Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Blinky - 03.05.2010 17:10:08

Otsikko: Twilight: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.) | K-11, E/B, romance, drama
Kirjoitti: Blinky - 03.05.2010 17:10:08: Ficin nimi: My Dear, My Soulmate
Kirjoittaja: makeaavettä
Beta: -
Fandom: Twilight
Tyylilaji: Draama, Romantiikka
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Suurin osa hahmoista Meyerin, kuten myös joiltain osin prologi. Loput minun keksimääni.
Päähenkilöt: Bella ja Edward
Varoitukset: Ei mitään sen suurempaa. Hitusen kiroilua.
Yhteenveto: Mitä jos Edward olisikin jättänyt Bellan rauhaan ja muuttanut pois Forksista? Bella ei olisi tuntenut vielä mitään suurta, mutta kohtalon oikusta johtuen muuttuisi myöhemmin jonkun muun toimesta vampyyriksi? Ja eräänä päivänä heidän tiet kohtaisivat jälleen – mutta Bella olisi löytänyt itselleen jo kumppanin?

(A/N: Mulle tuli eilen illalla yht'äkkiä idea tälläisesta ficistä, ja ihan uhallani julkaisen prologin jo nyt. ~~Ajattelin pitää tämän kanssa hiukan hiljaisempaa profiilia, kunnes saan Rebel of Rosefieldin päätökseen.~~)

Prologi

Aivan tappavan tavallinen päivä. Jälleen lukiossa. En ole enää edes laskuilla, monettako kertaa olen hankkimassa typerää lakkia. Kirjaimellisesti olen. Vampyyrien muisti kun on epänormaalin hyvä. Mutta tämä on siitä huolimatta, että olen valmistunut jo kymmeniä kertoja, yhtä puuduttavaa. Katsella nyt kun sisareni kuhertelevat keskenään. Miksi valehtelen jopa päässäni? Eivät he sisaruksia ole. Valheet syövyttävät pääkoppanikin. Näitä päiviä, kun tämä idioottimainen ihmisnäytelmä on liikaa. Näitä päiviä on nykyään valitettavan usein.

Ja mikä huvittavinta, saan osakseni sääliviä ja myötätuntoisia katseita, ja haluaisin kuurouttaa korvani heidän ajatuksiltaan. Esme on pahin. Aina, kun katseemme kohtaavat, hänen päässään risteilee jotain sen tyylistä kuin Voi, kumpa Edward löytäisi kumppanin itselleen. Minua raastaa nähdä hänet noin ilottomana. Mietin toisinaan, pitäisikö minun lyödä hynttyyt yhteen jonkun mitäänsanomattoman vampyyrinaisen kanssa, jotta voisin tehdä Esmen onnelliseksi. Mutta eihän sekään onnistu, Jasper käräyttäisi minut.

Nyt kun istun steriilin valkoisessa, betoniseinäisessä ruokalassa vampyyrisisarteni seurassa, he ovat liian lähellä. Kuulen heidän ajatuksensa tahtomattani.
Edward, voihan Jasper hyvin?
Nyökkään pienesti. Alice on aina höösäämässä huonon itsehillinnän omaavan puolisonsa puolesta.
Velikulta, miksi näytät taas niin surulliselta? Kukkeliskuu! Eikö naurata? Ei sitten.
Emmett. Luultavasti läheisin minulle heti Carlislen jälkeen. Olen ollut surkea veli häntä kohtaan viime päivinä. Mutta en jaksa edes hävetä.
Edward on jämähtänyt puberteetti-iän mielenmyrskyihin. Paitsi että hänen mielialansa ei näytä muuttuvan koskaan, Rosalie pohtii ivallisesti, tarkoituksena että minäkin kuulisin. Yritän esittää, etten kuulisi.
Jasper vaistoaa tunteeni, ja ymmärtää pitää mielensä mahdollisemman hiljaisena.
Oi. Onpa herkullinen tuoksu, kuulen Alicen ajattelevan.
Sitten minäkin haistan sen.
"Viekää Jazz pois täältä", sihahdan Alicelle niin hiljaa kuin suinkin. Sitä ei kuulisi edes maailman tarkkakorvaisin eläin. Mutta Jasper kuulee. Eikä häntä tarvitse kahta kertaa käskeä. He liihottavat liki epäinhimillisen nopeasti pois ruokalasta, mutta minä jään vielä Rosalien ja Emmettin kanssa.

Ja se on virhe. Sillä tuoksu on vahvempi, polttavampi, huumaavampi, ja herkullisempi kuin mikään, johon olen elämäni aikana törmännyt. Käännän kasvoni tulijaa kohti, ja kohtaan katseellani syvän ruskeat silmät. Ruskeutta, jota Forksin maisemassa ei voi nähdä. Hänen hiuksensakin ovat kastanjanruskeat. Tyttö vaikuttaa ulkonäöllisesti täydelliseltä, eikä ainoastaan minun mielestäni.

Sitten se tapahtuu. Se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, täysin lupaa kyselemättä ja vasten tahtoani. Asia, josta olen lukenut tuhansia kertoja, josta olen nähnyt tuhansia filmatisointeja. Joka on minusta aina vaikuttanut pelkältä kliseeltä. Jota en ensin edes tunnista, luulen vain joutuneeni jonkin sortin mielenhäiriöön. Mutta se on väistämätöntä ja peruuttamatonta.

Olen rakastunut ensisilmäyksellä. Hauraaseen, herkkään ihmiseen, jonka tuoksu raastaa kurkkuani. Ja jota en koskaan voisi saada itselleni. Vaivun entistä syvemmälle, kohti pohjaa.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (Prologi!)
Kirjoitti: E_Bella - 03.05.2010 17:20:57: Mukavan tuntuinen ficci. (:
Haluais jo tietää, kuinka/kuka/missä/milloin Bellan muuttuu vampyyriksi/ Bella muutetaan vampyyriksi. :D
Mutta jatkappa tätä sitten kun saat Roselield ficin valmiiksi. (:
Ilmoittaudun kyllä jo lukijaksi. (:
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (Prologi!)
Kirjoitti: kuriwe - 03.05.2010 17:21:49: Tosi hyvä alku!! Just sellanen Edwardin mieli varmaan olikin ennen Bellan mukaan tuloa. Pisteet siitä!
Idea on täysin uudenlainen ja omaperäinen. En vain kestä ajatusta, että Bellalla olisi joku muu kuin Edward...
No saa nähdä mitä tästä tulee :D
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (Prologi!)
Kirjoitti: Vanamo - 03.05.2010 18:35:51: Traileri oli kiinnostava, rakkautta ensisilmäyksellä. ;)
Minäkin ilmoittaudun lukijaksi, laita jatkoa kun kerkeät.
Minua myöskin kiinnostaa, miten Bellasta tulee vampyyri.
Ja se, että kuka hänen kumppaninsa on!
En keksi yhtäkään joka voittaisi Edwardin, mutta toisaalta jos Edward lähtee ennen kuin Bella ehtii edes tutustua häneen niin sitten..
Odotan ensimmäistä lukua innolla, en rupea itse tekemään tämän enempää johtopäätöksiä! :D
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (Prologi!)
Kirjoitti: Blinky - 03.05.2010 20:47:39: E_Bella, kiva kuulla että tykkäsit, ja kiitos! No se selviää ihan kohta :D

kuriwe, kiitos! :)

Twaikkari, kiitos sinullekin! :D

Krhm... En ainakaan ruvennut kirjoittamaan tänään ensimmäistä lukua... En ainakaan saanut sitä valmiiksi. :D No valheet sikseen, seuraavia lukuja saa todennäköisesti odottaa hiukan kauemmin. Tämä ykkönen nyt on tämmöstä alkutilanteen selvittelyä, ens luvussa alkaa tapahtua!

Ihan muuten vain, kommentit ovat erittäin suotavia! ;)

Luku 1 -Muistoja ja muuttovalmisteluja

Bella PoV

Istuin jalat ristissä huoneeni lattialla tehden vaikeita päätöksiä; mitä ottaisin mukaan uuteen kotiimme, mikä päätyisi tylysti kaatopaikalle. Sydäntäni raastoi jo reikäisten flanellihousujeni kohtalo, mutta meillä oli tiukat kriteerit, minkä verran tilaa kunkin tavarat saisivat viedä muuttoautosta. Olin kuin äitini – kiintynyt hartaasti kaikkeen joutavaan ja rikkinäiseen.

Sitten huomasin paperipinon alla suuren peltirasian, ja otin sen esille. Siihen oli teipattu nimilappu, jossa luki minun koukeroisella käsialallani Valokuvia. Valokuvia ihmisajoilta. Olin elänyt vampyyrin elämää jo vajaa viisikymmentä vuotta, mutta näiden kuvien katseleminen teki yhä kipeää. Vaikka olinkin suhteellisen tyytyväinen elämääni – jos sitä siksi saattoi kutsua, oli ihmisyydessäkin etunsa.

Minut oltiin muutettu tarkalleen ottaen neljäkymmentäseitsemän vuotta sitten. Olin kuolemankielissä jouduttuani auto-onnettomuuteen matkalla Phoenixiin silloisella vanhalla Chevylläni. Se ei ollutkaan niin lujaa tekoa, kuin olin monesti epäillyt. Sillankaiteen se kyllä mursi, mutta tiputus rotkoon oli jo liikaa ruosteenoranssille autonrämälleni.

Eikä kukaan olisi minua osannut pelastaa. Jos vampyyriperheeni ei olisi ollut metsästysretkellä, nukkuisin ikiunta Forksin hautuumaalla. Muistan uuden aamuni vieläkin kuin eilispäivän. Vampyyreillä kun on joskus valitettavan hyvä muisti. Muistan tosin myös lyhyen ihmiselämäni liki täydellisesti. Olen vaalinut sitä tarkoituksellisesti.

Kun olin herännyt ikuisuuden ensimmäiseen ja viimeiseen päivään, olin kuvainnollisesti shokissa. Tosiasiassa vampyyrit eivät voi mennä shokkiin, mutta kaikki oli minulle totaalisen uutta. Vampyyritietämykseni perustui vanhaan taruun valkosipuleista ja torahampaista. Kun aukaisin uskomattoman tarkat silmäni ensimmäisen kerran, kun kuulin ensimmäiset sanat luonnottoman herkillä korvillani, luulin uneksivani. Tai olevani jossain hyvin eriskummallisessa taivaassa.

Mutta käsite vampyyri ei ollutkaan sitten niin hirvittävää todellisuudessa. Söin – tai siis join – riistaa, kuten ihmisaikoinakin. Pieniä poikkeuksia, kuten sitä ettemme nukkuneet koskaan, tai sitä että auringonvaloa täytyi välttää julkisilla paikoilla, lukuunottamatta elämäni oli melkein samanlaista kuin ennenkin. Mutta vapauduin kömpelyydestäni, sain uskomattomat voimat ja nopeuden, sekä erityislahjan. Ei siis oikeastaan mitään valitettavaa. Ehkä jonain päivänä ikuisuus alkaisi tylsistyttää, kuka tietää.

Koska en ollut ikinä maistanut ihmisverta, kehitin hyvän itsehillinnän varsin nopeasti. Perheeni oli myös spekuloinut, voisiko käytökseni olla jonkinlainen lahja. Mutta kuten sanottiin, ihminen otti vanhasta elämästään voimakkaimmat luonteenpiirteensä mukaansa; pelkkä ajatus murhaamisesta kauhistutti minua. Oli aina kauhistuttanut. Ehkä lähestulkoon kohtuuton inhimillisyyteni oli yksi voimakkaimmista luonteenpiirteistäni.

Se vain ei sopinut siihen teoriaan, että ihminen veisi mukanaan vain yhden piirteen. Omistin nimittäin erityisen kyvyn. Minulla oli kilpi, jolla suojasin automaattisesti mieltäni vuorokauden ympäri. Harjoittelun ansiosta saatoin projisoida kykyäni, eli siirtää kilpeni muidenkin suojaksi. Onnistuin myös nostamaan kilpeni päältäni, mutta sitä en tehnyt juuri koskaan. Minulla oli kaikinpuolin suojaisempi olo, kun näkymätön suoja oli ylläni.

Avasin rasian kannen varoen. Pelkäsin sitä muistoryöppyä, joka valtaisi mieleni. Omilta tunteiltani en sentään pystynyt itseäni suojaamaan. Onnekseni päällimmäisenä oli perhepotretti muutaman kymmenen vuoden takaa. Uusien kuvien ottaminen oli turhaa – emmehän muuttuneet enää ikinä miksikään. Tarkastelin kuvaa pyyhkien pienen pölyhunnun sen päältä tiehensä.

Matthew. Hän oli meidän kaikkien isähahmo. Hän oli muuttanut meidät jokaisen. Minutkin, tosin Lucasin toimesta. Kenelläkään meistä ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin kuolema tai ikuisuus vampyyrina, ja jokaisen meistä hän antoi itse valita. Olin niin tajuttomuuden rajamailla kieppuen, että en muista edes harkinneeni vastaustani kahdesti. Mutta Matthew ei muuttaisi ketään ilman hyvää syytä. Meille hän ei ollut koskaan kertonut omaa tarinaansa. Hän väitti sen olevan liian traaginen jopa itselleen muisteltavaksi.

Minun lisäkseni myös Matthewilla oli kyky. Se oli hyvin vaikutusvaltainen, merkittävä lahja. Matthew pystyi näkemään tietyn henkilön koko historian vain katsomalla tätä silmiin. Hän ei nähnyt kenenkään mieleen, hän vain näki teot. Mutta niidenkin perusteella saattoi päätellä paljon. Hän näki kaiken, mitä tapahtui henkilön mielen ulkopuolella, mutta aistien vaikutusetäisyydellä. Hän näki mitä joku oli kuullut, nähnyt, sanonut tai tehnyt. Mutta hän näki sen vain niin kauan, kuin näki tämän silmiin. Sen jälkeen kaikki pimeni, kuin television vastaanotin olisi sammutettu. Mutta jo yhdellä vilkaisulla näki paljon.

Felicia. Vuosien saatossa olin oppinut kutsumaan häntä sisarekseni. Kuvassa kameraan hymyili tyttö, jolla oli valtava räikeänpunainen kiharapilvi ja siro luusto. Hän oli hoikka – niin kuin me kaikki – ja hyvin pitkä naiseksi. Hän oli persoonallisella tavalla kaunis, juuri sellainen millaisia saattoi nähdä astelemassa muotinäytöksien catwalkeilla. Felicia oli hyväsydäminen ja lempeä. Hänet muutettiin kaksikymmenvuotiaana, eli hän oli kierolla tavalla katsottuna minua vuoden vanhempi. Hänellä oli kuitenkin rutkasti elämänkokemusta, ja Felicia oli yksi viisaimmista ikinä tapaamistani ihmisistä. Viisaudella tarkoitin sellaista viisautta, joka huokuu käytöksestä ja arvomaailmasta. Kirjanoppinut tyttö ei tosiaankaan ollut, päinvastoin. Felicia oli hyvin rehellinen ja reilu.

Ryan. En muistanut päivää, jolloin hän ei olisi kertaakaan väläyttänyt leveää hymyään. Ryan sai minut aina hyvälle tuulelle. Se ei ollut kyky, tietääkseni. Poika vain hohti elämäniloa, vaikka oli elämänsä joltain kannalta katsottuna menettänyt. Paitsi meillä ei ajateltu sillä tavoin. Toisinaan vain oman, suojatun mieleni sisällä erehdyin pohtimaan syntyjä syviä. Olin aina pitänyt itseäni jollain tapaa poikkeuksena, ja se että kohtalon kirjoissa minulle oli määrätty elää ikuisuus vampyyrina, vain vahvisti teoriaani.

Ryan oli juuri sellainen isoveli, kenestä olin haaveillut iltaisin äitini helmoissa pikkuautoilla leikkien. Ajatus lämmitti, että haaveeni toteutuivat lopulta – tosin hieman odottamattomalla tavalla. Ryan oli täydellinen veli, aina huolehtimassa ja pitämässä puoliani. Hän ei tahtonut kenenkään olevan surullinen. Ryanilla oli viljanvaaleat, tuuheat, lyhyet hiukset ja raamikkaat kasvot. Poika oli kertonut, että hänen alkuperäinen silmiensä väri oli jäänsininen. Itse asiassa, hän puhui siitä ominaisuudestaan toisinaan kaipaavaan sävyyn. Täytyi myöntää, että olisin huolinut omankin silmänvärini mielelläni takaisin. Tosin ei tässä kultaisessa, sulaan toffeeseen vivahtavassakaan mitään valittamista ollut.

Siinä missä Ryan oli Felician puoliso, minun kumppanini oli Lucas, perheen kesken Luke. Hän oli se, joka kantoi minut savuavasta autosta silloiseen kotitaloomme. Hän oli se, joka oli halunnut minun pelastuvan. Koska ulkomuotoni oli liian kallista hukattavaksi, ja omien sanojensa mukaan Lucas oli varma, että olin sisältä vielä kauniimpi. Emme olleet puhuneet tapahtumasta kovin. Muutosprosessista ei tainnut kellään meistä olla mitään lämpimiä muistoja. Ainoa muistikuvani oli se, kuinka anelin huutaen kuolemaa. Nopeaa ja kivutonta sellaista – luulinhan kuolevani joka tapauksessa.

Karkoitin epämiellyttävät ajatukset nopeasti, ja tarkastelin mieheni – emme tosin olleet virallisesti mies ja vaimo – kasvoja. Lucas oli omalla tavallaan hyvin kaunis. Hänellä oli tummanruskeat, mustaan taittuvat, hiukset, ja sileät kasvonpiirteet. Luke hymyili vain harvoin, mutta silloinkin hurmaavammin kuin kukaan. Mutta hän ei ollut kaunein näkemäni mies, vaikka olikin vampyyri. Kaivoin laatikosta uhallani Charlien lähettämän maisemapostikortin, jonka yhdessä monista pikkukuvista oli Forksin lukio. En unohda sitä päivää koskaan. En unohda hänen ulkomuotoaan koskaan. Sillä hän oli kauneinta, mitä olin ikinä tavannut. Olin silloin vielä hento ihminen, ja autuaan tietämätön vampyyreiden todellisuudesta. En tietenkään käsittänyt, mitä nämä kalpeakasvoiset, huikaisevan kauniit olennot olivat. Tai siis, erehdyin luulemaan heitä ihmisiksi.

Ja vaikka näin heidät vain yhtenä päivänä, jonka jälkeen he katosivat kuin tuhka tuuleen, näin sen ihmismuiston yhä kirkkaasti mielessäni.

Ensimmäinen päivä uudessa lukiossa. Täällä pahuksen Forksissa, jossa ilma on niin kosteaa että vetäessään henkeä kielellä maistuu havupuut ja märkä sammal. Täysi vastakohta kuivalle ja paahtavalle Phoenixille, jonne ikävöin jo nyt.

Astelen vesitihkussa kohti koulurakennusta. Seuraani liittyi jotain yliystävällisiä oppilaita, ja tunnen jo hiukan piristyväni. Ehkä täällä ei ollakaan niin arvokkaita ja hienostelevia kuin entisessä kotikaupungissani.

Kun historian tunti päättyy, lähden näiden toistaiseksi liki tuntemattomien luokkakavereitteni kanssa syömään. Otan tarjottimelle jotain kevyttä, sillä Charlie oli valmistanut aamupalan, paakkuista munakasta ja kärähtäneitä paahtoleipiä. En tietenkään huomauttanut hänelle niistä, söin kaikessa hiljaisuudessa. Vaikka tiedän ottavani vastuun ruoanlaitosta jatkossa.

Astun ruokalaan muiden vanavedessä, ja katseeni lukittuu melkein samantien nurkkapöytään, jonka ovat vallanneet viisi epäinhimillisen kaunista kalpeaihoista nuorta. Muodoiltaan kadehdittavan upea blondi, jonka kasvotkin ovat kuvankauniit. Keijukaismainen, pieni, siro tyttö, jonka mustat hiukset sojottavat suloisesti jokaiseen ilmansuuntaan. Pelottavan lihaksikas mies ruskeine, lyhyine kiharoineen. Hunajanvaaleat hiukset omaava poika, joka näyttää kumman säikyltä. Ja täydellisyyden ruumiillistuma, poika, jolla on kuparinruskea hiuspehko, sopivan lihaksikkaat käsivarret ja täydelliset kasvonpiirteet. Ja kultaiset silmät, joilla hän juuri nyt tuijottaa minua. Tunnen punastuvani.

”Hei Bella! Turhaan tuijotat, Culleneille ei kelpaa kukaan. Tai siis, tuo blondi ja lihaskimppu ovat varattuja, mutta Edward Cullen on nirsoin henkilö päällä maan”, Jessicaksi itsensä esitellyt tyttö julistaa.
Nyökkään pienesti, enkä voi olla vielä vilkaisematta heitä.

Ja se vilkaisu jäi elämäni viimeiseksi. Heitä ei näkynyt koulussa seuraavana, eikä sitä seuraavana, eikä sen jälkeisenä päivänä. Ei enää koskaan.
Juuri siksi olin niin tyytyväinen mieleni yksityisyydestä, vaikka kukapa sinne näkisikään. En ollut koskaan kysynyt tästä kyseisestä vampyyrijoukosta perheeltäni, sillä Matthew olisi voinut hyvinkin arvata motiivini. Toisinaan epäilinkin, jäikö hänen näkynsä oikeasti vain tekojen tasolle. Asettelin kaikki kuvat takaisin rasiaan, ja suljin kannen visusti. Sitten pakkasin sen muuttolaatikkooni resuisten klassikkoromaanien niteiden joukkoon. Lempikirjojeni paperi oli kellastunutta, ja ne haisivat hiukan ummehtuneelle. Ihmekkös tuo, kun kirjat olivat muinaisjäännöksiä ihmisajoiltani.

Vihdoin sain pakattua kaikki tavarani, joten lähdin pyytämään alakerrasta kantoapua. Luke ja Ryan löhösivät sohvalla selaillen television kanavia päämäärättömästi.
”Kun teillä ei näytä olevan tuon parempaa tekemistä, voisitte varmaan auttaa minua viemään laatikot autoon?”
”Varmaan”, Ryan mutisi.
Tuhahdin kiukkuisena. Se herätti aina veljessäni jonkinsortin ritarinvaistot eloon, ja ei aikaakaan kun hän jo kantoi kirkuvankeltaisia muovilaatikoita aulaan.
”Mikä järki tässä muutossa edes on? Minä ainakin viihdyn täällä hyvin”, Lucas tokaisi.

Matthewilla tuntui joskus olevan vaikeuksia tulla meidän kanssa toimeen. Kaikki me neljä olimme kaksikymmentä tai alle, ja Matthewille oli kertynyt ihmisvuosia reilusti yli kolmekymmentä. Luonnollisesti hän oli meitä hiukan aikuismaisempi ja kypsempi. Eräänä unettomana – kuten aina – yönä hän oli saanut päähänpiston suuremmasta vampyyrikodista. Hän oli ottanut yhteyttä vanhaan tuttavaansa Carlisleen, joka piti majaa Alaskassa vaimonsa ja viiden ”lapsensa” kanssa. Matthew oli ehdottanut pientä ”vampyyrikommuuni-kokeilua” - termi oli kirvoittanut meissä hyvät naurut – ja ihme kyllä, Carlisle oli lämmennyt ajatukselle. Sitten Matthew oli muitta mutkitta pistänyt asuntomme myyntiin, ja tässä me nyt olimme lähdössä kohti Alaskaa. Jotain positiivista ideassa sentään oli, sillä siellä vuodessa oli huomattavasti enemmän pilvisempiä päiviä, kuin nykyisessä asuinpaikassamme.

”Älä ainakaan kyseenalaista Matthewin järjenkäyttöä”, vastasin Lukelle virnistäen.
”Se olisikin aika riskialtista käytöstä”, Ryan myötäili. ”Mutta kuka tietää, vaikka siellä olisikin mukavaa. Ainakin vähemmän pinnattavaa koulusta.”
”Kouluun”, älähdin. Se taisi olla minun kahdeksas kerta, kun aloitin lukion. ”Miksemme vain voi hengailla kotona?”
”Pölyttyisimme sitten kuin ne tyypit Italiassa”, Ryan vitsaili viitaten Voltureihin. Olimme vain kuulleet tarinoita Matthewilta, ja nähneet pari kuvaa näistä vampyyrien itsevaltiaista. Ajatuskin heistä puistatti minua.

Yht'äkkiä tunsin kädet lanteillani, ja käännyin vampyyrinnopeasti Lucasin puoleen. Tunnistin hänet tuoksusta jo samantien. Kenenkään vampyyrin tuoksua ei voinut sanoin kuvailla, mutta jotain samankaltaisuuksia luonnon omiin aromeihin oli havaittavissa. Lucasin tuoksu vivahti vaniljaan, mutta loppuunsa se ei ollut sinne päinkään.

Hän kumartui hiukan – pituuseromme takia – ja suutelimme intohimoisesti.
”Menkää hotelliin”, kuulin Ryanin mutisevan, mutta ei hän ollut siitä moksiskaan. Toisin kuin Matthew, jonka läheisyydessä piti käyttäytyä likimain pyhäkoululaisen tavoin. Vain siksi, ettemme olleet avioliitossa. Minä vain kammoksuin häitä, ja kaikki muut isähahmoani lukuunottamatta ymmärsivät, kun olin selittänyt yksityiskohtaisesti mielipiteeni – ja myös Renéen mielipiteen – naimisiin menosta.

Kun vihdoin irtauduimme toisistamme, jäin miettimään asioita hetkeksi. Muistan, kuinka Felicia oli kertonut jostain uskomattoman voimakkaasta yhteydestä hänen ja Ryanin välillä. En tiedä, liiotteliko hän, mutta en ollut kokenut mitään ”uskomatonta”, tai ”niin voimakasta, että heikottaa”. Totta kai rakastin Lucasia. Hän oli kultainen, hän ymmärsi minua puolesta sanasta ja pystyin hyvin kuvittelemaan meille onnellisen loppuelämän – tai ikuisuuden. Mutta ei hän ollut mikään maailmaani mullistava ihme, kuin ”auringonpaiste sokeuden jälkeen”. Yltiöromanttisella Felicialla sitä kuvailtavaa oli riittänyt. Itse asiassa, en uskonut koskaan kokevani moista. Minulla ei ollut ikinä ollut mitään perheenperustamis- tai pariutumisviettiä, ja olin uskonut voivani elää onnellisen elämän vaikka ihan yksinäni. Joten en kokenut mitään epäilystä, vaikka Lucas ei ollut minulle mikään täydellinen sielunkumppani. Rakastin häntä, ja sillä kai oli eniten merkitystä?

Säpsähdin ajatuksistani, kun Ryan karjaisi, että lähtö koittaisi. Muuttoauto oli ilmeisesti jo lähtenyt kohti Alaskaa, ja nyt olisi meidän vuoromme. Matthew ajaisi ylhäisessä yksinäisyydessään omalla Porchellaan, ja me muut matkaisimme niin kutsutulla ”nuorison rämäautolla”, kullankeltaisella farmarivolvolla. Hohhoijaa, näkisittepä Chevyni.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (1. luku 3.5.)
Kirjoitti: En-nu - 03.05.2010 20:49:56: ;D i loove it
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (1. luku 3.5.)
Kirjoitti: E_Bella - 03.05.2010 21:44:06: Laitoitkin jo jatkoa, mahtavaa! <3
Odotan innolla vielä lisää jatkoa, tämä käy niin mielenkiintoisaksi!
Matthew'sta minulle tuli heti mieleen Matthew Bellamy.. Jotenkin kuvittelinkin Matthewn sen näköiseksi, kuin Musen Matthew. :D
Olen jotenkin koukussa Museen ja samalla tietenkin Matthewhin ja samalla sitten tähän ficciinkin koska tässä esiintyy Matthew. :D
Ja niin selkeää, että hittovie. :D
Jatkoa! <3
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (1. luku 3.5.)
Kirjoitti: minnamoi - 04.05.2010 17:48:25: tääpäs vaikuttaa kivalta! :) muuta en oikee osaa vielä sanoo... odotan kyllä innolla että mitä tapahtuu ku bella ja edward tapaa :) en huomannu yhtää virhettä ja muutenki teksti oli tosi selkeetä! :) jään kyllä ehdottomasti seuraamaan! :)

minnamoi♥
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (1. luku 3.5.)
Kirjoitti: NiNNNi - 04.05.2010 18:27:47: Oli pakko tulla lukemaan kun ilmoititi, että sinulta olisi tulossa toinenkin jatkofic. Ja joo, hyvä, että tulin!
Oot keksinyt ihanan idean ja jään todella odottelemaan mitä juonenkäänteitä keksit tähän ja mitä tulevan pitää. :D
Tuo Bellan perhe kuulostaa mukavalta, ja hyvät taustat olet keksinyt tähän.
Ja nyt odottelen vaan, että saat aikasemman loistavan ficcisi valmiiksi ja alat keskittymään tähän. (;
Ja odottelen mitä tapahtuu kun Bella ja Edward tapaa, jännääää.. (;;;

Pikkunen juttu;
Lainaus
Toisinaan vain oman, suojatun mieleni sisällä erehdyin pohtimaan syntyjä syvyjä
syviä?

Mutta toivottavasti olis pian tulossa jatkoa (;;

♥:lla ninnni~
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (1. luku 3.5.)
Kirjoitti: Deph - 04.05.2010 18:31:48: Apua en kerkee kommaa pitkää
Tämä oli tosi hyvä ja tykkäsin kauheesti <3 Nam
Virheitä en bongannut ja tässä on hyvä idea.
Kuten jo sanoin, tykkään kovasti jajajajajajöö<33 :DDD
Nam, jatkoa kiitos.
Anteeksi super lyhyt komma!

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (1. luku 3.5.)
Kirjoitti: Vanamo - 04.05.2010 19:22:23: Yllättävää että Matthewin vampyyriystävä olikin juuri Carlisle.. ;)
Minulle tuli Ryanista heti mieleen Emmett ja Feliciasta Alice.
Tässä on todella mielenkiintoinen juoni, ja idea on hyvä.
Ei perus Ed/Bells, vaikka tosin toivon että siihen tässä päädytään. ;D
Jatkoa toivoisin. (:
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (1. luku 3.5.)
Kirjoitti: Blinky - 04.05.2010 20:07:47: En-nu, kiva kuulla! :D Kiitos kommentista!
E_Bella, kiitos! :) Hah, mä en edes tiennyt moista yksityiskohtaa. Itse asiassa eka tyypin nimi oli tarkoitus olla Stefan, kunnes hoksasin sen kaiman Aamunkoista. Sitten piti vaihtaa, mutta hyvä että uusi nimi oli (jollain tavalla) mieleinen! :D
minnamoi, kiitos ja ihana kuulla! :)
NiNNNi, korjasin sen virheen! :) Ja kiitos! :D
Deph, kiitos, ja ei tuo nyt mikään superlyhyt ollut! ;) Ja ei se haittaa, kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita! :D
Twaikkari, Carlislella taitaa olla noita ystäviä vaikka muille jakaa. ;D Ja kiitos! :)

Äääää, mulla on nyt hirveät inspiraationpurkaukset tän suhteen, joten en malta muuta kuin kirjoittaa. Tässä ois sitten jo ensitapaaminen, olkaat hyvät! :D

Luku 2 - Neljänkymmenenyhdeksän vuoden jälkeen

Edward's PoV

Olin kokoontunut perheeni kanssa oleskelutilaan odottamaan uusia vampyyrikämppiksiämme. Tämän kyseisen perheen isäntä, Carlislen vanha ystävä, oli saanut niinkin koomisen idean kuin vampyyrikommuuni. Nyt taloomme oli muuttamassa yksi vanhempi vampyyrimies, ja neljä nuorempaa; kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Perheeni ajatukset olivat hyvin äänekkäitä ja eritoten odottavaisia.

Voi, kunpa jompikumpi tytöistä miellyttäisi Edwardin silmää, Esme haaveili. Turha luulo. Tarkalleen ottaen neljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten tapasin ihmistytön, eikä mielessäni ole ollut sen jälkeen tilaa kenellekään muulle naispuoliselle. Elämäni rakkaus olisi nyt arviolta 66 vuotta, ja mahdollisesti heittänyt henkensä. En silti ikinä unohtanut häntä mielestäni. Muistan yhä ne syvän ruskeat silmät, punaiset posket, ruskeat, lantiota hipovat hiukset. Muistan hänen nimensäkin. Isabella Swan. Ja muistan yhä, että kun yritin lukea hänen ajatuksiaan, en kuullut yhtikäs mitään. Se oli yksi ratkaisematon arvoitus. Enkä saisi koskaan ratkaisua. En saisi koskaan häntä. Enkä minä muuta kaipaisi.

Toivottavasti tytöt pukeutuvat muodikkaasti. Tai no, jos he eivät pukeudu, niin minulla ainakin olisi tilaisuus stailata heidät, kuulin Alicen pohtivan.
Emmett ei ajatellut mitään kummoista. Mietti vain, saisiko jommasta kummasta pojasta hiukan minua elämäniloisemman metsästyskaverin.
Jasper vaistosi - jälleen kerran - tunteeni, ja juuri nyt taisin olla aika synkässä mielentilassa. Hän ajatteli minua, ja minä en jaksanut reagoida mitenkään.
Rosalie yritti kovasti hillitä ajatuksiaan, piilottaa ne, mutta ehdin nähdä vilauksen. Hän mietti, olisivatko uudet tytöt häntä kauniimpia. En voinut muuta kuin hämmästellä, mitä Em näki tässä naisessa.
Carlisle oli hyvin innostunut ideasta. Hän pohti, kuinka voisi keskustella syvällisiä ystävänsä kanssa.

Lopetin salakuuntelun, kun kaikki kääntyivät odottavasti - kukin mistäkin syystä - talomme valtavaa lasiseinää kohti. Pian pihaan kaarsi iso muuttoauto, ja sen jäljessä musta Porche. Autosta astui nuori, mutta silti jollain tapaa vanhahko mies - luultavasti Carlislen ystävä Matthew. Mies antoi jotain käskyjä muuttoauton kuskille, ja lähti sitten astelemaan kohti sisäänkäyntiä. Umm... Menenkö vain sisään, vai pitäisikö minun odottaa. Tulevatkohan he vastaan... Miksi minua jännittää näin, Carlislehan on rakas ystäväni, kuulin miehen ajattelevan. Aivan kuin isäni olisi lukenut tämän ajatukset, sillä hän asteli Esmen kanssa sovinnaisesti kohti ovea. Sitten se raottui, kunnes aukesi kokonaan, ja kohtasimme kullankeltaiset silmät.

