanoi ja auttoi minut nousemaan ensimmäiselle oksalle. Nauroin hänen piilopaikoilleen.
“Mitä?” Edward kysyi myös nauraen ja asettautui tarpeeksi tukevalle oksalle.
“Osaat kyllä keksiä piilopaikat”, tokaisin ja nojauduin Edwardia vasten. Edward hymähti ja sanoi;
“Katso tuonne. Tuonne olin sinut ensin viemässä”, hän sanoi ja osoitti viereistä puuta. Siellä oli pieni soma maja.
“Salainen maja?” kysyin tietäväisenä. Minulla itsellänikin oli ollut samanlainen Forksissa.
“Niin. Isä rakensi sen eräänä kesänä”, Edward kertoili ja katseli minua.
“Viime kesänä?” kysyin hymyillen.
“Ei. Jos en ollut viime kesänä seitsemänvuotias - olinko?” Edward kysyi silmät nauravaisina.
“Toivottavasti et. En oikein pidä seurustelusta kahdeksanvuotiaan kanssa”, sanoin nauraen.
“Entä jos olisin?” Edward kysyi viekkaasti. Kumarruin ja sanoin:
“Silloin rakastaisin sitä”, annoin pienen suukon Edwardin suulle ja vetäydyin kauemmas.
“Edward, haluan tuonne sinun vuotta vanhaan majaasi“, sanoin ja vedin Edwardin mukanani pystyyn.
“Ei vielä -” Edward aloitti ja sai osakseen mulkaisun minulta. “Vasta sitten kun Mike on lopettanut etsinnät, juo kahden ihmisen juomat ja kiinnostuu Jessicasta.” Edward selvitti ja veti minut mukanaan istumaan.
“Hyvä on, puoli tuntia”, myönnyin.
“Neljäkymmentäviisi minuuttia”, Edward sanoi järkkymättömällä äänellä.
“Hyvä on”, huokaisin ja istuuduin uudestaan Edwardin viereen, joka kiersi vahvat kätensä ympärilleni.
“Oletko muuten tiennyt että sinulla olisi muitakin tanssittajia kuin vaan Mike ja minä?”
“En. Ja teistä vain toisen kanssa tanssisin.”
“Haluatko kuulla?” Edward kysyi tietäen vastauksen, mutta minä kiehuin uteliaisuudesta. Vastoin tahtoani pyöritin päätäni.
“Minulla on sinut. En tarvitse muita”, selvitin ja suutelin maailmani keskipistettä. Yhtäkkiä tunsin, kuinka oksa tömähti ja katsoin sivulle ja näin että oksalla kanssamme oli Alice sievässä polveen asti yltävässä sinisessä mekossa, jossa oli kultaisilla paljeteilla tehtyjä kuvioita. Mietin, milloinkohan hän oli ehtinyt senkin vaihtaa.
“Hei, tulkaa alas juhlimaan minun ja Jasperin kanssa”, Alice pyysi ja melkein hyppi.
“Menemmekö?” kysyin Edwardilta hiljaa.
“Totta kai tulemme”, Edward sanoi huokaisten.
“Alice, etsiikö Mike vielä minua?” vastaukseksi sain naurua alhaalta.
“Ei, jos ei kuvittele että sinä olet Jessican suussa”, Alice tulkkasi rakkaansa naurua.
“He ovat olleet liimaantuneina jo kaksikymmentä minuuttia!” Jasper sanoi edelleen nauraen ja katseli kiinnostuneena Miken ja Jessican touhua kännykkä kädessä. Välillä minusta tuntui, ettei hänellä todellakaan ollut omaa elämää.
“Hyvä”, sanoin ja menin Edwardin jäljessä alas korkeasta vaahterasta.
“Hyvä?” Jasper kysyi siniset silmät hämmästyksestä suurina.
“Hän haluaisi tanssia kanssani”, selvitin olkiani kohauttaen.
“Niin, aika moni täällä”, Jasper huokasi ja nyökkäsi yhteen poikaporukkaan päin, “nuo tuolla, haluaisivat kaikki tanssia kanssasi ja puolet vähän muutakin”, tunsin kuinka Edward jäykistyi vieressäni.
“Puolet?” kysyin ääni kauhusta kimeänä.
“Jep, puolet”, Jasper sanoi ja kohdisti katseensa Aliceen joka oli palannut seuraamme.
“Mitä puolet?” Alice kysyi kultaiset silmänsä suurina. Hänellä oli eriskummalliset silmät, jotain ruskean, keltaisen ja vihreän väliltä.
“Puolet noista jätkistä haluaisi viettää kahdenkeskistä aikaa Bellan kanssa”, Jasper selvitti rakkaalleen.
“Ai seksiä?” Alice kysyi ja näytti kalvenneen.
“Bella, menemmekö tanssimaan? Haluan näyttää noille, että olet minun!” Edward valitti.
“Niin”, Jasper sanoi välittämättä Edwardista.
“Yök!” Alice kiljaisi.
“Veit sanat suustani”, sanoin katse lasittuneena ihailijajoukkooni, eräs pojista – Tyler - käänsi päätään, katsoi vartaloani pitkään ja vislasi.
“Kuvottavaa”, Alice sanoi ja nappasi kädestäni, mennen muka huomaamattaan minun ja Tylerin väliin.
“Älä muuta sano.”
“Jos hän koskee sinuun likaisilla näpeillään, hakkaan hänet”, Edward lupasi.
“Ei tarvitse, rakas. Alice, väistyisitkö hiukan, ole edessä, niin etteivät he näe minua tarpeeksi hyvin”, pyysin ja katsoin Alicea vetoavasti silmiin. Alice vastasi katseeseeni hämmästyneesti, mutta siirtyi lähemmäksi Jasperia.
“Tyler!” hihkaisin muka innostuneena saadakseni poikien päät kääntymään. Lähestyin Edwardia, enkä muistanut enää katselijoitamme. Lähestyin Edwardia huulillani ja kosketin hänen huuliaan varovasti. Hän vastasi suudelmaan ja painoi huulensa huulilleni ahnaasti ja omistavasti, huulemme tanssivat omaa tanssiaan. Moni oli pysäyttänyt tanssinsa ja jäänyt seuraamaan meitä.
“Nyt voimme mennä tanssimaan”, sanoin, kun irtaannuimme toisistamme vetääksemme henkeä. Edward nauroi ihanaa nauruaan otsa otsaani vasten.
“Niin, nyt voimme. Eikä kukaan tule pyytämään sinua enää tuon jälkeen kanssasi tanssimaan. Paitsi minä, tietenkin”, Edward kuiskasi korvaani.
“Niin”, sanoin ja lähdin taluttamaan häntä kohti nurmikentän - joka toimi tanssilattiana - keskelle.
“Saanko tämän tanssin?” kysyin virnistäen ja ojensin käteni.
“Hei! Eikö tuo ole minun repliikkini?” Edward hymyili lempihymyäni. Pyöritin päätäni vastaukseksi.
“Ei, se on nyt minun.”
“Minä sinulle sinun repliikkisi näytä…“ Edward mutisi ja ryhtyi tanssimaan, vetäen minutkin tanssin pyörteisiin. Väki väistyi meidän tieltämme, kun tanssimme. Huomasin että lisäksemme tanssilattialla pyörähteli hitaan sävelmän tahtiin vain Alice jolla oli sininen mekko päällään ja Jasper, jonka päälle Alice oli luultavasti pakottanut sinisen kauluspaidan, jonka hihat oli kääritty ylös, sekä Nessie jonka hiukset oli päästetty vapaaksi ja hänen päällään oli valkoinen, viime kesänä ostettu mekko, jossa oli sininen isosolkinen vyö. Hän tanssi yhden pojan kanssa. Kiinnitin huomioni myös muiden ihmisten vaatetukseen, joillain tytöillä oli edelleen cheerleader-asu päällään, joillain oli mekkoja ja jotkin olivat edelleen kouluasussa, heidän päällään oli farkkuja ja toppeja. Suurin osa pojista oli laittanut t-paidan ja farkut, jotkin olivat laittaneet farkkujen kanssa kaulus paidan - kuten Edward ja Jasper - jonka hihat oli kääritty kyynärpäihin asti.
“Mitä katsot?” Edward kysyi huomattuaan, että olin ajatuksissani.
“Katson, että Esme on tehnyt kyllä ihan uskomatonta työtä!” sanoin, koska katseeni oli juuri ruvennut hämmästelemään jälleen pihamaan koristelua.
“Niin, äiti hössötti tästä koristelusta varmaan viikon verran”, Edward sanoi ja pyöritti päätään käsittämättömyyden merkiksi.
“Mistä hän tiesi, että voitatte?” kysyin uteliaana.
“Ei hän tiennytkään. Meillä olisi ollut juhlat joka tapauksessa”, Edward sanoi ja kohautti olkiaan.
Kappale vaihtui nopeampaan ja rupesimme tanssimaan villisti. Edward nosti minut taivutettuaan ensin kätensä varaan ja suuteli minua. En ikinä kyllästyisi hänen suudelmiinsa, samalla tunsin syyllisyyden pistoksen että joutuisin luopumaan niistä.
-
Olipa hyvä luku ;)
Mut mitä toi viimesen lauseen loppu
oikeen tarkotti.. Apua!
Ei mulla mitään järkevää sanottavaa
kyllä ole, eli JATKOO!
♥:llä, Candy
-
Ooo!!! Tää on siis aivan ihana. Luin koko ficin tai siis olen lukenut tän aikasemmin mut nyt vasta kommentoin :D
Mut siis tää on niin ihana. Ja tietääkö Nessie ja Emmett että Bella pystyy muuttumaan sudeksi? Tai siis tietääkö sen perhe sen. Ja miks Seht pystyy muuttumaan sudeks jos kukaan muu ei pysty? ???
mut toivon tosi paljon että jatkoa tulee pian ;)
Ginerva :-*
-
Ihana uusi luku!
Luin sen jo aikasemmin
mutta kommentti tuli vasta nyt.
Viimeinen lause kylla vaivaa minuakin...
Jätit pahaan kohtaan ja toivon jatkoapian!
//Merkku
-
Hienosti kirjoitettu ja mitä ilmeisimmin ainut laatuansa.. (Bella on se satu olento ja muut autuaan tietämättömiä..)
kaulus paidan
Eikös tuo tule yhteen?? Ainut virhe jonka bongasin ja sitten oli jokin oudosti muotoiltu lausekkin...
Jared ja Mike - jotka pelasivat vain, koska luulivat että pääsisivät niin tyttöjen suosioon - pelasivat keskushyökkääjinä
- Viivojen sisässä persoonamuotoiset sanat olivat y.3. ...
Puhuttavatni olen nyt puhunut ja jään odottelemaan jatkoa.. ((:
- Nez
-
CandyApple , hyvä että luku oli mieleen. ;) Kiitos kommentista!
Ginerva , kiitos! Tuosta susi jutusta tulee selvyyttä tässä luvussa.
Merkku , kiitos kommentista! Mitenkä pahaan kohtaan? ;D
Renezmei , kiitos kommentista! Ei ole ainut laatuaan. Erään toisenkin ficcin olen löytänyt ja seurailen.
A/N: Juups eli 3 luku on täällä! Saamme hiukan susia mukaan. Kiitos jälleen Fellille betauksesta! <3 Luku on nyt tähän astisista lyhyin, koska kirjoitin jo neloslukua ennen kuin tämä oli valmis ja minun piti kirjoittaa tämä niin että nelosluku pystyy alkamaan siitä mistä se alkaa. Mutta minäpä taidan jättää seloittelyt ja tästä lähteä aamulenkille.
Risut ja ruusut tänne vain!
3.
Potkin korkokenkäni jaloistani ja hiippailin omaan huoneeseeni, mutta matkalla huomasin oudon valon joka tuli olohuoneesta. Hiivin olo huoneeseen aseistautuen korkokengälläni. Mutta mihin minä korkokenkää tarvitsisin? Olinhan minä paljon pahempi kuin korkokengän isku päähän!
“Kuka siellä?” huikkasin ja tiesin kuulostavani typerältä. Sain vastaukseksi kuorsausta. Hiivin sohvan eteen nähdäkseni sikeästi nukkuvan hahmon - isä. Huomasin hänen kädessään olevan kaukosäätimen ja huomioni kiinnittyi televisioon. Siitä outo valo oli peräisin. Hivutin kaukosäätimen isäni kädestä ja sammutin television. Jäin toviksi ihmettelemään hänen nukkumapaikkaansa, mutta olin itse niin väsynyt juhlimisen jälkeen, että suurin toiveeni oli oma sänky ja untuvatyynyni johon painaa pää. Kiipesin rappuset ylös ja kävelin suoraan huoneeseeni joka oli rappusista katsottuna suoraan edessä. Heitin mekkoni myttyyn lattialle ja nappasin käteeni hiusharjan pöydältä. Harjatessani hiuksiani katsoin suureen peiliin josta minua vastaan katsoivat suuret, ruskeat silmät. Kun lopulta kömmin pehmeään sänkyyni, ehdin vain painaa pääni tyynyyn ja nukahdin heti syvään uneen.
Näin unta siitä, kuinka puut vilisivät ympärilläni. Se ei ollut täkäläinen teollisuusmetsä vaan Forksin vihreä metsä. Rakastin sen vihreyttä ja vauhtia, jolla liikuin, puut vain ohitse. Kuulin metsän äänet todella elävästi, mutta en jäänyt ihastelemaan niitä tapani mukaan. Tarkkaa nenääni poltti tuttu imelä haju. Vampyyri. Jahtasin häntä sillä hän oli tullut maillemme. Sain mustahiuksisen vampyyrin kiinni ja näin sen kirkkaan punaiset silmät jotka vain välähtivät kun hyökkäsin hänen kaulaansa ja revin pään irti. Kuului kaameaa kirskuntaa - kuin kiveä revittäisiin. Silloin huomasin, että minulle oli tullut apujoukkoja. Katsoin vasemmalle puolelleni jossa oli Seth ja oikealla oli Michael. Pojat raatelisivat kyllä vampyyrin loppuun, joten ryhdyin etsimään tikkuja sytykkeeksi. Hetken kuluttua vampyyrin kehon osat jo lepäsivätkin palamassa kokossa josta lähti tunkkaista suitsukkeen hajuista savua.
Heräsin kiivaasti ja pinnallisesti hengittäen, sillä uni oli ollut erittäin todenmukainen. En ollut ennen nähnyt paikkaa, joten pelkäsin että uni oli jonkin sortin enneuni - en todellakaan haluaisi Forksiin jäljittämään vampyyrejä taas. Olin saanut tarpeeksi niistä, myös siitä, että Michael yritti aina suojella minua. Olin ikuisesti vihainen niille kahdelle vampyyrille joiden takia minä muutuin. He olivat kiertolaisia, mutta pysähtyivät pariksi kuukaudeksi ja pam. Minun susihormonini muuttivat minut. Epäilin että Emmettkin olisi muuttunut, mutta hän saamari oli ollut juuri ne kaksi kuukautta lomalla jossain pohjoisessa. Joten olin ainut ihmissusi perheessämme. Pojat - tai sudet - olivat hämmästyneet kun minä, kalpeaihoinen TYTTÖ, tulin heidän reservaattiinsa ja kerroin, että olin muuttunut ensimmäisen kerran viikko sitten ja sain tietää Internetistä että minä en ollut seonnut vaan muuttunut satuhahmoksi. Pojat eivät olleet uskoneet minua joten minun piti muuttua vaaleaksi, hennoksi sudeksi. Vasta silloin he olivat uskoneet ja kysyneet sukujuuristani. Kerroin vanhempieni nimet, eivätkä he löytäneet yhtäläisyyksiä lähisuvustani. Joten he kysyivät isovanhempieni nimiä. Niitä en tiennyt, sillä isäni ei ikinä ollut puhunut vanhemmistaan ja äiti oli adoptoitu. Joten oli todennäköistä, että olin ensimmäinen susi suvussani moneen sukupolveen. Rick - joka oli laumamme johtaja ja näin ollen ensimmäinen susi - oli kysynyt, miten olin pysynyt rauhallisena. Hän itse oli juossut monta viikkoa sutena pitkin Olympian metsiä. En osannut kertoa syytäni käyttäytymiseen, olin vain aina tuntenut vetoa tänne.
Vetäydyin muistoistani ja katsoin yöpöydälläni olevaa digitaalikelloa. Sen punaiset numerot kertoivat kellon olevan seitsemän aamulla. Punnersin itseni ylös sängystä ja tepsuttelin alakertaan, luullen olevani ensimmäinen herännyt. Näin ei tosin ollut, sillä keittiössä ruokapöydän ääressä istui isä ja hänen vieressään oli musta matkalaukku. Äiti seisoi keittiönpöytään nojaten katsellen eri suuntaan kuin isä. Hämmästelin heidän kummallista käytöstään ja kävelin heidän välistään jääkaapille. Silloin äiti avasi suunsa.
“Bella. Isäsi muuttaa pois”, kaadoin vain maitoa vaitonaisena. Isä oli lähtenyt ennenkin ja aina palannut takaisin. Mistäköhän ero tällä kertaa johtui - isä ei antanut äidin ostaa uutta puhelinta? Autoa? Taloa? Kartanoa?
“Etkö sano mitään?” isäni tiuskaisi.
“En”, vastasin. En ollut aamuisin mikään ilopilleri.
“Me eroamme”, äiti kertoi Bambi-silmät suurina.
“Niin. Mistä syystä?” kysyin huokaisten - tämä keskustelu oli käyty niin usein ennenkin.
“Äidilläsi on toinen mies!” isä murahti.
“Ja olet raskaana?” kysyin epäuskoisena.
“En! Me olemme käyttäneet ehkäisyä!” Äiti kiljaisi.
“No, kuka tämä onnekas on?” kysyin juoden tilkan maitoa.
“Phil”, Äiti mutisi punastuen hennosti. Sylkäisin suussani olevat maidot hänen päälleen.
“PHIL?!” kiljaisin. Phil oli Nessien isä - Nessie oli saanut alkunsakin syrjähypyn tuotoksena.
“Niin”, Äiti mutisi nolona.
“Sinä ja Phil?” mutisin sekona.
“Niin.”
“Kuinka kauan sitä on jatkunut?”
“Puoli vuotta”, äiti vastasi. Silloin kädessäni oleva maitokannu tipahti käsistäni ja tuhoutui pirstaleiksi. Tunsin, kuinka sormenpäitäni rupesi kuumottamaan ja kuulin, että Emmett oli tullut keittiöön. Hänen askeleensa olivat raskaammat ja väsyneemmät kuin Nessien.
“Mitä puoli vuotta?” hän kysyi rennosti.
“Äiti on pettänyt puoli vuotta isää Philin kanssa”, vastasin tälle tuijottaen äitiäni tiukasti silmiin.
“Äiti, onko tuo totta?” Em kysyi epäuskoisena.
“Kyllä on”, äiti vastasi katsellen edelleen minua silmiin. Silloin isä nousi ylös kaataen tuolinsa ja ryntäsi ulos. Menin hänen perässään, mutta suuntasin metsään. En kestäisi tätä ihmishahmossa. Muutuin kesken loikan ja vaatteiden riekaleita lensi ympärilläni. Siivoaisin ne myöhemmin. Juoksin, juoksin ja juoksin. Tunsin, kuinka suuret sudenkyyneleet kihosivat silmiini ja silmäni sumentuivat. Juoksin nyt vain vaistoni varassa. Pysähdyin äkisti ja retkahdin maahan kyljelleni. Kuin haavoittunut eläin uikutin ja kaivoin toisella käpälälläni maata. En välittänyt että valkoinen turkkini menisi likaiseksi. Olisin vain halunnut juosta kauas, mutta jalkani eivät enää kantaneet. Kuulin Rickin pehmeän ja hiukan möreän äänen päässäni.
“Bella? Mitä nyt?” uikutin vain vastaukseksi ja kelasin tapahtuman nopeasti päässäni läpi, ”kurja juttu. Soitan Sethille, että hän voi tulla tukemaan sinua”, tein pääni sisällä huudon, joka vastasi äskeiseen kommenttiin kieltävästi. Rick ei uskonut vaan, tunsin hänen lähtevän pois susitilastaan ja pian kuulin Sethin äänen pääni sisällä.
“Bells, Rick kertoi kaiken. Olen paihollani. Tulen sinne”, Seth ajatteli ja huomasin hänen juoksevan minua kohti. Pian tunsin Sethin vierelläni ja hän rupesi ohjaamaan minua jonnekin. En välittänyt. Phil oli jo toisen kerran särkenyt perheemme.
“Bells, tunnen tuskasi mutta meidän pitää siirtyä. Tämä on retkeilijöiden seutua”, Seth selvitti ajatuksissaan. Älysin hänen pointtinsa, mutten pystynyt liikkumaan, tuntui kuin olisin halvaantunut jaloistani.
“Bells, sinun pitää muuttua takaisin”, Seth järkeili. Ajattelin rikkoutuneita vaatteitani ja Seth nyökäytti päällään nilkkaansa päin.
“Hyvä on”, myönnyin. Huomasin kuinka Seth meni piiloon muuttumaan ja palasi hetken päästä, suuressa sudensuussaan farkut ja t-paita. Nappasin vaatteet häneltä, menin samaan piilopaikkaan kuin hänkin ja puin ylisuuret vaatteet päälleni.
“Seth. Todella kiltisti tehty”, sanoin ja viittasin päälläni oleviin vaatteisiin. Seth kohautti suuria lapojaan. Tulkitsin mitä hän “sanoi.”
“Seth kyllä tämä on iso juttu!” sanoin Sethille moittivalla äänellä, joka pyöräytti vain suurta päätään ja viittasi selkäänsä päin.
