Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Vyra - 30.01.2010 21:26:10
-
Nimi: Mutta, missä on Suomi?
Kirjoittaja: Vyra
Beta: Macyn
Fandom: Axis Powers Hetalia
Genre: draama
Summary: "Ruotsi", Norja sanoi puhelimeen, "tiedätkö, missä Suomi on?"
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Suomi ja muut Pohjoismaat.
Disclaimer: En omista Hetaliaa, lainaan vain hahmoja hiukan omiin leikkeihini.
A/N: Halusin viimeinkin kirjoittaa kunnon moniosaisen ficin ja sitten tuli idea ja syntyi tämä. Laitan nyt ensimmäisen osan mutta vielä en ole varma kuinka moniosaiseksi tämä kasvaa. Ja, kuten tavallista, haluaisin kuulla mielipiteenne.
1. osa
Yö, noin kello 1.00 ja 1.30 välillä.
Tino venytteli käsiään ja haukotteli leveästi. Hän istui pöydän ääressä yksinäisen kattolampun valossa ja tarkasteli tekemäänsä työtä tyytyväisenä mutta väsyneenä.
”Vihdoin sain sen valmiiksi”, hän kuiskasi ja silitti peitteen pintaa. Ruotsilla olisi pian syntymäpäivä ja Suomi halusi antaa hänelle jotain erilaista, sellaista minkä hän olisi itse tehnyt. Lopputuloksena syntyi lämmin ja pehmeä peitto, jonka Suomi oli ommellut sinisestä ja keltaisesta kankaasta, Ruotsin väreistä. Tosin Tino oli lisännyt yhteen kulmaan kaistaleen valkoista muistutukseksi itsestään.
Hana Tamago nosti hiukan päätään lattialta, jossa oli nukkunut isäntänsä työskennellessä, kun Suomi levitti uuden peitteen pöydälle ja tarkasteli sitä tarkasti joka kulmasta.
”Eikö olekin hieno”, hän sanoi koiralle, ”luuletko, että Su-san pitäisi siitä?” Hana Tamago vastasi heilauttamalla häntäänsä pari kertaa ja asettumalla takaisin nukkumaan. Suomi hymyili koiralle ja haukotteli toisen kerran. Hän oli tosiaan tehnyt töitä ihan liian myöhään mutta se oli sen arvoista, kunhan Ruotsi vain pitäisi hänen lahjastaan. Tino hyräili hiljaa laskostellessaan peitteen kaappiin piiloon ja mentyään itse vaihtamaan vaatteita. Oli paras noudattaa Hana Tamagon merkkiä ja mennä nukkumaan.
”Hyvä yötä”, hän kuiskasi koiralle sammuttaessaan olohuoneen valot ja sulki makuhuoneensa oven perässään. Tähän aikaan illasta oma peti vaikutti todella kutsuvalta ja Tino huokaisi tyytyväisenä asettuessaan vällyjen väliin. Hän kiemurteli hetken löytääkseen sopivan asennon ja painoi sitten silmänsä kiinni.
Hiljainen kolahdus vavahdutti Tinon horroksesta. Aivan kuin jokin olisi tipahtanut lattialle keittiössä. Hän nousi istumaan sängyllä ja kuulosteli hetken. Hana Tamago ei haukkunut, joten kaiken täytyi olla kunnossa. Koira oli pienuudestaan huolimatta rohkea ja varoittaisi isäntäänsä, jos jokin olisi vialla. Tino ajatteli jo nukahtaa uudestaan mutta lopulta hän päätyi nousemaan ylös. Hän ei vain voinut nukkua rauhallisena, jos ei tarkistaisi asiaa.
Suomi raotti makuuhuoneensa ovea ja vilkaisi lattialla makaavaa koiraa. Hana Tamagon kuorsaus kuului jopa sinne asti ja Tino hymyili huojentuneena. Mikään ei selvästikään ollut vialla mutta hän vilkaisi kuitenkin myös keittiöön. Ikkunoista loisti katuvalojen hämärää hohdetta aivan tarpeeksi, joten Suomi ei sytyttänyt valoja. Keittiössäkin näki aivan hyvin ja hän huomasi heti kolinan aiheuttajan. Keskellä lattiaa lojui metallinen paistinkauha. Tino ihmetteli sitä hetken mutta nosti sitten esineen lattialta ja laittoi sen tiskipöydälle.
”Ehkä minä jätin sen pöydänreunalle ja se tipahti nyt”, hän mutisi ääneen itsekseen ja kohautti olkiaan. Keittiö näytti muuten normaalilta ja koira nukkui edelleen rauhallisena, joten Tino kääntyi ja palasi makuuhuoneeseensa varmana siitä että kaikki oli kunnossa. Sulkiessaan ovea hän huomasi ikkunan verhon valahtaneen hieman niin että makuuhuoneeseen tulvi ulkoa valoa. Tino oikaisi verhon ja pienen hetken hän näki ikkunanlasissa hahmon heijastuvan taakseen. Hän pudotti kankaan käsistään ja kääntyi pelästyneenä ympäri.
”Mitä… Sinä!” hän huudahti tunnistaessaan ylimääräisen henkilön huoneessaan. Enempää hän ei ehtinyt sanoa kun tunkeilija tarttui häneen ja painoi nesteeseen kastetun liinan hänen kasvoilleen. Tino yritti pyristellä vastaan mutta outo huumaava aine tuntui vievän hänen voimansa ja tajunsa nopeasti. Viimeiseksi ennen pimeyttä hän kuuli Hana Tamagon vihaisen haukun, joka tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa.
-
Ja mielipiteitä(ni) saat, kultaseni... (Anteeksi ilmaus, mutta olen vain niin onnellinen, että kirjoitat näin paljon Hetalia-fickejä)
Tässähän on jo dekkarin makua. Jännittävää ja jo nyt hyvin koukuttavaa. En tiedä millaisia muista osista tulee, mutta tämä osa olisi sopinut myös prologiksi/esinäytökseksi/traileriksi, miksi ikinä ihmiset haluavatkaan sitä kutsua...
Kirjoitus tyylisi on oma ihana itsensä, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin, tuomatta kuitenkaan ikävää kiireen tuntua. Se on selkeä ja jotenkin "pehmeä". Vaikka tarinan eteneminen vaikutti jännittävältä, kirjoitustyyli puhui sen puolesta, ettei Tino nyt joutunut mihinkään hengenvaaraan.
Tino hyräili hiljaa laskostellessaan peitteen kaappiin piiloon
Hyräilevä/lauleleva Tino piristää aina takuu varmasti päivääni!
Tino oikaisi verhon ja pienen hetken hän näki ikkunanlasissa hahmon heijastuvan taakseen. Hän pudotti kankaan käsistään ja kääntyi pelästyneenä ympäri.
”Mitä… Sinä!” hän huudahti tunnistaessaan ylimääräisen henkilön huoneessaan.
Tässä oli varmasti koko osan koukku. KUKA!? Nyt yritän kaivella sisäistä salapoliisiani esille ja asetan kaikki johtolangat esille... Minulla on epäiltyni. En voi kuitenkaan kertoa niitä vielä, koska jos ne olisivat väärät, hahmot saattaisivat nostaa kunnian loukkaussyytteen minua vastaan... Täytyy siis odottaa seuraavaa osaa...
Viimeiseksi ennen pimeyttä hän kuuli Hana Tamagon vihaisen haukun, joka tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa.
Lopetus oli kuin mysteerin verho olisi vedetty näyttämön eteen. Oikein huumausaineita... Tosin ne ovat parempi vaihtoehto kuin nuijanukutukset.
Laitan tästä menemään muistutuksen, jotten varmastikaan skippaa tulevia osia!
-
Oui, olen iloinen, että pidät tästä. Olen aina iloinen kun saan kommentteja. Tästä tulee tosiaan vähän dekkarityyppinen, jollakin tapaa. Luvassa on kuitenkin vielä tuttua pohjoismaista kohellusta sekä muiden valtioiden puheenvuoroja ennen kuin kerron, kuka oli Suomen sieppaaja. Aina saa yrittää arvata mutta minua ette saa todistajaksi oikeudenkäynteihin ;). Tämä osa oli muuten yllättävän vaikea kirjoittaa, toivottavasti se kelpaa.
2. osa
Seuraava päivä kello 14.00
Norja seisoi Islannin kanssa ulko-oven edessä ja koputti kyseistä ovea rystysillään. He kaksi näyttivät tavanomaisen tyyniltä ja rauhallisilta huolimatta mielissään painavasta epäilyn tunteesta ja siitä seikasta, että he kumpikin olivat vasta saapuneet Suomeen Norjasta. Koputuksista huolimatta kukaan ei aukaissut ovea ja he kuulivat vain koiran haukkuvan sisällä vastaukseksi.
”Jotain on vialla”, Norja mutisi ja koputti ovea kovempaa, ”tämä ei ole normaalia”. Islanti hänen vieressään katsoi veljeään huolestuneena.
”Totta”, hän myönsi, ”Suomi ei jää koskaan pois, jos olemme sopineet tapaamisen”. Heillä kolmella tosiaan oli sovittu tapaaminen, tai siis oli ollut neljä tuntia sitten, Ruotsin juhlien suunnittelua varten. Suomea ei kuitenkaan ollut kuulunut eikä näkynyt ja kaikki heidän soittonsakin olivat päätyneet vastaajaan. Norja oli lopulta jopa soittanut Ruotsille ja kysellyt hämmentyneeltä mieheltä, oliko hän nähnyt Tinoa viime aikoina. Saatuaan kieltävän vastauksen, hän oli varannut välittömästi lennon Suomeen ja napannut Islannin mukaansa.
Islanti lähti kiertämään taloa kurkkien samalla ikkunoista sisään. Norja koputti oveen vielä kerran, muttei taaskaan kuullut vastaukseksi muuta ääntä kuin Hana Tamagon haukkumisen. Mies hieraisi kädellään silmiään yrittäen keksiä jonkin järkevän selityksen. Hänen mieleensä nousi kuitenkin vain epäilyksiä ja pienoinen tunne siitä, että jotain oli oikeasti vialla. Ja pahasti, kyseessä oli kuitenkin valtio.
”En nähnyt ketään sisällä”, Islanti sanoi ilmestyen nurkan takaa, ”mutta naapuri sanoi, ettei hän ole poistunut talosta”.
”Missä välissä sinä ehdit naapuria jututtaa?” Norja kysyi ja kokeili, oliko ovi lukittu.
”En minä häntä jututtanutkaan. Hän vain kertoi sen minulle”, Islanti vastasi, ”voimmeko mennä sisään?” Norja katsoi veljeään kummissaan, olihan tämä nyt nähnyt kun Norja juuri äsken kokeili ovea ilman tuloksia. Islanti vastasi tyynellä ilmeellä hänen katseeseensa ja nosti sitten toista kättään, jolla lepäsi yksi ainoa pronssisävyinen avain. Norja huokaisi ja pyöräytti silmiään.
”Saitko tuon siltä naapurilta?” hän kysyi ja otti avaimen. Islanti pudisti päätään.
”Löysin sen räystään alta”, hän sanoi, ”siellä oli tikkaatkin niin ylsin ottamaan sen”. Norja avasi oven ja he saivat pienen valkoisen salaman välittömästi kimppuunsa. Hana Tamago murisi ja haukkui kahdelle valtiolle niskakarvat pörhöllään. Koira näytti olevan täysin pois tolaltaan.
”Tyttö, me tässä vain”, Islanti sanoi rauhallisesti ja ojensi kättään. Hana Tamago rauhoittui kuullessaan tutun äänen ja haisteltuaan heidän käsiään se alkoi myös heiluttaa häntäänsä. Koiran ilme oli kuitenkin surullinen ja se kulki pihalla kuin etsien isäntäänsä, jota ei näkynyt. Norja ja Islanti astuivat sisälle taloon viimeistään tässä vaiheessa varmoina siitä, ettei heidän ystävänsä ollut siellä.
Kaksikko tutki pienen talon päästä päähän ja lattiasta kattoon. Kaikki näytti olevan normaalisti ja siistissä järjestyksessä. Olisi hyvin voinut ajatella, että Suomi olisi vain käymässä jossain mutta he huomasivat muutaman seikan jotka sotivat sitä ajatusta vastaan. Ensinnäkin Hana Tamago oli yksin, Suomella oli aina tapana pitää koira mukanaan, ja toiseksi kaikki ulkovaatteet ja kengät näyttivät olevan naulakossa omilla paikoillaan.
”Norja”, Islanti kutsui veljeään, joka parhaillaan tutki keittiönkaappeja, ”tule tänne”. Hän seisoi Tinon makuuhuoneen ovella ja yritti samalla estää Hana Tamagoa ryntäämästä sinne sisälle. Norja tuli hänen luokseen ja vilkaisi huonetta. Se näytti muuten normaalilta, niin kuin muukin talo, mutta sänkyä ei ollut pedattu ja verhot olivat kiinni. Koira inisi surkeana yrittäen päästä pois Islannin sylistä kun Norja astui sisemmälle huoneeseen ja avasi verhot. Valon määrän lisäännyttyä hän huomasi ruskean kankaanpalan lattialla. Norja nosti sen ylös ja nuuhkaisi varovasti päästäen kuitenkin välittömästi irti tunnistettuaan hajun
”Kloroformia”, hän sanoi huolestuneena ja katsoi Islantia, ”älä päästä Hana Tamagoa tänne”. Islanti totteli ja kantoi koiran pois sylissään Norjan seuratessa perässä ja sulkiessa oven. Hän kaivoi housujensa taskusta puhelimen ja valitsi nopeasti Ruotsin numeron. Se ei ehtinyt edes hälyttää montaa kertaa.
”Ruotsi”, Norja sanoi vakavana puhelimeen, ”sinun on paras tulla käymään Suomen luona. Kaikki ei ole nyt kunnossa”. Hän ei yllättynyt yhtään kun Ruotsi sulki puhelun lähes välittömästi. Kun kyse oli Suomesta, hän ei jäänyt aikailemaan. Seuraavaksi Norja valitsi Tanskan numeron.
”Tule tänne, heti”, hän sanoi ja sulki puhelimen. Hän oli lähes sataprosenttisen varma, että mies tiesi hänen olinpaikkansa ilmankin selittelyä. Se oli joskus todella ärsyttävää mutta toisinaan myös hyödyllistä.
Islanti lähti ulkoiluttamaan levotonta Hana Tamgoa ja Norja odotti talossa kun Ruotsi tuntia myöhemmin ilmestyi paikalle. Ankarailmeinen mies oli selvästi lähtenyt kiireellä ja Norja huomasi hänen välittömästi saavuttuaan etsivän Tinoa katseellaan.
”Selitä”, hän tokaisi lyhyesti huomattuaan Suomen puuttuvan paikalta, ”missä hän on?” Norja selitti Ruotsille, että Suomen olisi pitänyt tavata hänet ja Islanti aamupäivällä muttei ollut ilmestynyt paikalle. Sitten hän kertoi lyhyesti miten he olivat tulleet Suomen luo löytämättä tätä ja että he olivat tutkineet talon. Lopuksi hän kertoi Ruotsille epäilyksensä. Miehen ilme muuttui hänen kuunnellessaan vuorotellen huolestuneen ja vihaisen välillä Norjan päästyä loppuun asti.
”Joku siis vei hänet”, Ruotsi sanoi ja hänen silmiinsä kohosi teräksinen katse. Joku olisi voinut sanoa hänen olevan vain vihaisen tai pelottavan näköinen mutta Norja tunsi Ruotsin jo monen vuosisadan takaa ja pystyi kertomaan tämän olevan myös surullinen ja huolissaan. Suomi oli kuitenkin ainoa, josta Ruotsi välitti todella.
”Ehkä”, Norja totesi, ”en kuitenkaan tajua, miksi”. Hän naputteli pöytää sormillaan ja katseli ikkunasta ulos miettiessään.
”Meidän täytyy etsiä hänet”, Ruotsi sanoi ja Norja nyökkäsi. Se asia oli itsestään selvyys, Pohjoismaat eivät hylkäisi toisiaan ja jokainen heistä piti Suomesta.
”Kyllä. Mutta odotetaan ensin Islanti ja Tanska tänne”, hän sanoi, ”ja laaditaan sitten sotasuunnitelma”.
-
Oui, miten minua alkoi pelottamaan tämä tarina. Tähän on tunkemassa aivan liikaa henkilöitä mutta... Enpä taidakaan kertoa vielä. Selvitköön sitten ajanmyötä. Kyllä, tiedän olevani ilkeä.
3. osa
Sama päivä, noin kello 16.30
Heidän ei tarvinnut odottaa kauan kun Islanti ja Tanska jo ilmestyivät paikalle. He olivat törmänneet toisiinsa matkalla ja Islanti oli jo ehtinyt kätevästi selittää tilanteen kirvestä kantavalle miehelle. Tanska näytti vihaiselta, kuten Ruotsikin, ja hänen kulmansa olivat kurtussa. Islanti päästi Hana Tamagon hihnasta sisällä ja koira juoksi välittömästi Ruotsin luo ja vinkui tälle. Mies nosti valkoisen koiran syliinsä ja silitti valkoista pehmeää turkkia. Ilmeisesti Hana Tamago uskoi asioiden järjestyvän kuntoon nyt kuin pitkä ja turvallinen mies oli ilmestynyt paikalle ja se rauhoittui hieman hänen sylissään. Tosin koiran ilme pysyi surullisena sen katsoessa valtioita huoneessa.
”Mitä siis teemme?” Islanti kysyi heidän kaikkien kokoontuessa Suomen pöydän ääreen. Tanska kolautti kirveensä päällä lattiaa.
”Etsimme tietenkin Suomen ja kostamme sille kurjalle sieppaajalle!” hän huudahti ja irvisti lähes verenhimoisesti.
”Olen kerrankin kanssasi samaa mieltä”, Ruotsi vastasi vain hiukan maltillisemmin kohottaen oikean kätensä. Vasemmalla hän silitti edelleen rauhoittavasti Hana Tamagoa.
”Mutta, ennen kuin ryntäämme polttamaan ja ryöstämään kaikkea, mietitään hetki”, Norja sanoi rauhallisesti vakavalla äänellä, ”kuka olisi voinut tehdä sen ja miksi ihmeessä?”. Pohjoismaat painoivat katseensa ja miettivät hetken. Suomi ei ollut mikään paha ihminen tai maa. Hän oli vielä nuori eikä uhannut muita valtioita millään tavalla. Pikemminkin keskittyi luomaan kestäviä ystävyyssuhteita vähän kaikkien kanssa. Lisäksi, kuka ihme kidnappaisi valtion?
”Venäjä”, Islanti ehdotti hetken kuluttua, ”heillä oli joskus kärhämää”.