"Tervetuloa", Carlisle toivotti.
"Kiitos. Mukava nähdä, Carlisle", mies vastasi hymyillen ja puristi häntä kädestä. "Mukava nähdä teitä kaikkia. Teillä on kaunis koti."
"Samoin, ja kiitos vain", Esme tokaisi hymyillen. "Mutta nythän se on teidänkin kotinne."
"Aivan. Ajatuksessa on vielä hetki totuttelemista" Matthew naurahti.
"Teemme parhaamme, jotta totutte mahdollisimman nopeasti. Meillä on ennestään kaksi tyhjää huonetta, mutta rakennutin vielä pienen lisäsiiven."
"Voi, eihän teidän olisi tarvinnut!”, Matthew päivitteli asiaankuuluvasti. ”Kiitos silti vaivannäöstä."

Vanhempani näyttivät tulevan erinomaisesti toimeen tämän Matthewin kanssa, josta huokui rauhaa ja ystävällisyyttä. Tarkkailin heidän juttelua, kunnes miehen silmät kohtasivat minun omani. Hän tuijotti minua epätavallisen pitkään, ja viritin itseni nopeasti hänen ajatuksilleen.
Hmm... Vai että sellaista. Miten hän kuulee noin paljon... Ei, nämähän ovat ajatuksia... Ja minä kuulen nekin?! Pojalla on ilmeisesti jokin kyky.Tämä on hyvin mielenkiintoista. Käänsin katseeni pois säikähtäneenä ja hämmentyneenä. No. Siihen loppui näkyni. Nyt tuntuu kyllä tyhmältä, toivottavasti poika ei kuullut ajatuksiani. Jos kuulet, niin anteeksi. Nyökkäsin pienesti. Mikä minä olin toisia tuomitsemaan, kun käyttäydyin itsekin ihan samoin.

"Lapseni tulevat tovin päästä. Volvo ei kulje niin nopeasti kuin oma autoni. Minne pyydän muuttomiehiä purkamaan laatikot?" Matthew kysyi.
"Pääasia, että tulevat", Esme hymyili. "Jos ette ole vielä sopineet huonejaosta, pyydä miehiä kantamaan laatikot vaikka lisäsiipeen. Sinne on myös oma sisäänkäynti."
Matthew nyökkäsi pienesti, ja poistui ulos.

"Tiedättekö hänen kyvystään?" kuiskasin niin pienesti, ettei se kuuluisi lasiseinien ulkopuolelle. Paitsi jos hänellä oli jokin eriskummallinen taito.
"Kyllä. Anteeksi, etten ole huomannut kertoa. Matthew näkee katsomalla toista silmiin kaiken, mitä tämä henkilö on mielensä ulkopuolella nähnyt, kuullut tai tehnyt", Carlisle selitti.
"Hän kuuli teidän ajatuksennekin. Minun kauttani", murahdin pahoittelevasti.
"Ohhoh, niinpä tietenkin. Sepä mielenkiintoista. Näkisiköhän hän myös Alicen näyt...?"
En tiennyt vastausta.

Sitten Matthew pyyhälsikin takaisin sisään, ja ilmoitti muuttomiesten lähteneen. Hänen tyttärensä oli soittanut, ja nämäkin olisivat näillä minuuteilla perillä. Istahdimme sohvalle odottelemaan, vaikka se oli vain näennäinen tapa. Seisominen oli aivan yhtä mukavaa. Carlisle ja Matthew juttelivat joutavia, heidän entisestä asuinpaikastaan, Alaskan ilmastosta sun muusta. Koulunkäynnistäkin; me olimme nyt vasta aloittamassa lukiota, joten uudet nuoret menisivät kouluun yhtäaikaa kanssamme. Lopulta, vaikka heillä olisi varmasti vielä juttua riittänyt, kuulimme auton kaartavan pihaan, ja Matthew päästi helpottuneen huokauksen. Pelkäsikö hän oikeasti, että vampyyrilapsilleen kävisi jotain?

Nousimme kaikki ylös, ja asetuimme pieneen ryhmään odottamaan neljää uutta "sisarustamme". Matthew meni ovelle heitä vastaan, ja halasi jokaista nopeasti.
"Tuliko jo tuossa vaiheessa ikävä", kuulin jonkun pojan kiusoittelevan.
"Ryan", Matthew mutisi. "Tulkaa peremmälle sieltä kuistilta."
Sitten sisään astui pitkä, hoikka, punapää, joka oli oudolla tavalla kaunis. Ei tietenkään yhtä kaunis kuin Bella Swan, mutta saatoin jo kuvitella Rosalien ajatukset. Alice sen sijaan ajatteli hyväksyvästi – naisen mustat farkut ja vihreä, röyhelöinen paita ilmeisesti läpäisivät hänen seulansa.
"Hei, olen Felicia", hän tokaisi hymyillen pienesti. Ryaniksi kutsuttu poika tarttui häntä kädestä, ja esitteli myöskin itsensä. Pariskunta.
Sen jälkeen he väistyivät ovensuulta, ja sisään astui kaksi muutakin. Sisään astui jotain täydellisen odottamatonta.

Voivatko vampyyrit mennä shokkiin? Minä olisin malliesimerkki teorian kumoamisesta. Vaikka meidän ei tarvinnut hengittää, en saanut henkeä. En käsittänyt, kuinka näky oli edes mahdollinen. Isabella, ensimmäinen ja ainoa rakkauteni Bella, seisoi ovensuussa silmät sulaa kultaa tihkuen. Ja hän oli muuttamassa meille. Koitin järjestää ajatuksiani, ja sitten kohtasin hänen kasvonsa. Hän tuijotti minua aivan yhtä järkyttyneesti, ja mietin - vaikka sehän olisi mahdotonta - saattoiko hän muistaa minut. Koitin lukea hänen ajatuksiaan, mutta ne olivat yhtä saavuttamattomissa kuin ennenkin.

Onnistuin jotenkin selkeyttämään mieleni hetkeksi, ja kuulin kuinka poika hänen vieressään esitteli itsensä. "Lucas", hän tokaisi. Ja hän vilkaisi Bellaan, joka ei saanut sanaa suustaan. "Tässä on kumppanini Bella", hän jatkoi vielä. Ja jos Bella olisi vain voinut, hän olisi varmasti punastunut. Mutta se ei enää ollut mahdollista, sillä Bellakin oli tuomittu ikuisuuteen, tai sen jälkeiseen kadotukseen. Ajatus melkein vihastutti minua, mutta olin pohjimmiltani niin itsekäs paskiainen, että tunsin enimmäkseen tyytyväisyyttä. Ja suunnatonta onnellisuutta.

Esme oli ollut oikeassa, yksi tytöistä miellytti minun silmääni, ja sisintä sitäkin enemmän. Mutta myös minä olin oikeassa; en saisi koskaan häntä. Hän kuului toiselle. En tiedä muuttuisiko elämäni vielä surkeammaksi, masentuisinko entisestään, jos joutuisin katselemaan päivittäin Bellaa toisen sylissä, toisen kainalossa. Bellan huulia toisen huulilla, Bellan kättä toisen kädessä. Ja nyt mielessäni ei ollut kuin yksi ajatus. Bella kuuluisi minulle. Kuten jo sanoin, olen pohjimmiltani itsekäs paskiainen.

Edward, anteeksi mutta mitä hittoa? Tunteesi myrskyävät aivan hillittömästi.
Eikä hän edes ole ainoa tässä huoneessa, kuulin Jasperin ajattelevan. Miten niin en ollut ainoa? Onko Rosalie niin raivoissaan uusien tyttöjen kauneudesta?
Edward, kuulethan minut? Muistanko väärin, vai onko tämä tyttö se Bella?
Oi... outo näky. Mitä ihmettä suunnittelet, Edward?! Alice pohti. Minua huolestutti, mitä hän mahtoi nähdä.
Miksi Bella meni noin lukkoon? kuulen Lucasin ihmettelevän.
Edward, näytät siltä kuin olisit aineissa. Hahahahah. Emmett ei koskaan osannut ottaa asioita vakavasti.

”Haluaisitte varmaan levätä ajomatkan jälkeen?” Carlisle ehdotti.
”Mielellämme”, Matthew mutisi, mutta hänen mielessään liikkui muita ajatuksia. Hän ihmetteli tyttärensä käytöstä.
”Näytän teille paikat. Meillä on kolme ylimääräistä tilaa. Riittääkö se?” Esme huolehti.
”Paremmin kuin hyvin. Tulkaa lapset.”
Sitten Felicia, Ryan, Lucas ja Bella keräsivät käsimatkatavaransa, ja lähtivät Esmen perässä kohti tyhjiä huoneita. Bella vilkaisi minua niin nopeasti, ettei sitä ihmissilmä olisi ehtinyt huomata. Mutta minä kyllä huomasin. Ja olisin antanut mitä vain hänen ajatuksistaan.
Kun he poistuivat, me katselimme vielä heidän jälkeensä. Sitten Alice liihotti luokseni kurtistaen kulmiaan.
”Edward. Meidän täytyy puhua. Tule, käydään metsässä.”
”Minäkin tulen mukaan, haluan tietää mikä nyt on niin salaista”, Emmett tokaisi.
”Jos se on salaista, ehkä sitä ei ole tarkoitettu muiden korville”, Alice tiuskahti.
”Höpsis.”

Me kolme; minä, Emmett ja Alice juoksimme pihalle, ja turhia hidastelematta kohti metsää, niin kauas etteivät muut kuulisi puhettamme. Tiesin varsin hyvin Alicen asian, mutta miksi Emmettinkin piti saada tietää? Nopeiden jalkojeni ansiosta olin jo noin puoli kilometriä muita edellä, ja pysähdyin odottelemaan.
Alice asteli paikalle kuin olisi leppoisalla kävelyretkellä, ja Emmett rymisti perästä katkoen oksia – ja puitakin – tullessaan.
”No niin, mistä helvetistä tässä on kysymys?”
Päätin kerrankin olla mukava ja avoin lempiveljelleni. ”Muistatko, miksi jouduimme silloin neljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten muuttamaan Forksista?”
”Jep. Tapasit sen tytön, jonka veri tuoksui liian hyvältä.”
”Niin. Ihmettelen, ettet hoksannut yhtä asiaa.”
”Mitä?! Odotas... Ei hittolainen! Ei se ole mahdollista...”
”Jos tarkoitat, ettei ole mahdollista, että Bella on juuri muuttanut meille, niin ikävä rikkoa kuvitelmasi”, vastasin kuivasti hymyillen.
”Mitä sitten? Ei hänessä enää veri virtaa”, Emmett mutisi.
”Em! Et älyä näistä asioista tuon taivaallista. Mene jo”, Alice huokaisi kärsimättömänä.
”Enpäs.”
”Menetpäs.”
”Enpäs.”
Alice pyöritti kyllästyneenä silmiään, ja käänsi Emmettille selkänsä.

Edward. Minä näin... Minä näin ensimmäisen kerran Forksissa. Näin Bellan tulevaisuuden sinun päätökseen rinnastettuna. Näin sinun tunteesi, tai ainakin mitä tulisit tuntemaan. Ja äskeisestä päätellen, tunnet niin vieläkin.
Nyökkäsin vain liki huomaamattomasti.
”Reilua, että minut jätetään ulkopuolelle!” Emmett marisi. Alice näytti hänelle sievästi kieltä.
Mutta Edward, hän on naimisissa herranjestas!
”Ei virallisesti.”
”No meinaatko sinä sitten sotkea heidän välit?!” Alice kiljaisi kimmastuneena, liian rauhattomana kommunikoimaan vain ajatellen.
”En. Tarkoituksellisesti. Näetkö mitään tulevaisuutta? Tai siis, millaisen tulevaisuuden näet?”
Näen kaksi. Sinun valitsemasi. Että päätyisit Bellan kanssa yhteen. Ja anteeksi vain, mutta edellinen ajatus oli ivallinen. Näen myös Bellan tulevaisuuden. Hyvin epämääräisenä, aivan kuin hän ei olisi varma itsekään... Hän ei aio koskaan mennä naimisiin. Mutta hän uskoo elävänsä onnellisena Lucasin kanssa.
Ei naimisiin?
Toivo sisälläni alkoi kipinöidä, roihahtaen lopulta liekkeihin;
Bellan tulevaisuudessa häilyi myös kuvia sinusta.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (2. luku 4.5.)
Kirjoitti: En-nu - 04.05.2010 20:36:24: OUU JEE!! ihana luku <3
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (2. luku 4.5.)
Kirjoitti: NiNNNi - 04.05.2010 20:38:55: Ihanaa, jatkoa jälleen :D ♥
Pakko oli heti lukea ja aa.. niin ihana luku.. vedit mut sanattomaksi. ;D
Bellan ja Edwardin tapaaminen, jee.. :D Oli varmaankin hiukan omituinen ilmapiiri sillä hetkellä. :D
Tää oli jostain syystä sulonen luku. (: Ja kaikki hahmot oli hyvin toteutettu ja nuo uudet tyypit ovat myös kiinnostavan kuuloisia. (;

Muutama pikkujuttu;
Lainaus
"Voi, eihän teidän olisi tarvinnut!”, Matthew
Minun mielestäni huutomerkin jälkeen ei enää tule pilkkua. (:
Lainaus
Oi... outo näkö. Mitä ihmettä suunnittelet, Edward?!
näky?

Mutta toivottavasti tulee pian jälleen kirjotusinspistä ja laitat jatkoa. Tätä on vaan niin ihana lukea. Ja meidän kesken; Tää kiilaa mun top-3 listalle aika helposti (;;
Joten jatkoa toivottavasti tulossa pian kehiin. (; :-*

♥:lla ninnni~
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (2. luku 4.5.)
Kirjoitti: E_Bella - 04.05.2010 22:00:53: Hihii, tulee omituinen tunne kun lukee Matthewsta.. :D Liian tottunut siihen nimeen.. ::)
Lainaus
Edward, näytät siltä kuin olisit aineissa. Hahahahah.[/i] Emmett ei koskaan osannut ottaa asioita vakavasti.
Eipä ota koskaan mitään vakavasti, ei! :D
Mutta ihanaa kun kirjoitit jatkoa! Ja näin nopeastikin vielä! (:
Järkevää en saa puettua sanoiksi, tai siten että sitä edes olisi.. : D
Jatkoa taidan vain tyytyä toivomaan. :D _{ja mennä nyt lukemaan joihinkin matikan kokeisiin, jotka tajusin, että ne on huomenna...} ::)
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (2. luku 4.5.)
Kirjoitti: minnamoi - 05.05.2010 07:29:43: aivan ihana tää luku! tykkäsin niiin paljon tosta bellan ja edwardin kohtaamisesta :) varsinki se oli edwardin näkökulmasta! ♥ muuta en nyt osaa sanoo, ku et ihana oli ja odotan innolla et pääsen "kuulee" bellanki ajatukset nyt ku se on tavannu taas edwardin :)

minnamoi♥
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (2. luku 4.5.)
Kirjoitti: Deph - 05.05.2010 15:48:46: Nam <3
Tykkäsin ihan hirveesti tästä luvusta, olit kirjoittanut tämän juuri sillä lailla, kuin kuvittelinkin.
Kirjoitat todella upeasti ja rakastan tapaasi <3 Virheitä en huomannut.
Bella ja Edward aloittavat salasuhteen :D Haluaisin niin (x
Todella ihana luku oli!
Jatkoa toivon.

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (2. luku 4.5.)
Kirjoitti: PikkuJuulia - 05.05.2010 23:02:54: Awws, uusi lukija ilmoittautuu ;) Tosi hyvän idean keksit ja hyvin kirjotat. Jatkoa odotellessa :) ~PikkuJuulia
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (2. luku 4.5.)
Kirjoitti: Tuhisija - 06.05.2010 01:11:43: Tämä ficci alkoi kiinnostaa minua heti yhteenvedon tästä ficistä luettuani. Ja toki prologin ja ensimmäiset luvut luettuani tämä kiinnostaa vielä enemmän!

Mielestäni olet keksinyt hyvin nämä OC-vampyyrihahmot ja pystyn näkemään heidät mielessäni selvästi. Ja vampyyrikommuuni on hyvä idea mielestäni, mietinkin tuossa lukiessani, että miten oikein saamme Bellan perheen ja Cullenin perheen jotenkin "yhteen" tai siis niin :D Mutta löytyihän ratkaisu, oiva sellainen.
Houkutuksen omat hahmot ovat mielestäni kovin IC, Emmett on se ihana oma itsensä varsinkin ;D Ja Edwardin PoVia oli mukava lukea, sitä tulee mitä luultavimmin lisää, eikös? Aina vuoronperään Bellan PoVien kanssa?

Lainaus
Edward, näytät siltä kuin olisit aineissa. Hahahahah. Emmett ei koskaan osannut ottaa asioita vakavasti.
Awws, Emmett on ihana :D

Aa, en saa mitään järkevää nyt, mutta odottelen jatkoa tähän :)
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (2. luku 4.5.)
Kirjoitti: Vanamo - 06.05.2010 17:07:26: Ihana luku! <3
Nyt alkaa taistelu Bellasta..
Go Edward, go!
En ehdi nyt väsätä mitään pitkää kommenttia, pahoittelen.
Jatkoa kuitenkin toivoisin! (:
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (2. luku 4.5.)
Kirjoitti: Blinky - 06.05.2010 23:19:33: En-nu, kiitos! :D
NiNNNi, ihana kuulla ja kiitos sekä kommentista että huomautuksista! :)
E_Bella, heh no toivottavasti ei häiritsevällä tavalla omituinen tunne. :D Ja kiitos! :>
minnamoi, kiitos ja kiva kuulla että tykkäsit! :)
Deph, kiitos! :D Hih, saas nähdä mitä tapahtuu...
PikkuJuulia, kiitos! :)
Tuhisija, kiitos kovasti! :>
Twaikkari, hihi niin voi käydä. :D Ja kiitos! :)

Uutta lukua pukkaa! ;)

Luku 3 – Ensimmäinen ajatus

Bella's PoV

Kun olimme poistuneet Esmen kannoilla kohti tulevia huoneitamme, jokaisen perheenjäseneni hämmästyneet ja huolestuneet katseet kohdistuivat minuun. Odottaen selitystä. Mitä minä en tosiaankaan pystyisi juuri nyt tarjoamaan. Totuus vai valhe? Olin surkea valehtelemaan. Totuus tulisi kuitenkin ilmi myöhemmin. Päätin siitä huolimatta esittää vähä-älyistä, enkä ollut moksiskaan syyttelevistä katseista.
"Bella, mikä sinulla on?" Felicia kuiskasi. Esme kyllä kuuli sen, mutta kohteliaasti esitti päinvastaista.
"Kerron myöhemmin", mutisin hätäisesti. He näyttivät tyytyvän siihen hetkeksi.

En olisi ikinä, missään todellisuudessa, uskonut näin käyvän. Että juuri he, salaperäisesti minun saavuttuani kadonneet vampyyrit, olisivat tämän talon asukkeja. Näin järjellä ajatellen, ei se mahdotonta ollut. Minun päähäni vain oli pinttynyt luulo siitä, että en näkisi heitä enää koskaan. Vaikka minulla olisi ollut ikuisuus aikaa tutkia jokainen kolkka maapallolta.

Enkä ollut tajunnut sitä, ennen kuin näin heidät jälleen. He olivat pyörineet usein ajatuksissani, mutta väitin syyksi heidän kummallista katoamistaan, heidän kummallista ulkomuotoa. Vampyyriyteni oli ratkaissut toisen syistä, mutta siitä huolimatta en saanut heitä mielestäni. Tajusin vasta nyt, että olin kaivannut heitä. He olivat minulle täysin tuntemattomia, mutta tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Miksi valehtelin itselleni? Miksi puhuin 'heistä', kun tarkoitin häntä?

Esme selosti jotain, mikä meni minulta täysin ohi korvien, kunnes hän lopulta jätti meidät keskenään. Lisäsiiven huoneet menivät toinen Matthewille, toinen Felicialle ja Ryanille. Minä ja Lucas päädyimme yhteen ennestään tyhjään huoneeseen. Kannoimme tavaroitamme sinne kaikessa hiljaisuudessa.

”Bella. Kerro nyt minulle”, Lucas pyysi, kun laskin viimeisen muuttolaatikon maahan. ”Mikä sinulle tuli aulassa?”
”Järkytyin kai hiukan”, mutisin tuijotellen lattian naarmuja ja rakoja, joista saattoi kuvitella muodostuvan kuvioita – niin kuin pienenä pilvistä taivaalla. ”Olen tavannut nämä vampyyrit ennenkin.”
”Mitä? Missä? Kuinka... Miten se on mahdollista?”
”Kun olin vielä ihminen. Forksissa.”
”Siinäkö kaikki?” Luke tivasi epäilystä äänessään.
”Joo.” Tiesin valheen paistavan kasvoiltani.
Lucas tuijotti minua vielä tovin hyvin epäilevästi, kunnes luovutti ja lähti huoneesta. En tiennyt minne. Mutta minä olin niin sekaisin tämänpäiväisestä uutisvyörystä, etten voinut liikahtaa milliäkään.

Mitä nyt tapahtuisi? Osaisinko käyttäytyä luonnollisesti, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Luulisivatko muut, että olen mielipuoli, koska menisin aina veteläksi heidän – hänen – seurassaan. Todennäköisesti, mitä muitakaan johtopäätöksiä he tekisivät? Ihan niin kuin he muistaisivat vielä minut ihmisajoiltani. Tosin vampyyreillä on hyvä muisti, mutta ei minunkaan mieleeni jää jokaikinen merkityksetön ihmiskasvo. Ja miksi hitossa minä kömpelöine jalkoineni, punastuvine poskineni olisin jäänyt yhdenkään vampyyrin mieleen? Hänen mieleensä?

Edward's PoV

Palasin juuri Alicen ja Emmettin kanssa metsästä, tyynesti kuin viilipytty, aivan kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut. Sitten Lucas – nimi sai sisälläni aikaan outoja tuntemuksia – pyyhälsi ovesta, kiinnittämättä meihin mitään huomiota ja suuntasi metsään.
Bella on siis nähnyt ne aikaisemmin... Aivan varmasti hän oli iskenyt silmänsä johonkin noista pojista. Täytyy pitää huoli, etteivät hänen tunteet nouse uudestaan pintaan. Miksi nousisivat? Bellahan rakastaa minua, kuulin hänen ajattelevan.

Bella siis muisti? Muisti niin mitättömän ihmismuiston? Vaikka hänen muuttamisestaan oli jo liki viisikymmentä vuotta? Miksi, minä jäin pohtimaan. Ei ainakaan minun takia. Ehkä Rosalien kauneus oli jäänyt hänelle mieleen. Vaikka Rosalie ei kyllä ollut mitään häneen verrattuna...

Sitten mieleni valtasivat Lucasin pohdinnat. Iskenyt silmänsä johonkin noista pojista. Todellako? Epäilin sitä vahvasti. Tunteet uudestaan pintaan? Ajatus oli kutkuttava, vaikka ei Bella tietenkään tuntenut mitään minua kohtaan. Tai ainakin luulin niin. Ja samalla minua vihastutti, kun mietin miten Lucas aikoisi ”pitää siitä huolen".

Hetken mielijohteesta päätin mennä juttelemaan Bellan kanssa. Tämä oli ehkä niitä asioita, jota pitäisi harkita useammin kuin yhdesti, mutta en juuri nyt ollut kovin harkitsevaisella tuulella.
Koputin oveen, vaikka Bella kuuli varmasti jo minun tulevan.
”Sisään”, hän huoahti. Luuli ilmeisesti minua joksikin toiseksi. Raotin ovea hitaasti, ja huomasin Bellan käpertyneen kippuraan keskelle leveää sänkyä.
”Anteeksi kun häiritsen”, mutisin, ja Bella säpsähti pystyyn kuin sähköiskusta.
”Ei mitään”, hän vastasi, yhä järkyttyneenä.
”Hauska tutustua. Olen Edward, en älynnyt esitellä itseäni.”
”Bella.”
”Tiedän.”
”Niin, koska mieheni esitteli minut, sillä käyttäydyn itse niin friikisti”, Bella mutisi.
”Ethän”, väitin naurahtaen.

Seisoskelimme hetken kiusallisessa hiljaisuudessa, kunnes Bella päätti katkaista sen.
”Oliko sinulla jotain erityistä asiaa?” Bella kysyi hymyillen. Melkein sulin niille sijoilleni.
”Ei oikeastaan. Ajattelin vain esittäytyä, ja kysyä onko kaikki hyvin.”
”Kiitos, mutta kaikki on hyvin. Enkä kärsi mistään mielenhäiriöistäkään, tietääkseeni.”
”No hyvä. Mutta miksiköhän en kuule sinua?” lipsautin vahingossa. No, olisin voinut lipsauttaa jotain paljon pahempaakin, kuten miksiköhän olen rakastunut sinuun?
”Kuule minua?”
Mahtavaa, Edward.
”Tarkoitan, miksi en kuule ajatuksiasi. Minulla on sellainen kyky”, selitin.
”Ai. Minullakin on kyky, mieltäni suojaava kilpi.”
Kun käännähdin Bellaa kohti, sanoakseni hyvästit, sillä päätin jättää hänet toistaiseksi rauhaan, huomasin hänen pinnistelevän jonkin eteen kovasti.
Sitten kuulin sen. Hei Edward. Näkyillään.
Säikähdin melkein ajatusta, ensimmäistä ajatusta häneltä. Hän pystyi ilmeisesti säätelemään kilpeään, ja juuri nyt hän oli vetänyt sen pois. Minua varten.

Voi kuule Lucas, minäkin pitäisin puoleni. Ja huolen siitä, että tunteet – minkälaisia ne ikinä olisivatkaan – nousisivat vielä pintaan. Sillä toisella puolen ovea oli sentään nykyinen syy haluuni elää, syy pieneen, orastavaan elämänilooni. Jota riepoteltaisiin tulevaisuudessa vielä moneen otteeseen.

Bella's PoV

Mitä ihmettä tein juuri äsken? Jotain erittäin harvinaista, vain sen takia että voisin sanoa – siis ajatella – Edwardin kuullen. En lähes koskaan ottanut kilpeäni pois, ja tunsin oloni nyt idiootiksi. Edward luultavasti naureskeli minun hölmölle käytökselleni. Voi Edward, hei-hei ja näkemiin! Aivan kuin sitä ei olisi voinut sanoa ääneen?

Yritin karistaa ajatukseni, ja päätin lähteä ihmisten – siis vampyyrien – ilmoille. Felicia jo luultavasti ihmetteli, missä olin. Astuin hipihiljaa ulos huoneesta, ja huomasin onnekseni käytävän tyhjäksi. Kuuntelin tarkasti, ja erotin puheensorinaa alakerrasta. Liisin portaat alas, ja kohtasin kaikki muut Lukea lukuunottamatta.

”Hei, sinäkö olet se Bella?” Ryaniakin lihaksikkaampi mies kysyi virnistäen.
”Joo”, mutisin nolostuneena. Luultavasti saisin kuulla käytöksestäni koko loppuikäni, tai ainakin sen ajan minkä täällä viettäisin.
”Emmett”, hän vastasi ja loikkasi luokseni kättelemään. Hän puristi niin kovasti, että se teki melkein kipeää.
”Ajattelitko murentaa käteni?” kysyin kuivasti hymyillen.

Sitten luokseni pyrähti se keijukainen, jonka muistin vielä kuin eilispäivän. Sellaista persoonallista ulkomuotoa oli hankala unohtaa.
”Hei, olen Alice”, hän ilmoitti hymyillen suloisesti.
”Bella. Kiva nähdä.”
Alice vilkaisi minua hiukan kummastuneesti. Minun olisi kai kuulunut sanoa 'kiva tutustua'.
”Niin, kiva nähdä taas”, tyttö kuiskasi ja iski silmää huomaamattomasti.
Hän muisti?! Se oli yllättävää, ja herätti minussa pienen hyvänolon tunteen. Tosin riippuen siitä, mistä syystä hän minut muisti.
Samassa Alicen viereen ilmestynyt hunajahiuksinen mies hymyili jäykästi, ja esitteli itsensä.
”Olen Jasper. Alicen puoliso. Jo näin etukäteen, älä ihmettele jos tunteesi muuttuvat vasten tahtoasi läheisyydessäni”, hän tokaisi ja hymyili sitten veijarimaisesti.
Päätin lähteä leikkiin mukaan.
”Jo etukäteen, älä ihmettele jos niin ei käykään”, vastasin.
”Mitä tarkoitat?”
Ennen kuin ehdin vastata, Matthew rykäisi saadakseen huomiota.
”Nyt kun koetamme tätä yhteiseloa, olisi varmaan järkevää ja kohteliasta, informoida teitä meidän kyvyistämme. Kuten Carlisle tietää, minä näen teidän silmistänne kaikki mitä olette menneisyydessä nähneet, kuulleet tai tehneet. En mielen sisäisiä asioita. Tyttärelläni Bellalla taas on kilpi, joka suojaa hänen mieltään. Sinne ei pääse kukaan.”
Niin, kukaan paitsi Edward, jonka päästin sinne ihan tarkoituksellisesti. Kiitos muistutuksesta, isä.
Matthewin puheenvuoron jälkeen sain osakseni hiukan kummaksuvia katseita, ja sisälleni velloi oudon rauhoittava olo. Käännyin Jasperin puoleen kulmiani kohottaen.
”Onnistuinko?”
Nyökkäsin myrtyneesti, ja Jasperin kasvoille levisi voitonriemuinen hymy.
”Lopettaisitko miksi-sitä-ikinä-kutsutaankaan manipulointisi?”
Ja oloni parani silmänräpäyksessä.
”Vaikuttavaa”, mutisin kunnioittavasti.
”On sinunkin kykysi vaikuttava. Pystytkö projisoimaan?”
”Pystyn.”
”Kokeillaanko käytännössä?”
”Miksei”, tokaisin kohauttaen olkiani ja venytin kilpeni jokaisen läsnäolijan ympärille. Se kävi nykyään jo melko helposti, toisin kuin alkuaikoina.
”Edward ulkopuolelle”, Jasper komensi, ja tein työtä käskettyä.
”No, kuuletko?” Emmett tiedusteli.
”En!” Edward vastasi säikähtäneenä. ”Vaikuttavaa tämäkin”, hän mutisi vuorostaan.
”Nyt voisin hyökätä Edwardin kimppuun... Paitsi se ei taida toimia enää, kun sanoin sen ääneen. Pahus”, Emmett manasi. ”Joustaisiko kilpesi, Bella?” hän vielä tiedusteli.
”En kyllä tiedä. Harvemmin olen tarvinnut sitä moiseen”, vastasin hymyillen.
”Vetäisitkö kilven pois muiden päältä, Bella? Kuurous on pidemmän päälle ikävää”, Edward pyysi.
”Meille muille se on arkipäivää”, huomautin mutta löysäsin silti kilpeni.
”Kiitos”, Edward vastasi tuijottaen minua liian intensiivisesti silmiin.

Käänsin katseeni hämmentyneenä pois kuunnellakseni Esmeä.
”Kouluhan alkaa ylihuomenna. Koittakaahan taas jaksaa pakertaa lakit itsellenne”, hän kannusti hymyillen.
”Ajanhukkaa... Vaikka mihin meillä tässä on kiire, kun on ikuisuus elettävänä”, Emmett naureskeli, kuin olisi murjaissut hyvänkin vitsin.
”Bella, olen huolestunut sinun vaatevalikoimastasi. Haluaisitko esitellä sitä minulle?” Alice pyysi irvistäen.
”No kai minä voin”, lupasin kummastuneena. Mitä huolestumisen aihetta siinä nyt oli? Alice vaikutti hyvin muotitietoiselta, mutta pukeuduin mielestäni – en ehkä muodikkaasti, mutta – siististi kuitenkin.
”Et kyllä tiedä mihin juuri lupauduit”, Emmett varoitti.
”Pitäisikö minun olla huolestunut?”
”Enemmän kuin huolestunut”, Emmett vastasi karmivalla äänellä. Sitten Alice syöksähti luokseni, ja nyki minua hihasta. Säntäsin hänen perässään yläkertaan.

”Alice, mitä sinä nyt?”
”Olen vakaasti sitä mieltä, että minun seurassani liikkuvilla täytyy olla koulun tyylikkäimmät asut. Meillä pitää ehkä käydä ostoksilla, jos en löydä sopivaa kaapistasi, mitä epäilen”, Alice sopotti.
”Jaa. No sitten en varmaan voi liikkua seurassasi.”
Alice katsoi minuun pyöritellen silmiään.
”Totta kai liikut seurassani.”
Alice penkoi vimmatusti – ja ilmeisen epätoivoisesti – muuttolaatikoideni vaatekasoja, ja huokaili samalla hyvin melodramaattisesti.
”Asia on selvä. Lähdemme huomenna ostoksille. Fairbanksiin, siellä on ihastuttavia pikkukauppoja”, hän julisti.
”Ei ilmeisesti varaa vastalauseelle?”
”Harvemmin minun seurassani”, hän tokaisi hymyillen säteilevästi.
”Lähdetään me neljä, minä, Rose, Felicia ja sinä... umm, ehkei se olekaan kovin hyvä ajatus. Jos napataankin pojat mukaan kantoavuksi?”
”Miten vain”, mutisin vastahakoisesti.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: Tuhisija - 07.05.2010 01:40:30: Jatkoa :) Oli mukavaa lukea sekä Bellan että Edwardin kulmasta tätä lukua. Molemmat tosiaan muistavat toisensa ja Cullenit myöskin Bellan.
Lucas taitaa olla hieman mustasukkainen heppu, hänen ajatuksistaan päätellen. No kyllä sitä pitääkin olla, kun Edward Cullen on läsnä! ;D Vai?... Millaistakohan draamaa tästä syntyy?
Mutta luku oli ihan sopivan pituinen (saa olla pidempiäkin lukuja ;)) ja eteni sopivaa tahtia, ei liian nopeasti eikä hitaasti. Alice on kyllä niin oma itsensä tuon vaatejuttunsa kanssa, hih. Ja Emmettkin edelleen:

Lainaus
”Et kyllä tiedä mihin juuri lupauduit”, Emmett varoitti.
”Pitäisikö minun olla huolestunut?”
”Enemmän kuin huolestunut”, Emmett vastasi karmivalla äänellä.
awws, ihana Emmett.