“En kyllä tule selkääsi”, sanoin. En ollut koskaan ollut ihmissuden selässä, siksi olin kauhuissani. Seth pyöritti jälleen suurta päätään ja tarttui jalastani. Säikähdin koska luulin hänen kadottaneen järkensä ja repivän jalkaani. Hän kuitenkin tarttui hellästi housujensa lahkeeseen ja vetäisi niin, että lensin selälleni. Kun hän oli saanut minut selkäänsä, hän lähti nykimään minua eteenpäin, kuin osoittaakseen mikä oli toinen vaihtoehto.
“Hyvä on!” kiljuin ja kapusin susi-Sethin päälle istumaan. En käsittänyt, miksi minun oli pitänyt muuttua ja olla ihminen. Epäilin että sen takia, että susilla oli yhteinen mieli ja tuskani oli nyt kaikkien nähtävillä, he tuntisivat saman ja tunne voimistuisi minulle kestämättömäksi. Seth kiihdytti vauhtiaan ja pian näin heidän pienen punaisen talonsa kohoavan parinsadan metrin päässä.
“Seth. Laskisitko minut alas. Äitisi ei luultavasti pitäisi, jos kulkisit kuraisilla tassuillasi pitkin taloa, eikä siitä että minä kulkisin alasti”, sanoin ja Seth laski selkäänsä matalammalle jotta pääsin hyppäämään hänen selästään helpommin. Minut laskettuaan hän häipyi metsikköön josta huusi: “Bella, mene sisälle, minun huoneeseeni ja ota sieltä vaatteet ja tuo ne minulle. Minä en pidä tästä Aatamin asussa olemisesta”,
“Hyvä on sanoin ja lähdin hölkkäämään talon sisälle, missä suunnistin suoraan Sethin huoneeseen, jota verhoili siniset tapetit. Sängyn päällä oli harmaa huonosti taiteltu päiväpeite. Aukaisin Sethin vaatekaapin oven ja sain päälleni vaatevyöryn. Hän ei näköjään ollut viitsinyt järjestellä vaatekaappiaan. Nappasin ensimmäiset vaatteet jotka sattuivat käteeni ja lähdin taas hölkkäämään, suuntanani oli jälleen metsä.
“Seth?” huikkasin, jotta löytäisin hänet paremmin.
“Täällä”, Seth sanoi pusikosta. Heitin hänen ääntään kohti kantamani farkut ja paidan.
“Seth, pikku vinkki. Siivoa kaappisi - ne ovat kuin pommin jäljiltä”, saarnasin Sethille.
“Joo joo, äiti”, Seth sanoi ja tuli pusikosta hymyillen leveästi. Mutristin suutani ja katsoin Sethiä murhaavasti.
“Sinä kadut tuota vielä”, murisin ja ‘hyökkäsin’ Sethin kimppuun, muuttuen sudeksi tarkoituksella. Seth muuttui samaan aikaan kuin minä ja meni valmius asentoonsa. Murisimme ja painimme kaataen huteria puita. Silloin kuulimme Rickin äänen.
“Bella, Seth! Nyt loppu “
Pysähdyimme heti ja lopetimme leikkisän tappelumme.
“Mitä nyt?” kysyimme samaan aikaan mielessämme.
“Vaara. Teidän pitää tulla tänne. HETI!” Rick ajatteli ja kuulosti hätäiseltä ja stressaantuneelta.
“Mitä nyt?!” kysyimme jälleen yhtä aikaan.
“Selvitän sitten kun tulette”, Rick ajatteli ja tunsimme kuinka hän poistui mutta muita susia jäi vielä. Michael, Jack, Embry, ja Frank.
“Mitä siellä tapahtuu?” Seth kysyi kiivaasti.
“Vampyyreja. Ja paljon”, Jack ajatteli möreällä äänellään.
-
Mä pidän tästä ficistä tosi tosi paljon.
Kiva, kun Bellasta on tehty ihmissusi, koska useimmiten se on aina vampyyri.
Pidän muutenkin noista susista enemmän. ;)
Rakentavaa tai mitään muutakaan ei tule nyt tässä mieleen.
Jatkoa odottelen mielenkiinnolla!
~ Ragdoll
-
Molemmat luvut olivat hyviä, tyksin. ;)
Kiva et sudet pääs mukaan jo näin alussa. :D
Eipäkaimuuta, jatkoa mahollisimman pian,
alice-
P.S. Tommoseen kohtaan EI saa jättää!!!
Kauheet kiusaamista ;)
-
Oumai, luin putkeen ja _rakastuin_ ideaan :o
Toi Bellan ja Sethin leikkitappelu toi muiston joltain koululuokalta kun aloin tappelemaan luokassa pikkuserkkuni kansas, eli kolmonen nyt osottautui suosikiksi :D jatkoa pian!
~nm
-
WoW, tää on hyvä!
Mä oon aina ohittanu tän ja ajetellu, et tää on joku kakka Renesmee/Jake--juttu, mut eipä ollu!
Pidän tosta ideasta, et Bella on ihmissusi!
Jatkoo!
Sally
-
Oho täähän olikin hyvä :) Hups oon ollu vähän ennakkoluulonen ton nimen takii, en tajunnu, että tälläsenki idean voi saada. Ihan mahtava. Jään kyllä seuraamaan innolla.
Ja joo, jatkoo mahdollisimman pian ja silleen :))
-
Heeeyyyyys!! Toi oli ilkeetä! Ei tollaseen kohtaan saa jättää.. Mur..! Mut joo rakentava juoksi kirkuen pakoon ja uutta lukua mahdollisimman pian kiitus.. ((:
-Nez
-
Ragdoll, kiitos kommentista! <3
alice-, kiitos sinullekkin! <3
neiti-miska , kiitos kommentista! On kiva saada uusia lukijoita.
Sally ja Lauranood ette arvaakkaan miten repesin nauramaan luettuanne viestinne! Siitäs näitte ettei kannata olla ennakkoluuloinen! ;D Kiitos kummallekkin kommentista!
Renezmei en edelleenkään älyä miten olen ilkeä! ;) Mutta kiitos sinullekkin kommentista!
-
Jess! Uusi luku. Oliko se Bellan uni sit oikeesti ennen uni? Ja vähän hirveetä kun Bellan isa ja äiti eroo. Mitenköhän käy Bellan ja Edwardin. Kuoleeko Bella?
Monta kysymystä, mutta minä tarvitsen vastauksia :D
Toivo tosi pian jatkoa ;)
Ginerva :-*
-
Oot ilkee ku jätät tommosiin kohtiin.. Mjut millos päästään nelos luvun kimppuun??
-Nez
-
Seth on vaan niin lutunen <3
Ihana luku ja nyt olen ahne
ja haluan seuraavan ;D
Hih tuleekohan Emmetistäkin susi?
Älä paljasta haluan lukea sen tarinasta!
Mutta kuitenkin jatkoa!
//Merkku
-
Ginerva , kiitos kommentista! Kysymykset selviää lukemalla. ;)
Renezmei , ok. ;D Nyt pääsette luku 4 kimppuun.
Merkku , Kiitos kommentista! Tuosta Emment susi juttu selviää kyllä! ;)
A/N: Mutta nyt. Minun pitää myöntää etten yhtään suunnitellut tälläista käännettä mutta sellainen tästä vain tuli. Sorry! Seuraavia lukuja en ole yhtään kirjoittanut että saatta kestää jonkun aikaa ennen 5 lukua... Mutta kyllä se tulee jos ei niin muistuttakaa vaikka yskärillä! ;) Fellille näääin suuri kiitos betauksesta! Risut ja ruusut tervetulleita -edelleen! ;) Antakaa anteeksi että luku on näin lyhyt, vannon kautta kiven ja kannon että seuraava luku on pidempi!
4.
“Bella, meidän pitää mennä. Se on määräys”, Seth ruikutti vierelläni jo varmaan sadatta kertaa.
“Mene sinä”, mutisin. En menisi mistään hinnasta enää Forksiin jahtaamaan niitä samperin vampyyreja.
“Me tarvitaan koko joukko”, Seth vetosi.
“Yksi vähemmän, yksi enemmän ei se maailmaa kaada!” melkein huusin, mutta pyrin pitämään ääneni tasaisena.
“Me tarvitsemme kaikki!” Seth vaahtosi ja varmaan mietti, miksi juuri hän joutui aina suostuttelemaan minua.
“Ettehän te Michaelin kanssa anna minun ikinä tehdä mitään”, vetosin heidän käyttäytymiseensä.
“Jätätkö sinä veljesi pulaan?” Seth sanoi ja nousi tuolistaan jolla oli istunut. Nyt kun hän seisoi siinä edessäni, huomasin kuinka valtava hän oli. Epäilin että hän veti jo vertoja Jackille.
“En, en…” sopersin. Poika oli lyönyt minulle luun kurkkuun ja vielä pahemman kerran.
“Seth, nyt on Edwardin syntymäpäivät. En voi millään jättää niitä väliin”, yritin huijata Sethiä epätoivoisesti mutta hän vain virnisti.
“Bella, ei ole. Jos olisi, niin siitä olisi koko koulu kuhissut”, Seth sanoi melkein nauraen.
“Hän haluaa pitää ne yksityisenä”, valehtelin jälleen ja ihmettelin, missä huonot valehtelutaitoni piileksivät.
“No olisit sinä minulle niistä joka tapauksessa kertonut”, Seth sanoi edelleen hykerrellen ja jatkoi:
“Onko kukaan ikinä sanonut sinulle, että olet helvetin huono valehtelemaan?”
“Anna olla”, mutisin jo kiukkuisena. Kukaan, ei kukaan, uskonut minua ikinä!
“Montako?” kysyin kun muistin, mistä kiista oli alkujaan alkanut.
“Emme tiedä. Arviolta kuusi”, Seth sanoi ja kohautti paljaita olkiaan, hänellä ei ollut paitaa päällä.
“Kuusi?” kiljaisin oktaavia korkeammalla äänellä.
“Bella, meitä on kahdeksan”, Seth rauhoitteli minua turhaan.
“Mutta… Mutta…”
“Me selviämme heistä. Mutta tärkeimpiä ovat forksilaiset. Eikö niin?” Seth kysyi. Välillä minusta tuntui, että hän oli minua ainakin neljä vuotta vanhempi.
“Niin. Kai”, sanoin, mutten ollut täysin varma.
Paitsi minulle sudet olivat tärkeämpiä. Paljon tärkeämpiä. Mielessäni viuhui kasvoja - ei susien vaan ihmisten. Nuorien poikien. Rickin, jolla oli lyhyet mustat hiukset ja oliivinruskea iho, jonka alta näkyi selvästi suuret ja vahvat lihakset. Michaelin, joka oli kuin kopio Rickistä paitsi hänellä oli hiukan pidemmät hiukset, hän oli hiukan lyhempi ja hiukan hontelompi. Jackin, jolla oli siniset silmät toisin kuin muilla ja vahvat selvät kasvojen piirteet, muistin että olin joskus pitänyt hänestä. Embryn, joka oli tukevampi kuin me muut, eikä hänellä ollut yhtä selviä lihaksia kuin muilla pojilla, mutta muuten hänkin kävi samaan kaavaan. Frankin, en ollut tuntenut häntä kovin kauaa, mutta hän oli susi, joten hän oli perhettä. He kaikki olivat minulle kuin huolehtivia isoveljiä. Silloin mieleeni pälkähti, etten en ollut ajatellut kuin viittä sutta. Viisi plus kaksi, sehän on seitsemän.
“Seth, kuka on uusi?” kysyin kun huomasin että jonkun oli pitänyt muuttua, jotta meitä olisi kahdeksan.
“Sawyer Austen”, Seth sanoi inho äänessään.
“Hänhän on niin nuori!” kiljaisin. Hemmetti, kohta menettäisin ääneni.
“Ja niin ärsyttävä! Mokoma naistennielijä”, Seth mutisi. Hänellä oli ollut Austenin kanssa jotain kukkotappeluja jonkun tytön takia.
“Etkö voi vain unohtaa?” huokaisin.
“En!” Seth karjaisi ja jatkoi edelleen turhautuneena: “Eikö meidän pitäisi muuttua ja lähteä matkaan, jotta ehtisimme takaisin ennen aamua?”
“Hyvä on” sanoin ja menin pusikkoon muuttumaan. Tunsin, kuinka tuli meni kehoni läpi ja muutti minut toiseksi minuksi, siksi jolla oli tarkat silmät ja korvat. Häivyin pusikosta jotta Seth pystyisi muuntautumaan mutta äimistyin, kun vastassani olikin harmaa susi.
“Et voinut sitten odottaa?”
“En.”
“Sinun kanssasi on turha jutella, lähdetään” ajattelin ja lähdin juoksemaan Forksia päin.
“Ethän sinä periaatteessa juttele.”
“No ihan sama, ajattele.”
“Jaksaa, jaksaa! Vielä vaivaiset 1 214 mailia (1953.74 km)” Seth piti kannustuspuhettaan, joka otti hermoon.
”Seth, voisitko olla loppumatkan hiljaa?” ajattelin äreänä.
”En.”
”Niin ajattelinkin.”
“Seth, Bella ja Michael, te menette länteen”, Rick käski, kun olimme saapuneet Sethin kanssa paikkaan johon sudet olivat kokoontuneet. Nyökkäsimme suurilla sudenpäillämme ja pyrähdimme juoksuun.
Kuulin, kuinka linnut lauloivat kaunista ja sointuvaa lauluaan. Tämä oli kuin unestani - kylmät väreet kulkivat kuuman ruumiini läpi. Nämä enneunet olivat pelottavia. Olin ennenkin nähnyt sellaisia. Kauan, kauan aikaa sitten olin nähnyt että vanhempani eroaisivat, kissani kuolisi ja että minulle tulisi sisko. Ne kaikki olivat toteutuneet. Vanhempani erosivat, kissani jäi auton alle ja Renesmee syntyi, Haikeat muisteluni keskeytti yököttävän imelä haju ja kiihdytin vauhtiani, jättäen pojat taakseni. Puikkelehdin puiden välistä ja lopulta näin mustatukkaisen miesvampyyrin edessäni jonka räiskyvän punaiset silmät tuijottivat minua kauhusta suurina.
“Sinä. Mikä sinä olet?” hän kysyi kauhua äänessään.
“Olen se olento, joka tappaa sinut“, olisin halunnut sanoa, mutta sen sijaan hyökkäsin hänen kaulaansa ja nykäisin raivokkaasti hänen päänsä irti. Vihdoin Seth ja Michael tulivat auttamaan minua tämän vampyyrin nylkemisessä. Revimme raivokkaasti raajoja irti aiheuttaen hirveää ääntä - kuin yhtä kiveä revittäisiin kahdeksi.
“Montako vielä?” kysyin yleisesti.
“Tämä oli viimeinen.”
“Hyvä on. Selviättekö te, jos menen keräämään sytykkeitä?”
“Emmeköhän.”
Juoksin sinne tänne keräten sytykkeitä, jotka laitoin siistiin kekoon vampyyrin palasten viereen. Hetken päästä jo ilman täyttikin tunkkaisen ja liian vahvan suitsukkeen haju. Lähdin kiertämään josko löytyisi vielä vampyyrin palasia. Yksikin sormi, niin hän voisi syntyä uudelleen. Juuri kun laskin kuononi kerätäkseni pienen palasen, kolmosaistini käski minua kääntymään nähdäkseni että takanani seisoi vaaleahiuksinen vampyyri, joka potkaisi minua ikävästi rintaan, saaden minut ulahtamaan.
“Tuo oli puolisoni puolesta”, hän murisi, enkä voinut ajatella muuta kuin kipua.
“Ja saat olla varma että joudut vielä kärsimään, Bella“, hän kuiskasi vaarallisesti ja pinkaisi juoksuun ennen kuin ilmoittaisin muille vaarasta. Hänen viimeinen lauseensa kaikui päässäni. Edward! Hän oli vaarassa. Tunsin vampyyreja sen verran, että tiesin, kumppanin olevan heille kaikki kaikessa ja he kostaisivat minulle minun rakkaani kautta. Pinkaisin juoksuun hänen peräänsä enkä välittänyt, että hän oli saanut hurjan etumatkan, sillä tunnistin hänen hajunsa ja tunnistaisin tästä edespäinkin, suojelisin Edwardia. Ennemmin kuolisin, kuin antaisin hänen kuolla. Ehkä tämä oli juuri sitä, ehkä minä oli leimaantunut. Jos olin, saisin kertoa Edwardille minusta… Meistä. Silläkin uhalla ettei hän välttämättä enää välittäisi minusta ja pitäisi minua hirviönä. Mieluummin eläisin loppuelämäni yksin kuin tietoisena siitä, että hän oli kuollut koska minä olin joku saamarin ihmissusi.
Anastasia Pov
“Hei, saitko selville missä hän asuu?” kysyin nopealla ranskalla eräältä tuttavaltani.
“Sain. Hän asuu Los Angelesissa, koko nimi on Isabella Marie Swan. Muistathan sinä, Anastasia, etten halua olla tässä mukana, jos tämä menee Voltureiden jutuksi?”
“Kyllä minä muistan, kiitos”, sanoin ja suljin puhelun. Hymyilin juostessani, juoksin edelleen, sillä vaistosin että Bella seurasi minua. Menisin Los Angelesiin, ostaisin Swanien läheltä asunnon - vai olisiko halli parempi? - ja sitten sinun elämästäsi, Isabella Marie Swan, tulisi helvettiä. Pelkkä ajatuskin hymyilytti minua ja hymyilin juostessani. Hymyilin koko matkan Forksista Los Angelesiin.
-
Uiiii!! Jatkoa!! Hyvin kirjoitettu, vaikkakin tämän voisi osittain luokitella väliluvuksi, paitsi lopun osalta, se oli jännä.. (: Mjut joo rakentava juoksi kirkuen karkuun, mutmut.. Pian jatkoa ja silleesti.. Eikös.. ??? ((: Tiedän, pohjimmaltaan ihminen on itsekäs olento, ja ihmisiähän me kaikki ollaan?? ((x
-Nez
-
Oijoi! Tapahtuukohan tässä niin kuin arvelen? Sä et oo reilu ja jätit mut jännittämään! Okei okei! Mä jarrutan mun sanatulvaa! Ihana luku ja tähän olen jäänyt lopullisesti koukkuun!
//Merkku
-
Uusi lukia tääl päin (:
Tää on oikeesti hyvä. Vähän eri näkökulmasta kirjoitettuna, on aikas mukava.
Lisää vain (:
-
Huiii. o:
Tollaseen kohtaan ei saa jättää lukua!! ;D
Jatkoaa ja nopeesti! ♥
Ainii vielä, rakentava muuttu sudeksi ja karkasi vissiinki jonnekkin päin Forksia. :-X
~ Ragdoll
-
Apua :o Mitä nyt tapahtuu? Kuoleeko Edward?
Haluan vastauksia ja pian. Niin olen vaativa henkilö ;)
Ginerva :-*
-
Hee, jatkoa tullut :)
Ah rakastan tätä ideaa että kerrankin se on Bella joka suojelee Edwardia, eikä toisin päin!
Tiesitkö muuten, että toi 2.luvun puuhommajuttu muistutti tosi kovaa High School Musical 3? :D En tiä oliko sattumaa vai tarkoituksellista, mutta hih, huomasin sen :D Samaten Ed muistuttaa välillä Troy Boltonia! :O
Hmm, eipä muuta, jatkoa odotellen :)<3
-
Renezmei , suuuri kiitos kommentista! <3
Merkku, en tiedä mitä arvelet. ;) Kiitos kommentista!
Jaima , kiva kuulla että on hyvä. Kiitos kommentista!
Ragdoll , pitäisiköhän varoittaa Forksilaisia sudesta? Mutta joo kiitos kommentista.
Ginerva, kysymyksiin saa vastauksia vain lukemala. ;) Kiitos kommentista!
Jakepoo, Tiedän että muistuttaa HSM3:ta. Ja ruon Edward-Troy bolton jutun. Mutta minulla on selitys! Alun perin tämän piti olla HSM ja Twilight ficci. Eikä mitään ihmissusi hämpötystä. Mutta tälläinen siitä tuli. Eli on aivan tarkoituksella tuo puumaja juttu, ja Bolton.
Mutta kiitos sinullekkin kommentista.
A/N: Jatkoa tulee lähiaikoin. Sain tänään luvun valmiiksi ja lähetin sen betalle. Nyt pientä esimakua.
”Edward, minun pitää kertoa jotain…”
”Mitä, rakas?”
“Edward, minä olen…”
“Mikä sinä olet?”
“En ole sellainen miksi minua luulet.”
“Bella, mikä hätänä?”
“Ei minulla ole mikään hätänä”, mutisin ja näin kuinka Edwardin kulmat menivät ruttuun ja niiden väliin syntyi ryppy.
“Bella, nyt kyllä kerrot mikä sinulla on! Saat tuon kuulostamaan siltä kuin olisit murhannut ihmisen”, Edward sanoi ja naurahti ajatukselle. Minä hänen tyttöystävänsä ja poliisipäällikön tytär suunnittelemassa murhaa ja toteuttamassa sitä.
“Niin periaatteessa olenkin”, sanoin mutta niin hiljaisella äänellä ettei Edward kuullut sitä.
-
A/N: Juonen käänteitä juonen käänteitä... Minähän lupasin seuraavasta luvusta pidemmän, minä pidän sanani. Betauksesta suuri kiitos Fellillie! <3
5.
“Edwaaaard!” kiljaisin, kun hän heitti minut hyiseen veteen. Huomasin veden värähtelystä, että en ollut enää altaassa yksin. Avasin silmäni veden alla, se ele sattui silmiini kovasti, mutta pidin kuin pidinkin silmäni auki ja uiskentelin vedenpinnan alapuolella Edwardia kohti, joka oli selin päin minua. Hyppäsin hänen selkäänsä kietoen käteni ja jalkani hänen ympärilleen, hän hätkähti hiukan mutta rentoutui sitten.