”Ehkä”, Norja sanoi hetken mietittyään asiaa, ”mutta tässä on jotain outoa ja kummallista. Ei tunnu hänen tyyliltään”.
”Miksemme käy kysymässä siltä Islannin löytämältä naapurilta tietoja”, Tanska ehdotti, ”ehkä hän näki jotain”. Muut Pohjoismaat tuijottivat miestä hämmästyneenä ja nousivat sitten penkeiltään lähes yhtä aikaa.
”Kerrankin sait hyvän idean”, Norja totesi heidän mennessä ulos ja kiertäessä talon taakse, josta johti lyhyt polku naapuritalolle, ”Olen hämmästynyt”.
Suomen naapuri osoittautui harmaantuneeksi ja harvahampaiseksi ukoksi, joka istui pienen mökkinsä kuistilla vuolemassa puupalasta puukolla. Lisäksi neljän valtion ryhmittymälle selvisi nopeasti, ettei ukko osannut puhua mitään muuta kuin suomea ja sitäkin hyvin epäselvästi. Ruotsi kävi harvahampaisen miehen kanssa lyhyen keskustelun yrittäen huonolla kielitaidollaan selittää heidän asiaansa.
”Vae että kadonnunna”, mies mutisi ja Ruotsi nyökkäsi saatuaan ukon tajuamaan asian ytimen, ”ootko sie muute se ruottalainen, mist se poika aina puhuu?”
”Ja”, Ruotsi vastasi hämmästyneenä. Oliko Tino kertonut hänestä naapurilleen?
”Susaniksi se sua kuttuu”, ukko sanoi ja höräytti naurun päälle, ”on sulle kyllä naisen nimi siunaantuna, aikaselle miehel”. Kolme suomea vielä huonommin ymmärtämätöntä Pohjoismaata vilkuilivat toisiaan hämmentyneenä ukon naurettua ja Ruotsin rykiessä nolostuneena.
”Oikea nimeni on Berwald…”, hän sanoi mutta ukko viittilöi kädellään häntä keskeyttämään. Kädessä oleva paljastettu puukko vahvisti tarkoitusta selvästi.
”Kyllähä mie tiesin, et ei se nimi sun oikee ole. En mie teikäläisii miksikkää eppäile”, ukko totesi, ”ja se poka puhhuu susta vain hyvvöö. Hyvä poika on itekin”
”Minä kysyin Tinosta…”, Berwald sanoi yrittäen saada karannutta keskustelua takaisin raiteilleen mutta ukko keskeytti hänet jälleen.
”Sit mie sannoin tolle harmaahapsi pojalleki”, ukko osoitti Norjan vieressä seisovaa Islantia, ”et ei oo näkynyt Tinoa tänä aamusella. Eile illal viimeks tapasin. Mut eikö tuo asia pittäis polliisien työksi jättää? Nehä sitä rahhoo saavat ku töitä tekkeevät”. Ruotsi mietti hetken mielessään, mitä suomalaiset poliisit mahtaisivat tuumata jos he marssisivat asemalle ja kertoisivat poliiseille että heidän valtionsa olisi kidnapattu. Toki Suomella oli ihmisnimensäkin mutta Berwald ei ollut aivan varma, oliko Tinolla virallista ja ajan tasalla olevaa henkilöllisyyttä sille.
”Miten sinä ymmärsit häntä”, Norja kuiskasi Islannille ukon jatkaessa selitystään Ruotsille. Islanti kohautti olkiaan.
”Tunnistin sanat ’Tino’, ’ei’ ja ’kotona’”, hän vastasi huolettomasti, ”päättelin loput itse”. Norja loi veljeensä pitkän ja tutkimattoman katseen johon Islanti vastasi lähes samanveroisella tuijotuksella.
”Sellast mie vaan, et kyllä tääl yks päivä joku kumma miekkonen hiipparoi”, ukko turinoi päästen lopulta takaisin alkuperäiseen aiheeseen, ”joku ulukomaalanen se oli. Mut niihä ootte tekkin, ei millää pahal”
”Miltä hän näytti”, Ruotsi kysyi nopeasti, ettei vanhus ehtisi taas aloittaa uutta juttua. Ukko hieraisi ohuita hiuksiaan ja sylkäisi maahaan.
”Sellane kuikelo mies se oli. Käyttäyty ku vähäpäine”, hän sanoi, ”tarkemmi en ossoo sannoo ku ei tuo muisti oikee pellaa eikä minnuu muide menot kiinnosta”. Asia näytti olevan sillä selvä, koska mies jatkoi huolettomana puunpalasensa vuolemista. Myös Berwald totesi saaneensa ukolta kaiken tiedon, mikä vain olisi mahdollista, ja hän lähti astelemaan poispäin muiden Pohjoismaiden kääntyessä hänen peräänsä.
”Emme siis viisastuneet paljoa”, Norja sanoi heidän palatessa mäntyjen lomitse Suomen talolle, ”tiedämme vain, että sieppaaja oli mies ja oudosti käyttäytyvä”
”Se poistaa epäillyistä ainakin kaikki naispuoliset”, Islanti totesi, ”jäljelle jää kuitenkin paljon miehiä, jotka ovat kaikki välillä oudosti käyttäytyviä”. Norja ja Tanska nyökkäsivät ja mumisivat jotain myöntävän kuuloista. Ruotsi tarkkaili heidän edellään irti juoksevaa Hana Tamagoa ja puri huultaan ajatellessaan. Tino asui vähän syrjässä varsinaisesta asutuksesta, tapa jota osa valtioista suosi, ja hänellä ei ollut enempää naapureita jotka olisivat voineet nähdä jotain. Paitsi, jos ajatteli laajemmassa mittakaavassa.
”Lähdetään käymään Viron luona”, Berwald sanoi keskeyttäen Norjan ja Islannin ääneen käymän vertailun mahdollisista syyllisistä, johon Tanska osallistui äänekkäillä syytöksillä. He kolme katsoivat leukaansa hierovaa Ruotsia kysyvästi.
”Hän on Suomen naapuri ja ystävä”, Berwald selitti, ”ja hän tuntee Venäjän. Lisäksi, jos Suomi olisi viety maasta pois, sen olisi pitänyt tapahtua maateitä pitkin”. Ruotsin esittämä ehdotus oli kaikkein järkevin sitä ajatellen, ettei heistä kukaan tahtonut lähteä suin päin kyselemään Tinoa Venäjältä. Olisi hyvä saada ensin edes jonkinlainen todiste.
”Kyllä”, Norja vastasi lyhyen tuumailun jälkeen, ”jostain on aloitettava”
-
Jaahas, vai että tällaista peliä :D
Mielenkiintoiselta vaikuttaa, voin leikkiä lukijaa.
<3 tätä. Kirjoitusvirheitä ei ainakaan pahemmin ole vastaan tullut, tykkkkkäään. Niin nerokasta että. Jatkoa kehiin, kiitos :P
<3:llä
~Myrsis~
-
Kiitos, Myrsis. "Leikkijä lukijaa" kuullostaa lupaavalta ;).
Jahas, neljäs osa ilmestyy pienehkön tauon jälkeen. Näillä näkymillä osia olisi tulossa tämän jälkeen vielä kaksi. Joko joku arvaa, kuka kidnappasi meidän Suomemme?
Osa 4
Edelleen sama päivä, kello 19.30
Eduard von Bock, tunnettu myös nimillä Viro tai Estonia omalla kielellään, huokaisi koneensa ääressä tyytyväisenä itseensä. Se oli vihdoin valmis. Ohjelmisto, jota hän oli valmistellut jo viikkokausia. Enää vain julkaisu ja hän voisi siirtyä seuraaviin tehtäviin. Tämä oli todella työn paras hetki.
”Viro”, kutsui pieni ääni häntä ovelta. Eduard tiesi katsomattakin tutun äänen kuuluvan hänen nuoremmalle veljelleen.
”Mitä, Latvia?” hän kysyi ja kääntyi nuorukaista kohti. Raivis ei yleensäkään ollut kovin urhoollisen tai rohkean näköinen mutta nyt hän näytti normaaliakin pelokkaammalta. Viro tunsi tyytyväisyyden tunteensa katoavan nopeasti.
”Tänne on tulossa vieraita”, Latvia selitti hätäisesti, ”se kirveen kanssa heiluva mies ja…”
”Tanska!” Viro huudahti ja nousi ylös koneensa ääreltä, ”sano, että Norja on hänen mukanaan”.
”Siellä on itse asiassa lähes kaikki Pohjoismaat”, Latvia vastasi häkeltyneenä, ”vain Suomi puuttui”. Eduard huokaisi helpottuneena. Pohjoismaat olivat joskus pelottavia, varsinkin kaksi vanhinta, mutta Norjan läsnäolo helpotti asioita kummasti. Tosin Tinon tapaaminen olisi ollut mukavaa ja Viro ihmetteli mielessään, miksei hän ollut mukana.
Hänen ei tarvinnut kuitenkaan ihmetellä kauan, koska pian hänen taloonsa ilmestyi sekalainen neljän valtion ja yhden koiran lauma. Jokaisen Pohjoismaan kasvoilla oli vakava ilme eikä yleensä pirteä Hana Tamagokaan pyörinyt ympäriinsä tutkimassa paikkoja vaan pysytteli hiljaa Ruotsin sylissä surullinen katse silmissään.
”Suomi on kadonnut”, Norja sanoi ennen kuin Eduard ehti avata suutaan, ”tiedätkö sinä jotain?” Viron suu loksahti kokonaan auki.
”Kadonnut?” hän sanoi ja tuijotti eteiseensä saapuneita maita hämmästyneenä, ”miten hän voi kadota? Hän on Suomi, valtio!” Pohjoismaat vastasivat hänen tuijotukseensa hiljaisina.
”Hänet on kaapattu”, Berwald sanoi lopulta vakavasti. Nyt oli kulunut jo yli vuorokausi siitä kun hän oli viimeksi nähnyt Tinon ja huoli painoi Ruotsin mieltä. Edes hänen hyvin tietämänsä fakta Suomen sinnikkyydestä ja selviytymistaidosta ei tarjonnut lohtua. Vain Hana Tamagon läsnäolo rauhoitti hiukan Berwaldin levotonta oloa.
Virolla ja Latvialla oli kummallakin kasvoillaan lähes identtisen epäuskoiset ilmeet, kun Eduard kääntyi ympäri ja ryntäsi vauhdilla takaisin koneensa ääreen.
”Ei voi olla… Sehän olisi… Ei…”, hän mutisi naputellessaan näppäimiä Pohjoismaiden ja Latvian seuratessa häntä hiukan rauhallisemmalla tahdilla työhuoneeseen.
”Mitä hän tekee?” Islanti kysyi tiivistäen ääneen kaikkien pohjoisten valtioiden ajatukset. Latvia kääntyi heihin päin ja viittasi tietokone ruutuja ja monistepaperi- sekä kirjapinkkoja huoneessa.
”Hän etsii tietoa”, Latvia selitti lyhyesti. Hän oli jo ehtinyt tottua veljensä tapaan etsiä vastauksia ensimmäisenä tietokoneeltaan, ”kaikki löytyy internetistä”. Eduard lopetti näppäimistön kuumeisen pahoinpitelyn jääden tuijottamaan kirkasta näyttöä.
”Kyllä me sen tiedämme, mutta miten se vaikuttaa Suomen katoamiseen?” Tanska kysyi kärsimättömällä äänellä ja pyyhkäisi yhden tuolin puhtaaksi papereista. Latvia värähti hiukan nähdessään moista sekasotkun tahallista aiheuttamista mutta katsoi kuitenkin parhaaksi pysyä hiljaa. Myös Norja ja Islanti hakivat itselleen istuinpaikat, tosin he siirsivät kirjat ja paperit siististi syrjään mikä hiukan ilahdutti Raivista. Osa vieraista sentään osasi käyttäytyä. Vain Ruotsi jäi seisomaan pidellen edelleen pientä koiraa sylissään ja katsoen tietokoneen näyttöä Eduardin olan ylitse.
”Ei mitään”, Viro huokaisi ja painoi päänsä toista kättään vasten helpottuneena. Myös Berwaldin ryhti rentoutui ja hartiat lysähtivät aivan kuin hän olisi koko ajan jännittänyt jotain.
”Mitä ei mitään?” Norja kysyi.
”Hän on vielä itsenäinen. Kukaan ei ole valloittanut Suomea”, Ruotsi sanoi ja hänen äänestään kuulsi helpotus. Muut huoneessa olijat katsoivat toisiaan järkyttyneinä tajuttuaan asian merkityksen. Se olisi voinut olla mahdollista, teoriassa ainakin. Sillä, jos joku olisi vienyt Tinon, hän olisi pystynyt periaatteessa myös valloittamaan Tinon edustaman maan.
”Meillä on vielä suurempi syy hakea hänet takaisin”, Norja sanoi tiukalla äänellä, ”missä hän sitten onkin”
”Minä sanon edelleen, että tämä on Venäjän teko”, Tanska huudahti, ”hän tahtoi Suomen aiemminkin”. Pohjoismaat aloittivat kiivaan väittelyn epäilemistään syyllisistä Islannin vastustaessa Tanskan esitystä ja Norjan asettuessa heidän väliinsä ilmaisematta kuitenkaan mielipidettänsä selvästi. Eduard ja Berwald setvivät muita syyllisiä käyden muutamassa minuutissa lähes kaikki maat läpi ja Latvia yritti saada muita hiljentymään edes hetkeksi. Hänestä näytti kuin Pohjoismaat olisivat lähes koko ajan valmiita aloittamaan kunnon kahakan mutta Raiviksen ääni hukkui muiden äänien alle ilman tuloksia.
”Oi, puhutteko te minusta?” Ääni, jolla kysymys esitettiin, ei ollut vihainen tai erityisen voimakas mutta se sai kuitenkin kaiken hälinän katkaistua yhdessä hetkessä. Jokainen maa huoneessa näytti reagoivan eri tavalla; Raiviksen kädet alkoivat täristä, Tanska puristi tiukemmin kirveensä puista vartta ja Norja sekä Islanti nousivat paikoiltaan ja katsoivat kumpikin tyynen mitäänsanomattomana paikalle saapunutta vierasta. Ruotsi seisoi aloillaan mutta hänen silmänsä välähtivät pahaenteisesti ja Eduard huokaisi hiljaa.
”Ei olisi ystävällistä puhua toisista heidän selkiensä takana”, Venäjä jatkoi ja hymyili.
Pieni takautuma, kello on nyt 16.00 Suomen aikaa
Ensimmäinen asia oli valo, se häiritsi. Tino yritti sulkea silmänsä ärsyttävältä valolta mutta huomasikin niiden olevan jo kiinni. Se asia alkoi häiritä häntä jopa valoa enemmän, joten Tino avasi silmänsä jotta voisi sulkea ne kunnolla. Tarkoitus jäi kesken, koska hän tajusi ettei ollutkaan omassa kodissaan.
Ensinnäkin huone oli liian koristeellinen. Sänky, jolla Suomi makasi, oli peitelty punaisella satiinilla ja täynnä pehmeitä koristetyynyjä. Tino nousi varovasti istumaan ja käänteli päätään nähdäkseen koko tilan. Liikkuminen aiheutti vihlaisevan kivun niskassa ja näkökentän hetkellisen sumenemisen mutta hän puri hampaansa yhteen ja pakottautui pysymään tajuissaan. Huone ei tosiaankaan ollut Suomen talosta. Kaapit ja pöytä sekä pari tuolia olivat kaikki tyyliltään koristeellisia ja puuleikkauksin sekä kangasverhoilulla somistettua. Valo tulvi sisään suurista lasi-ikkunoista, joissa niissäkin oli kiemuraiset takorauta koristukset.
”Missä minä olen?” Tino kysyi ääneen, vaikka hyvin näki että hän oli yksin paikalla. Pienen hämärän hetken jälkeen edellisiltaiset muistot alkoivat tulvia yhtenä ryöppynä takaisin mieleen. Tino huokaisi syvään ja pudisti päätään.
”Ei, taas”, hän mutisi ja kömpi varovasti ylös sängyltä.
-
Tässäpä on Lopullinen Vastaus Perimmäiseen Kysymykseen Elämästä, Kaikkeudesta ja Kaikesta Muusta Sellaisesta ja siitä, miksi palaan finiin kerta toisensa jälkeen.
Koska rakastan ficcejä, ja sitä enemmän rakastan Hetalia-ficcejä. Ja vielä enemmän rakastan hyviä hetalia-ficcejä.
Yritin vain tällä monimutkaisella tavalla kertoa, että pidän ficistäsi. Luvut on ehkä hieman lyhyitä, mutta eipä se paljoa haittaa. Juoni on niin hyvä.
*sekavaa fanityttökiljuntaa*
~ R
-
Kiitoksia, olen tällä hetkellä aika häkeltynyt. Hyvällä tavalla. Olen iloinen, kun pidät tekeleistäni. Tämä on tähän mennessä tuntunut yllättävän vaikelta kirjoittaa. Liikaa hahmoja tai jotain.
Viimeiset luvut ovat hyvin luultavasti huomattavasti pidempiä (ei kyllä pitäisi koskaan luvata mitään...). Koska en halua venyttää ja vanuttaa tätä liiallisuuksiin ja sitä paitsi minulla on kuusi viikkoa aikaa ennen kun painelen Unkarin pustalle. Sieltä ei välttämättä paljoa kirjoitella (pääsette siis minusta eroon joksikin aikaa).
-
Fiuj, tämä idea on kyllä jänskä! Koko ajan saa olla ihan "apua mistähän he seuraavaksi etsivät ja missä se Suomi-poikanen nyt onkaan ressukka o-o" Kerronta on mukavaa eikä sorru liikaan selittämiseen. Osaat pitää jännitystä yllä ainakin minun kohdallani! :o
-
Aaah! Olen nyt 90% varma kuka meidän kidnappaajamme on! Periaatteessa olen nyt entistä enemmän koukussa, koska minua kiinnostaa osuvatko päätelmäni oikeaan. (;
Täytyy myöntää, että kolmas luku oli todella nerokas. Hyvä veto tämä naapuri ja vielä nerokkaampaa oli laittaa hänet puhumaan vääntäen/murteella. Sain siitä hyvät naurut. Etenkin tämä kohta sai suupieleni nousemaan korviin ja epämääräisen hekotusäänen kuulumaan kurkustani:
”Susaniksi se sua kuttuu”, ukko sanoi ja höräytti naurun päälle, ”on sulle kyllä naisen nimi siunaantuna, aikaselle miehel”. Kolme suomea vielä huonommin ymmärtämätöntä Pohjoismaata vilkuilivat toisiaan hämmentyneenä ukon naurettua ja Ruotsin rykiessä nolostuneena.