Kiitos. Jatkoa?
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: minnamoi - 07.05.2010 07:24:53: jes uus luku jälleen! :) oli kyl tosi ihana lukee tätä myös bellan näkökulmasta ku sai taas tietää mitä se ajatteli edwardin kohtaamisesta! ja ihanaa että emmettki pääsi paremmin mukaan tähä ficciin ja jasper ♥ ja alice, noh se on taas niin alice ettei sille mitään voi! mutta hyvä vaan :D haha toivottavasti bellan ja edwardin välit lähenee oikee kunnolla! :D haluun tietää et mitä lucas ajattelee siit :D

minnamoi♥
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: Jaima - 07.05.2010 10:08:21: Uusi lukia täällä (:
Jälleen löysin ihan mahtis ficin.
Odotan vaan innolla lisää jatkoa (:
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: E_Bella - 07.05.2010 14:51:07: Lainaus
Hei Edward. Näkyillään.
Hah, repesin. :D Tuo kuulosti niin huvittavalle, tai sitten olen jotenkin sekaisin. : DD (olen tulossa kipeäksi, nyt on kurkku kipeä..) :'(
Järkevää eipä taida tulla. Mukava kun oli Edwardin näkymästä asioita. Minulla tuli mieleen (no, ei tullut, kuuntelin sitä sattumalta samalla.) :D Justin Bieberin kappale "That sould be me" Se kertosäkeistö varsinkin.. (:

Emmett oli taas niin oma itsensä. :D
Lainaus
”Nyt voisin hyökätä Edwardin kimppuun... Paitsi se ei taida toimia enää, kun sanoin sen ääneen. Pahus”, Emmett manasi.
Niin ja jatkoa! <3

ps: se nimi juttu hyvällä tavalla ;D
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: Lööperiikka - 07.05.2010 14:58:50: Olen seurerannut ficciä, mutten ole viitsinnyt kommata mutta aivan ihana ficci ja luku! <33
Pidin erittäin paljon!
Jatkoa!
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: Vanamo - 07.05.2010 15:46:34: Ihana luku. (:
Kiva, että Alicekin muistaa Bellan.
Lucakselle tulee tiukat paikat, Edwardia ei voi vastustaa. ;D
Ja Bella käyttäytyy aikasta oudosti:
Lainaus
Hei Edward. Näkyillään.
*reps*
Tämä on todella mielenkiintoinen, toivoisin jatkoa! :)
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: NiNNNi - 07.05.2010 17:39:37: Jälleen ihana luku (::
Kaikki Cullenit oli jälleen onnistunut kuulostamaan hyvin itseltään. Varsinkin Emmett ja Alice. :D Ja tietenkin Jasper kans.
Pituutta oli mukavasti tässä ja oli kiva kun vaihdoit välillä tuota kuvakulmaakin. (:
Luvun tapahtumat oli kivoja ja, ja, ja.. muutenkin mieletön (;

Muutama pikku juttu;
Lainaus
hämmästyneet ja huolestuneet katseet kohdituivat minuun.
kohdistuivat?

Lainaus
mutta en minunkaan mieleen jää jokaikinen
ei?

Mutta kokonaisuudessaan luku oli ihana ja jään jälleen innolla odottelemaan seuraavaa. (;; ♥

♥:lla ninnni~
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: Deph - 07.05.2010 20:27:17: Tykkäsin <3
...ihan sikana tästä luvusta.
Kirjoitat todella upeasti ja aw, toi Edwardin katse ja kaikki esittäytymiset yms. Edward ei ole edwardedward, niin kuin kirjoissa, mutta tykkään hänestä tosi paljon.
Yksi virhe:

Lainaus
Hänen mieleen?
Hänen mieleensä. Noin kuulostaisi paremmalta. Hänen mieleen on hiukan jäykän tuntuinen.
Todella sujuvaa ja helppolukuista tekstiä, josta minä tykkään!
Jatkoa vaan <3

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: ppuhpallura - 07.05.2010 23:59:22: oi, ihana ficci, miten en ole tätä ennen huomannut?
anteeksi, mutta rakentava juoksi kiljuen karkuun ;(
jatkoa odotellen ;)
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: Sarkku - 08.05.2010 20:29:29: Tämäkin on hyvä ficci!
Voisit antaa sitä kirjoittamisen taitoa tännekkin päin... ::)
Jatkoa

Sarkku
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: mmiru - 09.05.2010 23:50:44: Löysin tämän tänään vasta, ja onneksi löysinki. :)
Tämä on tosi hyvä, täytyy myöntää että jäin koukkuun. :D
En huomannu virheitä tai muutakaan mistä olis tarpeen
huomauttaa. Teksti oli tosi sujuvasti kirjotettu, ja sitä oli helppo lukee ja ymmärtää.
Kappaleet on sopivan mittaisia, vaikka ei minua haittaisi jos olis pitempiäkin. :)
Mielenkiintoisen idean oot keksiny, ja ihanasti sen toteuttanu. :P Tää oli jollain tapaa
hmm.. voisko sanoa, että (hyvällä tavalla) erillainen mitä muut minun lukemat ficit.

Ehdottomasti jään jatkoa odottamaan, ja toivon sitä niin pian kuin mahdollista. :)
KIITOS! :D
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: anonym. - 10.05.2010 18:35:48: Alussa oli vähän semmoinen tunne, etten jaksaisi millään lukea tätä millään, mutta onneksi luin. Alussa oli kieltämättä hiukan masentava tunnellma yms yms mutta kakkos luvussa sekin korjaantui :)
koukkuun jäin ja jatkoa odottelen

-hannm
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: jennumiu - 11.05.2010 21:04:47: löysin tämän jo ajat sitten , en vain jaksanut kommentoida, mutta ilmoittaudun nyt kuitenkin lukijaksi ;)
tämä on tosi hyvä , jäin koukkuun :D emmett on kyllä aivan ihana
Lainaus
”Nyt voisin hyökätä Edwardin kimppuun... Paitsi se ei taida toimia enää, kun sanoin sen ääneen. Pahus”, Emmett manasi.
hahhah :D
mutta joo , jatkoa :)

jennumiu
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (3. luku 6.5.)
Kirjoitti: Blinky - 11.05.2010 22:07:31: KIITOS ihan mahtavista kommenteistanne! En nyt jouda yksitellen vastaamaan, mutta kiitollinen olen jokaisesta ja kiva kuulla että tänne on eksynyt uusia lukijoitakin. :>

Nyt tulee sitten seuraavaa lukua. Tämä on aika lyhyt, 3,5 wordsivua, mutta en taaskaan viitsinyt venyttää tapahtumia, sillä ei oikein vielä voinut edetäkkään.

Luku 4 – Matoja ja pelinappuloita

Edward's PoV

Olimme pari tuntia sitten saapuneet Fairbanksin keskustaan, ja parhaillaan kävelimme tuulisilla kaduilla kohti erästä uniikkivaatteita myyvää putiikkia, jonne Alicen sanoin ”olisi vääryys olla menemättä”. Kävelin joukon – johon kuului minä, Bella, Alice, Jasper ja Lucas, sillä Felicia ja Ryan olivan Rosen ja Emmettin kanssa metsästämässä – hännillä, katsellen vaitonaisena edessä viipottavaa Bellaa. Hän piti Lucasia kädestä, ja Lucas kuiskaili hänelle jotain, mikä sai Bellan nauramaan maailman kauneinta naurua. Minua raastoi sisäisesti. En olisi koskaan uskonut voivani olla näin kateellinen, jos tätä kateudeksi enää saattoi kutsua. Olin enemmän kuin vain kateellinen Lucasille. Hänellä oli kaikki mitä minä kaipasin, minä tarvitsin, minä halusin. Miksi vain Lucas saa pitää häntä kädestä? murjotin mielessäni kuin pikkulapsi.

Yleisesti vampyyrisuhteista on sellainen käsitys, että jos tapaat jonkun vampyyrin, josta pidät sillä tavalla, hän automaattisesti on sinun valittusi, sinun sielunkumppanisi. En tiennyt Bellan ja Lucasin suhteesta, mutta minusta tuntuisi ikävältä, tappavalta, jos heillä olisi samoin. Koska Bellahan oli minun valittuni, minun sielunkumppanini! Olisiko mahdollista, että sellaisia löytyisi kaksi? Tai olisiko mahdollista, että heidän suhde ei olisi niin syvä ja järkkymätön kuin vaikkapa Rosaliella ja Emmettillä? Tiesin kyllä tapauksia, joissa toista seurattiin lähinnä käytännön syistä... mutta nuo kuiskaukset, nuo naurunhelinät ja nuo kaksi kylmää kättä toisiinsa liittyneinä. En tiennyt mitä ajatella.

Astuin muiden vanavedessä pieneen liikkeeseen, jonka ilma oli ikävän tunkkaista. Olisin voinut jäädä aivan hyvin ulkopuolelle, mutta mieluummin olisin siellä, missä Bellakin.
”Bella, sovita tätä kaunista takkia”, Alice hihkaisi tyrkäten kellanruskean duffelitakin hänelle.
Bella mutisi jotain ja asteli sovituskoppiin.
”Onko valmista?”
”Kohta!”
”Joko?”
”Alice!”
Sitten verho raottui, ja me kaikki tarkastelimme Bellaa. Hän näytti hyvin suloiselta takissaan.
”Otamme sen”, Alice ilmoitti. ”Sitten tätä”, hän jatkoi ojentaen Bellalle hengarin, jossa roikkui koboltinsininen paita. Malliltaan suhteellisen yksinkertainen, lukuunottamatta tamppeja helmassa ja nappirivistöä rinnuksessa.

Verho raottui jälleen, ja minun täytyi kehua mielessäni Alicea. Hänellä tosiaankin oli silmää. Sininen puki Bellaa upeasti, korostaen hänen ruskeita silmiään.
”Sekin otetaan”, Alice tokaisi leveästi hymyillen.
”Se näyttää kauniilta, sininen sopii sinulle”, minä puin ajatukseni sanoiksi.
Edwaaaaa-rd. Olet hyvin läpinäkyvä, Alice ajatteli silmiään pyöritellen.
Ja sain osakseni mulkaisun Lucasilta. Miksi en saisi kehua hänen... tyttöystäväänsä? En tosiaan tiennyt mitä nimitystä käyttää. Mieluiten käytin edellämainittua, se sai kaiken kuulostamaan jotenkin epävarmalta ja sitoutumattomalta.

Alice asteli valtavan vaatepinon kanssa kassalle, ja vingutti tuttuun tapaan yhtä perheemme luottokorteista.
”Minä olisin kyllä voinut maksaa itse omani”, Bella marisi.
”Sama talous, samat rahat”, Alice vastasi.
Mietin hetken, rypivätkö Howardit rahassa. Luultavasti, useimmiten kaikki paikoilleen asettuneet vampyyriperheet ehtivät kertyyttää itselleen valtavat rahavarastot. Mutta silti minusta ainakin olisi ollut mukava leikkiä, ettei meillä ollut yhteisiä rahoja, ja täten hemmotella Bellaa. Tosin Bella vaikutti sellaiselta, joka ei perusta lahjonnasta. Ainakin juuri nyt, kun hänen kulmiensa väliin oli syntynyt pieni huolenryppy.

Seuraavaksi ohjelmassa oli pikainen tauko kahvilassa. Kahvilassa nimeltä Binda's bakery & coffee, tai niin ainakin pikkuisessa, takorautaisessa kyltissä luki. Sisustus oli täydellisen eriskummallinen. Seinällä oli rivistö käkikelloja, yksikään tuoli ei ollut samanlainen ja tiski oli kasattu vanhoista pulpeteista. Kahvilaan astuessa sieraimiin syöksähti ikään kuin tuoreiden kahvipapujen tuoksu. Se saattoi olla keinotekoista. Alice ohjasi meidät suureen nurkkapöytään, ja minä vedin herrasmiesmäisesti Bellalle tuolin, ennen kuin Lucas ehti ensin. Tosin hän taisi pitää Bellaa jonkin sortin itsestäänselvyytenä, eikä välttämättä edes kaavaillut moista. En kuullut hänen mielestään muuta kuin minun manaamista ja morkkaamista, mitä hän yritti kiivaasti peitellä. Bella sen sijaan hämmentyi hiukan, mutta tokeni nopeasti, istui alas ja kiitti pienesti. Hymyilin valloittavimmallani hymyllä takaisin, ja kuiskasin ettei kestä kiittää.

Tilasimme näön vuoksi muutaman leivoksen ja kahvikupin, odotellessamme että Alice tarkistaisi kahvilan kannettavalta tietokoneelta muutaman putiikin osoitteen, tuoreimmat tarjoukset ja pörssikurssit. Jasperin mielestä ilmeisesti oli hyvin hauskaa viskoa minua pullanmuruilla, vaikka sai sekä työntekijöiltä että minulta varoittelevia katseita osakseen.
Edward taitaa olla ehkä pikkasen rakastunut? Katsele välillä muuallekin, sen sijaan että tapitat Bellaa koko ajan.
Mulkaisin häntä vieläkin vihaisemmin. Valitettavasti hän oli oikeassa. Ties minä psykopaattina Bella minua pitäisi, jos en raaskisi irroittaa hänestä hetkeksikään katsettani.
”No niin, lähdetään!” Alice helisi helpotuksekseni.

Kolusimme vielä puolitusinaa putiikkia, kunnes Alicekin sai – uskomatonta kyllä – tarpeekseen, ja suostui palaamaan kotiin. Siinä vaiheessa jokaisella miespuolisella oli puolikymmentä ostoskassia käsitaipeissa. Palasimme parkkihalliin hyvin inhimillisesti kävellen, vaikka ainakin minun mielestäni se oli hyvin turhauttavaa. Olimme saapuneet kaupunkiin ainoastaan yhdellä autolla, Carlislen Mercedeksellä. Jasper valtasi kuskin paikan, ja luonnollisesti Alice istui etupenkille. Siispä minä, Bella ja Lucas istuimme takana. En kyllä pannut pahakseni, päinvastoin. Bella istui keskipenkille, sillä luultavasti hänkin oli aistinut hyvin kiristyneen ja jäisen tunnelman minun ja Lucasin välillämme. Mietin, tajusikohan hän mistä moinen johtui. Tajusiko hän, että olin toivottomasti rakastunut häneen?

Paluumatka sujui vaitonaisesti, keskityin vain kuuntelemaan muiden ajatuksia, elätellen pientä toivoa siitä, että Bella siirtäisi kilpeään.
Voi Edwardia... Raukka vaikuttaa niin epätoivoiselta... En tiedä kenen puolella olla. Kai veljeni... Mitä hän nyt yrittää taistella varatusta naisesta. Mutta Bella ei itsekään ole kovin varma tulevaisuudestaan... Minä ainakin olen varma minusta ja Jasperista, meidän onnellisesta ikuisuudesta... Mistäköhän moinen johtuu... Siitäkö, että Lucas ei ole Bellan sielunkumppani? Mutta miksi ei? Olisiko se joku muu? Pahus, jos Edward kuuntelee. Hän saa turhia toivonrippeitä, Alice ajatteli. Sitten hän keskittyi puhumaan mielessään minulle. Unohda kaikki mitä juuri ajattelin, jooko? Sinun parhaaksesi. En ollut kuulevinani. Totta kai minä kuulin, mutta halusin kovasti uskoa, että hänen sanansa pitäisivät paikkaansa. Teoreettisesti se olikin aivan mahdollista. Olin itsekin pohtinut monesti, olivatko Bella ja Lucas todella toisilleen luodut? Miten se oli mahdollista, sillä Bella oli kuin minulle luotu?
Edward, pahastutko jos kerron Emmettille? Hän keksii paremmat naljailut, tiedäthän? Jasper ajatteli kiusoitellen. Hän kyllä tiesi vastaukseni kysymättäkin.
Pahuksen iilimato... varmaan kuulee nytkin ajatukseni. Siinäpähän kuulee. Eikun, parempi esimerkki olisi kihomato! Kuulitko, Edward? Olet kihomato! Luikertelet toisten reviireille, luvattomiin paikkoihin... Kuinka minua sapettikaan katsoa hänen mielistelevän Bellaa... Lucasin ja minun väleissä ei ollut kovin kehumista. Hänestä oli näköjään muodostunut huomaamattani vihamieheni, ja toisinpäin. Oliko se mikään ihme, jos olimme molemmat rakastuneita samaan naiseen? Harmi, ettei Lucasilla ollut ajatukstenlukukykyä. Kyllä sinäkin joskus löydät valittusi, Lucas, olisin tahtonut rohkaista. Kai hän ymmärsi, ettei Bella kuulunut hänelle? Ei vampyyrilla voinut olla kahta sielunkumppania.

Ja auton neljäs henkilö. Silkkaa tyhjyyttä. Ei ajatuksen ajatusta minun korvilleni. Penni ajatuksistasi, Bella. Todellisuudessa vaikka miljoona penniä, hänen ajatuksensa olivat varmasti hyvin kiinnostavia.

Bellasta minulla tuli mieleen hänen ”isänsä”, Matthew. Hänelläkin oli kyky. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän luki minua. En tiennyt kuinka paljon, mutta mahdollisesti senkin, kun tapasin Bellan ensimmäisen kerran. Ei se oikeastaan mitään paljastavan merkittävää ollut, eihän hän päässyt mieleeni. Sitä paitsi, Bellahan oli saattanut kertoa heille tästä tapauksesta joka tapauksessa.

Jasper ajoi laittoman nopeasti, niin kuin me kaikki muutkin. Ajomatkaan siis meni vain pieni hujaus. Toisinaan ajauduin ajattelemaan, että mihin meillä oli kiire, olihan meillä ikuisuus elettävänä. Sitten muistin, kuinka vihasin, vihasimme matelua, ja kuinka mahtavaa oli ajaa kaasu pohjassa, hieman nopeampaa kuin jaloistaan pääsi. Jazz kaarsi pihaan, me muut liu'uimme pois autosta ja hän kaasutti kohti autotallia. Olin napannut autosta poistuessani kaikki Bellan ostoskassit käsiini, jotta saisin syyn puhua hänelle.

”Edward” - kuinka rakastinkaan hänen tapaansa lausua nimeni - ”antaisitko kassit minulle, voin kantaa ne itsekin”, hän pyysi.
”Älä nyt, minä voin kantaa nämä aivan hyvin”, vastasin hymyillen.
Hän ei mukissut vastaan, itse asiassa hän vaikutti hieman häkeltyneeltä. Minä kyllä vähän toivoin vastaansanomista, sillä hänen puheensa oli kuin musiikkia korvilleni. Kaikki mitä hän teki, oli kuin maailman kahdeksas ihme. Olin toivoton, myönsin sen.

Sitten saavuimme aulaan, ja Bella kääntyi tyynesti puoleeni.
”Saisinko nyt kassini?”
”Nukutte viereisessä huoneessa, minä vien nämä sinne.”
Vasta silloin tajusin erään pikkuseikan. Viereisessä huoneessa. Bella nukkuisi kaikki seuraavat, lukuisat yöt lähestulkoon vieressäni. Jos hieman liioteltiin. Siinä olisi myös varjopuolensa. Kestäisinkö selväjärkisenä, jos joutuisin kuuntelemaan kuhertelua, hänen ja Lucasin kuhertelua joka yö? Epäilin vahvasti. Mutta kuulisin sen joka tapauksessa, mitä nyt hieman muita paremmin. Joten näin tämän lähinnä positiivisena asiana.

Laskin Bellan ostoskassit hänen ovensuulleen.
”Kiitos”, hän sanoi ja väläytti suloisimman ja kauneimman koskaan näkemäni hymyn.
”Ei kestä. Kuten jo tuli ilmi, jos tarvitset joskus apua, minut löytää viereisestä huoneesta”, vastasin nyökäten huoneeni suuntaan.
”Hyvä tietää.”
Todellako? Hyvä tietää?
Rauhoitu Edward. Kuka tahansa vastaisi noin. No, ehkei Lucas, mutta lähes kuka tahansa. Ei se tarkoittanut mitään merkittävää. Olin näköjään jo valmiiksi järjetön.
”Huomenna sitten kouluun”, tokaisin ja työnsin käteni taskuihini. Yritin virittää aivan viatonta keskustelua, kuin puhuisin naapurin kanssa säästä.
”Niin. Jälleen kerran”, Bella marisi. ”Mutta sinulla se on varmaan vielä kauheampaa.”
”Alan tulla immuuniksi koulutehtäville”, vastasin kohauttaen olkiani. ”Mutta hyvää yötä, Bella”, jatkoin, sillä kuulin Lucasin askeleet – ja ajatukset.
”Kauniita unia, Edward”, hän kuiskasi, ja minä hävisin nopeasti maisemasta, tuntien jälleen kummallista, odottamatonta toivoa.

Bella's PoV

Olin hämmentynyt, erittäin hämilläni. En todellakaan tiennyt mikä oli tilanne, mitä Edward ajatteli minusta... En tiennyt oikeastaan mitään, olin niin yllättynyt. Hän oli koko päivän käyttäytynyt hyvin herrasmiesmäisesti, mutta se saattoi olla tavallista häneltä. Tavallista tai ei, Edward oli kokonaisuudessaan pökerryttävän hurmaava tapaus. Kun hänen kanssaan jutellessani olin erehtynyt vilkaisemaan häntä kasvoihin, läheltä piti etten seonnut sanoissani ja mennyt veteläksi. Olisin kyllä mennytkin, jos se ei olisi mahdotonta vampyyreille.

”Bella”, Lucas kuiskasi ja tunsin kädet lanteillani.
”Luke”, mutisin.
”Meillä ei ole ollut kahdenkeskeistä aikaa aikoihin”, hän kuiski korvaani työntäen minua hellästi kohti makuuhuonettamme.
”Viime yönä viimeksi”, korjasin hymähtäen.
”Se on pitkä aika, se. Täällä ei ole kehdannut edes suudella kun kokonainen vampyyriarmeija on kyyläämässä.”
”Eivät he mitään kyylää”, puolustin, mutta huulet tukkivat vastalauseeni.

Hetken – oikeastaan useammankin hetken – minä mietin Edwardia. Minä mietin, mitä hän nyt ajattelisi, viereisessä huoneessaan? Tein taas jotain täysin idioottimaista, harkitsematonta ja typerää. Pieni huomaamaton ponnistus. Edward, anteeksi. Yritän pitää hänet hiukan hiljaisempana. Vaikka Lucas mölysi aivan tarkoituksellisesti. Minulla käväisi mielessä, tekikö hän tämän kaiken tahalteen. Ei hän tavallisesti ikävöinyt minua näin nopeasti. En halunnut olla mikään pelinappula hänen valloitusleikeissään.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (4. luku 11.5.)
Kirjoitti: Sarkku - 11.05.2010 23:54:44: Hyvä luku jälleen :D
Taidan toistaa vähän itseäni...
Jatkoa

Sarkku
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (4. luku 11.5.)
Kirjoitti: Tuhisija - 12.05.2010 00:32:08: Jee, jatkoa. Mukavaa, että tuli aika nopeasti. Luvu oli pituudeltaan ihan hyvä, mutta turha sitä on yrittää tunkea väkisin täydennystä, jos ei vain keksi mitään/niillä tapahtumilla ei olisi mitään merkitystä. Ja tässä ollaan edetty sopivaa tahtia edelleen, ei liian nopeaa.
Lucas on kyllä löytänyt Edwardista heti vihollisensa. Ja Edward Lucaksesta. Oivoi. Jasper oli söpö heitellessään Edwardia pullanmuruilla, awws. Se oli kiva kohta. Harmi ettei Emmett ollut paikalla!

Pari virhettä:
Lainaus
Hänen piti Lucasia kädestä,
Hän

Lainaus
”Se on pitkä aika, se. Täällä ei ole kehdannut edes suudella kun kokonainen vampyyriarmeija kyyläämässä.”
on taitaa puuttua viimeisestä lauseesta.

Mukavaa ja sujuvaa tekstiä jälleen. Kiitos tästä luvusta, odotan seuraavaa :)
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (4. luku 11.5.)
Kirjoitti: minnamoi - 12.05.2010 14:33:03: oi tää oli tosi sulonen luku! :) tykkäsin kovasti ja oli kiva lukee tota Edwardin "pohdintaa" siitä et voiko jollain olla kaks sielunkumpanii jnejne.! :) kuvailit tosi hyvin Edwardin ajatuksia! :) en nyt ehi enempää kommentoimaan, mutta hyvä luku oli niinku aina! :)

minnamoi♥
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (4. luku 11.5.)
Kirjoitti: jennumiu - 12.05.2010 15:26:32: vooi , sulonen luku :-*
Lainaus
Jasperin mielestä ilmeisesti oli hyvin hauskaa viskoa minua pullanmuruilla, vaikka sai sekä työntekijöiltä että minulta varoittelevia katseita osakseen.
Edward taitaa olla ehkä pikkasen rakastunut? Katsele välillä muuallekin, sen sijaan että tapitat Bellaa koko ajan.
ihana jasper <3
ja nuo edwardin ajatukset oli kivoja , niin edwardmaisia ;)
jatkoa

jennumiu
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (4. luku 11.5.)
Kirjoitti: Deph - 12.05.2010 17:13:52: Tämä oli tosi hyvä luku <3
Aws, mitä Edward ajattelee Bellasta ! ♥
Lucas ärsyttää minua suunnattommasti! ARGH. Niiiiinnnn $@€@$@!½½!1$@$@€!!
Joo mutta tosi ihana luku oli ja tykkäsin ihan sikana <3 (:
Kirjoitat tosi upeasti, enkä yhtään virhettä huomannut.
Jatkoa vaan !

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (4. luku 11.5.)
Kirjoitti: E_Bella - 12.05.2010 17:44:48: Aaaws, Jarper oli ihana ♥ Heittelee nyt pullamuruilla Edwardia. :D
Edwardin ajatukset oli kivoja. Sellasia... edwardmaisia, tai mikä lie sana onkaan. :D
Aaahs, se Lucas ottaa päähän, ärsyttävä tyyppi. >::: (((
Joo, järkevä paloi liki 20 asteeseen. Kesä tulee, ihanaa.... ♥ _♥
Jatkoa kiitus (:
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (4. luku 11.5.)
Kirjoitti: Vanamo - 12.05.2010 19:10:06: Jasper <3

Tosi hyvä luku taas, aina pakko sanoa se. ;D

Taistelu kiristyy, Edward VS. Lucas

Onnistuit hyvin tuossa Edwardin "pohdinnassa", se oli edwardmainen. (:

Anteeksi, lämpö sulattaa järkevät kommentit, joten tyydyn vain pyytämään jatkoa, enkä selittämään tähän tämän enempää kaikkea.. (:
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (4. luku 11.5.)
Kirjoitti: Blinky - 14.05.2010 13:44:33: Kiitos! En taaskaan malta vastailla erikseen jokaiseen kommenttiin, koska on suuri vääryys istua sisällä tälläisella säällä, mutta oon silti yhtä iloinen saadessani teidän ihania kommentteja, kuin lapsi karkkikaupassa. :D Tässä luku viisi! (:

Luku 5 – Vaihda lääkitystä, Eddie

Edward's PoV

Edward, anteeksi. En pystynyt enää koko yönä keskittymään lukemiseen, mieleni ei antanut tilaa millekään muulle kuin Bellan ajatukselle. Ajatukselle! Hän oli jälleen raottanut suojattua mieltään minulle. Siitä huolimatta, että Bellan yritysten mukaisesti he eivät peuhanneet yhtään sen hiljempaa – tai siis Lucas ei ollut hiljempaa – tunsin suunnatonta onnellisuutta. Ja lisäksi minua ihmetytti, miksi Bella oli ajatellut niin. Älysikö hän minun olevan rakastunut häneen? Vai ajatteliko hän vain muuten häiritsevän yötäni?

Vihdoin aamu alkoi sarastaa, ja vaihdoin näön vuoksi vaatteeni. Pukeuduin kuten tavalliset seitsemäntoistavuotiaat, tummiin farkkuihin ja rentoon kauluspaitaan. Kulutin peilin edessä ehkä hiukan tavallista enemmän aikaa – en kuitenkaan läheskään niin paljon kuin vaikkapa Rosalie – ja syy oli selvä minullekin. Totta kai halusin näyttää mahdollisimman hyvältä Bellan nähden. Pöyhin hiukseni tarkoituksellisesti huolettoman näköisiksi. Sitten laskeuduin alakertaan, eikä siellä näkynyt muita kuin televisiota kyllästyneen oloisesti tuijottava Emmett. Hän hädintuskin huomasi minua.

Se nyt olisi ollut aivan liikaa toivottu.
Eddie! Olen kuullut villiä huhua...
Pyöritin kyllästyneesti silmiäni. Hän ei takuulla jättäisi tätä ajatusten tasolle.
Muut taitavat olla vielä laittautumassa, hän mietti. Sitten hänen päähänsä ilmestyi mielikuva pynttäytyvästä Lucasista. Siinä Bella kiharsi tämän hiuksia, ja hän itse puuteroi kasvojaan. Em teki sen aivan tahallansa, mutta en voinut estää naurunpurkausta.
Mikä nyt niin hauskaa on? kuului useammankin vampyyrin päästä. Toisten ajatukset olivat silkkaa uteliaisuutta, toisten ajatuksista taas oli havaittavissa kyllästyneisyyttä. Rosalien ja Lucasin tietenkin.

”Edward”, Emmett sanoi. ”Olet outo. Sain kyllä jo Jazzilta diagnoosin oireisiisi. Oletko harkinnut lääkitystä? Tai vaihtaa lääkitystä, Eddie? Varmaan olisi sinulle hyväksi. Muutkin täällä talossa tulevat vielä hulluiksi sinun sekoilujasi seuratessaan. Miksi hymyilet koko ajan idioottimaisesti? Paitsi nyt. Miksi näytät noin vihaiselta?” hän höpötti, ja tajusi vasta – turhan myöhään – Bellan läsnäolon. Ei se mitään nöyryyttävää ollut, eihän Emmett paljastanut mitään mikä ei olisi ollut jo jokaisen tiedossa. Mutta minua hävetti silti hiukan.
”Ai huomenta Bells! Ei nukuttanut viime yönä, ha?” Emmett kysyi hymyillen velmusti.
Jälleen kerran – jos se vain olisi mahdollista – Bella melkein punastui.
”Huomenta Emmett... ja Edward. Ei nukuttanut, kuten vampyyreillä yleensäkään”, hän tokaisi.
”Et varmaan kyllä nukkuisi vaikka nukuttaisikin. Äänistä päätellen”, Emmett jatkoi.
Minun teki mieli lyödä häntä, mutta se ei aiheuttaisi mitään vahinkoa. Entä jos repäisisin häneltä vaikkapa korvan irti? Ihan vain Bellan puolesta, sillä hän vaikutti juuri nyt siltä nöyryytetymmältä osapuolelta.
”Osoita valitukset Lucasille”, Bella mutisi ja liihotti istumaan pienen välimatkan päähän isosta kermanvalkeasta sohvasta, jolla minä ja Em löhösimme.

Pikkuhiljaa väkeä alkoi valua alakertaan odottamaan kouluunlähtöä. Jasper saapui seuraamme, ja pian Lucaskin tuli, astellen Bellan viereen ällöttävän maireasti hymyillen. Hänen puolustuksekseen sanottakoon, että itsellänikin olisi hankala olla hymyilemättä, jos Bella olisi minun. Huomasin, että Bella ei tarvinnut paljon aikaa laittautumiseen – Aliceen ja Roseen verraten – mutta näytti silti säteilevältä. Ryankin saapui sohvalle seuraksemme, ja odottelimme siis Feliciaa, Rosalieta ja Alicea.
”Lucas”, Emmett tokaisi kiinnittäen tämän huomion. ”Olisi kai ajankohtaista – ainakin viimeyöstä päätellen – kerrata talon paneskelusäännöt.”
Mitkä hiton paneskelusäännöt? Ei meillä ollut sellaisia. En ollut ainoa hyvin yllättynyt vampyyri huoneessa, ja kaikki odottivat kauhulla Emmettin jatkavan.
”Sääntö yksi, jota toistaiseksi olet noudattanut. Sitä harrastetaan yöllä. Sääntö kaksi. Melun määrä pyritään minimoimaan.”
Vilkaisin Bellaa, joka oli haudannut kasvonsa käsiinsä. Hän selvästi katui sitä, että pyysi Emmettiä valittamaan Lucasille.
”Sääntö kolme”, Em päätti vielä jatkaa. Huomasin hänen miettivän kuumeisesti, koska hänellä ei edes ollut kolmatta sääntöä. ”Vain minä ja Rose saamme -”
Hädintuskin ehdin erottaa silmilläni Rosalieta, joka liisi yläkerrasta sohvan eteemme hypäten Emmettin syliin tukkiakseen tämän suun.

”Ai hei muru. Tuliko ikävä?" Emmett kysyi häneltä leveästi hymyillen.
”Sinun ei tarvitse selostaa – mitä ikinä aioitkaan selostaa – muille”, hän murisi.
”Oletpa vihainen! Ensimmäinen koulupäivä on ihan turha... Mitä jos skipataan se?” Emmett ehdotti ajatellen täysin sopimattomia minun kuultavakseni.
Kaikki muut läsnäolijat tunsivat Jasperin ajatusten mukaan olonsa erittäin epämukavaksi.
Paitsi Ryan.
”Menkää tekin hotelliin”, hän nauroi. Tekin?
”Jos nyt sinne kouluun”, Rosalie vastasi jäätävällä äänensävyllä, nousi ylös kohentaen vaatteitaan ja lähti astelemaan kiivaasti kohti autotallia.

”Kahdella autollako?” Ryan tiedusteli minulta.
Vastasin myöntävästi, ja lopulta päädyimme siihen, että minun harmaalla volvollani matkustivat minä, Alice, Jazz ja Em. Alice antoi Felician kokeilla hänen keltaista Porcheaan, ja siihen kyytiin menivät myös Ryan, Bella ja Lucas. Rosalie halusi ajaa yksin punaisella Corvetellaan. Moinen autovalikoima ei enää herättänyt niin paljon hämmennystä, kuin muutama vuosikymmen sitten. Lääkäreille – siis Carlislelle – maksettiin hyvin palkkaa 2050-luvun Alaskassa.

Ajoimme automme vieretysten lukion parkkipaikoille, ja nousin muiden kannoilla autosta. Palautin vielä mieleeni peitetarinan Felician, Ryanin, Lucasin ja Bellan suhteen. He olivat Rosalien ja Jasperin tädin lapsikatras, jotka olivat päätyneet Carlislen ja Esmen huostaan, sillä heidän äitinsä oli joutunut vieroitukseen. Se oli ainoita järkeenkäypiä syitä, miksi lasten lukumäärä olisi kasvanut yhdeksään. Luonnollisesti Lucas ja Bella eivät voineet olla sisaruksia, eivätkä myöskään Felicia ja Ryan. Niinpä Bella ja Ryan olivat kaksoset, aivan omia lapsia, mutta Lucas ja Felicia olivat adoptoituja. Minua mietitytti ja ihmetytti, miten tämä adoptiotarina upposi vieläkin ihmisiin. Matthew sen sijaan saisi pitää matalaa profiilia, sillä juneaulaisten keskuudessa hänen olemassaolostaan ei edes tiedetty.

”Jokainen valmiina?” Alice kysyi hymyillen leveästi. Hän oli iloinen päästessään taas ihmisten ilmoille – päästessään aiheuttamaan ihailua vaatetuksellaan.
Myötäilevää mutinaa.
”Sitten mennään”, hän hihkaisi ja hän lähti liihottamaan ihmisten vauhdilla, mutta kuitenkin hyvin keijumaisesti kohti sisäänkäyntiä. Rosalie, Emmett, Felicia ja Lucas olisivat jo kakkosluokkalaisia, minä, Alice, Jazz, Ryan ja Bella aloittaisimme ensimmäisen luokan. Astelimme kaikki yhtenäisessä joukossa kohti suurta juhlasalia, ja saimme osaksemme paljon katseita. Kateellisia, kummastelevia, ihailevia. Ajatuksia sorisi siellä täällä, ja yritin tukkia niiltä korvani. Eritoten sellaisilta, jotka omistivat miespuoliset oppilaat. Jotka olivat hyvin haltioissaan Bellan ulkonäöstä.