“Minä kostan tuon sinulle, Edward Anthony Cullen”, kuiskasin hänen korvaansa.
”Voi, mitä minun pitäisi tehdä, jotta antaisit anteeksi?” Edward kysyi leikitty pelko äänessään.
”Hmm… Enpäs tiedä”, sanoin, vaikka olisin halunnut sanoa ”Pysy turvassa” tai ”Älä ikinä karkaa silmistäni.”
Hyppäsin Edwardin selästä ja lähdin uimaan selkää.
”Et taida niin paljon vihatakaan vettä. Vai?” Edward kysyi uiden vierelläni ja siitä eteeni, huomasin uineeni altaan nurkkaan.
”En, mutta olin juuri aikeissa suudella sinua”, sanoin ja nousin jaloilleni. Altaassa oli tässä päässä juuri niin paljon vettä, että kun olin varpaisillani, minusta jäi veden pinnan yläpuolelle vain pää. Toisessa päässä allasta oli vajaat kolme metriä vettä. Edward nosti minut syliinsä ja kiedoin jalkani jälleen hänen ympärilleen.
”Näinkö?” hän kysyi ja suuteli minua ihanan pehmeillä huulillaan, vastasin suudelmaan intohimoisesti ja kietouduin Edwardiin vielä tiukemmin kiinni.
”Melkein”, vastasin kun vedimme henkeä.
”Melkein?” Edward kysyi hämillisenä.
”Emme olisi silloin olleet vedessä”, selitin ja nostin toisen käteni hänen pronssisiin hiuksiinsa, Edward kyllä kannattelisi minua. Pyörittelin sormiani hänen hiuksissaan. Mieleeni muistui Forksista saapuminen ja sen jälkeinen aika.
Juoksin ja juoksin, yritin jäljittää häntä. Tunnistin minne hän oli menossa, Los Angelesiin.
”Bella? Mitä tapahtui?” kuulin Sethin äänen päässäni.
”Sen vampyyrin - jonka äsken tapoimme - kumppani uhkaili ja sanoi, että saan joutua vielä kärsimään. Ja muistatko, että millä henkilöllä vampyyrit kostavat kumppaninsa kuolema?”
”Kumppani kumppanista”, Seth ajatteli, eikä tajunnut vieläkään mitään.
”Seth! Kuka on minun kumppanini? Minun elämäni? Edward!” vauhkosin hysteerisenä.
”Mitä siitä? Ei kai hän vaan…?”
”Niin minä epäilen. Joko hän tappaa tai muuttaa Edwardin kaltaisekseen”, ajattelin ja tunsin, kuinka kyyneleet olivat lähellä valumista. Ei näin paljoa yhdelle päivälle! Miksi kaikki tapahtuu juuri tänään?!
”Bella, me estämme sen.”
”Miten? Eihän Edward edes tiedä että minä olen ihmissusi!”
”Entä jos minä kerron hänelle?” Seth ajatteli. Hänellä oli niin hyvä sydän. Meni vaikka leijonan kitaan kenen tahansa puolesta.
”Ei, minun pitää tehdä se.”
”Hyvä on. Milloin?”
”En tiedä. Sitten kun on sen aika.”
”Kysyin jo äsken. Mitä minun pitäisi tehdä, että antaisit minulle anteeksi?” Edward kysyi ja hiveli sormillaan kasvojani.
”Edward minun pitää kertoa jotain…”
”Mitä, rakas?”
“Edward, minä olen…”
“Mikä sinä olet?”
“En ole sellainen miksi minua luulet.”
“Bella, mikä hätänä?”
“Ei minulla ole mikään hätänä”, mutisin ja näin, kuinka Edwardin kulmat menivät ruttuun ja niiden väliin syntyi ryppy.
“Bella, nyt kyllä kerrot mikä sinulla on! Saat tuon kuulostamaan siltä kuin olisit murhannut ihmisen”, Edward sanoi ja naurahti ajatukselle. Minä, hänen tyttöystävänsä ja poliisipäällikön tytär, suunnittelemassa murhaa ja toteuttamassa sitä.
“Niin periaatteessa olenkin”, sanoin mutta niin hiljaisella äänellä ettei Edward kuullut sitä. Silloin Esme ilmestyi oviaukkoon.
“Ai anteeksi. Taisin keskeyttää jotain”, Esme sanoi ja katsahti asentoamme.
“Ei, ei tämä ole sitä miltä tämä näyttää!” minä kiljaisin ja laskeuduin asennosta naama punaisena Edwardin katsoessa minua otsa rypyssä.
“Joka tapauksessa, tein muffinseja. Maistuisiko?” Esme kysyi hämillisenä poikansa käytöksestä.
“Mielellään”, mutisin ja nousin rappusia pitkin pois ammeesta kädet ympärilläni, napattuani aurinkotuolilta kesäisen mekkoni vilkaisin taakseni. Edward seisoi edelleen samalla paikalla, ja otsa rypyssä käänsin katseeni pois ja astelin Esmen jäljessä keittiöön.
“Bella? Mikä Edwardia vaivaa?” Esme kysyi minulta, otsa hänelläkin huolesta rypyssä.
“En yhtään tiedä”, mutisin ja nappasin muffinin pöydältä ja menin ikkunan viereen mutustelemaan sitä. Katselin ikkunasta metsää. Minulla oli ikävä Forksiin, jossa oli niin vihreää. Silloin näin hänet kahden puun välissä ahnas ilme kasvoillaan, punaiset silmät himosta suurina, kalpeat huulet hymyyn kaartuneena.
“Esme. Sano Edwardille, että minun piti lähteä, kiitos!” hihkaisin ja ryntäsin ulos.
“Ahh, nyt vasta huomasit minut, sehän on… mukavaa”, vampyyri sanoi minulle.
“Minusta tässä ei ole mitään mukavaa”, vastasin. Ihmettelin miksi en muuntautunut sudeksi.
“Poikaystäväsi on komea. Sääli että hänet pitää tappaa”, punasilmä puhui muka harmistuneena. Silloin minulla napsahti ja muutuin. Toivottavasti Esme ei huomannut tai kiinnittänyt huomiota, sillä jos hän olisi huomannut, minä olisin mennyttä. Lähdin jahtaamaan häntä ja hän nauroi vakaantuneesti. Juoksin hänen perässään monta mailia pitkin Tyynen Meren rannikoita, kunnes hän lopulta hyppäsi mereen ja tiesin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuutta hänelle vedessä.
Murisin ja juoksin takaisin Los Angelesiin päin. En pitänyt niin kiirettä, sillä minulla ei ollut mitään kiirettä selvittelemään Edwardille outoa käytöstäni.
“Äiti! Tulin kotiin”, sanoin ja haistoin nenässäni tutun imelän tuoksun.
“Äiti?” kiljaisin. Jos se narttu on tehnyt jotain äidilleni…
“Äiti!” kiljaisin uudelleen. Olohuoneessa tuoksu oli vahvimmillaan. Se vampyyri oli kidnapannut äidin ja kidutti häntä tälläkin hetkellä tuolla jossain. Äitini kiljuisi jossain tuolla pelosta ja kivusta. Minä olin koko ajan luullut että hänen saaliinsa olisi Edward. Olin luullut väärin. Käperryin ruskean kulmasohvan nurkkaan itkemään äitini puolesta. Itkin siinä harmaa huopa käärittynä hartioilleni, istuen sikiöasennossa. Kuulin, että joku työnsi avaimen lukkoon ja väänsi. Kuinka joku sisään päästyään heitti avaimet naulaan ja raahasi kauppa kasseja keittiöön, joka oli olohuoneen vieressä puisen oven takana. Kuulin kuinka joku avasi narisevan oven ja asteli viereeni.
“Bella, oletko ostanut uutta hajuvettä?” joku kysyi ja tunsin hänen äänensä. Äiti. Nostin päätäni hiukan ja näin sumeasti, että äitini seisoi sohvan vierellä suuren ruukkukasvin edessä. Olin varmaan unessa. Niin sen oli pakko olla.
“Äiti? Äiti, äiti”, itkin ja nyyhkytin hyökäten äitini kaulaan halaamaan äitiäni. Äitini oli hämillään, sillä en minä joka päivä hyökännyt häntä halaamaan ja toistellut sanaa “Äiti”. Hän silitti selkääni rauhallisin liikkein, kun minä sotkin hänen sinisen uuden paitansa suolaisilla kyyneleilläni.
“Bella, mikä hätänä?” äitini kysyi hämillään.
“Miten, miten pääsit pakoon?” kysyin ja nyyhkytin kuin pieni lapsi.
“Miltä?”
“No häneltä. Hänhän kidnappasi sinut”, selitin tyhmänä.
“Kuka?” äitini kysyi ymmärtämättä lainkaan mistä puhuin.
“Jos sinua ei kidnapattu, missä sinä olit?” kysyin haastavasti.
“Ei minua kidnapattu, lapsikulta, mistä olet saanut sellaista päähäsi?” äitini kysyi huolestuneena ja luultavasti epäili mielenterveyttäni.
“Täällä on ihan hirveä haju… Ja…”, selvitin syitä.
“Hirveä haju? Täällähän tuoksuu ihanalta! Hiukan ruusulta ja sitruunalta ja onko tuo appelsiini?” äitini selitti. Nostin pääni hänen olkapäästään ja katsoin häntä tyrmistyneenä. Miten hänestä täällä voisi tuoksua ihanalta, kun minä melkein tukehduin tähän uuteen “tuoksuun” - löyhkäksi minä enemminkin nimittäisin.
“Miksi katsot minua noin vihaisesti? Bella, minua ihan pelottaa”, äitini sanoi ja älysin, että katsoin häntä oikeasti pelottavasti. Melkein inhoten.
“Ei mitenkään. Mielestäni täällä ei tuoksu niinkään ihanalta…” selitin ja kohautin olkiani. Sitten muistin mitä olin juuri äsken tehnyt ja punastuin hiukan.
“Äiti, anna anteeksi tuo äskeinen”, pyytelin anteeksi.
“Ei se mitään, Bella. Näitkö painajaista vai miksi olit niin tolaltasi?”
“Niin kai. Tiedäthän sinä minut, äiti. Suhtaudun asioihin niin voimakkaasti”, selitin. Niinhän minä tein. Tänne tuli yksi vampyyri ja minä jo luulin että hän kidnappaisi äitini, vaikka hän oli kaupassa. Mutta halusin, että kaikki läheiseni olisivat lähelläni ja suojeluksessani. En halunnut, että kukaan heistä loukkaantuisi. Emmett, Nessie, äiti, isä, Edward, Alice, sudet, Esme, Charlise, Phil tai jopa Rosalie. Ei, en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni kuolemaa taikka vampyyrin elämää.
“Bella? Mitä mieltä sinä olet tästä?” äitini huhuili ja heilutti vaaleanpunaista paitaa silmieni edessä.
“Ihan mukava”, sanoin hajamielisesti.
“Bella, miksi olet noin hajamielinen? Minusta tuntuu että salaat minulta jotain”, hän kysyi. Samperi. Olin unohtanut, kuinka tarkkasilmäinen äiti oli.
“Miksi salaisin sinulta jotain?” kysyin ohittaen ensimmäisen kysymyksen.
“En minä sitä tiedä, kulta, sinähän minulta salailet”, äitini selvitti kuin vähäjärkiselle.
“En minä mitään salaa!” kiistin hänen väitteensä.
“Salaathan! Minä näen sen”, äitini tivasi ja näytti jo erittäin suuttuneelta.
“Näet sitten väärin”, mutisin ja työnnyin hänen ohitseen, mutta hän tarttui minua käsivarresta, hän ei hätkähtänyt ihoni lämpöä, sillä hän oli jo tottunut siihen.
“En näe, sinä olet surkea valehtelija”, äitini jo melkein murisi.
“Itse asiassa se on hyvä asia. Eihän minun tarvitse valehdella”, sanoin katse myrkyllisenä, “mutta sinähän olet valehtelun ammattilainen. Petit isää puolivuotta”, jatkoin ja vetäisin käteni hänen väljähtyneestä otteestaan. Käännyin kannoillani ja katsoin häntä katse syyllistävänä.
“Bella, sinä et ymmärrä. Minä rakastan Philiä enemmän kuin olen koskaan rakastanut Charlieta”, äiti selitti katse anovana.
“Et edes tiedä mitä rakkaus on!” kiljaisin ja käännyin kannoillani, heittäen vielä yhden syyllistävän katseen äitiini, jonka silmät olivat täyttyneet kyynelistä. Juoksin huoneeseeni vastoin vaistoani, joka käski mennä lohduttamaan äitiäni.
Päästyäni huoneeseeni rämähdin sängylleni. Tärisin itkusta. En ollut ikinä ennen noussut näin äitiä vastaan. Halusin vain iskeä häntä arkaan paikkaan, en satuttaa häntä. Minuun sattui kun näin hänen suuret Bambin silmänsä täyttyivät kyynelistä ja kuinka hän katsoi minua silmät katuvina, pettyneinä ja surullisina yhtä aikaa.
En kestäisi olla yötä yksin. Itse asiassa en kestäisi kuunnella, kuinka äitini itkisi yönsä. Enkä missään nimessä kestäisi olla erossa Edwardista tällaisella hetkellä.
“Hei, Edward”, aloitin puhelun.
“Hei sinullekin, rakas”, kuului Edwardin hengästynyt ääni.
“Miksi olet hengästynyt?” kysyin uteliaana.
“Olen juoksemassa teille”, Edward sanoi kuin se olisi itsestäänselvyys.
“Ei, älä juokse. Minä soitin kysyäkseni että saisinko tulla luoksesi.”
“Miksi?”
“Tuli vähän riitaa äidin kanssa.”
“Minulla isän. Mistä riitelitte?”
“Kerro sinä ensin”, sanoin välttelevästi.
“Minulla on sisaruksia”, Edward ilmoitti happamasti.
“Mitä? Onko Esme raskaana?” kiljaisin innostuneena ja näin jo mielessäni pikku Esmen.
“Ei, isäni kertoi juuri, että hänellä on kaksi ikäistäni lasta”, Edward sanoi ja kuulin että hän oli erittäin kiihtynyt ja tympääntynyt isäänsä.
“Mitä?!”
“Niin. Ei suostunut kertomaan nimiä. Sanoi vain että tunnen heidät. Joten he asuvat täällä.”
“Onko hän pettänyt Esmeä?” kiljaisin ja epäilin, että äitini kuuli.
“En tiedä, en jäänyt kuuntelemaan selitystä. He jäivät kotiin tappelemaan.” Edward sanoi sortuvalla äänellä.
“Edward, jää siihen. Missä olet? Tulen sinua vastaan.”
“Tienne haarassa.”
“Hyvä. Olen siellä pian.”
“Rakas”, mutisin ja halasin omaa rakastani. Katsoin häntä, hänen pronssiset hiuksensa olivat sekaisin ja hiukan kosteat, sillä satoi hiljattain. Hänen silmänsä olivat tyhjät.
“Miten voit?” kysyin halaten häntä edelleen. Hän heräsi kuin transsista ja kietoi vasta nyt kätensä ympärilleni.
“Siihen nähden, että sain juuri tietää että isäni on salannut minulta ja äidiltäni, että hänellä on kolme lasta, erinomaisesti.”
“Voi Edward!” kiljaisin ja tunsin kuinka silmäni kostuivat.
“Rakas. Älä itke”, Edward lohdutti minua vaikka minunhan olisi pitänyt lohduttaa häntä.
“Ei, älä lohduta minua”, sanoin tiukasti.
“Hyvä on. Mutta älä itke, pyydän”, Edward sanoi. Hänestä tuntui kaamealta nähdä minun itkevän.
“Hyvä on”, myönnyin ja otin häntä kädestä kiinni ja lähdimme kävelemään talollemme päin. Edward tulisi minun luokseni. Sehän oli jo sanomattakin selvää.
“Onko sinulla veikkauksia keitä he ovat?” kysyin uteliaana kuulemaan.
“En tiedä”, Edward sanoi tuskaisena. “Eikä suoraan sanottuna tahdo tietää. HE tahtovat luultavasti vain rahaa.”
“Niin, mutta voivathan he olla ihan kivojakin ihmisiä.”
“Niin mutta todennäköisyys?”
“On suuri”, vastasin.
“No hyvä on. Mutta tämä on ironista, niin monta kertaa kun olen kuvitellut miten mukavaa olisi jos minulla olisi sisaruksia. Nyt isäni sanoo, että: ‘Minulla olisi teille kerrottavaa. Minulla on kaksi lasta.’
Minä olin, tiedätkös, aina uskonut, että isä olisi yksi pyhimys. Mutta ei, hän on luultavasti pettäjä”, Edward sanoi hiljentyen loppua kohden.
“No, sittenhän meidän kummankin vanhemmat ovat samanlaisia, tai no minun äitini ja sinun isäsi. Periaatteessa, mehän voisimme olla sisaruksia”, sanoin ja totuus iskeytyi minuun ihan toden teolla. Mehän todellakin voimme olla sisaruksia. Edward katsoi ilmettäni. Hän oli selvästi älynnyt sen aiemmin kuin minä.
“Ei se ole mahdollista”, mutisin ja jatkoin, ”me asuimme silloin Forksissa.”
“Niin, mutta en ole tainnut ikinä kertoa, mutta me asuimme minun syntymästäni neljä vuotta eteenpäin Steelessä. Eihän sieltä Forksiin niin mahdottoman pitkä matka ole.”
“Ei se ole mahdollista”, sanoin ja huomasin meidän pysähtyneen. Katsoin häntä silmiin ja lähetin katseellani yksinkertaista huutoa. EI!
-
Apuah! Tollaseen kohtaan ei saa jättää... :D
Edwardilla sisaruksia? Ja et Bella on mahollisesti toinen sisko? Oho. ;D
Mut siis no, tiiät jo et tykkään tästä ihan hulluna, mutta mutta..
Jatkoa toivon,
alice-
-
Hei, hei, hei!
Ei tollaseen kohtaan saa jättää!
Teen rikosilmoituksen!
Okei en! Loppu oli uskomaton!
Nyt palan halusta tietää voiko
Bella olla Edwardin sisko!
Jatkoloisii toivoen
//Merkku
-
Ihana luku ja näin ja lisää odottelen.. (:
Yhden virheen bongasin:mutta me asuimme minun syntymästäni neljä vuotta eteenpäin Steelessä.
Se on Seatlessa.. (:
-Nez
-
Ihana luku oli!
Renezmei//
mutta me asuimme minun syntymästäni neljä vuotta eteenpäin Steelessä.
Se on Seatlessa.. (:
se on Seattle... :)
Anaid
-
Renezmei//
mutta me asuimme minun syntymästäni neljä vuotta eteenpäin Steelessä.
Se on Seatlessa.. (:
se on Seattle... :)
No sit se on Seattlessa.. ((X Se oli vaan yks t, eikä oo kirjaa täs käden ulottuvilla.. (:
-Nez XD
-
alice-, joo tiedän että pidät tästä. Kiitos kommentista!
Merkku, kiitos sinullekkin!
Renezmei, kiva että pidit. Niin yksi kirjain sinne tänne... ;) Joka tapauksessa kiitos kommentista!
Anaid, kiva että sinäkin pidit. Kiitos korjauksesta!
A/N: Joudutte nyt odottamaan jatkoa, sillä en ole kirjoittanut yhtään 6 lukua. Sorry! :-[ Olin nääs mökillä remontoimassa. Yritän saada huomenna tehtyä 6 luvun... Joka tapauksessa suuri kiitos kommenteista! <33
-
Olen lukenut tätä, mutta en ole saanut aikaiseksi kommenttia, joten teen sen nyt.
Ihastuin tähän heti, sillä tämä ei ollut niitä perinteisiä Bella/Edward ficcejä. Erittäin mielenkiintoiseksi se, että Bella on ihmissusi.
Eli jatkoa odotellen.
-
Oho, piti kommentoida jo aikaisemmin, mutta unohdin. Luin toki heti tuon uuden kun se tuli :D Nyt kun kerran tuli selväksi, ettei tämä olekkaan hullumpi juttu ;D
Ihanaa ja jatkoo mahdollisimman nopeasti ja silleen !
~Lauranood
-
Sinikeiju, kiitos kommentista!
Lauranood, kiitos sinullekkin.
A/N: Eli 6 luku on täällä! Kaikenlaiset komentit ovat tervetulleita! <3 Tästä tuli nyt valitettavan lyhyt, mutta 7 luku on pidempi. Yritän saada sen tämän viikon aikana valmiiksi...
6.
“Ei, ei, ei!” kiljuin ja pitelin päätäni ollessani kyykyssä.
“Bella, eihän se ole varmaa”, Edward rauhoitteli minua - turhaan. Edward saattoi olla veljeni, Carlisle saattoi olla isäni. Tunsin, kuinka Edwardia oksetti ajatus, että olisin hänen siskonsa, se sai minut raivostumaan entisestään.
“Niin mutta se on mahdollista!” kiljuin. En käsittänyt, miten Edward pystyi olemaan noin rauhallinen.
“Voihan se olla kuka tahansa muukin!” Edward hermostui.
“Niin mutta minä voin olla siskosi”, sanoin tummat silmäni salamoiden.
“Käsitä jo. Se. Ei. Ole. Varmaa!” Edward karjui ja huitoi käsillään.
“En kestä elää jossain tiedottomuudessa”, mutisin ja tunsin, kuinka raivon kyyneleet kohosivat silmiini.
“No, mennään kysymään äidiltäsi”, Edward huokasi ja hieroi ohimoitaan.