Mutta palatakseni jälleen uusimpaan lukuun, voin vain sanoa, että Pohjoismaat, Viro ja Latvia joutuivat kyllä aika ikävään saumaan. Köy! Venäjä saapui juuri mehukkaimmalla hetkellä sotkemaan pakkaa. Jos he kaikki lyöttääntyvät yhteen niin lopulta heillä on kunnon pelastusarmeja kasassa. Se voisi tosin olla vaikea kirjoitettava, koska hahmoja olisi niin paljon... Toivottavasti Latvialle ei jää traumoja tästä... Reppana... Noh, luotan siihen että Viro huolehtii hänestä, tosin jos hän on samalla huolissaan Suomesta, ja Venäjän suhtautuminenkin aiheuttaa huolta, niin... Viro tarvitsee pian hermolomaa... *virnn*
Kiitos tästä! Toivottavasti saat jatkoa pian aikaan...
-
Voi kiitoksia! Minähän ihan punastun tälläisistä kommenteista. Innostuin jopa näiden innoittaman kirjoittamaan aika paljon lisää, vaikka minun piti tehdä opinnäytetyötä. Suomiheppa syököön, senhän pitää olla valmis ennen Unkariin lähtöä. Hupsista...
Taisin muuten valehdella. Kyllä tähän tuleekin vielä ehkä jopa kolme osaa. Tajusin juuri, että minunhan on kirjoitettava kunnon jälkikertomukset, että kaikille tulee hyvämieli (ja Viro pääsee kyllä hermolomalle. Hänen täytyy kestää vain vielä jonkin aikaa). Ja, tuota, haluan kiusata pikaisesti vielä paria henkilöä.
Sinu: Hyss, älä kerro kenellekään. Katsotaan sitten lopuksi, arvasitko oikein. ;)
-
Oooh. Jotenkin vaiks en oo kauheesti tutustunu hetaliaan, nii tykkään näist ficeist^^
Tarttis ehkä kyl tutustuu aiheeseenki :D
Joo, mut tää on mun mielestä tosi hyvin kirjotettu ja kiinostava, joten jatka vaan^^
-
Uiuiui<3 Tämähän käy jännäksi. Et viitsisi jatkoa heivata ja vähäsen äkkiä?
Juu. Minullakin on omat epäilykseni kidnappaajan suhteen, mutta haluan kuulla sinun versiosi ensin.
<3:llä
~Myrsis~
-
Kiitoksia jokaiselle aivan ihanista kommenteista! Minullehan alkoi tulla jo paineita jatkon suhteen mutta ehkä saan vedettyä koko tarinan kunnialla loppuun. Viides osa on nyt edellisiä pitempi ja asiat etenevät... Noh, lukekaa niin tiedätte. Niin, ja näillä näkymin lopullinen pituus olisi seitsemän osaa (plus mahdollinen loppu-epilogi-jälkinäytös tarina), eli tämä olisi kolmanneksi viimeinen.
5. osa
Paluu normaaliaikaan, kello on noin 19.45
Ruotsin ja Venäjän tapaaminen samassa huoneessa oli jotain mitä Eduard ei olisi halunnut todistaa. Eikä luultavasti myöskään Raivis, sillä pieni Baltian maa näytti valmiilta karkaamaan paikalta koska vain. Toisin kuin Pohjoismaat, jotka sitä vastoin näyttivät kaikki valmistautuvan jonkinasteiseen henkiseen kamppailuun. Ruotsi seisoi etummaisena ja katsoi tyynesti suoraan Venäjän silmiin. Muut seisoivat Berwaldin takana tarkkailemassa tilannetta mutta osallistumatta siihen kuitenkaan itse.
”Sopimuksessa luki, ettet sinä saa tulla meidän alueillemme kutsumatta”, Viro sanoi lopulta ääneen katkaisten painostavaksi käyneen hiljaisuuden. Venäjä ei edes kääntänyt katsettaan, hän vain vastasi Ruotsin tuijotukseen hymyillen pää kevyesti kallellaan.
”Kuulin, että hukkasit rakkaan ystäväsi”, hän sanoi rauhallisesti, ”kuinka niin pääsi käymään?” Berwaldin ankara ilme ei värähtänyt vähääkään, vaikka Ivan ottikin heti Tinon puheeksi.
”Teitkö sinä hänelle jotain?” hän kysyi hiljaisella mutta myös piilotettua uhkaa sisältävällä äänellä. Venäjä huokaisi ja kaivoi takkinsa alta kirjekuoren.
”En”, hän sanoi yksinkertaisesti ja ojensi kuoren Berwaldille, ”tämä vain lähetettiin minun kauttani sinulle. En voinut tietenkään vastustaa kiusausta, joten luin sen itse ensin”. Kirje oli kyllä taiteltu takaisin kiinni mutta murrettu sinetti paljasti hänen tosiaan ainakin avanneen sen. Ruotsi astu eteenpäin ja otti kirjeen käsiinsä. Hän ei välittänyt muista valtioista huoneessa vaan avasi kuoren ja veti taitellun paperin ulos siitä. Otsa kevyesti kurtussa hän luki nopeasti kirjoitetut sanat.
Suède
Kaipaatko jo pientä ystävääsi? Hän on nyt minun luonani, joten jos haluat hänen säilyvän… entisellään noudata ohjeita tarkasti. Ne ovat aivan yksinkertaiset, sinun täytyy vain olla huomenna keskipäivällä Berliinin Olympiastadionilla. Sinun täytyy tulla yksin ja silmät sidottuina, ei aseita. Jos jätät jonkin ohjeen huomioimatta tai näen yhdenkin muun henkilön paikalla, pidän huolen että rakkaalle Suomellesi tapahtuu jotain ikävää.
Allekirjoitus puuttui viestin lopusta ja sinettikin paljastui vain tyhjäksi vahamerkiksi. Norja asteli Ruotsin vierelle ja otti kirjeen häneltä. Myös hänen otsansa kurtistui ja suu tiukkeni kapeaksi viivaksi. Islanti ja Tanska lukivat kirjeen Norjan olkapään yli eivätkä hekään kovin iloisesti yllättyneiltä näyttäneet päästyään loppuun asti.
”Eivätkö olekin hassut lunnasvaatimukset?” Venäjä totesi Berwaldin luovutettua kirjeen Norjalle, ”voisitteko kuvitella minun alentuvan moiseen?”
”Miksei”, Tanska mutisi hiljaa lukiessaan mutta Ruotsi näytti miettivän katse alas painettuna. Hän laski Hana Tamagon varovasti lattialle, jotta voisi etsiä puhelimensa takkinsa taskusta. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan sen näyttöä ajatuksissaan mutta valitsi sitten kuitenkin yhden luettelon numeroista. Koira istahti Berwaldin jalkojen juurelle ja jäi tutkivasti katsomaan häntä. Norja antoi kirjeen Islannille, joka tarkasteli paperia hetken ja painoi sen sitten varovasti kasvojaan vasten.
”Ruusu”, hän sanoi hiljaa, ”se tuoksuu ruusulta”. Islanti kuulosti siltä kuin olisi juuri tajunnut jotain. Muidenkin ilmeistä melkein näki kuinka palaset loksahtivat yllättäen paikalleen.
”Ranska!” lähes jokainen valtio huoneessa huudahti yhtä aikaa tajuten asian johon Ruotsi oli jo päätynyt lukiessaan kirjeen ensimmäisen kerran.
”Olipas se nopeaa”, Venäjä sanoi iloisesti. Hän tutkaili huolettomasti Viron talon sisustusta aivan kuin olisikin ollut vain kohteliaisuus vierailulla eikä todistamassa kidnappaajan paljastumista viestintuojan roolissa. Eduard kuiskaili Norjan kanssa Latvian seisoessa osittain hänen takanaan piilossa. Se oli tosin turha yritys, sillä Ivan huomasi nuoren baltin äkkiä.
”Latvia, etkö haluaisi tulla käymään minun luonani?” hän kysyi ja asteli hymyillen lähemmäs kahta Baltian veljestä. Raivis alkoi täristä huomaamattaan mutta Eduard katsoi Venäjää tuimasti silmälasiensa yli.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyi työhuoneen ovelle juuri ilmestynyt kolmas ja viimeinen Baltian maista. Hän katsoi ihmeissään huonetta, jossa oli tilaansa nähden hämmästyttävän paljon valtioita paikalla. Islanti puristi kirjettä kädessään ja puhui poikkeuksellisen nopeaan tahtiin Tanskalle, joka taas kuunteli poikkeuksellisen hiljaa. Ruotsi selitti vaimealla äänellä jotain puhelimeensa välittämättä juurikaan muista ja Viro seisoi Latvian ja Venäjän välissä, joista toinen näytti pelokkaalta ja toinen lähinnä iloiselta. Toisaalta Liettua tiesi jo kokemuksesta, ettei Venäjästä voinut koskaan olla täysin varma.
”Liettua!” Ivan huudahti riemuissaan ja jätti Latvian vähäksi aikaa rauhaan. Liettua väisti häntä ja samalla Puola tunki itsensä miehen selän takaa huoneeseen. Hänen ilmeensä muuttui välittömästi vihaiseksi hänen nähdessään Venäjän samassa tilassa.
”Sinä! Mitä sinä täällä teet?”, hän ärähti ja astu Liettuan eteen, ”Liet kuuluu minulle! Jos tulet vielä yhtään lähemmäs, tiedät mitä tulee tapahtumaan”. Venäjä pysähtyi mutta hänen hymynsä ei hiipunut vieläkään. Puola sen sijaan näytti vihaiselta heidän kahden edestä.
”Puola, minä olen kyllä itsenäinen…” Viro kuuli Liettuan yrittävän epätoivoisena saada tilannetta selviämään mutta Feliks ja Ivan alkoivat jo väitellä keskenään. Tai pikemminkin Puola väitteli ja Venäjä katseli vieressä. Eduard sulki silmänsä huokaisten ja painoi päänsä käsiinsä. Hän arvasi päivän menevän pieleen jo Pohjoismaiden ilmestyessä mutta he, Baltianmaat ja Venäjä sekä kaiken lisäksi Puola samassa tilassa ei ennustanut muuta kuin Viron talolle perusteellista remonttia. Tämä ei nimittäin voinut päättyä hyvin.
”Meidän täytyy mennä”, Norja sanoi, ”selviätkö?” Eduard katseli huoneen sekalaista sisutusta haikeana kuin jo kuvitellen mahdollisen menetyksen.
”Ainahan minä selviä”, hän vastasi apeana, ”käykää te hakemassa Suomi takaisin”. Norja nyökkäsi vakavana ja livahti Islanti ja Tanska perässään ovella seisovan ryhmittymän takaa ulos. Ruotsi oli jo häipynyt paikalta kenenkään huomaamatta kun meteli alkoi kohota liiaksi puhelimessa puhumiseen.
”Minä olisin halunnut jäädä tappelemaan”. Viro kuuli Tanskan valittavan ääneen ja sitten heti perään vaimean älähdyksen jonkun, luultavasti Norjan, läimäyttäessä häntä. Eduard kohensi ryhtiään ja valmistautui tekemään hyvää vauhtia kehittyvälle sekasorrolle jotain. Hänen mielessään kuitenkin käväisi ajatus, miten helppoa olisi ollut vain lähteä Pohjoismaiden mukaan ja jättää muut keskenään setvimään asioitaan.
”Sinä siis hoidat sen?” Ruotsi sanoi puhelimeen. Muut Pohjoismaat saivat hänet kiinni ja jäivät hiljaa paikoilleen odottamaan puhelun loppumista.
”Totta kai. Jätä vain kaikki minun ja brittiläisen imperiumin huoleksi”.
”Hyvä. Näemme siis Berliinissä. Yritän vielä saada Saksan mukaan suunnitelmaan”.
”Tuskinpa hän voi olla jäämättä pois. Voi, tästä tulee todella hauskaa!”
”Kunhan muistat osasi”.
”Tietenkin. Tapaamme Berliinissä huomenna”.
Ruotsi lopetti puhelun ja lähti määrätietoisin askelin kävelemään katua pitkin Hana Tamago perässään. Englannin saaminen mukaan juoneen oli ollut todella helppoa, kuten hän olikin arvellut. Hänelle ei tarvinnut kuin väläyttää mahdollisuutta päästä tappelemaan Ranskaa vastaan ja hän oli jo mukana täysin voimin. Saksa saattaisi olla vaikeampi tapaus. Berwald ei ollut juurikaan ollut tekemisissä Ludwigin kanssa mutta tämä oli myös yksi Tinon ystävistä, joten hän ehkä kuitenkin suostuisi. Tuskin hän ainakaan Ranskaa tukisi, vaikka kieltäytyisikin auttamasta Pohjoismaita.
”Mikä on suunnitelma?” Norja kysyi kävellessään Ruotsin vierelle.
”Teemme tietenkin niin kuin ohjeissa käskettiin”, hän vastasi ja pysähtyi hetkeksi katsomaan perässään seuraavia valtioita.
”Miksi?” Tanska valitti, ”eikö olisi vain helpompi hyökätä. Meillä on ylivoima”. Berwald jatkoi selittämistä välittämättä toisen miehen intoilusta ja valittamisesta.
”Me menemme Berliiniin. Norja ja Tanska saavat suostutella Saksan mukaan ja minä ja Islanti hoidamme käytännön järjestelyt”, Ruotsi sanoi vahvalla äänellä ja hänen silmiinsä syttyi pelottava kiilto, jonka he pystyivät muistamaan vanhoilta ajoilta. Niiltä ajoilta kun Pohjoismaat olivat vielä purjehtineet viikinkeinä. Norja, Tanska ja Islanti seisoivat lähes sotilaallisesti rivissä kuuntelemassa kun Berwald selitti heille suunnitelmansa kohta kohdalta läpi.
Noin kello 20.30 Suomen aikaa
Tino oli ehtinyt jo perin pohjin kyllästyä odottaessaan jotain tapahtuvaksi. Huoneessa ei ollut minkäänlaista kelloa mutta hän arveli aikaa kuluneen jo ainakin lähes neljä tuntia, luultavasti jopa enemmän. Tino oli ehtinyt tutkia huoneen jo pariin kertaan ja todennut heti alussa, että kaikki ovet ja ikkunat olivat visusti lukossa. Hän oli arvellut kuitenkin pystyvänsä rikkomaan ikkunan tuolilla ja kiipeävänsä alas seinää pitkin mutta vilkaisu ikkunasta ulos perui ne suunnitelmat. Matkaa maahan nimittäin oli aikalailla ja koko seinä näytti olevan ruusuköynnösten peitossa, joten Tino tyytyi odottamaan. Hän käveli huoneessa edestakaisin ja yritti lukea yhtä kirjoista, joita oli muutama pöydällä, mutta hän ei edes osannut kieltä jolla ne oli kirjoitettu. Lopulta, kun Tino kuuli askeleita ja avaimen kääntyvän lukossa, hän vain istui tuolilla ja katseli seiniä ajankulukseen.
Ruskeahiuksinen nuoren naisen pää ilmestyi ovenrakoon. Hän tarkasteli hetken varovasti Suomea, joka taas vastasi katseeseen hämmästyneenä. Tino oli odottanut tapaavansa erään tietyn vaaleahiuksisen miehen ennemmin kuin nuoren naisen, joka näytti pikemminkin tyttöseltä. Tyttö kuitenkin livahti yksin huoneeseen ja hymyili tuolissaan istuvalle miehelle.
”Hei”, hän sanoi ujosti, ”toin sinulle syötävää”. Tino huomasi yhtäkkiä olevansa nälkäinen. Eikä ihme, hänhän oli syönyt laskujensa mukaan viimeksi lähes vuorokausi sitten. Joten, kun tyttö laski tarjottimen pöydälle, Suomi lähes viskasi sitä peittävän kuvun lattialle ja alkoi syödä kiireesti pureskellen. Tyttö istuutui häntä vastapäätä ja katsoi ihmeissään nälkäistä miestä, mikä sai Tinon muistamaan paremmat pöytätavat. Loput ruuasta hän söikin maltillisemmin.
”Tuota, kuka sinä olet?” Tino kysyi, ”luulin tulleeni Ranskan sieppaamaksi”. Tyttö näytti hetken harmistuneelta ja mies pelkäsi jo loukanneensa häntä.
”Minä olen Seychellit”, tyttö vastasi, ”ja tämä on kyllä Ranskan talo. Hän tulee varmasti aivan kohta kotiin”.
”Hauska tavata, Seychellit. Minä olen Suomi”, Tino sanoi hymyillen ja ojensi kätensä, ”olen pahoillani, etten tunnistanut sinua aluksi”. Hän oli kyllä kuullut saaristovaltiosta, muttei ollut koskaan ennen tavannut häntä itse. Tyttö katsoi Suomea ensin kummeksuen mutta tarttui sitten ojennettuun käteen.
”Ei se haittaa. Suurin osa maailmasta ei edes tiedä, että minä olen olemassa”, hän vastasi.
”Minulla ei ole kokemusta tällaisesta mutta eikö siepattujen henkilöiden pitäisi käyttäytyä hiukan eritavalla”, Seychellit totesi hetken päästä Suomen selittäessä innoissaan hänelle niitä näitä elämästään sekä kysellen välillä tytöltä jotain. Tino vaikeni hetkeksi ja katseli ikkunasta ulos avautuvaa ruusutarhaa.
”Minulle on tapahtunut tätä ennenkin”, hän lopulta sanoi ja ravisteli muistot mielestään, ”Su-san kaappasi minut alun perin kun tapasimme ensimmäisen kerran. Silloin tosin käyttäydyin hiukan eritavalla”. Tino naurahti hiukan ja pudisti päätään. Seychellit katseli häntä kummissaan ja istui tuolillaan jalkojaan heilutellen.
”Sinä olet kyllä erikoinen tapaus”, hän lopulta totesi ääneen, ”mutta kuka on Su-san?”
”Ai, en ole kertonut hänestä vielä. Hän on minun naapurini ja asuimme pitkään yhdessä ennen”, Tino selitti ensin innoissaan mutta sitten hänen hymynsä alkoi hiipua pikku hiljaa hänen muistaessaan, mikä päivä oli ja että Ruotsin syntymäpäivä olisi ihan pian. Suomen kulmat painuivat kurttuun ja silmät sulkeutuivat hänen miettiessään hetken.
”Mitä nyt?” Seychellit kuiskasi hätääntyneenä pelästyessään Tinon äkillistä mielialan muutosta. Mies avasi siniset silmänsä ja nojautui huokaisten tuolin selkänojaa vasten.