Me jouduimme ryhmittäytymään toiselle puolen salia, eli eroamaan ”sisaruksistamme”. Tosin minulle se oli erittäin mieluisa käsky, mitä kauempana Lucasista - kunhan vain Bella oli lähelläni - sen parempi.
”Onko tämä sinulle ensimmäinen kerta Alaskassa?” kuiskasin Bellalle.
”Tässä lukiossa kyllä”, hän mutisi.
”Okei”, vastasin koittaen miettiä jotain muuta puheenaihetta. Puhusin mielelläni Bellan kanssa niin paljon kuin suinkin mahdollista, mutta en tiennyt mistä aiheesta olisi turvallista jutella.
”Olen pahoillani Emmettin puolesta. Hän nyt on sellainen”, tokaisin kun en muutakaan keksinyt.
”Älä muistuta, kiltti”, Bella vastasi kääntäen katseensa lattiaan.
Huono puheenaihe.

Rehtori pölisi samaa vanhaa – ainakin koulunsa useampaan otteeseen käyneelle – ja lopuksi ilmoitti luokkajaon. Kohtalonkaupalla, uskomattomalla tuurilla ja toiveajattelulla päädyin Bellan kanssa samalle luokalle. Tuntimme määräytyisivät enimmäkseen kurssivalintojemme perusteella, mutta pakollisia kursseja suoritettiin osittain oman luokan kanssa. Saisin siis ainakin hiukan kahdenkeskeistä aikaa hänen kanssaan. Sitten salissa pistettiin kiertoon paperinivaskoja, joista piti kerätä omat ainevalintakortit ja lukujärjestykset. Hätäisten päätelmieni mukaan meillä, siis minulla ja Bellalla olisi ensimmäinen tunti biologiaa.

”Biologiaa sinullakin?” kysyin Bellalta.
”Jep”, Bella vastasi. ”Istutko vieressäni luokassa?” hän jatkoi hymyillen kujeilevasti.
”Toki, en oikein tunne vielä muita... Kaikki on niin uutta ja jännittävää”, sanoin jäljitellen tavallisten ykkösluokkalaisten äänensävyä, saaden Bellan nauramaan. Astelimme vaitonaisina luokkaan, ja asetuin takimmaiseen nurkkapöytään, Bellan seuratessa minua.

”Ensimmäisellä tunnilla käymme hiukan kurssin sisältöä läpi – ihmisbiologiaa siis. Ensimmäinen aiheemme on verenkiertoelimistö, ja siispä selvitämme omat veriryhmämme!” Auts. Itsehillintäni oli kyllä kunnossa, eikä muutama tippa verta tekisi minua hulluksi, mutta en tiennyt Bellasta. Käännyin hänen puoleensa huolestuneena, ja vastaanotin rohkaisevan hymyn.
Älä huoli. Minulla on epänormaalin hyvä itsehillintä. Siis vampyyriksi.
Jo kolmas kerta muutaman päivän sisään, kun kuulin hänen ajatuksensa. Tunsin suunnatonta iloisuutta.

Biologian opettaja Mr Nelson jakoi jokaisen työparin pulpetille neuloja, laseja ja pipettejä, ohjeistaen samalla kuinka veriryhmät selvitettäisiin. Minua huvitti tilanne, aivan kuin tämä pari saisi yhtikäs mitään selvitettyä. Mietin, kuinka pääsisimme tilanteesta, koska eihän meillä ollut mitään näyttöä siitä, että olisimme tehneet kokeen.
”Bella”, kuiskasin niin hiljaa, ettei kukaan muu voisi sitä kuulla. ”Esitä voivasi pahoin.”
”Miksi?” hän kuiskasi, mutta samaan aikaan rupesi räpyttelemään silmiään ja hieroi otsaansa kämmenselällään.
”Mr Nelson!” huusin. ”Bella voi pahoin, voinko viedä hänet terveydenhoitajalle?”
”Toki. Verestäkö se johtuu?”
”Niin kai”, mutisin yrittäen hillitä naurunpuuskaani.
”Tulethan itse sitten takaisin tunnille?”
”Mitä suotta, tiedän jo veriryhmäni.”
”Jaa”, Nelson vastasi kurtistaen kulmiaan. Bella nousi tuoliltaan liioitellun vaivalloisesti, ja minä nostin hänen kätensä olkapäilleni, ja tuin häntä vyötäröltä. Sen lähemmäksi en häntä – ainakaan hetkeen – pääsisi. Bellan tuoksu oli edelleen huumaava, tosin nyt ei polttavalla tai raastavalla tavalla, hänen ihonsa tuntui ohuen paidan alla silkinsileältä ja se hohti hyvin, hyvin hienoista lämpöä. Eivät vampyyrit lämpimiä olleet – päinvastoin – lukuun ottamatta metsästyksen jälkeistä olotilaa tai joitakin outoja mielialoja. Ei Bellakaan ollut lämmin, mutta tuntui hiukan vampyyrien tavallista ruumiinlämpöä lämpimmämältä.

Bellan analysointi jäi sikseen, kun luokasta ulos päästyämme hän irrottautui hienovaraisesti otteestani. Tosin hän jäi suhteellisen lähelle minua seisoskelemaan.
”Miksi meillä piti lähteä tunnilta?”
”Miten olisit lavastanut veriryhmätulokset?”
”Ööö... Olisin väittänyt, että sinä joit veremme?” Bella ehdotti naureskellen, ja minä pukkasin häntä kylkeen. Koko ehdotus oli sekä koominen, että mahdoton.
”Mistä hyvästä tuokin tönäisy tuli?” Bella tiedusteli ja muksautti samantien minua vielä kovemmin - ei kuitenkaan niin kovasti että olisi käynyt kipeää - käsivarteeni.
”Mitä nyt tehdään? Menemme terveydenhoitajalle?”
”Hyvä idea. Kun hän kuuntelisi sydämenlyöntejä, saattaisi tulla hienoinen järkytys.”
”Minun on erittäin hankala uskoa, ettei sinun sydämesi lyö”, mutisin hiljaa, ajattelematta pahemmin sanomisiani. Tai paremminkin niiden seurauksia.
Sitten kohtasin kultaiset, suuret, yhä syvät silmät, ja muistin niiden ruskeuden kuin eilispäivän. Tuijotimme hetken vain toisiamme, kuin jossakin transsissa tai – Emmettin sanoin – aineissa.

En tiedä kauanko vain seisoskelimme kaikessa hiljaisuudessa, hiljaisella käytävällä, mutta havahduin kun muut oppilaat pääsivät tunneiltaan. Bella räpäytti silmiään pari kertaa, ja aistin hyvin nolostuneen ilmapiirin välillämme. Sitten kuulin jotain Alicen ajatuksia, ja pian hän pyrähtikin jo viereemme.
”Hei! Nyt on ruokailu, ymmärrättehän? Ruo-kai-lu! Keskeytinkö jotain?” hän sopotti kohottaen hämmästyneesti kulmiaan.
”Et keskeyttänyt”, mutisin.
”Et yhtikäs mitään”, Bella myötäili.
Alice katsoi meitä kuin kajahtaineita spitaalisia, kun lähdimme kulkemaan hänen kannoillaan kohti ruokalaa.

Suuri, kymmenen istuttava pöytä oli vallattu jo Emmettin ja Ryanin toimesta, kun saavuimme sinne. Lucas hymyili teennäistä hymyään Bellalle, kun tämä istuutui hänen viereensä. Sitten hän ajatteli tarkoituksellisesti jotain lällällää:n tyylistä, kiusatakseen minua. Väläytin leveimmän tekohymyni ja sitten aloin repiä omenasta kuorta pois. Vain pieni puristus, ja omena olisi musertunut kämmeneeni, mutta sen sijaan taiteilin omenan kylkeen kovertamalla irvinaaman. Näytin salakavalasti taideteostani Lucasille, ja sain vielä omenaakin rumemman katseen osakseni häneltä. Sitten tuhrin kaiverrukseni tunnistamattomaksi sutuksi, ja laskin omenan tarjottimelle. Katsahdin Emmettiin päin, ja tämä oli ilmeisesti seurannut touhujani, sillä hän työnsi parhaillaan täytekeksejä silmäkulmiinsa, rutistaen kulmalihaksiaan siten että keksit pysyivät jopa paikoillansa. Hän näytti idioottimaiselta, ja sai meidät jälleen kerran nauramaan. Ja myös jälleen kerran Rose palautti hänet maanpinnalle.

Ruokailun jälkeen oli luvassa vielä kaksi tuntia matematiikkaa. Siinä ryhmässä olisi Bellan lisäksi myös Jazz. Kun saavuimme luokkaan, minä ja Jasper valitsimme vierekkäiset pulpetit, ja Bella meni aivan omasta tahdostaan istumaan minun eteeni. Se kyllä sopi hyvin, voisin vaikka leikkiä olevani taas kymmenvuotias ja tökkiä häntä lyijykynällä selkään. Tai sitten en. Jasper virnuili, ilmeisesti tuntiessaan olotilani. Se olikin hölmön kupliva, juuri niin kuin olisin ala-asteella ja suunnittelisin tempausta ihastukseni päänmenoksi.

Bella on jännittynyt kuin peura ajovaloissa, kuulin Jasperin ajattelevan. Ja sinä ilmeisen lapsellisella tuulella. Ei hyvä yhdistelmä Eddie.
Nyökkäsin huomaamattomasti. Tässä tilanteessa minun kuuluisi saada Bella rennommaksi. Entä jos hieroisin hänen hartioitaan? Lucas ei varmaan pitäisi siitä. Entä jos ihan vain virittäisin jotain keskustelua. Se oli toistaiseksi ideoistani järkevin.

”Bella”, kuiskasin. Hän kääntyi hieman puoleeni, osoittaakseen olevansa kuulolla.
”Miten ensimmäinen päivä lukiossa on mennyt?” kysyin hymyillen vinosti.
”Voi kuule, kaikki on niin uutta ja jännittävää, ja olen sekaisin tästä tietotulvasta”, hän selitti suurieleisesti. Sarkasmin hänen äänessään saattoi maistaa.
Nauroin hiljaa, mutta minun täytyi jättää hänet rauhaan, sillä opettaja lähti kierrokselle. Kirjoitin hyvin hyvin nopeasti pari laskua ulkomuistista vihkooni, jotten saisi lusmun mainetta heti ensimmäisenä päivänä. Opettajia täytyi mielistellä saadakseen tahtonsa läpi vastaisuudessakin.

”Neiti Howard, miksi ette ole tehneet yhtäkään tehtävää?” opettaja tiedusteli kovaäänisesti kääntäen kaikkien huomion Bellaan. Hän ei ilmeisesti ollut sisäistänyt mielistelyn jaloa taitoa. Bella meni noloksi, ja vaikutti miettivän kuumeisesti vastausta. Siinä vaiheessa minä rytistelin arkin, johon olin rustannut laskuni mytyksi, käännyin heidän puoleen ja tein jälleen jotain harkitsematonta.
”Anteeksi, Herra Cox. Minä olen häirinnyt Bellaa koko tunnin, syyttäkää vain minua”, paljastin vuolaasti.
”Todellako?” hän kysyi kohottaen kulmiaan hämmästyksestä. Onneksi hän ei ollut vielä nähnyt tehtäviäni.
”Todella.” Ja aivan tottahan se oli, minä olin koko ajan Bellan kimpussa. Ihme kun hän ei vielä ollut menettänyt hermojaan, tosin se tapahtuisi varmaan pian.
Kiitos, vaikka se kyllä olikin sinun syytäsi, Bella ajatteli. Se oli neljäs.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (5. luku 14.5.)
Kirjoitti: minnamoi - 14.05.2010 15:46:59: oioioi! hirmu ihana luku! <3 tykkäsin tosi paljon noist Edwardin ajatuksista tökkii Bellaa kynällä jne! :D ja Emmett oli kyl niin täydellinen Emmett! :D virheitä ei ollu ja käytit tosi hyvin erilaisii sanoja :) tosin ton sopottaa sanan huomioin kyl tai sillai ku oot kirjottanu sen edelliseenki ficciin kai pari kertaa ni se sit paisto sielt tekstist :D joo ja tosi ihana ku edward laskee noit kertoi ku bella "näyttää" mielensä sille :) empä nyt kirjottele enempää ku ulkona on niin ihana sää<3

minnamoi♥
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (5. luku 14.5.)
Kirjoitti: Deph - 14.05.2010 16:33:20: Ihana luku ! <3
Voi että rakastan sun tekstiäs, kun kirjoitat niin hyvin. Selkeästi, mutta silti kuvaillen :D Ja ennen kaikkea tekstissä on niitä hauskoja juttuja. Edward ei ole ihan samanlainen Edward kuin kirjoissa ja taidan tykätä tästä Eddiestä enemmän :D Lyijykynällä tökkiminen (siis se ajatus) xD
Virheisiin en edes muistanut kiinnittää huomiota (jos niitä edes oli).
Emmett on superihana ja hauska itsensä :D !
Jatkoa vain.

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (5. luku 14.5.)
Kirjoitti: jennumiu - 15.05.2010 00:22:53: ihana luku , taas kerran <3 :)
hihi, voin niin kuvitella edwardin tökkimässä bellaa kynällä :D
ja jotenkin suloista , kun eddie laskee noita kertoja, kun kuulee bellan ajatukset ;)
jatkoa vaan tulemaan

jennumiu :-*
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (5. luku 14.5.)
Kirjoitti: Sarkku - 15.05.2010 20:45:49: Hyvä luku taas kerran ;)
Jatkoa piakkoin

Sarkku
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (5. luku 14.5.)
Kirjoitti: Vanamo - 16.05.2010 11:20:14: Awww, so sweet. <3
Eddie on niin sulonen mustasukkasena.. x)
Lucasille tulee kyllä tiukat paikat jos yrittää Edwardia vastaan pitää puolensa..
Tekstisi on sujuvaa ja virheetöntä.
Jatkoa toivoisin taas. (:
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (5. luku 14.5.)
Kirjoitti: Blinky - 16.05.2010 22:04:49: Superkiitollinen MV täällä kiittelee taas teidän ihanista kommenteista. Ne on aina ihania, mutta minkäs teet. :D

Nyt sitten luku viitosta ja sen jälkeen tuskailemaan matikan pariin. Näillä näkymin tähän ficciin tulee vielä tämä + neljä lukua ja epilogi.

Luku 6 – Lyöntejä

Bella's PoV

Muutamassa päivässä oli sattunut kaikenlaista. Ajatusten paljastelu Edwardille alkoi valitettavasti olla kohdallani arkipäivää, ja valehtelematta vietin hänen seurassaan likimain yhtä paljon aikaa kuin Lucasin kanssa. Edward oli lähes jokaisella oppitunnilla kanssani, istui ruokalassa viereeni ja teki pieniä, kohteliaita eleitä – ja usein. Availi ovia puolestani, otti syyt niskoilleen juttelustamme oppitunneilla, veti minulle pöydästä tuolin kuin tarjoilija, ja sen sellaista. Olin hiukan hämmentynyt. Aivan niin kuin Edwardin kaltainen mies voisi olla ihastunut minuun, se vaihtoehto ei tullut kysymykseenkään.

Olin tehnyt johtopäätökset, että Edward olisi vain poikkeuksellisen kohtelias. Tai haluaisi ärsyttää Lucasia tahalteen, sillä heidän välillä oli kai jotain kitkaa. Mutta Edward ei kyllä vaikuttanut sellaiselta, joka käyttäisi sodassa viattomia välikappaleita. Vaikka minä en kyllä ollut viaton, sinne päinkään. Olin pahimman luokan pettäjä, tosin konkreettisesti en ollut tehnyt mitään, mutta pääni sisällä senkin edestä. Nykyään olin enemmän kuin vain kiitollinen kilvestäni, sillä vähintään joka toinen ajatuksistani koski Edwardia, hänen kultaista luonnettaan, hänen jumalallista ulkomuotoaan. Häpesin myöntää, mutta ajattelin toisinaan Edwardia kun olin Lucasin seurassa.

Niin, minä en tosiaankaan ollut viaton. Lisäksi olin toivottoman rakastunut tähän Edwardiin, josta ennen tiesin vain kasvot. Kasvot, joihin ihastuin ensisilmäyksellä. Mutta ihmeitä tapahtui, tapasin nämä kasvot jälleen, ja sisältö oli sitäkin kauniimpi. Rakastuminen oli hyvin luonteva askel. Minkä tunteilleen mahtoi, mutta silti minua vaivasi hirvittävä syyllisyys. Toinen tunteista vahvin oli toivottomuus. Edward ei ikinä voisi rakastua minuun. Olin poikkeuksellisen tylsä vampyyriksi. Minun pitäisi olla suunnattoman kiitollinen siitä, että Lucas huoli minut. En kylläkään ollut. Miksi Lucas ei voinut vain kyllästyä minuun? Niin kuin... Niin kuin... minä häneen?

Olin kyllästynyt Lucasiin. Tuttuun ja turvalliseen Lucasiin. Lucasiin, jolla ei loppupeleissä ollut minulle sen suurempaa merkitystä kuin vaikkapa Ryanilla. Lucasiin, jota rakastin kuin sisko veljeään. Jollain tasolla enemmän, mutta lähinnä kai muodon vuoksi. Nyt tiesin, mistä Felicia oli puhunut. Tiesin, miltä hänestä tuntui tavattuaan Ryanin. Ei mikään ihme, etten ollut tuntenut niin aiemmin. Vampyyreilla on vain yksi oikea, ainoa sielunkumppani, sanottiin.

Minun sielunkumppanini oli – toivottomuuden hyökyaalto hukutti minut – Edward. Ja kun pulikoin pinnalle, syyllisyys paiskasi minut vielä rajummin kohti pohjaa. Lucas, voi Lucas. Miten selviäisit – selviäisimme – tästä ikinä? Meillä oli ikuisuus kärsittävänä. Minulla syyllisyydentunnosta, Lucasilla hylätyksi tulemisen tunteesta. Ja samalla tiesin, että en osaisi jättää häntä vielä vuosiin. Tai ainakaan kuukausiin. Teko olisi elämäni rankin ja vaikein. Lucas, jota ilman olisin kuollut ja kuopattu, ruumiina multakeon alla, muistona minusta kivi ja musta maa, ei enää ketään läheistä joka kävisisi istuttamassa orvokkeja haudalleni. Vaikka minulle oli tuomittu lapseton elämä, minulla sentään oli läheisiä, jotka pysyisivät luonani ikuisesti. Kukaan heistä ei ansaitsisi sellaista kohtaloa, joka Lucasille vaikutti lankeavan. Mutta vääryydessä ei pitäisi elää, se kiduttaisi jokaista osapuolta.

Näitä synkkiä mietteitä ajattelin letittäessäni hiuksiani. Kun sidoin niitä, olin yhä niin ajatuksissani että ponnari napsahti poikki. Kirosin pienesti, ja sain tovin tonkia pesupussini uumenista toista kumilenkkiä. Sitten asettelin sinivalkoraidallisen lippalakin päähäni, ja loikin alakertaan ylläni pelivaatteet, tummansiniset housut ja valkoinen liivi, jonka alta pilkotti trikoopaita.

Okei, tultuani vampyyriksi urheilu – liikunta yleensäkään – ei ollut enää niin kauheaa. Päinvastoin, toisinaan voimaa oli ihan mukava päästä purkamaan. Silti ajatus tulevasta baseballmatsista ei kuulostanut erityisen houkuttelevalta. Se oli kuulemma hyvin perinteistä Culleneille, ja ”perinteet täytyi jakaa uusien perheenjäsenten kesken”. Niin Carlisle oli sanonut.

Ulkona ukkosti ja salamoi vimmatusti, ja se olikin tarpeen kun vampyyrit löivät mailalla pallon kaukaisuuteen, luodin tuntivauhdilla. Koska Emmettin sanojen mukaan heillä olisi uskomaton kotikenttäetu meihin amatööreihin verraten, oltiin päädytty sekajoukkueisiin. Jotka olivat kuulemma arvottu. Epäilin viimeistä väitettä hiukan, sillä joukkuejako oli seuraava; sinisiin kuului minä, Emmett, Matthew, Felicia, Alice – ja yllätys yllätys, Edward. Punaisiin kuului Rosalie, Carlisle, Jasper, Ryan, Esme ja Lucas. Joukkueet ainakin kuulostivat hyvin tasapuolisilta.

”Joko mennään?” Emmett kysyi kärsimättömästi.
”Ovatko kaikki paikalla?” Nopea vilkaisu läsnäolijoihin, ja Carlisle mutisi sitten myöntyvästi.
”Ketkä tulevat minun Jeeppiini? Muut menevät juosten. Välineitä ei jaksa – tai no toki jaksaa, muttei huvita – kantaa.”
”Ketä nyt matkaseuraksi haluat”, Carlisle mutisi ylienergiselle pojalleen.
”Saanko itse päättää?” Emmett hihkaisi, ja tämän huulille muodostui kiero virne. ”Siinä tapauksessa, mukaani tulevat Bella, Edward, Alice ja Jasper!” hän julisti.
Miksi hän minut halusi? Miksei hän pyytänyt Rosalieta? Enhän edes ollut virallisesti, enkä edes epävirallisesti hänen perheenjäsen.
Kuin vastaukseksi kysymykseeni hän kääntyi puoleeni, virnisti leveästi ja sanoi:
”Bella, sinua on niin mukava nolostuttaa!”
Siinä meni viimeisetkin intressit hypätä Emmettin Jeepin kyytiin.
”Älä huoli, minä pidän siitä huolen ettei sinua kiusata”, Edward sanoi hiljaa, ja hymyn kuuli hänen äänestään.
Ei tietenkään niin hiljaa, etteikö Lucas olisi kuullut.
”Miksi minä en pääse vaimoni kanssa yhtä matkaa?”
”Käsittääkseni hän ei ole vaimosi”, Edward kyseenalaisti. Hän liikkui juuri nyt vaarallisilla vesillä.
”Muodollisesti ei, ja vain siitä syystä että Bellalla on yhä, viidenkymmenen vuoden jälkeenkin jonkinsortin päähänpinttymät siitä, että avioliitto on typerä muodollisuus, ja kuolemansuudelma. Niinhän se meni, Bells?”
Minua suututti. Ivan saattoi maistaa hänen puheistaan, ja asia oli – niin naurettavalta kuin se kuulostikin – yhä arka paikka minulle.
Ja mielipiteeni avioliitosta olivat jälleen kerran osoittuneet aivan todeksi. Paitsi että suhteemme teki kuolemaa muutoinkin. Mutta jos olisin mennyt Luken kanssa naimisiin, katuisin sitä juuri nyt, luultavasti. Lucasille oli tainnut jäädä jotain hampaankoloon, kun hänen kosittuaan minua olin vastannut kielteisesti. Vaikka se ei ollut mitenkään henkilökohtaista. Ainakaan silloin.

Emmettin käskyä oli totteleminen, ”jollei halunnut menettää toista kättänsä kentällä”, joten minä astelin nöyrästi Jeepin takapenkille. Jasper valtasi etupenkin, ja Alice paikan hänen takaansa. Siispä minä istuin keskellä, jokaisen suloisena silmätikkuna. Olo oli kuin näyteikkunassa.
”Mitä te kaikki toljotatte?” mutisin vaivaantuneena.
”Sinun hiuksiasi”, Alice ilmoitti.
”Mietin jotain naljailtavaa äskeisestä”, Emmett sanoi.
”Olet niin kumman vihainen. Tai en tiedä, tunteesi vain kuohuvat hillittömästi”, Jasper selitti.
”Mistäköhän syystä?” tokaisin kohottaen kulmiani muka hämmästyneesti. ”Ja Jasper, et kyllä yritä manipuloida!”
En saanut kuulla vastausta, miksi Edward tuijotti minua intensiivisemmin kuin kukaan muu. Minustakin olisi mukava tietää, mitä toisen mielessä liikkui.
Ei ole reilua, että minä paljastan ajatuksiani – eikä se sitä paitsi käy helposti, mutta sinä olet aina yhtä tuppisuu, ajattelin nostaessani vastaanpanevaa kilpeäni.
Edwardin huulille levisi hymy, ja hän kumartui lähemmäs korvaani. Sitten hän kuiskasi hyvin, hyvin hiljaa, niin hiljaa että se jäi vain meidän kahden tietoisuuteen. Hänen hengityksensä kutitti korvanlehteäni, ja tunsin outoa, ennenkuulumatonta väreilyä sisälläni.
”En voi irroittaa katsettani sinusta, koska olet niin kaunis. Kaunein”, hän kuiskasi.
Minä menin sanattomaksi, vaikka Edwardin puheet olivatkin täyttä hölynpölyä.

Edward's PoV

Olisin enemmän kuin mielelläni kuiskannut Bellalle jotain syvällisempääkin – hänen ulkoinen kauneushan oli kaikessa mahtipontisuudessaan, uskomatonta kyllä, vähäistä sisäisen rinnalla – mutta ajattelin olla kohtelias, enkä hämmentää häntä täydellisesti. Olisin kyllä voinut kuiskata jotain sellaista kuin ”Mutta minun kanssani sinä tulet menemään naimisiin”. Mikä oli aivan totta. Olin taannoin päättänyt omistaa koko loppuelämäni Bellasta taistelemiseen. Tosin jos hän olisi onnellinen Lucasin kanssa, en tietenkään veisi häneltä sitä onnea. Kärttyisin kulisseissa niin kauan, että Bella tekisi omat päätöksensä.

Vaikka Bella oli niin juurtunut käsityksiinsä avioliitoista, uskoin pystyväni kääntämään hänen päänsä siinä suhteessa. Minä olin elänyt ihmisnuoruuteni 1910-luvulla, Bella yli yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin. Ei mikään ihme, että meidän arvomaailmat poikkesivat hieman toisistaan. Ainakin joiltakin osin. Minä olin vanhanaikainen mies. Lisäksi olin varma, että vampyyreiltä oli evätty pääsy taivaaseen. Tai no en aivan varma, ja siitä luultavasti johtuikin haluni noudattaa raamatun oppeja. Ei kai siitä haittaakaan olisi? Tosin olin kyllä vallan railakkaasti jo rikkonutkin niitä, mutta voisin koittaa pysyä edes osittain puhtaana.

Emmettin vitsailut menivät minulta ohi korvien, mitä nyt erotin jotain leikillisiä kosintoja, ja ”Snif, sain pakit Bellalta!” - ulinoita. En edes päässyt esittämään ritaria, joka pelastaa neidon hädästä – olin esittänyt sellaista useinkin viimeaikoina. Tosin en tiedä oliko se esittämistä, koska se tuli aivan luonnostaan – kun Emmett kaarsi valtavan metsäaukion reunaan Jeepillään.
”Perillä ollaan rakkaat, kohta Bells mut hakkaat!” hän julisti ja luultavasti läheltä pitikin.
Tulevaisuus muuttui aikalailla matkan aikana, Alice ajatteli. Siis Bellan tulevaisuus.
Edward tahtoo kuulla lisää, Edward tahtoo kuulla lisää, koitin ajatella. Kuka ties, vaikka sekin näkyisi Alicelle. Tosin päätösten pitäisi olla hiukan merkittävämpiä, tuskin jokainen asia Alicelle näkyi.

Aloin tulla jo kärsimättömäksi, kunnes Alice päästi minut uteliaisuudesta.
Ajattelin, että haluat kuulla lisää. Pinnaasi oli mukava venyttää, hän ajatteli ja hymyili leveästi. No, viime päivinä on tapahtunut kaikenlaista. Bella alkaa olla hyvin epävarma tulevaisuudestaan. Sinun kuvasi lisääntyvät hänen suunnitelmissaan kuin sienet sateella, ja sitä vastoin Lucas tuntuu rapisevan pikkuhiljaa pois. Hän ei ole enää yhtään varma, onko Lucas se, jonka kanssa Bella haluaa loppuelämänsä viettää. Niin ja automatkalla Bella myös suunnitteli kostavansa Emmettille kentällä. Ei nyt muuta merkittävää, hän ilmoitti ja loikki sitten kohti Esmeä ja syöttölautasta.

Lopulta peli saattoi alkaa, ja me asetuimme paikoillemme. Me siniset olimme ensin ulkokentällä, ja minut passitettiin nopeiden jalkojeni ansiosta takakentälle. Ennen kuin Alice heitti ensimmäisen syötön, Esme huudahti lyöntipaikaltaan:
”Yritetään välttää tällä kertaa tappelua, ettemme antaisi itsestämme jonkin sortin luolamiehen kuvaa!”
Ei ollut hankala arvata, kenelle hän viestin tarkoitti. Ajauduimme Emmettin kanssa usein leikkimieliseen tappeluun. Vilkaisin Bellaa, joka oli sentterinä muutaman sadan metrin päässä minusta, ja hymyilin leveästi. Bella esitti pettynyttä, vaikka epäilin hänen kyllä kostavan Emmettille jollain tavoin taannoiset nöyryytykset.

Sitten Alice syötti ensimmäisen kerran, nopeasti ja huomaamattomasti, mutta Ryan oli yllätykseksemme hyvä lyöjä. Ehkä heillä olikin paremmat taidot kuin he antoivat olettaa. Ryanilla oli voimaa, ja pallo kiiti vauhdilla kohti metsää. Minä syöksyin vielä vauhdikkaammin pallon perään, mutta Ryan ehti ensimmäiselle pesälle. En ollut valmistautunut moiseen.
”Edward! Missä refleksisi luuhaavat?” Emmett marisi.

Peli kulki tasaisesti eteenpäin. Kaksi paloa oli tullut, mutta juoksujakin oli kertynyt. Sitten oli Lucasin vuoro lyödä, ja hän löi pallon lähes yhtä voimakkaasti kuin Ryan, kohti takana häämöttävää kuusimetsää. Syöksyin perään, ja jostain kummallisesta energianryöpystä johtuen poltin hänet leikiten. En todellakaan tiedä, mikä vinksahdus hänelle tuli, mutta Lucas näytti tulistuvan moisesta pahemman kerran. Hän kirosi, ja sitten kävellessään ohitseni löi minua käsivarteen. Hän käytti niin paljon voimaa, että se jopa teki hiukan kipeää. Sitten minä kimpaannuin hiukan, ja löin takaisin. Seuraavaksi hän löi jälleen minua. Mieleni sopukoissa kummitteli Esmen lempeät opetukset. Viisaampi lopettaa ensin. En vain jaksanut välittää. Minäkin löin, ja lopulta se meni hiukan käsirysyksi. Emmett ja Ryan kai saapuivat harmikseni erottamaan meidät toisistamme, ennen kuin isompia vahinkoja syntyisi.

”Jättäkää toisenne rauhaan!” Emmett komensi.
”Heti, kun tuo jättää minun Bellani rauhaan!”
”Miksi minun pitäisi jättää hänet rauhaan?” haastoin.
”Helvetti soikoon, hän on onnellisesti varattu ja mies tekee kaikkensa sotkeakseen meidän välit!” Lucas karjui niin että metsä raikasi.
Kyllästyin esittämään asiallista ja siveellistä, kyllästyin piilottamaan tunteeni.
”No minkä sille mahdan että olen viimeiset viisikymmentä vuotta ollut rakastunut häneen!” huusin niin kovaa, ettei kukaan voisi väittää kuulleensa harhoja.
”Kehtasit vielä myöntääkin sen!” Lucas ärjyi tempoillen Ryanin otteessa, yrittäen päästä kimppuuni. Minä olin jo rauhoittunut, joten käskin Emmettin mennä pitelemään häntä Ryanin avuksi. Hän uskoi minua, ja jäin paikoilleni hieromaan kättä, jossa tunsin hienoista jomotusta. Hän oli hitto vie käyttänyt voimaa.
”Eiköhän tämä riitä tälle erää. Palataan talolle. Edward, sinä menet Jeepillä”, Carlisle komensi määrätietoisesti.
Bella pyrähti asiaankuuluvasti Lucasin rinnalle, koittaen rauhoitella tätä. Lucasin silmät olivat yhä raivosta vauhkot. En tiennyt vielä, mitä olin juuri tehnyt. Pilannut kaikki mahdollisuuteni Bellaan, ehkä? Sotkenut heidän välinsä lopullisesti?

Paluumatka Emmettin punaisessa Jeepissä oli hiljainen. Jopa Emmett älysi olla hiljaa. Keskipenkki oli tyhjä, Bella meni juoksemalla Lucasin rinnalla. Mietin, valitsiko hän lopullisesti Lucasin puolen? Olisiko se joku yllätys? Ei tietenkään. Hehän olivat viihtyneet yhdessä jo liki viisikymmentä vuotta. Olin elätellyt turhia toiveita, kuvitellut tyhmiä. Luultavasti saisin loppuelämäkseni sekopäisen, yksinäisen vampyyrin maineen.
”Edward. Jopa uutisen jysäytit. Bella varmasti arvostaa julkista paljastustasi”, Emmett naureskeli.
”Minua ei luultavasti arvosta enää kukaan. Minähän kävin Lucasin kimppuun.”
”Ethän sinä kenenkään kimppuun ole käynyt”, Alice intti. ”Lucas tässä syypää on. Eikä edes taida pyytää sinulta anteeksi.”
”Alice, missä todellisuudessa kuvittelit Lucasin pyytävän anteeksi minulta?”
Alice vain kohautti olkiaan. Olin kyllä aina epäillytkin hänen elävän jossain eri todellisuudessa tuon ylipursuavan pirteyden ja elämänilon takia.

Saavuimme vaitonaisina talolle, ja purettuamme pelivälineet autotallin kaappeihin, palasimme sisälle. Esme seisoskeli aulassa, tuijottaen minua huolestuneesti. Carlisle oli sivujen kahinasta päätellen lukemassa, Rosalie selaili televisiokanavia päämäärättömästi, Felicia ja Ryan olivat ajatuksista päätelleen huoneessaan, kuten myös Bella ja Lucas. Ja Matthew. Tiesin että se oli epäkohteliasta, mutta pinnistelin kuuloaistini äärimmilleen ja kuuntelin heitä.