“Niin; siinähän loistoajatus. Mennään kysymään äitsykältä, että; `kuule. Oletko nussinut poikakaverini isän kanssa? Olenko minä poikakaverini sisko?`” sanoin ivallisesti.
“Jos totta puhutaan, niin erittäin hyvä ajatus”, Edward sanoi ja katsoi minuun silmiin vakavana. Minun oli pakko nauraa - nauruni kuulosti kolkolta ja hullulta, mielipuoliselta.
“Et voi olla tosissasi!” kiljuin. Katsoin hämmentyneenä, kun Edward tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua kotiani päin.
“Edward! En todellakaan aio kysyä äidiltä, että olenko siskosi!” kiljuin.
“Hyvä on. Minä kysyn”, Edward totesi tyynen viileästi. Huokaisin hiljaa, hänen päätään ei saisi käännettyä.
Edward ei tapojensa mukaan avannut minulle ovea tai auttanut takin riisumisessa. Sohvan nurkasta kuului nyyhkytystä. Äiti itki samassa nurkassa, jossa minäkin hetki sitten olin itkenyt. Napsautin valot päälle ja katsoin äitiäni, jolla oli itkusta punaiset silmät.
“Meillä on kysyttävää”, sanoin jäykästi ja astuin askeleen eteenpäin, jotta Edward saisi esittää kysymyksensä.
“Onko Bella varmasti Charlien lapsi?” Edward kysyi ja katsoi äitiini vetoavasti.
“Kuinka niin?” äitini kysyi nyyhkyttäen ja taputteli samalla silmiään nenäliinalla.
“Onko mitenkään mahdollista että Bella olisi Carlisle Cullenin lapsi?”
Renee Pov
“Onko mitenkään mahdollista että Bella olisi Carlisle Cullenin lapsi?” Edward kysyi katse pelokkaana. Jäykistyin. Carlisle Cullen, nuoruuteni hairahdus.
“Onko hän isäsi?” kysyin välinpitämätöntä esittäen.
“Kyllä.”
“Minkä takia kuvittelette, että Bella voisi olla Carlislen lapsi?” kysyin haukotellen ja nojasin kyynärpäälläni selkänojaan.
“Koska -” Edward aloitti, mutta tyttöni puhui hänen päälleen.
“No, onko se mahdollista?” hän kysyi. Kyllä, kyllä se oli mahdollista. Olin vain unohtanut Carlislen, en ollut kertonut kenellekään hänestä. Olimme kummatkin naimisissa, tai no Carlisle oli menossa naimisiin. Hänen avovaimonsa odotti silloin lasta. Emme voineet kertoa kenellekään ja tietojeni mukaan hän eli nykyään leveästi ja oli onnellinen vaimonsa kanssa.
“Kyllä, kyllä se on mahdollista”, myönsin häpeissäni.
“Et ole viitsinyt kertoa sitten meille?!” tyttäreni raivostui ja tärisi. Katsoin kun hän pyrki rauhoittumaan ja tärinä loppui. Bella aukaisi silmänsä ja niistä lensi kipinöitä. Jos katse voisi tappaa, olisin kuolla kupsahtanut siihen paikkaan. Hän katsoi Edwardia ja sanoi:
“Meidän pitää jutella Carlislelle.”
“Hyvä on muttei tänään.”
“Miksei?”
“Nyt on jo myöhä.”
“Kello on vasta kymmenen!”
“Joka tapauksessa, on ehkä parempi, että sulattelemme asiaa yön yli. Katsotaan sitten aamulla.”
“Hyvä on.”
“Jäätkö yöksi?”
“En. Menen kotiin, eikö se olisi parempi?”
“Kuten haluat.”
Edward katsoi taakseen haikeasti ja meni ovesta ulos. Samalla hetkellä Bella kääntyi ja lähti juoksemaan rappusia pitkin huoneeseensa. Kun katsoin häntä tarkasti, näin, että hänellä oli kyyneleitä silmissään. He eivät olleet olleet erossa Edwardin kanssa yli puoleen vuoteen. Bellaa suututti myös se, etten ollut kertonut hänelle mistään mitään. Hänen rakkaansa saattoi olla hänen veljensä, liikaa kenelle tahansa sulatettavaksi. Huokasin. Minua satutti nähdä Bella tuollaisessa kunnossa.
Nappasin harmaan simpukkakännykän pöydältäni ja näppäilin siihen Philin numeron, Nessie oli hänen luonaan ja Emmett missä lie, ei hän kertonut tuloistaan ja menoistaan.
Kuuntelin kuinka Philin vastaaja aloitti puhumisensa.
“En ehdi juuri nyt vastaamaan, ole hyvä ja jätä viesti.”
Huokasin ja aloitin puhumiseni merkkiäänen jälkeen.
“Hei, Phil. Olisi vain ollut kiva jutella. Soita, kun huomaat tämän viestin”, sanoin ja suljin puhelimeni, jonka heitin sohvalle jolle melkein heti itsekin rämähdin ja vedin hiukseni otsalta. Miten kaikki oli mennyt näin hankalaksi?
Carlisle Pov
Edward tuli räminällä sisään, katse vihaisena ja päättäväisenä. Hän pysähtyi eteeni ja huusi kaikella voimallaan:
“Et sitten vaivautunut kertomaan!”
“Kertoa mitä?” kysyin hämillisenä.
“Kyllä sinä tiedät”, Edward murisi.
“Mitä minun pitäisi tietää?”
“Olisit nyt voinut kertoa, että Bella on tyttäresi!” Edward huusi ja minä menin valkoiseksi. Bella? Minun tyttäreni?
“Ei -”
“Älä valehtele! Minä tiedän totuuden!”
“Mikä sinun mielestäsi sitten on totuus?”
“Se, jonka sain juuri tietää.” Edward sanoi ja meni räminällä portaat ylös ja huoneeseensa, kuulin kuinka lukko kilahti. Katsoin portaiden yläpäähän, minne Esme oli tullut katsomaan mistä huuto oli peräisin. Hän seisoi siellä valkoisessa silkkimekossa, ruskeat hiukset auki ja kädet, joiden kynnet oli värjätty punaisella, kaiteessa kiinni. Katsoin häntä silmiin ja kohautin olkiani. En todellakaan tiennyt, mistä Edward puhui. Minä Bellan isä? Eihän se olisi mahdollista. Minähän tiedän ketkä minun lapseni ovat, tiedän myös, minkä takia he halusivat minun tietävän. Tyttäreni tarvitsi koulupaikan, johon heillä itsellään ei ollut varaa. Olin nähnyt heistä kuvia nähdessäni heidän äitinsä, Fionan, muutama päivä sitten kahvilassa ja hän oli näyttänyt minulle kuvan, jossa oli vaaleahiuksinen tyttö ja poika. He olivat perineet geenini. Kummallakin oli vaaleat hiukset ja siniset silmät. Toki heidän äitinsäkin oli vaalea mutta olin tunnistanut heidät melkein heti lapsikseni.
“Mitä Edward sanoi?” Esme kysyi melkein vihaisena.
“Että minä olisin Bellan isä. Se ei ole mahdollista”, sanoin ja mietin edelleen otsa rypyssä Edwardin sanoja: `Älä valehtele! Minä tiedän totuuden!`. Minkä totuuden? Enhän minä ole ollut ikinä edes Bellan äidin lähelläkään.
“No, oletko sinä?” Esme kysyi.
“En tietääkseni.”
“Miksi Edward sitten sanoi jotain sellaista?”
“Ei hajuakaan.”
“Milloin aiot kertoa Edwardille heistä?” Esme kysyi. Hän oli ymmärtänyt minua heti.
“En tiedä. Pelkäänpä, että se tieto vain pahentaisi heidän välejään”, mutisin, lapseni eivät olleet oikein sydänystäviä.
“Kuinka niin?”
“Koska Rosalie, tyttäreni, on Edwardin vihaama, ja toisin päin”, kerroin. Esme vain kohautti kauniita olkiaan ja kiepsahti syliini:
“Heidän vain pitää oppia elämään sen tiedon kanssa.”
“En vain tiedä kuinka he siihen kykenevät.”
-
EKA!!
No niin, nyt sain luettua.
Ja sitten: Mä arvasin, että se ois Rosalie!! ja Jasper, eis je?? :) Reneé kyllä aikamoinen, huhhuh!
Okei, jokseenkin sekava ja lapsellinen kommenttiko?
Ihana, Ihana, Ihana!!
Jatkoo ja silleeen... !
~Lapsellinen Lauranood :)
ps. Jatkoo pian!
-
Hui! Tää menee jo aika sekavaks...(siis ei sun kirjoitus tavan takii tai mitään, vaan tää juoni silleen jännästi! Äh, en oikeen osaa selittää... ::)) Onks Bellan äiti ollu jonkun toisen Carlisle Cullenin kaa tai jotain? Äkkiä jatkoo, haluun tietää!!! :o
Anaid
-
Ooh, luin kokonaan putkeen äsken. Johan on menossa sekavaksi, ei voi muuta sanoa. Just mun mieleen! :D
Voi, kumpa se Bella kertoisi jo Edwardille! Mä en kestä!
Eli suomeksi: jatkoa! ;D
-
Lauranood, jep Rose ja Jasper ovat Edin sisaruksia. Ja jep, Reneellä on vientiä. ;) Kiitos kommentista.
Anaid, kylä se selviää muttei ihan vielä. Kiitos kommentista.
Salla, kyllä se Belluskainen vielä suuren salaisuutensa paljastaa. Kiitos kommentista.
A/N: Eli pakkailen tässä samaan aikaan kun kirjoitan tätä viestiä. Lähden mökille perheeni kanssa eikä siellä minun kiusakseni missään nimessä ole nettiyhteyttä joten pyysin Felliä postaamaan teille 7- luvun huomenna. Kommentoikaa lukua ja viettäkää rentouttava juhannus kokon äärellä! <33 Toivotaan ettei huomenna ole ihan kaamea sää...
-
Eli kuten Lööperiikka edellisessä viestissä ilmoittikin, betana postaan nyt tämän luvun kun Lööperiikka on netittä (:
7.
Edward Pov
“Hei, tulin hoitamaan tämän nyt pois alta”, Bella tervehti tullessaan meidän ovestamme sisään. Hän työntyi ohitseni suutelematta minua, hän ei edes halannut. Olihan se toki ymmärrettävää, sillä saatoin olla hänen veljensä.
“Hei”, mutisin ja suljin oven.
“Missä Carlisle on?” hän kysyi kuin ohimennen.
“Huomenta, Bella ja Edward. Kuulkaas, meille tulee vieraita, lapseni”, Carlisle sanoi, kuin olisi nyt vasta muistanut tuon pienen asian. Auoimme Bellan kanssa suitamme kuin kalat kuivalla maalla.
“Lapsesi…?” Bella kysyi kuiskaten. Hän oli järkyttynyt, raukka ei ollut nukkunut luultavasti viime yönä silmäystäkään.
“Niin, lapseni.”
“Eli minä en ole lapsesi?” Bella kysyi epäuskoisena.
“Et ainakaan tietääkseni. Voimmehan toki tehdä isyystestin jos haluat. Mutta mielestäni se olisi aivan turhaa”, Carlisle sanoi lämpimästi.
“Ei minun tarvitse”, Bella sanoi ja pyöritti päätään epäuskoisena.
“Niin, lapsesi -” aloitin epäuskoisena.
“- niin, he saapuvat näillä minuuteilla”, Carlisle sanoi ja juuri kun silloin musta BMW kurvasi pihaamme. Selvä - he eivät olleet köyhimmästä päästä. Carlisle käveli ovelle hymyssä suin kuten Esmekin, hänen kätensä oli tämän vyötäisillä. Minä johdatin Bellan istumaan sohvalle jotta emme olisi heti oven edessä, mutta kuitenkin näkisimme, ketkä olivat sisaruksiani.
“Fiona, tervetuloa!” Carlisle mutisi ja halasi jotain vaaleahiuksista naista, joka ilmeisesti oli lasten äiti.
“No, päivää sinullekin”, nainen naurahti ja siirtyi halaamaan Esmeä. Minua kummastutti heidän käytöksensä, siinä oli isän entinen salarakas ja äiti vain tervehti häntä iloisesti.
Katsoin, kenen kanssa Carlisle tällä kertaa puhui ja jäykistyin. Ovella seisoi Jasper. Oliko JASPER VELJENI? Ja ROSALIE SISKONI?!
Jasper huomasi katseeni ja virnisti. Hän oli älynnyt asian aiemmin kuin minä. Katsoin järkyttyneenä, kun Jasper hytkyi naurusta. En minä Jasperin takia ollut järkyttynyt vaan hänen siskonsa, Rosalien.
Jasper Pov
“Rose! Voisitko tulla jo?” huusin ja koputin siskoni oveen, jonka takaa kuului äkäistä puhinaa.
“Jasper. Mikä kiire, nyt on sunnuntai!” Rosen ääni kuului. Sen jälkeen kuului kikatusta ja matala murahdus.
“Emmett, päästä Rosalie vapaaksi. Rose, me menemme tapaamaan isukkia!” sanoin teeskennelty into äänessäni. Kuulin, kuinka kahden ihmisen jalat kulkivat huoneessa ja niistä raskaammat tulivat ovelle. Emmettin naama oli virneessä ja kiharat hiukset olivat sekaisin.
“No, heipä hei Jasper!” Emmett hihkaisi iloisesti. Rosaliekin vaivautui tulemaan ovenrakoon, nojaten ovenkarmiin päällään punainen aamutakki, joka oli tehty silkistä.
“Isukkia?” Rosalie kysyi ruskeat kulmat kurtussa.
“Niin… Ööö, sinä sitten pääset sinne kouluun. Se hullu ukko maksaa koulutuksesi. Kuulemma”, selitin. Ihmettelin minkä takia se mies halusi nyt osallistua elämäämme, vaikka olimme selvinneet ilman häntä jo monta vuotta. En ollut ikinä edes kaivannut isää.
“Mitä? Uskomatonta!” Rosalie kiljaisi ja nauroin hänen reaktiolleen. Hän oli kuin pikkulapsi joka kuuli joulun olevan jo muutaman päivän päästä.
“Joten, pistätkö vaatetta päällesi, niin menemme käymään sen ‘isän’ luona?” kysyin ja nyökkäsin Rosalien vaatteita päin.
“Minkälaiset vaatteet minun pitäisi laittaa?” Rosalie kysyi minulta. Meillä oli aina ollut kovin lämpimät välit Rosalien kanssa.
“Sisko kulta, minulla ei ole harmainta aavistusta”, totesin ja nauroin Rosen ilmeelle, hänen huulensa olivat mutrussa. Hän oli kopioinut ilmeen Alicelta.
“Minne sinä menet?” Rosalie kysyi minulta kun olin jo lähdössä omaan huoneeseeni.
“Soittamaan Alicelle”, vastasin siskolleni ja olin jo oman huoneeni ovella.
“Sano terveisiä”, hän pyysi. En vastannut. Tiesin, ettei Alice olisi hirveän iloinen terveisistä.
“Hei, rakas”, tervehdin kun hän vastasi puhelimeensa.
“Hei, Jazz.”
“Et ikinä arvaa. Menemme tapaamaan isäämme!”
“Niin Bellakin. Hän ei näes ole enää varma isästään.”
“Kuinka niin?”
“Hän epäilee että Carlisle on hänen isänsä.”
”Mitenkä hän nyt niin?”
“Ei hän oikein osannut selittää… Carlisle oli vain sanonut että hänellä on kaksi lasta joiden äiti ei ole Esme.” Kulmani menivät ryppyyn, olipas outo yhteen sattuma.
“Minkä takia sinä menet tapaamaan isääsi? Kuinka sinulla yhtäkkiä sellainen on?”
“En tiedä, äiti vain sanoi tänään, että me menemme käymään vierailulla isän ja tämän perheen luona.”
“Sinulla on sentään jotain tekemistä! Minä en pääse edes shoppailemaan…”
“Miksi?”
“Isä otti luottokorttini pois,” Alice huokaisi ja minun oli pakko hymyillä.
“Entä jos tulisin luoksesi ja kävisimme kaupungilla? Minä voisin maksaa.”
“Voi Jazz! Se olisi ihanaa!”
“Mutta minun pitää ensin käydä siellä… Jossain”, huokasin.
“Tuletko sitten suoraan?” Alice kysyi selvää intoa äänessään.
“En, en voi. Me menemme yhdellä autolla ja tuskin äiti ja Rose haluavat olla siellä kauaa…” yritin selvittää mutta sain Alicelta vain tuhahduksen osakseni.
“Rakas, minä tulen niin pian kuin pääsen. Minun pitää mennä nyt”, hyvästelin Alicea. Tiesin, että jos Alicea sanoi rakkaaksi, hän leppyi kuin salaman iskusta.
“Hyvä on. Mutta paras tulla!” Alice uhitteli.
“Joo joo”, mutisin ja olin jo sulkemassa puhelua kun Alice huusi:
“Minä rakastan sinua, Jazz!” hymyilin ja suljin puhelun.
Alakerrassa oli todella kova vilske, kun Rosalie etsi laukkuaan, kenkiään, meikkasi samaan aikaan ja äiti pakkasi laukkuunsa kaikkea mahdollista, valmisteli ruokaa, joi aamukahvia ja hoputti minua koko ajan tekemään kaikenlaista, vaikka minulle tosin kaikki tuollaiset asiat olivat tyhjänpäiväisiä.
“JASPER ADAMS HALE! Tee nyt jotain, hae vaikka auto!” äitini kiljaisi, ja minä tottelin. Nappasin pöydältä BMW:n avaimet ja lähdin kävelemään autotalliin. Huokaisin, kun näin oman mustan moottoripyöräni nojaavan jalkaansa vasten. Voi kunpa pääsisin ajamaan sillä!
Avasin mustan auton ja menin istumaan ajajan paikalle. Epäilin, että minun olisi viisain ajaa. Äiti eksyili koko ajan ja Rosalien kyydissä ei kukaan uskaltanut olla. Varsinkaan äiti.
Huomasin, että auton etupenkillä oli hopeinen videokamera. Kellään meistä ei ollut sellaista. Aukaisin videokameran ja rupesin selaamaan sen tallenteita. Ensimmäisessä kuvassa näkyi Rosalie pienessä silkkisessä yömekossa sohvan päällä kyljellään. Tunnistin sohvan Emmettin huoneen sohvaksi. Eli videonauhurikin oli Emmettin. Hykertelin itsekseni, sillä arvasin mitä video sisälsi, jos se oli Emmettin. Tuskin ainakaan kuvia mehiläisistä ja kukkasista. Päätin, etten katsoisi videota, sillä en varmana selviäisi täysjärkisenä videon jälkeen.
Kävelin verkkain askelin taloon sisään kun olin ensin peruuttanut auton talon eteen. Päätin kiusata Rosalieta hieman ja avasin videokameran läpän ja olin katsovinani sen sisältöä. Kun Rosalie näki videokameran käsissäni hän meni punaiseksi ja näytti häpeilevältä. Nauroin hänelle ja heitin videokameran ilman halki hänen käteensä.
“Ole huoleti en minä katsonut sitä”, nauroin.
“Sika! Minä luulin, että sinä katsoit sitä parhaillaan!
“Omapahan on ongelmasi. Mutta lähdemmekö me?” kysyin ja katsoin äitiä, joka tuli minua vastaan kädessään paperilappu.
“Siinä on osoite heidän luokseen. Jazz, viitsisitkö ajaa?” äiti kysyi selvästi vaivaantuneena.
“Totta kai”, vastasin Ihmettelin äidin käytöstä. Ei hän yleensä ollut noin hiljainen ja vaivaantunut. Näpyttelin osoitteen navigaattoriin.
Entä jos hän ei haluakaan meitä lapsikseen? Entä jos hän sanoo vain, että ‘tuossa rahat, häipykää elämästäni!’
“No niin, nyt voimme lähteä”, äitini sanoi hänen istuutuessaan viereeni pelkääjän paikalle laukku sylissään.
“Käänny oikealle”, navigaattori sanoi rasittavalla äänellä. Käännyin ohjeen mukaan oikealle. Naputtelin ajaessani rattia ja tottelin kiltisti navigaattorin ohjeita, mutta se vei minut samalle tielle jolla Cullenit asuvat.
“Oletko varma että ajamme oikeaan suuntaan?” kysyin äidiltäni.
“Olen aika varma. Carlisle on aina tykännyt asua metsän keskellä”, äiti sanoi huolettomasti.
“Carlisle Cullen?” kysyin hämilläni.
“Niin, mistä tiesit, että hän on Cullen?”
“No, Edward - hänen poikansa - on kaverini.” sanoin äidilleni ja virnistin Roselle.
“Rose, sinun mahdollisuutesi Ediin ovat aika lailla nollat”, virnuilin Roselle. Hänen salainen päiväunensa oli aina ollut tuo pronssipää.
“Suu tukkoon, Jasper”, Rosalie murisi, mutta minä vain nauroin.
“Onko kukaan ikinä sanonut että olet outo, Jasper?” kuului ääni takaani.
“Vaikka kuinka monta kertaa”, mutisin edelleen hymyillen. Katsoin peilistä ja näin Rosalien pyörittelemässä päätään kärttyisän näköisenä.
“Fiona!” Carlisle sanoi ja halasi nauravaa äitiäni.
“No, päivää sinullekin!” äitini nauroi ja siirtyi halaamaan Edwardin äitiä Esmeä. Carlisle siirtyi juttelemaan minulle.
“Jasper, terve. Kuule, sinun pitäisi juosta enemmän, etteivät lihaksesi vain surkastu”, Carlisle rupesi höpöttämään valmentajaäänellään.
“Kyllä, kyllä, isä?” sanoin isä-sanan kysyvänä.