”Muistin vain juuri jotain”, hän selitti rauhoittavasti, ”minun täytyy sittenkin päästä täältä mahdollisimman pian pois. Su-sanilla on…”
”Voin suureksi ilokseni ja myös harmikseni kertoa, että jos kaikki noudattavat minun ohjeitani sinä pääset jo huomeniltana lähtemään luotani”, Ranska sanoi ja ilmestyi Seychellien jäljiltä avoimeksi jääneestä ovesta, ”tyttö kultaseni, tahtoisin puhua hetken Suomen kanssa kahdestaan”. Seychellit nyökkäsi hymyillen ja nousi ripeästi paikaltaan. Hän keräsi astiat pöydältä ja vilkutti Suomelle hyvästiksi ennen kuin poistui huoneesta. Oven sulkeuduttua Ranska istuutui vapautuneelle tuolille ja painoi leukansa käsivarsien varaan katsoessaan Suomea edessään. Tino vastasi katseeseen tyynesti.
”Miksi?”Suomi kysyi. Ranska huokaisi syvään teatraalisesti ja siirsi toisen kätensä rinnalle sydämensä päälle.
”Koston ja kunnian vuoksi tietenkin”, hän vastasi, ”muistatko vielä viime vuoden huhtikuun ensimmäisen?”
”Tarkoitat siis aprillipäivää”, Tino totesi ja nypläsi hihaansa hajamielisesti, ”muistan minä”.
”Muistat sitten varmasti myös sen, mitä tapahtui aprillipäivän jälkeen?”, Ranskan ääni kohosi koko ajan ja hän melkein nousi ylös tuoliltaan innostuessaan muistelemaan menneitä. Tosin hänen kasvoilleen ilmaantui harmistunut ja loukkaantunut ilme aprillipäivän jälkeisten muistojen myötä, ”tiedätkö, englantilaisuus, englantilaiset ruuat, laulut ja puhuminen ja jo pelkkä kieli tuottaa suurta tuskaa sieluuni. Puhumattakaan siitä kivusta, jota noiden asioiden tekeminen teettää. Ja minä tein sitä koko päivän. Aamusta iltaan. En vieläkään voi unohtaa sitä kamalaa makua suussani”. Ranska puhkesi valittamaan.
”Miten minä sitten liityn tähän”, Tino kysyi ja sympaattisena luonteena taputti lohduttavasti pöydälle lysähtänyttä Ranskaa olalle.
”Sinä olet osa kokemani nöyryytyksen kostoa”, Ranska vastasi piristyen taas yhtäkkiä,
”Ruotsi keksi sen hirveän ja epäinhimillisen idean silloin, joten minä nöyryytän vuorostani häntä. Sinä saat toimia houkuttimena, jotta saan hänet oikeaan paikkaan oikeaan aikaan”. Suomi katsoi häntä hetken hiljaa mutta tuhahti sitten ja pyöräytti silmiään.
”Mitä se hyödyttää”, hän sanoi, ”ja etkö sinä ollut se joka ensin nöyryytti muita. Muistaakseni ehdit häiriköidä puolta Eurooppaa enne kuin jäit kiinni”. Ranska katsoi Tinoa kiinteästi hetken mutta alkoi sitten nauraa ja kurottautui taputtamaan miehen päälakea.
”Sinähän olet todella suloinen, noin nuori ja viaton. Harmi, etten voi sittenkään pitää sinua itselläni”, hän sanoi ja nousi ylös pöydän äärestä, ”älä vaivaa pientä päätäsi näillä asioilla. Tässä on paljon sellaista, mitä et pysty vielä ymmärtämään”. Hän poistui paikalta jättäen yllättävän pikaisesti tyynestä kiukkuiseksi muuttuneen Tinon jälkeensä. Avaimen kiertäessä oven lukkoon, Suomi puhkesi huutamaan vihaisesti kovaan ääneen omalla kielellään. Kerrankin laajasta kirosana valikoimasta oli jotain hyötyä ja Tino käytti sitä laajasti seuraavat kymmenen minuuttia. Tuntiessaan itsensä taas tyyntyvän pikku hiljaa, hän hiljeni ja tarkasteli ympäristöään aivan uusin silmin.
”Nyt minä tahdon oikeasti pois täältä”, hän mutisi puoliääneen ja alkoi hahmottaa suunnitelmaa mielessään. Ranska saisi vielä yllättyä pohjoisen valtion sisukkuudesta ja tahdonvoimasta.
-
Oi. Tämäpäs oli kiva. Jatko on ihana, aion lukea varmasti loppuun:3 Näin btw, ajattelin nyt koettaa sitä kuuluisaa rakentavaa.
”Nyt minä tahdon oikeasti pois täältä”, hän mutisi puoliääneen ja alkoi hahmottaa suunnitelmaa mielessään. Ranska saisi vielä yllättyä pohjoisen valtion sisukkuudesta ja tahdonvoimasta.
Tämä kohta oli jotakin tosi tosi tosi ihanaa. Suomalainen sisu, ah, se löytyi tästä lauseesta täysin.
Suède
Kaipaatko jo pientä ystävääsi? Hän on nyt minun luonani, joten jos haluat hänen säilyvän… entisellään noudata ohjeita tarkasti. Ne ovat aivan yksinkertaiset, sinun täytyy vain olla huomenna keskipäivällä Berliinin Olympiastadionilla. Sinun täytyy tulla yksin ja silmät sidottuina, ei aseita. Jos jätät jonkin ohjeen huomioimatta tai näen yhdenkin muun henkilön paikalla, pidän huolen että rakkaalle Suomellesi tapahtuu jotain ikävää.
Tuo oli kiva, mutta rupesin miettimään sitä, miksi ranska pyytäisi heidät berliiniin? Siinä täytyy kieltämättä olla jtn takana. Hahaa, muuten arvasin tuon sieppaajan. Kiitos, ei kirjoitusvirheitä ainakaan sattunut silmään.
Jatkoa odotellessa,
<3:llä
~Myrsis~
-
Ooh! Se siis oli Ranska! Päätelmäni menivät tuolta osin täysin nappiin, mutta minä en onnistunut päättelemään tuotaRanskan motiivia. Nerokas! (<--kulutan kohta koko sanan puhki...) Ei olisi ensimmäisenä tullut mieleen tuo, ja silti se on niin uskottava, että Conan Doylekin olisi ollut kateellinen moisesta ideasta. Huomasin tässä muuten epämääräisen historia asetelman myös... Kun kyseessä on Ranskan Ruotsille kostaminen, niin nytkin se tapahtui osittain Suomen ja Venäjän välityksellä, niin kuin Su0men sodassa. En tiedä oliko tuo tarkoituksellista, mutta se sai minunlaiseni historia-friikin innostumaan entisestään.
Tuo tunnelma Viron talossa oli lähes käsin kosketeltava. Kipinöitä sinkoili suuntaan jos toiseen. Viro oli todella ritarillinen puolustaessaan Latviaa, ja Puola niin ihana tuodessaan ilmi, että Liettua on hänen, ainakin henkisellä tasolla. (Minulla on nyt paha Liettua villitys päällä, joten siksi tuo kohta kolahti todella kovaa...) Sääliksi kävi kuitenkin vähänVenäjää, koska hän joutui ikävään viestinviejän rooliin ja kaikki huoneessa tuntuivat jo muutenkin olevan häntä vastaan. Tosin tuntui, että Venäjä hieman nautiskeli osastaan ja heitti oikein bensaa liekkiin nälvimällä Ruotsille, ehdottelemalla Latvialle ja väitellessään Puolan kanssa.
Seychellit oli söpö lisä tähän. Tyttö on todellakin ansaitsisi enemmän huomiota. Ihanaa siis että tuot häntä ilmi näin fickissäsi. ^^
Vaikka hahmoja oli paljon, jokainen pysyi silti omassa luonteessaan ja tyylissään. Upea suoritus! Jopa Aleksis Kivi valitteli, että seitsemän (pää)hahmon pyörittäminen luonteineen oli vaikeaa, puhumattakaan sivupalloilijoita siihen sekaan. (Tunnun vertaavan sua tänään toisiin kirjailijoihin, duh.... Älä pahastu)
Nyt on ilmeisesti odotettavissa tapahtuman täyteinen loppu. Mielenkiinnolla odotan millaisia juonia tällä kertaa punotaan Ranskan/Ruotsin päänmenoksi. Lisäksi minulle jäi tunne, että Tinokin aikoo sotkea pakkaa vielä omilla juonillaan, joten... Aaah! Palan halusta lukea lisää!
Kerrankin laajasta kirosana valikoimasta oli jotain hyötyä ja Tino käytti sitä laajasti seuraavat kymmenen minuuttia.
Super awww!!!! Kiroileva Tino! <3
-
Kiitoksia kummallekin kommentista! *kumarrus*
Hienosti arvasitte syyllisen. Yritin viljellä johtolankoja sinne tänne mutta en kyllä tiedä olivatko ne kovinkaan johdattelevia tai tarkoituksenmukaisia. Kämppis/betani ei arvannut sieppaajaa mutta hän ei kyllä Hetaliaa tunnekaan muuten kuin minun ficcieni kautta. Noh, katsotaan miten saan lopun kasaan ja kuinka pitkäksi sekin venyy. Minun täytyy kyllä kirjoittaa ainakin Viro hermolomalle, olen kiusannut häntä aivan liikaa ja vielä hyljännyt kesken tarinan keskelle sekasortoa.
Myrsis: Berliinillä on tietty merkitys. Se on kuitenkin Saksan pääkaupunki (ja Preussin entinen). Se selviää sitten myöhemmin.
Sinu: En minä taida kuitenkaan ihan oikeiden kirjailijoiden tasolla olla mutta kiitos kuitenkin :D. Historia viittaus oli osittain tarkoituksellinen eli tajusin sen itse vasta kun olin sen jo kirjoittanut mukaan, olen joskus vähän sellainen.
-
Oooohh. Odotan innolla seuraavaa osaa.
Tykkäsin^^ Tää on hyvin kirjotetttu ja tällee^^
Jaatkoa<3
-
Kiitoksia myös Rassermus! Ja vielä kerran kiitoksia kaikista kommenteista. Kuudes osa olikin tähän mennessä vaikein kirjoittaa. Yritin saada juonia yhdisteltyä sekä suunnitelmia hiukan selvennettyä. Ja tämähän on sitten toiseksi viimeinen osa. Toivottavasti pidätte. Minulla ei muuten oikeasti ole hajuakaan, pelataanko Berliinin Olympiastadionilla oikeasti jalkapalloa mutta nyt pelataan.
6. osa
Kello on 21.30 Saksan aikaa.
Tanska löysi tottuneesti tiensä Saksan talolle Norjan seuratessa perässä. Pitkä mies oli muutenkin hyvällä tuulella huolimatta koko päivän kestäneestä matkustamisesta paikasta toiseen ja hän katsoi aina välillä vakavailmeistä Norjaa hymyillen. Norja oli itse asiassa hiukan kateellinen Tanskalle hänen kyvystään suhtautua elämään yleisesti iloisesti ja optimistisesti. Samoja piirteitä hän oli huomannut myös Suomessa, mutta näköjään kolme muuta Pohjoismaata olivat vastapainoksi jääneet lähes kokonaan ilman. Norjan pohtiessa asiaa Tanska oli ehtinyt jo talolle ja koputti parhaillaan ovea kirveensä varrella.
”Vähän diplomaattisuutta”, Norja pyysi, ”me emme halua ärsyttää Saksaa heti alkuunsa”. Tanska virnisti hänelle mutta lakkasi kuitenkin lyömästä ovea ja jäi odottamaan vastausta sisältä. Pohjoismaiden erotessa Berliinin lentokentällä, Norja oli miettinyt miksi Ruotsi oli jakanut heidät näin pareihin. Mutta oikeastaan hän kyllä ymmärsi syyn. Tanskalla oli silloin tällöin taipumusta kärsimättömyyteen neuvottelutilanteissa mutta Ruotsin kanssa kahdestaan hän ei olisi pärjännyt senkään pitemmälle. Ja Norja tiesi, että Berwald haluaisi kuitenkin hoitaa käytännön järjestelyt itse ja jättää puhumiset mieluummin toisten huoleksi.
”Pieni hetki. Olen tulossa”, kantautui kirkas miehen ääni sisältä. Norja ei ollut aikoihin käynyt Saksan luona ja hän hämmästeli hiukan ääntä, joka ei varmasti kuulunut hänen muistamalleen miehelle. Tanska sen sijaan näytti tunnistavan puhujan sillä hänen kasvoilleen kohosi pieni hymy, joka sai Norjan aavistelemaan pahaa. Ovi kuitenkin aukaistiin ennen kuin hän ehti sanoa mitään ja ruskeahiuksinen mies ilmestyi kynnykselle hymyillen. Tanska astui lähemmäs ja kumartui miehen puoleen virnistäen.
”Hyvää iltaa, pikkuinen Italia”, hän sanoi ja siirsi kirvestään hiukan kuin muka vahingossa eteenpäin. Hymy katosi Italian kasvoilta järkytyksen tieltä hänen tajuttuaan, kuka ovella seisoi.
”Aah! Saksa, Saksa! Apua!” hän huusi ja katosi sisälle. Tanska painui lähes kumaraan nauraessaan itsensä tukehduksiin. Norja tuijotti häntä vihaisesti mutta, kun katseella ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta, hän tarttui tiukalla otteella Tanskaa korvasta.
”Tapanko sinut nyt vai myöhemmin?” hän kysyi kylmällä äänellä.
”Norja. Hei, tuo sattuu. Oikeasti”, Tanska älähti. Hän oli nyt polvillaan kivisellä kynnyksellä, ”se oli vain pilaa”. Saksa ilmestyi juuri parahiksi ovelle Italia turvassa selkänsä takana Norjan pitäessä vanhempaa valtiota polvillaan maassa ja takavarikoidessa tämän kirvestä.
”Norja ja Tanska”, Saksa totesi parivaljakolle ovensa edessä, ”mitä te täällä teette tähän aikaan illasta?”
”Meillä on jotain tärkeää kerrottavaa”, Norja sanoi ja päästi Tanskan irti, ”saammeko tulla sisälle?”
Norja ja Tanska istuivat vierekkäin sohvalla ja Saksa nojatuolissa heidän edessään. Italia oli katsonut parhaaksi mennä keittiöön valmistamaan illallista, vaikka Norja olikin luvannut pitää Tanskan kurissa. Siksi Tanska mökötti hänelle hiukan.
”Siis, Ranska kidnappasi Suomen ja vaatii nyt Ruotsia saapumaan huomenna Olympiastadionille”, Saksa sanoi Norjan päättäessä selityksen heidän kuluneen päivänsä tapahtumista. Hän nyökkäsi vakavana ja katsoi Saksaa silmiin.
”Suostutko auttamaan meitä?”, hän kysyi.
”Kyllä”, Saksa sanoi suoraan ja nyökkäsi, ”muutamaa asiaa vain ihmettelen. Miksi Berliini ja miksi hän vei Suomen? Tämä on minun pääkaupunkini, joten miksi hän haluaa tavata juuri täällä”.
”En tiedä varmasti”, Norja vastasi tyytyväisenä neuvottelun onnistuneeseen lopputulokseen, ”mutta ehkä hän vain ei halua meitä omalle maalleen ja Berliini on sopivasti välissä”. Saksa hieroi leukaansa miettiessään.
”Ehkä”, hän totesi hiljaa. Italia ilmestyi keittiöstä esiliina vyötäisillään. Hän silmäili varovasti murjottavaa Tanskaa mutta käyttäytyi muuten normaalin huolettomasti, vaikka vaikuttikin hiukan alakuloiselta kuulemansa keskustelun vuoksi.
”Ei kai Suomelle tapahdu mitään?” hän kysyi ja katsoi Saksaa apeana. Mies pudisti päätään ja rauhoitteli Italiaa.
”Hänelle ei käy kuinkaan”, Saksa vastasi, ”huijaamme Ranskaa Olympiastadionilla ja Suomi pääsee takaisin kotiinsa”.
”Mutta siellähän on huomenna peli. Eikö olekin?” Italia kysyi. Saksa hiljeni äkisti muistaessaan, että stadionilla oli tosiaan tarkoitus pelata seuraavana päivänä. Norja valpastui ja Tanskakin unohti murjottamisensa hetkeksi. He tuijottivat odottavasti vakavoitunutta miestä edessään.
”Siellä pelataan jalkapalloa”, Saksa myönsi, ”Saksa-Ranska ottelu. Ensimmäinen välierä”. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen, jokaisen miettiessä tilannetta. Tähän asti he olivat kuvitelleet stadionin olevan tyhjillään ja muutos saattaisi vaikuttaa suunnitelmiin.
”Siksi siis Berliinin Olympiastadion”, Norja totesi vaimeasti ääneen ajatellessaan, ”hän pääsee helposti paikalle huomaamattomasti”.
”Eikö ottelua voi perua?” Tanska kysyi. Saksa ja Italia pudistivat päitänsä yhtaikaa.
”Se on tärkeä välierä. Näin lyhyellä varoitusajalla siirto ei onnistu”, Saksa vastasi, ”ja sitä paitsi ottelu alkaa vasta kahdelta. Mitä Ranska onkin juoninut, se tapahtuu ennen peliä”.
”Meidän täytyy elää sitten sen mukaan”, Norja totesi synkällä äänellä. Ulko-ovi kolahti ja he kuulivat jonkun heittävän kenkänsä eteiseen.
”Veljeni”, Saksa selitti, ”älkää välittäkö hänestä”. Norja nyökkäsi mutta Tanska pomppasi jo innoissaan ylös sohvalta ja oli jo menossa Preussia, vanhaa kilpakumppaniaan, vastaan mutta muisti sitten jotain.
”Norja”, hän pyysi niin anelevalla äänellä kuin vain kykeni, ”annatko sen takaisin?” Norja mulkaisi häntä ja piti kirveen visusti itsellään.
”Vasta kun opit käyttäytymään paremmin”, hän vastasi tylysti.
”Onko ruoka jo valmista? Minulla on kauhea nälkä”, Preussi ilmoitti ilmestyttyään Saksan olohuoneeseen. Häneltä meni pieni hetki tajuta paikalla olevat vieraat mutta sitten hän olikin välittömästi ajan tasalla.
”Tanska!” hän huudahti kuulostaen lähes innokkaalta unohtaen nälkänsä kokonaan, ”tulitko taas haastamaan riitaa?”
”Ei, hän ei tullut tappelemaan. Hän tuli vain puhumaan”, Norja sanoi tiukasti ja nykäisi Tanskan paidanhelmasta takaisin istumaan. Preussi kiersi virnuillen sohvan ympäri heidän eteensä.
”Otit siis lastenvahdin tällä kertaa mukaan”, hän sanoi ja naurahti pilkallisesti. Tanska oli jo syöksymässä valkohiuksisen miehen kimppuun mutta Norjan ote hänen kädestään esti häntä.
”Preussi”, Saksa komensi veljeään, ”käyttäydy kunnolla tai häivy kokonaan”.