”Bella. Me emme voi jäädä tänne!”
”Lucas, järki käteen. Emme tosiaankaan lähde yhden vampyyripojan tunteiden takia.”
Kuulostipa vähättelevältä. Mutta olin siitä huolimatta tyytyväinen.
”Ei kukaan tunteilleen mitään voi. Se, että hän rakastaa Bellaa, ei tarkoita että sinun ja Bellan suhde ajautuisi karille”, Felicia lohdutti.
”Bellahan sen päättää”, Ryan myötäili.
Niin. Mitä Bella päättäisi? Hänen päätöksestään riippuisi pitkälti tulevaisuuteni, loppuelämäni. Mutta vastaukseksi sain vain silkkaa hiljaisuutta. Ei enempää ajatuksia tänään.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: Prumrose - 16.05.2010 23:59:16: Ei niiku toki ollu ihanin? :'(
Mä oikeesti itkin...
(No itseasiassa se on aika yleistä :D)
Mutta kuitenkin aivan ihana ja jätit mut odottamaan jatkoa ihan kuolettavan paljon.
KIITOOSS !! <33

~Prumrose

ps. I love Edward :')
Ja se sen paljajastus oli niiiin ihana, niikun kaikki muukin tässä luvussa. :-*
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: Merkku - 17.05.2010 14:32:34: Sait uuden lukijan! Tää fic on aivan mahtava! I LOVE IT <3

Jatkoa odotellen Merkku
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: Deph - 17.05.2010 15:08:56: No voi luoja että oli taas niin ihanaa tekstiä! <3
Aws, Edward kertoi että rakastaa Bellaa nam<3 Toivottavasti he päätyvät yhteen ja Lucas päätyy...öö johonkin vampyyriensairaalaan koska Edward hakkaa sen melkein kuolemankieliin :D Joo mulla on hyvät suunnitelmat!
Kirjoitat niin mahdottoman ihanasti <3 Tykkään (:
Virheitä en huomannut.
Jatkoa vaan.

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: Vanamo - 17.05.2010 15:27:05: Aawww, Edward paljasti tunteensa. <3

Lucas on ärsyttävä, ei Bella ole hänen Bellansa.

Teksti oli sujuvaa, ja tuohon tekstiin uppoutuu niin hyvin, että virheitä on mahdotonta nähdä.
Eikä niitä varmaan olekkaan. (;

Harmi, että peli jäi lyhyeksi, kiitos Lucasin..

Bella on luonteeltaan niin kiltti, että varmasti tuottaa vaikeuksia pamauttaa vampyyrille, jonka kanssa on viettänyt aika paljolti aikaa, ettei suhde enää toimi.
Mutta kyllähän Bells siitä varmaan selviää, mitä sitä ei Eddien vuoksi tekisi.. C;

Taas oli hyvä luku, ja niin kuin aina, toivon taas jatkoa. <3
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: jennumiu - 17.05.2010 20:52:01: ihana edward <3
Lainaus
Edward tahtoo kuulla lisää, Edward tahtoo kuulla lisää, koitin ajatella
hihhih (==
joo ja toi lucas potkastaa si jonnekki huitsin nevadaa, ja sitte eddie ja bells on onnellisesti yhdessä <3 ;D
jatkoa pian

jennumiu :-*
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: iituska - 19.05.2010 19:17:06: Luin tämän ficin kaikki tähän mennessä ilmestyneet luvut putkeen, ja pidin niistä! :D Olet hyvä kirjoittamaan ja koko ficin idea & juoni on mielenkiintoinen. Lucasista en oikein pidä, sehän on selvää :P Toivottavasti Edward saa vielä Bellan omakseen, edes jossain vaiheessa.
Aion tietenkin jäädä seurailemaan, ei epäilystäkään.
Ei kun jatkoa vain!

iituska
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: Lilijana - 19.05.2010 19:47:30: Ääh. Pakko minun on tulla sanomaan.
Vihaan Edwardia tässä. Hemmetin suhteidenrikkoja. Lucas parka.
Ja Bellakin on kyllä sellainen pettäjänaikkonen, että...
Siis pointtinin on, että vaikka yleisesti ottaen tykkään pelkistä vakioparituksista, en voi sietää tuota, mitä Edward tekee Lucaksen ja Bellan suhteelle. Ja sitten tyhmä Edward ei edes tajua olla pahoillaan, vaan kehtaa vihata Lucasia, vaikka olisi itsekin tämän sijassa raivoissaan. Viettelee toisen miehen naisen ihan tarkoituksellisesti ja julmasti. Noi ovien avaukset sun muut on minun mielestäni ihan tarkoituksellista manipulaatiata ja ärsyynnyin ihan hirveästi tuohon Edwardiin. Ei noin saa tehdä kenellekään. Säälittävää ja inhottavaa ja raukkamaista ja ties mitä muuta.
Bella onneksi tajuaa hävetä. Kyllästynyt Lucakseen, saanko kysyä, että mikä siinä Edwardissa muka niin erikoista on? Ja Lucashan on suloinen ja Bella on ollut hänen kanssaan ihan onnellinen, ennen kuin Edward tuli kuvioihin. Niiden suhde toimisi loistavasti, jos Edwardia ei olisi.

Okei, eli minulla on jotain pahasti hampaankolossa tuollaisia ihmisiä vastaan :D Mutta teksti on sujuvaa ja helppolukuista ja tätä on todella kiva lukea noiden hahmojen ärsyttävyydestä huolimatta. Toivon kovasti, että Bella tulee järkiinsä, eikä hylkää Lucas-parkaa. Edward saa minun puolestani suksia suolle.
Jatkoa jään odottelemaan.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: Midnight-Sun - 19.05.2010 20:04:01: Pidän tästä todella, toivon että jatkat ja jatkat ja jatkat...
Tarina on hieno, enemmän actionia saisi olla ;)
E ♥ B !

Love, mid
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: Eltsu - 19.05.2010 23:43:44: Ihana luku ja fikti itsesäänki! Toivottavasti B & E sais nyt toisesa ja silleen jatkoo innolla odotan.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: kuppi_kahvia - 21.05.2010 00:08:34: oi löysimpä ihanan ficin :) ♥ pitää jäädä seuraamaan :D
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: Blinky - 21.05.2010 12:41:26: Heiii kiitos aivan hirrrmuisesti jälleen kerran maailman parhaista kommenteistanne! (:

Mulla starttaa ens viikolla viimeinen koeviikko, ja oon valmiiksi jo ihan ulalla. Luultavasti istun nokka psykologiankirjassa kiinni seuraavan viikon, joten ei varmaan ihan heti kuulu uutta lukua. :--(

Prumrose, kiitos itsellesi, ja hei oot varmaan eka tyyppi jonka mä saan itkemään. :D
Merkku, oii kiitos ja ihana kuulla :)
Deph, haha! :D Ja kiitos! <3
Vanamo, kiitos! :>
jennumiu, kiitos suloisesta kommentista! :D
iituska, kiva kuulla! :)
Lilijana, kyllä minuakin irl tälläiset tyypit ärsyttävät ja kovasti, mutta loppupeleissähän se on Bellan syytä. Tunteille kai ei mitään voi - ainakaan tässä ficissä - mutta kyllä Bella voisi olla kuuliainen ja elää öh... kurjuudessa? ja ihmiselämään on siinämielessä hiukan hankala rinnastaa, vampyyreilla kun käsittääkseni on joku maaginen sielunkumppanuus! :D Ja kiitos kommentista, tälläiset pintaa syvemmältä raapaisevat kommentit herättävät aina ajatuksia. (:
Midnight-Sun, kiitoskiitoskiitos! :)
Eltsu, kiitos! :D
kuppi_kahvia, kiva kuulla että tykkäät! :>
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (6. luku 16.5.)
Kirjoitti: Blinky - 22.05.2010 22:36:50: phoebeZ, kiitos itsellesi! :>

Sain väsättyä tämän luvun vielä viikonlopun aikana, mutta nyt tuleekin sitten melkein kesälomaan asti taukoa ficcien suhteen. :--( Vielä pitäis jaksaa selvitä kunnialla (tai vähemmän kunnialla) viimeisestä koeviikosta.

Luku 7 - Valheita ja epätoivoa

Bella's PoV

Sanalla sanoen, olin sekaisin. En vieläkään sisäistänyt mitään, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun Edward poltti Lucasin baseball-ottelussamme. En sisäistänyt Edwardin sanoja. En keskustelua, jota perheeni keskusteli juuri nyt ympärilläni.

Vaikka en sisäistänyt sitä, se valtasi laajan vampyyrimieleni kokonaan. Ja minä kun olin aina uskonut, ettei sellaista asiaa olisikaan, mikä ei jättäisi muille ajatuksille tilaa. No minkä sille mahdan että olen viimeiset viisikymmentä vuotta ollut rakastunut häneen! Mitään muuta ei mieleeni juuri nyt sopinut, kuin Edwardin huudahdus.

No minkä sille mahdan että olen viimeiset viisikymmentä vuotta ollut rakastunut häneen!

Eihän se voinut olla mahdollista! Että Edward Cullen, maailmankaikkeuden todennäköisesti täydellisin olento olisi rakastunut minuun. Juuri siksi en varmaan pystynyt sisäistämään tätä – sen mahdottomuuden takia.

Mahdotonta! huusin mielelleni, joka yritti välillä nostaa pieniä, toivekkaita ajatuksenpoikasia tajuntaani. Mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Edwardilla olisi tuhansia parempia vaihtoehtoja, minähän olin mitätön, surkimus vampyyriksi. Lucas kyllä jollain ihmeen ilveellä näki minussa jotain erityistä, mutta se 'erityinen' ei ollut vielä minulle valjennut. Ehkä omistin kyvyn joka uskotteli miehille puolestani jotain perätöntä, ja onnistui hypnosioimaan nämä?

Järjettömistä mietteistäni heräsin vasta, kun tunsin Lucasin ravistelevan käsivarsiani.
”Bella, kuuletko sinä!”
Tarkensin katseeni hänen liki mustiin silmiinsä – viime metsästysreissusta oli jo aikaa.
”Mi-mitä?”
”Niin, mitä sinusta pitäisi tehdä?” Lucas tiedusteli.
”Minkä asian kanssa?”
”No sen hiton pelimiehen suhteen! Bella, olet kuin jossain helvetin transsissa. Mikä on?” Lucas kysyi, ja hänen äänensä särähti viimeisen kysymyksen kohdalla. Hän kai pelkäsi totuutta.
”Ei meillä sen takia tarvitse lähteä”, mutisin ympäripyöreästi.
”Mitä sinä itse tun – siis, että... Et kai tunne...”
”Ai mitä? No älä höpötä, Luke!” vastasin nauraen pingottuneesti. Se taisi olla hyvin epäuskottavaa nauruksi, mutta toivoin sen menevän shokkini piikkiin.

”Jättäkää minut rauhaan. En ole mikään mielisairas tai muutenkaan shokissa. Käyttäydytte kuin olisin joku pehmustetun huoneen asukki”, mutisin ja käperryin sängylle pieneen kippuraan. Kuulin kuinka ovi kävi, ja kaikki muut Lucasia lukuunottamatta lähtivät yksi toisensa jälkeen.
”Bella... Miksi menit noin... oudoksi?”
”Jos sinäkin pidät minua jonakin sekopäänä, voit poistua”, kivahdin tarkoitettua äkäisemmin.
”Ei kukaan pidä sinua sekopäänä”, Lucas mutisi ja tunsin hänen silittävän hiuksiani.
”Pitääpäs.”
”Vastaisitko kysymykseen?”
”No, kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa joku paljastaa olleensa rakastunut sinuun viisikymmentä vuotta. Vaikka ei se kyllä ole totta, mutta oudolta se tuntuu siitä huolimatta.”
”Sinuun on kyllä helppo rakastua, kulta. Mutta luultavasti puolet sen... sen - - puheista on täyttä soopaa. Yrittää vain mielistellä”, Lucas mutisi.
Minä en uskonut, että Edward valehtelisi. Enkä kyllä uskonut hänen väitteeseenkään. Ristiriitaista.

Mitä jos, uskaltauduin ajattelemaan. Mitä jos Edward olisi jostain käsittämättömästä syystä tosissaan? Mitä siitä seuraisi? Ei ainakaan mitään hyvää – Lucasin kannalta. En antanut toivolle enkä ilolle valtaa, sillä nämä tunteet saattaisivat romahtaa yhtä nopeasti kuin syntyivätkin. Leikittelin kuvitelmalla, että jos Edward oikeasti rakastaisi minua, mitä sitten? Vastaus oli musertava. Ei mitään. Minä olin Lucasin, niinhän hän oli sanonut. Minun Bellani. Pakko myöntää, ettei ajatus kovin miellyttänyt. Viisikymmentä vuotta – enemmän kuin harva ihmispariskunta ehti yhdessä viettää – ja ikuisuus edessä. Ajatus Lucasin hylkäämisestä tuntui liki mahdottomalta.

Juuri nyt kaikki taisi olla mahdotonta, ja tunsin olevani umpikujassa. Poispääsyä ahdingosta ei ollut, ja mitä tahansa päättäisin, satuttaisin kai jotakuta.

Edward's PoV

Bella, nosta kilpeäsi. Nosta kilpeäsi. Nosta kilpeäsi. Yritin epätoivoisesti uskoa toiveajattelun voimaan. Istuin huoneeni sängynlaidalla, ja olin haudannut kasvoni käsiini, kun kuulin koputuksen ovella. Ei siellä Bella tietenkään ollut, vaan Alice.

”Mitä asiaa?” murahdin.
”Ensiksi kysyisin, uskaltaako tänne tulla. Näyttää kuitenkin siltä, ettet aio repiä minua, joten tulen kysymättäkin”, hän vastasi liihottaessaan sisään. Sitten Alice sulki oven varovaisesti, ja jäi nojailemaan ovenkarmiin minua tutkaillen.
”Niin, oliko sinulla jotain asiaakin?” tiedustelin nyt hiukan tyynemmällä äänensävyllä. Mieleni ei kyllä ollut yhtään sen tyynempi, kuin äsken.
”Haluaisitko puhua?”
”Mistä?” sähähdin kyllästyneenä Alicen kiertelyyn ja kaarteluun. Ajatuksiaan hän ei pystynyt piilottamaan.

No Bellasta! Edward, tiedän että sinun on toisinaan hankala hillitä itseäsi, mutta oliko tuo paljastus kovin tarpeellista? Vaikuttaa siltä, että kaikki muut Ryania, Feliciaa, Matthewia ja Bellaa lukuunottamatta haluaisivat muuttaa pois. Sitäkään sinä et varmaan halua?
”Niin, sinun 'kaikki muut' tarkoittavat vain yhtä henkilöä”, tokaisin kyllästyneesti. Alice leikki aina niin dramaattista.
Ei siinä kauaa mene, että Lucas saa suostuteltua muutkin. Varsinkin jos sinun ja Bellan välit lämpenevät yhtään.
Tuota en halunnut ajatella. Olin jumissa – mitä tahansa Bellan suhteen tekisinkin, se ei muuttaisi asioita miksikään. Vaihtoehdot olivat olla välinpitämätön, ja pitää Bella täällä, tai olla Bellan kanssa tekemisissä, ja menettää hänet. Toivotonta. Koko elämäni oli toivotonta! Toisinaan teki mieli vain luovuttaa.
Oho, Edward. Ei nyt mitään itsetuhoista, sitä tässä viimeiseksi kaivattaisiin. Sitä paitsi, särkisit Bellan sydämen.
”Jos hän kerta voisi lähteä pois noin vain, en usko särkeväni yhtikäs mitään.”
Ei se tosiaankaan kävisi 'noin vain'. Et usko, millaisia omantunnontuskia ja valinnanvaikeutta Bella juuri nyt potee.
”Kerro lisää”, pyysin. Alice vaikutti hetken aikaa miettivän, kannattaisiko.
No, Bella haluaisi tulevaisuuden olevan – näen sen vain hyvin hämärästi, koska se ei ole virallisesti päätös – sellainen, jota sinäkin haluat. Te... yhdessä. Mutta Bella on päättänyt toistaiseksi elää Lucasin kanssa. Hänelle on kai mahdotonta jättää tämä näiden kaikkien vuosien jälkeen. Tuntee kiitollisuudenvelkaa...
Pahus, niinpä tietenkin. Bella oli niin hyväsydäminen ihminen, ettei tahtonut tuottaa surua kellekään. Minä en ansaitsisi häntä. Olin itsekäs paskiainen, joka tavoitteli vain omaa etuaan. Bella ansaitsisi jotain paljon parempaa. Mutta siitä ei päästy mihinkään, tunsin yhä suunnatonta vetovoimaa häntä kohtaan. Vampyyrien kummalliselle sielunkumppanuudelle ei voinut yhtikäs mitään. Siitä tässä vähintään oli kyse – ainakin minun osalta – jos ei jostain vielä suuremmasta voimasta.

”No. Tässä kai oli sitten uusin tilanneraporttini”, Alice mutisi tyytymättömänä minun niukkasanaisuudestani. ”Ai niin, Emmettiltä sellaisia terveisiä, että jos et nyt lähde hänen kanssaan karhunkaatoon, hän tulee hakemaan sinut.” Ovi sulkeutui, ja jäin vellomaan samaan epätoivon ilmapiiriin kuin ennen Alicen tuloa. Tai jos se oli enää mahdollista, entistä pahempaan. Vaihtoehtoja ei ollut! Sellaisia vaihtoehtoja, jotka eivät murentaisi minua tuhannen sirpaleiksi. Ehkä voisi olla ihan hyvä käydä pitkästä aikaa metsästämässä, ja samalla hiukan tuulettua. Bella seinän toisella puolen kun ei valitettavasti ainakaan auttanut unohtamaan.

Ala tulla, Eddy! Emmett ajatteli kärsimättömänä alakerran ulko-ovella. Minä vaihdoin nopeasti peliasuni pois, ja astelin portaat alas.
”Sinunkin pitäisi mennä metsästämään”, kuului yläkerrasta. Se oli Matthew.
”En tosiaankaan lähde hänen kanssaan yhtä matkaa.”
”Huominen koulupäivä voi tuottaa vaikeuksia. Et omista kovin hyvää itsehillintää, Lucas.”
Se nyt ei ollut mikään uutinen. Poikahan olisi varmaan repinyt minulta pään irti, jos se olisi onnistunut.
”Käyn yksin”, Lucas murahti.
”Et tunne seutua. Saatat vaikka eksyä ihmisten vaellusreiteille. Mene nyt. Me muut olemme käyneet jo metsästämässä täällä. Paitsi Bella ei, mutta hänellä onkin epänormaalin hyvä itsehillintä enkä usko hänen muutenkaan tahtovan metsälle juuri nyt.”
En tiedä mitä Matthew teki, mutta mieleni teki lähteä karkuun, kun kuulin raskaiden askelten lähenevän meitä. Emmett katsoi minua ilmessään sekoitus innostusta ja huolta.
Toivottavasti tulette ehjinä takaisin, Esme huolehti.
Jos se minusta riippuisi. Minä en loukkaisi Bellaa sillä tavoin, murhaamalla hänen läheisensä.

”Mentiin!” Emmett huudahti kärsimättömästi, ja syöksyi ulos minä hänen kannoillaan. Lucas asteli meitä hitaammin peräämme.
”Juostaanko kilpaa?” Emmett ehdotti virnistäen. Voitat kuitenkin... Haluan nähdä Lucasin kyrsiintyvän, hän hykerteli ajatuksissaan. Emmett yritti tarkoituksellisesti ärsyttää Lucasia. Minusta se ei ollut erityisen järkevää. Et omista kovin hyvää itsehillintää, Lucas, muistin Matthewin sanoneen. Ei Lucas mitään vahinkoa kyllä saisi yksinään aikaan, mutta ajattelinkin – jälleen kerran – Bellaa. Hän varmaan syyllistäisi itseään siitäkin.
”Juostaan vain”, Lucas vastasi Emmettille ja äänestä aisti voitontahto.
”Paikoillanne! Valmiinanne! Heeeeeeeeeeeeeeee- ei ihan vielä – EP!” Emmett karjaisi ja lähti pinkomaan kohti sysimetsää. Ohitin heidät hujauksessa ja pingoin niin kovaa kuin jaloistani pääsin. Oksat ja sananjalat katkeilivat jalkojeni alla, ja väistelin helposti puunrunkoja harppoessani eteenpäin. Hetken päästä en enää kuullut Lucasin ja Emmettin askelia. Olimme suunnilleen perillä, joten pysähdyin niille sijoilleni, ja sainkin odotella tovin heitä saapuvaksi.

Minua nauratti, kun huomasin Lucasin myrtyneen ilmeen ja sitäkin synkemmät ajatukset.
”Lopeta idioottimainen hymyilysi”, poika murahti.
”Taisikin olla typerä ajatus ottaa juoksukilpailu Edwardin kanssa”, Emmett tokaisi, eikä äänessä ollut hiventäkään pahoittelua.
Lucas oli hiljaa, ja ilmeisesti alkoi hiipiä lähellä olevaa peuralaumaa kohti vaanien.
Onpa tylsää. Jotain tylsiä peuroja. Ei ihmekään kun poika on aina niin hermona. Eihän nuo vie janoa minnekään, Emmett päivitteli ajatuksissaan.

Bella's PoV

Lucas oli pyynnöstäni jättänyt minut hetkeksi yksin, ja kun palasin muiden luokse, sain kuulla jotain järkyttävää. Matthew oli patistanut Lucasin metsästämään. Edwardin kanssa. Koitin rauhoitella itseäni, ettei siellä mitään voisi tapahtua, Emmettkin oli mukana. Rauhoittelut eivät kuitenkaan auttaneet mitään, aloin muuttua yhä vauhkommaksi jos se enää oli mahdollista.

”Eivätkö he kohta jo tule takaisin? Eikö heillä pitäisi tulla? Alice?” marisin alakerran sohvalla. Kuulin Rosalien tuhahtavan pienesti.
”Rauhoitu Bella. Eiväthän he ole edes olleet tavallista pidempään.”
”Mutta...”
”Mitään ei tapahdu. Minä näen”, Alice vannotti osoittaen sormellaan pääkoppaansa.
”Kai sitten niin”, mutisin yhä levottomana. Halusin palavasti lähteä tarkistamaan, että kaikki todella olisi kunnossa, mutta se luultavasti olisi vain typerää.

Hermostuksissani näpläsin paitani päärmeitä ja kun huomasin langan purkautuvan jo pitkältä matkalta, Alice helisi portaiden juurelta lauseen, joka vapautti sisälleni kasautuneen huolen.
”He tulevat näillä minuuteilla. Jokainen yhtenä kappaleena, Bella.”
Ryan naureskeli Alicen sanoille, ja asteli viereeni sohvalle.
”Bella olet viime päivinä ollut ihan... hmmm, miten nyt sanoisin tämän loukkaamatta... omituinen? Miksi?”
”Jutellaan myöhemmin”, mutisin pörröttäen isoveljeni hiuspehkoa, samalla kun nousin sohvalta päästäkseni piinapenkistä. Se taisi olla epäkohteliasta, mutta minä en juuri nyt halunnut avautua kenellekään – viimeisenä Ryanin kaltaiselle vitsiniekalle.

Juuri kun olin ohittamassa pääovea kävellessäni kohti yläkertaa, sisään astui Edward. Hänen kuparinruskeissa hiuksissaan oli sadepisaroita, ja silmät hehkuivat sulaa kultaa. Sisälleni vyöryi heikotusta ja huimausta. Edward väläytti varovaisen hymyn.
”Lucas ja Emmett jäivät vääntämään kättä”, hän selitti nyökäten päällään kohti tulosuuntaansa. Sitten Edwardin silmissä välähti huvittuneisuutta, aivan kuin lause olisi tuonut hänen mieleensä jonkun hassun muiston.
”Bella...”
Henkäisin pienesti, odottaen Edwardin jatkavan. Tilaisuutta ei kuitenkaan tullut, sillä samalla sisään pyyhälsivät ärtyneen oloinen Lucas ja naureskeleva Emmett.
”Mitä nyt?” tivasin Emmettiltä kun Lucas jo harppoi yläkertaan.
”Hänellä on kova uho päällä”, Emmett vastasi virnuillen. Minä pyöritin silmiäni ja lähdin Luken perään. Tätähän tässä vielä kaivattiinkin.

Astuin huoneeseemme varoen, ja näin Lucasin tuijottavan ulos ikkunasta, kohti sateista metsää.
”Minähän arvaisin. Tämä kommuunipaska oli typerä idea. Miksi ikinä suostuimmekaan Matthewin suunnitelmiin”, Lucas puhui hiljaa. Sanat olivat tarkoitettu minulle, mutta en saanut häneen edes katsekontaktia.
”Ei idea ollut typerä”, mutisin.
Lucas teki äkkikäännöksen ja syöksähti luokseni.
”Lähdetään pois Bella! Kahdestaan! Pärjäisimme ihan hyvin.”
”Lucas... Meillä on jo perhe. Felicia, Ryan, Matthewkin”, sanoin ja silitin hänen poskeaan.
”Et vain halua lähteä, sen hiton mielistelijän takia. Hän on lumonnut sinut”, Lucas murisi.
”Eihän ole!”
Minua ärsytti, kun minun täytyi nykyään valehdella alituisesti.
”Tiedät itsekin. Et usko, kuinka minua vihastuttaa katsoa, kuinka sinä lipeät pikkuhiljaa otteestani. Yritän kaikkeni, ettei niin kävisi... Mutta en tiedä, riittääkö se.”
”Lucas!” vinkaisin. ”Mitä ihmettä sinä höpötät? Olen sinun Bellasi, tiedäthän? Muistathan?” kuiskasin ja painauduin häntä vasten, kätkeäkseni kasvoni. Kasvoni, jotka olivat täynnä syyllisyyttä. Minä vain tarjosin Lucasille turhia toiveita, jotka murskaisin liian pian. Valehtelin hillittömästi. Häpesin itseäni niin kovin, etten halunnut nähdä enää koskaan peilikuvaani. Olin jo menettämässä kasvoni.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: Lööperiikka - 22.05.2010 23:03:47: Bella on liian kiltti! >:( Mene vain sen Edin mukaan! Karkaa hänen kanssaan, äläkä jonkun typerän Lucasin kanssa... Tollo.

Pidin kovasti luvusta ja toivon jatkoa!
Kiitos kovasti taas antoisasta lukuhetkestä! <3
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: Vanamo - 23.05.2010 08:00:08: Komppaan Lööperiikkaa, Bella on liian kiltti.
Mutta tavallaan hän on myös ilkeä, vannoo Lucasille rakkauttaan, vaikka oikeasti aikeissa on karata Eddien kanssa. <3 mikä tietysti hyvä juttu ;D
Juu, mutta pidin tästäkin luvusta kovasti ja jään odottelemaan jatkoa. <3
Anteeksi lyhyt kommentti, syytän kellonaikaa ja siihen yhdistäen hippasen lyhykäisiä yöunia.. x)
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: alba - 23.05.2010 12:15:47: *hakkaa itseään vasaralla päähän*

Miksi. Olen. Jättänyt. Lukematta. Jotain. Näin. Nerokasta?
Voi että mä olen urpo -.-

Tää on ihan mahtava tarina :D Luin tän nyt yhteen pötköön ja oon ihan koukussa. Ah, Edward on vaan niin ihku ♥ ( :D )
Toivottavasti Bella tulee järkiinsä ja jättää ton typerän Lucasin... nyt Luken täytyy vaan tehdä joku ratkaiseva virhe... hmmm.

Jatkoa :D
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: jennumiu - 23.05.2010 13:58:24: tuskin tarvitsee taas kertoa, mutta loistava luku ;)
Lainaus
”Paikoillanne! Valmiinanne! Heeeeeeeeeeeeeeee- ei ihan vielä – EP!” Emmett karjaisi ja lähti pinkomaan kohti sysimetsää.
söpö emmett :-*
bella on aivan liian kiltti, mutta tavallaan ilkeä kun herättää lucasissa turhia toiveita :(

jatkoa taas innolla odottelen

jennumiu
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: Sarkku - 23.05.2010 15:56:10: Hyvät luvut jälleen ::)
MIKÄ LIPSAUTUS EDI!
Jatka kun kokeilta pystyt...

Sarkku
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: Deph - 23.05.2010 16:18:11: Jes <3 Bella alkaa todellakin lipsua typerän Luken otteesta, aw.
Mua ärsyttää suunnatomasti tue Luke -.- kauhee hermoheikko.
Bella on sille aivan liian kiltti. Ja voi herttileijaa, miten kuvailet Edwardia Bellan silmin <3 Mäki ihan sulan täällä sun kuvailuille :D
Kirjoitat todella sujuvaa tekstiä ja sitä on niin helppo lukea (:
Jatkoa!

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: mmiru - 23.05.2010 20:26:32: Apua! En oo täällä kerenny pitkään aikaan käydä kommentoimassa, mutta nyt kommentoin. :D
Aivan mahtavia on ollu nämä kaikki luvut. Paras oli se missä Edward karju että se rakastaa Bellaa ja näin. Toivottavasti tuo Bella nyt älyäis että se oikeesti rakastaa Edwardia enemmän ku Lukea. Jatkoa nopeetaa. :)
p.s. Tästä lähin yritän kommentoida joka lukua. :P
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: Merkku - 23.05.2010 20:42:49: tää luku vei mun kielen...
Ihana luku vaikka edistä nyt en kauheasti tykkääkkään
mut on edi kivempi ku luke
Bella on samaan aikaan liian kiltti ja ilkee
Aika sekava kommentti...

// Merkku
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: Prumrose - 25.05.2010 15:23:14: Taas ihan liian ihana :3 <3
Siis oikeesti tää on ihanin,söpöin,suloisin ja itkettävin ficci mitä olen pitkään aikaan lukenut . :)
Olen aivan hulluna tähän. Ja Edward ei toki ole ihana ? <3
Oot tosi hyvä kirjoittaja ja rakastan näitä sun ficcejäs ne on jotenki nii sulosia ja sillei, en tiedä miks ne vaan on.. ::)
Ja luku oli taas niin ihana, et mä vaan rukoilen jatkoa. <3 ;D
Kiitos!

~Prumrose

ps. tää on yksinkertasesti ihana. ;)
pps. okei ehkä tuota ihana sanaa tuli vhä liikaa, mutta ihan totta tää on ihana. :D
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (7. luku 22.5.)
Kirjoitti: Blinky - 27.05.2010 21:40:11: Kiitän ja rakastan teidän mahtavia kommentteja! En ehdi vastaamaan niihin nyt kuitenkaan, pitäs lukea huomiseen kokeeseen ja ehkä myös niihin neljään seuraavaan, höh. Luku kasi kera merkittävien tapahtumien vuorossa, ja taustalle soimaan ehdottomasti River flows in you aka Bella's Lullaby (http://www.youtube.com/watch?v=72HsHfhxiUg&feature=related)!

Niin ja tämä on kyllä sivun verran normaalipituuttani lyhyempi, mutta kun mulla on tarkka lukusuunnitelma, eikä näitä kasiluvun tapahtumia saanut venytettyä tämän enempää, pahoittelen.

Luku 8 – Pimeyden syleily

Bella's PoV

Oli suunnilleen keskiyö, ja kukin vampyyripari oli huoneissaan – tekemässä sitä mitä vampyyrit tavallisesti yöllä tekivätkään. Siis tälläiset vampyyrit kuin me, en nyt tarkoita mitään torahampaisia draculoita. Luultavasti minä ja Lucas olimme ainoat, jotka eivät tehneet tavanomaisiaan. Lucas murjotti minulle. Ajatus herätti jollain mielipuolisella tavalla hilpeyttä. Minä ansaitsin mykkäkoulua, jos Edward oli sattunut paljastamaan tunteensa – tai laskemaan luikuria? No, ansaitsin kyllä Lucasin mökötyksen ja hieman enemmänkin, tosin en niistä syistä mistä Lucas oli ärtynyt. Lucas makasi sängyssämme nojaten sen kaiteeseen, pelaten kyllästyneen oloisesti jotain käsikonsolia. En koskaan tajunnut, mikä niissä viehätti vampyyrimieltä. Kyllästyin tuijottelemaan ikkunasta öistä maisemaa, ja päätin käydä ihan konkreettisesti nauttimassa siitä ulkona. Mikään ei näyttänyt yhtä kauniilta, jos välissä oli typerä lasiruutu. Varsinkaan vampyyriaisteilla; kokonaisuus – ilman raikkaus, tuoksu ja valonsäteet iholla – oli koettava, eikä se onnistunut pölyisen ja naarmuisen ikkunan takaa. En sanonut Lucasille sanaakaan, kun liihotin ulos huoneestamme kohti alakertaa.

Vampyyrien erilaisia tuoksuja leijaili ympäri taloa, mutta hipsiessäni portaita tunsin hänen tuoksunsa erityisen voimakkaana ja tuoreena. Ei mikään ihme, sillä kun ohitin oleskelutilan sohvat, huomasin Edwardin istuvan siellä lukemassa raskaanoloista kirjaa. Hänkin huomasi minut. Kukapa talossa voisi pysyä muilta piilossa, kun jokainen omisti epäinhimilliset aistit. Ihmettelin hetken, miksi poika ei ollut huoneessaan. En ehtinyt tiedustella sitä, sillä Edward keskeytti aikomukseni.
”Ulos menossa?”
Nyökkäsin pienesti. ”Siellä on niin kaunista öisin. Ei tietysti juurikaan tähtiä, mutta...” Lauseeni jäi typerästi leijumaan ilmaan. Minä vain nautin öistä, aikaa olla juuri sellainen miksi oli luotu, aikaa olla yksi pieni olento maailmankaikkeudessa, eikä mikään typerä luonnonoikku. Ei hohtanut auringonvalossa, eikä tarvinnut ylläpitää minkäänlaista kuorta. Aloin ymmärtää, miksi taruissa kerrottiin vampyyrien liikkuvan vain öisin. Minä ainakin rakastin öitä. Olin aina rakastanut.
”Pahastutko, jos liityn mukaan? Tai siis, mitä olet menossa tekemään?” Edward mutisi pörröttäen toisella kädellä hiuksiaan.
”Kävelylle vain. Tai siis, ihailemaan maisemaa”, minä vastasin naurahtaen ujosti. Tunsin oloni typeräksi. Vampyyri kävelyllä? ”Niin ja liity vain.”
Edward taittoi sivun kulman kirjanmerkiksi, laski sen pöydälle, nousi nojatuolista ja asteli sitten viereeni.
”Bella on hyvä ja johdattaa”, Edward pyysi vakavanoloisella ilmeellä, naurunpilkettä silmissään.

Kävelin inhimillistä vauhtia ovelle ja kuistin kautta metsään. Metsä oli erityisen mielenkiintoinen yöaikaan. Yöeläimet olivat liikkeellä – vaikka harvemmin niitä näki, ainakaan niitä jotka aistivat hitaasti liikkuvan vampyyrin vaarana – ja pimeys teki kaikesta kokonaisempaa ja yhteenkuuluvaisempaa.
”Kaunista, eikö olekin?”
Edward mutisi jotain myötäilevää. ”Taidat olla yöihmisiä?”
”Kukapa meistä ei olisi?”
”Tuokin on kyllä totta”, Edward naurahti. ”Mutta sillä tavalla, tiedät kai?”
”Pidän yöstä”, mutisin.
”Kerro lisää.”
Selitin Edwardille taannoiset pohditani, ja hän vaikutti siltä kuin häntä oikeasti kiinnostaisi. Tai sitten vain kuvittelin, taikka hän oli hyvä näyttelemään. Tunnelma oli siitä huolimatta varautunut, ja ainakin minun mielessäni vellosi Edwardin sanat, ja niiden todenpitävyys.