“Kyllä minulle käy, jos sanot minua isäksesi”, Carlile sanoi ja taputti minua olalle. Katsoin Edwardia, joka istui sohvalla kasvot hämmästykseen kivettyneinä, kuten hänen vierellään istuvalla Bellallakin. Nauroin heille kummallekin ja kävelin Edwardin luo kättelemään häntä kuin olisimme juuri tavanneet.
“Kauanko sinä tiesit tästä?” hän kysyi hämmentyneenä.
“Sain juuri tietää. No, mutta minulla on veli!” sanoin nauraen.
“Jasper perkele! Olisit voinut soittaa!” Edward torui minua ja halasi.
“Enkö minä saa samanlaista vastaanottoa?” kuului kalsea ääni takanani.
Rosalie Pov
“Enkö minä saa samanlaista vastaanottoa?” kysyin kalseasti ja kyräilin Bellaa, joka istui edelleen sohvalla.
“Hyvää päivää, Rosalie”, Edward sanoi kyllästyneellä äänellä.
“Rose, yritä edes”, veljeni kuiskasi korvaani.
“En varmana yritä! Minun isäni on tuon isä, ja saakeli, olen nyt myös sekä Alicen että Bellan käly!”
“Kiitos, Rosalie. Minun ei tarvitse enää osoittaa mielipidettäni. Sinua en ottaisi mistään hinnasta sukuuni”, Bella puhui ensimmäisen kerran ja katsoi asuani halveksien. Minulla syttyi.
“Mitä vittua sinä toljotat minua! Etkö ole ennen ihmistä nähnyt!” pilkkasin.
“Sitä vittua, että oletko sinä niin köyhä, ettet kokonaisia vaatteita saa ostettua?”
“Miten niin? Olen sata kertaa rikkaampi kuin sinä ja sinun pikku perheesi!” kiljaisin ja muistin vasta sitten, että hän oli Emmettin pikkusisko.
“Loukkaatko sinä minun perhettäni?” Bella kysyi vaarallisesti ja astui askeleen eteenpäin.
“Entä jos loukkaan?”
“Haluatko että revin sinulta peruukin pois päästä?”
“Vittu, usko jo, minulla ei ole mitään peruukkia!”
“Vielä parempi. Revin sinulta hiukset.”
“Älä edes kuvittele!”
“Voi, kyllähän kuvitella saan! Ei minua ainakaan ikään tuollainen bimbo-blondi kaada! Tai ylipäänsä pysty tekemään mitään!”
“Miksi kutsuit minua?”
“Bimbo-blondiksi.”
“Saatana, sinä saat maksaa vielä tuosta!” sanoin ja hyökkäsin Bellan kimppuun ja yritin repiä tämän hiuksia, mutta yksikään niistä ei lähtenyt, eikä hän kiljunut kivusta. Raavin häntä mutta hän vain mulkaisi minua ja kysyi.
“Ai, teitkö sinä ihan jotain?”
“Saatanan mutantti.”
“Ei, en ole mutantti. Minä en vain ole samanlainen narttu kuin sinä”, Bella sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Hetken päästä kuului kolahdus ja sen jälkeen toinen. Bella ja Edward olivat lähteneet.
-
Jee uus luku!!
Ihana, rakastan tätä!! Vaikka olinkin alussa epäluuloinen ;D
Tiesin kyllä ihan alusta asti, ettei Bella oo sen sisko, ei siinä ois mitään hauskaa ::)
Saaks Ed kohta tietää sen salaisuuden?? Sit oon ihan möks, koska Ed suuttuu Bellalle >:(
Okei, ihanaa kun saatiin tää vaikka et olekkaan paikalla :D
~Lauranood tukkii nyt suunsa
-
Huh! Onneks Bella ei ollu Edin sisko, tosin ei siinä ois mitään ideaa ollukkaan..
Rosalie ja Jasper.. ? Toimii ihan jees.
Jos kerran Carlislen mielestä ei ollu ees mahollista et Bella ois sen tytär,
mitä Renee sekoilee?
Jatkoo taas odottelen,
alice-
-
Lauranood, olen kyllä sanonut tämän ennenkin mutta siinäs näät ettei kannata olla epäluuloinen. Kiva että pidät. ;)
alice-, Reneella nyt on omat harhakuvitelmansa... Kiitos että kommentoit!
A/N: Eli 9-luku on jo tekeillä. Olisi mukavaa että kommentoisitte sillä olisi mukavaa tietää että luetaanko tätä kuinka paljon. Ja mitä mieltä olette tästä. Risut ja ruusut tervetulleita!
8.
“Tämä ei ole todellista! Ei voi olla!” huusin ja kävelin metsään päin.
Oli juuri selvinnyt, että Edward ei ole veljeni, vaan että Rosalie on kälyni! Tunsin, kuinka kuumuus pisteli ihoani, se levisi sormenpäistä käsivarsiin ja lopulta koko ruumiini oli kuumuuden peittämä. Värisin, mutten kylmästä. Minä värisin suuttumuksesta, vihasta sekä omasta halustani, sillä sutena oli paljon helpompi selvitellä ajatuksia. heitin päälläni olevan kesämekon pois ja tunsin, kuinka etutassuni osuivat kosteaan maahan. Kuulin, kuinka linnut lauloivat ja oravat kiipesivät puissa. Kuulin myös, kuinka joku liikkui vauhdilla minua päin. Olin jo unohtanut hänet. Pyrähdin juoksemaan häntä vastaan, olimme liian lähellä Culleneiden taloa.
Hänen punaiset silmänsä suurenivat sekä ilosta että järkytyksestä. Murisin hänelle varoittavasti ja seisoin jämäkästi paikoillani. Tiesin että nyt oli totuuden hetki. Jommankumman täytyi kuolla. Minä toivoin, että se en olisi minä.
“Tulitko minua vastaan?” hän kysyi kepeästi mutta hänen punaiset silmänsä vilkuilivat mietteliäänä. Kohautin suuria lapojani ja ärisin.
“Tiesitkö että takanasi - noin kahden kilometrin päässä - sinua seuraa ihmispoika?” hän kysyi virnuillen ja katseli reaktiotani. Minä jähmetyin ja kuuntelin itsekin takanani olevia ääniä. Se oli totta, kuulin kuinka perässäni liikkui joku. Mutta sehän voisi olla kuka tahansa.
“Hän saattaisi olla maittava välipala. Tai mitä parempaa kuvittele kuinka komea hänestä tulisi!” hän puhui kuin olisimme rauhaisalla päiväkävelyllä. Murisin jälleen - Edward ei voisi tulla komeammaksi! Hän oli erittäin komea jo nyt. En ollut ikinä tuntenut itseni kuuluvan hänen rinnalleen. Hän oli kuin supermalli ja minä pienen maatilan tyttö.
“Ai, etkö sinä halua? Hänestähän voisi tulla minun kumppanini”, hän virnuili ja kaivoi omaa hautaansa. Paitsi etten minä häntä hautaisi. Murisin ja hyökkäsin häntä kohti. Hän väisti hyökkäykseni ja nosti oikean kätensä tappavaan lyöntiin. Hyökkäsin hänen kättään kohti ja repäisin sen irti. Sylkäisin sen karvaan makuisen marmoripalan mahdollisimman kauas. Katsoin häntä ja hyökkäsin hänen päätään kohti. Tämä olisi parasta vetää nopeasti pois alta. Nykäisin sen yhdellä repäisyllä irti, kuten hänen loputkin raajansa.
Puin mekkoni päälle, se oli odottanut minua koko ajan jalassani kiinni, sillä oli mukavampaa, kun ei joutunut kantamaan noita yököttäviä marmorijärkäleitä suussaan vaan käsillä.
Jäin kuulostelemaan ääniä ja kauhukseni tunsin niiden olevan liian lähellä. Näin kuinka jotain pronssista liikkui puiden välistä ja minulle tuli kiire. Juoksin keräilemään raajoja läjään ja toivoin että, ehtisin sytyttää ne ennen kuin Edward näkisi ne. Olin juuri nostamassa päätä, josta riippui vaaleat kiiltävät kutrit, kun kuulin Edwardin äänen.
“Bella, mitä sinä teet?” älysin miltä tämä näytti.
“Edward, tämä ei ole sitä miltä näyttää!”
“Bella, ympärilläsi on ihmisen raajoja jotka säteilevät. Mitä tämä on?” Edward tivasi hiukan korkealla äänellä, sillä toden totta ympärilläni oli kaksi jalkaa ja käsissäni oli pää. Vieressäni olevassa keossa oli muut ruumiinosat sekä raajaton vartalo.
“Edward, rauhoitu”, kehotin Edwardia. Turhaan.
“Mitä tämä on?” Edward kysyi ja peruutti takaisin metsään päin. Huokaisin. Nyt oli aikani kertoa Edwardille toisesta minästäni.
“Edward, lupaatko ettet kerro kellekään? Etkä lähde kiljuen pakoon kuuntelematta koko tarinaa?”, kysyin huokaisten rasittuneella äänellä.
“Riippuu siitä, mikä se tarina on?”
“Edward olen ihmissusi”, sanoa täräytin.
“Sinä olet mikä?!” Edward kuiskasi kauhuissaan. Keskityin ja muutuin sudeksi. Katsoin kuinka Edwardin silmät levisivät lautasen kokoisiksi ja hän peruutti takaperin ja törmäsi puuhun. Muutuin takaisin ja katsoin kuinka Edward katsoi vartaloani - olinhan alasti. Nappasin vierestäni mekon ja vedin sen pääni yläpuolelta päälleni. Olin pukiessani hiljaa ja annoin Edawardin sulatella sanomaani.
“Ei voi olla! Minä olen unessa! Sinua ei ole olemassa!” Edward rikkoi hartaan hiljaisuuden.
“Onko unesi tällaisia? En ole tienytkään”, totesin kuivasti naurahtanen ja käänyin raaja-kekoon päin. Sydäntäni raastoi, sillä tiesin mihin tämä johti.
“Miksi et ole kertonut minulle aikaisemmin?” Edward kysyi . Käännyin häneen päin ja katsoin häntä.
“Koska rakastan sinua enkä kestä olla erossa sinusta”, kerroin rehellisesti.
“Kuka hän oli?” Edward kysyi ja mietti luultavasti kenet olin murhannut kylmäverisesti ja ripotellut ruumiin päälle timantteja.
“En tiedä”, vastasin rehellisesti. En tosissaankaan ollut tiennyt, kuka hän oli. Olin vain tiennyt mikä hän oli.
“Edward, hän oli vampyyri. Hän jahtasi sinua.”
“Vampyyri? Sinä olet ihmissusi? Onko isäsi velho ja äitisi supernainen?” Edwrad vaahtosi. Olin jo melkein ihmetellyt kuinka hän pystyi olemaan niin rauhallinen.
“Edwaard, rauhoitu”, pyysin jo varmaan tuhannetta kertaa.
“Miten voin rauhoittua kun sinä olet pimittänyt minulta jotain tällaista?” Edward kysyi ja haroi hiuksiaan.
“Minun oli pakko!” kiljaisin kyyneleitä silmissäni.
“Sinun ei ole muuta kuin pakko lähteä nyt -” Edward sanoi ja nielaisi kuuluvasti, “- elämästäni.”
“Edward. En minä valinnut tätä!” sanoin kyyneleet silmissäni.
“Valitsit sen, ettet kerro minulle”, Edward sanoi synkästi.
“Edward, minä rakastan sinua!” huusin ja katsoin, kuinka Edward lähti sanaa sanomatta Itkin sytyttäessäni keon ja jäin istumaan sen äärelle välittämättä sen tunkkaisesta hajusta.
”Hei, Bella!” joku huusi takanani ja käännyin häntä kohden. Näin, että huutaja oli Edward, joka juoksi rinnalleni ja ojensi minulle pienen paperilapun, jossa oli sarja numeroita.
“Jos vaikka joskus autosi rengas puhkeaa tai jotain…” Edward selitti ja haroi hiuksiaan hermostuneena.
“Kiitos. Enhän minä kenellekään muulle soittaisikaan kun rengas puhkeaisi“, sanoin hymyillen ja katsoin Edwardia silmiin hukkuen niihin.
“No, se nyt oli vähän huonompi vertaus“, Edward myönsi nauraen ja työnsi kätensä kuluneiden farkkujensa taskuun lähtiessämme kävelemään autolleni päin.
“Haluaisitko sinä minun numeroni?” kysyin kulmat koholla.
“Kun soitat, niin silloinhan minä sen saan“, Edward sanoi ja vinkkasi silmää. Seurasin häntä katseellani, kun hän käveli hopeisen Volvonsa luo. Huokaisin ja kävelin autooni. Meinasin matkalla puhjeta voitontanssiin. Avasin kuitenkin huokaisten sinisen autoni oven ja rämähdin sinne istumaan yhä hymyillen.
Se oli ollut minun toinen päiväni Los Angelesissa. Itkin haikeana ja rutistin jalkojani rintaani vasten.
Muisto vaihtui.
”Isä ja äiti. Poikakaverini tulisi tänne“, jätin lauseen kysyvästi auki. Äitini silmiin syttyi into:
“Poikakaveri? Miksi et, kulta, ole kertonut?”
“No, isä?” kysyin sivuttaen äidin innostuksen.
“Totta kai, totta kai. Ettehän te ole…”
“Isä, ei. Ei mitään sellaista.”
“Hyvä“, isäni jupisi samaan aikaan kun äitini haroi hiuksiaan parempaan asentoon. Kävelin ulko-ovelle ja hymyilin Edwardille sen avatessani. Edward oli komea niin kuin aina.
“Hei,” sanoin ja tartuin Edwardia kädestä kiinni. Hän ei tyytynyt siihen vaan vetäisi minut itseään lähemmäksi ja suuteli minua ihanasti. Pehmeästi.
“Kröhöm“, kuulin äitini selvittelevän kurkkuaan. Kun käänsin päätäni, huomasin hänen hymyilevän onnellisesti.
Muisto vaihtui jälleen.
“Bella, menemmekö me kevättanssiaisiin?” Edward kysyi minulta eräänä päivänä.
“En minä osaa tanssia”, myönsin nolona.
“Minä voin opettaa sinua”, Edward sanoi innostuneena.
“En minä tosissaan osaa yhtään!” valitin, mutta Edward tarttui käteeni ja kiepsautti minut ympäri, minkä jälkeen veti minut lähemmäksi itseään.
“Aloita oikealla. Askel taaksepäin.”
“Edward, en minä osaa!”
“Opettele”, Edward kehotti ja minä astuin askeleen taaksepäin ja kaaduin vetäen Edwardin päälleni.
“Perhana”, mutisin, mutta Edward tukki suuni suullaan.
“Olet oikeassa, rakas. Sinä et osaa tanssia. Sinua pitää opettaa.”
Silmieni edestä viuhui muistoja jotka saivat minut vain itkemään entistä enemmän. Kaipasin jo nyt Edwardia valtavasti.
Edward Pov
Tämä ei voinut olla totta. Tämä. Ei. Ollut. Totta. Pyyhkäisin kämmen selälläni kyyneleet silmistäni ja aukaisin ovemme raivokkaasti ja paukautin oven voimalla astuttuani sisään. Äitini nosti päätään ja huomasi punaiset silmäni. Hän oli juuri aukaisemassa suutaan kun pyyhälsin hänen ohitseen portaikkoon ja siitä huoneeseeni.
Potkin ovia ja heitin Bellan ja minun yhteisen kuvan seinään. Samalla hetkellä kun lasi rikkoutui, sydämeni tuhoutui myös tuhansiksi palasiksi, eikä kukaan muu kuin Bella pystyisi tekemään siitä ehjää. Myönsin sen itselleni.
Lyyhistyin maahan, tärisin itkusta, farkkujeni taskussa tuntuivat autoni avaimet. Vedin ne taskusta pois ja lähdin juoksemaan takaisin pihalle, jossa minua odotti hopeinen Volvoni. Riuhtaisin sen oven auki ja työnsin avaimen virtalukkoon. Auto heräsi henkiin ja minä kaasutin lähintä baaria kohti. Minun pitäisi saada pääni sekaisin, että unohtaisin kaiken tapahtuneen. Että unohtaisin Bellan edes hetkeksi.
-
Vitsi, nää kaks viimestä lukuu oli varmaan parhaat tähä mennessä!
Jatkoa äkkiä! Mä haluun tietää mitä seuraavaks tapahtuu! Toivottavasti Bella ei leimaudu mihinkää Jasperiin tai jtn...
Anaid
-
MÖKS! Ei noin saa tehä tois ilkeetä! Nyt ne ei voi olla yhessä :'(
Ne palaa kuitenki yhteen eiks nii ::)
Pakkohan niitten ja silleen.
Tykkäsin hirveesti, jatkoa, pian sittenkin :D
~Lauranood
-
Eiii!! Niitten on pakko palata yhteen eiks niin? Siis mä kuolen jos ne ei palaa :(
Toivon tosi pian jatkoa ;)
Ginerva :-*
-
Anaid, voin luvata, Bella ei ole laimaantumassa Jasperiin. ;D Kiitos kommentista!
Lauranood, katsotaan kuinka kyyhkyläistemme tarina etenee... *Myhäilee ja hieroo käsiään* Kiitos sinullekkin kommetista!
Ginerva, kiitos kommetista. <3
A/N: Eli tässä olisi 9-luku. Toivottavasti pidätte ja annatte kommentia? Eikö niin?
9.
Päätin seuraavana aamuna jättää koulun väliin, ja ryhdyin pakkaamaan. Lähtisin joksikin ajaksi pois, isäni luokse Forksiin, hän oli muuttanut sinne takaisin. En voisi olla kotona Los Angelesissa, sillä jokainen asia muistutti Edwardista ja enkä halunnut Edwardin muuttavan. Pakkasin kyynel silmässäni kuvan minusta ja Edwardista. Kieritin sen sinisen villapaitani sisään, sillä en halunnut sen rikkoutuvan lentokoneessa. Edward oli sanonut aina minulle, kuinka sininen puki minua.
Kun sain kaiken pakattua, jäin istumaan vielä hetkeksi lattialle polvilleni ja katsoin ympärilleni. Seinäni olivat ennen olleet vaaleansiniset, mutta nyt ne olivat valkoiset. Olimme Edwardin kanssa maalanneet ne eräänä sateisena talvipäivänä. Sänkyni oli pedattu siististi. Vaaleanliila päiväpeitto oli vedetty tiukasti laidasta laitaan. Huokaisin, tuolla sängyllä me olimme Edwardin kanssa nauraneet, nukkuneet ja taas nauraneet. Edwardin ajatteleminen teki kipeää. Kuin minusta lähtisi joka kerta kun ajattelin Edwardia pala sydämestä pois ja kohta sydämen tilalla olisi vain musta aukko johon sattuu.
Puhelimeni iloinen ääni rupesi soimaan ja hyökkäsin puhelimen luo innoissani, mutta kaaduin maton reunaan. Nappasin kännykkäni käteen ja vastasin puheluun katsomatta soittajaa.
“Bella! Vihdoinkin vastaat! Mikä hätänä? Mikset ollut koulussa tänään?” pirteä ääni ei antanut minulle vastaukseen mahdollisuutta.
“Öö… Hei, Alice. Minulla on hiukan kiire, pakkaan tässä samalla”, selostin ja olin lyödä itseäni. Olin paljastanut aivan liikaa.
“Mitä!? Lähdetkö sinä matkalle?” Alice kysyi epäilevyys kuultaen äänestään.
“Alice, itse asiassa minä muutan”, tunnustin hiljentyen loppua kohden.
“Siis lopullisesti?”
“Niin. Tai kyllä minä varmaan joskus tulen takaisin. Ehkä vuoden päästä tai parin”, kerroin varovasti.
“Liittyykö tämä Edwardiin?”
“Tavallaan. Kuinka niin?”
“Hänkään ei ollut koulussa tänään ja kun äsken soitin hänelle, hän ei meinannut saada sanaa suustaan.
“Voi paska. Ei olisi pitänyt kertoa hänelle”, mutisin ja luulin, ettei Alice kuulisi.
“Mitä sinä, Bella, sanoit?”
“En mitään”, sanoin liian kiireesti.
“Bella, kerro minulle”, Alice sanoi tiukasti.
“Alice, minä olen salannut sinulta jotain…” myönsin varovasti. Aioin kertoa Alicelle. Kyllähän Edward hänelle kertoisi. Parempi, että kuulisi minulta.
“Bella, oletko sinä raskaana?” Alice kysyi epäuskoisena
“Ei, en ole. Minä en voi saada lapsia”, vastasin huokaisten ja kuulostin omiin korviinikin rasittuneelta ja surulliselta. Kun Alice mainitsi lapsista, silmissäni vilisi kuvia minusta ja Edwardista. Kuinka minun vatsani pyöristyisi somasti yhteisestä lapsestamme, kuinka pienellä lapsellamme olisi Edwardin vihreät silmät ja minun ruskeat kiharat hiukseni.
“Miksi et?” Alice keskeytti ajatteluni.
“Koska minä en ole enää ihminen” sanoin hiljaisesti. Toisesta päästä kuului naurua.
“Hyvä vitsi, Bella!”
“Alice se ei ollut vitsi.”
“Mutta sinähän olet ihminen! Et sinä minusta koiraltakaan näytä.”
“Alice, en ole enää kokonaan ihminen.” sanoin huolellisesti silmät kiinni ja annoin Alicen sulatella tietoa.
“Alice, minä olen ihmissusi.”
“Sinä olet mikä?!”
“Ihmissusi. Alice, minun oli pakko kertoa. Hyvästi Alice, minä rakastan sinua. Tiedäthän sen?”
“Bella, minäkin sinua. Rakastan sinua kuin siskoani. Mutta hyvästejä en sano. Sinä palaat vielä”, Alice sanoi ja kuulin kyyneleet hänen äänestään. Tunsin niiden kirpoavan silmiini ja suljin puhelun vain aloittaakseni uuden.