”Älä viitsi niuhottaa, Länsi”, Preussi tuhahti mutta jätti kuitenkin Pohjoismaiden kiusaamisen vähemmälle ja rojahti vapaalle tuolille, ”tahdon ruokaa, Italia”.
”Ja lopeta Italian komentaminen. Hermostutat häntä”, Saksa sanoi Italian siirtyessä varovasti hänen taakseen poispäin Preussista, ”älkää välittäkö hänestä. Hän ei ole oikeasti edes olemassa”.
”Hei… Länsi!”
”Ymmärrän”, Norja vastasi ja napautti Tanskaa otsaan sormellaan, ”voisinpa sanoa samaa tästä mutta ikävä kyllä hän on virallisesti olemassa oleva häiriötekijä”.
”Norja!” Tanska vastusti nuoremman miehen katsoessa häntä ilmeettömän tyynesti.
Ruotsi ja Islanti ilmaantuivat hetken päästä paikalle juuri sopivasti Italian saatua illallisen valmiiksi. Synkkäilmeinen Berwald söi nopeasti ja puhumatta ja ruokailun jälkeen hän vetäytyi keskustelemaan Saksan kanssa kahdestaan. Ilta oli jo pitkällä ja kesäsäästä huolimatta ulkona alkoi olla hämärää. Norja tuijotti ikkunaruudun heikosti heijastamaa kuvajaistaan ja naputteli Tanskalta viemänsä kirveen vartta lähes huomaamattaan miettiessään. Tanska itse torkkui sohvalla musta takkinsa peittonaan ja Islanti istui lattialla ja leikkeli mustasta kankaasta neliöitä. Saatuaan kaikki leikattua hän valmisti niistä pieniä pusseja ja täytti ne varovasti kahdella eri jauheella.
”Mitä hän tekee?” Italia kysyi. Hän oli jäänyt keittiön puolelle Norjan seuraksi ja katsoi nyt ihmeissään Islannin työskentelyä.
”Räjähteitä”, Norja vastasi, ”hyvin pieniä. Tuskin edes huomaisit, jos hän räjäyttäisi jonkun niistä”
”Kyllä hän huomaisi”, Islanti totesi kiertäessään yhtä pussia kiinni, ”näiden on tarkoitus pitää meteliä. Tarvitsemme harhautuksen”. Italia katsoi Pohjoismaita huolissaan pää kallellaan kuin miettien tiesikö Saksa, että hänen talossaan valmistettiin laittomia räjähteitä. Lopulta hän näytti kuitenkin tulevan siihen päätökseen, että asiassa ei ollut mitään sen kummoisempaa.
”Miksi te niitä käytätte?” hän kysyi.
”Harhautuksen vuoksi, ja emme voi viedä Olympiastadionille aseita”, Norja selitti, ”pienet ja huomaamattomat pussit on helppo piilottaa vaatteisiin ja niillä saamme Ranskan huomion kääntymään muualle vähäksi aikaa”.
”Eikö tuo ole vaarallista?” Italia kysyi huolestuneena. Norja katsoi Islantia, joka tiesi asiasta enemmän kuin hän. Mies pudisti päätään ja kietoi viimeisen kymmenestä pussista kiinni.
”Ei”, hän sanoi, ”näissä ei ole sirpaleita ja ruutia on niin vähän, että voisit vaikka nukkua huoletta vieressä kun tällainen räjäytetään”. Islanti nosteli jokaisen pussin yksitellen olkalaukkuun ja nousi ylös lattialta saatuaan työnsä loppuun. Italia nyökkäsi tyytyväisenä saatuaan rauhoittavan vastauksen ja hän alkoi hiljaa hyräillen järjestellä astioita kaappeihin. Islanti istuutui pöydän ääreen Norjan viereen ja katsoi hänkin kuvajaistaan ikkunasta.
”Mitä mietit?” hän kysyi ja siirsi katseensa veljeensä. Norja oli hetken hiljaa ja naputteli taas kirveen vartta.
”Suomea”, hän lopulta vastasi kuten veljensä oli arvellutkin, ”toivon, että hän on kunnossa”.
”Minulla on pieni aavistus tästä”, Islanti totesi, ”mutta olisiko koko tämän sieppauksen ydintarkoitus Ruotsissa. Ranska vaati kuitenkin vain hänet yksin saapumaan huomenna paikalle”. Norja nyökkäsi hänelle ja hieraisi kädellään leukaansa.
”Minä mietin samaa aikaisemmin”, hän sanoi, ”ja kosto Ruotsille olisi paljon helpompi kuvitella kuin kosto Suomelle. Mutta Ranska ei olisi saanut Ruotsia paikalle ilman Suomea ja hän tuskin olisi vapaaehtoisesti suostunut auttamaan, joten…” Norja jätti lauseen kesken mutta Islanti pystyi hyvin itsekin päättelemään loput. Suomen sieppaaminen olisi ollut vain keino saada Ruotsi tulemaan oikeaan paikkaan.
”Tuntuuko sinustakin, että kävelemme suoraan ansaan?” Islanti kysyi.
”Kyllä. Ja teemme sen vielä ilomielin ja nauraen samalla”, Norja vastasi ja hymyili, ”mutta mehän olemme toimineet niin jo koko elämämme ajan”.
”Olet aivan oikeassa”. Kaksi veljesvaltiota nauroivat kumpikin ääneen Italian katsoessa heitä kummeksuen vierestä.
Seuraava aamu, kello 6.00, Iso-Britannia
”Tilanne”, Englanti pyysi puhelimeensa. Hän seisoi odottamassa juna-asemalla Kanaalin ylittävää luotijunaa.
”Hiljaista. Kohde on vielä sisällä”, miesääni vastasi hänelle.
”Hyvä. Tietävätkö ranskalaiset meistä?”
”Totta kai, heidän vakoojansa tarkkailevat meidän agenttejamme”
”Mutta me tiedämme siis sen?” Englanti varmisti. Joskus häntä ärsytti turvallisuuspalvelunsa kenttätoiminnan päävastaavan huoleton asenne työskentelyyn mutta onneksi mies oli oikeasti hyvä työssään. Se oli pakko myöntää.
”Meillä on väkeä vakoilemassa meitä vakoilevia”, kenttävastaava totesi pirteään sävyyn,
”Ja amerikkalaiset vakoilevat heitä”. Englanti yritti parhaansa mukaan olla huokaisematta.
”Onko vielä muitakin heidän lisäkseen?”
”Täällä on joukko italialaisia”, kuului vastaus, ”mutta he eivät keskity tarkkailemiseen. He vain flirttailevat pariisittarien kanssa. Tai ehkä se onkin vain hyvin ovela hämäys”. Englanti tuhahti, hän ei uskonut mihinkään oveliin hämäyksiin italialaisten suunnalta.
”Hyvä. Olen pian siellä”, Englanti vastasi, ”pitäkää minut ajan tasalla”
”Yes, sir”.
Kello 8.00, Ranska
Tino viimeisteli pakonsa valmistelua lukitussa huoneessaan. Tai itse asiassa huone ei ollut enää täysin lukittu, sillä Suomi oli onnistunut illan ja yön aikana hivuttamaan yhden ikkunan hakasen auki. Huoneen ikkunat olivat vanhoja ja ne oli lukittu vain parilla metalli haalla, jotka oli helppo nostaa pois paikoiltaan, kunhan vain yritti hiukan. Tino oli käyttänyt apunaan vaatekaapista löytämäänsä vaatehenkaria. Ikkunan avaaminen oli ollut helppoa mutta seuraava ongelma olisi alas pääsy. Ruusuköynnökset osoittautuivat lähemmin tutkittuna terävä piikkisiksi ja sitä paitsi Suomella oli edelleenkin päällään vain vanhat kuluneet verkahousut ja t-paita joita hän käytti yöpukunaan. Sellaiset vaatteet eivät kovin hyvin suojaisi piikeiltä. Tino pohti hetken jo suojautuvansa lakanoilla ja peitteillä mutta sitten hän tajusi katsoa ylöspäin ikkunasta. Leveä hymy kohosi miehen huulille hänen tajutessaan, että köynnökset oikeastaan loppuivat hänen ikkunaansa ja että yläpuolella näytti olevan toinen ikkuna, joka kaiken lisäksi oli auki.
”Jos pääsen tuonne, voin ehkä poistua sisäkautta talosta”, Tino pohti ääneen ja katsoi ympärilleen, ”tarvitsen vain jotain. Köyttä… Ja jonkinlaisen koukun…”. Hän käveli hitaasti ympyrää miettien samalla. Sängynpäädyn vanhat takorauta koristukset osuivat hänen silmiinsä ja varsinkin yksi, joka näytti olevan hiukan irti. Ehkä se oli kolahtanut johonkin joskus. Tino polvistui sängyn viereen ja väänsi metallia varovasti. Kiemura pala irtosi yllättävän helposti ja paljastui jopa täydellisesti tarkoitukseen sopivaksi. Kumpikin pää kaartui koukuksi mutta toinen oli pienempi, joten siihen saisi köyden sidottua kiinni.
”Hienoa. Sitten vain köyttä”, Tino sanoi iloisena ja nykäisi verhojen koristekäämit alas, ”juuri sopiva”. Pian Suomella oli käsissään omatekoinen pelastusköysi, ja hän kurottautui ikkunasta ulos saadakseen sen myös käyttöön. Toisella yrittämällä koukku kolahti yläikkunasta sisään ja jäi paikoilleen Suomen nykiessä narusta.
”Sitten vain mennään”, Tino mutisi yrittäen rohkaista itseään ja ponnisti ikkunalaudalta köyden varaan. Entinen verhoiluköysi tuntui liukkaalta käsissä mutta hän kiersi sitä ranteidensa ympärille ja hinautui varovasti ylöspäin. Matkaa oli vain muutama metri mutta se matka tuntui ikuisuudelta tyhjän päällä roikkuen. Tino yritti parhaansa mukaan olla katsomatta alas ja keskittyä vain määränpäähän.
Kello 9.00, Ranska
”Meillä on pieni ongelma”. Englanti painoi radiolähettimen korvalleen ja yritti olla miettimättä pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja. Hän oli juuri saapunut Pariisiin ja matkalla Ranskan talolle kun oli saanut alaisiltaan viestin, että Ranska oli nähty jo menossa Saksaan päin.
”No, mitä?” hän kysyi, ”kerro äläkä säikyttele”
”Se nuori vaalea mies, jota meidän piti tarkkailla, poistui juuri talosta”. Englanti pysähtyi keskelle katua ja puristi lähetintä tiukemmin.
”Siis mitä?” hän sanoi, ”hänen piti olla vanki”.
”Niin hän olikin. Olisit nähnyt kuinka hän pakeni, kuin suoraan elokuvista. Ensin köyttä pitkin toiseen huoneeseen ja sitten ihan muina miehinä ulko-ovesta ulos ”. Englanti keskeytti innokkaan selityksen rykäisemällä.
”Ja sinä ilmoitat minulle vasta nyt?” hän sanoi rauhallisen uhkaavalla äänellä, ”missä se mies on nyt?”
”Hei, älä hermostu pomo. Hän on kaupungissa, me seuraamme häntä koko ajan” Englanti tuhahti ja painoi lähettimen kiinni. Nyt hänen olisikin vain etsittävä Suomi kahden miljoonan ihmisen kaupungista. Hän vilkaisi kelloa ranteessaan, aika menisi täpärille mutta hänen olisi saatava Suomi mukanaan Berliiniin ennen kahtatoista. Ruotsin suunnitelma Ranskan voittamiseksi vaati myös Tinon paikalle. Englanti kohensi solmiotaan ja lähti kävelemään agenttiensa luokse.
Kello 9.45 Ranska
Suomi käveli katua pitkin katse alas painettuna. Hän yritti olla mahdollisimman huomaamaton, eihän sitä tiennyt vaikka Ranska olisi ollut jossain lähistöllä. Talossa hän ei ollut ainakaan ollut. Suomi oli lähes yllättynyt helposta paostaan. Hän oli vain hiipinyt käytäviä pitkin näkemättä tai kuulematta ketään. Tino mietti hetken, mitä Seychellit nyt ajattelisi hänestä. Tyttö oli kuitenkin vaikuttanut mukavalta eikä Suomi halunnut pahoittaa hänen mieltään mutta ei hän myöskään aikonut jäädä vangiksi. Tino tuhahti vihaisena muistaessaan Ranskan sanat. Mies oli kutsunut häntä pieneksi ja kaiken lisäksi hän aikoi tehdä Ruotsille jotain ikävää. Suomi katsoi vakavasti velvollisuudekseen estää sellaiset suunnitelmat.
Asiassa oli vain yksi ongelma. Suomella ei ollut mitään käsitystä, mitä Ranska suunnitteli. Tai edes missä mies oli nyt. Tino mutisi itsekseen ääneen miettiessään.
”Jos vain löytäisin puhelimen ja voisin soittaa Su-sanille…” Jonkun käsi tarttui kiinni hänen olkapäästään katkaisten ajatukset. Vaistonvaraisesti Tino ravisti käden pois iskien samalla kyynärpäällään taaksepäin. Hän tunsi osuvansa johonkin ja siitä kertoi myös vaimea yllättynyt älähdys hänen takanaan. Tino kääntyi ympäri valmiina joko pakenemaan tai tappelemaan.
”Englanti!” hän huudahti tunnistaessaan miehen, ”voi, anteeksi. Olen pahoillani”. Englanti suoristautui kumarasta kylkeään hieroen.
”Ei se mitään. Ei pitäisi yllättää sinua”, hän vastasi, ”hyvä, että löysin sinut. Nyt on kiire”. Mies tarttui hätäisesti Suomen käsivarteen ja alkoi työntää häntä eteenpäin.
”Mitä…? Minne?” Suomi kysyi hämmästyneenä, ”Englanti, minun täytyy saada jotenkin yhteys Su-saniin”.
”Totta kai. Me menemme Berliiniin tapaamaan häntä”, Englanti vastasi. Jostakin kaartoi musta auto kadun viereen pysähdyksiin ja mies avasi oven. Hän viittoili Suomea astumaan kyytiin.
”Hetkinen nyt”, Tino sanoi ja jäi paikoilleen seisomaan katsoen Englantia tuimasti, ”miksi me menemme Berliiniin? Onko Su-san siellä?”
”Kyllä, tämä kaikki liittyi Ranskan suunnitelmaan ja me aiomme pilata sen mutta sitä varten sinun pitää olla Berliinissä”, Englanti vastasi nopeasti, ”tule nyt, selitän kaiken matkalla”.
Kello 11.00, Saksa
”Tietävätkö kaikki nyt oman osansa?”, Ruotsi kysyi pöydän ääreen kokoontuneilta valtioilta. Hänen lisäkseen paikalla olivat kolme muuta Pohjoismaata sekä Saksa ja Preussi. Italian Saksa oli lähettänyt kotiinsa. He kaikki nyökkäsivät ja mumisivat myöntävät vastaukset.
”Hyvä. Käydään tämä kuitenkin vielä kerran läpi”, Berwald sanoi ja kääntyi Norjan puoleen, ”sinä ja Islanti asetutte stadionilla mahdollisimman korkealle paikalle, josta näkyy hyvin. Islanti kävi eilen katsomassa sopivan kohdan, joten hän tietää”. Islanti nyökkäsi omalta paikaltaan.
”Huoltokäytävää pitkin pääsee katsomon katolle. Sieltä näkee koko alueen kerralla”, hän sanoi.
”Niin. Kun Ranska tulee, pysykää piilossa. Saatte ilmestyä vasta kun Englanti ilmoittaa Suomesta ja tiedämme että hän on turvassa. Silloin pidätte vain niin paljon meteliä, että hän kuvittelee koko Euroopan hyökkäävän kimppuunsa”. Norja ja Islanti virnistivät tyytyväisinä ja Ruotsi kääntyi seuraavaksi jäljelle jääneen kolmikon puoleen.
”Teidän tehtävänä on saada Ranska kiinni, jos hän pakenee paikalta. Saksa pysyy stadionin lähellä, hänen läsnäolonsa ei kiinnitä huomiota. Preussi ja Tanska huolehtivat etelä- ja pohjoispuolet”, Berwald jatkoi selitystä, ”Islannilla on muutama sinisenä räjähtävä panos. Hän ilmoittaa niillä, mitä kautta Ranska yrittää ulos, joten tiedätte mihin suuntaan lähteä”.
”Miten hän voi sen kertoa?” Saksa kysyi keskeyttäen Ruotsin selityksen. Vastaukseksi Islanti nosti laukustaan ritsan.
”Saan tällä heitettyä räjähteen tarpeeksi kauas ja selvästi, jotta tiedätte suunnan”, hän sanoi.
”Ja minä olen silmät sidottuina ja ilman aseita kuten viestissä käskettiin, jotta saamme Ranskan paikalle”, Ruotsi sanoi lopettaen selvityksensä, ”meillä on nyt tunti aikaa asettua paikoillemme”. Seurue nousi ylös pöydän ääreltä ja alkoi tehdä ryhmissä lähtöä ulos. Norja pysäytti Tanskan ennen kuin tämä ehti kadota Saksan ja Preussin mukaan.
”Saat tämän nyt takaisin”, hän sanoi ja ojensi kirveen Tanskalle, ”älä tee mitään typerää”. Tanska virnuili hänelle tutulla tavallaan ja otti aseensa vastaan.
”En tietenkään”, hän sanoi, ”älä sinäkään yritä mitään typerää”. Norja tuhahti ja pyöräytti silmiään, ihan kuin hän olisi heistä se lapsellisempi.
”Mennään nyt”, Saksa sanoi, ”meidän täytyy vain toivoa, että Englanti saa Suomen tänne ajoissa jotta tämä onnistuisi”. Seurue hajosi ryhmiin jättäen Ruotsin yksin paikalle. Hänen pitäisi mennä stadionille viimeisenä ja yksin, jotta epäilyjä ei syntyisi. Berwald huokaisi hiljaa ja hieroi ranteensa ympärille kiedottua mustaa silmäsidettä mietteissään.
-
Ihanaa <3 Rakastuin aikas totaalisesti.
Jatkathan äkkiä.
-Butterfly
-
Oooh. Todellakin hyvä^^
Joo. Tää on hyvin kirjotettu ja tällee^^
Jaatkoaaa<3
-
Uiuiui, menee jännäksi. Omaperäistä jne.. Jos vaikka jatkoa sais?
<3:llä
~Myrsis~
-
Kiitoksia Butterfly, Rassermus ja Myrsis sekä kaikki te jotka olette tämän lukeneet :D. Mukava, että pidätte.