”Ärsyttääkö sinua tämä matelu? Voimme toki mennä juostenkin, mutta-”
”Ei tietenkään ärsytä! Kuinka... kuinka voisimme jutella, jos juoksisimme?” Edward esitti retorisen kysymyksen liki kuiskaten. Tunsin jälleen sisälläni outoa kihelmöintiä, ja päätin tarttua härkää sarvista. Halusin saada asioihin selvyyttä, enkä elää rasittavassa epätietoisuudessa. Aivan niinkuin se selvyys tilannetta juurikaan auttaisi. Ehkä vain pahentaisi sitä.

”Edward.”
Hän valpastui hetkessä, kuin olisi aavistanut jotain vakavempaa olevan tulossa. Olisikin ehkä helpompaa vain nostaa kilpeäni ja kertoa sanottavani ajatuksilla.
Ajatuksista tekoihin – tai siis ajatuksiin – päätin kiskoessani aina vastaanhangoittelevaa kilpeä päältäni. Saattaisin ajatella jotain sopimatonta, kun samaan aikaan tuli keskittyä kilven pidättelyyn, mutta riskeerasin.
Tämä olisi varmaan helpompaa näin, ajattelin alkusanoiksi. Edward... En nyt viitsi kierrellä ja kaarrella. Edward, hemmetti soikoon, olen rakastunut sinuun! Hänen silmät pyöristyivät yllätyksestä, ja en edes ollut varma oliko hän taajuudellani, kun jatkoin: Muistan sinut parhaiten teistä, silloin Forksissa... Et hävinnyt mielestäni koskaan. Varmaan suurimmaksi osin ulkomuotosi takia, mutta... nyt kun olemme tutustuneet, kuori ei ole mitään verrattuna sisinpään. Tiedän, että tämä mitä tunnen – vaikka eihän sille mitään kai voi – on väärin, minähän olen Luca-

Kilpeni rämähti äkkinäisesti takaisin päälleni, sillä keskittymiseni herpaantui täysin. Silkinsileät, täydelliset huulet kohtasivat omani, enkä enää tiennyt mitään. En nimeäni, en ajatuksiani, en tuntenut kehoani, en tiennyt mitä hittoa tein, en tiennyt kuka Lucas oli enkä tiennyt kuinka joku maanpäällinen olento saattoi aiheuttaa tälläista. Totaalisen tyhjentymisen, tiedottomuutta hipovan olotilan. Ennenkokematonta.

Suudelma tuntui kestävän ikuisuuden – ja minun puolestani olisikin saanut kestää – mutta lopulta Edward vetäytyi hitaasti irti. Hän astui muutaman askeleen kauemmas, ja minun piti ottaa puunrungosta tukea, koska minua huippasi. Edward tarkkaili reaktioni, luultavasti odotti moraalisaarnaa ja raivoa sopimattomasta käytöksestä, mutta minä en juuri nyt kyennyt mihinkään.
”En ehkä revi sinua kappaleiksi juuri nyt”, sanoin virnistäen heikosti. Edward vaikutti helpottuneelta, mutta ei saanut vieläkään sanaa suustaan.

”Olinko noin paha suutelija?” jatkoin rikkoakseni painostavan hiljaisuuden vitsaillen. Nähtävästi en halunnut mielessäni ottaa tilannetta ja äskeistä tapahtumaa vakavasti, aivan niin kuin se leikinlaskennalla katoaisi historiastani.
”Päinvastoin”, hän viimein mutisi. ”Voisin kyllä epäillä itseäni, se oli sentään ensisuudelmani.”
Olin ehkä sekunnin sadasosan ajan järkyttynyt. Ihan siitä syystä, että hän sai ensisuudelmakseen jotain näin kurjaa. Varatun naisen, jolla ei ole mitkään järisyttävät suutelutaidot, ja lisäksi aikomus viettää miehensä kanssa yhteiseloa vielä joku tovi – vain sen takia että hän ei raukkamaisuuttaan uskalla jättää tätä. Tosin päätös Lucasin tunteiden varjelusta alkoi pikkuhiljaa murentua.

”Olen pahoillani. Olisit ilmoittanut etukäteen, niin olisin voinut pyrkiä parempaan suoritukseen. Tai ei sittenkään, olisin vain saanut suorituspaineita ja suudellut entistä surkeammin.”
Rukoilin itseäni lopettamaan typerät vitsini, jotka eivät ensinnäkään sopineet tilanteeseen. Toisekseen, muistutin lähinnä Emmettiä – ei hyvä. Kolmanneksi, Edward saisi minusta vielä huonomman, jos mahdollista, vaikutelman.
”Se oli täydellinen. Täydellisin.”
”Tuo olisi mukava uskoa, mutta sinulla ei taida olla mihin verrata.”
”Bella”, Edward kuiskasi äänessään karheutta. ”En halua vertailla... en halua ketään muuta. Vain sinun suudelmasi voisi olla täydellinen, vain sinä olisit minulle täydellinen”, Edward jatkoi kuiskaten. Olin ehkä shokissa, jälleen kerran. Hänen sanansa aukiolla... Oliko tämä vahvistus niille? Voisiko olla mahdollista, että Edwardkin rakastaisi minua? Halusin uskoa niin. Se ajaisi ehkä asiat vain entistä huonompaan suuntaan joltain kannalta, mutta toiselta kannalta en tiennyt mitään sen parempaa kuin hän. Hän omistusmuodossa minun. Hänen kosketuksensa, hänen vaikutuksensa minuun. Hänen äänensä, hänen kasvonsa. Hänen sanansa ja tekonsa. Hänen vino hymynsä. Kaikki hänessä oli täydellistä. Itsestäni en tosiaankaan sanoisi samaa.

Edward's PoV

Olin käyttäytynyt typerän luvattomasti, epäkohteliaasti ja arvaamattomasti. Silti en katunut juuri nyt mitään. Bella oli vastannut suudelmaani, ja vaikka vaikuttikin nyt olevan hiukan järkyttynyt, luultavasti myös katuva, en jaksanut huolehtia tulevasta. Hänen huulensa minun huulillani oli enemmän kuin ikinä olisin uskonut kokevani, saavani tuntea. Hän oli kaikki. Kaikki minulle. Ilman Bellaa elämäni olisi yhtä pimeä kuin maisema taustallamme, yhtä toivoton ja merkityksetön. Bella oli tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja nyt kun hän oli antanut minulle näin paljon, vaikkakin joltain kannalta silti niin vähän, tarvitsisin kaiken.

Olin keskeyttänyt sopimattomasti Bellan ajatusvyyhden, ja halusin palavasti kuulla lisää. Vaikka minulle riitti se, mihin kaikki perustui, mikä oli tärkeintä ja merkittävintä, hän oli rakastunut minuun. Halusin silti kuulla pohjattoman uteliaisuuteni ansiosta lisää. Hänen mielensä oli minulle maailman mielenkiintoisin asia, kahdeksas ihme. Ja muuta kliseistä mitä en ikinä uskonut ajattelevani.

Bella oli vaitonainen, enkä tiedä johtuiko se tilanteen kiusallisuudesta, vai siitä että hän tunsi tarpeetonta syyllisyyttä. Kaikkihan oli minun syytäni. Lucasin kuuluisi repiä minut kappaleiksi. Enkä ehtinyt edes avata suutani, kysyä Bellan oloa, pahoitella käytöstäni, kun satojen metrien päästä kajahti raikuva huuto.

”BELLA! Missä helvetissä olet?”
Bella ei joutuisi ikinä helvettiin, toisin kuin minä.
Hän hätääntyi silminnähden, kun tunnisti huutajan Lucasiksi, huomasi miehensä etsivän häntä.
Paska! Sitten olet niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olit metsästämässä ja törmäsimme!
Muuten hyvä peitetarina, paitsi olin juuri käynyt metsällä, vieläpä Lucasin kanssa.
”Täällä!” Bella helisi kuuluvasti.
”Missä täällä?” hiton Lucas murahti.
”Yökävelyllä metsässä.”
”Tule takaisin.”
Ei sittenkään. Odota täällä hetki, kiltti, Bella pyysi. Vaikka mitään ei olisi tapahtunutkaan, Lucas ei silti uskoisi... Selitän myöhemmin, miksei.

Se taisi olla jo kahdeksas ajatus, mutta minä en jaksanut nyt välittää. Tunne siitä, että Bella hylkäsi minut metsään, tunne siitä että olin yksin, Bella jo satojen metrien päässä Lucasin kainalossa, tuntui musertavan minua. Tiesin olevani lapsellinen ja itsekäs, tiesin tämän olevan liian mitätön rankaisu minulle teoistani, mutta se musersi siitä huolimatta.

Juoksentelin tunnin, yrittäen paeta ajatuksiani, aivan kuin se olisi mahdollista. Ainoa asia, jolta minä en kyennyt juoksemaan karkuun. Sitten uskalluin jo palaamaan sisätiloihin. Astuin äärimmäisen äänettömästi sisään, ja aulan pimeydessä ainoa huomattava objekti oli ihoni valkoinen, hento hehku. Minun teki mieli mennä soittamaan pianoa, mutta se oli hiukan sopimatonta yöaikaan. Aivan niin kuin joku tässä talossa nukkuisi. Päätin kuitenkin poiketa tottumuksista, ja astelin hiljaa avokeittiön ja oleskelutilan halki kohti koroketta, jolla musta flyygelini sijaitsi. Minulla oli pieni kutina uudesta sävelmästä. Asetin sormeni koskettimille ja aloin leikitellä eri sävelkorkeuksilla, tapaillessani uuden lauluni alkusointuja. Sekään ei vienyt ajatuksiani täysin pois, ja mielessäni pyöri yhä inspiraationlähteeni, jonka hiljaiset hengenvedot erotin muiden joukosta yläkerrasta.

Juoksutin pianon koskettimia vimmatusti, ja seuraavat sävelkuviot tulivat suunnitelmiini kuin itsestään. Sävellys kulki vaivattoman soljuvasti, ja tunsin syvää onnistumisen tunnetta. Onnistuin edes jossakin. Pianoni oli pettämätön, eikä koskaan alittanut odotuksiani. Ehkä olin luotu pianolle, piano minulle. Olin muutenkin luultavasti niin häiriintynyt luonne, että se ei olisi mikään ihme vaikka kuuluisinkin flyygelille. Mutta kun kuulin pienen rasahduksen, ja käännyin salamana katsomaan, unohdin äskeiset mietteeni saman tien. En voisi kuulua kenellekään muulle, kuin tälle tytölle, joka nyt seisoi pienen etäisyyden päässä minusta, tarkkaillen. Käänsin katseeni pois, ja annoin viimeisten sointujen jäädä värähtelemään ilmaan. Bella asteli hiljaa luokseni, ja tunsin kummallista säteilyä kivisen ihoni alla, kun Bella hipaisi poskeani. Hän istui leveälle penkille viereeni, ja kun tartuin hänen siroon käteen, koko kehoni alkoi kihelmöidä ennentuntemattomalla tavalla. Pianonsoiton tuottama ilo ei ollut yhtikäs mitään verrattuna tunteisiini Bellaa kohtaan.

Lucas on paskiainen, Bella ajatteli minun kuullen, ja tuo vähäpätöinen, Bellalle mielipahaa tuottava lause valoi minuun epäoikeudenmukaista mielihyvää. Tietysti surin Bellan puolesta, hänen kanssaan. Mutta niin kauan kuin värjöttelin kakkossijalla, sain näistä ajatuksista toivoa. Olisin halunnut kysyä miksi, mutta se ei jäisi keneltäkään kuulematta. Etenkään Lucasilta, joka muista poiketen todennäköisesti oli yksin huoneessaan. Sillä Bella oli minun kanssani.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (8. luku 27.5.)
Kirjoitti: mmiru - 27.05.2010 22:27:44: Jee jatkoa on tullu taas! :D
Hyvä luku oli, en kirjotus virheitä sillee huomannu, mutta tuo kohta missä Bella ajattelee tavallaan itsekseen näin:

Hänen kosketus, hänen vaikutus minuun. Hänen ääni, hänen kasvot. Hänen sanansa ja tekonsa. Hänen vino hymynsä. Kaikki hänessä oli täydellistä. Itsestäni en tosiaankaan sanoisi samaa.

(En osaa käyttää tuota lainaus juttua vielä, joten laitoin tämän nyt näin) Mielestäni tuohon voisi käydä paremmin että:

Hänen kosketuksensa, hänen vaikutuksensa minunn. Hänen äänensä, hänen kasvonsa jne.

Luku oli juoneltaan aivan mahtava, toivottavasti Bella ja Ed sais nyt toisensa. :) <3
Kiitos ja jatkoa. ;)
Otsikko: ! <3
Kirjoitti: Prumrose - 27.05.2010 22:35:34: Ai,ai jälleen IHANA :D <3
Mä niin rakastan tätä ficciä ja en tiedä kestänkö odottaa kesäkuuhun, mutta eiköhän se jotenkin onnistu...
Ja toi suudelma, aawwss :')
Mä vuodan täällä onnen ja ihanuuden kyyneliä.
Bella ja Edward yhteen ikuisesti ja mä vaan niin rakastan Edwardia. <333
Ja Luke helvettiin! >:(
Mutta siis kiiiiitos tästä jälleen ihanasta(huom.jälleen ihanasta) luvusta ja onnea niihin kokeisiin ja toivottavasti sitä jatkoa tulisi sitten vaikkapa siinä kesäkuun alussa... ::)
Kiitoskiitoskiitos! <3

♥: Prumrose
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (8. luku 27.5.)
Kirjoitti: Deph - 28.05.2010 16:20:46: Awss, mikä luku ♥ i likeee
Ihanaa, Edward ja Bella suuteli. Olen samaa mieltä Bellan kanssa siinä, että Lucas on paskiainen.
Bellan ei olisi pitänyt epäröidä sen jutun kanssa, rakastaako Edward sitä. Edwardhan huusi sen koko porukalle kentällä :D
Ja tuossakin olen samaa mieltä, ehdottomasti koukuttava juoni. Ei etene samalla tavalla, kuin kaikki muut Edward-varastaa-Bellan ficit, vaan tässä on yllättäviä juonenkäänteitä. Sanoisinko, että juoni ei etene liian nopeasti? :'D
Mutta juu, jatkoa vaan ja erittäin hyvin kirjoitat!

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (8. luku 27.5.)
Kirjoitti: Sarkku - 29.05.2010 00:05:37: Hyvä luku taasen kerran!
Jatka piakkoin

Sarkku
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (8. luku 27.5.)
Kirjoitti: Rayne Francis - 29.05.2010 17:18:23: Pidän tästä tarinasta, enkä todellakaan malta odottaa että laitat jatkoa.
Taidan olla hieman (mikäsesanaonkaantaas) yli-innokas?
Hälläkö väliä, väliäkö hällä!

-Rayne
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (8. luku 27.5.)
Kirjoitti: alba - 29.05.2010 19:06:04: Aawws♥ Vähänkö söpöä.

Tää on koukuttava tarina :D Aaa, tahdon lisää tätä ♥

Jatkoa.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (8. luku 27.5.)
Kirjoitti: Embuu - 29.05.2010 20:28:24: Uus lukija ♥ (:
Tää on kiva kivempi kivoin ficci!
Ja uuuuuuuu rakkauden tunnustuksiaaa... ;)

♥ Rva Bieber
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (8. luku 27.5.)
Kirjoitti: Jaima - 04.06.2010 18:24:39: Oon ollut reilu viikon ulkomailla ja nyt kun palasin, oli mukava tulla koneelle kun tänne oli tullut muutama mukava uusi luku (:
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (8. luku 27.5.)
Kirjoitti: Blinky - 06.06.2010 13:22:43: KIITOS kommenteistanne! Arvostan hitosti niitä jokaista - ne tekevät tästä kirjoittamisesta entistä mukavempaa - vaikka en erikseen vastaakkaan.

Luku 9 – Niitty

Edward's PoV

Hänen nimensä siinä ajatuksessa – niin kuin kaikessa muussakin – tunkeutui mieleeni. Miksiköhän Bella on vältellyt viime yöstä lähtien katsekontaktia minuun, Matthew ajatteli. Ei kulunut kuin pieni hetki, kunnes tajusin vastauksen. Muistin Matthewin kyvyn. Matthew näkee katsomalla toista silmiin kaiken, mitä tämä henkilö on mielensä ulkopuolella nähnyt, kuullut tai tehnyt, Carlisle oli ensimmäisenä päivänä kertonut. Bellahan oli suudellut minua. Bella oli kuullut sanani. Bella oli nähnyt minut yömyöhällä olohuoneessa. Liian paljon Matthewille kerrottavaksi. Minulle iski paha aavistus, ettei tässä yliluonnollisten olentojen joukossa asia pysyisi kauaa salassa. Eikä se rohkaissut yhtään, että juuri nyt Bella oli Lucasin kanssa huoneessaan. Oli epäkohteliasta kuunnella heitä. Mutta en voinut itselleni mitään.

”Mitä teit yöllä?”
”Sadannen kerran, en mitään”, Bella huokaisi.
”Olet surkea valehtelemaan.”
”Mitä sitten luulet minun tehneen?” hän haastoi.
Hiljaisuutta.
”En minä tiedä... Se Cullenin retku tähän liittyy, aivan varmasti.”
”Olet vainoharhainen!”
Ja samalla sekunnilla portaista syöksyi liikkeen nopeudesta hämärtynyt hahmo, ja aulan hiljaisuuden rikkoivat oven kiinni paiskaamisen voimasta helisevät ikkunat. Minulle tuli pakottava tarve auttaa Bellaa. Jos hän edes kaipasi apuani.

Ja nyt se saakelin Edward lähtee minun Bellani perään, tietysti, Lucas ajatteli myrtyneesti. Tällä menolla hänen kasvonsa varmaan jähmettyisivät ikuiseen yrmyyn. Minua ärsytti kuulla hänen puhuvan Bellasta omanaan. Ei ihmisiä voinut omistaa.

Tein kuten Lucas arvelikin, ja syöksyin Bellan perään. Tartuin hänen hajujälkeensä, ja lähdin niin kovaa kuin jaloistani pääsin tavoittelemaan häntä. Bellan oli täytynyt juosta suunnattoman kovaa, sillä sain ravata kilometrejä saavuttakseni hänet.
”Bella”, kuiskasin. Tiesin että hän kuulisi sen vauhdissakin. Viimein hän hidasti vauhtinsa, pysähtyen lopulta kokonaan, ja käänsi hitaasti kasvonsa minuun päin.
”Edward.”
Nimeni hänen huuliltaan lausuttuna aiheutti minulle yhä kummia reaktioita sisimmässäni.
”Miksi seurasit minua?” hän kuiskasi niin hiljaa, että vampyyrillekin teki vaikeaa kuulla se.
”Olin huolissani.”
”En tarvitse huolenpitoa”, Bella intti pikkulapsen tavoin, kädet puuskassa.
”Oletko vihainen?”
”Olen.” Hetki hiljaisuutta. ”En sinulle.”
”Kenelle sitten?”
”Itselleni.”
”Minulle sinun kuuluisi olla vihainen. Pilasin kaiken”, mutisin istuessani kaatuneelle puunrungolle. Painoin kasvoni kämmeniini. Se oli totuus, jota olin tiedostomatta yrittänyt vältellä viime yöstä asti. Tunsin hennon koskeutuksen olallani.
”Älä ainakaan sääli minua”, tuhahdin käsieni välistä.
Bella istui viereeni. Nostin hiukan kasvojani, ja kun kohtasin hänen syvän kultaiset silmänsä, meinasin jälleen hukkua niihin. Ja tahdoin palavasti suudella häntä. Hän oli kuin huumetta minulle. Olin auttamatta riippuvainen.

En ehtinyt edes harkita, miettiä olisiko se totaalisen idioottimaista, kun Bellan huulet jo kohtasivat omani. Tämä suudelma oli edellistä pitkäkestoisempi, täyteläisempi ja toistaiseksi täydellisin. Hetkinen, ”toistaiseksi”? Aioinko jatkaa tätä yhä? Saada täyskusipään maineen perheessäni – varmaan koko vampyyriyhteisössä? Ajatus ei ollut erityisen sietämätön. Jos vain Bella olisi kanssani, muulla ei olisi merkitystä.

”Hittolainen, että vihaan itseäni!” Bella huoahti irrottautuessaan minusta.
”Älä viitsi Bella!”
”Nyt sinun on turha syyllistää itseäsi. Minähän sinun kimppuusi kävin.”
”Kuule, saat käydä huoletta kimppuuni aina kun haluat.”
Bellaa ei naurattanut.
”Mitä nyt?”
”Edward, olet ihan hölmö. Etkö käsitä? Minä seurustelen.”
Ei kuulostanut kovin merkittävältä.
”Olen seurustellut kohta viisikymmentä vuotta! Se on hyvin epätavallista ihmisihmisiltä. Siinä ajassa ehtii jo sitoutua turhankin tiukasti.”
”Bella... Mitä haluat?”

Hän oli hyvin, hyvin kauan hiljaa.

”Sinut, Edward, tietenkin.”
Olin pakahtua onnesta.
Olin niin onnellinen, etten jaksanut välittää mistään muusta, vaan tempaisin Bellan jälleen syleilyyni. Ja etsin hänen huuliaan omillani, kunnes lopulta nämä kohtasivat, ja jatkoivat yhteistä tanssiaan vastakkain. Tunsin jäisen ja kivisen ruumiini kipinöivän sisältäpäin. Tunsin suunnatonta onnellisuutta, vaikka tiesin että kun irtautuisin Bellasta, tulevaisuus näyttäisi taas surkealta. En jaksanut välittää mistään muusta kuin hänestä.

”VÄÄRIN, VÄÄRIN, VÄÄRIN!” Bella ulisi.
”Anteeksi”, mutisin enkä uskaltanut tällä kertaa koskea häneen.
”Kuuntelisitko”, jatkoin. Bella oli hiljaa, joten rohkaistuin puhumaan.
”Bella... Tunnen samoin kuin sinä. Tai oikeastaan voimakkaammin, voimakkaimmin kuin kukaan koskaan, väittäisin.”
Bella hieroi otsaansa rystysillään, pyörien levottomasti pientä ympyrää.
”Tämä on hullua”, Bella mutisi. Niinpä. ”Meillä pitäisi kai mennä. Lucas ihmettelee.”
”Niin kai”, vastasin hiukan tahtomattani pettyneenä.
Lähdimme jo astelemaan kohti taloa, kunnes Bella teki äkkikäännöksen. ”Hitot Lucasista! Hän vain saa minut huonolle tuulelle. Tehdään jotain kivaa.”
Kivaa? Ensisijaisesti minusta olisi enemmän kuin ”kivaa” suudella häntä ehkä ikuisuus ja vähän ylikin. Bella taisi kuitenkin ajatella jotain muuta.
”Mennään retkelle”, hän jatkoi. ”Juostaan entiselle asuinpaikalleni!” Hänen kulmansa kurtistuivat. ”Tai ehkei sittenkään.”
”Minä tiedän”, sanoin hymyillen. ”Minä näytän sinulle erään paikan.” Tiesin tarkalleen, minne halusin Bellan viedä. Sinne oli matkaa, ja muut saattaisivat huolestua poissaolostamme, mutten jaksanut välittää.

Lähdimme juoksemaan minun johtaessani meitä. Sananjalat tallaantuivat allamme, kun ravasimme käsi kädessä kohti niittyä.
”Bella, tiedätkö... Olet minulle kuin huumetta”, sanoin pukien ajatukseni sanoiksi. Kun Bella näytti hiukan nolostuneelta, väläytin leveän hymyn. Vastaukseksi hän pukkasi minua turhan kovakouraisesti vasempaan kylkeeni.

Emmett's PoV

”Missä he ovat?” Esme huokaili, äänessään häivähdys paniikinsekaisuutta.
”Rauhoitu, rakas”, Carlisle rauhoitteli laskien kätensä tämän lantiolle. Hän kai suukotti vaimonsa niskaa siinä sivussa.
”Hyi yök, äiti ja isi! Ällöä”, valitin kimeällä äänellä. Ketään ei vain naurattanut.
”Ei tässä mitään hätää ole”, Alice helisi.
”Näetkö mitä heille tapahtuu?”
Alice kurtisti kulmiaan ja näytti pohtivan, mitä vastaisi.
”A-HAA! Edward ja Bella ovat menossa hotelliin!” minä veikkasin. Rose pyöritti kyllästyneesti silmiään, ja yläkerrasta kuului sähähdys. Ajatus ei ilmeisesti miellyttänyt Lucasia.
”Tyhmä Emmett. Bella ja Edward ovat juoksemassa.”
”Romanttisella kävelyllä sillalla katulyhtyjen valossa, sitten - - ” Jätin lauseen lopun tällä kertaa arvoituksellisesti ilmaan. Lucasia oli mukava ärsyttää. Ja mitä sitten vaikka hän ärsyyntyisikin – se olisi pientä siihen ärsytykseen verraten, mikä oli luvassa. Sehän oli ihan selvää, että Bella ja Edward päätyisivät yhteiseen punkkaan. Missä he luultavasti olivat jo nyt. Alice oli aina turhan hienovarainen.

Tunsin Rosalien hipelöivän niskaani.
”Emmett”, hän kuiskasi korvaani.
”Mitä namiskuukkelini?” kysyin kääntyen hervottomasti virnistäen hänen puoleensa.
”Haluaisitko... Ei, ei sittenkään. Olet taas tuolla ylivilkkaalla tuulella.”
Mutristin huuleni surulliseen irveeseen.
”EIEIEIIIIIIIH”, ulisin olohuoneesta poistuvan Rosalien perään. Toisinaan hän oli turhan kalkkis.
Rose tuhahti mennessään, ja jäin huomaamattani tuijottamaan hänen takamustaan.
”Olisit edes antanut suukon”, jatkoin vielä.

Kun Rosalie – ja hänen takamuksensa – hävisi näkökentästäni, käännyin epätoivoiselta näyttävän Alicen puoleen. Tämän otsaan muodostuneet syvät uurteet näyttivät pysyviltä, ja tyttö ravasi edestakaisin levottomasti.
”Kulutat kohta parkettiin jäljet tuolla menolla”, mutisin.
”En käsitä! Edward menee nyt liian pitkälle!”
”Mitä on tapahtunut?” Alakertaan samalla sekunnilla syöksynyt Lucas tivasi.
”Rauhoitu kuumakalle!” valitin.
”Ei kai mitään sellaista”, Alice vastasi niin tyynesti kuin suinkin.
”Kai?”
”No en minä voi kaikkea tietää tai nähdä!” tämä kivahti jo huomattavasti hermostuneemmin.
”Anteeksi”, Lucas murahti poistuessaan jälleen yläkertaan.
”Heippa lepakko!” karjuin perään. Tuo poika mökötti aina omassa huoneessaan. Varmaan ylösalaisin kattoparrusta roikkuen.

”Mitä ei-sellaista on tapahtunut?” tiedustelin Alicelta. Tietysti jotain ”sellaista” oli myös tapahtunut, mutta aivan niin kuin Alice sitä tietäisi saatika kertoisi. Tuskin Edward kauaa suunnitteli pa-pussaavansa Bellaa. Hetken mielijohteesta sellaiset jutut tapahtui. Minun tietääkseeni.
”He ovat menossa jonnekin. Ilmeisesti niitylle. Se on aika hämärää – en ole ennen käynyt siellä.”
”NIITYLLE!” karjaisin turhankin kovaa. ”Mitäköhän he sinne menisivät tekemään?” pohdiskelin hieroen leukapieliäni. En uskaltanut vastata mitään, sillä Alice näytti hyvin vihaiselta.
”Ajattele Lucasia”, hän sihahti.
”Voi kuule, voinhan minä häntä ajatella. Voisin vaikkapa ajatella, miten hauskaa olisi vääntää jälleen kättä pojan kanssa. Tai vaikkapa tapella ihan muuten vain...”
”Pyyhi tuo suunnitelmallinen hymy kasvoiltasi!”
”Matthewin täytyy olla aika vajakki ukkeli... Tuoda nyt perheenjäsenensä Edwardin luokse. Kaikkihan häneen rakastuvat.”
”Se oli kohtalo, sielunkumppanuutta”, Alice julisti tietäväisenä.
”Emmett, rauhoitu jo. Eikä tämä Matthewin syytä ole”, Carlisle sanoi puolustellen sitä pappaa.
”Toki, minunhan pitäisi olla kiitollinen hänelle. Ilman häntä en ehkä ikinä olisi tutustunut iki-ihanaan Bellaan ja olisin joutunut katselemaan angstaavaa Edwardia ikuisuuden päivät.”
Yläkerrasta kuului räsähdys. Sen jälkeen alakerrasta kuului monestakin suunnasta minun nimeni manausta.

Bella's PoV

Olimme hidastaneet juoksumme kävelyksi, ja astelin kohti määränpäätä Edwardin käsi kädessäni. Se tuntui oikealta, vaikka tiesin sen olevan väärin. Olin pettäjä, luopio, petturi, miksi sellaisia – joita itsekin olin aina halveksinut – kutsuttiinkaan. Kuitenkin pieni typerä osa pääkopassani karisti nämä omatunnon soimaukset tiehensä, ja en jaksanut keskittyä muuhun kuin Edwardiin. Ja hänen jumalaiseen ulkomuotoonsa, tietysti. Olin näköjään myös pinnallinen paskiainen, mutta sekin ajatus katosi nopeasti kun Edward pysähtyi – olisin ehkä vampyyrin reaktiokyvystä huolimatta juossut hänen ohitseen, ellei hän olisi tarrannut minusta kiinni vyötäröltä – ja edessäni avautui ehkä maailman kaunein maisema.

Astelimme niitylle, yhä minä hänen kainalossaan. Katsoin Edwardin huikaiseviin silmiin. Nyt edessäni oli maailman kaunein maisema – aivan varmasti.
”Kaunista”, mutisin silmäillen ympäristöä. Niityn hennossa tuulessa huojuvaa laventelinsinistä kukkamerta, havupuiden takaa häämöttävää tulenväristä aurinkoa. Edwardia, jonka silmissä pilkehti jotain tuntematonta minulle. Ehkä iloa?
”Mitä ajattelet?” kysyin sitten, samalla kun kellahdin maahan selälleni. Taivas oli melkein pilvetön.
”Sinua. Sitä, kuinka kaunis oletkaan. Paljon, paljon kauniimpi kuin tämä niitty.”
”Hah!”
”Ihan totta”, hän vakuutteli ja laskeutui viereeni istumaan.
”Edward...”
”Mmm.”
”Mitä ajattelet tästä tilanteesta?”
”Olen pahoillani puolestasi, tietysti. Toivon, että tilanne ratkeaisi kaikkien osalta mukavasti. Vaikka niin ei varmaan voi käydä...” Edwardin ääni hiipui loppua kohden. En kyennyt muuta kuin tarttumaan hänen käteen, piirrellen peukalolla siihen kuvioita. Edward kai pelkäisi, että valitsisin Lucasin. Mihin en tosiaankaan enää tämän jälkeen kykenisi.

”Älä huoli... en pysty jättämään sinua. Lucasin jättäminen on varmaan yksi elämäni kauheimmista ja vaikeimmista asioista. Mutta kauheinta olisi jättää sinut”, mutisin tuijotellen käsiäni.
”Bella”, Edward vain huokaisi.
”Uskon, että se tulee olemaan kamalaa. Sitä tosin on hankalampi uskoa, että haluaisit minut. Mutta mitä tahansa haluatkaan, lupaan tukea sinua.”
”Varmasti?” kuiskasin.
Hänen yllättävä, kiivas suudelma taisi olla vastaus kysymykseeni. Myöntävä sellainen.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: Prumrose - 06.06.2010 13:39:05: OH MY EDWARD !
MÄ NIIN RAKASTAN TÄTÄ !!! ♥♥♥
Bella ja Edward yhteen ikuisuudeksi. ♥
Siis kaikki varmaan tietävät tun teen kun lukevat mailman ihanimmasta ficistä ihanimman luvun?
Mä käyn ihan yli kierroksilla ja pompin jo seinilä kun huomasin uuden luvun tulleen ! :D
Tää on oikeesti varmaan paras ficci niistä kymmenistä joita olen lukenut.
Mä en voi sanoa enää mitään. Olen sanaton. Tää veti mut melko sanattomaks.
Mä en voi tehä muuta ku kinuu jatkoa. :D
Ah, taidan lukea tuon vielä kolmannen kerran, se on niin ihana! Ei,ei se oli PARAS. :D
Kiitoskiitoskiitos ! ♥
Jajaja Jatkoaa ?? ♥

♥:Prumrose
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: NiNNNi - 06.06.2010 13:58:35: Torun täällä itseeni, kun en näköjään oo muistanu kommentoida.. ;(
Tää ficci on vaan jotain niin uskomatonta, ja koko juoni on aivan ihanaa! En ees tajuu, miten joku voi kirjottaa näin ihanasti ja keksiny ihanan juonen. (::
Ja joo, BELLA JA EDWARD, FOREVER! :DD
Mut oli aivan uskomattoman ihana luku, ja vihdoikin se Bella sai hiukan sitä pääkoppaansa selvitettyä ja päätti tehä oikeen ratkasun. (:
Muutama pikku juttu;
Lainaus
Miksiköhän Bella on vältellyt viimeyöstä lähtien katsekontaktia minuun
Erikseen sana (:
Lainaus
hiljaisuuden rikkoivat oven kiinnipaiskaamisen voimasta helisevät ikkunat.
erikseen (::
Lainaus
mutisin istuessani kaatuneelle puunrunnolle
puunrungolle?
Lainaus
kun kohtasin hänen syvän ruskeat silmänsä
eiks kuuluis olla ' kultaiset'?
Lainaus
Bella oli hiljaa, joten rohkistuin puhumaan.
rohkaistuin?
Lainaus
Ja mitä sitten vaikka hän ärsyyntysikin –
ärsyyntyisikin?
Lainaus
kuin Alice sitä tietäisi saatikka kertoisi
yks k riittää (::

Mut seuraavaa lukuu sit odottelen innolla (;;

ninnni~

// epäinhimillinen? köhköh.. (:: mut kiitos, ja joo, helposti menee noissa silmissäkin sekasin :D (Itselläni joskus käyny samoin ::))
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: Blinky - 06.06.2010 14:18:36: Prumrose - Sun kommentti veti mut melkein sanattomaksi, mutta kiittäämään kykenen tästä aiiiiivan ihanasta kommentista! ♥

NiNNNi, kiitos sinullekin ihanasta kommentista! ♥ Ja kiitos sun epäinhimillisestä virhetutkasta, josta on hirmuisesti hyötyä mulle ja kaiken lisäksi jaksat vielä ilmoittaakin kirjoitusvirheeni. (: Mulla on aina paha tapa kirjoitella sanoja yhteen, ja kirjojen takia oon kangistunu niihin ruskeisiin silmiin, auts.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: anonym. - 06.06.2010 15:15:19: :o nosiis tätä ficciähän ei voisi edes sanoin kuvata, niin ihana tämä on.
nyt ottaa pannuun koska en ole huomannut tuota aikaisempaa lukua... olin alussa HIUKAN pihalla että mitätäh? oliko bella metsässä? mut sainpahan lukea sitten hiukan enemmän :)

Saanko manata Lucasin helvettiin?