“Mitä nyt? Soititko kertoaksesi että olet edelleen ihmissusi? Anteeksi vain, Bella, mutta minua ei kiinnosta paskan vertaa! Häivy elämästäni!” Edward huusi minulle. Kyyneleet tulvivat poskilleni, se viha, joka kuulsi Edwardin äänestä, oli viiltävä. Se satutti enemmän kuin tuhat puukoniskua rintaani.
“Ei, Edward, en soittanut siksi”, sanoin murskaantuneena.
“Miksi sitten?” Edward kysyi kiukkuisesti.
“Edward, minä rakastan sinua koko sydämestäni.”
“Minä rakastin.”
“Minä muutan takaisin Forksiin.”
“Siitä vaan. Ei tule ikävä.”
“Minun tulee sinua.”
“Kuten sanoin, minulle ei tule ikävä.”
“Edward, anteeksi. Anteeksi kaikesta”, kuiskasin puhelimeen ja suljin sen. Lysähdin lattialle itkien. Miten kaikki voi muuttua hetkessä aivan päälaelleen?
Edward Pov
Aukaisin silmäni vieraassa ympäristössä vieraan naisen vierestä. Nainen piirteli punaiseksi lakatulla kynnellään rintakehäni sekä vatsani iholle. Hieraisin kädelläni otsaani ja vedin sen hiuksiini. Yritin muistella eilisiltaa, mutta muistikuvani olivat sumeita sekä epäselviä.
“Rick, toinen samanlainen”, sanoin baarimikolle, jolla oli päällään löysä kauluspaita sekä farkut.
“Hei, Ed. Eikö tuo jo riittäisi?” Rick kysyi ja katsoi minua tarkkaavaisesti.
“Heei, just tässä vasta päästiin vauhtiin! “ puheeni kuulosti hiukan sammaltavalta ja oloni oli mukavan kevyt. Viereiselle baarijakkaralle istuutui vaaleahiuksinen, arviolta D-kupit omistava nainen, jonka sinisiä silmiä reunusti tumma silmämeikki - vaikka en silmiä katsonut. Nainen oli arviolta minua pari vuotta vanhempi.
“Hei”, nainen sanoi. Hänen äänensä oli käheä - luultavasti hän tupakoi. Hän risti pitkät säärensä ja haroi vaaleita hiuksiaan.
“Hei”, mutisin ja soin hänelle seksikkäimmän hymyni. Hän vastasi hymyyni viettelevästi.
“Minun nimeni on Tanya”, nainen sanoi ja ojensi kapean kätensä.
“Edward”, sanoin ja tartuin Tanyan käteen.
“Erittäin hauskan tavata.”
“Haluatko jotain?” herrasmiehen vaistoni muistuttivat minua. Tanya nojautui minuun päin ja kuiskasi korvaani:
“Sinut.”
Lähdin leikkiin mukaan ja kuiskasin puolestani hänen korvaansa:
“Missä haluat minut?”
“Luonani.”
Kaappasin hänet kainaloni ja lähdimme kävelemään hänen asunnolleen päin. Joimme matkalla hänen pienestä taskumatistaan ja muistoni sammui.
“Vihdoinkin heräsit, unikeko”, Tanya kuiskasi korvaani ja puraisi korvalehteäni hellästi. Hän ripotteli suukkoja yläruumiini päälle ja hänen kätensä eksyi miehisyyteni luo.
“Tanya, lopeta”, sanoin naikkoselle.
“Miksi?” hän kysyi ja jatkoi puuhiaan haarojeni välissä.
“Koska en halua.”
“Etkö sinä halua minua?” Tanya kysyi omasta mielestään suloisella äänellä.
“Haluan mennä oksentamaan ja ottamaan aspiriinin”, totesin kylmästi ja kaivauduin Tanyan alta kohti pesuhuonetta.
Nojasin seinään ja yritin muistaa. Bella, hän oli ihmissusi. Me olimme eronneet, tai ainakin luulin niin. Olin ottanut autoni, mutten muistanut minne olin sen jättänyt. Silloin puhelimeni soi ja vastasin siihen, koska näin, että se oli Alice.
“No hei, Alice”, tervehdin häntä.
“Hei. Miksi et ollut koulussa? Onko Bellakin siellä?”
“Ei, olen yksin. Ja jos aiot kysellä Bellasta - minua ei kiinnosta hänen tekemisensä.”
“Mitä -” Alice aloitti mutta suljin puhelimeni kiukkuisesti. Eli Bellakaan ei ollut koulussa. Joten hän luultavasti oli joko tappamassa ihmisiä tai viekoittelemassa uutta huijattavaa.
Aukaisin pesuhuoneen oven rauhallisesti ja kävelin poimimaan vaatteitani jotka lojuivat siellä täällä.
“Lähdetkö jo?” Tanya kysyi ja nousi sängyssä käsiensä varaan.
“Kyllä”, vastasin lyhyesti
“Miksi?” En vastannut. Tanya nousi sängystä ja käveli alasti eteeni ja nappasi viereltäni olevalta pöydältä valkoisen paperilapun ja kynän. Hän kirjoitti paperille sarjan numeroita.
“Tässä. Jos vaikka joskus tekisi mieli ottaa uusiksi”, Tanya sanoi ja ojensi paperilapun minulle. Kävelin sanaa sanomatta ulkonovelleja avasin sen. Heittäisin lapun roskikseen kun sellaisen löytäisin.
“Minä odotan soittoasi”, Tanya sanoi ja oli jostain loihtinut itselleen mustan ohuen silkkiaamutakin ja nojasi nyt ovenkarmiin hiukset seksikkäästi sekaisin. Heilautin hänelle kättäni ja lähdin kävelemään rappukäytävässä. Vihdoin haistoin raikkaan ulkoilman joka virkisti kummasti. En ollut yhtään varma missä kaupunginosassa olin missä autoni oli tai missä eilinen baari oli. Lähdin kävelemään suuntaan jossa luulin autoni sijaitsevan. Puhelimeni pirahti soimaan ja olin jo tarpeeksi äkäinen äskeisestä puhelusta, joten mielialaani ei kohentanut se, että soittaja oli Bella. Vastasin puhelimeen yhdellä napin painalluksella.
“Mitä nyt? Soititko kertoaksesi että olet edelleen ihmissusi? Anteeksi vain, Bella, mutta minua ei kiinnosta paskan vertaa! Häivy elämästäni!” huusin Bellalle raivoissani.
“Ei, Edward, en soittanut siksi”, kuului Bellan murskaantuneisuudesta hiljainen ääni toisesta päästä.
“Miksi sitten?” kysyin kiukkuisesti
“Edward, minä rakastan sinua koko sydämestäni”, Bella sanoi hauraalla äänellä. Mieleni olisi tehnyt vastata vuolailla rakkaudentunnustuksilla, mutta eihän ylpeyteni sitä antanut periksi.
“Minä rakastin”, vastasin vain kylmästi.
“Minä muutan takaisin Forksiin”, kuulin Bellan huokaisevan toisesta päästä ja sydämestäni lohkesi suuri pala.
“Siitä vaan. Ei tule ikävä”, valehtelin.
“Minun tulee sinua.”
“Kuten sanoin minulle ei tule ikävä”, valehtelin jälleen kylmällä, tylsistyneellä äänellä.
“Edward, anteeksi. Anteeksi kaikesta”, Bella kuiskasi puhelimeen ja juuri kun olin aukaisemassa suutani, puhelin tuuttasi puhelun päättymisen merkiksi. Heitin mustan puhelimeni voimalla viereiseen kerrostalon seinään. Sen osat levisivät kadulle, keräsin ne huokaisten: minulla oli jo kauan ollut tarkoituksena ostaa uusi puhelin.
-
ÄÄÄHHH!! ILKEÄ ILKEÄ IHMINEN!!! Ei näin saa tehdä!! Ei Edwar saa olla noin ilkee Bellalle! Ei saa!! Mää rupeen kohta pillittämään jos ne kaks ei rupee palaamaan yhteen ja vannon, että kuolen jos en saa jatkoa pian!!
Eli jatkoa siiis!!
Pistäppäs nyt toisellekkin sivulle, että pääsen haukkumaan sinut sielläkin ILKEÄ IHMINEN!!
~Lauranood mököttää vieläkin!
Ps. Olin eka!! hahahaaa
-
Lauranood, mistä arvasin että se ole sinä? ;D
Anteeksi että kirjoitukseni melkein itkettää sinua... Älä kuole, minun vaki-kommentoija ei saa kuolla. ;) Muistathan että toisilla sivuilla ollaan vasta 6-luvussa? Et pääse vielä haukkumaan. ;)
-
Eipäs estänyt minua! Haukuin sinut jo valmiiksi :D
Mutta jatkoa haluan rutkasti lisää, niin kauaksi kunnes he palaavat yhteen!! Hopi ho, kirjoittamaan siis :D
~Lauranood odottaa
ps. Enpä tiedä, ehkä oletkin aika ovela ihminen :D
Ja lopetan kommentoimisen, jos he eivät pian palaa yhteen, joten parasta kiiruhtaa.
(No ei, huijasin, kirjoitat liian hyvin ja taidan olla riippuvainen, että ei sellaista pelkoa, mutta jatkoaaaaaa!!! <3)
-
Apua!! en ollu huomannu että jatkoa on tullu!! surullinen luku itkin koko ajan :'( kiitos ja ajtkoa mahdollisimmaan pian... <3
-
Lauranood, no ei näköjäänn... ::)
En-nu, wau. Kiva kuulla että kirjoitus on liikuttavaa. Kiitos kommentista. <3
A/N: Tulin juuri mökiltä ja lähdemme sinne huomenna 8:an aikaan takaisin. Ja kuten olen teille aiemminkin valittanut siellä ei ole internet-yhteyttä mutta yritän saada 10-luvun ja ehkä sitä seuraavankin kirjoitettua, mutta uskon että aurinko ja lämmin vesi vievät voiton. Jatkoa yritän saada tehtyä muttei sisällä koneen ääressä kirjoittaminen oikein innosta kun on näin ihanat kelit!
Kommenteilla saa heittää ja viskoa! <33
-
A/N: Minun ikävä velvollisuuteni on ilmoittaa että tässä on kolmanneksi ja toiseksi viimeiset luvut. Epilogin lähetän varmaankin tänään betalle. Mutta kommentit ovat tervetulleita! <33
10.
“Bella, ei sinun tarvitse lähteä…” äitini itki kaulassani näin hänen olkansa yli että Alice - joka oli hänen takanaan - itki kuten äitini sekä Nessie. Minua oli hyvästelemässä äitini, Nessie, Alice ja Jasper, Emmett ja jopa Rosalie oli hänen mukanaan. Emmettkin itki, ei yhtä vuolaasti kuin äiti taikka Alice mutta näin selvästi hänen silmiensä kostuvan. Me emme ole olleet ikinä erossa niin että toinen olisi toisessa valtiossa.
“Sisko -” Emmett mutisi ja veti minut karhumaiseen halaukseensa, hän oli työntynyt muitten ohi törkeästi ja rynnännyt luokseni. “-Minun tulee ikävä”, kuulin Emmettin kuiskaavan korvaani.
“Niin minunkin sinua.”
“Tulethan sinä takasin?” Emmett kysyi ja kuulosti aivan pieneltä pojalta, sellainenhan hän olikin syvällä sisimmässään. Tuon kovan, suuren ja lihaksikkaan kuoren alla oli pieni poika, jonka sisko oli muuttamassa pois.
“En tiedä”, vastasin totuudenmukaisesti. Tiesin, etten voisi asua täällä enää ikinä, koska jokainen asia muistutti minua Edwardista - joka ei ollut edes tullut hyvästelemään minua.
“Bella, siskoni, muistathan että tulet aina olemaan paras ystäväni?” Alice kuiskasi ruskeat silmät tapittaen silmiini.
“Muistan minä. Sinäkin olet minun ystäväni ja siskoni”, sanoin kyyneleitteni lomasta.
“Älä mene, Ei sinun tarvitse lähteä! Lähteköön se paska-Edward!”
“Alice, ei tämä ole hänen syynsä…”
“Onhan! Hänen takiaan sinä olet lähdössä takasin sinne saamarin kylä pahaseen!”
“Alice, tämä ei ole hänen vikansa. Minä synnyin tällaisena, eikä se miellytä häntä.”
“Ei se saisi vaikuttaa!”
“Minä tiesin tämän jo kaksi vuotta sitten. Tiesin, ettei tämä kestäisi”, puhuin ja katseeni oli lasittunut. Nyt ymmärsin sen, en ollut ikinä toivonut mitään. Nyt toivoin. Toivoin, että Edward joskus hyväksyisi minut ja minun kaltaiseni.
“Hän on silti paskiainen”, Alice sanoi, näin hänen silmiensä leimuavan.
“Joka tapauksessa, jos näet häntä, kerro minun rakastavan häntä.”
“En ymmärrä sinua, Bella”, Alice totesi hiljaa ja olin kuin en olisi kuullutkaan vaan työnnyin hänen ohitseen kohti Nessietä.
“Kerro Charlielle terveisiä”, Nessie kuiskasi korvaani pehmeällä äänellään. Halasin häntä tiukasti.
“Minä kerron. Minun tulee ikävä sinua, Nes”, sanoin ja painoin silmäni kiinni. Halusin muistaa pikkusiskoni makean mutta suloisen tuoksun.
“Niin minunkin sinua”, kuulin Nessien sanovan ja tunsin kuinka ensimmäinen lämmin pisara putosi olkapäälleni.
“Älä itke”, sanoin ja nappasin pikkusiskoni kasvot käsiini ja pyyhin muutamat kyyneleet hänen poskiltaan.
“Minunhan tuo olisi pitänyt sanoa. Sinähän tässä olet lähdössä takaisin Forksiin”, Nessie sanoi ja naurahti kuivasti sekä kaihoisasti. Hymyilin hänelle pienesti ja käännyin Jasperiin päin, joka oli tullut taakseni.
Hymyilin hänelle hennosti. Katsoin häntä kunnolla, hänessä oli hiukan samaa näköä. Huulien kaaressa sekä silmien mallissa. Sydäntäni vihlaisi kipeästi, kun tunnistin noita pikku seikkoja jotka olivat samankaltaisia kuin hänen velipuolessaan.
“Olet sitten lähdössä”, Jasper sanoi yksinkertaisesti.
“Niin taidan olla”, sanoin ja kohotin kassejani, jotka olivat kummallakin puolellani.
“Niin… Edward pyysi että antaisin sinulle tämän”, Jasper sanoi ja ojensi minulle kirjekuorta tutkiva ilme kasvoillaan.
“Kii-tos”, mutisin ja otin Jasperin ojentaman kirjekuoren - tai yritin ottaa, Jasper ei nimittäin päästänyt vielä kirjekuoresta. Hän katsoi minuun katseella joka porautui minuun.
“Bella, lupaa ettet tee mitään, vaikka tässä lukisi mitä tahansa.”
“Lupaan”, vastasin kummissani. Lopultakin Jasper päästi kuoresta irti, ja sain laitettua sen valkoiseen olkalaukkuuni - lukisin sen sitten lentokoneessa, etten enää saisi itseäni kääntymään ja juoksemaan ruikuttamaan Edwardille ottamaan minut takaisin.
“No, hei sitten”, sanoin kaikille yleisesti.
“Hei”, kaikki vastasivat kuorossa - jopa Rosalie. Käännyin heihin selin ja lähdin kävelemään kohti turvatarkastusta. Juuri ennen portteja lähetin heille kaikille lentosuukon ja voisin vaikka vannoa, että näin jossain pronssisen pilkahduksen mutta kun katsoin uudelleen, se oli poissa.
Katsoin ikkunasta ulos, kun lentokone nousi siivilleen. Tunsin, kuinka korvani menivät lukkoon. Minun olisi tehnyt mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan. Kyllä, olin menettämässä järkeni, kuten olin menettänyt Edwardinkin.
Kaivoin laukkuani löytääkseni Humisevan harjuni mutta käteeni osuikin jotain rapisevaa - kirjekuori.
Aukaisin kirjeen yhdellä nopealla liikkeellä ja henkäisin kuuluvasti kun aloin lukea.
Hei, Bella.
En oikein tiedä mitä tähän pitäisi kirjoittaa…
Sain kuulla Alicelta, että lähdet pois. Hän nimitti minua paskiaiseksi - ja oikeassa hän olikin. Olen paskiainen sekä pelkuri.
Anteeksi, etten voi antaa sinulle anteeksi. En vain voi antaa sinulle anteeksi sinun salailuasi, niin en ole vihainen siitä mitä olet vaan siitä mitä teit. Sinä salailit todellisuutta minulta kaksi pitkää vuotta. Joskus iltaisin mietin, olisitko ikinä kertonut minulle jos en olisi löytänyt sinua - toivo ettet.
Bella, minä rakastan sinua, mutta en voi antaa anteeksi, ja rakastan sinua todella! Meidän kummankin pitää vain hyväksyä ja antaa periksi, ettemme kuulu toisillemme ja kohtalotar on määrännyt meille toiset kortit. En vain ollut oikea mies sinulle.
Anteeksi.
Edward
Kyyneleeni tahrasivat kirjeen ja rutistin sen tiukasti nyrkkiini ja painoin sen sydämeni kohdalle. Edward, ehkä sinä olet hyväksynyt, ettemme kuulu yhteen. Mutta minä uskoisin sen vasta kun kuulisin sen hänen omasta suustaan vaikka pelkäsin, mitä tulisin kuulemaan. Ei, Edward, minä en ole vielä antanut periksi.
Edward Pov
Makasin sängylläni ja katsoin vähä väliä kelloa. 10.46. Bellan lentokone lähtisi kahdenkymmenen minuutin päästä. Hypistelin käsissäni avainnippuani, yritin päättää jäädäkö tänne ja lähteä samaan aikaan kuin lentokone baariin, vaiko lentokentälle katsomaan kun Bella lipuisi käsistäni pois ulottamattomiin.
Mene nyt! Käy lentokentällä ja mene takaisin päin tullessa baariin rypemään itsesäälissä.
Itsevarma ääni päässäni kivahti.
Milloin olin alkanut kuulla ääniä pääni sisässä? Milloin se oli syntynyt? Tiesin kysymättäkin, että silloin kun erosin Bellasta. On kulunut viikko siitä kun erosimme Bellan kanssa, koko viikon olin kierrellyt baareissa, lähtenyt vieraiden naisten matkoihin, aamulla palannut kotiin nukkunut ja aloittanut saman uudestaan. Aina kun suunnittelin jälleen kapakkareissua, pieni ääni päässäni piipitti, että minun pitäisi mennä Bellan luo ja sopia hänen kanssaan. Hän myös valitti ainiaan että pilaisin maksani sekä hyvät aivoni tällä pelillä.
Pah, sanon minä. Kännissä on vain niin helppo unohtaa Bellan toinen luonto ja se, kuka itse on. Millainen oikeasti on.
Ei, vaikka se olotila on ihana ja tukea antava. En halua siihen nyt.
Autoni hieno digitaalikello näyttää 10.56, kun istun lämpimässä autossani sen muhealla nahkapenkillä ja yritän pitää ajatukseni tiessä.
Kaarsin autoni lentokentän pihaan ja juoksin sisälle. Osuin suoraan johonkin eläkeläisporukkaan joka rupesi heti sättimään minua julkisilla paikoilla juoksentelusta, sillä olin kumonnut erään pyöreähkön mummelin kumoon kuin keilapallon. Hänen kantamuksensa lensivät pitkin lattiaa ja autoin keräämään ne mummelille, sillä hän näytti siltä, että jos hän kyykistyisi, hän ei enää nousisi ylös kuin hinausautolla.
Katsoin kelloani, 11.05, paska! Juoksin takaisin menosuuntaani päin - eli ulko-ovelle. Juoksin nopeammin kuin ikinä paikkaan, josta näki lentokoneiden nousut. Olimme käyneet täällä joskus Bellan kanssa. Katsoin, kun lentokone nousi minuutin yli arvioidun ajan. Katsoin, kuinka Bella lensi ylös pilvien yläpuolelle. Kirosin ja lampsin takaisin autolleni, nyt oli aika toteuttaa suunnitelman toinen osa.
Aukaisin baarin oven jonka nimi oli Rick‘s Clan, aika omaperätön nimi jos minulta kysytään, mutta siellä oli halpaa sekä paikka oli nuorille suunnattu.
“Rick, tuplaviski”, sanoin baarimikolle, joka oli jo tullut tutuksi.
“Tuossa”, Rick sanoi ja läksi palvelemaan muita asiakkaita.
“Tervehdys, Edwardhan se oli?” takanani kuului ääni.
“Niin?” sanoin ja käännyin puhujaan päin ja silmäni levisivät järkytyksestä jonka tunteminen aiheutti.
“Tekisikö mieli hiukan piristystä?” vajaa seitsemäntoistavuotias tummahiuksinen tyttö kysyi minulta. Hän kohensi olkalaukkuaan vihjaavasti. Hänen takanaan kaksi isokokoista poikaa virnistelivät minulle, muistin viime kerran kun he olivat tulleet tervehtimään minua.
”Mitä tämä on?” kysyin epäluuloisesti ja näytin savuketta jota poltin samaan aikaan. Se maistui oudolta.
“Maria“, mustahiuksinen tyttö sanoi ja kohautti olkiaan. Tytön nimeksi oli selvinnyt Bree.
“Siis huumetta?”
“Niin! Mitä luulit? Nallekarkkia?” tyttö kysyi ja nauroi. Huomasin hänen pupilliensa suurentuneen. Tunsin oloni kevyeksi ja mieleeni ei mahtunut muuta kun tuo huumaava tuoksu.