Jatkoa saatte odottaa jonkin aikaa, koska en ole vielä edes kirjoittanut sitä ja sitä paitsi betani karkasi, juoksi mokoma minua nopeammin. Mutta se on sitten viimeinen osa, siitä olen kuitenkin varma. Luultavasti laitan samaan aikaan myös lopputarinat (en voi jättää Viroa ilman hermolomaansa). Kamalaa, se loppuu. Mitä ihmettä minä sitten kirjoitan? (päättötyö kyllä olisi...)
-
Kiitoksia vielä jokaiselle kommentoijalle ja lukijalle! Tässä on nyt viimeinen osa ja epilogi samassa. Tulee hiukan pitkä pätkä mutta en tahtonut enää alkaa pätkimään lyhyemmäksi ja pitkän mietinnän jälkeen totesin, että lopetus on selkeämpi epilogin kanssa. Ja se, miksi tämä on näin pitkä, johtuu ihan puhtaasti siitä että olen edelleenkin huono lopettamaan mitään. Ve~ toivottavasti pidätte!
7. osa
Kello 11.45 Saksa
Ranska hykerteli tyytyväisenä itsekseen seuratessaan tarkkailunäytöltä tilannetta kentältä. Kuvaruutuun oli nimittäin juuri ilmestynyt pitkän miehen hahmo. Kuva oli pieni mutta siitäkin Ranska erotti miehen Ruotsiksi ja näki kasvoja peittävän silmäsiteen. Hän oli siis sittenkin noudattanut annettuja käskyjä. Berwald oli pukeutunut yksinkertaisesti lyhythihaiseen paitaan ja housuihin ja hänen kätensä roikkuivat tyhjinä sivuilla. Ilmeisesti miehellä ei ollut aseita, ellei tämä sitten ollut piilottanut niitä hyvin. Mutta Ranska ei uskonut siihen mahdollisuuteen. Hänellä oli kuitenkin Suomi, jos Ruotsi aikoisi yrittää jotain, eikä hän uskonut miehen riskeeraavan rakkaan kumppaninsa kohtaloa.
Ranska vilkaisi kelloaan. Se ei ollut vielä tasan ja hän halusi olla täsmällinen. Sitä paitsi tämä oli suunnitelman paras hetki. Hetki, jolloin kaikki huipentui yhteen pisteeseen ja hän saisi kostaa kokemansa nöyryytyksen. Mies puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti ruudussa näkyvää kuvaa muistaessaan sen kauhean päivän. Mutta sitten hän rentoutui ja hymyili.
”Odotapa vain, Ruotsi”, hän sanoi ääneen, ”minulla on sinun varallesi jotain aivan ihastuttavaa”. Suunnitelma oli täydellinen. Hän oli onnistunut houkuttelemaan kohteensa oikeaan paikkaan ja tämä ei edes tiennyt, mitä odottaa. Stadionin kaikki kuvausmateriaali oli käännetty kenttää kohti valmiina tallentamaan ja lähettämään muutaman tunnin kuluttua alkava ottelu. Mutta sitä ennen Ranska aikoi käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Hän nolaisi Ruotsin ja lähettäisi tapahtuman kaikkialle maailmaan. Mies naureskeli itsekseen kuvitellessaan jo voittonsa. Sitten hän nousi pöydän ääressä ja poistui tarkkailuhuoneesta.
Jos Ranska olisi edes hetkeksi kääntänyt katseensa johonkin muista kuvaruuduista, hän olisi nähnyt kuinka Norja ja Islanti kiipesivät tikkaita ylös stadionin katolle ja kuinka Saksa seisoi tarkkailemassa pääovien edessä. Mutta miehen silmien edessä siinsi jo tuleva kosto, joten hän ei huomannut mitään muuta.
Kello 11.50 Saksa
”Kymmenen minuuttia”, Englanti mutisi. He olivat Suomen kanssa päässeet juuri ulos lentokentältä ja Arthur oli lähes koko ajan vilkuillut kelloaan ja laskeskellut minuutteja. Tino oli vain hiukan rauhallisempi heidän noustessa vapaan taksin kyytiin. Englanti kaivoi taskustaan muutaman euro-setelin ja ojensi ne kuljettajalle, jonka silmät pyöristyivät hiukan hänen nähdessään tarjotut satasen setelit.
”Olympiastadion”, Arthur sanoi englanniksi, ”ja vähän äkkiä”. Saksankielinen kuljettaja näytti ymmärtävän hyvin tarkoituksen, sillä auto suorastaan ampaisi matkaan ja Suomi pisti huolestuneena merkille että he ohittivat monta punaisena loistavaa liikennevaloa ja pysähtymismerkkiä huomioimatta. Englanti sen sijaan oli aika tyytyväinen.
”Ehdimme ehkä vielä”, hän sanoi. Suomi katsoi ulos ikkunasta vauhdilla vaihtuvaa kaupunkinäkymää. Arthur oli antanut hänelle uudet vaatteet ennen Ranskasta poistumista ja nyt mies tunsi olonsa hieman epämukavaksi lainahousuissa ja -takissa. Ne eivät istuneet kunnolla ja kangas tuntui karhealta ihoa vasten.
”Englanti”, Tino sanoi hiljaa ja toinen mies käänsi katseensa häneen, ”tämä menee nyt väärin”.
”Miten niin?” Arthur kysyi hämmästyneenä.
”Meidän ei pitäisi kostaa”, Suomi vastasi ja katsoi Englantia surullinen ilme kasvoillaan, ”se ei hyödytä mitään. Ranska vain jatkaa toimiaan myöhemmin eikä muutu koskaan”. Molemmat miehet olivat hetken hiljaa mutta sitten Englanti huokaisi syvään.
”Tiedätkö, sinä viet minulta ainutlaatuisen tilaisuuden nauraa Ranskalle päin naamaa”, hän sanoi, ”mutta olet oikeassa”.
”Teemmekö siis niin kuin minä suunnittelen?” Suomi kysyi ja hänen huulilleen ilmaantui pieni hymy. Englanti hieroi ohimojaan. Ruotsi oli käskenyt hänen vain tuoda Suomi Olympiastadionille niin että Ranska näkisi miehen ja muut voisivat käyttää hämmennyksen hyväkseen vangitakseen Ranskan. Arthur toivoi mielessään, ettei Tinon oma suunnitelma sisältänyt paljon ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Heiltä nimittäin oli aika loppumassa.
”Se on aivan yksinkertaista”, Suomi sanoi kuin arvaten vanhemman miehen ajatukset, ”tarvitsen vain hyvät äänentoistolaitteistot ja mikrofonin”.
Kello 11.56
”Viimeinkin”, Saksa murahti auton kurvattua stadionin pääsisäänkäynnin eteen ja Suomen ja Englannin ilmestyessä kyydistä, ”mikä teillä kesti?”
”Lentäminen”, Arthur vastasi kuivasti, ”sinulla on liian tarkat turvatoimet. He melkein huomasivat väärennetyt passit”.
”Missä tuolla voi kuuluttaa?” Suomi kysyi hätäisesti tuskin edes pysähtyen kuulemaan vastausta.
”Tornista” Saksa vastasi automaattisesti ja katseli hämmästyneenä pääovista sisään livahtaneen Tinon perään, ”mitä hän tekee?”
”En tiedä”, Englanti vastasi olkiaan kohautellen, ”mutta hän päätti muuttaa suunnitelmia”.
”Jotenkin arvasin tämän”, Saksa totesi. Hän tunsi Suomen eikä ollut oikeastaan uskonutkaan tämän hyväksyvän Ruotsin laatimaa Ranskan vangitsemis- ja rankaisemissuunnitelmaa. Ei, vaikka hän olikin itse tämän koko jutun alkuperäinen uhri.
Kello 12.00
Ruotsi seisoi aloillaan kentän laidalla. Hän ei ollut varma, missä hänen tarkalleen ottaen tulisi olla. Sitä ei ollut viestissä lukenut mutta hän ajatteli mahdollisimman näkyvän paikan olevan sopiva. Ranskan tuntien tämä ei ollut juoninut mitään kovin pientä vaan luultavammin jotain mahdollisimman näyttävää. Eikä hän varmasti edes ilmaantuisi paikalle ennen kun kello olisi varmasti tasan kaksitoista. Berwald pystyi hyvin kuvittelemaan Ranskan jonnekin lähistölle odottelemaan oikeaa hetkeä astua parrasvaloihin.
Tekonurmen heikko kahina kertoi Ruotsille jo ennen varsinaista puhetta jonkun saapuneen paikalle. Hän kuitenkin malttoi mielensä ja pysytteli paikoillaan osoittamatta minkäänlaista elettä huomaamisesta. Kahina lakkasi ja askeleet pysähtyivät.
”Hyvää päivää, Ruotsi”, sanoi ääni, josta hän ei voinut erehtyä. He siis olivat tosiaan olleet
oikeassa sieppaajan henkilöllisyydestä.
”Missä Suomi on?” hän kysyi, vaikka uskoikin tietävänsä vastauksen paremmin kuin Ranska. Tosin Englannista ei ollut vielä kuulunut mitään mutta Berwald ei voinut nyt muuta kuin luottaa häneen ja muihin ympärillään. Se asia ärsytti häntä hiukan. Totta kai Ruotsi olisi halunnut heti syyllisen selvittyä vain kiirehtiä Ranskan talolle kaikkien liikenevien sotajoukkojen kanssa ja hakea Tinon pois sieltä. Mutta hän myös tiesi, että silloin koko muu Eurooppa olisi kääntynyt häntä vastaan ja sitä paitsi Suomi ei olisi pitänyt siitä suunnitelmasta yhtään. Berwald ei ollut varma pitäisikö hän tästäkään mutta oli tämä kuitenkin parempi kuin se.
”Hän on oikein hyvässä turvassa minun talossani”, Ranska vastasi, ”lähetän hänet takaisin, kunhan olen saanut asiat loppuun asti täällä”. Mies vaikutti jo pelkän äänen perustella olevan erittäin hyvällä tuulella ja Berwald toivoi saavansa sen olotilan muutettua piakkoin.
”Olen nyt täällä”, Ruotsi sanoi vakavasti, ”mitä tahdot minusta”. Ranska naurahti kepeästi ja kuului astelevan lähemmäs.
”Tämä on hyvin yksinkertainen asia. Vain pieni vaiva rakkaasi vuoksi”, hän kuiskasi, ”minulla on kädessäni paperi ja kohta lähdemme yhteen paikkaan. Sinä saat lukea sen paperin sisällön siellä”.
”Vain senkö takia sinä olet juoksuttanut meitä ympäriinsä”, Berwald tuhahti, ”miksi tämä silmäside?” Oikeastaan Ranskan syyt eivät häntä kiinnostaneet mutta hänen täytyi pelata hiukan aikaa. Englannin täytyi ehtiä…
”Se on vain pieni turvatoimi”, Ranska vastasi, ”jotta tietäisin, ettet aio tapella. Emmehän haluaisi Suomelle käyvän mitään ikävää vain pelkän pienen väärinkäsityksen vuoksi?”
”Jätä hänet tämän ulkopuolelle”, Berwald sanoi uhkaavalla äänellä, ”kadut, jos olet koskenut häneen”.
”Hän on täysissä sielun ja ruumiin kunnossa”, Ranska vastasi, ”vaikka en ihmettele, miksi pidät Suomen niin tiukasti itselläsi. Hän on todella suloinen, jotenkin viattomalla tavalla”. Ruotsin kädet puristuivat nyrkkeihin ja suu tiukkeni ohueksi viivaksi.
”Su-san, älä!” Ääni tuntui kaikuvan ympäri stadionia ja Ruotsilla meni hetki tajuta sen kuuluvan kaiuttimista. Englanti oli siis onnistunut, vaikka suunnitelman mukaan Suomen ei olisi pitänyt tehdä näin. Äkillinen ääni kuitenkin pelasti Ranskan lyönniltä, jonka hän olisi Ruotsilta saanut silmäsiteestäkin huolimatta.
”Su-san. Minä olen aivan kunnossa. Älä vain tee mitään”, Tinon ääni sanoi. Hän kuulosti aivan omalta itseltään ja Ruotsi tunsi viimeisen päivän itseään vaivanneen rauhattomuuden katoavan. Suomi oli turvassa ja se oli tärkeintä.
”Miten…?” Ranska kysyi hämmentyneeltä tunnistaessaan äänen.
”Oletko yllättynyt?” Näköjään myös Englanti oli päätynyt paikalle. Berwald kiskaisi siteen silmiltään ja näki hänen seisovan alakatsomossa puomiin nojaillen ja kasvoillaan tyytyväinen virnistys. Ranska sen sijaan näytti muuttuvan äkäiseksi tajutessaan asioiden yhteyden. Jos yhtäkkiä sekä Suomi että Englanti ilmestyivät paikalle, heidän täytyi olla samassa juonessa.
”Sinä!” hän karjaisi, ”miksi sinäkin olet minua vastaan?”. Englanti heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Minähän olen aina sinua vastaan”, hän sanoi. Myös Saksa ilmaantui paikalle kentän laidalle ja jäi seisomaan hiljaa kädet puuskassa rinnan päällä.
”Taisit hävitä tämän”, Ruotsi totesi Ranskan silmäillessä valtioita ympärillään.
”Miksi? Tämä on epäreilua!” hän ärähti, ”minähän halusin vain kostaa”
”Ja siksi minä en tahdo Su-sanin kostavan sinulle”, sanoi Suomi ilmestyessään paikalle. Hänen oli täytynyt juosta kuuluttajatornista, ei hän muuten olisi ehtinyt alas näin nopeasti. Berwald kääntyi nuorempaan valtioon päin ja laski kätensä tämän olkapäille. Suomi katsoi häntä hymyillen.
”Anteeksi, että aiheutin huolta”, hän kuiskasi. Ruotsi pudisti päätään.
”Olethan varmasti kunnossa?” hän kysyi ja tarkasteli miestä samalla kunnes heidän katseensa kohtasivat. Tino katsoi häntä siniset silmänsä kimaltaen ja ilon kirkastaessa kasvot.
”Ihanaa nähdä sinua taas”, hän sanoi puhuen edelleen hiljaa, ”olen aivan kunnossa. Mitään ei tapahtunut”. Ruotsi tarkasteli häntä edelleen tutkimaton ilme kasvoillaan. Sitten hän tarttui Suomen vasempaan käteen ja nosti sen ylös niin että väljä hiha valui alaspäin paljastaen verinaarmut käsivarressa.
”Mitä tämä sitten on?” Berwald kysyi ja hänen ilmeensä synkkeni hetkeksi. Tino itse katsoi naarmuja hämmästyneenä, hän ei ollut edes huomannut niitä tätä ennen.
”Minä… Minä varmaan löin käteni seinään kiivetessäni ikkunasta”, hän vastasi. Ruotsi kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kiipesit ikkunasta?” hän kysyi.
”Hei! Älä karkaa, pelkuri!” Englannin huuto havahdutti kaksikon keskinäisestä maailmastaan. Ranska oli käyttänyt Ruotsin huomion herpaantumisen hyväkseen ja lähtenyt hiipimään poispäin. Englannin huudettua hän siirtyi hitaasta ja huomaamattomasta pakenemisesta juoksemiseen. Berwald murahti ja kääntyi juostakseen miehen perään mutta Tinon ote hänen kädestään esti häntä. Suomi katsoi vanhempaa miestä vakavasti ja hymy oli hiipunut huulilta.
”Älä”, hän sanoi päätään pudistaen. Hetken Ruotsin teki mieli vain ravistaa ote irti. Sehän mies oli vanginnut hänen Tinonsa ja ansaitsi rangaistuksen, mutta sinisten silmien katse oli vetoava. Berwald huokaisi ja jäi paikalleen.
”Me siis päästämme hänet karkuun?” kuului Norjan ääni heidän takaansa. Veljesvaltiot olivat laskeutuneet kaikessa hiljaisuudessa alas katolta kuultuaan Suomen kuulutuksen ja tajuttuaan suunnitelmien vaihtuneen. Islanti piteli ritsaa ja siihen asetettua pussia käsissään ja katsoi Ruotsia kysyvästi.
”Tämän kerran”, Berwald vastasi synkeällä äänellä, ”mutta seuraavalla kerralla mikään ei säästä häntä”. Suomi hymyili taas ja päästi otteensa miehestä.
”Voi, mukava nähdä teitäkin”, hän huudahti iloisena kääntyessään kahden muun Pohjoismaan puoleen. Islanti työnsi aseensa huolellisesti takaisin laukkuun ja Norja vastasi hiljaiselle tyylilleen uskollisena Suomen tervehdykseen pienellä hymyllä ja nyökkäyksellä.
”Hyvä nähdä sinun olevan kunnossa”, hän sanoi, ”aiheutimme luultavasti aika paljon hässäkkää etsiessämme sinua”. Tino huokaisi kuultuaan Norjan sanat. Hän pystyi helposti kuvittelemaan neljän toverinsa pyörimässä ympäri Eurooppaa, sillä Tanskankin oli oltava jossain täällä lähettyvillä jos kerta Norja oli paikalla.
”Toivon, että kukaan ei loukkaantunut sen vuoksi”, Suomi sanoi hiljaa itsekseen, ”missä Tanska on?”
”Kaupungilla Preussin kanssa”, Islanti vastasi. Neljä Pohjoismaata seisoivat tekonurmella Saksan ja Englannin kävellessä heidän luokseen. Saksa näytti suhteellisen tyytyväiseltä tilanteeseen ja hän heilautti kättään Suomella mutta Englanti murjotti hiukan Ranskan paon vuoksi.
”Preussi ja Tanska?” Tino kysyi hämmästyneenä, ”aivan kahdestaan?” Kaikki käänsivät katseensa Norjaan, joka tuijotti välinpitämättömästi takaisin.
”Hyvä on. Minä menen hakemaan hänet”, vaalea mies lopulta sanoi, ”hän on tarpeeksi typerä hankkiutuakseen yksinäänkin pulaan saati sitten sen miehen kanssa”. Norja mutisi vielä synkällä äänellä jotain omalla kielellään lähtiessään etsimään Tanskaa.
”Hienoa, että saimme sinut takaisin”, Saksa sanoi Norjan poistuttua paikalta, ”ja vielä ajallaan. Pelin harjoitukset alkavat aivan kohta”.
”Hyvä”, Suomi sanoi nauraen ja tarttui lähes huomaamattaan kädellään Ruotsin käteen, ”saatte kertoa minulle, mitä kaikkea täällä on oikein tapahtunut?”
Epilogi
Pari päivää myöhemmin, Ruotsi.
”Su-san?” Tino kysyi tultuaan huoneeseen, jossa Ruotsi istui nojatuolissa kirja auki sylissään. Hän nosti katseensa ja kallisti päätään hiukan eleeseen, jonka Tino tiesi olevan kysyvä. Nuorempi valtio käveli ovelta Berwaldin luokse ja istuutui vastapäiselle tuolille. Hana-Tamago pyöri hänen sylissään ja samalla vahtasi miestä tarkasti. Suomen tilapäisen katoamisen jälkeen pieni koira oli ottanut tehtäväkseen pitää hänestä entistä tarkemmin huolta.