Edward ja Bella forevaaaahh ♥

pikkasen sekavaa tämä mun kommentointi hjälleen kerran mutta ei anneta sen haitata ♥

Lainaus
”Bella... Tunnen sanoin kuin sinä. Tai oikeastaan voimakkaammin, voimakkaimmin kuin kukaan koskaan, väittäisin.”
samoin :)

ootan jatkoa taas ihan übersuper innokkaana.

-hannm
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: Ginerva - 06.06.2010 15:33:57: Uusi hullu lukija ilmoittautuu. Siis voin nyt jo sanoa että I <3 This :)
Tää on niin hyvä.
Lainaus
”He ovat menossa jonnekin. Ilmeisesti niitylle. Se on aika hämärää – en ole ennen käynyt siellä.”
Menikö ne sille niitten niitylle?
Toivon jatkoa pian ;)
Ginerva :-*
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: jennumiu - 06.06.2010 16:01:40: äää, aivan ihanaa :D
Bella ♥ Edward foevaaa
Lainaus
”Hyi yök, äiti ja isi! Ällöä”, valitin kimeällä äänellä. Ketään ei vain naurattanut.
ahihih, ihana Emmett !
ja tää koko ficci on vaan niin ihana , ääää jatkoa pian jookos :-*

- J
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: Deph - 06.06.2010 16:12:15: Ihana luku <3
Minä sitten rakastan tuota pettäjä-luopio-pelkuri-mitäkaikkea Bellaa, joka rakastaa Edwardia, ei Lucasia.
Lucas on tosi ärsyttävä. Raivostuttava.
Emmett PoV taas...nam <3 Kirjoitat hyvin tuollaista Emmett huumoria ja muutenkin se PoV oli onnistunut.
Minä en taas löytänyt kuin yhden virheen, joka jo mainittiinkin. Olen todella kateellinen siitä, miten hyvin kirjoitat :D Vositko lahjoittaa minulle kirjoitustaitosi?
Jatkoaaa !

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: enni - 06.06.2010 18:09:57: Kuinka en oo huomannu tätä aikasemmin :-o

Mutta pakko sanoa, tykkään! Rakastan Emmettiä ku se on niiiiin mukana tos Lucasin kiusaamises :-D En tykkää yhtään Lucasista ja se vois vaikka kuolla Volturien roviolla? :--) Ja sitte Edward ja Bella saa onnellisen ikuisuuden ahh<3

Pakko sanoa, että Edward ja Bella ficit yleensä kyllästyttää mua, koska se paritus on NIIN kulunu, mutta tässä rakastan tota paritusta, oliskohan sillä jotain tekemistä sun kirjotustaitojen kans?

Pistä pian uutta lukua tulemaan! (:::

- enni
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: aurore - 06.06.2010 19:05:49: Tää on ihana <3
Oi, angsti-Eddie ja iki-ihana Bella kuuluu yhteen!
Lucasista viis, E<3B forevaah (;
Jatkoa toki lisää :-*
~a.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: Lauranood - 06.06.2010 21:12:45: Uusi lukija ilmoittautuu!
Tää on niin i-h-a-n-a
Ihan vain silleen sanon, että viskaa se Lucas jonnekkin helvettiin. Voin sanoa, että ei tule ikävä ::)
Bella ja Edward kuuluu yhteen <3
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: alba - 08.06.2010 21:42:24: Ojdå... :-*

Tämä on yksinkertaisesti ihanin fic täällä ♥ Edward on niin tommonen mussukkawww♥
Ja Emmett on... Emmett. Ihana ♥ Käytänköhän mie liikaa sydämiä? ::)

Lainaus
Rose tuhahti mennessään, ja jäin huomaamattani tuijottamaan hänen takamustaan.
Lainaus
”Matthewin täytyy olla aika vajakki ukkeli... Tuoda nyt perheenjäsenensä Edwardin luokse. Kaikkihan häneen rakastuvat.”
Lainaus
”Missä he ovat?” Esme huokaili, äänessään häivähdys paniikinsekaisuutta.
”Rauhoitu, rakas”, Carlisle rauhoitteli laskien kätensä tämän lantiolle. Hän kai suukotti vaimonsa niskaa siinä sivussa.
”Hyi yök, äiti ja isi! Ällöä”, valitin kimeällä äänellä. Ketään ei vain naurattanut.

Nää on oikeesti niin perus Emmettiä :D Ihanaa♥

Mutta hei nyt vaadin vain lisää tätä ihanuutta. Rakentava hyppäsi vessanpönttöön ja veti itsensä vapaaehtoisesti alas.
Tahdon nyt heti kuulla Eddin ja Bellan jutun etenemisestä ~~ja siitä ku Lucas heivataan jonnekkin kuusen oksaan roikkumaan.~~
~alpa~~mörkömuu~~ :-X
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: Blinky - 08.06.2010 22:58:51: Apua, NÄÄÄIN iso kiitos esim maailman parhaista kommenteistanne! ♥ Ne piristää ihan huisina - eritoten juuri tänään kun kaikki muu onkin mennyt vähän päin sitä ja tätä. Ootte, kuten aina, ihania! Kiitän. :>

Pulina, sait mut just sanattomaksi! Mun mielestä on NIIN outoa ja hämmentävää, että minun kirjoitukset aiheuttavat joissakuissa kuvailemiasi reaktioita. KIITOS! ♥

alba, itse olet ihana!♥ (Ihanaa, miten melkein kaikki on mun maailmassa niin ihanaa, eh.) KIITOS tästä ja kaikista muistakin ihanista kommenteista ja siitä että sinä - ja te muutkin - ylipäätään jaksatte lukea mun sepustuksiani. :D

PhoebeZ, kiitoskiitoskiitos potenssiin parituhatta! Jatkoa tulee kunhan keksin kuinka saada seuraava luku alkuun - ja sitten kun saan toteutettua sen. Yritän suunnitella tänä yönä, toteutuksessa menee muutamia päiviä.

Deph darling kiitos! (: Köh, mistä taidoista? No, jos mulla jotain sattuu löytymään, niin voisin vipata toki, jos osaisin. Siis vipata. :D

Lauranood, aurore, enni, jennumiu, hannm ja Ginerva; Kiitän hirmuisesti teidän ihanista kommenteista(, ja kiva kuulla että tänne eksyy uusiakin lukijoita! :>)

Lainaus käyttäjältä: Pulina - 08.06.2010 20:50:14
Ficci tuntuu olevan edistynyt jo kohtalaisen pitkälle, joten aiotkos vielä jatkaa kauan? Toivottavasti :-* :D En edes painosta tai mitään...

Näillä näkymin - anteeksi kun en äsken ole muistanut muistuttaa - seuraava luku on viimeinen ja sitten ficci on epilogia vaille valmis. En viitsi venyttää ja vanuttaa tilannetta, enkä vetää mitään epäuskottavaa dramaattista juonenkäännettäkään enää tähän. Lisäksi mulla on Revenant of Rosefield työn alla, ja päässä on jo pari viikkoa muhinut yksi uusi idea, ääk.

Muistinko sanoa jo kiitos? Ai olenko hehkuttanut liikaa miten ihania teidän kommenttinne ovat?

Hyperventiloin täällä nyt. Ei ole normaalia. Menen nukkumaan.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: Blinky - 11.06.2010 13:29:20: Eikä, nyt tämä ficci on sitten epilogia vaille finaalissa!

Luku 10 – Seurauksia

Bella's PoV

”Oletko nyt ihan varma, Bella?”
”Satavarma”, kuiskasin ja sipaisin Edwardin leukapieltä. Olimme parhaillaan niityllämme. Kuinka hassua, kuinka uskomatonta – taannoin olisin vielä ajatellut, että kuinka mahdotonta – että nyt saatoin puhua minusta ja Edwardista monikon ensimmäisessä persoonassa. Sellaiset kieliopilliset seikat olivat kuitenkin merkityksettömiä, mutta siitä huolimatta kumman hykerryttäviä.

Vaikka toistaiseksi minun täytyisi pitää suuni supussa. Kunnes – Edward kutsui toimintaani hätävarjelun liiotteluksi, mutta hän ei tuntenut Lucasia – minä ja Lucas olisimme mailien päässä kotitalostamme. Edward olisi halunnut lähteä mukaani ”suojaamaan selustaani raivopää-Lucasilta”, tai itse talolta pois siksi aikaa, mutta Esmen huonekalujen, sen seikan että Edwardin täytyisi tehdä jotain vain Lucasin tähden ja tietysti Edwardin turvallisuuden takia vaatimalla vaadin, että minä ja Lucas matkustaisimme kaksistaan vampyyrivapaalle vyöhykkeelle setvimään välimme. Jos hän edes suostuisi lähtemään kanssani. Mutta asioita ei kannattanut viivyttää; kaikki kissat kerralla pöydälle ja sitä rataa.

Viimein – ehkä puolentusinan luvattoman suudelman jälkeen – suvaitsimme palata niityltä talolle, ja suurien oleskelutilan lasiseinien takaa meitä tarkkaili useampikin toffeenvärinen silmäpari. Edward nosti löysästi kättä virnuilevalle Emmettille, ja minä koitin näyttää mahdollisimman pahoittelevalta perheeni silmissä. Mitä olinkin, mutta jos Edward Cullen oli pari minuuttia sitten – kun emme olleet vielä muiden näköetäisyydellä – suudellut intohimoisesti, oli hankala vaikuttaa pahoittelevalta.

Astuimme sisään, Edwardin kohteliaasti aukaistessa minulle oven. Lucasia ei näkynyt, tietenkään. En uskaltanut edes kuvitella, kuinka vihainen hän minulle oli. Hipaisin hyvin nopeasti ja mahdollisimman huomaamattomasti Edwardin kämmenselkää, kun erkanin hänestä liitäen portaat ylös kohti huonettamme.
”Missä hän on?” mutisin.
”Autossa”, Ryan jylisi alakerrasta. ”Alice näki.”
Mitä muutakin Alice oli nähnyt? Ja mitä muuta hän oli ilmoittanut Lucasille? Kauhu alkoi kiriä minua kiinni, enkä halunnut antaa sille valtaa. Määrätietoisesti astelin kohti autotallia, koittaen pitää ajatukseni niin huolettomilla urilla kuin suinkin. Lucas repimässä minun raajojani irti – ei kovin huoletonta.

Pieni pinnistys – se kävi kerta kerralta helpommaksi – ja kilpi oli ylhäällä. Et sitten lähde perään, Edward Anthony Cullen! Yritin tehostaa käskyäni puhuttelemalla häntä koko nimellään, jonka hän oli paljastanut taannoin minulle. Olin vaatinut sitä, sillä Edward itse oli leikillään kutsunut minua Isabellaksi. Ensimmäisenä vuosikymmeniin. Olin jo melkein unohtanut turhan – ja myös liian, ainakin minut tuntien – hienostuneen nimeni, vanhempieni typerän älynväläyksen. Mieleeni tupsahti muistoja Charliesta. Häntäkin oli ikävä, kuten äitiäkin. Charliesta ehti tulla minulle hyvin läheinen. Saatoin kuvitella, kuinka ainoan tyttären ”kuolema” musersi hänet. Hänellä ei oikein ollut muita läheisiä, kun Harry ja Billykin nukkuivat pois. Saatoin vain toivoa, että isä löysi jonkun, jonkun joka sieti hänen sulkeutuneisuuttaan ja mörököllipäiviään äitiäni paremmin. Saatoin toivoa, että isä pääsi joskus yli minun menettämisestä. Kunpa olisin voinut kertoa hänelle voivani hyvin. Tai no hyvin ja hyvin – taivaassa ei ehkä olisi tälläisia ihmissuhdesotkuja. Loin katseeni pilvenhattaroihin, juuri ennen kuin astuin sisään hämärään autotalliin. Ehkä isäkin katseli minua myös, kuka tietää. Kuinka surullista vain, ettemme tapaisi enää koskaan. Renée oli lohduttanut minua mummini kuoleman jälkeen, että tapaisin hänet vielä taivaan porteilla, tai jotain sen suuntaista. Minulle oli sen sijaan – kukapa sitäkään olisi silloin mummin muistotilaisuudessa uskonut – määrätty ikuisuus maan päällä elettäväksi, ja jos päätyisin tuhkakasaksi, minulla ei ollut mitään takeita siitä, siirtyisinkö läheisteni riesaksi.

Olin jo autotallissa, tosin Lucasia ei näkynyt missään, mutta seisoskelin farmarivolvomme vieressä. Sitten katseeni osui öljytahraiseen ja hiukan kuluneeseen työkalupakkiin sivupöydällä, ja muistokirjastoni palautti jälleen yhden mieleeni. Jacob. Jacob, paras ystäväni – ainoita ystäviä Angela Weberin lisäksi – Forksissa. Kuinkakohan monesti Jake oli soimannut itseään siitä, että päästi minut lähtemään yksin kera huonon reaktiokykyni Phoenixiin, sille kohtalokkaalle reissulle? Olimme suunnitelleet menevämme yhdessä, mutta hänen siskonsa Rebecca oli tullut sinä viikonloppuna käymään. Kukapa olisi sitäkään arvannut, että juuri silloin ajaisin rotkosta alas, ja minut pelastaisi vampyyri, muuttamalla minutkin sellaiseksi. Jacobilla oli ollut koko elämä edessään, ja saatoin vain toivoa ettei hän elänyt sitä silkassa syyllisyydessä ja omantunnontuskissa, vaan unohti menneet – ja mikä tärkeintä – jatkoi elämäänsä eteenpäin. Voi kunpa olisinkin voinut ilmoittaa jokaiselle rakkaalleni, että voin hyvin. Mutta miten olisin sen tehnyt? Lähettänyt kirjeet jokaisen postilaatikkoon, tyyliin ”Moi Ang, en olekkaan kuollut muttei voida nähdä koska muuten eräät italialaiset tyypit varmaan teurastaisivat sinut. Hyvää loppuelämää, terveisin Bells.”

Mutta menneitä ei auttanut murehtia, vaan minun täytyi uhmata toistaiseksi minulle määrättyä loppuelämää, tuottamalla myös Lucasille tuskaa. Enhän minä muuta näköjään osannut, kuin tuottaa toisille tuskaa. Itsesäälissä kieriskely ei nyt myöskään auttanut. Hengitin pari kertaa syvään – vaikka eihän vampyyrin tarvinnut, mutta se tuli luonnostaan. Ihmisajoilta. Sitten huhuilin hiljaa Lucasia. Häntä ei näkynyt eikä kuulunut. En tietenkään tarvinnut valoja – vampyyreilla oli loistava näköaisti pimeässäkin, ja hehkulamput sekä loisteputket olivat silkkaa silmälumetta – mutta silti varmuuden vuoksi napsautin katkaisijasta valot päälle. ”Luke”, tiedustelin tällä kertaa hieman äänekkäämmin. Ei vastausta. Oliko hän edes autossa, kuten Ryan väitti? Oliko hän sittenkin jossakin väijymässä Edwardia? Ennestään vauhko mieleni alkoi panikoida. Yht'äkkiä, melkein huomaamattani takavasemmalla liikahti jokin, ja helpotus vei tilan levottomuudelta, kun kohtasin Lucasin tummat silmät. Hänen nälkäisyytensä ei kyllä auttaisi tulevan suhteen yhtään – päinvastoin.

”Hei”, kuiskasin.
”Lopetetaan nämä valmistelevat lätinät. Suoraan asiaan Bella. Tiedän kyllä mitä aiot kertoa.”
”Kuinka?”
”Mitä?”
”...tiedät?”
”Eiköhän jokainen tiedä mitä teillä on meneillään. Ei siihen mitään meediotaitoja tarvita”, Lucas tuhahti äänensävyssään huteraa ylimielisyyttä.
”Mennäänkö ajelulle?”
”Ai niin kuin jollekin viimeiselle yhteiselle retkelle?”
Lucas sitten jaksoi tuittuilla. Ihan syystä kylläkin. Astelin sanaakaan sanomatta autoon ratin taakse ja aukaisin pelkääjän paikan oven raolleen.
”Enkö saa edes ajaa?”
Kaikki vaikeimman kautta. ”Toki”, mutisin ja siirryin viereiselle penkille.

Lucas peruutti vauhdikkaasti tallista, vaihtoi vaihdetta ja kaasutti hiekkatietä pitkin niin että sora pöllysi. Sivusilmällä huomasin Edwardin katseen ikkunassa. Eikä se ilmeisesti jäänyt Lukeltakaan huomaamatta.
”Prinssi uljasta taitaa huolettaa että teen pahaa sinulle. Olette nyt sitten pari, häh?” Lucas puhisi entistäkin ylimielisemmin. Hän vaikutti murenevan kasaan millä hetkellä hyvänsä, oli vain ajan kysymys milloin hatarat itsetunnon rippeet katoaisivat kuin tuhka tuuleen. Minua satutti katsoa sitä. Minua satutti katsoa, kun Lucas kärsi. Kaikki kärsimys kuuluisi minulle. Miksi maailma rankaisi aina vääriä ihmisiä?
”Ei me olla vielä mitään.”
”Niin, vielä. Sitten kun olet saanut sanottua minulle lopulliset hyvästit, varmaan karkaatte alttarille. Hänen kanssaan sinä tietysti menet naimisiin riemuiten.” Nopeusmittarin osoitin kipusi nopeasti laittomiin lukemiin.
”En mene koskaan naimisiin kenenkään kanssa, Lucas. Sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.”
Vastaukseni näytti rauhoittavan häntä hetken. Mutta vain hetken.
”Älä vaihda aihetta. Asiaan.” Lucas ei vaikuttanut siltä, että hän haluaisi päästä asiaan. Ehkä hän yritti vain vaikuttaa siltä, että tuleva oli yhdentekevää. Mutta tottelin hänen pyyntöään silti.
”Lucas, tiedäthän sielunkumppanuuden ja muut sellaiset..?”
”Ai ne kaikki kliseiset lätinät, joita kukaan ei oikeasti koe? Silkkaa mielikuvituksen ja yliromanttisen hörhömielen aikaansaamaa.”
”Eipäs.”
”Yritätkö väittää, että olet tämän yltiökohteliaan, jossakin hiton ulottuvuudessa komean sekä ties minkä taiteellisen runomielen omaavan Edwardin sielunkumppani?” Loppua kohden Lucasin naama vääntyi inhoavaan irveeseen.
”Ei tälle muutakaan selitystä voi olla.”
Autossa vallitsi hiljaisuus, jota rikkoi vaimeasti hyrräävä moottori.
”Lucas, niin paljon kuin minä sinua rakastankin – uskomatonta kyllä, pystyn rakastamaan häntä vielä enemmän.”
”Haluat rakastaa häntä enemmän”, Luke puhui hiljaa, tuijotellen eteensä.
”Ei sille itse mitään voi. Tunteet muuttuvat. Tai no, eivät ne muutu, mutta joskus syntyy vielä voimakkaampia tunteita... Anteeksi.”
”Älä pyytele anteeksi. Äläkä sääli minua. Ei kai tunteille mitään voi. Ja en minä voi pakottaa sinua olemaan kanssani, jos se tekee sinusta onnettoman... Bella, haluan vain että olet onnellinen.” Lucas käänsi kasvonsa minuun päin, ja hänen silmistään paistoi vilpittömyys.
Hittolainen, en ansaitsisi edes Lucasia.
”Mutta siitä ei päästä mihinkään, että haluaisin yhä repiä pään irti siltä helvetin Edwardilta.”

Tämä hetki toi mieleeni ihmismuiston menneisyydestä. Jacob kun taisi aina haluta hiukan enemmän kuin pelkkää ystävyyttä. Olin satuttanut häntäkin.
Aurinko oli laskemassa La Pushin laitamilla, kun minä ja Jake astelimme First Beachin kivikkoisella rannalla. Järvi oli lähes tyyni, ja idylli melkein täydellinen – Olympian niemimaalla se ei tästä täydellisemmäksi voisi muuttua. Jacob vitsaili koko ajan, ja vaikutti jotenkin levottomalta. Melkein aavistin, mitä olisi tulossa. Olin tottunut siihen, että kävelimme aina käsi kädessä. Lähtiessäni reservaatista aina halasimme, ja läheisyys oli luonnollista. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että Jake voisi tahtoa jotain muutakin kuin parhaan ystävän.
”Bells”, hän mutisi pilkettä silmäkulmissaan.
”Kerro.”
”Lähtisitkö kanssani vaikka syömään tai jotain vaikka Port Angelesiin?”
”Jacob Black, pyydätkö sinä minua treffeille?” En pystynyt estämään pientä naurunpyrskähdystä, niin koomiselta se kuulosti.
”Äsh. Kai? Miten siellä Forksin lukiossa sitten kysytään?” Jake mutisi haroen hiuksiaan.
”Jake, ei sinun tarvitse viedä minua minnekään Port Angelesiin, vain sen takia että Forksissa on sellainen tapana. Viihdyn täällä paremmin. Sinun rämä autotallisi ja laimeat limsatölkit kioskista kelpaavat mainiosti."
”Mutta... Eivät nämä ole mitkään treffit”, Jacob intti.
Tiesin, että seuraavasta kysymyksestä ei tulisi muuta kuin kiusallisia vaikeuksia, mutta esitin sen silti.
”Miksi haluat treffeille kanssani?”
Jacob meni vaikeaksi, mietti sanoja hetken. ”Koska olet Bella ja olet minulle tärkeä ja... paskat! Mitä tässä kiertelemään. Olen ihastunut sinuun sillä tavalla.”

Tosiasiassa me kävimmekin treffeillä – suostuin Jacobin mieliksi ja varjellakseni hänen tunteitaan. Tunnelma oli vain koko ajan niin vaikea, ja luonnoton, eikä Jake ehdottanut enää uudestaan. Aikojen saatossa hänelle – toivottavasti – valkeni, ettei meistä voisi tulla mitään pariskuntaa. Vahva ja pettämätön ystävyys oli se luonnollinen tie, jota meidän kuului kulkea. Se Phoenixiin vievä tie, jolta autoni suistui, oli vähemmän luonnollista. Tai paremminkin sen seuraukset olivat luonnottomat.

”Kuinka pitkälle meillä on suunnitelmana ajaa?” Lucas tiedusteli keskeyttäen mietteeni. Jacob unohtui väliaikaisesti ajatuksistani, kun käännyin Luken puoleen, silmät yhä kiinni muistoissani.
”Oi anteeksi, odotan kunnes pään sisäiset pikku-ukkosi saavat asiansa sanotuksi", hän jatkoi ivallisesti.
”Eh-eh. En minä tiedä. Kuinka pitkälle sinä haluat ajaa?”
”Rehellisesti, haluaisin ajaa muutaman kerran maapallon ympäri, mutta muut varmaan huolestuvat kohta, joten pitäisikö meillä kääntyä?”
”Käännytään sitten”, vastasin äänessäni helpotusta.
Aivan kuin Lucas olisi mutissut hiirenhiljaa jotain sen kaltaista kuin ”ettei Edward huolestu". Saatoin tietysti kuulla omiani. Huomasin kuinka tuntivauhti pieneni pikkuhiljaa, ja ymmärsin syyn. Ajoimme melkein rajoitusten sisäpuolella, ja se jos mikä oli epätavallista. Lucas naputteli sormillaan auton nahkapäällysteistä rattia, ja vaikutti silminnähden huolettomalta. Uskaltauduin esittää kysymyksen, jota olin pohtinut jo tovin.
”Mitä sinulla on seuraavaksi suunnitelmissa?”
”Älä pelkää, en jää Culleneille varjostamaan sinun ja Edwardisi onnea.”
”Minne sitten menet?”
”En tiedä vielä. Ehkä murehtimaan kohtaloani jollekin pimeälle vinttikamarille seuraavaksi kahdeksisadaksi vuodeksi.”
”Älä viitsi”, puuskahdin.
”Kyllä viitsin.”
”En minä niin ihmeellinen ole, että minun takia tarvitsisi potea sydänsuruja”, intin niskojani nakellen.
”Kai sinä sen itsekin älyät, että olet painosi arvosta kultaa, jos Herra Täydellinenkin on rakastunut sinuun?”
”En käsitä, kuinka te kumpikaan olette muka rakastuneita minuun.”
”Ei jakseta nyt väitellä, ethän sinä tajua kuitenkaan omaa viehätysvoimaasi.”
Olisin varmaan punastunut jos se ei Luojan kiitos olisi mahdotonta vampyyreille.
”Ehkä Carlisle tietää jonkun toisen vegetaristiperheen. Tai ehkä Matthew malttaa muuttaa jo pois.”
”Luuletko? En ole nähnyt häntä koskaan niin hyväntuulisena ja elämäniloisena. Sivistyneet kommunikointikumppanit ovat hänelle tärkeämpiä kuin minun tilani.”
”Eikä.” Ei se todellakaan ollut niin. Näiden vuosien aikana olin oppinut, että Matthewille oma perhe oli kaikista tärkeintä. Arvelin, että sillä oli jotain tekemistä hänen salatun menneisyyden kanssa.
”No vaikka Matt suostuisi muuttamaan, häntä kyrsisi suunnattomasti. En viitsi tehdä sellaista. Sitä paitsi kai sinä haluat olla lähellä Feliciaa ja Ryania.”
”Haluaisin olla lähellä teitä kaikkia. Se ei vain sovi yhtälöön.”
”Olet vain tyytyväinen, kun minä häivyn”, Lucas mutisi.
”Ei jakseta nyt väitellä”, vastasin matkien häntä.

”Mutta että sinä ja Cullen, niinkö?” Lucas kysyi ja äänensävy muistutti minua jostakin pikkuseikasta menneisyydessä. Muisto oli kuitenkin päässyt jo hiipumaan, vaikka olin koittanut vaalia niitä jokaista.
”Niin siinä pääsi sitten käymään.”
”Olisi käynyt joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ikuisuus on tarpeeksi pitkä aika löytää oma sielunkumppaninsa, vai mistä sinä nyt höpötitkään.”
”Ehkä.”
”Joten parempi niin että se tapahtui jo nyt, ennen kuin sain pehmitettyä sinut naimisiin. Avioerosta johtuva paperisota olisi ollut kyllästyttävää.”
Lucas koitti kaikin keinoin löytää asiasta jotain positiivista.
”Paperisotkut ovat kyllä pienempi paha kuin se että menetän sinut jo nyt”, hän myönsi sitten.
”Sinä pääset tästä yli, aivan varmasti”, lupasin. Toivottavasti.

Edward's PoV

Rosalie ja Emmett olivat jo kyllästyneet hermoiluuni, Alice koitti vikistä omien näkyjensä todenpitävyydestä ja Jasper pommitti minua rauhoittavilla aalloilla. Silti en päässyt levottomuudesta mihinkään. Miksei Bella jo palannut? Minun olisi pitänyt lähteä hänen mukaansa! Jos hänelle sattuisi jotain – jos se saamarin Lucas uskaltaa tehdä mitään Bellalle – en antaisi ikinä itselleni anteeksi tätä. Karkaisin Bellan mukaan, minne hän päätyykin. Raivaisin vaikka tieni helvetistä taivaaseen, jos täytyisi.

Yllätin itseni pohtimasta pessimistisiä sekä itsetuhoisia suunnitelmia vastaisuuden varalle, kun kuulin soraa raastavan renkaiden ja hyrräävän moottorin äänien lähestyvän. Helpotus hyökyi aaltoina sisälleni, kun kuulin seuraavaksi Lucasin ajatukset. Hän ei ollut tehnyt – ainakaan niiden perusteella – mitään Bellalle. Syöksyin pihalle, vaikka se oli ehkä tyhmää. Vaikka Bella toruisi minua siitä, en jaksanut välittää. Viime minuuttien aikana olin tajunnut, kuinka riippuvaiseksi olin tullut hänestä.
”Bella”, huokaisin hänen astuessa ulos autotallista. Lucas tuli hänen vanavedessään, muttei saanut raivokohtausta, ainoastaan tuijotti minua tavallistakin kylmemmällä, mustaa vihaa kytevällä katseellaan. Kun ovi paukahti Lucasin poistumisen merkiksi, syöksyin Bellan luo kaapaten hänet halaukseen.
”Rauhoitu Edward, en palannut juuri mistään ensimmäisestä maailmansodasta”, Bella mutisi huvittuneisuutta äänessään, mutta minä en viitsinyt rauhoittua. Sen sijaan etsin huulillani hänen omansa, ja suutelin häntä antaumuksella. Sitä olisi voinut luonnehtia tulisuudelmaksi, vaikka olimme molemmat kylmäihoisia kivisydämiä, vaikka emme roihunneet kadotuksen liekeissä. Silti minusta tuntui, että syttyisin polttavaan tuleen hetkenä minä hyvänsä. Olin pakahtua onnellisuuteen.

Onneksi hyökyaalto vyöryi paikalle, varjellen meitä liialta palolta. Emmett ryntäsi meitä kohti silmissään jotain hullunkiiltoa muistuttavaa, eikä Bella havainnut häntä. En olisi minäkään, ilman ylimääräistä kykyäni. Siispä Emmett kaatoi hänet kumoon, ja Bellan kirotessa säikähtyneesti tämä ehdotti:
”Otetaanko painimatsi, pikkusisko?”
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (9. luku 6.6.)
Kirjoitti: Lauranood - 11.06.2010 13:52:30: Ihana jälleen. Nyt Bella ja Ed on sitten saanu toisensa, niin ku kuuluukin. :) Jään odottelemaan epilogia. :D
Odottelen....

Ei nyt irtoo mitään kunnollista kommenttia
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (10. luku 11.6.)
Kirjoitti: NiNNNi - 11.06.2010 14:35:34: Vika kunnon luku jo! ;( Höh, mä niin pidin tästä ficistä ja juonesta. :D
Mutta joo, loppu hyvin, kaikki hyvin. B/E yhteen, oikee lopetus. (::
Mut oli toi Lucas ihan ok, vaikka onkin ihan törmeen mustasukkaistyyppinen. :DD
Mut mä haluun sanoo viel jotain ;p

No ainakin kiitos pitää sanoo, että oot jaksanu ilahduttaa sun upeilla kirjottamistaidollas lukijoita ja minua. :D Ääh.. oliks sul joku teksti jo tulossa seuraavaks, vai muistinko iha väärin? :D Jos oli, niin hyvä >> sitä seuraavaks lukeen, mutta jos ei ollu, niin nopsaa sit kirjottaan uutta ficcii :D

Yks huolimattomuus;
Lainaus
poistumisen merkiksi., syöksyin
Piste on tahtonut tulla matkaan myös (:
Muuten oli ainakin mun silmiini virheetöntä tekstii. (:
Mut sitä epilogia pian kehiin, niin pääsen värkkään sulle ylipitkän kommentin. (: Ainakin yritän tehä TOSI pitkän :D
But, thanks ihanasta luvusta! *lentosuukko* :D

ninnni~

//muoks. Sie oot vaihtanu nickin!! Ihana, sopii sulle (: En meinannu kyl eka tunnistaa:D
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (10. luku 11.6.)
Kirjoitti: Prumrose - 11.06.2010 15:16:02: VOI HYVÄ LUOJA SÄ SITTEN OSAAT ! ♥♥♥
Taas aivan IHANA luku, tosin mitä muuta sulta voi odottaakkaan ? :) ♥
Mä oon aivan sanaton ja vaan ihmettelen miten joku osaa kirjoittaa näin hyvin ?!
Mulla ei tuu nyt mtn rakentavaa (taaskaan) :-\
Mutta mitä rakentavaa tällänen amatööri aloittelija voi antaa tollaselle luonnonlahjakkuudelle ?
Lainaus
”Otetaanko painimatsi, pikkusisko?”
Oij, mä välillä niin rakastan Emmettiä. ♥
Lainaus
Sen sijaan etsin huulillani hänen omansa, ja suutelin häntä antaumuksella. Sitä olisi voinut luonnehtia tulisuudelmaksi, vaikka olimme molemmat kylmäihoisia kivisydämiä, vaikka emme roihunneet kadotuksen liekeissä. Silti minusta tuntui, että syttyisin polttavaan tuleen hetkenä minä hyvänsä. Olin pakahtua onnellisuuteen.
Tui,tui. ♥ Ihana Edward ♥ :-*
KKIIIIIITOOOOSSS ! ♥ ♥ ♥

♥:Prumrose

ps. Olen fanisi. :D
pps. Kiitos että loit tämän ihanimman ficin mitä maa päällään kantaa :-* ♥
ppps. Epilogia odotellessa...♥ ;)
pppps. Epilogin jälkeen varmaan purskahdan itkuun kun tajuan että tämä on loppu, mutta ehkä sä keksit sitten jonkin jatko-osan ::)
ppppps. Tai sitten vaan tyydyn seuraamaan Revenant of Rosafield:iä. :D Ihana meinaan sekin ♥ :D
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (10. luku 11.6.)
Kirjoitti: aurore - 11.06.2010 15:50:49: Awww <3
Tää on niiiin ihana <3
Emmettin "Otetaanko painimatsi, pikkusisko"- oli jotenkin niin Emmettmäinen kommentti (;
Odotan innokkaasti epilogia :-*
~a.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (10. luku 11.6.)
Kirjoitti: Deph - 11.06.2010 15:58:36: Aivaaaaaaaaaaaan ihanaaaaaaa <3
Nyyh, että tämä on epilogia lukuunottamatta valmis.
Jes, Bella ja Edward päätyivät vihdoin ja viimein yhteen.
Lucas. Haluan kuristaa sinut, olet niin raivostuttava.
Emmett. ♥♥♥

Lainaus
”Otetaanko painimatsi, pikkusisko?”
Hienotunteisuus ei taida kuulua Emmettin sanavarastoon? :D

Tämä on ollut tosi upea fic ♥ Yksi lemppareistani ja varsinkin siksi, että teksti on ollut mitä parhainta.