“Tässä muuten ovat Fred ja Diego“, tyttö viittasi seuraaviaan poikia. Hän nähtävästikin toivoi että minäkin liittyisin hänen pikku kaartiinsa.
“Hauska tutustua.”
“Nähdään“, tyttö sanoi ja lähti kävelemään eteenpäin.
Pieni ääni päässäni käski minun kieltäytyä ja kerrankin tottelin.
“Ei kiitos. Joku toinen kerta…?”
“Tuo oli virhe”, Fred sanoi ja pyöritti päätään.
“Kuinka niin?” kysyin hiukan häkeltyneenä.
“Huomaat sitten”, Fred sanoi ja hönkäytti mari-savut naamalleni. Jouduin pinnistelemään etten suostuisi ostamaan muutamaa savuketta.
“Ei kiitos”, sanoin ja käännyin kulauttamaan viskit kurkkuuni. Irvistin, mutta halusin lisää, humalan tunne oli mahtava.
“Toiset”, sanoin kuuluvasti ja jo hetkessä Rick oli edessäni kaatamassa nestettä lasiin. Bree kuiskasi Rickin korvaan jotain joka sai tämän silmät leviämään yllätyksestä ja hän nosti pöydän alta toisen viskipullon josta kaatoi toisen puolikkaan toisesta lasista ja toisen täyteen. He kaikki neljä katsoivat tarkkaavaisesti että join joka pisaran viskeistä ja pyysin lisää. Päässäni tutui jo oudolta ja outoa se olikin, ei minulla yleensä mennyt neljästä viskistä pää sekaisin.
“No, joko tuntuu paremmalta?” toinen pojista kysyi ja kuulin hänen äänensä ensimmäistä kertaa.
“Vittu! Te laitoitte jotain minun viskiin!” sisälläni leimahti suuttumus, outoa ei minulta yleensä mennyt pinna näin nopeasti mutta nyt minun huumeviskini tuntui hirveätä petkutukselta.
“Relaa, äijä. Olit vain niin kireä”, Fred naurahteli.
“Minä lähden”, mutisin ja lähdin autolleni päin. Yritin selvitellä päätäni mutta ajatukseni tuntuivat sumeilta. Silloin tajusin sen. Tämä oli vasta toinen kerta kun käytin huumetta. Ensimmäinen oli ollut se Victoria. Hänen pullossaan oli ollut saman makuista juomaa kuin mitä äsken join. Huume-viskiä. Pääni räjähtäisi millä hetkellä hyvänsä. Miten voin olla näin helposti huijattava?!
Kuin huomaamattani ajoin kohti Swanien taloa. Pysäköin tutulle paikalle ja ryntäsin sisään.
“Bellaahh!” huusin. Bellahan ei oikeasti ollut lähtenyt. Hän vain huijasi, jotta pääsisi nussimaan Jaken kanssa ja olemaan jakorasiana.
“Vittu, tänne sinä saatana kehtaatkin tulla! Vittu, etkö ymmärrä että sinun saatanan takia Bella on nyt lentokoneessa matkalla Forksiin? Vittu mikä ääliö sinä oletkaan!” Emmett raivosi. Voou…! Milloin hänestä on tullut noin iso?
“Emmeett! Nyth sinä shaatanah kerrot missä Bella on!”
“Kuten sanoin, Forksiin menevässä lentokoneessa, sinun takiasi”, Emmett sanoi ja käveli eteenpäin, että minun piti peruuttaa.
“Mitenkäh niin minun ta-kiani?” sanoin ja yritin keskittyä sanoihin, painoin silmäni kiinni.
“Mietipä sitä”, Emmett murisi ja työnsi minut ulos. Kävelin Bellan ikkunan taakse ja heitin ikkunaan kiviä, jotka kävivät kerta kerralta suuremmiksi.
“Bellaah! Minäh annan sinuulleh anteeksi! Ota minut takasin, minä rakastan sinua! Ota minut taaakasiin!” huusin ja tunsin itkeväni. Rosalie ilmestyi parvekkeelle joka oli Bellan huoneen vieressä. Hän näytti ymmärtäväiseltä mutta samalla surulliselta
“Edward, Bella ei tule takaisin. Hän ei ole täällä.”
11.
Edward Pov.
“Edward, Bella ei tule takaisin. Hän ei ole täällä.”
Bella. Ei. Ole. Täällä. EI! Polveni pettävät altani ja lysähdän maahaan. Ei, ei Bella ollut voinut lähteä! Silloin tietooni iskeytyi tieto; olin menettänyt Bellani lopullisesti.
“Emmett, pitäisikö hänet hakea tuolta ulkoa? On kylmä syyskuuksi”, kaukaisuusdeta kuului ääni.
“Antaa vaikka paleltua. Ei ole minun asiani.”
“Em, hän on veljeni!”
“Josta et tiennyt muutama viikko sitten mitään!”
“Joka tapauksessa hänet pitää hakea tuolta kylmästä paleltumasta.”
“Hyvä on, baby.”
“No niin, sinä ääliö. Nousepa ylös”, kuulin äänen ja sen jälkeen tunsin, kuinka joku nosti minut seisomaan huterasti jaloilleni. Se joku talutti minut jonnekin lämpimään ja ohjasi jollekin pehmeälle, jolle kävin pitkäkseni ja suljin silmäni.
Syyskuun loppua
“Edward, sinun pitää syödäkin jotain!” äitini sanoi minulle tiukasti.
“Vedän mieluummin nesteenä”, mutisin ja vedin samaan aikaan päälleni baarikamppeita. Mitäköhän… Ei en saanut ajatella häntä!
“Edward, en tunne sinua enää”, äitini sanoi murheen murtamana.
“En minäkään”, sanoin ja jäin ajattelemaan, kuinka paljon olin muuttunut niin lyhyessä ajassa.
“Lopeta sitten. Käy koulusi loppuun!” Esme sanoi ja tunsi selvästi olevansa voitolla kun jäin kuuntelemaan hänen sanojaan. Hän oli oikeassa, en ollut käynyt koulussa moneen viikkoon ja silloin kun satuin menemään sinne, minut heitettiin aina pois koska olin joko hirveässä krapulassa tai kännissä. Kohta varmaan minulla ei enää olisi koulupaikkaa.
Lokakuu
“Eikö sinulla ole enää?” karjaisin Fredille.
“Ei, jäin kiinni, ne otti mun kaikki kamat.”
“Vittu, olisit pitänyt paremmassa piilossa!”
“Rupea itse myymään! Huomaat, kuinka helppoa se on…”
“Kaveri, sinähän sen keksit!” hihkaisin ja kuvittelin jo, kuinka paljon saisinkaan rahaa. Siinä minulla loistelias tulevaisuus; narkkarin elämää. Mutta mitä muutakaan voisin tehdä, kun koko elämäni oli läksinyt lentokoneella pois?
Marraskuu
“Edward, mitä nämä ovat?” äiti kysyi ja osoitti huumeitani.
“Huumeita”, vastasin yksinkertaisesti.
“Mitä ne tekivät huoneessasi?”
“Ne ovat minun”, vastasin olkiani kohauttaen.
“Sinä käytät huumeita”, se ei ollut kysymys vaan toteamus
“Niin taidan käyttää.”
“Kuinka kauan?”
“Kolme kuukautta.”
“Et voi olla tosissasi!” äiti kiljahti
“Taidanpa olla.”
“Sinun pitää päästä eroon näistä.”
“Olisikin niin helppoa.”
“Mene vieroitukseen.”
“Voisinkin.”
“Johtuuko tämä Bellasta?”
“ÄLÄ SANO HÄNEN NIMEÄÄN!”
“Eli johtuu?”
“Kenestä muustakaan?”
Joulukuu
Täällä minä istun ja yritän kertoa jollekin ääliölle miksi aloin käyttämään kiellettyä ainetta. Onnistun sanomaan vain yhden selityksen jonka tiedän.
“Bellan takia.”
Tammikuu
Puhelin soi ja hyökkään sen luokse.
“Edward.”
“Edward…?”
“…”
“Edward, kuuletko sinä?”
“…”
“Edward, mikä sinun on?”
“Bella?”
“Niin. Keneksi luulit?”
“Puhelinmyyjäksi. Miksi soitat?”
“Edward, voitko antaa anteeksi?”
“Totta kai! Ja lopeta niiden kynsiesi syöminen.”
“Mistä sinä tiesit…?”
“Totta kai minä tiesin.”
“No, miten vieroituksessa menee?”
“Miten sinä…”
“Totta kai minä rakkaani vieroituksesta tiedän. Miksi edes aloit käyttää huumeita?”
“Koska sinä lähdit.”
Bella Pov
Astuin lentokoneesta suoraan Seattlen raikkaaseen, mutta kylmään ilmaan. Isäni oli lentokentällä vastassa punaisella autollaan.
“Mitä tyttö?” isä kysyi hymyillen.
“Hei, isä”, sanoin ja halasin isääni tiukasti.
“Nessie muuten lähetti terveisiä”, kerroin ja olin nappaamassa matkalaukkujani nostaakseni ne takakonttiin.
“Kiitos”, isä sanoi ja varmaan ajatteli, että oliko äiti puhunut hänestä. Ero taisi olla hänelle raskas.
“Anna minä kannan ne”, isä sanoi repien itsensä ajatuksistaan.
“Kiitos. Mutta minä jaksan kyllä”, totesin hymyillen ja olin tosissani. Olin paljon vahvempi kuin hän itse. Isäni vain pyöritti silmiään ja kiersi autonsa sisälle istumaan.
“Kuule isä. Minä ajattelin käydä tänään reservaatissa, käyhän se?” kysyin, minulla oli niin ikävä poikia.
“Käyhän se. Mitäs Edwardille kuuluu?” isä kysyi tietämättään että olimme Edwardin kanssa eronneet.
“Me itse asiassa erosimme.”
“No sellaista se nuoruus on. Sinä löydät vielä jonkun kivan pojan. Ei Edward ikinä mielestäni ollutkaan arvoisesi”, isä rupatteli mutta samalla satutti minua joka kerran kun sanoi yhdenkin sanan.
Sellaista se nuoruus on. Mutta minun ja Edwardin suhde ei ollut tavallinen nuorten hairahdus!
Sinä löydät vielä jonkun kivan pojan. Maailmassa ei ole ketään kivempaa kuin Edward.
Ei Edward ikinä mielestäni ollutkaan arvoisesi. Tai minä en ollut hänen arvoisensa. Miten tahansa, hän ei ollut enää minun Edwardini.
“Hei kaikki!” hihkaisin kun astuin Rickin valkoisen talon sisään. Talo oli koko lauman majailupaikka. Ennen kuin huomasinkaan, isot järkäleet - toisin sanoen Rick, Michael, Jack, Embry, ja Frank - olivat kaataneet minut ja olivat nyt kaikki päälläni. Nauroin, jos tulija olisi ollut joku muu, minäkin käyttäytyisin täysin samoin kun he.
“Bella, älä käsitä väärin mutta miksi helvetissä tulit tänne?” Michael kysyi ja halasi minua tiukasti. Hänellä taisi olla edelleen tunteita minua kohtaan.
“Meillä tuli Edwardin kanssa pientä riitaa…” lievästi sanottuna. Näin kuinka Michaelin silmissä syntyi pilke.
“Joten olet taas vapailla markkinoilla?” Michael kysyi ja muut pojat hänen takanaan hörähtelivät.
“En sinulle”, vastasin rikkoen hänen haaveensa.
“Vaan minulle”, Jack sanoi ja tuli taakseni ja veti minut takaa päin halaukseen leikkisästi.
“Jack, sori”, nauroin.
“Miksi, kulta?” Jack kysyi silmissään epäuskoinen ilme.
“Hei jätkät. Ettekö te ole nähneet vuoteen tyttöä?”
“Muista en tiedä mutta ainakin minä olen”, kaikki sanoivat kuin yhdestä suuta. Minun oli pakko nauraa heille. Vietimme koko illan jutellen ja vaihtaen kuulumisia. Pojat eivät meinanneet uskoa kun sanoin että Edward ei hyväksy minua enää kun tietää mikä olen. He sanoivat että olin muuttunut taviksesta kaunottaresi. He myös lupasivat käydä takomassa Edwardin päähän järkeä - kirjaimellisesti. Minua tosissaan rupesi pelottamaan sekä naurattamaan ajatus, että pojat hakkaisivat Edwardia jollain tietokirjalla päähän… Noh, siinä olisi näky vaikka luultavasti olisin suojelemassa Edwardia. Oli ollut viisasta tulla poikien luo. He saivat minut unohtamaan Edwardin edes hetkeksi.
Syyskuun loppua
“Hei, Bella”, puhelimestani kuului ääni.
“Hei, Alice”, vastasin innoissani.
“Et ole soittanut”, Alice moitti minua.
“En, anteeksi unohdin.”
“Unohdit? Ei parasta ystävää noin vain voi unohtaa!”
“Perun vastaukseni. En unohtanut. En vain halunnut saada mitään muistoja… No tiedäthän sinä hänestä.”
“Niin, hän…”, Alice sanoi ja kuulosti miettivältä.
“No kerro, Alice.”
“Itse asiassa en ole nähnyt häntä sen jälkeen kun lähdit. Hän ei tule kouluun. Emmett sanoi, että hän käy usein baareissa. Joskus Jasper kertoi nähneensä Edwardin humalassa kaduilla. Rosalie kertoi nähneensä että Edward käyttää huumeita.”
“Mikä häneen on tullut?” kysyin kauhuissani.
“Hän on vain masentunut mies. Hän masentui takiasi.”
“Takiani?”
“Minusta hän rakastaa sinua edelleen.”
“Ei ole mahdollista.”
“Tule itse katsomaan. Nopeastihan sinä pääset tänne… Avuillasi.”
“Voinko tulla sitten yöksi luoksesi?”
“Totta kai! Se olisi ihanaa!”
“No hyvä on… Minä tulen.”
“Ihanaa, Bella! Hei hei!”
Suljin puhelimen ja istuin se käsissä sängynlaidalla. Mitä olinkaan mennyt lupaamaan?
Lokakuu
Olin viettänyt jo monta viikoa seuraten Edwardia kuin hai laivaa. Seurasin häntä aina baareihin varmistaakseni, että hän säilyy elossa. Muutaman kerran olin hyökätä hänen kimppuunsa kun hän joutui baaritappeluihin. Joka kerta kun hän sai turpiinsa, tunsin iskun naamassani.
Marraskuu
Edward oli jättänyt huumeet pois. Nyt hän vain ryyppäsi. Välillä minun olisi tehnyt mieli mennä hänen seurakseen, vetää itsekin kunnon perskännit, jotta ei tarvitsisi nähdä tuskaa, jonka olin aiheuttanut elämäni keskipisteelle.
Joulukuu
Edward oli hankkiutunut vieroitukseen. Tapani mukaan seurasin häntä minne hän ikinä menikin. Sydämeni oli murskaantua kun terapeutti oli kysynyt Edwardilta syytä, miksi hän oli alkanut käyttää huumeita, johon vastaus oli:
“Bellan takia.”
Tammikuu
Olin metsässä, joka oli Culleneiden talon vieressä. Tarvitsin äärimmäistä rohkeutta soittaa muutaman kymmenen metrin päässä olevaan kännykkään. Keräsin kaiken rohkeuteni ja soitin tuttuun puhelinnumeroon. Ensimmäinen tuuttaus.
“Edward”, jumalointini omistava ääni vastasi
“Edward…?” aloitin häkeltyneenä Edwardin äänen vaikutuksesta. Edward ei vastannut, säikähdin, olinko tehnyt ollenkaan viisaasti.
“Edward, kuuletko sinä?” kysyin jo hätääntyneenä. Ei edelleenkään vastausta.
“Edward, mikä sinun on?”
“Bella?”
“Niin. Keneksi luulit?” kysyin ihmetellen mutta samalla nauttien Edwardin äänestä ja jokaisesta äänteestä.
“Puhelinmyyjäksi. Miksi soitat?” Edward vastasi tyhmästi. Hänhän luulisi minua psykopaatiksi jos vastaisin:
“Olen seurannut sinua koko ajan! Päätinpä nyt tässä pirauttaa sinulle.”
“Edward, voitko antaa anteeksi?” tyydyin vain vannottamaan.
“Totta kai! Ja lopeta niiden kynsiesi syöminen”, Edward vastasi ja kuulosti jo normaalilta itseltään. Katselin järkyttyneenä ympärilleni. Oliko minut nähty vai oliko hänestä tullut ajatusten lukija vai mitä?
“Mistä sinä tiesit…?”
“Totta kai minä tiesin”, Edward vastasi kuin itsestäänselvyyden
“No, miten vieroituksessa menee?” päätin järkyttää häntä samalla mitalla.
“Miten sinä…” Edward kysyi järkyttyneenä sekä nolostuneena.
“Totta kai minä rakkaani vieroituksesta tiedän. Miksi edes aloit käyttää huumeita?”
“Koska sinä lähdit”, kuului vastaus samaan aikaan, kun syyllisyyden aalto hukutti minut syövereihinsä.
-
Jeees! Vihdoin uutta lukua on pukannut tänne. Oli kyllä jälleen kerran älyttömän hyvä. Ja tykkäsin tosta tosi paljon kun aluks oli Ed P aika tiivistettynä, jonka jälkeen tuli Bel P ja se sit selkeennytti tota Edin puhetta aikaisemmasta (:
Tyks ♥
Pian lisää :)
-
Oi! Oi! Melkeen hypin ilosta. Ihana luku. Bella ja Edward saa toisensa ;D JES!
Lal laa. Tanssin ympäri huonetta(kuvainnollisesti) :D
Olin metsässä, joka oli Culleneiden talon vieressä. Tarvitsin äärimmäistä rohkeutta soittaa muutaman kymmenen metrin päässä olevaan kännykkään. Keräsin kaiken rohkeuteni ja soitin tuttuun puhelinnumeroon. Ensimmäinen tuuttaus.
“Edward”, jumalointini omistava ääni vastasi
“Edward…?” aloitin häkeltyneenä Edwardin äänen vaikutuksesta. Edward ei vastannut, säikähdin, olinko tehnyt ollenkaan viisaasti.
“Edward, kuuletko sinä?” kysyin jo hätääntyneenä. Ei edelleenkään vastausta.
“Edward, mikä sinun on?”
“Bella?”
“Niin. Keneksi luulit?” kysyin ihmetellen mutta samalla nauttien Edwardin äänestä ja jokaisesta äänteestä.
“Puhelinmyyjäksi. Miksi soitat?” Edward vastasi tyhmästi. Hänhän luulisi minua psykopaatiksi jos vastaisin:
“Olen seurannut sinua koko ajan! Päätinpä nyt tässä pirauttaa sinulle.”
“Edward, voitko antaa anteeksi?” tyydyin vain vannottamaan.
“Totta kai! Ja lopeta niiden kynsiesi syöminen”, Edward vastasi ja kuulosti jo normaalilta itseltään. Katselin järkyttyneenä ympärilleni. Oliko minut nähty vai oliko hänestä tullut ajatusten lukija vai mitä?
“Mistä sinä tiesit…?”
“Totta kai minä tiesin”, Edward vastasi kuin itsestäänselvyyden
“No, miten vieroituksessa menee?” päätin järkyttää häntä samalla mitalla.
“Miten sinä…” Edward kysyi järkyttyneenä sekä nolostuneena.
“Totta kai minä rakkaani vieroituksesta tiedän. Miksi edes aloit käyttää huumeita?”
“Koska sinä lähdit”, kuului vastaus samaan aikaan, kun syyllisyyden aalto hukutti minut syövereihinsä.
Tää on just tota Bellaa ja Edwardia. Mut en tajuu miks Edi pisti ton kaiken Bellan lähdön syyks. Koska sehän Bella tavallaan ajo pois.
Sori näin pitkäst kommast. mut JATKOO :)
Ginerva :-*
-
Olisin halunnut vastata jo kauan sitten, mutta en ole päässyt kunnon koneelle olen ollut vain kännykälläni, jolla on helppo kirjoittaa vastauksia kun se temppuilee -.-' No vastaan nyt!
ÄÄÄH, ei saa. Edu on yks tyhmä juoppo ja Belluska pakeni. Onneks se seuraa Edua. Palaahan ne yhteen, joohan ? ::)
Haluan jatkoa nopeasti, parin päivän jälkeen, koska muuten puhelinlaskuni menee niin vallattomiin lukemiin, että rakas äitini katkaisee liittymän tai takavarikoi puhelimeni :D No ei, mutta joudun maksamaan pariasataa siitä itse. Joten tee minulle palvelus älä pakota minua käyttämääm kännykkääni jos en saa käyttää konetta isovanhempieni luona (jos edes ehtisin). Olen liian riippuvainen tarinastasi jättääkseni valmiit luvut lukematta.
Jatkoa silti odottelen :P
~Lauranood
(olipas taas selkeä viesti...)
-
Vihdoin meikäläinenkin huomaa nää uudet luvut..
Tyksin,-taas kerran. Ylistän,-taas kerran.
Tää on erilainen fic ku muut, ehkä oon ihastunu just siihen.
--> kivaa lukee välil et Edil ei mee hyvin. Todellaki.
Mut silti toivon et se palaa Bellan kans yhtee.. :D
Harmi jos enää muutama luku jäljel (?), mut aikansa kutaki.
Viimesiä lukuja odotellen . ;)
-
Jaima, nyt tulee lisää, viimeisimmän kerran. Kiitos!
Ginerva, kiitos kommentista!
Lauranood, ehdin jo ihmetellä miksi et kommentoi. Pelkäsin että olet kyllästynyt ficciini... Voihan harmi tuota puhelin laskuasi! Jatkoa tulee nyt niin pääsen toisen ficcini kimpuun.
alice-, kiitos kommentista.