”Tuota, minä mietin että minun olisi jo aika käydä kotona”, Tino sanoi. Hän mielsi kyllä Ruotsinkin talon kodikseen, olihan hän kuitenkin asunut siellä yli kahdeksansataa vuotta, mutta nykyään hän vietti aikaansa paljon myös omassa maassaan.
”Tarkoitin vain, että en ole käynyt siellä sen jälkeen”, hän jatkoi kun Ruotsi pysyi hiljaa, ”postia on varmasti tullut jo aika paljon ja kukatkin pitäisi kastella”. Ranskan suorittama Suomen kidnappaus kuului nykyään kiellettyihin puheenaiheisiin ja Tino vaikeni asiasta mielellään, jos se vain teki Berwaldin iloisemmaksi. Tosin Suomi ei voinut olla ajattelematta, että miestä harmitti koko jutussa eniten Ranskan karkuun pääsy.
”Selvä”, Ruotsi lopulta vastasi, ”minä tulen mukaan”.
”Ei sinun kyllä tarvitse. Pärjään itsekin…”, hän vaikeni nähtyään vanhemman miehen ilmeen. Hana Tamago ei selvästikään ollut ainoa, joka tahtoi pitää Suomea tarkemmin silmällä.
Saman päivän iltana, Suomi.
Tinon mieliala näytti kohoavan ennestään jokaisella askeleella jonka hän otti kotiaan kohti ja Hana Tamago näytti jakavan omistajansa tunteet yhtälailla. Pieni koira sinkoili riemuissaan pitkin tietä palaten kuitenkin aina jostain hyppimään Tinon tai Berwaldin jalkoja vasten. Ruotsi tunsi, outoa kyllä, pienen mustasukkaisuuden pistoksen nähtyään kuinka onnellisen näköisenä nuorempi mies hengitti kotimaansa ilmaa. Mutta toisaalta hän ymmärsi hyvin, rakastihan hänkin tätä maata.
”Katso, Su-san, kaikki näyttää olevan kunnossa”, Tino totesi heidän ehtiessään hänen talonsa luokse. Pihapiiri näyttikin tosiaan aivan normaalilta, vaikka Hana Tamago kiersi varmuuden vuoksi kaikki nurkat tarkasti läpi.
”Kappas, sie oot sitten takasin päässynnä”, kuului naapurinukon ääni talon nurkalta, ”vaik en mie sitä eppäillykään. Sellane oli tuon ruottalaisen ilme, et kyl se siut hakkee vaikka mualima äärist”.
”Hyvää päivää, herra”, Tino tervehti häntä hymyillen, ”toivottavasti olet voinut hyvin”.
”Hyvinhän mie aina oon pärjännynnä”, ukko vastasi linkuttaessaan lähemmäs, ”mut älä sie minnuu herrottele kun kenenkää isäännäks en ole ryhtynnä. Sano Topiks vaan”. Suomi nauroi ja puheli hetken miehen kanssa niitä näitä. Berwald seisoi heidän vieressään mutta keskustelu eteni aivan liian nopeasti, jotta hän olisi pysynyt mukana. Lopulta Ruotsi ei edes yrittänyt saada selvää siitä vaan katseli hiipuvan auringon värittämää taivasta mietteissään. Hän havahtui vasta kun huomasi ukon osoittavan sanansa hänelle.
”Ja piähä sie huolta täst pojasta”, hän sanoi, ”mie oon aina ollunna sitä mieltä, et ihan liiaks ovat vastuuta hälle keräneet. Nuorel miehel”.
”Jaa”, Ruotsi vastasi vakavalla äänensävyllä lipsahtaen taas omalle kielelleen. Ukko näytti kuitenkin ymmärtävän hyvin, sillä hän hymyili miehelle ja nyökkäsi.
”En minä nyt niin nuori ole”, Tino vastusteli mutta vanhus huitoi kättään.
”Kyllähä mie sen tiiän”, tämä vastasi, ”mut ny miun on mentävä. Pittää uuni viel lämmittää”. Niineen hyvineen harmaahapsinen ukko köpötteli nurkan taakse. Tino vilkutti hänen peräänsä ja kääntyi sitten Ruotsin puoleen.
”Hän oli naapurini”, Suomi selitti ja avasi talonsa oven, ”hän sanoi teidän tavanneen jo”.
”Niin, kyllä”, Ruotsi vastasi astuessaan sisälle, ”tapasimme ohimennen”.
Berwald oli vaatinut saada valmistaa illallisen. Tosin kaapeissa ei ollut juurikaan kelvollisia ruokatarpeita, koska Tino ei ollut ehtinyt käydä ostamassa lisää pilaantuneiden tilalle mutta Ruotsi sai kuitenkin aikaiseksi yksinkertaisen ja syömäkelpoisen aterian. Hänen kokatessaan Tino sijasi vuoteet ja kattoi pöydän. Hänen ei tarvinnut edes kysyä, jäisikö Berwald yöksi. Mies tuskin olisi poistunut talosta ilman voimakeinoja tai suoranaista käskyä. Mutta Tino oli vain iloinen seurasta. Hän ei koskaan myöntänyt tätä ääneen, mutta joskus hänestä tuntui yksinäiseltä asua vain kahdestaan Hana Tamagon kanssa.
”Ruoka on valmista”, Berwald sanoi ja he asettuivat pöydän ääreen aterioimaan. Hana Tamago oli jo tyytyväisenä nukahtanut omalle petilleen.
”Tiedätkö, minun käy hiukan sääli Viroa”, Tino totesi. Hän oli soittanut Eduardille pian vapautumisensa jälkeen ja mies oli kuulostanut todella väsyneeltä. Hän ei ollut suostunut kertomaan Suomelle koko tarinaa mutta rivien välistä Tino oli kuitenkin tajunnut, että Puola ja Venäjä olivat tuhonneet hänen taloansa aikalailla. Ja tietenkin Suomi tunsi olevansa osasyyllinen.
”Voisinpa tehdä jotain”, hän mietti ääneen kun Ruotsi ei vastannut mitään.
”Minusta hän tarvitsee vain lomaa”, Berwald lopulta totesi ja laski haarukan kädestään syötyään. Suomi tuijotteli hetken ikkunasta hämärää pihaa kulmat kevyesti kurtussa.
”Nyt minä keksin!” hän huudahti hetken päästä ja hänen ilmeensä kirkastui äkkiä, ”loma. Sehän se on”.
Ruotsi makasi selällään sängyllä. Hän ei saanut vielä unta, joten hän kuunteli kuinka Suomi käveli jostain syystä ympäri taloa. He olivat menneet nukkumaan jo muutama tunti sitten mutta näköjään kumpikaan ei kyennyt saamaan unta. Hetken Berwald ajatteli nousevansa itsekin ja menevänsä Suomen seuraksi mutta sitten hän tajusi kevyiden askelien lähestyvän ovea ja pysähtyvän sen eteen. Hetken Tino vain seisoi oven takana mutta sitten hän raotti sitä hiukan ja kurkisti sisälle.
”Su-san, oletko hereillä?” hän kysyi ja sai vastaukseksi miehen katseen. Huoneen hämärässä Berwald hädin tuskin erotti Suomen kantavan tyynyä ja peitettä käsivarsillaan. Ruotsi nousi istumaan sängylle ja viittoili nuoremman miehen luokseen. Tino noudatti kutsua ja kiipesi istumaan sängynlaidalle.
”En saanut unta”, hän selitti hiljaa, ”ajattelin, että voisin tulla tänne”.
”Minäkään en saa nukuttua”, Ruotsi vastasi ja siirtyi hiukan, jotta Tino mahtuisi hyvin hänen vierelleen.
”Minä…”, nuorempi mies sanoi kuulostaen yhtäkkiä ujolta. Hän silitti peitettä sylissään, ”minä tein tämän sinulle syntymäpäivälahjaksi mutta ajattelin, että voisin antaa sen jo nyt”. Berwald katsoi häntä hetken ja tunsi hymyn kohoavan huulilleen. Hän tarttui peitteeseen ja levitti sen eteensä nähdäkseen kunnolla. Suomi yritti tarkkailla vanhemman miehen ilmettä mutta hämärässä huoneessa se oli hankalaa.
”Kiitos”, Ruotsi sanoi ja silitti peittoa kuten Tino vähän aikaa sitten. Hän erotti valkoisen kaistaleen reunassa ja keltaiset värit. Tummemman, jota oli vaikeampaa tunnistaa pimeässä, hän arveli olevan sinistä.
”Ole hyvä”, Suomi vastasi ja nyt hänen äänensä kuulosti iloiselta, ”mutta pidätkö siitä?”.
”Totta kai pidän. Se on hieno, lämmin ja sinun tekemäsi”, Ruotsi sanoi ja asetteli peiton paremmin. Se oli tarpeeksi leveä, jotta he molemmat mahtuisivat sen alle nukkumaan. Tino kömpi miehen vierelle ja asettui kyljelleen kasvot häneen päin ja toinen käsivarsi tyynyn alla. Berwald tunsi, kuinka siniset silmät katsoivat häntä tyytyväisenä.
”Sinä et ole vielä kertonut, kuinka karkasit”, Berwald sanoi asettuessaan itsekin takaisin selälleen.
”Ai niin, unohdin sen kokonaan”, Tino vastasi. Muut olivat kertoneet hänelle pelastusretkensä kulun mutta Suomi itse oli unohtanut kokonaan selittää omat vaiheensa, ”kerronko nyt?”
Berwald kuunteli hiljaa, kuinka Tino kertoi hänelle Ranskan talosta, nuoresta maasta nimeltä Seychellit ja pakenemisestaan. Miehen ääni vaimeni koko ajan tarinan edetessä ja lopulta hän huomaamattaan lakkasi puhumasta ja vaipui uneen. Vielä senkin jälkeen Ruotsi kuunteli Suomen rauhallista ja tasaista hengitystä. Hän silitti varovasti vaaleita suortuvia ja pyyhkäisi kämmenellään poskea.
”Minä pidän sinusta huolen”, hän kuiskasi hiljaa tuskin edes ääneen. Lupaus kuulosti jopa Ruotsin omissa korvissa ontolta mutta se lohdutti häntä hiukan. Sillä juuri hänen takiaan Suomi oli joutunut siepatuksi ja pois kotoaan. Jos Ruotsi olisi vain…
”Lopeta”, Tino käski silmät kiinni.
”Etkö sinä nukkunutkaan?” Berwald kysyi hämmästyneenä. Ei Suomi ainakaan ennen ollut osannut näytellä nukkuvaa.
”Nukun koko ajan ja sinunkin pitäisi”, hän vastasi ja raotti toista silmäänsä, ”mutta älä syyllistä itseäsi, kun et ole mitään pahaa tehnyt”. Sen sanottuaan Suomi sulki taas silmänsä ja näytti nukahtavan uudestaan. Berwald tuijotti häntä hetken mutta sitten mies hymähti ja asetti käsivartensa Tinon vyötärölle.
”Kiitoksia”, hän kuiskasi nuoremman valtion korvaan.
******
Eduard seisoi hämmästyneenä lentokentän edessä ja tuijotti edessään aukeavaa hiekkarantaa ja turkoosinväristä merta. Tuntien lentokoneessa istumisen jälkeen hän oli päätynyt tänne, koska Suomi oli ilmestynyt Viron talolle, pakannut hänen laukkunsa ja kiikuttanut lentolippujen kanssa Tallinnan lentokentälle. Sitten mies oli vilkuttanut hänelle iloisesti lähtöselvityksessä ja käskenyt kertoa terveisiä. Kysymys oli vain se, että kenelle hänen piti ne kertoa.
Siinä seisoessaan Viro tajusi yhtäkkiä nuoren ruskeahiuksisen ja siniseen mekkoon pukeutuneen tytön lähestyvän häntä hymy huulillaan. Mies ei muistanut koskaan tavanneensa häntä mutta kuitenkin tyttö tuli lähemmäs kuin tuntisi Viron.
”Hyvää päivää ja tervetuloa”, tyttö toivotti päästessään tarpeeksi lähelle, ”odottelinkin jo sinua”.
”Kiitoksia”, Viro vastasi hämmentyneenä, ”odotit minua?”
”Niin. Suomi soitti ja kertoi, että olet tulossa”, tyttö sanoi, ”sinähän olet Viro?”.
”Olen”, mies vastasi ja ymmärsi samalla koko jutun, jonka Tino oli näköjään valmistellut,
”sinä olet varmaankin Seychellit. Suomi lähetti terveisiä”. Nuoren tytön kasvoille levisi tyytyväinen hymy miehen tunnistaessa hänet.
”Kyllä ja tämä on minun saareni”, hän sanoi, ”tule niin esittelen sinulle paikkoja”. Eduard lähti kävelemään innoissaan rupattelevan tytön perässä ja ihaili samalla paratiisimaista ympäristöä. Kyllä, tästä tulisi varmasti hyvä loma. Varsinkin, jos hän saisi hukattua puhelimensa varmuuden vuoksi johonkin.
-
Aivan mahtava lopetus. Tykkäsin hirmuisesti.
Ja tietty tää on hyvin kirjotettu ja tälleee.^^
muutenkin tää on niin ihana<3
Kiitti, ett kirjotit tämmösen^^
-
Sniif! Se loppui... Oli todella ihanaa kun huomasi, että tähän oli tullut aina jatkoa ja sitten kun sai jatkon luettua niin odotti kovasti jo seuraavaa osaa. Tämä on kait sen merkki, että olin totaalisen koukussa tähän. Idea oli loistava ja jännitävä, muttei kuitenkaan niin vakava tai ahdistava. Sellainen täydellinen Hetalia-tunnelma säilyi koko ajan.
Hieman (tai oikeastaan aika paljonkin) minua jäi mietityttämään, että mitä Ruotsille olisi tapahtunut jos Ranska olisi saanut toteutettua suunnitelmansa. Ranskan tuntien, pelkään ettei se olisi ainakaan ollut mitään siveellistä. Vaikka tässä valmistauduttiin suuriin toimenpiteisiin Ranskan varalta, olen silti iloinen tästä lopputuloksesta. On hyvin ominaista Suomelle katkaista moinen kostonkierre ja antaa asian vain olla.
Täytyy myöntää, että Englanti ja hänen vakoojansa ja vakoojan vakoojan vakoojansa olivat todella hauskaa luettavaa. *virnn* Tuo pakkomielle Ranskalle kostamisesta ja muutenkin hyvin korostetut brittieleet ovat niin häntä, että! (mairea puomiin nojaaminen mm.) Tuot niitä esille pikkuisen, mutta kuitenkin hyvin olennaisesti, koska teksti ei todellakaan olisi yhtä hienoa luettavaa ilman niitä. Siksi tykkäänkin kovasti kirjoitustyylistäsi...
Brittimme ei tunnut ymmärtävän eurojen päälle juurikaan, mutta se sai minut rakastumaan entistä enemmän hänen läsnäoloonsa. Kyllä kunnon seteleillä selviää vaikka millaisessa kiireessä. Tino parka... Hän sai kovaa kyytiä.
”Lentäminen”, Arthur vastasi kuivasti, ”sinulla on liian tarkat turvatoimet. He melkein huomasivat väärennetyt passit”.
Repesin! Tarkat turvatoimet, mutteivät kovin tehokkaat ilmeisesti. Jotenkin ihanalla tavallaan ironinen lause... ^^
Ruotsi on niin ihanan huolehtivainen. (Pistin merkille että hän ajatteli Tinoa 'hänen Tinonaan'. <3) Sydämeni sykähti aina kun luin hänen vuorosanojaan, koska pystyi kuvittelemaan miltä ne kuulostaisivat. Etenkin kehotus jättää Suomi asioiden ulkopuolelle oli todella herkullinen. <3 Ja Ranska ilkeä provosoi häntä vielä sen jälkeen. Onneksi Suomi ehti väliin, koska Ranska olisi saanut kunnon tupenrapinat moisesta suun soittamisesta. (Ranskan sanomana tuollainen yksinkertainen "vaikka en ihmettele, miksi pidät Suomen niin tiukasti itselläsi. Hän on todella suloinen, jotenkin viattomalla tavalla"-lausekin kuulostaa pervolta)
Ritsa jotenkin sopii hyvin Islannille. En tiedä miksi... Voin hyvin kuvitella hänet näpertelemässä panoksia siihen ja tähtäämässä sillä. Naurahdin myös ajatukselle, että Tanska on jätetty Preussin kanssa vahtiin ulos. Ihan kuin heidän huomionsa pysyisi tehtävässä kovinkaan pitkään.
”Preussi ja Tanska?” Tino kysyi hämmästyneenä, ”aivan kahdestaan?” Kaikki käänsivät katseensa Norjaan, joka tuijotti välinpitämättömästi takaisin.
”Hyvä on. Minä menen hakemaan hänet”, vaalea mies lopulta sanoi, ”hän on tarpeeksi typerä hankkiutuakseen yksinäänkin pulaan saati sitten sen miehen kanssa”. Norja mutisi vielä synkällä äänellä jotain omalla kielellään lähtiessään etsimään Tanskaa.
En ole näköjään ainoa joka ajatteli näin... Norja on niin paras tässä kohtauksessa!
Epilogi sai minut myös naurahtamaan. Söpöä, söpöä, söpöä!
Ja mitäpä muuta täällä olisikaan kirvoittamaan minusta naurut kuin Tinon iki-ihana naapuri! Olen Topi-fani nyt!
Enkä tietenkään voi olla olematta iloinen Viron puolesta. Minullekin kelpaisi loma Seychelleilla. Suomi valitsi todella tasokkaan paikan ystävälleen. ^^
Kyllä, tästä tulisi varmasti hyvä loma. Varsinkin, jos hän saisi hukattua puhelimensa varmuuden vuoksi johonkin.
Täydellinen lopetus!!!!
Minun on nyt kirjoitettava tähän jälleen vetoomus siitä kuinka iloinen olen teksteistäsi ja toivon todellakin, että kirjoitat lisää! Kiitos kiitos kiitos tästä!
-
Voi kiitoksia kovasti, Sinu ja Rassermus! Minä ajattelin jo epäonnistuneeni kamalasti, kun kukaan ei sanonut mitään. Pelastitte päiväni.
Kämppis/betani piti myös kovasti Topista. Hänen sanojensa mukaan: "laitat vain sen naapurin come-backin sinne niin sitten se on hyvä". Topi on itseasiassa yhditelmä parista miehestä eli omasta ukistani, jolta nimikin tulee, ja kouluni talonmiehestä. Eli aito suomalaismies. Täytyy varmaan mainita hänet silloin tällöin jatkossakin.