Ööää olen aika sanaton. Toivon vain, että epilogi tulee nopeasti ja pääsen sitten kehumaan sua vielä enemmän <3 Jos en ole silloinkin ihan sanaton :D

♥ Deph
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (10. luku 11.6.)
Kirjoitti: Merkku - 11.06.2010 16:30:31: Tää on ihana!
Miten sä osaat?
Ihan sama kunhan osaat!
Emmet oli koko ficis niin Emmet <3Selkeetä
Mutta, mutta epilogia odotellen

//Merkku
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (10. luku 11.6.)
Kirjoitti: jennumiu - 11.06.2010 17:10:00: tää on vaa niin ihana <3 osaat todellakin kirjoittaa
ääks , enää vain epilogi jäljellä )=
Lainaus
”Otetaanko painimatsi, pikkusisko?”
ihana Emmett :D
kiitos kiitos kiitos tästä ihanasta ficistä !

sitä epilogia odotellen,
- J
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (10. luku 11.6.)
Kirjoitti: Vanamo - 11.06.2010 18:22:22: Ihanaa, että Bella ja Edward saivat toisensa. <3
Kävi kyllä sääliksi Lucasia, joka otti asian ihmeen hyvin..

Ja Emmett on ihanaihquraksupoksu (: Hihii!

Epilogia odotellessa

~Vanamo
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (10. luku 11.6.)
Kirjoitti: enni - 11.06.2010 23:17:22: Lainaus
Sen sijaan etsin huulillani hänen omansa, ja suutelin häntä antaumuksella. Sitä olisi voinut luonnehtia tulisuudelmaksi, vaikka olimme molemmat kylmäihoisia kivisydämiä, vaikka emme roihunneet kadotuksen liekeissä. Silti minusta tuntui, että syttyisin polttavaan tuleen hetkenä minä hyvänsä. Olin pakahtua onnellisuuteen.
Jotenkin niiiin ihana kohta tää :-) Semmonen yltiöromanttinen mutta se vaan sopi tähän kohtaan niiin hyvin!

Eikä, nyt jo viimenen luku :-( Mutta onneks Lucas katos, huspois. Nyt kun Lucasista on päästy, toivon jopa, että sekin löytäis sielunkumppaninsa, eikä jäis yksin. Aina sille saa olla mukava, kun se ei oo enää Bellan riesana eiks jee? :-D

Tykkäsin niin paljon tästä ficistä, harmi, että se jäi loppujen lopuks vaan kymmeneen lukuua :-( Mutta toisaalta siinä kerkes jo tulla kaikki tarpeellinen, mitä sitä turhaa pitkittämään!

Toivon, että pistät sen epilogin pian, ehkä jo huomenna? :-) Sitä odottelen innolla!
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (10. luku 11.6.)
Kirjoitti: Blinky - 12.06.2010 15:09:23: Noniin, löysi tämäkin ficci sitten tiensä päähän. (Ainakin toistaiseksi, terveisin jatko-osiin obsession omaava)

NÄÄÄÄÄIN iso kiitos aivan ihanista kommenteista.♥ Oikeasti - tätä ei voi koskaan toitottaa liikaa - ne on niin piristäviä ja hymyilyttäviä, ja tämä kirjoittaminen olisi kurjempaa ilman niitä. Kiitos! :-*

Lauranood, kiitos! :>
NiNNNi, kiitos itsellesi kun oot jaksanu ilahduttaa minua sun ihanilla kommenteilla! ♥ Revenant of Rosefieldistä on jo ykkösluku tullut, ja seuraavaksi sitten keskityn siihen. (: Ja jep, niin vaihdoin, ja kiitos! :D
Prumrose, KIIIIIITOS itsellesi! :D ♥ Sun kommentit on kyllä harvinaisen piristäviä, kiitos!
Phoebez, kiitos sinullekin ihanista kommenteista! ♥
aurore, hihi kiitos!
Deph, kiitos ihan hirmuisesti aivan ihanista kommenteistasi! ♥
Merkku, kiitos! (: Ja en mä tiedä, heh! :D
jennumiu, kiitos itsellesi! ♥
Vanamo, hihii kiitos! Nojoo pitäähän sitä Lukeakin hitusen sääliä... ehkä.
enni, kiitos! ♥ Sun toiveet näköjään toteutuivat, hui! :D

Jos ei vielä ilmi tullut, te kaikki ihanat kommentoijat olette aivan hiton ihania! :D Blinky kiittää ja kuittaa. :)

EPILOGI

”Bella, mitä kuhnit? Muuttoautot saapuvat tarkalleen kolmenkymmenenseitsemän minuutin kuluttua”, kuulin Alicen helisevän. Minulla oli – jälleen kerran – pakkaaminen kesken. Edelliskerrasta oli kulunut jo osapuilleen kymmenen vuotta, mutta se ajanjakso tuntui hyvin lyhyeltä, kuin kaikki olisi tapahtunut pikakelauksella. Tyhjentäessäni vaatekaapin ylähyllyjä käsiini osui tuttu, peltinen valokuvarasia. En osannut vieläkään vastustaa kiusausta ja olla avaamatta sitä, mutta nyt tilanne oli täydellisen toisenlainen. Postikortti Forksista ei ole vain menneisyyttä – myös tulevaa. Kuva Howardin perheestä. Muisto siitä, millaista loppuelämäni olisi voinut olla. Kaikki he olivat minulle yhä rakkaita ja tärkeintä, mutta kaikkein rakkain ja tärkein oli juuri nyt metsästämässä veljensä kanssa. Hänestä minulla oli tuoreempia muistoja; muhkuraiset petivaatteet sängyllämme, hänen tuoksunsa viipyilemässä huoneessamme, aamuinen suukko ennen kuin Emmett repi meidät vaihteeksi irti toisistamme. Siitä oli ilmeisesti tullut hänelle joku hauska metodi. Jos minä olisin ryhtynyt kostotoimenpiteisiin, olisin saanut olla hätistelemässä häntä ja Rosea jatkuvasti.

Selailin nopeasti kuvia ihmisajoiltani – olin pihistänyt kuvat eräänä yönä pari vuotta onnettomuuden jälkeen huoneestani Charlien nukkuessa. Mikään ei ollut muuttunut, jokaikinen tavara oli omalla paikallaan. Olin halunnut varmistaa että vaikka muistot hämärtyisivät, minulla olisi aina keino palauttaa ne. Joukosta erottuivat erityisesti kuva, jossa minä ja Charlie halasimme lakitusseremonian jälkeen, ja kuva Jacobista, taustalla La Pushin kolkot maisemat. Olin ottanut kamerani mukaan sille reissulle, koska suunnitelmissani oli muuttaa pois Forksista, jonnekin paljon kauemmas, paljon lämpimämmälle seudulle. Sekin suunnitelma oli kariutunut, eikä nykyisessä elämässäni rantakaupungit tulleet enää kuuloonkaan. Asetellessani kuvia takaisin laatikkoon, pysähdyin katselemaan – en tiennyt mitä sanaa käyttää, jokainen kuulosti turhan synkistelevältä – entisen perheeni kuvaa.

Matthew, Felicia ja Ryan olivat viihtyneet Culleneilla vielä muutaman vuoden. Lucas oli häipynyt maisemista jo paljon aikaisemmin. Carlisle oli ehdottanut hänelle Denalin klaania, ja sinne Luke olikin suunnannut. Myöhemmin olin kuullut, että hänen ja vampyyrin nimeltään Tanya välillä kyti jotakin. Emme olleet kovin yhteyksissä, mutta toivoin vilpittömästi heidän suhteen syventyneen. Lucaskin ansaitsi onnen, erityisesti kaiken kokemansa jälkeen. Edward oli uutisen kuultuaan mutissut jotakin sen tapaista kuin että ”siinä vasta täydellinen pari”.

Nyt kuitenkin oli taas aika vaihtaa asuinseutua, sillä aloimme näyttää turhan nuorilta ikäämme nähden. Palaisimme Forksiin. Kaupungin ainaiset pilvet ja synkkyys olivat tietysti hyvä seikka vampyyrien kannalta, mutta Forks – vielä kuudenkymmenen vuoden jälkeenkin – nostatti minulle paljon muistoja pintaan. Sinne paluu oli aina pieni koettelemus, mutta selviäisin kuitenkin. Olihan minulla Edward tukenani. Edward suojaamassa selustaani Emmettin yllätyshyökkäyksiltä, Edward puolustamassa minua Alicen ruotiessa ulkoista olemustani, Edward lohduttamassa minua Rosalien ilkeiden tuiskahdusten jälkeen. Hän oli aina kanssani, hän oli minulle suoranainen elinehto – mutta elämä olisi siitä huolimatta hiukan kurjempaa ilman muitakin vampyyrisisaruksiani sekä Esmeä ja Carlislea. Alicesta oli tullut minulle vähintään yhtä läheinen kuin Feliciasta, ja samoin Emmett oli minulle kuin isoveli – kuin Ryan. Tietenkään he eivät korvanneet näitä sisaruksiani, mutta olivat minulle yhtä rakkaita. En tuntenut mitään häpeää tai sellaista, että olisin hylännyt luojani tai kaikki ”entiset” läheiseni, sillä niin ei ollut. Valitettavasti vain tapasimme entistä harvemmin, ja minä tunsin kuuluvani paremmin tänne, Culleneiden perheeseen. Se tuntui siltä, kuin olisin viimein löytänyt kotiin. Kaikki oli luonnollista ja helppoa, väkinäisyydestä ei ollut tietoakaan.

Juuri kun olin saanut pienen omaisuuteni pakattua kohta kasikymppisiään viettävää kaktusta lukuunottamatta – toivottavasti Charlie ei koskaan huomannut senkään puuttumista – tunsin hänen kätensä lanteillani. Edward suukotti korvantaustani, enkä voinut estää hymyn leviämistä kasvoilleni.
”Tulit”, mutisin rikkoen tyytyväisen hiljaisuuden.
”Tietenkin”, Edward kuiskasi. Kehoni lävistivät kylmät väreet, kun hänen silkinsileät huulensa hipaisivat korvanlehteäni hänen puhuessaan. ”Joko olet pakannut?”
”Joo, superkaktustani lukuunottamatta. En voi käsittää, ettei se ole vielä heittänyt veiviään.”
”Superkaktus?” Edward naurahti.
”Keksitkö itse muka paremman nimen?”
”Se on ihan hyvä nimi.” Edward tarttui minua kädestä ja ojentautui hiukan tarttuakseen toisella kädellä kaktuksen keraamiseen ruukkuun. ”Phoenixista?” Nyökkäsin vastaukseksi.
Sitten hän irrotti otteensa minusta hetkeksi, asetteli kaktuksen varovasti laatikon kulmaan, pinosi kaikki loput huoneesta löytyvät muuttolaatikot ja nosti ne syliinsä.
”Kyllä minäkin voin niitä kantaa”, puolustelin.
”Kyse on siitä, tarvitseeko sinun.”
”Et voi lelliä minua piloille.”
”Entä jos haluan?” Edward kysyi hymyillen ilkikurisesti.
”Mahdotonta.”
”Bella, etkö ole vieläkään oppinut, ettei mikään ole mahdotonta?” Edward kysyi nyt, huomattavasti vakavammalla äänensävyllä. Minun täytyi miettiä sitä hetki, ja tajusin hänen olevan oikeassa. Mikään ei voi olla mahdotonta, jos mahdottomuuksien mahdottomuuskin on todistettu mahdolliseksi.

Pienestä vastahakoisuudestani huolimatta annoin Edwardin kantaa laatikot alakertaan. Olin ilmeisesti vieläkin yhtä jääräpäinen ja omatoiminen kuin ihmisaikoinani, ja se seikka ei kyllä haitannut – päinvastoin. Vaikka ulkomuotoni ja taitoni olivat kehittyneet hirmuisesti, olin sisimmässäni yhä sama Bella. Edward laski muuttolaatikot muiden juureen, ja kaappasi minut tiukkaan halaukseen. Yhä hänen kätensä minun ympärilleni kiedottuna, kuulin Alicen äänen takaani.
”Täällä sitä vain kuherrellaan!”
”Kaikki on jo pakattu”, marisin kääntyen hiukan hänen suuntaansa.
Sitten Alice tuijotti meitä hetken hiljaa, ja Edwardin silmissä välkehti jotain, ehkä iloa tai huvittuneisuutta?
”Et sitten kerro Bellalle!” Alice sähähti.
”Näitkö muka minun tekevän niin?”
”En”, Alice myönsi.
”Kerro mitä?” minä tivasin. Edward tyytyi vain hymyilemään vinosti ja suukotti päälakeani.

Culleneilla oli niin valtava autovalikoima, että melkein jokaisen täytyi ajaa yksin. Vain minä jäin ilman autoa – tosin Edward uhosi että se puute pitäisi korjata pian – joten pääsin hänen Aston Martininsa kyytiin. Matka taittui siinä hetkessä, nopeusrajoituksia räikeästi rikkoen. Edward kaarsi ensimmäisten joukossa uuden – tai siis Culleneille vanhan, he olivat asuneet täällä jo silloin kun minä olin vielä ihminen – talon pihaan. Livahdin autosta ennen kuin Edward ehti tulla aukaisemaan oveni, ja kun hänen kasvoillaan häivähti pettyneisyys, virnistin hänelle. Edward käveli tyynesti rinnalleni, ja tarttui minua kädestä. Sitten kuulin tutun huudon hiukan kauempana; Porschestaan juuri noussut Alice siellä huhuili meitä. Siitä tulikin mieleeni hänen ja Edwardin salaisuus.
”Joko kerrot minulle sen?”
”EI, hän ei kerro!” Alice kiljahti ja loikkasi pihan halki vierellemme.
”Rauhoitu”, mutisin pyöritellen silmiäni.
”Mutta ehkä voisimme jo näyttää sen”, Alice myöntyi. ”Tule, Bella. Edward, peitä hänen silmänsä.”
”Kyllä Bella osaa pitää niitä kiinni itsekin”, Edward puolusteli.
Alice huokaisi teatraalisesti ja kiskaisi kaulastaan huivin, jonka hän sitoi silmilleni.
Jos olisin suinkin ollut tottelematon, olisin nähnyt kankaan huokoisten kudosten läpi vampyyrisilmilläni. Sen sijaan pidin kiltisti silmäni kiinni. Taivalsimme tovin verran, Edward oikealla, Alice vasemmalla puolellani. Tunsin jalkojeni alla kariketta, kasvistoa ja katkeilevia oksia. Haistoin kasviston seasta tietysti rinnallani kävelevät vampyyrit, sekä jotain tuoretta teollisuuspuuta muistuttavaa. Ja savua. Minulla ei ollut aavistustakaan, minne he veivät minua.

”Perillä!” Alice hihkaisi viimein. Sitten, ennen kuin ehdin liikahtaakaan, huivi katosi silmiltäni. Oletin sen olevan lupa avata silmät. Raotin silmäluomiani varoen, ja kun näkymä avautui minulle, silmäni rävähtivät kertaheitolla teevatien kokoisiksi.
”Eikö olekin hieno?” Alice kysyi hymyillen, taputtaen käsiään innostuneesti yhteen.
”Mikä se on?” kysyin tyrmistyneenä. Totta kai näin, että se oli kaunis, pieni talo keskellä sysimetsää. Kermanvalkeat ulkoseinät, peltinen harjakatto, muurattu savupiippu, patinoidut ikkunanpokat ja pieni kivilaatoista koottu polku. Puulaatikot ikkunoiden alla olivat täynnä punaisia pioneja. Täydellinen kaikinpuolin.
”Talo, Bella”, Alice huokaisi kärsimättömänä, katsoen minua kuin vähä-älyistä. Edward kumartui hiukan, ja mutisi hiljaa korvaani:
”Se on meille, Bella. Minulle ja Sinulle. Esme ei voinut vastustaa sisustusvimmaansa tämän ränsistyneen mökin suhteen, ja nyt hänelle tuli hyvä tilaisuus eteen.”
”Rehellisesti, Esme ja me muut kyllästyimme teidän ainaiseen kuherteluun”, Alice paukautti. ”Mutta mitä pidät?”
”Se on ihana. Täydellinen. Rakastan sitä. En halua enää koskaan muuttaa minnekään muualle.”
Alicen kasvot sulivat huolestuneesta ilmeestä leveään hymyyn. ”Ihana kuulla! Mutta jätän teidät nyt hetkeksi kahden, koska Edward aikoo käydä kimppuusi arviolta kahdenkymmenenkolmen sekunnin kuluttua.” En ehtinyt edes kiittää, kun Alice pinkaisi tiehensä.

Tosin siinä vaiheessa taisin jo unohtaa aikomukseni, kun Edward nosti minut syliinsä, ja kantoi minut mökkiin. Kynnyksen yli oikein.
”Riittääkö tämä sinulle lupaukseksi siitä, että olemme yhdessä ikuisesti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä?” kysyin leikilläni.
”Älä luulekaan. Kyllä minä sinut vielä alttarille vien”, Edward uhosi.
En jaksanut juuri nyt inttää vastaan, sen sijaan painauduin entistä lähemmäs häntä, ja suukotin hänen nenäpieltään. Ilmeisesti se ei riittänyt Edwardille. Hän vei meidät liitäen makuuhuoneeseen, sotkeuduimme lakanoihin ja minusta tuntui siltä, kuin olisin voinut maata siinä ikuisuuden. En kaivannut enää mitään muuta.

Olin niin huumautunut ja hurmioissani, että hädintuskin edes kuulin metsässä raikuvasti ulvovan suden.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: enni - 12.06.2010 15:32:05: Oon aina tienny, että mulla on ennustajan lahjoja :-D

Ihanaa, että se Lucas ja Tanya löysi toisensa, molemmat ihan yhtä ällöjä!

Ja Edward ja Bella, ahh! Ylihienosti sait tähän mukaan kaikkia elementtejää kirjasta, niinku esim ton mökin remontoimisen :-) Meinaatko kirjottaa tähän jatkoa? Toi loppu nimittäin viittais siihen, että tälle sais yli hyvin kirjotettua jatko-osan :-D

Lainaus
Hän vei meidät liitäen makuuhuoneeseen, sotkeuduimme lakanoihin ja minusta tuntui siltä, kuin olisin voinut maata siinä ikuisuuden. En kaivannut enää mitään muuta.

Olin niin huumautunut ja hurmioissani, että hädintuskin edes kuulin metsässä raikuvasti ulvovan suden.
Oi, toi eka pätkä on niin ihana, semmonen onnellinen loppu muttei liian kliseisesti kerrottuna!
Ja sitte toi toinen pätkä, se on aluks semmonen ihana ja sitte toi loppu viittaa selvästi jatko-osaan! :-D Mielikuvitus laukkaa suden lailla, mut ehkä ne mun ennustajanlahjat osuu taas oikeaan? (;

Kokonaisuudessaan tää ficci oli ihana ja hyvin yhteensopiva kokonaisuus, ei tullu semmonen fiilis, että täs olis jätetty kertomatta jotain tärkeetä, mutta ei tullu semmonenkaan fiiilis, että miks sekaan on ängetty niin paljon sanonkomitä, että lukeminen käy tylsäks! Tässä oli just sopivasti kaikkea asiaa :-)

Kirjotusvirheitä oli tosi vähän ja muutenkin teksti oli tosi sujuvaa luettavaa! Tykkään sun kirjotustyylistä ja oot tosi hyvin onnistunu pitään kaikki hahmot semmosina kun ne on kirjoissa!

Edward haluaa naimisiin, antaa Bellalle kaiken mahdollisen, ja tehdä kaiken Bellan puolesta + suojella sitä vaikka miltä.
Bella on semmonen että se taas ei halua Edwardin tekevän sen puolesta kaikkea, ei halua lahjoja, eikä naimisiin. Ja sitte se on vaan jotenki niin Bellamainen!
Alice on Alice, semmonen ilopilleri, just toi kun Alice kielsi Edwardia kertomasta Bellalle siitä mökistä, niin siinä kohtaa oikeen tuli jotenki niin ilmi se Alicen luonne.
Emmett taas on täski koko ajan häirittemäs Bellaa ja Edwardia enkä yhtään ihmettelis, vaikka se tekis muutamia vihjauksia tiedät-kyllä-mihin liittyen, se vaan niin sopis tähän Emmettiin, eli Emmettkin niin oma itsensä! :-D

Joo, tais tulla tämmönen kehuja kehujen perään eikä oikeesti mitään asiaa täs kommentis, mutta tykkäsin tykkäsin ja tykkäsin tästä tosi paljon ! :-D Kiitos tuhannesti, että kirjotit tän ficin tänne ilahduttamaan meitä (mua kröhöm! :-D) ♥
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Deph - 12.06.2010 15:39:06: Tämä epilogi oli todella ihana. Tykkäsin hurjasti (:
Tuo loppu oli tosi hieno:

Lainaus
Olin niin huumautunut ja hurmioissani, että hädintuskin edes kuulin metsässä raikuvasti ulvovan suden.

Edwardin uho, että hän vie vielä Bella alttarille, oli hauska :D Toivottavasti niin käy. Lucas ja Tanya...hahah. En osaa oikein sanoa, mitä mieltä olen heistä. Kai olevan aikalailla samaa mieltä kuin Edward, siinä vasta sopiva pari.

Apua, lupasin tuossa yhdessä viestissä, että kehun sua vielä enemmän, jos en ole sanaton. Mutta kun mä olen sanaton! Tämä on ollut todella upea fic. Kirjoitat melkeinpä virheetöntä tekstiä - selkeää sellaista.

Voi apua, kaikki tämä on sanottu varmaan joku tuhatsatamiljoona kertaa ja minä tälläisena tylsänä ihmisenä en keksi mitään uutta. Riittääkö, jos sanon, että olen odottanut uutta lukua kuin kuuta nousevaa, ollut sanaton jokaisen luvun jälkeen, melkein puhjennut kyyneliin, kun ilmoitettiin että kohta tulee epilogi ja halunnut kehua sut maasta taivaaseen, mutta mitä luultavammin epäonnistunut siinä aika lahjakkaasti? :D Toivottavasti riittää.

Mutta hei, ihan mahottoman iso kiitos tästä ficistä ♥ Olet paras.

♥ Deph

ps. olet vaihtanut nimen - mä huomasin!! - ja se on hieno (;

pps. sori todella sekava kommentti :/
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Prumrose - 12.06.2010 16:26:53: OH MY EDWARD ! ♥
Ja mä kun luulin että tota 9. lukua parempaan ei pysty, mutta niin
sä vaan sitten pamautit ja PUM tulikin sitten ihanin epilogi mitä olen lukenut ! :D ♥♥♥

KIITOS, että teit tämän ficin.
KIITOS, että annoit meidän kaikkien lukea sen.
KIITOS, että olet noin ihana kirjoittaja ja luot meille iloa taidoillasi.
KIITOS, kaikesta siitä mitä en nyt muista mainita. :D
♥♥♥

Minä en mitään suurempia virheitä huomannut ja jos huomasin en antanut sen häiritä. Rakastan tätä juonta ja koska olen siis vannoutunut Edward fani pidin siitä että Edward oli tässä ficissä se sama suloinen ja ihana Edward kuin kirjoissakin. :) Musta alkaa tuntua että sulla on jonkin näkönenhyvin kirjoittamisen lahja (tai sitten oot vaan luonnonlahjakkuus). Mutta miten se ikinä olikaan niin käytä sitä lahjaa hyvin. :D ♥(Niin kuin olet tähänkin mennessä käyttänyt). ;)
Toivottavasti jatkat Reveant of Rosafield:iä pian (joo en ole varma kirjoitinko oikein) ,sillä en malta odottaa että pääsen taas lukeemaan kirjoituksiasi. :) ♥

Syvästi tästä ficistä kiittäen ja kumarrellen ja kaikkea hyvää toivottaen;
~Prumrose ♥

ja vielä kerran;
KIITOS ! ♥

//Muoks. Tuleehan jatko-osa, tuleehan ? :)
Kun tuo vika lause sitä vähän enustaa, niin kuin enni sanoij..
Jos tulee niin äkkiä linkkiä tänne niin löydän sen ♥ ;)
Okeij, ehkä tää on vaa toive ajattelua. :D ♥
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Lauranood - 12.06.2010 16:34:55: Ihana!
Nyt voin viimeinkin poistua lomailemaan kun tiedän, että tämä päättyi näi kauniisti.
Aivan ihana tarina! <3
Harmi, että se loppui jo, mutta toisaalta hyvä että loppui, muuten siitä olisi saattanut tulla sitä samaa venkutusta.
Mahtava juoni ja mahtava tarina.

Edward <3 Bella!

Kiitos kaikesta.

Tämän parempaa kommenttia et voi minusta tänään repiä ulos ;D
Kiiitosss1!!! <3

PS. Rakastin tätä tarinaa ja rakastan sinua, koska kirjoitit sen.
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Anaid - 12.06.2010 17:03:11: Ihana loppu oli!
Tanyaa syydän Luucas...(tosi kypsää, eikö ;))
Ihana loppu oli!
Ihana ficci oli!
Kiitos sulle !
Anaid
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Jaima - 12.06.2010 21:14:03: Voi vitsi tää oli aivan ihana ♥
Ja loppukin oli just täydellinen.
ISO ISO KIITOS ja kumarrus! ♥
Kiitos kun kirjoitit tämän meidän kaikkien iloksemme (:
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: NiNNNi - 12.06.2010 21:59:54: No niin, kuten lupasin, yritän väsätä sinulle jokun pitkän kommentin. :D

Ekaks pitää tietty kehua uusinta osaa, eli epilogia, joka oli kirjoitettu aivan ihanaksi ja oivalliseksi lopuksi. (; Kerronta oli pitänyt laatunsa yllä, joten teksti oli aivan ihanaa, ja niin helppo nauttia. Varsinainen lukuelämys. Oikeastaan koko ficci on ollut sellainen. (::

Mutta Lucas ja Tanya, pakko myöntää, että he olisivat kyllä oiva pari. :D Joten toivottavasti niille käy hyvin, antsaitsevat toisensa. Ja ihan hyvä, että Lucas muutenkin lähti tekstistä lipettiin. :D Mutta pitää kyllä kehua kuinka uskottavasti olet onnistunut luomaan nuo hahmosi jotka ovat täysin omiasi. Voisivat olla muutenkin itse kirjoissa vähintäänkin sivuhenkilöinä, ne olivat uskottavia ja kuvailtu hiukan ulkomuotoakin.

Joitakin pikkuisia virheitä osui myös minun silmiini, mutta niin pieniä ettei niistä kannata edes nipottaa. :D Lukemista eivät häirinneet mitenkään, joten unohdetaan ne samantien. :D

Ööh.. muuta? Niin joo, halusin kiittää tästä YLI-IHANASTA ficistä Kuinkakohan moneen kertaan on totakin sanaa käyttäny? :DD Ja siitä, että jaksat aina ilahduttaa uusilla ideoilla, ei ole mitään tiettyä kaavaa, sun ficcis on aina erilaisia, ainoo mikä on pysyny samasa, on sun kirjotustyyli, joka on ihana ja laatus kirjoittajana. (;;

Ja näillä sun ficeilläs on muutenkin hyvä määrä lukuja, et vatvo mitään asiaa liian pitkään, mikä usealla on tapana Ja minä ainakin kuulun siihen porukkaan :D Ja muutenkin kirjoitat aina ihanista parituksista. oten pienenä vinkkinä;
Pysy kirjoittajana pitkään vielä!

Mä en keksi enää mitään kehuttavaa, joten varmaan pitää lopetella tähän. :D Mutta odottelen lisää kirjoituksia sulta, ja onneks on jo se yks, en muista nimee, oon huono niitssä. ;D

Love ninnni~
Anteeks kun toistan itseeni.
Ja pahoittelen lyhyttä kommenttiani, olisin halunnu kirjottaa PALJON pidemmän ;/
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: jennumiu - 13.06.2010 13:13:35: IHANAAA
ihana epilogi, jennu rakastaa <3

ohhoh, Lucas sydän Tanya, suloista ♥

tämä ficci on vain niin mahtava, rakastan kirjoitustyyliäsi,
ja itsekeksimäsi hahmot ovat loistavia. Virheitäkään ei koskaan
paljoa löytynyt. ;)

joo, en nyt keksi muuta, kuin että kiitos tästä ihanasta ficistä !!!1

kiittäen & kumartaen,
- J
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Blinky - 14.06.2010 12:40:50: JATKO-OSA TÄLLE FICILLE! (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=17217.0)

Lainaus
Ja sitte toi toinen pätkä, se on aluks semmonen ihana ja sitte toi loppu viittaa selvästi jatko-osaan! :-D Mielikuvitus laukkaa suden lailla, mut ehkä ne mun ennustajanlahjat osuu taas oikeaan? (;

Enni, pahuksen Alice! ;> Eli jep, tätä jo vähäsen kaavailin tuota epilogia rustatessani! :D

Ja sitten vielä; Kiiiiiiitos aivan ihanista kommenteistanne! ♥ Kiitos siitä, että ylipäätään olette jaksaneet kommentoida luku toisensa jälkeen, kiitos että olette antaneet sekä rakentavaa palautetta että vähemmän rakentavia kommentteja, joista hymy nousee korviin asti ja tulee niin ihana fiilis! ♥ Kaikki kommentit on yhtä arvokkaita, hih!

Lainaus
Riittääkö, jos sanon, että olen odottanut uutta lukua kuin kuuta nousevaa, ollut sanaton jokaisen luvun jälkeen - - Olet paras.

Ai riittääkö? No se on kuule enemmän kuin riittävää! :D Mä taas olen jokaisesta kommentista ollut melkein sanaton - kuten nytkin - ja kuulkaas TE olette parhaita! :--)

Prumrosea (sinäkin olet aivan mahtavan ihana kommentoija!) lainatakseni:

Lainaus
KIITOS, kaikesta siitä mitä en nyt muista mainita.

P.S.
Lainaus
Niin joo, halusin kiittää tästä YLI-IHANASTA ficistä Kuinkakohan moneen kertaan on totakin sanaa käyttäny? :DD

NiNNNi, sanaa ihana ei voi koskaan käyttää liikaa! ;> EIHÄN? (Ja kiitos itsellesi yli-ihanista kommenteista!)

P.P.S. Kaikki te, joita en tässä kommentissa maininnut - kiitos teillekin ihan yhtä paljon!♥ Tekin olette ihania!

JATKO-OSA TÄLLE FICILLE! (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=17217.0)
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Merkku - 14.06.2010 21:59:06: Hyvä että tähän tulee jatko-osa!
Kiitos tästä ihanaisesta ficistä.
Veikkaan, että jatko-osassa tulee Bellan vanha kaveri mukaan kuvioihin.
Mutta pieni Merkku- susi siirtyy seuraamaan jatko-osaa
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Jakepoo - 27.08.2010 11:30:24: Ookkei, elikäs. Mä aloitin lukemaan tätä, koska olet yleensäkin ihan mahtava kirjoittaja ja olin varma, että täältä löytyy sen tasoista tekstiäkin. Ja niin tietysti löytyikin!
Nautin suunnattomasti tästä ficistä. Idea oli mielenkiintoinen, ja THANK GOD sä et ottanut Jacobia vielä tähän mukaan! Oli ihanaa lukea vain Bellasta ja Edwardista (ja, kröhöm, Lukesta. Se oli muutes hieno hahmo. Se mustasukkaisuus oli ihan ymmärrettävää, kuka muka ei käyttäytyisi noin, jos toinen meinaa varastaa toisen naisen, huh?) Edward oli tässä ficissä täydellinen, paljon ihanampi kuin alkuperäisessä! Tai siis, kaikki hahmot olivat tässäkin todella todentuntuisia, mutta tässä Edward oli jopa VIELÄKIN ihanampi. Ymmärrät pointin? :D Olit todella hienosti saanut jokaisesta hahmosta melkein täydellisen kopion alkuperäisistä hahmoista. Edward, Bella, Esme, Alice ja Emmett olivat TÄYSIN omia itsejään! :) Hihi, Emmett oli ehdottomasti ihanin. Hihitin sen jutuille täällä kuin jokin hullu :-----D (En ole edes koulussa tällä hetkellä, tapahtui ärsyttävä juttu herätyskellon kanssa... :S)
Tuo Bellan entinen perhe oli hienosti suunniteltu ja osasin hyvin kuvitella heidät silmieni eteen. Tulikin tässä se HULVATON kommentti mieleen Emmettiltä, jossa Em kutsui Mathewia "vajakiksi papparaiseksi" vai miksi nyt kutsuikaan :'D AHAHHAHAHAHA!
Hmmm. Mitäs muuta vielä kommentoisin? Päätin mielessäni, että nyt kerrankin kirjoitan oikean romaanikommentin tänne, mutta nyt tämä muuttuikin pikemminkin joksikin turinoinniksi... Hups. Eäääh, kai täytyy lopettaa.

Tiivistettynä: Tämä ficci oli jotakuinkin täydellinen. Mitään moittimista ei ole! Olet älyttömän hyvä kirjoittamaan, usko pois. :) Pakko ruveta seuraamaan jatko-osaakin! Joops, tässä taisi nyt ollakin kaikki (ihme ja kumma...!)

KIITOOS! ♥
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Blinky - 27.08.2010 20:16:41: Jakepoo, uii et arvaakaan miten kommenttisi piristivät! :--) Ylipäätään ihanaa aina huomata jo kuopattu ficcinsä etusivulla! Oon ihan muikeana nyt täällä tuosta ylistävästä kommentistasi, ja liki sanaton! Ja mihin nuo mahtava kirjoittaja -tittelit perustuu? ;-----D Ei kai ainakaan ropetuksieni tasoon, huhhuh minkälaista kuraa sielläkin välillä suodan... koita kestää! : D
Ihana kuulla jos tää ficci miellytti, ja joo - ehkä tuo Ed/Bella/Luc -draama vältti ilman Jakeakin... mitä nyt tein myöhemmin jatkoficin jossa kyseinen poika oli pääosassa. :---D (Ja Luke on joo varmaan ihan hieno tyyppi, mitä nyt oon saattanut sen tässä ficissä huikean paskaan valoon. ;>) Tykkään korostaa ficeissä Eetun hyviä puolia, tosin S.A.:ssa sitten alkaa jotain karumpaakin ajan myötä paljastua... Ja joo, pyrin pitämään hahmot so IC as possible, ja kiva kuulla että mielestäsi onnistuinkin siinä! : )
Emmett on paras! Oon ihan sen tiimissä, sekä Meyerin kirjoituksien että ficcien saralla! :---) ♥
Jos muka väität tuota kommenttiasi turinoinniksi, niin vallan ihanaa turinointia se olikin, näääääin iso kiitos itsellesi ihanasta kommentistasi!
Otsikko: Vs: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.)
Kirjoitti: Jakepoo - 27.08.2010 20:44:39: Kiva, että tykkäsit! :----)♥ Mun oli ihan pakko lukea sun ficcisi, koska sä aina kommentoit mun ficciä niin ihanasti. :----D ( Ja onneksi luin, olisihan se ollut suuuuuri menetys ja tosi hienoa tekemistä mun myöhästymisestä aiheutuneelle vapaa-ajalle! :) )
Ja pyhpöh, sunhan ropetus on aina ykkösluokkaista. ;----) Ei kun oikeasti, onhan se aina tosi laadukasta. Oikeasti! Et väitä vastaan. >:----O
Taas tuli tällaista mukavaa turinointia. Ihan sama, on tää ficci muutenkin vähän upittunut. :D