A/N: Pakko sanoa että minulla on täällä tippalinsissä kun sain tämän nyt loppuun. Kommentoikaapa nyt ahkerasti epilogia ja viimeisintä lukua. Teille on ollut mukava kirjoittaa... Nauttikaa jos voitte! ;)
12.
“Tule takaisin”, Edwardin ääni kuului puhelimestani, olimme puhuneet jo tunnin ja minä istuin keskikokoisella kivellä joka oli sammaleen peittämä. En välittänyt siitä että housuni menivät märäksi, halusin vain olla niin lähellä Edwardia kuin mahdollista. Hän oli luvannut lopettavansa huumeet ja alkoholin käytön - mitä vain takiani. Kun minä pyysin, hän tottelisi.
“Lupaa, ettet suutu”, vannotin Edwardia.
“Miksi?”
“Lupaa nyt.”
“Hyvä on. Minä, Edward Anthony Cullen, lupaan etten suutu sinulle enää ikinä”, Edward sanoi ja kuulin hymyilyn hänen äänestään.
“Olen ikkunasi takana olevassa metsässä. Näen sinut koko ajan. Tällä hetkellä harot hiuksiasi ja katsot metsään. Aika lähelle itse asiassa”, tunnustin ja odotin hirveää raivokohtausta, uutta eroa. Mitä tahansa pahaa, sen sijaan kuului vain kun Edward sulki puhelimensa, juoksi portaat alas ja avasi oven. Hetken päästä hän oli kahdenkymmenen metrin päässä minusta ja katsoi minua hiljaa. Lähestyimme toisiamme varovasti hiipien, lopulta kuroimme välimatkan umpeen juoksemalla. Hyökkäsin hänen syliinsä ja vedin keuhkoni täyteen hänen huumaavaa tuoksuaan. Puristin häntä tiukasti kuin pitäen häntä aineellisena, nyt vasta tajusin kuinka kova ikävä minun olikaan ollut.
Tunsin kuinka hänen kätensä lukittautuivat vyötäisilleni ja hän painoi kasvonsa hiuksiini ja painoi niihin hellän suudelman.
“Minun oli niin ikävä! Anteeksi että olen niin ää-” Edward mutisi. Nostin päätäni ja lähestyin hänen huuliaan hitaasti. Vasta koskettaessani hänen huuliaan ymmärsin, kuinka olinkaan ikävöinyt hänen makuaan ja hänen huuliensa tuntua omiani vasten.
“Minunkin oli ikävä sinua”, mutisin, kun suudelmamme päättyi.
“Älä ikinä lähde siitä. Pysy aina siinä.”
“En vaikka yrittäisit karkuun. Seuraisin sinua. Aina”, sanoin ja painauduin häneen kiinni kovempaa. Hän painoi huulensa uudestaan hiuksiini ja hengitti niiden tuoksua. Emme huomanneet kun alkoi sataa, emme välittäneet vaikka kylmä räntäsade kasteli meidät ja meidän vaatteemme. Halasimme vain, pidimme toinen toista sylissään ja toivoimme, ettei toinen lähtisi siitä koskaan minnekään.
“Edward, sinut pitää saada lämpimään!” kiljaisin kuin ylisuojeleva äiti, joka pelkäsi koko ajan lapsensa takia, ettei tämä vain saisi pientä nuhaakaan.
“Entä sinä?”
“Susijuttu. Etkä ole huomannut että olen hiukan lämpimämpi kuin sinä?”
“Niin, mutta voit sairastua! En halua että sairastut tai menet ollenkaan huonompaan kuntoon”, Edward sanoi tiukasti.
“Jos vaikka sairastuisinkin, paranisin muutamassa minuutissa. Sinä taas et!”
“Hyvä ettet sairastu”, Edward mutisi niin, ettei minun pitäisi kuulla. Päätin ottaa härkää sarvista:
“Edward, minä kuulin tuon. Sen lisäksi että en sairastu tai en loukkaannu pysyvästi aistini ovat terävämmät. Tälläkin hetkellä kuulen valtatien ääniä. Yhdessä autossa kuunnellaan hip-hoppia” minua puistatutti “joten kuulin tuon mutinasi. Nyt sinä menet sisälle! En pidä ajatuksesta että sairastuisit.”
“Sitten kun sinäkin.”
“Tulen perässä. Mene!”
“Minä haluan nähdä sinut sutena. Viimeksi kun näin… No, minä katsoin… Sitä.”
“Hyvä on”, vastasin kummissani. Edward astui askeleen lähemmäksi.
“Et voi olla noin lähellä”, komensin selvää kauhua äänessäni. Edward totteli minua ja astui muutaman askeleen taaksepäin. Riisuin vaatteeni täysin tietoisena Edwardin katseesta ja muutuin. Edward katsoi minua hiukan pelokkaana.
“Tiedätkö, olen aina pelännyt eläimiä”, Edwar mutisi. Pyöritin silmiäni ja katsoin häntä loukkaantuneena. “Siis en minä tarkoita että sinä olisit eläin!” pyöritin uudestaan silmiäni ja kuulin äänen päässäni. Samaan aikaan tuupin Edwardia sisälle päin. Hänhän paleltuisi!
Bella, mitä hittoa sinä teet?
Ole hiljaa, Michael.
Vaarannat meidät kaikki!
Nyt hiljaa! Minä häivyn!
Sinä annoit hänelle anteeksi!
Niin annoin.
Hän ei ole luotu sinulle.
Hän on luotu minulle! Hän on toinen puoliskoni! Hän on elämäni! Ymmärrätkö, Michael, olen leimaantunut. Hänen kuuluu saada tietää kaikki.
Mutta minä rakastan sinua!
Minun rakkauteni sinua kohtaan kuihtui kauan sitten. Luulin, että sinäkin tiesit sen.
Kuvittele miten hyvät geenit meidän lapsille tulisi!
Oletko sinä suunnitellut lapsia kanssani?
Vain geenien takia
Sinä olet iljettävä.
Valitse minut!
En mistään hinnasta.
Edward katsoi minua edelleen hiukan peloissaan. Hän oli edennyt jo ulko-ovelle asti, katsoin että hän meni sisään ja muutuin sitten itsekin ihmiseksi ja vedin vaatteet päälleni.
Juuri kun astuin ovesta sisään joku kappasi minut syleilyynsä.
“Et uskokaan kuinka paljon haluan sinua”, Edward kuiskasi korvaani.
“Ota sitten”, kuiskasin takasin.
Edward kantoi minut huoneeseensa, laski minut sängyllensä ja tuli päälleni käsiensä varaan ja suuteli kaulaani. Pikkuhiljaa hän siirtyi vatsalleni ja suuteli sitä. Kun hän yritti nostaa paitaani, nostin käteni ylös auttaakseni häntä. Jokaisen suudelman kohdalla sain kylmänväreitä.
“Bella, ei meidän tarvitse tehdä mitään mitä sinä et halua.”
“Kun minä haluan”, kuiskasin käheästi ja kiersin jalkani hänen vyötärönsä ympärille.
“Edward, olen vähän miettinyt”, sanoin Edwardille kun lepäsimme kumpikin hänen sängyllään raukeina rakastelun jäljiltä. Piirtelin sormellani Edwardin vatsaan kiemuroita ja kuuntelin samalla hänen sydämensä tasaista jumputusta. Se oli rauhallinen ja turvallinen ääni - aina toistuva.
“Mitä?”
“Että entä jos tuo äskeinen kerta kun muutuin, olisi viimeinen?”
“Miksi?”
“No kun katsos niin kauan kun pysyn sutena - siis kun muutun tasaisin väliajoin – en vanhene.”
“No, haluatko sinä tulla ryppyiseksi mummoksi?”
“Vain jos saan vanheta kanssasi?”
“Sinä siis haluat vanheta kanssani?” Edward kysyi iloa äänessään.
“Totta kai, haluan myös lapsen ja mennä naimisiin ostaa ison talon ja koiran - vaikka pelkäätkin niitä”, kerroin ja katsoin Edwardin vihreitä silmiä
“Kaikkea mitä tahdot haluan minäkin. Eli jos tahdot että lähden…”
“Et lähde mihinkään”, vastasin ja painauduin Edwardiin tiukemmin kiinni.
“Hyvä. Koska en päästä sinusta ikinä irti.”
“Edward, minä rakastan sinua.”
“Niin minäkin sinua.” Suljin silmäni tyytyväisenä, minä olin turvassa siinä Edwardin sylissä ja ennen kaikkea Edward - joka rakastaa minua - on turvassa.
Epilogi
Kolmen vuoden päästä
“Hyvin se menee”, Alicen ääni kuului takaani, kun hän kiristi mekkoni korsettia. Edward ei ollut saanut nähdä mekkoani, Alice ja Alicen taikausko…
“Kyllä minä tiedän, mutta jännittää!” valitin.
“Bella, älä rypistä kulmiasi. Minä yritän meikata sinua”, Rosalie sanoi. Meistä oli tullut ihan hyvät ystävät kun hän ei enää yrittänyt koko aikaa varastaa minulta Edwardia ja oli mennyt naimisiin Emmettin kanssa, heillä oli myös lapsi - Demitri. Rosalie oli ihailtavassa kunnossa vaikka oli synnyttänyt vasta kaksi kuukautta sitten. Alice kiristi korsetin nyörejä tiukasti ja minulta pääsi pikku puuskahdus. Olin ollut heidän pikku Barbie-nukkensa jo toista tuntia. Totta kai halusin olla hääpäivänäni kaunis, mutta eikö tunti olisi riittänyt?
“Ai anteeksi, vedinkö liian kovaa?” Alice pyyteli anteeksi.
“Et, et. Muuten vaan päästelen ilmoja pihalle…” valehtelin.
“Bella, autanko sinulle sukkanauhan?” Rosalie kysyi kun oli saanut meikkini viimeisteltyä. Nyökkäsin vastaukseksi - olin liian jännittynyt vastaamaan ja Rosalie nosti mekkoni helmaa jotta saisi sukkanauhan paikalleen.
“Pidä siitä sitten huolta, haluan sen takaisin. Se on vanhani”, Rosalie vannotti ja ajattelin mitä kaikkea Rosalie ja Emmett olivatkaan tehneet tämän sukkanauhan läsnä ollessa.
“Noniin, Bella, jotain vanhaa, uutta, sinistä, lainattua?” Alice kysyi täysin pokerinaamalla.
“Mekkohan on uusi. Eikö kirjailu riitä? Sehän on sininen -” aloitin ja mietin mitä kaikkea Rose ja Alice olivat päälleni tunkeneet.
“- Ei, ei riitä. Ota tämä”, Alice sanoi ja ojensi minulle sinisen silkkisen kankaan palan.
“Ai kiva. Pöytä luuttu?” kysyin sarkastisesti vaikka tiesin rätin käyttötarkoituksen.
“Nenäliina”, Alice sanoi ja pöyritti silmiään.
“Ai, aivan.”
“Bellalla on minun sukkanauhani, lainattua”, Rose auttoi minua mutta puhui Alicelle.
“Ja vanhaa?”
“Tämä kaulakoru?” kysyin ja näytin kaulassani roikkuvaa kaulakorua
“Ai onko tuo se?”
“Kyllä se on”, myönsin ja muistelin iltaa jona olin saanut tämän hopeisen sydämen muotoisen kauniin kaulakorun.
”Hyvää syntymäpäivää, Bella“, Edward sanoi ja ojensi minulle samettisen rasian,
“Mitä tässä on?” kysyin ja avasin samettisen rasian. Henkäisin ihastuksesta, mustalla tyynyllä lepäsi kaunis kaulaketju. Sydänriipuksessa oli timantteja. Ketju oli erittäin siro ja kaunis.
“Se on kaunis“, kusikasin ihastuneena.
“Ei yhtä kaunis kuin sinä“, Edward kuiskasi olkani takaa ja minä pyöritin silmiäni. Mokoma mielistelijä.
Oven kolahdus herätti minut ajatuksistani.
“Voi Bella! Sinä olet kaunis!” kuului Esmen ja äidin äänet. Äitini hyökkäsi luokseni ja puristi minua.
“Minun pikku tyttöni!” äitini mutisi ja rutisti minua tiukasti.
“Enhän minä enää niin pieni ole…”
“Minulle sinä olet aina se pieni viisivuotias”, äiti mutisi ja erkani minusta.
“Annapas niin katson sinua kunnolla!” äitini mutisi ja pyyhki hiukan jo ryppyisistä silmäkulmistaan kyyneleitä.
“Älä itke, tai minäkin alan!” hihkaisin kun tunsin suolanesteen kihoavan silmiini.
“Ei hätää, meikkisi on vedenkestävä”, Alice sanoi taka-alalta.
“Tuo huojensi kovasti!” sanoin sarkastisesti Alicelle.
“No ihan sama! Minun pitää ottaa Edward sisään”, Alice sanoi ja työnsi minua viereiseen huoneeseen.
“Enkö minä voi nähdä Edwardia?” kysyin ja tiesin vastauksen.
“Et!” Alice hihkaisi. “Rose, mene Bellan mukaan”, Alice käski hetken mietittyään. Rosalie huokasi mutta nappasi minut käsikoukkuunsa ja lähti johdattamaan minua viereiseen huoneeseen.
“Kostetaan Alicelle sitten joskus”, Rosalie kuiskasi korvaani.
“Minä järjestän sitten omat hääni!” Alice kiljaisi ja sen perään kuului rakastamani naurahdus. Rosalie istuutui ja minäkin olin juuri laskeutumassa puiselle penkille kun Rosalie kiljaisi:
“Mitä? Haluatko sinä Alicen tappavan minut?”
“Täh?” kysyin erittäin fiksusti.
“Älä istu”, Rosalie sanoi vain lyhyesti. Silloin Alice tuli sisään suu mutrussa.
“No mikä nyt?” Rosalie kysyi huokaisten.
“Edward ei suostu kampaamaan hiuksiaan”, Alice valitti. Mutta piristyi hetkessä.
“On aika!” Alice hihkaisi ja ojensi minulle kauniin morsiuskimpun.
“Me lähdemme nyt Rosen kanssa. Seuraa meitä kun olet laskenut kahteenkymmeneen”, Alice puhua pälpätti ja suki samalla hiuksiaan jotka olivat vieläkin lyhyet. Me emme olleet muuttuneet paljoakaan, hiukseni olivat vain kasvaneet - nyt ne ulottuvat ristiselkään. Raskaus ja synnytys ei ollut muokannut vartaloani paljoakaan vaikka palautuminen ei ollutkaan yhtä nopea kuin Rosen mutta muuten näytimme samalta kuin kolme vuotta sitten. Olin lopettanut susihommat joten vanhenin normaalisti ja sain lapsia - Vanessa on maailman kaunein olento sitten Edwardin. Hän on luultavasti perinyt susigeenit ja hänestä tulee toinen tyttösusi maailmassa. Hän oli perinyt minun ruskeat silmäni mutta silmien muodon Edwardilta, pieni hiustupsu osoitti hiuksista tulevan rusehtavan pronssiset. Huokasin ja huomasin olevani yksin. Laskin viiteen ja lähdin varovasti ulos. Olin aina toivonut että isäni saattaisi minut alttarille mutta isä oli kuollut venereissullaan vuosi sitten.
Kun saavuin oville, joiden takana olisi raikas meri-ilma, Seth ja Michael hymyilivät minulle ja avasivat ovet. Astuin ovista ulos samaan aikaan kun juhlaväki nousi ylös ja kääntyi minuun päin. He kaikki henkäilivät ihastuksesta, jopa Edward näytti lumoutuneelta kun tuli minua vastaan puoleen väliin matkaa.
“Näytät kauniilta. Suorastaan lumoavalta”, Edward kuiskasi minulle. Punastuin, tein niin aina kun hän sanoi minua kauniiksi.
“Olet suloinen punastuessasi.” Edward kuiskasi uudestaan ja tunnistin että ne olivat samat sanat jotka hän oli sanonut vähän ennen kuin suutelimme ensimmäisen kerran.
“Ole nyt vain hiljaa ja mennään naimisiin”, mutisin muuntaen sanoja joita oin käyttänyt samankaltaisessa keskustelussa viisi ja puolivuotta sitten. Edward naurahti mutta ei voinut vastasta koska olimme jo papin edessä, joka viittasi juhlavieraita istumaan.
“Olemme kokoontuneet tänne tänä kauniina päivänä todistaaksemme kun tämä nuoripari saa toisensa…” aina välillä papin puheenaikana katsoimme Edwardin kanssa toisiamme ja hymyilimme. Tämä oli meidän yhteinen unelmamme.
“Sormukset?” pappi kysyi ja Jasper ojensi Edwardille sormukseni.
“Vastaa perässäni”, pappi käski, “- minä, Edward Anthony Cullen”
“Minä, Edward Anthony Cullen”, Edward toisti ja katsoi minua.
“Lupaan rakastaa ja olla sinulle uskollinen”, pappi sanoi.
“Lupaan rakastaa ja olla sinulle uskollinen”, Edward toisti.
“Sekä harrastaa rajua seksiä ja kertoa siitä vaimosi veljelle”, Emmett, joka oli tilannut vihkimisluvan netistä virnisti. Arvasinhan minä ettei hän pystyisi vetämään tätä kunnolla!
“Elämämme loppuun saakka. Sen merkiksi annan sinulle tämän sormuksen”, Edward sanoi ja pujotti nimettömääni sormuksen ja suuteli kättäni. Emmett huokasi ja aloitti uudestaan samat sanat mutta jätti pois asiattoman lisäyksen sekä vaihtoi nimeni Edwardin paikalle.
“… Sen merkiksi annan sinulle tämän sormuksen”, sanoin ja pujotin kultaisen renkaan Edwardin sormeen.
“Saat suudella morsianta”, Emmett sanoi ja otti takaisin papin äänen. Edward suuteli minua varovaisesti mutta suloisesti.
“Suutele nyt edes kunnolla!” Emmettt kiljaisi kuin pikkupoika. Edward naurahti ja suuteli minua rajummin. Juhlaväki vislasi ja sieltä täältä kuului naurahduksia.
“Bileet alkakoon!” tuttu ääni jota ei ollut kuultu vuosiin huusi jostain keskirivistöltä.
“Kutsuitko sinä Jaredin?” kysyin Edwardilta yllättyneenä.
“Itse asiassa hän kutsui itsensä sekä koko muun joukkueen”, Edward sanoi ja kohautti olkiaan.
“Ja muu joukkue kutsui koko entisen luokan?” arvasin. No, meidän häistämme ei ainakaan tulisi tylsiä.
“Suurin piirtein. Nörtit jätettiin pois”, Edward naurahti ja näytti tyytyväiseltä etten ollut saanut mitään hirveää suuttumuspuuskaa.
“Noh, ei ainakaan tule tylsä…” ehdin sanoa ennen kuin hää-vieraat piirittivät meidät. Kiittelin onnitteluista jokaista joka onnitteli ja halasin suurinta osaa.
“Jasper, minäkin haluan tällaisen!” Alice vinkui kun tervehdimme heitä. Alice oli pitänyt koko juhlan ajan Vanessaa sylissään.
“Ai automaattisen sinappiruiskun?” Jasper kysyi epäuskoisena.
“Niin, minäkin haluan vauvan!” Alice sanoi ja pelkäsin jo hetken että hän varastasi Vanessan ja juoksentelisi sen kanssa pitkin Ameriikkaa.
“No, katsotaan nyt”, Jasper sanoi ja katseli Alicea sellaisella ilmeellä, ettei panisi pahakseen vaikka he pistäisivätkin perheen alulle.
“Onnea!” Nessie sanoi ja halasi minua samaan aikaan kun Jake onnitteli Edwardia. Nessie ja Jacob olivat vuosi sitten tajunneet että kuuluvat yhteen. Kauan siinä olikin kestänyt. He kummatkin olivat tulleet Edwardin ja minun bileisiin ja rakkaus roihahti. Kirjaimellisesti. Talomme nimittäin syttyi tuleen koska oli uusivuosi ja joku älykääpiö oli keksinyt sytyttää tähtisädetikkuja sisällä.
Söimme kakkua, nauroimme ja tanssimme. Häämme olivat kuin sadusta.
Illan päätteeksi lähdimme Vanessan kanssa rannasta omalla veneellämme ja vietimme sillä yön.
Kaikki oli täydellisesti, olin saanut unelmieni miehen, ison talon, lapsen ja luultavasti pian toisenkin, mutta koiraa en vielä ollut saanut.
Niin, kaikki oli täydellisesti - ainakin toistaiseksi.
-
Uii ihana! Onnellinen loppu <3
]Lauranood, ehdin jo ihmetellä miksi et kommentoi. Pelkäsin että olet kyllästynyt ficciini...
Ei minusta niin helpolla eroon pääse!
mutisin muuntaen sanoja joita oin käyttänyt
Pitäisköhän olla olin?
Muuta en näin lukemalla huomannut. Rakastin ja jään odottelemaan uutta ficciäsi hih...
~Lauranood
ps. Eka kommentti! hahaa...
-
Kiitos! Tunteikkain ficci mitä olen koskaan lukenut... Aivan I-H-A-N-A!!!
Voin vaan kuvitella kaikkien ilmeet kun ne kuulee Jaredin... ;D
Kiitos paljon!
~sajusa
-
Ihana oli nytte tää loppu :'(( toi vika lause jäi hieman häirihtemään varsinkin tuo ainakin toistaiseksi...tuleeko jatko-osa? :D *Alicen koiranpentu ilme*
-
Ihanaa!! Muuta en nyt keksi. :D :D :D
Loistava fici. Kiitos tästä
Ginerva :-*
-
Lauranood, kiitos kommentista!
sajusa, oleppas hyvä, kiva että kelpasi.
En-nu, jatkoa ehkä tulee. Alicen koiranpentu ilme ei tehoa minuun mutta kiitos kommentista.