Ranskan suunnitelman oli... tuota, aika pelottava. Sanotaanko, etten olisi osannut kirjoittaa sitä.
Olen todella, todella iloinen, että piditte tästä. Nyt ehkä uskallan kirjoittaa lisääkin moniosaisia ficcejä. (Ja kirjoitankin, ette pääse minusta enää eroon)
-
Tykkäsin tästä ficistä todella paljon, odotin kyllä toisenlaista loppua, mutta tämä loppu oli paljon parempi, sillä ehdein jo miettiä, miten Englanti kostaa Ranskalle! :) Mukavaa, että Seychillekin oli mukana tässä ficissä, sillä hän kuuluu lempihahmoihini! (En kyllä ole laittanut häntä vielä allekirjoituksessani olevaan listaan! :D) Toivottavasti kirjoitat tämän tyylisiä fanfictioneja lisää! :)
-
Nojoo, nyt minäkin saan avattua suuni^^
Minä pidin tuosta, ihan suunnattomasti. Lopetus oli aivan IHANA, juuri niin sopiva kuin olla voi.
Pari kirjoitusvirhettä huomasin.
”Nyt minä keksi!” hän huudahti hetken päästä ja hänen ilmeensä kirkastui äkkiä, ”loma. Sehän se on”.
Mahdollisesti keksin ja Loma?
PItää pitää sinun tekeleitäsi silmällä. Odotan sinun kirjoittavan lisää.
Kiitos tästä lukukokemuksesta^^
<3:llä
~Myrsis~
-
Kiitoksia myös Myrsikselle ja Prunellille!
Olen todella iloinen, että olette pitäneet tästä. Varsinkin lopusta, sillä sitä minä hioin ja muokkasin monet kerrat ennen kuin sain aikaan lopputuloksen johon olin tyytyväinen. Ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan loppujuoni olisi ollut todella erilainen.
Kappas, sielähän tosiaan on kirjoitusvirhe. Sitä sattuu silloin tällöin.
Olen tässä pari päivää pyöritellyt yhtä juonikuviota päässäni (päähenkilönä Unkari) ja lisäksi minulla olisi yksi aivan ihana kappale, jolle tahtoisin kirjoittaa ficin. Katsotaan, mitä saan kehitettyä. Kiitoksia vielä kerran kaikille, ihanat kommentinne todella ilahduttavat minua.
-
Otsikko oli koukuttava ja kertoi jonkilaisesta katoamisesta. Jostain syystä minulle tuli mieleen ensimmäisenä piiloleikki, tämä ajatus katosi kuitenkin hyvin nopeasti. Tämä ficci oli kirjoitettu todella hyvin ja oli mukava huomata että näin moni hahmo oli päässyt mukaan seikkailemaan juoneen, myös syy miksi tämä katoaminen tapahtui oli mielenkiitoinen ja samalla luonnollinen monilla "pahiksilla" kosto toimii loistavana motiivina. Oli myös äärimmäisen mielenkiintoista lukea pahiksen roolissa olevasta Ranskasta.
Pidin myös ehdottomasti naapurin murteesta, se oli oikea helmi yksityiskohta tässä ficissä. Ratkaisu oli ihanan rauhanomainen ja onnellinen. Tässä heräsi heti myös se ajatus, että kaikilla valtioilla on varmasti näitä pikku kaunoja joissa ei sitten ole järkeä mutta sitä on sitten pakko vatvoa. Viro sai loman korvaukseksi siitä että hänen talonsa oli tuhottu, monestikkohan valtiot tuhoavat toisetensa talot kun käyvät pieniä keskusteluja.
”Joku siis vei hänet”, Ruotsi sanoi ja hänen silmiinsä kohosi teräksinen katse. Joku olisi voinut sanoa hänen olevan vain vihaisen tai pelottavan näköinen mutta Norja tunsi Ruotsin jo monen vuosisadan takaa ja pystyi kertomaan tämän olevan myös surullinen ja huolissaan. Suomi oli kuitenkin ainoa, josta Ruotsi välitti todella.
Tässä kohdassa oli ihanaa se miten tuotiin esille kuinka Norja osasi lukea Ruotsin ilmettä.
”Mitä siis teemme?” Islanti kysyi heidän kaikkien kokoontuessa Suomen pöydän ääreen. Tanska kolautti kirveensä päällä lattiaa.
”Etsimme tietenkin Suomen ja kostamme sille kurjalle sieppaajalle!” hän huudahti ja irvisti lähes verenhimoisesti.
”Olen kerrankin kanssasi samaa mieltä”, Ruotsi vastasi vain hiukan maltillisemmin kohottaen oikean kätensä.
Tää kohta oli sillälailla söpö että pohjoismaat pitää yhtä ja puolustaakin toisiaan aika verenhimoisesti, tämä viisikko varmana osaisi olla oikeasti pelottava.
”Vae että kadonnunna”, mies mutisi ja Ruotsi nyökkäsi saatuaan ukon tajuamaan asian ytimen, ”ootko sie muute se ruottalainen, mist se poika aina puhuu?”
”Ja”, Ruotsi vastasi hämmästyneenä. Oliko Tino kertonut hänestä naapurilleen?
”Susaniksi se sua kuttuu”, ukko sanoi ja höräytti naurun päälle, ”on sulle kyllä naisen nimi siunaantuna, aikaselle miehel”. Kolme suomea vielä huonommin ymmärtämätöntä Pohjoismaata vilkuilivat toisiaan hämmentyneenä ukon naurettua ja Ruotsin rykiessä nolostuneena.
”Oikea nimeni on Berwald…”, hän sanoi mutta ukko viittilöi kädellään häntä keskeyttämään. Kädessä oleva paljastettu puukko vahvisti tarkoitusta selvästi.
”Kyllähä mie tiesin, et ei se nimi sun oikee ole. En mie teikäläisii miksikkää eppäile”, ukko totesi, ”ja se poka puhhuu susta vain hyvvöö. Hyvä poika on itekin”
Tää murre oli aivan ihana ja toi tähän Tinon naapuriin jotain todellista syvällistä. Tuo Tinon antama nimitys Susan jonka naapuri otti esille oli aivan ihana ja samalla todella hauska.
”Sellast mie vaan, et kyllä tääl yks päivä joku kumma miekkonen hiipparoi”, ukko turinoi päästen lopulta takaisin alkuperäiseen aiheeseen, ”joku ulukomaalanen se oli. Mut niihä ootte tekkin, ei millää pahal”
”Miltä hän näytti”, Ruotsi kysyi nopeasti, ettei vanhus ehtisi taas aloittaa uutta juttua. Ukko hieraisi ohuita hiuksiaan ja sylkäisi maahaan.
”Sellane kuikelo mies se oli. Käyttäyty ku vähäpäine”, hän sanoi, ”tarkemmi en ossoo sannoo ku ei tuo muisti oikee pellaa eikä minnuu muide menot kiinnosta”. Asia näytti olevan sillä selvä, koska mies jatkoi huolettomana puunpalasensa vuolemista. Myös Berwald totesi saaneensa ukolta kaiken tiedon, mikä vain olisi mahdollista, ja hän lähti astelemaan poispäin muiden Pohjoismaiden kääntyessä hänen peräänsä.
Kuvailu tähän sieppaajaan ilmaisuna Vähäpäinen oli aivan ihana mutta samalla se teki hahmottamisesta vaikeampaa koska suurin osa hetalian hahmoista on miehiä eikä kukaan täysin voi käyttäytyä muiden mielestä normaalisti.
”Emme siis viisastuneet paljoa”, Norja sanoi heidän palatessa mäntyjen lomitse Suomen talolle, ”tiedämme vain, että sieppaaja oli mies ja oudosti käyttäytyvä”
”Se poistaa epäillyistä ainakin kaikki naispuoliset”, Islanti totesi, ”jäljelle jää kuitenkin paljon miehiä, jotka ovat kaikki välillä oudosti käyttäytyviä”. Norja ja Tanska nyökkäsivät ja mumisivat jotain myöntävän kuuloista.
:)
”Tänne on tulossa vieraita”, Latvia selitti hätäisesti, ”se kirveen kanssa heiluva mies ja…”
”Tanska!” Viro huudahti ja nousi ylös koneensa ääreltä, ”sano, että Norja on hänen mukanaan”.
”Siellä on itse asiassa lähes kaikki Pohjoismaat”, Latvia vastasi häkeltyneenä, ”vain Suomi puuttui”. Eduard huokaisi helpottuneena. Pohjoismaat olivat joskus pelottavia, varsinkin kaksi vanhinta, mutta Norjan läsnäolo helpotti asioita kummasti. Tosin Tinon tapaaminen olisi ollut mukavaa ja Viro ihmetteli mielessään, miksei hän ollut mukana.
Taskalla taitaa olla hieman huono maine, onneksi Norja osaa pitää rakkaansa kurissa.
”Hän etsii tietoa”, Latvia selitti lyhyesti. Hän oli jo ehtinyt tottua veljensä tapaan etsiä vastauksia ensimmäisenä tietokoneeltaan, ”kaikki löytyy internetistä”. Eduard lopetti näppäimistön kuumeisen pahoinpitelyn jääden tuijottamaan kirkasta näyttöä.
Tämä on totta, tieto löytyy useimmiten internetistä :)
Suomi puhkesi huutamaan vihaisesti kovaan ääneen omalla kielellään. Kerrankin laajasta kirosana valikoimasta oli jotain hyötyä ja Tino käytti sitä laajasti seuraavat kymmenen minuuttia.
No silloinkun on vihainen niin laajasta kirosanavarastosta on varmasti hyötyä.
Ranska saisi vielä yllättyä pohjoisen valtion sisukkuudesta ja tahdonvoimasta.
Oi tää oli tosi ihana kuvaileva!
Tanska löysi tottuneesti tiensä Saksan talolle Norjan seuratessa perässä. Pitkä mies oli muutenkin hyvällä tuulella huolimatta koko päivän kestäneestä matkustamisesta paikasta toiseen ja hän katsoi aina välillä vakavailmeistä Norjaa hymyillen. Norja oli itse asiassa hiukan kateellinen Tanskalle hänen kyvystään suhtautua elämään yleisesti iloisesti ja optimistisesti. Samoja piirteitä hän oli huomannut myös Suomessa, mutta näköjään kolme muuta Pohjoismaata olivat vastapainoksi jääneet lähes kokonaan ilman. Norjan pohtiessa asiaa Tanska oli ehtinyt jo talolle ja koputti parhaillaan ovea kirveensä varrella.
Tämä kuvaus optimistisesta kaksikosta ja sitten hieman vakavampi kolmikko, tää ajatus oli mielenkiintoinen mutta tavallaan tosi hieno sillä ajatus viisikon tasapainoisuudesta nousi jotenkin minusta esiin.
”Pieni hetki. Olen tulossa”, kantautui kirkas miehen ääni sisältä. Norja ei ollut aikoihin käynyt Saksan luona ja hän hämmästeli hiukan ääntä, joka ei varmasti kuulunut hänen muistamalleen miehelle. Tanska sen sijaan näytti tunnistavan puhujan sillä hänen kasvoilleen kohosi pieni hymy, joka sai Norjan aavistelemaan pahaa. Ovi kuitenkin aukaistiin ennen kuin hän ehti sanoa mitään ja ruskeahiuksinen mies ilmestyi kynnykselle hymyillen. Tanska astui lähemmäs ja kumartui miehen puoleen virnistäen.
”Hyvää iltaa, pikkuinen Italia”, hän sanoi ja siirsi kirvestään hiukan kuin muka vahingossa eteenpäin. Hymy katosi Italian kasvoilta järkytyksen tieltä hänen tajuttuaan, kuka ovella seisoi.
”Aah! Saksa, Saksa! Apua!” hän huusi ja katosi sisälle. Tanska painui lähes kumaraan nauraessaan itsensä tukehduksiin. Norja tuijotti häntä vihaisesti mutta, kun katseella ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta, hän tarttui tiukalla otteella Tanskaa korvasta.
”Tapanko sinut nyt vai myöhemmin?” hän kysyi kylmällä äänellä.
Tanska ja Italia mielenkiintoinen yhdistelmä, enpä ole ennen törmännyt ficceihin missä Italia tai italiat ovat yhdessä pohjoismaiden kanssa ja puuhavat keskenään jotain tai kyllähän he esiintyvät (pandorassa) mutta eivät koko joukolla. Ehkä tarinaan olisi kuitenkin luontevaa tunkea myös Saksa ja Espanja.
”Norja”, hän pyysi niin anelevalla äänellä kuin vain kykeni, ”annatko sen takaisin?” Norja mulkaisi häntä ja piti kirveen visusti itsellään.
”Vasta kun opit käyttäytymään paremmin”, hän vastasi tylysti.
Norja on ankara huoltaja pikku Taskalle.
”Hyvä. Tietävätkö ranskalaiset meistä?”
”Totta kai, heidän vakoojansa tarkkailevat meidän agenttejamme”
”Mutta me tiedämme siis sen?” Englanti varmisti. Joskus häntä ärsytti turvallisuuspalvelunsa kenttätoiminnan päävastaavan huoleton asenne työskentelyyn mutta onneksi mies oli oikeasti hyvä työssään. Se oli pakko myöntää.
”Meillä on väkeä vakoilemassa meitä vakoilevia”, kenttävastaava totesi pirteään sävyyn,
”Ja amerikkalaiset vakoilevat heitä”. Englanti yritti parhaansa mukaan olla huokaisematta.
”Onko vielä muitakin heidän lisäkseen?”
”Täällä on joukko italialaisia”, kuului vastaus, ”mutta he eivät keskity tarkkailemiseen. He vain flirttailevat pariisittarien kanssa. Tai ehkä se onkin vain hyvin ovela hämäys”. Englanti tuhahti, hän ei uskonut mihinkään oveliin hämäyksiin italialaisten suunnalta.
Ihana, repesin todella monta kertaa tätä puhelinkeskustelua lukiessani.
”Meillä on pieni ongelma”. Englanti painoi radiolähettimen korvalleen ja yritti olla miettimättä pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja. Hän oli juuri saapunut Pariisiin ja matkalla Ranskan talolle kun oli saanut alaisiltaan viestin, että Ranska oli nähty jo menossa Saksaan päin.
”No, mitä?” hän kysyi, ”kerro äläkä säikyttele”
”Se nuori vaalea mies, jota meidän piti tarkkailla, poistui juuri talosta”. Englanti pysähtyi keskelle katua ja puristi lähetintä tiukemmin.
”Siis mitä?” hän sanoi, ”hänen piti olla vanki”.
”Niin hän olikin. Olisit nähnyt kuinka hän pakeni, kuin suoraan elokuvista. Ensin köyttä pitkin toiseen huoneeseen ja sitten ihan muina miehinä ulko-ovesta ulos ”. Englanti keskeytti innokkaan selityksen rykäisemällä.
”Ja sinä ilmoitat minulle vasta nyt?” hän sanoi rauhallisen uhkaavalla äänellä, ”missä se mies on nyt?”
^_^
Ranska vilkaisi kelloaan. Se ei ollut vielä tasan ja hän halusi olla täsmällinen. Sitä paitsi tämä oli suunnitelman paras hetki. Hetki, jolloin kaikki huipentui yhteen pisteeseen ja hän saisi kostaa kokemansa nöyryytyksen. Mies puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti ruudussa näkyvää kuvaa muistaessaan sen kauhean päivän. Mutta sitten hän rentoutui ja hymyili.
Tässä nousee kieltämättä uteliaisuus sille tarinalle mikä oli niin traagista että Ranska tarvitsee kostoa toipuakseen siitä, loistava keksintö muuten se että tämä liittyi aprillipäivään.
Jos Ranska olisi edes hetkeksi kääntänyt katseensa johonkin muista kuvaruuduista, hän olisi nähnyt kuinka Norja ja Islanti kiipesivät tikkaita ylös stadionin katolle ja kuinka Saksa seisoi tarkkailemassa pääovien edessä. Mutta miehen silmien edessä siinsi jo tuleva kosto, joten hän ei huomannut mitään muuta.
Koston sokaisemana näkökyky
”Hän on täysissä sielun ja ruumiin kunnossa”, Ranska vastasi, ”vaikka en ihmettele, miksi pidät Suomen niin tiukasti itselläsi. Hän on todella suloinen, jotenkin viattomalla tavalla”. Ruotsin kädet puristuivat nyrkkeihin ja suu tiukkeni ohueksi viivaksi.
Aijai Ranska, ei kannata ärsyttää Ruotsia kun tämä on muutenkin huolissaan. Tosin Ranska on ranska joten on odotettavissa että hän alkaa puhumaan kumppanuussuhteesta.
”Miksi? Tämä on epäreilua!” hän ärähti, ”minähän halusin vain kostaa”
Maailma on epäreilu paikka, ja aina ei saa sitä mitä haluaa. Minusta kyllä tuntuu että pikku valtiot eivät tätä vain ymmärrä.
”Me siis päästämme hänet karkuun?” kuului Norjan ääni heidän takaansa. Veljesvaltiot olivat laskeutuneet kaikessa hiljaisuudessa alas katolta kuultuaan Suomen kuulutuksen ja tajuttuaan suunnitelmien vaihtuneen. Islanti piteli ritsaa ja siihen asetettua pussia käsissään ja katsoi Ruotsia kysyvästi.
”Tämän kerran”, Berwald vastasi synkeällä äänellä, ”mutta seuraavalla kerralla mikään ei säästä häntä”. Suomi hymyili taas ja päästi otteensa miehestä.
Toivottaasti ranska otti opiksi. :)
-
Kihisin täällä odotuksesta varsinkin viimeisissä luvuissa, kun halusin tietää, miyä tapahtuu. Lukemisesta ei siis meinannut tulla mitään. :D
Ruotsi on niin ihanan huolehtivainen ja murhaava, Tanska muuten vain tappelunhaluinen ja Norja sekä Islanti huolissaan Suomesta. Tavallaan harmittaa, kun sieppaaja ei ollu Venäjä, koska luin yhden toisenkin Suomensieppaus-ficin eikä siinäkään Venäjä ollut pahis. :( No ei, hyvä vaan kun Venäjä ei aina oo se pahis. Olit kuvaillut kaikki henkilöt juuri sellaisiksi kuin heidät kuvittelinkin.
Tinon naapuri on jotenkin salaperäinen. Tai siis ei hän käyttäytynyt mitenkään erikoisesti, mutta tuli vaan mieleen, että onko kaikki sitä, miltä ne näyttävät? Ihanan sympaattinen ukkohan hän oli :)
Mukavaa oli lukea Saksan ja Englannin osuudesta tässä seikkailussa. Ja Tino oli meidän hurmaava ninja-agenttimme<3 Siitäs sait Ranska!!
Suomen kapinaluonne sadatteluineen on aina vain yhtä upeaa.